Vieraskynä: Minä ja trans

Tämänkertaisen vieraskynäkirjoituksen meille tarjoilee nimimerkki "Tyttö tuonpuoleisesta", joka on itseään aikaisemmin transsukupuolisena miehenä pitänyt nuori lesbonainen. Hänet käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi hänen terapeuttinsa, koska "Tyttö" oli ns. viallinen nainen. "Tyttö" kuitenkin ymmärsi ennen transhoitojen aloittamista olevansa tekemässä virheen. Hänen transhoitojaan ei koskaan päädytty aloittamaan.

Olen blogissa maininnut pari kertaa sen, että jotkut ovat sitä mieltä, että moderni transagenda on uusi homojen eheytymisterapian muoto (linkki 1, linkki 2, linkki 3, linkki 4), erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. Etenkin hyvin konservatiivisten tai uskonnollisten vanhempien on joskus helpompi sulattaa lapsen sukupuolenvaihdos kuin lapsen homoseksuaalisuus (lesbotyttärestä tulikin heteromies tai homopojasta tulikin heteronainen). "Tyttö tuonpuoleisesta" todistaa, että huoli on aiheellinen ja tätä oikeasti tapahtuu Suomessa 2000-luvulla.

Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

*****


MINÄ JA TRANS
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

"Kumpi on kauniimpi? Minä vai äitisi?" Terapeuttini tapittaa minuun ylimeikatuilla sinisillä silmillään.
Suuni on yhtäkkiä kuiva. Haluan sanoa 'äitini'. Hän ei meikkaa eikä arvostele muita naisia ulkonäön perusteella. Hän on muutenkin paljon kauniimpi kuin tämä olento edessäni, joka pukeutuu kuin 2000-luvun pissikseksi kutsuttu ihmistyyppi, ollen tosin yli kaksin verroin keskimääräistä lajin edustajaa vanhempi.
Juuri siinä hetkessä vihaan terapeuttiani tuhottoman paljon.

"Homot eivät ole oikeita miehiä."
"Nainen on liian samanlainen ollakseen toisen naisen kanssa."
"Nainen ei pidä lompakkoa taskussa."
"Oletko ajatellut, että olisitkin poika?"
Pääni oli täynnä näitä lauseita ja kaunaa niiden laukojaa kohtaan. Olin ollut kiusattu sen takia, että pukeuduin collegevaatteisiin ja näytin liian ruokkoamattomalta tullakseni ikäisteni tyttöjen kanssa toimeen. Minulle tarjottiin kahta vaihtoehtoa; naisistu, heitä meikit naamaan ja kävele sipsuttaen tai hakeudu sukupuolenvaihdoshoitoihin. Pyörittelin päässäni molempia. En halunnut tuottaa terapeutilleni sitä tyydytystä, että muuttuisin hänen kaltaisekseen teräväkieliseksi korkokenkäolennoksi.
Omaa vikaani oli se, etten itseinhossani nähnyt kolmatta vaihtoehtoa.

Kaikenlaisia ahdistavia ajatuksiani pyöri päässäni. Kuinka rintani tekivät minusta saman joukon edustajan terapeuttini kanssa. Kuinka ruumiini oli tarkoitettu muiden käyttöön, kantamaan lapsia, vaikka minulla oli vahva tarve omistaa itseni kokonaan. Ajatuskin raskaaksi tulemisesta sai minut haluamaan vahingoittaa itseäni. En kestänyt miesten katseita, en sitä limaista oloa baari-illan jälkeen kun olin ollut niille alttiina. Halusin hyökätä kaikkea sitä vastaan mikä tuli iholle ja halusi niputtaa minut samaan joukkoon kiusaajieni ja terapeuttini kanssa. Koin itseni oksettavaksi. Rasvaprosentti? Liian korkea, tunsin itseni lihavaksi vaikka olin hoikka normaalipainoinen. Lantio? Liian leveä, en tehnyt ylimääräisiksi kokemillani senteillä mitään. Rinnat? Niille minulla ei ollut mitään käyttöä, halusin repiä ne irti ettei kukaan katsoisi niitä ihaillen. En voinut rakastaa mitään sellaista itsessäni, mikä teki minusta naisen. Minun kaltaiselleni ihmiselle ei mielestäni ollut olemassa onnellista tapaa olla naaras, olin liian äänekäs, liian itsenäinen ja raju, liian suorasukainen ja ennen kaikkea liian lesbinen.

"Kyllä me sinut hommataan transhoitoihin, älä huoli", uusi terapeuttini sanoo. On ensimmäinen tai toinen kerta, kun tapaamme.
Hänen huoneessaan on ikoneja ja hän puhuu hyvin nopeasti. Alan epäillä, että terapeutillani on mania.
Epäilen myös tässä vaiheessa, onko transhoidoissakaan mitään järkeä.
Pyörittelen asiaa, ja sisälläni syntyy dysforiankin ylitse kantava ajatus: entä jos dysforia onkin väärässä ja minussa ei olekaan mitään vikaa? Entä jos olen erilaisena, poikamaisena, aavistuksen Asperger-piirteisenä, ylitarkkana lesbonaaraana juuri sopiva eikä minun tarvitse olla kukaan muu?

Minun olisi pitänyt tietää, etten halua miehiltä muuta kuin pakopaikan naisten maailmasta jossa minua nälvittiin ja arvosteltiin säälimättä. Miehet ja aiemmin pojat inspiroivat minua olemaan parempi ihminen ja vaatimaan vähemmän armopaloja. Tilanne on sittemmin parantunut, mutta nuorempana ollessani tyttöseurassa halusin ampua itseni. En jaksanut sitä kaksinaamaisuutta, jota suurin osa ikäryhmäni naisista harrasti. Ja silti, niitä harvoja naisia jotka eivät minua inhonneet, minä rakastin silloinkin kun ei objektiivisesti olisi pitänyt, minä halusin heidät iholleni, heidän kosketuksensa tuntui kodilta.
Jos vihaa ja rakastaa samaan aikaan jotain ryhmää ja kuuluu itsekin siihen, voi kokea syvää ristiriitaa. Saattaa myös alkaa vihata itseäänkin.

"Kumpi olisi parempi?" kysyn ystävältäni, vaikka tiedän jo tasan tarkkaan kumpi on vastaus ahdistukseeni.
"Nainen", hän vastaa ja katsoo minuun.
Olen rauhallisempi. Dysforia muuttuu jotenkin; se koteloituu ja alkaa rapistua pikkuhiljaa.
Entisen terapeuttini määritelmän mukaista naista minusta ei saa vieläkään, ja hyvä niin. Olen nainen joka haluaa naisia; olen outolintu; olen monta asiaa samaan aikaan enkä halua enää että minua kohdellaan silkkihansikkain. Loppu munankuorilla kävelylle. Loppu jatkuvalle tuskalle ja tunteelle siitä, että minussa on jotain perinpohjaisen väärää.
Suljen mielessäni kirjan täynnä minua hoitaneiden ihmisten letkautuksia, jotka päästin ihon alle.
Minuun ei kykene enää mikään homofobian terä; olen pahimman jo käynyt läpi ja iloitsen, kun säästyin näin vähällä. Monelle muulle kävi toisin ja käy jatkossakin.
Istun sohvalla naisenperseelläni ja kirjoitan naisenkäsilläni näitä sanoja. Voin hyvin; olen vahvempi kuin koskaan ennen.

Miten parannuin dysforiasta

En koe nykyään dysforiaa enää lähes ollenkaan. Koen vieläkin hämmennystä, ristiriitaa ja ahdistustakin, enkä tiedä vapaudunko siitä koskaan kokonaan, mutta se on vain kausittaista, eikä voimakkuudeltaan dysforian kaltaista.
(EDIT 4.3.2020: Vuosi tämän kirjoituksen jälkeen on pakko tulla toteamaan, että olen huomannut, että koen yhä vieläkin hyvinkin syviä dysforiapiikkejä, jotka tuntuvat voimakkaana, kuristavana, painostavana ahdistuksena. Ne ovat kuitenkin nimensä mukaisesti piikkejä, eli kyseessä ei ole pysyvä olotila. Olen oppinut, että miten saan tilanteen hallintaan ja rauhoitettua, kun piikki iskee. Olen lisäksi oppinut, että mikä aiheuttaa näitä piikkejä ja osaan välttää asioita, jotka laukaisevat niitä.)

Kerron tässä kirjoituksessa syistä, jotka johtivat detransitiooni, ja samat syyt vaikuttavat dysforiani katoamisen taustalla. Sukupuoli-identiteettiongelmani ovat monen asian eskaloitunut summa. Oli kuitenkin eräs asia, joka minulle henkilökohtaisesti oli kaikkein suurin yksittäinen tekijä dysforian katoamisessa, ja se oli lesbous. Tiivistetysti voin todeta, että lesbous vapautti minut transsukupuolisuudesta. Yritän tässä kirjoituksessa selittää, että miksi. Tässä tulee jonkin verran aika henkilökohtaista settiä, mutta noh, ei kai tätä oikein muuten voi selittää.

Toinen nainen ikäänkuin ankkuroi minut todellisuuteen. Summa summarum: Tämä henkilö tässä on nainen. Minä olen niinkuin tämä henkilö. Ergo, minä olen nainen. Minä pidän tämän henkilön kehosta. Hänen kehonsa on hyvä ja kaunis. Se on samanlainen kuin minun. Ergo, minun kehoni on hyvä ja kaunis. Minä olen lesbo. Ergo, minun ei tarvitse välittää miehistä ja miesten tekemisistä ollenkaan.

Tämä on lyhyesti se ajatuskulku, joka johti dysforiani katoamiseen. Seuraavassa pitempi ja seikkaperäisempi selitys:

Minulla on koko ikäni ollut vääristynyt suhde molempiin sukupuoliin. Naisiin siksi, että olen itse poikkeusyksilö, joka ei kykene samaistumaan toisiin naisiin, ja miehiin siksi, että olen aina ylisamaistunut heihin. Tämä ristiriita on kierouttanut oman sukupuoli-identiteettini ja sen on vetänyt uudelle levelille seksuaalisuuteni (johon palaan kohta). Suhdettani miehiin on aina sotkenut ja vääristänyt se, että minusta miehet ovat yleensä ihan loistotyyppejä. Minun on aina ollut lähtökohtaisesti helpompi tulla toimeen miesten kuin naisten kanssa. Minulla on aina ollut lähes yksinomaan miespuolisia kavereita. Nykyäänkin läheisimmät ja pitkäaikaisimmat ystäväni ovat miehiä. Heitän miesten kanssa härskiä läppää ja puhun naisista. Jo yläasteella minulla oli kännykän taustakuvana tissit, jotka halusin omaan kännykkääni nähtyäni ne yhdellä luokan pojalla. Olen töissä aina tykännyt mieluummin tehdä töitä miesten kuin naisten kanssa. Kaikki idolini ovat miehiä. Minä en vihaa miehiä enkä pelkää heitä. Minä päinvastoin jopa tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan – olenhan myöntänyt symppaavani esimerkiksi miesasialiikettä. Miehillä on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita ihailen ja arvostan, ja joista haluan ottaa mallia. Vietän mielelläni aikaa miesten kanssa. Mutta sitten, kun joku pariutumiseen liittyvä kuvio ilmaantuu, niin mieleni sanoo naks, ja minussa nousee negatiivisia tuntemuksia hyökyaallon lailla.

Ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen on aina herättänyt minussa hyvin voimakasta kuvotusta. Ihan nuoresta lähtien siis. Miehet ovat pölvästejä ja naiset hupakkoja. Miehet ovat riehuvia apinoita ja naiset kiimaisia narttuja. Juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen sivustaseuraaminen saa minut kokemaan itseni irralliseksi muista ihmisistä ja erityisesti naissukupuolesta, ja juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen saa minut menettämään aika ajoin uskoni koko ihmiskuntaan. Hurahdin nuorena LGBT-piireihin juuri siksi, että niissä pariutumiskäyttäytyminen oli jo lähtökohtaisesti erilaista kuin heteroilla. Luin jokin aika sitten Juhani Ahon kirjan Juha ja se oli aika ajoin minulle hyvin vaikea kirja lukea, sillä se kuvaa juurikin tyhjäpäisten naisten kiimaista suhtautumista idioottiin jännämieheen. Voin fyysisesti pahoin kirjaa lukiessani ja tarina nostatti minussa voimakkaita vihan ja aggression tunteita. Nuorempana erityisesti se, että ympäristö oletti minun käyttäytyvän ja reagoivan pariutumisjutuissa toisten naisten tavoin, sai minusta jotakin pahasti rikki ja minulta hajosi sekä minäkuva että kuva toisista ihmisistä. Tästä toipumiseen meni vuosia. Minullahan meni sukupuoli-identiteettiasioissa lopullisesti kuppi nurin juurikin yritettyäni treffailla miehiä. Tein lopullisen päätöksen hakeutua transpolille parien miehen kanssa epäonnistuneiden treffien jälkeen. Miehissä on jotakin, mikä saa minut haluamaan tuhota itseni. Miehet herättävät minussa epätervettä kilpailunhalua ja aggressiota, ja sitä kautta ahdistusta ja vihaa, kun huomaan, etten naisena kykene kilpailemaan heidän kanssaan monestakin syystä. Tämä puolestaan saa minut vihaamaan itseäni ja kehoani. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että olen ollut lapsesta saakka aivan sairaalloisen raskaus- ja synnytyspelkoinen. Olen tuntenut erittäin syvää, sairaalloista vihaa lapsia kohtaan hyvin nuoresta saakka. En välillä pystynyt olemaan lapsen kanssa samassa huoneessa. Tämä viha lakkasi vasta sukupuolenvaihdokseni myötä. Minun on vaikea vastata kysymykseen, että miltä minusta nykyään tuntuu olla lisääntymiskyvytön. En tiedä kumpi on pahempi, olla lisääntymiskyvytön ja kärsiä hormonittomuuden terveysvaikutuksista, vai olla lisääntymiskykyinen ja omata terve keho.

Tajusin, että olen myös aina etsinyt miehistä naisten ominaisuuksia (joita heistä ei tietenkään juuri löydy), ja ollut siksi pettynyt ja turhautunut suhteisiini miesten kanssa. Huomattavaa on myös se, että en ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista vetoa tai ylipäätään mielenkiintoa maskuliinisia miehiä kohtaan. Minä joko sivuutan maskuliiniset miehet kokonaan tai he herättävät minussa kuvotusta. Olen esimerkiksi aina vihannut partoja ja ihokarvoja, vaikka tarkoitankin tässä ”maskuliinisella” muutakin kuin ulkonäköä. Olen tykännyt pelkästään joko androgyyneistä tai feminiinisistä miehistä. Tajusin yhdessä kohtaa elämääni, että tykkään kaikenlaisista naisista (kaikentyylisistä, kaikenmuotoisista, kaikenvärisistä, kaikenkokoisista...), mutta tykkään vain hyvin, hyvin tietynlaisista miehistä: kapeakasvoisista, pitkäripsisistä, vaaleista, hoikista ja jäntevistä, joilla on sulavat, pehmeät liikkeet, sekä eräänlaista herkkyyttä olemuksessaan. Miespuolinen balettitanssija on tästä hyvä esimerkki (rakastan balettia). Tosin ollessani puolustusvoimilla töissä (missä näin atleettisia nuoria miehiä hyvin paljon päivittäin) ymmärsin, että katson tällaisiakin miehiä niinkuin katsoisin vinttikoiraa tai gepardia – ihailen, mutta ei siihen seksuaalista vetovoimaa liity (minä btw rakastan siroja ja jänteviä eläimiä, kuten juuri vinttikoiria ja gepardeja, ja katselen niitä hyvin mielelläni). Jos mieheltä puuttuu tämmöinen vinttikoiran sulokkuus ja kapeat kasvot, niin en huomaa häntä ollenkaan, eikä hän saa minussa mitään viisaria värähtämään millään lailla.

Suhdettani naisiin sen sijaan on aina häirinnyt hyvin kompleksinen suhteeni omaan naiseuteeni. Lapsena vihasin tyttöyttäni siksi, että ympäristö liitti minuun niitä ominaisuuksia, joita muilla tytöillä oli, mutta minulla ei ollut. En tullut lapsena juurikaan toimeen tyttöjen kanssa, vaan leikin poikien kanssa heidän leikkejään, kuten autojuttuja ja tappeluleikkejä. Pelasin serkkupoikien kanssa tietokonepelejä ja piirtelin toisiaan tappavia dinosauruksia. Juoksentelin metsässä ja kiipeilin puissa ja keräilin ötököitä ja sisiliskoja. Keräilin autojen kuvia ja halusin aikuisena tietokoneinsinööriksi. En ymmärtänyt tyttöjen leikkejä ollenkaan ja pidin niitä täysin typerinä ja noloina. Olin aggressiivinen niinkuin pojat ja minua nolotti ja vihastutti muiden tyttöjen ”nössöys” eli siis se, että he eivät nousseet poikia vastaan, vaan antoivat poikien kiusata ja haukkua itseään. Voin fyysisesti pahoin, kun minuun liitettiin tuollaisia tyttöjen ominaisuuksia. Eräs hirveimmistä lapsuuskokemuksistani oli se, kun eräs sukulainen oletti minun leikkivän Barbieilla ja antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Barbie-nuken. Tuo oli silloiselle minälleni kuin isku naamaan. Olen siis jo pienestä lapsesta lähtien ollut ikäänkuin katkaistu sukupuolestani ja samaan aikaan olen ylisamaistunut poikiin ja miehiin. Kuvotukseni naiseutta kohtaan vain kasvoi tullessani vanhemmaksi. Ymmärsin myöhemmin, että en ole ymmärtänyt lesbouttani aikaisemmin, koska suhtautumiseni omaan naiseuteeni oli niin hirvittävän tulehtunut. Kun katsoin toista naista, niin näin itseni, ja vihasin sitä, mitä näin. Se, mitä sukupuolenvaihdoshoidot minulle tekivät, oli se, että pääsin irtaantumaan omasta naiseudestani ja sen kautta sain naiseuteen etäisyyttä. Tämän vaikutuksesta pääsin tarkastelemaan naiseutta ikäänkuin ulkopuolelta ja yläpuolelta ja kykenin prosessoimaan asiaa. Samalla loppui aiemmin mainittu syvä lapsivihani. En tiedä, olisinko kyennyt mihinkään tähän ilman sukupuolenvaihdosta. Jonkun intensiivisen ja pätevän terapian kautta ehkä, mutta noh, sitä ei kokeiltu. Lisäksi aloin saada naispuolisia kavereita vasta sukupuolenvaihdokseni jälkeen. Olin sitä ennen kaveerannut lähes yksinomaan miesten kanssa ja ollut lukemattomat kerrat ainoa nainen äijäporukassa. Samaistumistani toisiin naisiin edesauttoi se, kun tapasin toisia epätyypillisiä naisia. Suhtautumiseni naiseuteen ja naisena olemiseen yleisesti rauhoittui vasta sukupuolenvaihdoksen myötä. Vasta tuolloin ymmärsin, että miten paljon naiset minua kiinnostavat, vaikka olenkin tiennyt jostain 13-vuotiaasta, että minulla on kiinnostusta toisia naisia kohtaan. Päätin tuolloin ottaa kunnolla aikaa näiden asioiden miettimiseen. Päädyin olemaan selibaatissa lähes 4 vuotta. Tuona aikana asiat kuitenkin huomattavasti selkiytyivät ja jokin lopullinen lukko aukesi päästäni maailmanympärimatkani aikana. Koin ensimmäisen kunnollisen intiimin kokemukseni naisen kanssa vasta palattuani ulkomailta Suomeen. Sitä ennen kaikki kokemukseni naisista olivat olleet vain ujoa säätöä. Tämä vaikutti siihen, että miksi pidin itseäni biseksuaalina hyvin kauan, vaikka minulle olikin ollut useita vuosia selvää, että olen hyvin vahvasti naisiin päin suuntautunut.

Tuo ensimmäinen kunnollinen kokemus toisesta naisesta räjäytti sitten koko maailmani ja sai monet palaset loksahtamaan ryminällä paikoilleen. Minulle oli täysin uutta, että toisen naisen katsominen ja koskettaminen saa minut rakastamaan myös omaa kehoani. En ole koko elämässäni tuntenut sellaista rauhaa ja iloa omaan kehooni liittyen kuin koettuani ensimmäisen intiimin kokemuksen naisen kanssa. Toinen nainen on ikäänkuin minua paljon, paljon lähempänä kuin mies voisi ikinä olla. Kuilu meidän väliltämme puuttuu ja pääsen kaiken sen samuuden kautta paljon lähemmäs niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen koko ikäni kaivannut tuskaisesti läheistä yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuolloin koin sen viimein. Kaikki se rauha ja lämpö, mitä tunsin toista kohtaan, ja mitä tunsin omaa kehoani kohtaan tämän toisen naisen kautta, oli minulle aivan uusi kokemus. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin niin hyvää. Se oli aivan järisyttävä kokemus jo ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ensimmäistä kertaa koko tämänastisen elämäni aikana minusta tuntui todella hyvältä olla nainen. Minä koin ensimmäistä kertaa koko elämässäni, että minä haluan olla nainen. Minä haluan olla nainen tälle toiselle naiselle. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin, mikä tuntui niin hyvältä, tai että naiseus ylipäätään voisi tuntua niin hyvältä ja ennen kaikkea tavoiteltavalta, päämäärältä itsessään. Aloin tuntea halua olla enemmän nainen ja alkaa kultivoimaan kaikkea minussa olevaa naisellisuutta, kasvattaa sitä entisestään, kaikessa mahdollisessa muodossa, koska se vaan yksinkertaisesti tuntui niin hyvältä. Minusta tuntui intiimisti ollessa niin hyvältä, rauhalliselta ja luottavaiselta, että halusin antautua aivan kokonaan, luopua itsestäni ja omasta tahdostani, ja antaa itseni toiselle aivan kokonaan ja antaa hänen tehdä minulle mitä hän ikinä tahtoo. Tämäkin oli minulle aivan uusi ja järisyttävä kokemus. En tiennyt, että voisin koskaan tuntea jotakin sellaista. Olen koko ikäni ollut seksuaalisesti hyvin, hyvin dominoiva ja aggressiivinen, enkä ollut koskaan aikaisemmin elämässäni osoittanut minkäänlaista taipumusta haluun antautua tai alistua. En tiennyt, että minulla ylipäätään voisi olla tuollainen puoli. Ymmärsin, että olen täysin dominoiva ainoastaan miehiä kohtaan. Miehet herättävät minussa kilpailunhalua ja aggressiivisuutta, mutta naiset eivät. Kykenen suhteeseen miehen kanssa vain olemalla täysin dominoiva. Olen koko ikäni kokenut kumppanini dominointi- tai ns. vetovastuuyritykset yksinomaan ahdistavina, ja nimenomaan hyvin, hyvin ahdistavina. Kaikki leikki minun kanssani loppuu siihen, kun toinen yrittää ottaa ohjat. Mutta se on näin vain miehen kanssa. Naisen kanssa kaikki on aivan täysin toisin. En tiennyt sitä, koska minulla ei ollut koskaan ollut kokemusta naisen kanssa olemisesta. Naissuhde oli minulle aivan ratkaisevan tärkeä kokemus. Minulle avautui kokonaan uusi olemisen ulottuvuus, josta en aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Nyt olen todella surullinen, etten kokenut tätä ensi kerran jo 10 vuotta sitten, mieluusti alle 20-vuotiaana. Olisin saattanut välttyä aivan kaikilta sukupuolikipuiluiltani ja sitä kautta isolta kasalta vuosia jatkuneilta mielenterveys- ja elämänhallintaongelmilta.

Se, mikä sai minut lopulta parantumaan dysforiasta niin, että halusin detransitioitua, oli ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse ajatella miehiä yhtään millään lailla. Suljin miehet kokonaan ulos mielestäni ja sitä kautta elämästäni. Minun ei tarvitse olla suhteessa miehen kanssa. Minun ei tarvitse ajatella yhtäkään miestä potentiaalisena kumppanina. Suljin sen mahdollisuuden mielestäni ulos kokonaan. Minun ei tarvitse olla huolestunut siitä, että miehet herättävät minussa negatiivisia reaktioita tai että minussa on jotakin ”vikaa”. Minun ei tarvitse välittää siitä, että muut naiset ovat kiinnostuneita miehistä tai että miehet ovat kiinnostuneita minusta. Minä en ole itse mies, joten voin kokonaan sivuuttaa sen, että en kykene samanlaisiin suorituksiin kuin miehet, tai että minulla ei ole sellaisia ominaisuuksia kuin miehillä, vaikka noita ominaisuuksia ihailen ja haluaisin niitä itselleni. On ok olla joissain asioissa huonompi kuin miehet, mutta on myös ok olla erilainen nainen. Minun ei tarvitse olla lainkaan ahdistunut siitä, että olen myös erilainen kuin miehet. Minä olen nainen. Minä olen lesbo. Minä olen persoona. Minä olen minä, minä saan olla minä. Olkoon siis niin. Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin kokonaisen vuoren paino olisi tippunut pois harteiltani. Kun vapauduin kaikentyylisistä ajatuksistani, jotka liittyivät miehiin, niin vapauduin dysforiasta.

