"Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä" - Transkokemus ja trauma

Otsikossa on lausahdus, jota kaikki detransitioitujat, myös minä itse, joutuvat kuuntelemaan jatkuvasti. Olen ihmetellyt, mitä noiden sanojien päässä oikein liikkuu, kun menee sanomaan jotakin noin älyttömän typerää, mutta keskustellaanpa nyt aiheesta tässä bloggauksessa. Sanojat tuntuvat rinnastavan transprosessin johonkin kampaajalla käyntiin tai tatuoinnin ottamiseen tms., ja heiltä tuntuu menneen ohi aivan kaikki pointit, joita detransitioitujat ovat yrittäneet nostaa esille, nimittäin mielenterveysasiat.

Olen keskustellut transihmisten mielenterveysasioista jonkin verran Youtube-kanavallani tässä ja tässä, sekä maininnut Youtubessa ja blogissani useita kertoja omat mielenterveyshäiriöni, jotka jäivät transpolin henkilökunnalta diagnosoimatta (PTSD ja dissosiaatio). Detransitioitujat mainitsevat erittäin usein kärsineensä pitkään täysin tietämättään dissosiaatiosta ja/tai PTSD:stä, mutta sotkivat kokemuksen transsukupuolisuuteen, ja kukaan ei kyseenalaistanut heidän johtopäätöstään, vaan suorastaan pönkitti sitä. Transsukupuoliseksi itsensä kokevilla ihmisillä on usein myös muita mielenterveysongelmia tai joku muu kehonkuvahäiriö yhtä aikaa kehodysforian kanssa, esim. syömishäiriö. Transaktivistien vakioselitys on, että nämä kaikki johtuvat transsukupuolisuudesta, eli transsukupuolinen ihminen kärsii niin paljon, että hän oireilee lukemattomilla tavoilla, esim. itsetuhoisuudella. Rupesin kuitenkin itse jo useampi vuosi sitten pohtimaan tekemieni havaintojen pohjalta, että ovatko ihmisen ongelmat seurausta transsukupuolisuudesta, vai onko transsukupuolisuus (eli kokemus väärässä kropassa olemisesta) seurausta ihmisen ongelmista. Tulin siihen lopputulokseen, että isossa osassa tapauksista transkokemus on seurausta ihmisen ongelmista, ei siis päinvastoin. Mitä enemmän detransitioitujien juttuja kuuntelee ja transyhteisöä tarkkailee, niin sitä enemmän tämä käsitys vahvistuu.

Sain Youtubessa ja muualla netissä paljon kommentteja, joissa ihmiset olivat suuttuneet tai loukkaantuneet siitä, että ”haukun” tai ”syyllistän” ihmisiä heidän mielenterveysasioistaan, tai ”naureskelen” niille. Näiltä kommentoijilta oli kuitenkin mennyt viestini täysin ohi, sillä oikea viestini oli, että:

ERILAISET MIELENTERVEYDEN HÄIRIÖT OVAT OIKEASTI OLEMASSAOLEVA ASIA, JOKA VAATII OIKEAA, OSAAVAA JA AMMATTITAITOISTA HOITOA, JA IHMINEN, JOKA KÄRSII JOSTAKIN HÄIRIÖSTÄ, KÄRSII SIITÄ IHAN OIKEASTI, EI LEIKISTI, JA HÄN TARVITSEE APUA.