Viimeisen vuoden aikana olen myös saanut kuulla kritiikkiä seksuaalisesta suuntautumisestani. Olen kokenut, että minua on painostettu hakeutumaan suhteeseen miehen kanssa, koska se on ”oikein” ja koska ”luonto on päättänyt niin”. Minulle on sanottu, että en minä ole lesbo, sillä ei lesboja ole olemassa, vaan tämä on kaikki vain jonkinlaista ”vääristymää”, josta minun pitää pyrkiä ”parantumaan”, sillä kaikki ihmiset ovat todellisuudessa heteroita. Minulle on sanottu, että voin olla kokonaisvaltaisesti nainen vain miehen kautta. Voin ”täydentyä” ja tulla ikäänkuin kokonaiseksi ja eheäksi ainoastaan miehen kautta ja miehen läsnäolon vaikutuksesta. Pelkkä ajatus siitä, että minun täytyisi palata suhteisiin miesten kanssa ja olla miehelle nainen siinä samassa merkityksessä kuin olin nainen toiselle naiselle, sai kaiken vanhan dysforiani palaamaan yhtenä isona yhtäkkisenä, voimakkaana ryöppynä. Aloin jälleen potea sitä samaa vanhaa kuvottavaa inhoa naiseutta kohtaan, mitä tunsin koko ikäni ennen transhoitojen aloittamista. Aloin jälleen vihata itseäni ja kehoani ja aloin tuntea pakottavaa halua tuhota itsestäni kaiken naiseuden. Hätkähdin tätä reaktiota ja minun oli tietoisesti muistutettava itseäni siitä, että miten uskomattoman hyvältä minusta naisena oleminen oli tuntunut vain vähän aikaisemmin, ja että minun elämässäni ei ole pakko olla tätä vihaa, dysforiaa ja ahdistusta. Kukaan mies ei määrittele minun naiseuttani. Minun naiseuteni on olemassa yhdestäkään miehestä riippumatta. Minä olen nainen ihan itsessäni. Minulle on loppujen lopuksi ok olla nainen, myös sosiaalisesti, ja ns. ”alistua” moniin sosiaalisiin normeihin NIIN KAUAN KUIN kuvioon ei liity miestä. Minulta on tultu kysymään, että jos olen maskuliininen nainen, niin miksi esimerkiksi pukeudun huiviin ja pitkään hameeseen. Koska ne ovat minusta kauniita, ja minusta näytän miljoonasti paremmalta pukeutuneena näin. Kuka tahansa nainen näyttäisi. Minä en koe mitään halua tai tarvetta kapinoida monia sosiaalisia normeja vastaan, vaan jopa koen rauhaa ja tyydytystä pyrkimällä mukautumaan niihin. Minulle on ok olla nainen itsekseni tai nainen naisten joukossa, mutta sitten, kun täytyisi olla NAINEN SUHTEESSA MIEHEEN, niin minulla on iso, iso ongelma.

Miehet eivät saa minun naiseuttani esiin. Toinen nainen saa. En tiedä, miksi se on niin, mutta se on niin.

Älkää saatana soikoon tulko edes vihjaamaan minulle, että nyt kun olen ”eheytynyt” transsukupuolisuudesta, niin seuraava etappi elämässäni on ”eheytyä” lesbosta heteroksi. Koen itseni konservatiiviksi, mutta tässä menee minulla raja. Minun elämäni on ollut hyvin vaikea, hyvin pimeä ja hyvin surullinen, ja nyt olen löytänyt asian, joka saa oloni oikeasti todella, todella hyväksi, rauhalliseksi ja iloiseksi, ja joka saa minut kokonaisvaltaisesti rakastamaan naiseuttani ja kehoani ensimmäistä kertaa koko elämässäni. En helvetissä aio luopua siitä yhtään minkään syyn varjolla. Jos tiettyjen ihmisten ylenkatse ja arvostelu on hinta siitä, että oloni on viimeinkin hyvä, niin olkoon sitten niin. Olen ihan oikeasti aivan täysin kyllästynyt miettimään sukupuoli-identiteetti- ja seksuaalisuusjuttuja, sillä ne ovat aiheuttaneet minulle ahdistusta ja ongelmia koko ikäni. Nyt kun olen löytänyt paikan, missä nuo molemmat asiat ovat ratkenneet, niin haluan lopettaa näiden asioiden pyörittelyn for good ja jäädä tähän. Tahdon vain lepoon ja rauhaan. Voisitteko edes yrittää ymmärtää, että mitä tämä minulle merkitsee? Ja ei, tämä ei ole lainkaan sama asia, kuin se ”helpotus”, joka tuli sukupuolenvaihdoshoitojen aloittamisesta. On tyystin eri asia alkaa muokkailemaan vääränä pitämäänsä kehoa kuin hyväksyä kehonsa ja alkaa suorastaan rakastamaan sitä. Ensimmäinen oli ongelmien laastarointia ja peittelyä, jälkimmäinen tulosta siitä, kun ongelmat sai käsiteltyä.

Olen blogissani kritisoinut LGBT-yhteisöä sekä ns. homotusta, ja seison edelleen noiden näkemysten takana. Valtaosa kaikista ihmisistä on heteroita ja se nyt vaan on niin, ja se ei muutu, vaikka jotkut meistä eivät ole. Minä olen maailmankuvallisesti valovuosien päässä gay pride -karnevalisteista. Mutta minä en ole hetero. Minä en ole samanlainen kuin te. Tässä maailmassa on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka ovat erilaisia. En oleta, että teistä kukaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu, enkä siksi vaadi sitä. Miten voisittekaan ymmärtää, kun ei tämä teitä kosketa, mutta toivoisin, että edes yrittäisitte kuunnella. Minun erilaisuuteni on jotakin todella perustavanlaatuista ja syvältä olemuksestani kumpuavaa. Siihen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä seksuaalinen suuntautuminen, ja se seksuaalinen suuntautuminenkin on jotakin paljon syvempää kuin pelkästään se, että kumman sukupuolen vehkeitä preferoi panopuuhissa. Olen ehkä valuvikainen nainen, mutta se on minun elämäni. Minä en tiedä, että miksi olen tällainen, mutta minä olen tällainen. Siinä ei voida vetää mutkia suoriksi, ei suuntaan eikä toiseen. Jos niin yritetään tehdä, niin tehdään pelkkää vahinkoa. Miessuhteeni ovat olleet oleellisesti osana sitä, että miksi dysforiani ylipäätään kehittyi niin pahaksi kuin kehittyi. Nyt toivon, että olisin nuorena välttynyt niiltä kokonaan. Äläkä myöskään tule sanomaan minulle, että miessuhteeni olivat ”vääränlaisia” tai ”huonoja”. Minulla on ollut pari sellaista poikaystävää, jotka olivat oikeasti hyviä tyyppejä ja hyviä minua kohtaan, mutta en kyennyt rakastamaan heitä takaisin, mistä minulla on näin vuosien jälkeenkin huono omatunto. Olisi ollut molempien kannalta parempi, että näitä suhteita ei olisi koskaan syntynytkään. Koen muutenkin, että miehet ovat aina olleet pääasiassa ystävällisiä ja ymmärtäväisiä minua kohtaan. Ristiriitatilanteet ovat johtuneet omasta poikkeavuudestani ja poikkeavasta reagoinnistani asioihin. Selitin tässä tekstissä, että olen ylipäätään kyennyt olemaan intiimisti miehen kanssa vain silloin, kun hän on tietynlainen. En ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista seksuaalista tai romanttista kiinnostusta perinteisesti maskuliinisiin miehiin. Sitä kiinnostusta ei ole olemassa. Ja nyt kun tiedän, että millaista naisen kanssa oleminen on, niin kiinnostukseni edes ajatella paluuta suhteisiin miesten kanssa, minkäänlaisten miesten kanssa, on tasan nolla. Todistat oman lyhytnäköisyytesi tulemalla sanomaan minulle, että voisin olla niinkuin sinä, jos vaan haluaisin. Minulla on todella paljon yhteistä pintaa konservatiivien kanssa, mutta samaan aikaan minulle on täysin itsestäänselvää, että monet asiat eivät ole minua varten. Minä korkeintaan tunnustan asioiden olemassaolon. Asiat ovat totta, ja monet asiat ovat oikein ja kauniitakin ja ne ovat muille, mutta ne eivät ole minulle. Vastaavasti jotkut asiat, jotka ovat minulle, eivät ole muille. Sekin on ok. Minun elämäni on toisenlainen kuin teidän. Minun tehtäväni tässä maailmassa on eri kuin teillä.

Monet ihmiset ovat tulleet kysymään minulta, että miten voin olla sitä ja tätä, kun olen sitä ja tätä. Siksi, koska olen persoona, ja ajattelen itse. En yritäkään mahtua mihinkään muottiin, kuulua johonkin tiiviiseen porukkaan, mielistellä muita ihmisiä tai olla jonkin katsomuksen seuraaja. Älä yritä määritellä minua jonkun viiteryhmän kautta, vaan tutustu siihen, että miten minä henkilökohtaisesti ajattelen. Olen tekemisissä useiden erilaisten viiteryhmien kanssa kiinnostuksenkohteitteni ja suhteitteni mukaan ja vähän tilanteidenkin, mutta nuo ryhmät eivät määrittele minua. En näe tässä mitään ristiriitaa, sillä pidän tavoiteltavana asiantilana sitä, että kykenee kohtaamaan ihmisen ihmisenä ja laittamaan mahdolliset erimielisyydet sivuun.

En kykene antamaan muille mitään neuvoja, että miten parantua dysforiasta. Sinä olet lesbo tai sitten et ole. En tiedä, miksi juuri sinä koet dysforiaa ja mistä sinun dysforiasi kumpuaa. Kuitenkin lukemani perusteella sukupuolidysforia naisilla on suuressa määrin juuri lesbojen ongelma. Kaikki löytämäni detransitioituneet naiset ovat lesboja. Tutkimusten mukaan nuorena sukupuolidysforiaa kokeneista tytöistä 100%:lla on kiinnostusta omaa sukupuolta kohtaan, ja pojillakin luku on peräti 94%. Tämä ei voi olla sattumaa, ja on siksi kiinnostavaa, ja kannattaa pitää mielessä. Eivät jotkut ihmiset turhaan sano, että moderni transbuumi on eheytymisterapian muoto, missä homoista ja lesboista tehdään heteroita laittamalla heidät vaihtamaan sukupuolensa. Saatat olla lesbo myös tietämättäsi, niinkuin minä itsekin olin. Tai sitten et ole. Ihminen on monimutkainen olento. Annan vaan sen neuvon, että älä yritä hädissäsi tai painostettuna olla väkisin jotakin, mitä et ole. Ja muista myös se, että tämä pätee kaikkiin suuntiin.

Tervehdys kaikille uusille stalkkereille

Blogissani ja Youtube-kanavallani on viime aikoina käynyt porukkaa tungokseksi saakka. Youtube-kanavani on saanut vain muutamassa päivässä useita satoja uusia tilaajia, tätä kirjoittaessa ulostulovideollani on Youtubessa lähes 40 000 katselukertaa ja täällä blogissa on päivittäin useita tuhansia uusia katselukertoja. Yhteensä blogia on katsottu yli 335 000 kertaa. Mitä pidän aika suurena määränä.

En olisi ikinä uskonut, että hölinäni kiinnostaisivat ketään. Tämä koko blogi alkoi vuonna 2014 vain tarpeestani avautua jossain pimeässä Internetin nurkassa yksikseni ja en odottanut, että tänne eksyisi enemmän kuin pari hassua lukijaa.

Tosin voihan se tietty niinkin olla, että minulla on tässä kohtaa pelkkää friikkisirkusarvoa. Jengi tykkää jostain syystä katsoa kaikkea hullua ja typerää. Sekosin jo laskuissa, että kuinka monta kertaa minua on kehotettu tappamaan itseni tai luultu uskoon hurahtaneeksi hihhuliksi, joka on detransitioitunut siksi, että helvettiinmeno alkoi pelottaa.