Mielenterveyshäiriöitä on eri asteisia ja ne voivat ilmetä lukemattomilla eri tavoilla. Jotkut mielenterveydenhäiriöt ovat oikeasti syviä ja oikeasti vakavia, ja voivat vaarantaa ihmisen itsensä sekä hänen ympäristönsä (esim. ne häiriöt, joiden yhteydessä ihmisen todellisuudentaju horjuu tai kokonaan katoaa). Häiriöstä kärsivä ihminen voi olla aivan täysin ja totaalisesti häiriönsä vallassa ja sen vietävissä. Ihminen itse ei ole välttämättä millään tavalla tietoinen häiriöstään, ja miten voisikaan olla, sillä hän on ensinnäkin 1) sairas, 2) maallikko. Häiriöiden osaavaan diagnosointiin tarvitaan ammattilainen, eli siis psykiatri (joka on koulutukseltaan erikoislääkäri). Esimerkiksi minä itse en edes tiennyt, että on olemassa sellainen asia kuin dissosiaatiohäiriö. En ollut koskaan kuullutkaan koko asiasta, ennen kuin ensimmäisen kerran törmäsin netissä detransitiotarinaan. Tämän jälkeen osasin epäillä dissosiaatiota itselläni ja hakeuduin hoitoon psykiatrian poliklinikalle, missä todettiin samantien, että minulla on aivan selvää dissosiatiivista oireilua. Lisäksi se, että miten eri häiriöitä kuuluu hoitaa ja vieläpä oikein, on ihan oma maailmansa, ja mikäli joku amatööri laitetaan asialle huseeraamaan, niin hän saattaa vain pahentaa asioita, ja sen jälkeen ollaan entistä syvemmässä kusessa. Siksi ammattitaitoinen psykiatrinen hoito on mielenterveyden häiriöiden kohdalla AIVAN EHDOTTOMAN TÄRKEÄ ASIA. Mikäli sinun mielestäsi maallikoiden pitäisi osata diagnosoida ja hoitaa omat mielenterveyden häiriönsä, niin olet aivan täysi idiootti, ja sinulle kuuluukin sanoa asia ääneen ja päin naamaa.

Noh. Olen tuntenut vuosien varrella useita ihmisiä, jotka joko pitävät itseään transsukupuolisena, ja ovat hakeutuneet transhoitoihin tai käyneet ne läpi, tai jossain kohtaa pitäneet itseään transsukupuolisena, mutta luopunut tästä käsityksestä. En ollut varsinaisessa transyhteisössä koskaan kovin syvällä toisin kuin esimerkiksi toinen suomalainen detransitioituja Nita, mutta kuuluin kyllä transsukupuolisten foorumeille, kävin jonkin aikaa säännöllisesti tukiryhmässä, sekä kaveripiirissäni oli useita transsukupuolisia. Pistin jo useampi vuosi sitten merkille, että transsukupuolisilla on usein erittäin rankka tausta. Heillä on siis paljon traumaattisia kokemuksia, jopa erittäin rajuja sellaisia, sekä pitkällistä, syvää mielenterveysoirehdintaa. Traumaattiset kokemukset yleisesti ottaen ovat tarpeeksi vahvoja rikkomaan koko ihmisen, jopa peruuttamattomasti ja parantumattomasti, varsinkin, jos ne ovat alkaneet lapsuudessa. Traumatisoitunut ihminen voi oireilla hyvin kirjavilla eri tavoilla ja traumatisoitumisesta seuraa yleensä uusia häiriöitä. Mielestäni ei voi olla sattumaa, että transsukupuolisissa on niin paljon ihmisiä, joilla on tällainen tausta. Kavereillani, joiden kanssa olen keskustellut aiheesta, on samanlaisia kokemuksia transsukupuolisista ihmisistä ja he ovat päätyneet samoihin johtopäätöksiin kuin minä. Olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että eivät ole koskaan tavanneet ongelmavapaata transsukupuolista, vaan havaintojensa mukaan transsukupuolisilla on rajuja ongelmia myös sukupuolenvaihdoshoitojensa jälkeen, ja osa jopa pahenee hoitojen jälkeen. Olen itse ihmetellyt useamman tuntemani ihmisen kohdalla, että miten voi olla mahdollista, että kyseinen ihminen on IKINÄ saanut transdiagnoosin ja transhoidot, kun hänen kohdallaan on niin ILMEISTÄ, että hänen kehonkuva- ja minäkuvahäiriönsä ovat suorassa kytköksessä hänen erittäin traumaattisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Miten voi olla mahdollista, että KENELLEKÄÄN, etenkään hyvin nuorelle ihmiselle, kenellä on tällainen tausta, annetaan peruuttamattomia transhoitoja (=kehonmuokkaushoitoja) ENNEN kuin hän on käynyt massiiviset ja syvälliset terapiajaksot läpi? Ja puhun nyt siis ihmisistä, joilla on perheväkivaltatausta tai jotain vastaavaa, sekä jo lapsuudessa alkanutta syvää mielenterveysoirehdintaa. Esimerkiksi eräs tuntemani hyvin nuori transhenkilö kertoi, että hänen dissosiaationsa on niin syvä, että hän välillä alkaa vahingoittaa itseään vain tunnustellakseen, että onko hän oikeasti olemassa (derealisaatio, depersonalisaatio), ja häntä ei tämän vuoksi voi jättää yksin. Sama henkilö kertoi, että hän joutui jo lapsena sähköhoitoon vakavan masennuksen hoitamiseksi, koska mikään muu ei ollut auttanut.