Noh, nyt kävi näin. Koen helpommaksi olla avoimesti friikki kuin yrittää selitellä itselleni, että en minä ole kenenkään mielestä friikki ja ei sitä kukaan kuitenkaan huomaa. Sattuneista syistä "keisarin uudet vaatteet" -meininki vituttaa. Ei teistä kukaan voi satuttaa minua enää sen jälkeen, mitä jo olen kokenut. Olkaa minusta mitä mieltä ikinä haluatte.

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

Tervetuloa blogin ensimmäisen vieraskynäpostauksen pariin. Tässä postauksessa annan äänen M:lle, suomalaiselle perheenäidille, joka on huolissaan teini-ikäisen tyttärensä puolesta. Kirjoitus käsittelee erästä viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, josta käytetään englanninkielisessä maailmassa nimitystä Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD) eli yhtäkkisesti puhjennut sukupuolidysforia. Suomessa ilmiö on vielä aika tuntematon, mutta ulkomailla siitä on puhuttu jo vuosia, ja ulkomailla on myös kokonaan tähän ilmiöön erikoistuneita terapeutteja. Ilmiöstä on hyvin paljon tietoa 4thwavenow -blogissa, josta löytyy paljon aiheeseen liittyviä vieraskynäpostauksia sekä perheiden haastatteluja. Ohessa myös kansainvälinen ROGD-lasten vanhempien tukisivusto.

Kirjoittaja M haluaa pysyä anonyyminä suojellakseen alaikäistä tytärtään. Hänelle voi esittää kommentteja tämän kirjoituksen kommenttiosastolla.

Tahdotko sinä kirjoittaa blogiin oman vieraskynäpostauksen jostakin itseäsi koskettavasta aiheesta? Lähetä kirjoitus osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com. Voit kirjoittaa omalla nimellä tai nimimerkillä.

***

KIRJE ERÄÄLTÄ ÄIDILTÄ
Kirjoittanut: M

Ok. Let’s do this. Elämäni pelottavin kirjoitus tulee tässä. Tämä on todellista mustaa valkoisella.

Olen tavallinen suomalainen äiti – ainakin koen olevani tavallinen, miten se nyt määritelläänkään. Omasta mielestäni minulla on maailman tavallisin elämä. Perhe, pari lasta, työ, sauvakävelylenkit. Olen kasvattanut lapsiani rakkaudella ja rajoilla, keskitiellä ja arkisesti. Minulla oli ennen tapana suhtautua tyynesti uhkakuviin, joista silloin tällöin kuulin – haasteista, joita minun lasteni sukupolvi tulisi kohtaamaan esimerkiksi sen myötä, että he ovat some-ajan lapsia. Jotenkin ajattelin, että not in my background. Miten mikään erityisen vahingoittava ilmiö voisi kohdata meitä, miten se voisi olla edes kiinnostunut meistä?

Mutta tänään minulla on teini-ikäinen tytär, joka vilpittömästi kokee olevansa poika. Ja nyt, hyvä lukija, ethän triggeröidy. Tiedän, että käytin äsken ilmaisua ”erityisen vahingoittava ilmiö” ja nyt sinä ajattelet, että olen täynnä transfobiaa. En ole.

Fobian sijaan olen huolestunut ilmiöstä, joka on lähivuosina määritelty termillä Rapid Onset Gender Dysphoria. Ilmiötä ovat tutkineet ainakin Lisa Littman, Lisa Marchiano sekä J.Michael Bailey ja Ray Blanchard. ROGD tarkoittaa yllättäen ja nopeasti kehittynyttä sukupuolidysforiaa, joka ilmenee lapsella tai nuorella, jolla ei ole ollut nuorempana mitään viitteitä oman sukupuolensa kyseenalaistamisesta. Ilmiötä pidetään uutena eikä sitä ole tutkittu vielä paljon, mutta jonkinlaisia yhteenvetoja ROGD-nuorista on jo tehty. Moni heistä kärsii erilaisista mielenterveyden ongelmista, taustalta voi löytyä sosiaalisen kanssakäymisen haasteita ja AS-kirjon piirteitä, ja valtaosa omaksuu transsukupuolisen identiteetin sen jälkeen, kun on oppinut asiasta sosiaalisessa mediassa.  Suuri osa heistä on tyttöjä, mutta myös poikia löytyy.

Minun lapsellani ei ole lääkärin tekemää diagnoosia ROGD:sta, mutta kun luen esimerkiksi edellä mainittuja artikkeleita ja lukuisia muita aihetta käsitteleviä kirjoituksia, löydän tyttäreni niistä niin selvästi, että se on lähes pelottavaa. Suurimman osan tiedosta olen saanut englanninkielisiltä sivuilta. Toki Suomessakin ilmiö jo tunnetaan, mutta odotan edelleen, että näkisin aiheesta huolestuneita ja kattavia kannanottoja. Minun käsitykseni nimittäin on, elettyäni tätä vaihetta lapseni kanssa sekä tutustuttuani kymmeniin ja taas kymmeniin kertomuksiin kansainvälisillä vertaistukipalstoilla, että ROGD todellakin ON erityisen vahingoittava ilmiö. Mutta väitteeni ei liity millään tavalla sukupuolivähemmistöihin. Vaan siihen, että äkilliset keho- tai sukupuolidysforiat tuntuvat olevan raju reaktio muille ongelmille kuten masennukselle – tai ihan vain sille, että murrosiän läpi kasvaminen on helvetin vaikeaa nykynuorille. Tiedän, että en ole lääkäri (niin, en muuten ole, vaikka minusta kuinka TUNTUISI siltä) eikä ole minun asiani määritellä uusia diagnoosiluokituksia. Mutta kai ihmisillä on oikeus kertoa mielipiteitään kokemusasiantuntijoina? Mielestäni ROGD on vahingollinen ilmiö, koska se väittää tarjoavansa vastausta (”Oletkin toista sukupuolta”), vaikka todellisuudessa se estää nuorta kysymästä oikeita kysymyksiä (”Miksi tunnen näin? Millaisia käsittelemättömiä asioita minulla on? Mitä tyttöys tai poikuus oikeastaan tarkoittaa? Millainen tyttö tai poika minä olen?”)

Tammikuussa 2019 satuin lukemaan artikkelin Helsingin Sanomista. Siinä kerrottiin englantilaisesta anoreksian hoitomenetelmästä, joka on lähivuosina tuotu myös Suomeen. Menetelmä on perheterapialähtöinen ja se perustuu ajatukseen, jonka mukaan vanhemmat tulee voimaannuttaa, kouluttaa ja oikeuttaa hoitamaan lapsensa sairautta (lääketieteellisen hoidon lisäksi). Vanhemmilla on esimerkiksi oikeus vaatia ja vahtia, että lapsi syö.

Vau, huokaisin hiljaa vaikuttuneena mielessäni. Ja kateellisena. Kunpa minunkin tyttärelläni olisi anoreksia. Miksi hänellä täytyy olla tämä toinen dysforia?

Seuraavassa hetkessä tajusin, miten absurdilta kuulostan. Miten olen voinut joutua tilanteeseen, jossa edes ajattelen jotain näin kummallista? Minä? Me, meidän perheemme?

Tietenkään en oikeasti toivo lapselleni anoreksiaa. Vaan toivon, että kun nuoret tytöt (ja myös pojat) alkavat kokea toisen muotoista vakavaa kehodysforiaa, jossa he painonsa sijaan kyseenalaistavat sukupuolensa, heidänkin perheidensä tueksi rientäisi moniammatillinen työryhmä menetelmineen. Joka vakuuttaisi, että tästä selvitään. Lapsesi oireilee nyt vakavasti ja tämä kaikki vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko perheeseen, mutta apua on saatavilla. Ehkä ja toivottavasti tämä jo onkin joidenkin perheiden kokemus Suomessa, en tiedä. Itse olen toistaiseksi hakenut apua varovasti ja tunnustellen, sillä suoraan sanottuna minä pelkään. Pelkokuvissani olen tyttäreni kanssa tapaamassa lääkäriä, joka kuuntelee häntä puoli tuntia ja antaa sen perusteella diagnoosin: poika. Ihan vain siksi, että tyttärestäni yhtäkkiä tuntuu siltä, että hän on poika. Valitettavasti olen lukenut liian monia tarinoita esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa perheille on käynyt juuri noin. ’Mutta mehän olemme järkevässä Suomessa’, yritän vakuuttaa itseäni. Se ei ole vielä auttanut; pelkään yhä.

Yksi tämän kirjoituksen tarkoituksista on antaa ääni vanhemmille, jotka yrittävät ymmärtää tätä ilmiötä. Uskon puhuvani monen hämmentyneen äidin ja isän suulla, kun sanon: Rapid Onset Gender Dysphoria, vihaan sinua. Vihaan sinua, mutta kanssasi on pakko tulla toimeen. En vihaa sinua siksi, että vihaisin transsukupuolisia. Minulla ei ole fobiaa enkä ole rasisti. Vihaan sinua, koska rakastan lastani niin paljon. Vihaan sinua, koska sinä olet viestintuoja, joka kertoo minulle sellaisia asioita tästä ajasta jossa elämme, joista en haluaisi tietää mitään. Minun tyttärelleni esimerkiksi valehtelet, että mikään hänessä ei ole enää arvokasta. Koska vain halvan ja arvottoman voi pyyhkiä pois – tässä tapauksessa hänen ainutlaatuisen persoonallisuutensa, sen millainen ihminen hän on tyttönä. Ehkä olet kehittynein naisvihan muoto sitten seksiorjien keksimisen. Mikä oletkaan, niin olet tullut tuhoamaan, ryöstämään ja valehtelemaan. Valitsemasi uhrit ovat niitä, jotka eivät osaa puolustaa itseään; lapsia ja nuoria. Sinä, kyseenalaistamisen ammattilainen, tulet ja kyseenalaistat heidän koko identiteettinsä siinä vaiheessa, kun he ovat ikänsä puolesta hauraimmillaan. Tulet ja heität heidän kasvoilleen sangollisen itsevihaa.

Mutta tiedätkö – minäkin kyseenalaistan sinut. Sinulla EI ole oikeutta sekoittaa minun lapseni päätä ja levitellä naurettavia harhojasi tässä maailmassa. Sen sijaan minulla on oikeus suojella lastani sinulta. Ja yhteiskunnalla on siihen jopa velvollisuus. Onhan?

Niin, missä viipyy laaja rintama lastensuojelun, -kasvatuksen ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka vetoaisivat esimerkiksi sen puolesta, että maamme translaki EI kaipaa muutoksia koskien alaikäisiä lapsia?

Käytän voimakasta kieltä ja olen kirjoittaessani käynyt vihaiseksi, mutta kirjoitukseni ei ole sodanjulistus sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Ei Setaa kohtaan, ei transaktivisteja kohtaan. En halua nostattaa vastakkainasettelua vaan huolta. Kuten jo aiemmin totesin, minulle ROGD näyttäytyy sairautena, johon nuori sairastuu aivan kuin vakavaan syömishäiriöön, usein seurauksena mielenterveyden ongelmista. Se myös näyttää leviävän sosiaalisesti ja yhteisöllisesti – emme voi vähätellä sosiaalisen median vaikutusta. Aikuisen näkökulmasta ROGD-nuorten yhteisö muistuttaa fanituskulttuuria – poikabändin tai TV-sarjan tilalla vain on sukupuolen kyseenalaistava ideologia.

Voin ymmärtää, miksi transsukupuolisuus ja siihen liittyvä vahva me-henki vetoaa nuoriin. Some on pullollaan herkässä iässä olevia, usein masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiviä sukupuoltaan kyseenalaistavia nuoria, jotka hakevat tukea toisistaan vilpittömässä rakkauden ja hyväksynnän hengessä. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Huolestuttavaa on se, että tämä kyseinen fanikulttuuri voi johtaa hormonihoitoihin ja leikkauksiin, jotka eivät kuitenkaan välttämättä poista niitä ongelmia, joiden pohjalta ROGD on alun alkaen puhjennut.

Tästä syystä tarvitsemme keskustelua, tietoa ja tukea. Me tarvitsemme asennekulttuurin, jossa emme salonkikelpoista ilmiöitä, jotka rohkaisevat lapsiamme ihannoimaan peruuttamattomia hormonihoitoja ja leikkauksia. Koska heidän ei edes kuuluisi miettiä sellaisia asioita. Heidän kuuluisi saada kasvaa rauhassa. Käydä läpi kasvukipunsa, kohdata murrosiän kuohut ja kauhut, löytää itsensä, valmistautua täyttämään oma paikkansa tässä maailmassa. Tyttöinä ja poikina.

Uusi queer -sanasto (satiiri)

Tämä teksti on suomentamani satiiri, joka on alunperin julkaistu Transwidow-blogissa. Blogissa ei ole tällä hetkellä mitkään vanhat kirjoitukset näkyvillä, joten en voi linkata alkuperäiseen tekstiin valitettavasti (itselläni sattuu olemaan screencäppi).

Transwidow eli transleski on englanninkielisessä maailmassa termi, joka tarkoittaa sellaista naista, jonka mies on jossain kohtaa saanut päähänsä olevansa transsukupuolinen nainen, obsessoitunut tästä ajatuksesta ja miehen puoliso sekä mahdolliset lapset ovat tämän jälkeen jääneet miehen elämässä toissijaisiksi. Transwidow on mielenkiintoinen ilmiö. En ole (vielä) käsitellyt sitä blogissani, mutta löydät googlaamalla siitä tietoa halutessasi – englanninkielisessä maailmassa nämä naiset ovat jokseenkin järjestäytyneet. Aihetta sivuaa suomalaisen Selja Ahavan kirja ”Ennen kuin mieheni katoaa”.

Tämä sanasto irvailee sille, että miten queer-meininki on karannut niin lapasesta, että itse homot ja lesbotkaan (ja joskus myös transsukupuoliset) eivät enää halua olla LGBT-piirien kanssa tekemisissä.

***

Queer – Hetero, jolla on erikoinen hiustyyli.

Muunsukupuolinen/genderqueer – Pyylevä nuori naisihminen, tyypillisesti 16-28 -vuotias, joka on värjännyt hiuksensa sinisiksi. On todennäköisesti jotakin sellaista, mitä joskus kutsuttiin lesboksi, mutta hän ei pidä kyseisestä sanasta.

Lesbo – Nelikymppinen mies, joka työskentelee IT-alalla ja alkoi käyttää vaimonsa pikkuhousuja viime vuonna.

Transsukupuolinen – Henkilö, kenen tuntema vastenmielisyys yhteiskunnan sukupuolistereotypioita kohtaan pitäisi ottaa paljon vakavammin kuin kaikkien muiden tuntema vastenmielisyys yhteiskunnan sukupuolistereotypioita kohtaan.

Panseksuaali – Henkilö, joka pitää maskuliinisesti pukeutuneista miehistä ja feminiinisesti pukeutuneista miehistä.

TERF – Iäkäs nainen, joka ei ajattele miesten asioita tarpeeksi. Se osapuoli, joka on vastuussa siitä, kun joku junttimies jossain hakkaa miespuolisen prostituoidun.

Cis – Henkilö, joka kaihoisasti uneksii siitä, että pukisi päälleen asianmukaiset vaatteet ja näyttäisi genitaalejaan lääkärille.

Seksuaalinen suuntautuminen – Syrjintää liittyen siihen, että omaat mielipiteitä siitä, että kenen genitaaleihin haluat koskea.

Intersektionaalisuus – Muistutus siitä, ettet unohda sisällyttää erityyppisiä miehiä feminismiisi.

Transmisogynia – Kun valkoiset heteromiehet eivät saa toisia sanomaan sitä, mitä haluaisivat heidän sanovan, ja se tuntuu paljon pahemmalta kuin mikään sorron muoto, mitä kukaan on koskaan tällä planeetalla kohdannut.

Ze/Hir – Pronomineja, joita voit käyttää lukion oppituntien sekoittamiseen, kun et ole tehnyt vaadittuja tehtäviä (suom.huom: liittyy englanninkielisen maailman transvouhotukseen, kun jengi ei halua käyttää ”sukupuolitettuja” he/she -pronomineja).

Homo – Vanhanaikainen identiteetti, joka ei ole enää cool ja tarvitsee uudelleenbrändäystä.

Aseksuaali – Henkilö, joka tuntee joutuneensa sivuutetuksi.

Intersukupuolinen – Todennäköisesti jokainen meistä. Ethän sinä ole koskaan käynyt kromosomitesteissä, vai mitä. VAI MITÄ?

Katujissa tikittää aikapommi

Moi kaverit.
Vielä minussa henki pihisee ja silleen. Elän tällä hetkellä koko tähänastisen elämäni vaikeinta ajanjaksoa, joten kuntoni on mitä on ja hommat vähän takkuaa. Kiitos kaikille, jotka kommentoivat edelliseen postaukseeni tai laittoivat sähköpostia. En tiedä, mitä tehdä, mutta päivä kerrallaan jne. Yritän kestää sen ajatuksen voimalla, että 1) tästä on suunta vain ylöspäin, 2) kesään ei ole mahdottoman pitkä aika ja silloin pääsee nostamaan kytkintä.

Kirjoitan nyt jonkin verran detransitioprosessistani, kun siitä oli moni kiinnostunut. Elikkäs hakeuduin jo vuosi sitten takaisin transpolille uusiin tutkimuksiin saadakseni itseni takaisin naiseksi. Prosessi on ollut todella, todella hidas, sillä transpoli on nykyään hyvin ruuhkautunut. Sain ensimmäisen ajan polille vasta viime elokuulle ja vasta nyt tammikuussa 2019 kävin ensimmäisillä uusilla tutkimuskäynneillä.

Eli minulle haluttiin järjestää uudet psykologin tutkimukset. Ne on nyt saatu päätökseen, ja ne toteutettiin haastatteluna ja erilaisten paperitestien tekemisenä. Tietoni menevät seuraavaksi transpolin lääkärille ja hän päättää jatkosta. Sitä odotellessa. Pari kuukautta nyt menee kuulemma ainakin.

Itse tutkimuksista minulla ei ole juuri sanottavaa, sillä siinä tosiaan lähinnä vain läpikäytiin elämäni tapahtumia sekä mittailtiin nykyisen mielenterveystilani vakavuutta. Mutta se, mikä järisytti minua näissä tutkimuksissa, oli saamani psykologin lausunto. Sain siis luettavakseni psykologin laatiman lausunnon minusta ennen kuin hän lähetti sen eteenpäin lääkärille. Psykologi oli liittänyt lausuntoon pätkiä aikaisemmista saamistani lausunnoista eri ammattilaisilta, ja hän oli liittänyt mukaan pätkän alkuperäisistä transtutkimuksistani peräisin olevasta senaikaisesta psykologin lausunnosta. Transtutkimuksiin siis kuuluu osana psykologin tutkimukset ja kävin alkuperäisten transtutkimusteni osana noissa psykologisissa tutkimuksissa.

Tuo ensimmäinen psykologi oli osannut lukea minua hämmästyttävän tarkasti ja hän oli listannut lausuntoonsa asiat, joista tulin itse tietoiseksi vuosia myöhemmin ja jotka johtivat detransitiooni. Olen kuvaillut detransitiooni johtaneita syitä esimerkiksi tässä kirjoituksessani. Tuo alkuperäinen lausunto on vuodelta 2010. Psykologi listasi hämmästyttävän tarkasti minussa havaitsemiaan ongelmia ja myös totesi näiden ongelmien olevan todennäköisesti osasyynä sukupuoli-identiteettiongelmiini. Hänen listaamansa ongelmat olivat täsmälleen sitä, mitä ymmärsin itse itsestäni vuosia myöhemmin. Tämä kaikki ryönä on siis ollut havaittavissa minusta jo vuonna 2010.

Muistan tuon lausunnon ja muistan reaktion, jonka se minussa vuonna 2010 aiheutti, vaikka en muistanutkaan sen yksityiskohtia. Muistan olleeni ahdistunut noista psykologin tutkimuksista ja olin myös lausunnosta hyvin ahdistunut. Psykologin listaamat asiat olivat sellaisia, joita en kyennyt kohtaamaan enkä käsittelemään vuonna 2010. Olen kuvaillut tässä blogissa aiemmin, että olin ennen sukupuolenvaihdostani lukkiutunut ahdistuspallo ja sukupuolenvaihdos ratkaisi tuon ongelman, joten pääsin elämässä eteenpäin. Nyt ymmärrän, että sukupuolenvaihdos ei ratkaissut ongelmiani, vaan mahdollisti emotionaalisen etääntymisen ongelmista. Seurauksena kykenin tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja prosessoimaan niitä. Niin tapahtuikin. Mutta kyettyäni tekemään tuon vaadittavan prosessoinnin olivat ne alkuperäiset ongelmat jälleen edessäni. Kun jouduin kohtaamaan ne, mihin nyt näiden vuosien jälkeen kykenin, niin lopputuloksena oli detransitio.

Se, mikä on minusta aivan päräyttävää, on se, että noihin alkuperäisen psykologin havaitsemiin ongelmiin ei transpolilla tartuttu yhtään mitenkään, eikä niihin puututtu. Tämän uudelle psykologilleni sanoinkin, ja hän kertoi miettineensä samaa. Kyseinen psykologi otti minut lähtökohtaisesti hyvin vakavasti ja sain hänestä sellaisen kuvan, että hän suhtautuu transpoliin aika kriittisesti. Hän kertoi, että hänen vastaanotollaan on käynyt useita transhoitoja katuneita ihmisiä. Myös transpolin lääkäri kertoi minulle viime elokuussa, että katujaluvut ovat nousussa. Psykologini sanoi, että nuo niin usein mainitut pienet katujaluvut ovat pahasti vanhentunutta tietoa. Nykyiset katujaluvut ovat moninkertaiset. Itselleni on jäänyt aikoinaan transpolilta saamistani dokumenteista mieleen luku 3%, mutta esimerkiksi Walt Heyer on sanonut tutkimustensa perusteella, että todelliset katujaluvut ovat yli 20%. Tämäkin luku on todennäköisesti vanhentunut ja tämänhetkisiä tai tulevia lukuja voidaan toistaiseksi vain arvailla.

Muistan, kun vuonna 2010 kerroin transpolilla hoitajalleni psykologin lausunnon aiheuttamasta ahdistuksesta, niin hän totesi rauhoitellen, että nuo psykologit nyt vaan on tuollaisia negatiivisia ja siitä ei tarvitse välittää. Kaiken tämänhetkisen tiedon valossa tuo on ollut aivan uskomaton reaktio! Jäin miettimään, että mitä helsvettiä transpolilla ylipäätään oikein tutkitaan, vai tutkitaanko mitään. Olen nyt menossa psykoterapiaan käymään läpi elämäni scheissea, mutta minut olisi pitänyt passittaa sinne transpolin toimesta jo vuonna 2010. Kaltaisiani tapauksia on varmasti pilvin pimein, sillä minä itse tiedän useita sellaisia transtapauksia, joiden sukupuoli-identiteettiongelmat ovat niin ilmiselvää seurausta heidän elämänsä muista (vakavista) ongelmista, että en voi kuin monttu auki ihmetellä, että miten heidät on ikinä voitu päästää transtutkimuksista läpi silvotuttamaan itsensä. Minusta on myös aika järkyttävää, että kuinka moni ihminen on tullut sanomaan minulle, että ovat luopuneet sukupuolenvaihdosaikomuksistaan vain luettuaan minun blogiani. Miten voi olla mahdollista, että tähän asiaan erikoistunut sairaanhoitoyksikkö ei onnistu seulomaan näitä tapauksia ja ohjaamaan heitä tarvittavaan jatkohoitoon? Miten voi olla mahdollista, että usean ammattilaisen erikoishoitotiimi ei ole kyennyt havaitsemaan minun dissosiaatiohäiriötäni?

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että Suomen koko transhoitojärjestelmä kaikkine rakenteineen pitäisi laittaa aivan kokonaan uusiksi, ja mitä enemmän itselleni selviää asioita, niin sitä vahvemmin olen sitä mieltä. Näyttää vaan entistä vahvemmin siltä, että meillä on transhoitoja läpikäyneissä ihmisissä aivan järkyttävä tikittävä aikapommi.

Mitä translakiuudistuksella halutaan OIKEASTI saavuttaa?