Tässä kohtaa jengi yleensä toteaa tuohtuneina, että yritän mustamaalata transsukupuolisia, ja siten toimimalla ojennan aseita änkyröille. Päinvastoin! Erittäin tärkeä osa ihmisten hoitoa minkä tahansa asian suhteen on se, että hän saa oikeaa hoitoa oikeaan häiriöön. Oikea hoito tietenkin edellyttää oikean diagnoosin saamista. Havaintojeni mukaan transsukupuolisiksi itsensä kokevien ihmisten kohdalla normi on se, että heidän oireilunsa tulkitaan transsukupuolisuudeksi (= oletettu synnynnäinen, parantumaton tila), kaikki huomio kohdistuu henkilön oletettuun transsukupuolisuuteen ja sitä kautta kehonmuokkaushoitoihin, ja samaan aikaan HÄNEN MUUT ONGELMANSA JÄÄVÄT JOPA KOKONAAN DIAGNOSOIMATTA JA HOITAMATTA. Tämä on niin vakava potilasturvallisuus- ja laiminlyöntiasia, että järkeni ei kykene käsittämään, että miten tästä ei ole olemassa suorastaan mitään haloota. Ja kun esim. minä nostan asian esille, niin reaktio on ”miksi sä haukut ihmisiä” tai ”ihan itse transhoitoihin menit, syytä itseäsi vaan”. Ei voi kuin silmät pyöreinä kysyä, että mitä helvetin persettä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

Toistan: vakavasti sairaiden ihmisten sairaus jää jopa kokonaan diagnosoimatta ja/tai hoitamatta, ja sen sijaan heidän järkkynyttä/vioittunutta/rikkoutunutta todellisuudentajuaan (eli harhojaan) pönkitetään muiden ihmisten ja terveydenhoitosysteemin toimesta, ja heille uskotellaan, että ainoa keino parantaa heidän vointiaan on peukaloida heidän kehonsa hormoneja ja amputoimalla ruumiinosia.

Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä mitään ongelmaa? Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä koko aikamme pahinta ihmisoikeusrikkomusta? Voiko olla niin, että ihmisten tietämys mielenterveysasioista yleisesti on niin olematonta, että he eivät kykene tunnistamaan oireita ja laskemaan 1+1, joten tätä kautta minunkin juttuni ovat heille täyttä hepreaa?