Nk. translakiuudistus on ollut tapetilla jo muutaman vuoden ja on tapetilla yhä. Translaki tarkoittaa Suomen lainsäädännön osaa, joka määrittelee sen, että miten transsukupuolisten lääketieteellinen hoito järjestetään ja miten juridisen sukupuolenvaihdoksen kanssa menetellään. Lain osat voit lukea tästä ja tästä. Translakiuudistuksessa on kyse siitä, että transaktivistien mielestä nykyinen Suomen translaki loukkaa transihmisten ihmisoikeuksia. Aihetta on puitu täällä blogissa blogin perustamisesta alkaen jo monta kertaa. Tsekkaa blogin uusi tägi translakiuudistus, jonka takaa löytyy jatkossa kaikki translakiuudistukseen liittyvät tekstini. Tässä translakiuudistuksen nettisivu.

Olen vastustanut translakiuudistusta aivan ehdottomasti alusta alkaen, sillä lain päämääränä on lakkauttaa nykyinen transsukupuolisten psykiatrinen hoito- ja diagnosoimisjakso ja vapauttaa lääketieteellinen sukupuolenvaihdosprosessi kaikille sitä haluaville. Toinen uudistuksen päämäärä on antaa ihmisille vapaus mielivaltaisesti vaihdella omaa nimeään sekä henkilöpapereiden sukupuolimerkintää pelkällä omalla ilmoituksella, vaikka henkilöllä ei olisi lääketieteellistä transsukupuolisuusdiagnoosia eikä hän olisi läpikäynyt mitään sukupuolenvaihdoshoitoja. Päämääristä ensimmäinen on äärettömän vakava potilasturvallisuusriski (sillä hoidot ovat brutaaleja, peruuttamattomia ja sukupuoli-identiteettiongelmista kärsivät ihmiset ovat tunnetusti aika sekaisin) ja jälkimmäisessä ei ole mitään järkeä. Miten se muka parantaa ihmisen asemaa ja ihmisoikeuksia, että karwainen äijänköriläs saa oikeuden vaihtaa viralliseen henkkariinsa merkinnän ”nainen” ja tavallinen täti-ihminen oikeuden vaihtaa henkkariinsa merkinnän ”mies”? Tätä aihetta olen puinut tarkemmin tässä kirjoituksessani.

Translakiuudistusta ajavat tahot ovat ratsastaneet erityisesti pakkosterilisaatioälämölöllä eli he ovat väittäneet, että Suomessa pakkosteriloidaan ja syrjitään ihmisiä ja tämän vuoksi translaki tulee muuttaa. Tämä väite on kumminkin täyttä hevonskeidaa ja ei vaan yksinkertaisesti ole totta. Käsittelin asiaa edellisessä kirjoituksessani. Transaktivistit ovat myös hyökänneet transpoliklinikoita vastaan häiriten niiden toimintaa. Kaikennäköisiä muita mielenilmauksiakin on ollut aika ajoin.

Minua on alusta asti häirinnyt, että kaikki translakiuudistusvetoomukset ovat aina olleet sisällöllisesti lähinnä tunteisiinvetoavien iskulauseiden hoentaa, kuten ”Itsemääräämisoikeus, NYT!” ja ”Translaki loukkaa ihmisoikeuksia” ja ”Pakkosterilisaatiosta luovuttava”. Se, mitä vetoomuksissa ei ole koskaan selkeästi sanottu, on, että millä perusteella nykyinen translaki ja transsukupuolisten hoitosysteemi on väärä, ja mikäli se on väärä, niin miten transsukupuolisia sitten pitäisi hoitaa. ”Loukkaa ihmisoikeuksia” ei ole itsessään mikään perustelu, erityisesti transhoitoihin liittyvissä asioissa, sillä kyseessä on ihan oikeasti vakava asia ja peruuttamaton toimenpide, johon liittyviin komplikaatioihin on ihan oikeasti kuollut ihmisiä ja johon on aiemminkin mennyt ihmisiä, jotka ovat sitten katuneet ja joutuvat elämään loppuikänsä silvotussa kehossa. Minä itse näin esimerkkitapauksena. Transsukupuolisten psykiatrisen hoitojakson ehdotonta välttämättömyyttä ei voida kieltää. Päinvastoin, nykyinen systeemi on aivan liian lepsu ja sitä pitäisi uudistaa entistä tiukemmaksi ja tarkemmaksi. Olen aika pöyristynyt siitä, että olen saanut nyt kuulla useammalta ihmiseltä, että he ovat luopuneet omista sukupuolenvaihdostoiveistaan luettuaan minun tekstejäni (esimerkkinä Viivi Luoma, joka oli jo saanut virallisen transdiagnoosin poliklinikalta eli hänkin olisi voinut aloittaa transhoidot koska tahansa.). Näistä ihmisistä olisi tullut tulevaisuudessa katujia ja silti he eivät jääneet transpolilla seulaan, kuten en minä itsekään jäänyt. Herää siis kysymys, että kuinka paljon heitä on lisää, kuinka paljon heitä tulee tulemaan lisää lähitulevaisuudessa ja minkälainen katumisaikapommi heissä tikittää. Lisäksi koko pakkosterilisaatiomeuhkaaminen ei perustu yhtään mihinkään, sillä pakkosterilisaatiota ei ole edes olemassa. Täten koko translakiuudistusvaatimusta ei voida perustella millään oikeilla faktoilla. Koko vaatimus on aivan täysin vastuuton ja aktivistien yleinen käytös täysin anteeksiantamatonta, erityisesti tuo poliklinikoita vastaan hyökkääminen ja valheiden tietoinen levittäminen.

Olenkin jo useasti kysynyt, että mitä helskutin helvettiä tällä translakiuudistuksella oikein ajetaan takaa ja en ole ainoa, sillä muutkin ovat aivan yhtä pihalla kuin minä ja pelkästään päätyneet raapimaan päätään ihmeissään. Niin epäselvää ja kummaa tämä on. Tässä eräänä päivänä päädyin taas mietiskelemään aihetta ja tajusin ratkaisseeni pulman jo aikaisemmin tässä kirjoituksessani. Palaan nyt aiheeseen uudestaan ja käyn läpi sen, että mistä translakiuudistuksessa on oikeasti kyse ja mihin sillä oikeasti tähdätään.

Koko translakivouhkaamisessa on kyse neljännen aallon intersektionaalisen feminismin maailmankuvasta sekä yhteiskunnan muokkaamisesta tuon maailmankuvan mukaiseksi.

Annetaan puheenvuoro suomalaiselle transasioita paljon käsitelleelle sarjakuvataiteilijalle Wolf Kankareelle, jonka viesteistä olen ottanut oheiset screencäpit (alkuperäinen keskusteluketju on netistä poistettu, joten en linkkaa siihen). Kyseessä on biologinen nainen, joka kokee itsensä transsukupuoliseksi mieheksi. Tässä Tumblr-blogi, jota hän usein päivittää, mikäli kiinnostaa tutustua hänen mielenmaisemaansa.

Wolf sanoo, että hänellä ei ole ongelmaa kehonsa kanssa ja että hän ei tahdo muokata sitä. Tästä syystä hän vastustaa sukupuolenvaihdos(/korjaus)prosessia. Tästä vinkkelistä siis lainmukainen vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä (ns. pakkosterilisaatio) on ”kiristystä” (Wolfin omien sanojen mukaan) ja siis ”pakkoa”. Wolfin omien sanojen mukaan ongelma ei ole hänessä, vaan ympäröivässä todellisuudessa, joka itsepintaisesti haluaa lokeroida hänet johonkin sukupuoleen. Wolfin mukaan kehoilla ei ole sukupuolta, vaan koko sukupuolen käsite on ihmisen keksintö ja sellaiset ilmaisut kuin ”biologinen mies tai nainen” ovat systemaattisesti väärin, sillä hänen mielestään sukupuoli ei ole biologiaa (hän käyttää sanaa ”bioessentialismi” sellaisesta käsityksestä, jonka mukaan sukupuoli on biologinen ominaisuus). Hän sanoo haluavansa yhteiskunnan, missä sukupuolilla ei ole merkitystä. Eli toisinsanoen hän on sodassa todellisuutta vastaan. Tämän perusteella Wolf itse ei edes ole transsukupuolinen termin varsinaisessa merkityksessä, sillä transsukupuolinen nimenomaan kokee olevansa väärässä kehossa ja tahtoo muokata kehonsa vastakkaisen sukupuolen kehoksi. Wolfin kohdalla kyse on täten jostakin muusta kuin transsukupuolisuudesta.

Tässä kohtaa on ymmärrettävä, että kaikki transaktivistit (tai ”ihmisoikeusaktivistit”, kuten he usein itseään tituleeraavat) ovat neljännen aallon intersektionaalisia feministejä. Tai minä ainakaan en ole tietoinen yhdestäkään (länsimaalaisesta) transaktivistista, joka EI olisi feministi. Jotta heidän yhteiskunnallisia kantojaan ymmärtäisi ollenkaan on tunnettava intersektionaalisen feminismin käsitteitä, teorioita ja maailmankuvaa. On myös ymmärrettävä, että transsukupuolisuus ei ole sama asia kuin feminismi. Transsukupuolisuus on psykiatrinen häiriö, feminismi on ideologia ja maailmankuva. Jengi yleensä ihmettelee, että miten voi olla olemassa transsukupuolisia tai homoja, jotka vastustavat transvouhotusta, homorummutusta tai feminismiä ylipääätän. Juuri siksi, että transsukupuolisuus tai homous/lesbous ei ole sama asia kuin feminismi, ja transsukupuoliset ja homot voivat edustaa kaikennäköisiä maailmankuvia. Olen itse kansallismielinen konservatiivi, joka on lesbo ja transtaustainen, ja meitä on paljon muitakin, mutta ette te meistä yleensä kuule, koska sopeudumme ja sulaudumme muuhun väestöön. On lisäksi ymmärrettävä, että neljännen aallon intersektionaalinen feminismi on aivan eri asia kuin alkuperäinen feminismi eli naisasialiike. Nykyisellä feminismillä ei ole enää juuri mitään tekemistä alkuperäisen naisasialiikkeen kanssa. Tämä on hieman monimutkaista, valitan, ja joudutte itse googlailemaan, että mitä intersektionaalinen feminismi on, sillä minä en ole kirjoittanut aiheesta blogipostausta ja en ole löytänyt aiheesta tyhjentävää artikkelia muualtakaan. Esimerkiksi feministisen puolueen nettisivuista ei tule juuri hullua hurskaammaksi. Tyyppien ajatusmaailmaan joutuu tutustumaan seuraamalla heidän kirjoituksiaan tai toimintaansa ja laskemalla sieltä rivien välistä yhteen 1 + 1 + 1 (esimerkiksi Voima-lehti on aika hyvä). Mutta tutustutaan tässä nopeasti feministeihin blogissani jo kertaalleen aiemmin olleiden screencäppien kautta.

Seuraavassa screencäpit eräästä suomalaisesta feministien suljetusta Facebook-ryhmästä. Feministit eivät tule toimeen edes keskenään, ja kysyä ei saa... Huomaa, että keskustelussa adminina bännivasaransa kanssa riehuva Juudas Kannisto on transmies (biologinen nainen), joka sai Amnestyn kynttiläpalkinnon ihmisoikeustyöstä ja joka on joutunut useammin kuin kerran putkaan anarkistisen riehumisensa vuoksi. Olen kirjoittanut Juudaksesta aiemmin täällä. Oheisen keskustelun ymmärtämiseksi tässä pieni feminismi-suomi -sanasto:
cis-sukupuolinen = henkilö, joka ei ole transsukupuolinen
cissu = cis-sukupuolinen
slurri (slur) = erittäin loukkaava sana tai ilmaisu
t-slurri = transu
tonepolisointi (tone policing) = se, että huomautat jollekulle hänen keskustelusävystään tyyliin ”ota rauhallisesti, keskustellaan tästä niinkuin aikuiset ihmiset” (huomaa, että ryhmän säännöissä tonepolisointi on kielletty!)
triggeröityminen (triggering) = se, kun jokin asia aiheuttaa sinulle hyvin voimakkaan tunnereaktion
n-slurri = neekeri

Ohessa toinen screencäppi samasta Facebook-ryhmästä. Miesasian nettisivuilla on lisää screencäppejä samasta keskustelusta. Ja lisää sanastoa:
spleinaaminen (splaning) = asiasta puhuminen jonkun toisen ns. kokemusasiantuntijuuden yli, eli joku puhuu asiasta tai ilmiöstä, joka ei häntä henkilökohtaisesti kosketa (esim. ei-transsukupuolinen keskustelee transsukupuolisuudesta)

Ja tässä poimintoja screencäpeistä, joita olen esitellyt blogissani tässä ja tässä kirjoituksessa. Screencäpit ovat peräisin TERF is a slur -sivustolta, missä on mittava kokoelma vielä paljon lisää screencäppejä. Suomeksi screencäppejä keräilee Facebook-sivulleen Henry Laasanen. Ja jälleen sanastoa:
TERF = trans exclusionary radical feminist eli feministi, joka ei pidä transnaisia (=biologinen mies) naisina

***

***

***

***

***

***

***

***

***

***
Toinen transsukupuolinen feminismivastainen bloggari Kyrpäjooseppi on käsitellyt aihetta omassa blogissaan täällä. Kyrpäjooseppi kirjoittaa:

Merkittävä osa on ihmisiä, joiden motiivi hakeutua hoitoihin on sukupuolinormien pakeneminen. Sen sijaan, että he opettelisivat käsittelemään sukupuoliroolien olemassaoloa, he yrittävät vapautua sukupuolen ikeistä täydellisesti, mikä on mahdotonta lajilla, jolla on kaksi erilaista sukupuolta. He elävät käsityksessä, että myös transsukupuoliset miehet ja naiset korjaavat sukupuoltaan roolin vuoksi ja käyttävät hyväkseen järjestelmää, joka on luotu sukupuoliristiriidasta kärsiville transsukupuolisille miehille ja naisille lääketieteellisen avun saamiseen ja anatomisen sukupuolen korjaamiseen.
---
Heidän tilanteessaan ei missään nimessä ole kyse samasta asiasta kuin transsukupuolisten miesten ja naisten. Mm. Toronton ylipiston psykologian professori Jordan Peterson on huomauttanut, että kyse on ideologisesti motivoituneesta ihmisjoukosta, joka yrittää muuttaa yhteiskuntaa sukupuolineutraalimmaksi oman vähemmistöstatuksensa kautta. Hän on huomauttanut myös, että joukko voi yrittää estää myös psykologisen sukupuolen biologisen pohjan etsimisen. Myös Suomessa on tahoja, jotka ovat myöntäneet identiteettinsä poliittisuuden. Suostumalla heidän vaatimuksiinsa mm. neutraaleista puhuttelutermeistä ihmisistä tulee heidän ideologiansa tanssittamia käsinukkeja. Nämä tahot ovat liittoutuneet voimakkaasti feministien kanssa ja levinneet transsukupuolisten asioita ajaviin järjestöihin. Sieltä käsin heidän on helppo vaikuttaa lainsäädääntöön, aktivismiin ja yleiseen ilmapiiriin. Transaktivismi onkin muuttunut muutamassa vuodessa lähes täydelliseksi sukupuolettomuuden ja nonbinäärisyyden ilosanoman julistamiseksi, jossa transsukupuolisille miehille ja naisille tai normaalille miehuudelle ja naiseudelle ei ole minkäänlaista tilaa. Koko miesten ja naisten olemassaolon kyseenalaistaminen alkaa olla yleistä. Väärään kehoon syntyminen ei ole heille enää edes hyväksyttävää retoriikkaa, koska keholla ei kuulemma ole sukupuolta.
---
On toinenkin tilanne, mistä pitäisi olla huolissaan. Näiden ihmisten ajamien asioiden seurauksena transsukupuolisuus tullaan poistamaan seuraavasta sairausluokituksesta ja muuttamaan "sukupuoliristiriidaksi". Tämä muutos on täysin turha termikikka, jota osa hoitoja tarvitsemattomista transsukupuolisuus-termiä itselleen haalivista tahoista on ajanut. He eivät halua transsukupuolisuutta liitettävän sairauteen, vaikka kyseessä on nimenomaan hoitoja vativa tila. Hoitoja tarvitsemattomat kehoaan vääräksi kokemattomat transsukupuolset ovat myös joukko, joiden aivoja ei ole kukaan tutkinut, mutta jotka ovat tehneet omalla päätöksellään invaasion transsukupuolisten joukkoon.
---
Muunsukupuoliselle ei myöskään luonnollisesti ole olemassa yhteiskunnassa minkäänlaista sosiaalista roolia, josta monet heistä kokevat ahdistusta. Koska he uskovat feminististen teorioiden pohjalta sukupuolen olevan sosiaalinen konstruktio, he uskovat voivansa luoda tällaisen sukupuolen. Tämä ajatusmalli on luultavasti suurin syy heidän määränsä nousuun. Uskomuksen pitkäaikaisseurakset jäävät nähtäviksi.
---
Minkäänlaisten poliittisten aktivistiryhmien omine intresseineen ja vaihtoehtoisine sukupuolikäsityksineen ei tule päästä peukaloimaan hoitoja oman mielensä mukaisiksi. Näihin ryhmiin vaatimuksineen tulee suhtautua kuten lääketieteessä suhtauduttaisiin homeopaattien vaatimuksiin.
---
Transsukupuolisten asioita ajavilta järjestöiltä ei ole enää vuosikausiin voinut tavallisena hoitojensa puolesta pelkäävänä transmiehenä tai -naisena toivoa mitään, koska ne ovat pääasiassa näiden tahojen valtaamia. Meillä olisikin todella kova tarve järjestölle, joka ajaisi oikeasti transsukupuolisten asioita, eikä sukupuolettomien feministien. Tilanne on ollut jo pitkään se, että näille järjestöille on pääasia epäbinäärisiksi itsensä luokittelevien tahojen asioiden ajaminen ja hoitojen valjastaminen heidän tarkoituksiinsa.

Pakkosterilisaatiota ei ole olemassa

Selailin viikonloppuna Twitteriä ja huomasin, että älämölö translakiuudistuksesta ja pakkosterilisaatiosta jatkuu yhä ja kuumempana ja laajempana kuin aiemmin. Päädyin tutkailemaan, että olisiko translakiuudistuksen nettisivu uudistunut yhtään järkevämpään suuntaan nettipaastoni aikana. Silmääni osui seuraava uutinen:

Ruotsi alkaa maksaa korvauksia pakkosteriloiduille

Tässä kohtaa on pakko todeta, että wattafak? Kuinka transhoitojen yhteydessä tapahtuvasta ”pakkosterilisaatiosta” on edes mahdollista maksaa korvauksia?

Olen kirjoittanut pakkosterilisaatiosta blogissa aiemminkin, mutta vedetäänpäs nyt kunnolla kaikki piuhat yhteen. Ensinnäkin: pakkosterilisaatiota ei yksinkertaisesti ole olemassa. Sterilisaatio on lääketieteellisten transhoitojen väistämätön sivuvaikutus eli sinä et voi läpikäydä sukupuolenvaihdosta tulematta sen ohessa steriiliksi. Toiseksi: sukupuolenvaihdoshoidot ovat vapaaehtoisia. Kukaan ei pakota sinua niihin. Sinä haluat mennä niihin ihan itse. Eli: sinä ihan itse valitset tulla steriloiduksi. Toistan: IHMINEN, JOKA ON PÄÄTTÄNYT MENNÄ SUKUPUOLENVAIHDOSHOITOIHIN, VALITSEE IHAN ITSE TULLA STERILOIDUKSI. Miten ihmeessä vapaaehtoisesta itsevalitusta toimenpiteestä on ruvettu maksamaan jotain korvauksia? Jokaikinen sukupuolenvaihdoshoitoihin ryhtyvä ihminen tietää, että ne johtavat lisääntymiskyvyn menetykseen. Asia ei todellakaan tule kenellekään yllätyksenä.

Olen ihan tosissani ihmetellyt, että minkälaisella mentaaliakrobatialla translakiaktivistit ovat saaneet väänneltyä tästä aiheesta näin ison haloon, jolla sitten ratsastavat saadakseen tahtomiaan lakimuutoksia läpi. Ellei tietty kyseessä ole tarkoin ennaltasuunniteltu tunteisiinvetoava manipulaatiokampanja massojen mielipiteiden muokkaamiseksi. Eli härskiä päin naamaa valehtelua ja kusetusta, mikä tekee heidän toiminnastaan todella vastenmielistä. Sillä jokaikinen transsukupuolinen, muunsukupuolinen ja aktivisti kyllä tietää sen, mitä yllä sanoin. Vähän esitetään asiat taktisesti tiettyyn sävyyn, niin avot, jengi alkaa pitää Suomen hoitosysteemiä ja transpoliklinikoita epäinhimillisenä natsitohtorointina. Olen ihan oikeasti aivan äimän käkenä, että miten hyvin tämä transaktivistien suora kusetus on ihmisiin purrut. Aktivistit valehtelevat härskisti kampanjoissaan, jengi uskoo ja kukaan ei tule väliin sanomaan, että nyt te muuten hei puhutte täyttä scheissea. Eniten minua ihmetyttää aktivistien itsensä toiminta, sillä he kyllä oikein hyvin tietävät valehtelevansa.

Kommentti eräässä translakikeskustelussa.

Kaikki muistanevat viime vuoden lopulla käydyn älämölön Suomen ensimmäisestä synnyttävästä miehestä. Asiaa puitiin tuolloin täällä blogissakin. Kyseessä oli siis naiseksi syntynyt henkilö, joka oli käynyt läpi sukupuolenvaihdosprosessin mieheksi juridista sukupuolenvaihdosta myöten eli hänellä oli miehen paperit. Tämä tapaus on konkreettinen todiste siitä, että ketään ei todellakaan pakkosteriloida. Jos nainen alkaa vedellä testosteronia, niin häneltä loppuu kuukautiset parissa kuukaudessa ja hän on lisääntymiskyvytön niin kauan kuin hän jatkaa hormonien käyttöä. Mutta jos hän lopettaa testosteronin käytön, niin hänen oma alkuperäinen naisen hormonitoimintansa elpyy jonkin ajan kuluttua, kuukautiset tulevat takaisin ja hän voi taas tulla raskaaksi. Lisääntymiskyvyn kadottaa kokonaan, lopullisesti ja peruuttamattomasti, mikäli henkilö käy leikkauksessa. Minä olen itse tällainen tapaus (minulta on leikattu kohtu ja munasarjat irti). Suomessa mikään taho ei kuitenkaan vaadi keneltäkään transsukupuoliselta yhdenkään leikkauksen läpikäymistä. Voit aloittaa hormonit, vaihtaa virallisen nimesi ja henkilötunnuksesi ilman yhtäkään leikkausta. Suomessa ja maailmalla on paljon sellaisia transsukupuolisia, joille ei ole tehty joko yhtään leikkausta tai vain osa niistä. Jos lisääntymiselimistöäsi ei ole leikkauksilla peukaloitu, niin voit koska tahansa lopettaa hormonien käytön, antaa alkuperäisen hormonitoimintasi elpyä ja tehdä lapsen.

En väitä, etteikö Suomen transhoitosysteemiä voisi kritisoida ihan aiheestakin, mutta voitaisiinko perustaa keskustelu ja kampanjointi faktoille, jookoskookos?

Kootut aiemmat sepustukseni translaista ja pakkosterilisaatiosta:

* Translakiuudistus osa 1
* Translakiuudistus osa 2
* Translakiuudistus osa 3
* Translakia ei edelleenkään pidä uudistaa
* Transaktivistien paskapuheet syrjinnästä
* Lapsen sukupuolidysforia ei välttämättä ole merkki yhtään mistään
* Transsukupuoliset, jotka vaihtoivat takaisin syntymäsukupuoleensa
* Tarinani transleikkausten riskeistä (omakohtainen kokemukseni)
* Jazz Jennings ja transsukupuolisuuden kritiikki
* Kun sukupuolenkorjaus ei korjaa mitään
* Youtube: Transaktivistit eivät suhtaudu transsukupuolisuuteen tarpeeksi vakavasti
* Youtube: Miksi transsukupuoliset vastustavat transaktivismia?

Ei tätä selvinpäin kestä

Olen ollut kuukausia poissa kaikilta somekanavilta, blogosfääristä ja uutissivuilta, ja tunnen olevani täysin pihalla kaikesta tämänhetkisestä kuumasta keskustelusta. Olen yrittänyt tässä päästä takaisin kärryille, mutta se on osoittautunut erittäin vaikeaksi ja tuskalliseksi.