Traumatisoitumisen eräs vaikutus on se, että mieli ”blokkaa” vaikeat muistot, eli toisinsanoen työntää ne jonnekin tietoisuuden perukoille, jolloin ihminen ei pääse kyseisiin muistoihin ja/tai ajatuksiin tietoisesti käsiksi, eikä hän varsinkaan kykene käsittelemään näitä asioita. Tämä myös vaikeuttaa trauman tunnistamista. Ihminen saattaa oireilla monin eri tavoin, ja hän saattaa olla oireilustaan tietoinen, mutta hän ei ymmärrä lainkaan, että miksi hän oireilee ja mitä tehdä asialle. Terapiatyöskentelyssä sitten pyritään tunnistamaan syitä oireilun taustalla (mikä saattaa olla vuosikausien projekti), mutta meillä on tässä maailmassa paljon jopa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä, jotka eivät päädy koskaan terapiaan, ja jatkavat oireiluaan hautaan saakka. Jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä olevansa traumatisoituneita, ja vaikka ympäristö huomaa henkilön oireilun, niin henkilö itse ei ymmärrä oireilevansa. Jos joku olisi ehdottanut minulle ollessani noin 20-vuotias, että olen traumatisoitunut jostain, niin olisin nauranut. Huomatkaa, että traumatisoitumiseen ei vaadita dramaattisia väkivaltaisia kokemuksia, kuten raiskatuksi tai hakatuksi joutumista, vaan traumatisoitumisen aiheuttaa myös kiusaamisen kokeminen lapsena jossain muodossa (passiivinen kiusaaminen, kuten porukasta ulos sulkeminen, riittää) tai etäinen huoltaja. Tämmöiset voivat vaivata ihmista pitkälle hänen aikuisikäänsä jopa hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Jos henkilö joutuu esimerkiksi triggeröitymisen kautta tekemisiin jonkun hänelle vaikean asian kanssa, niin seurauksena voi olla täysi sekoaminen, etenkin pahimmissa traumatapauksissa. Juurikin tästä syystä trauman käsittely voi olla erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, sillä voidakseen parantua traumasta ihmisen täytyy ensiksi kyetä kohtaamaan se. Moni ihminen mieluummin pakenee traumaa kuin kohtaa sen, sillä kohtaaminen voi olla äärimmäisen tuskallista ja se voi aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita ihmisessä (huom. ihminen ei tee tätä läheskään aina tietoisesti, vaan kaikki on täysin tiedostamatonta). Pakenemiskeinoja on lukemattomia, esimerkiksi erilaiset turruttamiseen, lohduttamiseen tai huomion muualleviemiseen tähtäävät toiminnot, kuten runsas alkoholinkäyttö, lohtusyöminen, seksiaddiktio, pakkomielteinen liikunta tai työnarkomania. Ihmiset voivat mennä aivan äärimmäisyyksiin traumaa paetessaan ja tehdä ulkopuolisen näkökulmasta täysin älyttömiä, typeriä ja epäloogisia asioita. Btw, olen erittäin vihainen tietyille poliittisille toimijoille siitä, että he ovat saattaneet käsitteen ”triggeröityminen” täysin naurunalaiseksi. Oikea traumatriggeröityminen on nimittäin oikeasti vakava asia, ja liittyy aina hoitoa vaativaan mielenterveysongelmaan. Moni detransitioituja on sanonut, että transidentiteetti oli mielen suojamekanismi jostakin traumaattisesta asiasta selviämiseksi (kutsutaan defenssimekanismiksi), ja kun henkilö tuli tästä asiasta vuosien varrella itse tietoiseksi, niin hän kykeni sanoittamaan kokemuksensa, puhumaan siitä ammattilaiselle ja sitä kautta hakemaan apua. Kun henkilölle opetettiin keinoja prosessoida vaikeita asioita, niin trauma alkoi pikkuhiljaa purkautumaan, ja olo parani. Tässä kohtaa henkilö kykeni samalla luopumaan transidentiteetistä. Olen käsitellyt terapiatyöskentelyä tällä videollani. Olen vuosien varrella saanut blogini kautta myös useamman viestin, jossa kirjoittaja on sanonut olevansa onnellinen siitä, että tajusi itse lopettaa omat transtutkimuksensa kesken ja hakea apua muualta. Tämänkään perusteella transpoliin ei voi yhtään luottaa siinä, että se osaisi tarvittaessa ohjata potilaita kokonaan muuhun hoitoon. Mikä on tietenkin erittäin huolestuttavaa. Terveydenhoitohenkilökunnan on erittäin tärkeää osata hahmottaa, että mikä on syy ja mikä seuraus transkokemuksessa.

Tämä ylläkuvattu prosessointiasia tapahtui myös minulle itselleni eli olen itsekin käynyt läpi vastaavanlaisen pitkän prosessin. Detransitioni siis tavallaan alkoi jo pari vuotta ENNEN kuin tein varsinaisen päätöksen detransitioitumisesta. Se alkoi nimittäin prosessoinnin muodossa, ja olenkin jäänyt ikuisesti kyselemään, että JOS olisin saanut osaavaa terapiaa ennen transhoitojen aloittamista, niin olisinko selvinnyt dysforiastani kokonaan ilman transhoitoja. Ja vastaus on ikuinen en tiedä, sillä mitään terapiaa ei koskaan kokeiltu eikä edes ehdotettu, vaan minut diagnosoitiin suoraan transsukupuoliseksi ja näin toimimalla terveydenhoidon ammattilaiset pönkittivät harhaista minäkuvaani. Vastaavasti taas detransitioni ei päättynyt siihen, kun aloin kutsumaan itseäni jälleen naiseksi, vaan joudun tänäkin päivänä aivan jatkuvasti käsittelemään, prosessoimaan sekä hallitsemaan dysforiaani, jota nyt osaan hallita, sillä opin keinot siihen. Keinoja ihan oikeasti on, ja ne on ihmiselle opetettavissa.

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tämä minunkin kohdallani toteutunut ammattilaisten toiminta on voinut olla mahdollista, sillä en usko sekuntiakaan, että transpolin erikoissairaanhoidon koulutettu henkilökunta ei tietäisi kaikkia tässä blogissa esittelemiäni asioita. He tietävät tämän kaiken aivan varmasti, ja paljon enemmänkin. Tämän tiedon pohjalta heidän täytyy ehdottomasti olla kykeneviä vetämään piuhoja yhteen ja laskemaan 1+1=2, kun kerran minäkin kykenen. Ja silti he toimivat niinkuin toimivat. En käsitä, miten voi olla mahdollista, että minun dissosiaationi on jäänyt transpolin ammattilaisryhmältä huomaamatta ja diagnosoimatta, ja niin on jäänyt muidenkin. Transpolit ovat päästäneet transtutkimuksista läpi kehonmuokkaushoitoihin minua itseäni paljon, paljon syvemmin ongelmaisia ihmisiä. Minä itse olin kuitenkin aina toiminta- ja työkykyinen. Moni muu ei ollut. Minä kävin koko transtutkimusten ja transhoitojen ajan normaalisti töissä. Moni muu ei käynyt. Miten voi olla mahdollista, että transpolin henkilökunnalla ei hälytyskellot soi? Mikä on ihmisten oireilussa syy ja mikä seuraus?

Transyhteisö ja LGBT-aktivistit puhuvat yleensä siihen tyyliin kuin ihmiskunta jo tietäisi transasioista kaiken mahdollisen, mutta minusta asia on juuri päinvastoin: me tiedämme loppujenlopuksi transasioista ja transkokemuksesta hyvin vähän, ja on jo aikakin käynnistää mittavat tieteelliset tutkimukset asioiden perusteelliseksi selvittämiseksi, jotta oppisimme varmuudella diagnosoimaan transsukupuolisuuden oikein, emmekä enää koskaan päätyisi arvailemaan tai mutuilemaan. Transpoli muutenkin on olemassa sitä varten, että siellä seulotaan joukosta ne, joiden ei pitäisi kehonmuokkaushoitoihin ryhtyä, mutta tässä tehtävässään transpoli on täysin epäonnistunut jo useita kertoja, ja herraties montako detransitioitujaa Suomessa oikeasti on, varsinkin seuraavan tulevan 10 vuoden aikana. Suomessakin transpoli siirtyi nimittäin vuoden 2019 alusta ns. informed consent -käytäntöön eli suomeksi ”tietoon perustuva suostumus”, jossa vastuu transhoidoista vyörytetään potilaan niskoille. Minun aikanani tätä käytäntöä ei vielä ollut, ja silti olen nyt tässä. Juurikin tässä käsillä olevassa bloggauksessa olen avannut sitä, että miksi kyseinen informed consent on äärettömän huono idea, ja olen paljon miettinyt, että mitkät pahuuden voimat ovat ylipuhuneet transpolin ottamaan sen käyttöön. Tästä ei voi seurata mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Mitä tulee terveydenhoitoon, niin lääkärin vastuu on ehdoton, etenkin niin vakavassa asiassa kuin peruuttamattomassa kehonmuokkauksessa, johon ryhdytään mielenterveyssyistä. Transhoidot eivät esim. ole verrattavissa siihen, että polvesi on sökö ja tarvitset polvileikkauksen (=elimelliseen vaivaan elimellinen hoito) niinkuin Trasekin varapuheenjohtaja kaverilleni Twitterissä sanoi, vaan siinä yritetään hoitaa mielenterveysasioita muokkaamalla kehoa, mikä vertaantuu lähinnä siihen, että maanis-depressiiviselle ihmiselle suoritetaan lobotomia ja hänelle uskotellaan, että lobotomia on ainoa hoitokeino hänen ongelmiinsa. Ja huomatkaa tämä vertaus nyt nimenomaan nykyajan kontekstissä, eli maanis-depressiivisyyteen todellakin on olemassa muuta hoitoa kuin lobotomia (niinkuin on dysforiaankin on muuta hoitoa kuin kehonmuokkaushommat).