Ei tätä nimittäin selvinpäin kestä. Viikonloppuna selasin Twitteristä erinäisiä kanavia ja tahoja, ja ei tarvinnut muutamaa twiittiä enempää selailla, kun minun jo teki mieli hypätä ikkunasta ja muuttaa johonkin luolaan eristyksiin koko ihmiskunnasta. Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä pahemmin ihmiset hullunevat ja keskustelu käy entistä sekopäisemmäksi. Olin täysin pihalla kuin lumiukko jo vuosi sitten, mutta tuosta vuodentakaisesta on sekoilun tahti vain kiihtynyt. Kutsun "sukupuolisekoiluksi" sitä, että yritetään sotkea koko sukupuolen käsite ja selitellään kivenkovaan, että miehet voivat synnyttää ja sen sellaista. Sekoilu on tällä hetkellä aivan eeppisellä tasolla ja koen, että elämme nyt sekoilun korkeinta huippua, jota pian seuraa jonkintasoinen romahdus, joka tulee olemaan ruma. Keskustelun seuraaminen tekee fyysisesti ja psyykkisesti pahaa. On karmeaa huomata, miten käsittämättömän sekaisin ihmiset voivat olla ja on vielä karmeampaa, että kyseisillä ihmisillä on ihan oikeaa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ja vieläpä mittavaa sellaista. Eilen luin Twitteristä, kun eräs suomalainen aktivisti kertoili siitä, miten hän käy peruskouluissa esitelmöimässä translakiuudistuksesta ja muunsukupuolisuudesta ja muusta feministisestä shaibasta. Jutun taso on mielikuvituksellisuudessaan sitä luokkaa, että ei-niin-kauan sitten kyseisiä tyyppejä olisi pidetty pelkkinä kylähulluina. Mitä hittoa tapahtui, että heidät alettiin ottaa haudanvakavasti? Näitä aktivisteja ei pitäisi päästää keskenkasvuisten lähellekään.

Tajusin eräänä kauniina päivänä, että en ole tässä blogissa käsitellyt muunsukupuolisuutta ollenkaan. Asia täytyy ehdottomasti korjata, sillä koko nykyinen transkeskustelu pyörii lähes 100% muunsukupuolisuuden ympärillä. Olen ihmetellyt jo kauan, että miten tässä näin kävi, sillä koko muunsukupuolisuusilmiö nykyisessä mittakaavassa on ihan uusi juttu, vain muutaman vuoden pinnalla ollut. Heräsin vaan yksi päivä siihen todellisuuteen, että muunsukupuoliset olivat yhtäkkiä kaikkialla. En tajua, miten se oikein tapahtui. Tällä hetkellä sekä transsukupuolisten potilasjärjestö Trasek ry, Seta ja transtukipistekin ovat täysin muunsukupuolisten vallassa. Alleviivattakoon tässä, että muunsukupuolisuus on täysin eri asia kuin transsukupuolisuus. Muunsukupuolisuusilmiö on sotkenut yhteiskunnallisen transkeskustelun (ja homokeskustelun) aivan täysin ja vetänyt sen oudoille sivuraiteille, muuttanut jo vakiintuneiden termien merkityksiä ja luonut joukon uusia, ja vetänyt homman kertakaikkiaan kummallisiin sfääreihin jo pelkästään siitä syystä, että se on erittäin kiinteästi kytköksissä neljännen aallon intersektionaaliseen feminismiin.

Minulla ei ole muunsukupuolisuusilmöstä yhtään mitään positiivista sanottavaa. Koko homma herättää minussa kuvotusta, ahdistusta ja jopa vihaa, joten olen välttänyt aihetta tahallani. Nyt en enää voi vältellä, sillä nuo pahuksen muusut ovat ihan oikeasti kaikkialla ja tehneet vallankaappauksen transsukupuolisten, homojen ja lesbojen järjestöissä sekä tehneet niistä lähes yksinomaan oman shownsa ajaen homppelit niistä pakosalle. Tässä artikkeli, jossa homoseksuaali Jukka Hankamäki kertoo, että miksi hän erosi Setasta. Hankamäki kirjoittaa:

”Kun myös valtakunnallisen Setan puheenjohtajaksi valittiin tänä syksynä ”ihmisoikeusaktivisti”, joka luonnehtii itseään ”sukupuolettomaksi”, joudun toteamaan, ettei minulla ole Setan eikä siellä toimivien kanssa enää mitään yhteistä. Totuus on, että kaksiarvoinen sukupuoliero on biologinen, geenien, kromosomien ja hormonien tasolla vaikuttava tosiasia sekä fenotyyppisellä ilmiötasolla merkityksellinen fakta, eikä sitä voi kosmeettisin toimin muuttaa vastaamaan mielikuvallista sukupuolta, niin kuin yritetään kääntää Jenisein kulkusuuntaa. Poikkeukset tästä perussäännöstä ovat yleensä lääketieteellisesti määriteltävissä, esimerkkinä vaikkapa Klinefelterin syndrooma.

Queer-teoreetikoiden ja transihmisten mielestä ei ole enää homoseksuaalisuutta eikä heteroseksuaalisuuttakaan, koska ne edellyttäisivät kaksiarvoisen sukupuolieron ja sen mukaisen tietyn sukupuolen, johon seksuaaliset intentiot voivat viitata. Näin ollen heidän mielestään ei ole homoja eikä lesbojakaan, mikä on vastoin empiirisiä tutkimustuloksia, joiden mukaan valtaosa ihmisistä ymmärtää itsensä homoksi tai heteroksi ja siihen liittyen mieheksi tai naiseksi. Sukupuolen vaihtaminen (tai ”korjaaminen”) näyttää olevan transihmisille kuitenkin tärkeää, mikä paljastaa, että kaksiarvoisella sukupuolierolla on merkitystä myös heille itselleen.”

Eli siis näiden sukupuolisekoilijoiden ja muususekoilijoiden mielestä homoja ja lesboja ei ole enää olemassa! Ja tällaiset ihmiset ovat kaapanneet homojen oikeuksia ajavan järjestön itselleen! Ei ihme, että homppeleita vituttaa, sillä jo koko homouden tai lesbouden käsite liittyy sukupuoleen. Jos teemme olemattomaksi sukupuolen käsitteen, niin silloin koko homous tai lesbous (ja vastaavasti myös heterous) lakkaa olemasta. Homppelit eivät ole ainoita, keitä vituttaa, vaan yhä etenevissä määrin myös transuja vituttaa.

Itseäni lesbona vituttaa miesten tunkeutuminen lesbojen tiloihin ja lesbojen tapahtumiin sukupuolisekoilun nojalla. Lesbous tarkoittaa sitä, että nainen kokee seksuaalista vetoa toista naista kohtaan. Mies ei muutu naiseksi kokemalla olevansa nainen. Transnainen on mies. Piste. Hänellä ei ole mitään asiaa lesbotapahtumiin. Pitäisitkö sinä heteromiehenä naisena sellaista henkilöä, joka on fyysisesti mies? Pitäisitkö sinä heteronaisena miehenä sellaista henkilöä, joka on fyysisesti nainen? Vituttaisiko sinua, jos ilmapiiri olisi sellainen, että et saisi asiasta mielipidettäsi ilmaista ilman, että villit sudet hyökkäävät kimppuusi? Kävin viime kesänä eräässä ei-heteroille suunnatussa naistenillassa, missä suuressa naisjoukossa oli äänessä vain kolme ihmistä (satunnaisia muita puheenvuoroja lukuunottamatta): piirin vetäjä sekä mukana olleet kaksi transnaista. Nykyinen sukupuolisekoilu on tehnyt tämän asian kritisoimisen sateenkaaripiireissä täysin mahdottomaksi. Minä en lesbona todellakaan halua miehiä lesbotapahtumiin ja minulla ei ole aikomustakaan sietää miehiä niissä tai pitää miehiä naisina eli siis potentiaalisina kumppaneina tai itseni kanssa samassa veneessä olevina ihmisinä. Aloitin aiemmin tänä vuonna netin lesbopiireissä aiheesta keskustelun. Sain ensiksi todella raivoisan vastaanoton, kunnes kaikki viestini poistettiin vain parin tunnin sisällä. Sille on syynsä, että miksi homot ja lesbot haluavat Setan tilalle ja haastajaksi uuden homojärjestön.

Palatkaamme siis astialle seuraavissa kirjoituksissa. Lopuksi vielä erään anonyymin kommentoijan loistavasti asioita tiivistävä viesti aiemman kirjoitukseni kommenttiosastolta:

"Aikaisemmin suhtauduin kaikkiin transsukupuolisiin joko neutraalisti tai positiivisesti, mikäli suhtauduin ollenkaan. Viimeaikaisen yhteiskunnassa framille nousseen transälämölön seuraaminen, johon tämän blogin lukeminen on osaltaan vaikuttanut, on kuitenkin aukaissut silmiä ja muuttanut kantani näistä asioista pysyvästi. On alkanut vaikuttaa siltä, että ns. tyyppitranssukupuolinen olisi hyvin pitkälti jonkun Juudas Kanniston kaltainen. Useimmat transsukupuoliset olisivat loputtomine melttareineen ja draamailuineen pronomineista ja vessoista lähinnä naurettavia tapauksia, mutta fanaattisuudessaan ja aggressiivisuudessaan he ovat aidosti pelottavia ja siksi pyrin välttämään heitä kuin ruttoa (mikäli kyseessä eivät siis ole Blaire Whiten kaltaiset poikkeusyksilöt). Lisäksi heillä on LGBT-aatteen voittokulun myötä kosolti yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, joka vain kasvaa vuosi vuodelta sitä mukaa kuin esim. lasten blokkerihoitoja normalisoidaan ja sukupuolenvaihdoshoitoihin pääsevien määrää tietoisesti kasvatetaan. Mitään tämän lahkon opetuksia ei saa kritisoida ja "sukupuolen moninaisuutta" ajetaan aivottomasti muiden muassa koulutukseen, viranomaistahoihin ja ammattiliittoihin. Koko ideologian perusajatus rakentuu newspeakille ja äärimmäisen poliittisesti korrektin kielenkäytön sävyttämille ideoille, joilla ei ole mitään vastinetta konkreettisessa, fyysisessä todellisuudessa, kuten "setä on täti, koska sukupuoli on mielentila" ja se on soo soo ja hyi häpeä, jos et ajattele näin.

Ylilyöntejä on tullut tässä asiassa viime aikoina niin paljon, ettei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kauan tämä pelleily vielä tulee jatkumaan ja missä vaiheessa enemmistö, joka edustaa lähes 100 %:a ihmisistä, tulee laittamaan sille stopin. Siinä vaiheessa, kun hommasta on viimeinenkin alkuviehätys karissut ja televisiossa itsekeksityistä pronomineistaan vollottavat uniikit lumihiutaleet sekä mies- ja naisoletetuista puhuminen alkavat vaihteeksi tuntua taas ankeilta? Siinä vaiheessa, kun sukupuolisegregoidut pukukopit ja naisurheilu päätetään vaihteeksi keksiä uudestaan, kun naiset eivät fysiikkansa vuoksi pärjänneetkään itsensä naiseksi kokeville biologisille miehille ja Caster Semenyan kaltaisille intersukupuolisille? Siinä vaiheessa, kun ilman "portinvartiointia" sukupuolenkorjausleikkauksiin hetken massahuumassa menneet ihmiset alkavat joukolla katua leikkauksiaan, tekevät itsemurhan tai detransitioituvat ja menevät tiedotusvälineisiin puhumaan sukupuolenvaihdoksia vastaan, jolloin yleinen ilmapiiri kääntyy siihen suuntaan, että kaikki sukupuolenvaihdosleikkaukset kielletään. Vai onko niin, että koko idea transsukupuolisten hoitamisesta sukupuolenvaihdoksin on kussut jo alusta alkaen ja nämä nykyiset transsukupuolisten yritykset koko yhteiskunnan muuttamiseksi heidän tarpeitaan varten ovat suoraa seurausta heidän ahdistuksestaan ja pahasta olostaan, johon sukupuolenvaihdos ei tuonutkaan toivotunlaista muutosta, vaikka he ovat edelleen sen kannalla ja haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olisiko jo silloin vuonna 1950, kun Christine Jorgensen ensimmäisenä sukupuolenvaihdosleikkauksesta henkiin jääneenä ihmisenä leikattiin miehestä naiseksi jonkun ennalta viisaan pitänyt nähdä, että näin ei olisi pitänyt toimia, koska nämä hoidot tulisivat yleistymään ja normalisoitumaan jokaisella tulevalla vuosikymmenellä ainakin 2010-luvulle saakka ja samalla aiheuttaisivat koko yhteiskunnassa vaikuttavan mies- ja naiskäsitysten muokkautumisen epäterveeseen suuntaan, jonka seuraukset ovat pitkälti vasta nyt nähtävissä?"