Tosin huomatkaa, että huoleni ei liity pelkästään detransitioitujiin, sillä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa on iso kasa mielenterveystapauksia, jotka eivät päädy detransitioitumaan. Detransitiossa on kyse siitä, että ihminen kykeni kohtaamaan traumansa, käsittelemään sen ja liikkumaan eteenpäin. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, eivätkä varsinkaan ilman psykiatrista apua. Minä kysyn, että kuinka monelle noista ihmisistä transprosessi on todellisuudessa heidän oikeiden ongelmiensa lakaisua maton alle, ja kuinka moni heistä olisi mahdollisesti saanut sisimmässään olevaa ahdistusvyyhtiä auki ILMAN transhoitoja, jos heillä olisi ollut pääsy oikeasti osaavaan terapiaan ja muihin tukipalveluihin, ja mikäli yhteiskunnassa ei olisi olemassakaan massiivista koneistoa, joka puskee ajatusta väärään kehoon syntymisestä? Teoria siitä, että transkokemuksesta kärsivällä ihmisellä on ”vastakkaisen sukupuolen aivot” ja täten tila on synnynnäinen ja parantumaton, on pelkkä teoria, sillä aivotutkimukset eivät kuulu transtutkimuksiin eli transtutkimuksissa ei tutkita potilaiden aivoja. Me emme tiedä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten aivojen rakenteesta yhtään mitään. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta mitään, etkä tiedä sinäkään, joten kommentit tyyliin ”sinä et koskaan ollut trans” ovat täysin älyttömiä. Jos minä en ole trans, niin millä perusteella kukaan muukaan on? Miten me varmuudella todennamme transsukupuolisuuden tai ei-transsukupuolisuuden ihmisestä? Vai mahtaako minun ei-transsukupuolisuuteni johtuakin lähinnä siitä, että todellisuudentajuni ja itsereflektiokykyni eivät olleetkaan lopulta tarpeeksi vioittuneet harhaisuuden jatkamiseen? Minä en yritä kieltää sitä, etteikö maailmassa olisi sellaisia ihmisiä, joiden aivorakenne on poikkeuksellinen, sillä luonnossa tapahtuu kaikkea outoa ja jännää koko ajan, mutta tämä aivorakennejuttu koskee vain niitä yksilöitä, joiden aivot on oikeasti tutkittu ja heidän rakennepoikkeamansa on todennettu. Kaikkien muiden kohdalla on kyse pelkästä arvailusta.

Tutkimisen arvoinen asia on myös se, että kuinka moni transhoitoja läpikäynyt ihminen päätyy detransitioitumisen sijaan tekemään itsemurhan. Blogissani kävi aikoinaan kommentoimassa aktiivisesti eräs vanhempi transsukupuolinen, joka kertoi, että hän kuului joskus 90-luvun alussa transpiireihin ja hänellä oli siellä tiivis transnaisten (=biologiset miehet) kaveriporukka. Nykypäivänä kommentoija itse on ainoa tuosta porukasta, kuka on enää elossa. Hän puhui kommenteissaan paljon mielenterveysongelmien tutkimisen tarpeellisuudesta, sillä hän oli nähnyt paljon surullisia tapauksia sekä kaikenlaista rajua mielenterveysoireilua. Olen samansuuntaista kuullut muuallakin, esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa kerron thaimaalaisista transnaisista (tunnetaan nimellä ladyboy), jotka olivat näkemässäni dokumentissa kertoneet, että heistä moni jättää menemättä jalkovälileikkaukseen, koska olivat nähneet liian monen ystävänsä sekoavan tuon leikkauksen jälkeen. He olivat tästä päätelleet, että juuri jalkovälileikkaukseen liittyy jotakin pimeää, eivätkä siksi uskaltaneet mennä siihen. Yhdysvaltalainen transsukupuolinen tubettaja Blaire White tuli samaan lopputulokseen omalla kohdallaan. Tämän tutkimuksen mukaan transsukupuolisten itsemurhaluvuissa tapahtuu piikki leikkausten jälkeen. Mediassa näkyvästi esillä olleet sankaritarinat ja menestystarinat taitavat olla pelkkä jäävuoren kiiltelevä huippu. Veden pinnan alla on isot kasat shittiä ja skeidaa.

Olen täysin äimän käkenä siitä, että ihmisten ensimmäinen reaktio tässä bloggauksessa esiin nostamiini asioihin on ”ojennat aseita änkyröille”. Sellaisenko ajatteleminen on teidän prioriteettinne? Prioriteettinne ovat täysin ylösalaisin, sillä kaikkien prioriteetti pitäisi olla potilasturvallisuus, terveydenhuollon eettisyys sekä ihmisten hyvinvointi. Mitä tulee peruuttamattomiin kehonmuokkaushoitoihin, niin niiden tarpeellisuus tulee aina tutkia jokaisen erillisen ihmisen kohdalla erikseen. On olemassa ihmisiä, keiden ei pidä antaa muokkaustoimenpiteisiin mennä, vaikka he itse kokisivat jossakin kohtaa tarvitsevansa ko. muokkauksia. Lisäksi transtutkimuksia tulee jatkuvalla syötöllä kehittää, niinkuin kaikkea muutakin terveydenhoitoa. Jos uusia tutkimustuloksia, uutta tietoa tai uusia havaintoja tulee esiin, niin hoitosysteemin tulee reagoida siihen. Detransitioilmiö sekä dissosiaation ja traumakokemusten yhteys transkokemukseen on tällainen asia, johon transtutkimussysteemin tulee reagoida, ja mikäli jokin käytäntö muuttuu uuden tiedon valossa epävarmaksi tai kyseenalaiseksi, niin asiantuntijoiden tulee käynnistää massiiviset lisätutkimukset. Me tiedämme varmuudella, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään transsukupuolisena ja jopa käyneet läpi transhoitoja, mutta ovat löytäneet ei-kehonmuokkauksellisia keinoja selvitä dysforiasta (minä itse olen sellainen). Täten väite siitä, että dysforiaan ei ole muuta hoitoa kuin sukupuolenvaihdos, on täysi vale. Olen itse ehdottanut esim. erillisen dysforiapolin perustamista transpolin rinnalle sekä dysforiayhdistyksen perustamista ja dysforian hoitoon tähtäävän psykofyysiseen fysioterapiaan pohjautuvan jatkuvasti pyörivän kurssin kehittämistä (mainitaan tällä videolla). Tämä ei ole mitään hämärää änkyräpolitiikkaa, vaan ihmisten hoitamista terapeuttisin keinoin, ja päämääränä on ihmisten olon ja elämänlaadun parantaminen ILMAN, että heidän tarvitsee läpikäydä erittäin rankkoja kehonmuokkaushoitoja ja ILMAN, että he joutuvat lääkevalmisteiden käyttäjiksi koko loppuiäkseen (hormonihoitoa on tarkoitus jatkaa loppuelämän!). Tällaisia vastaavia ehdotuksia ovat maailmalla ja Suomessa tehneet myös sellaiset ihmiset, jotka ovat minun kanssani täysin erilaisessa poliittisessa leirissä. On erikoista, että monet niistä ihmisistä, jotka vastustavat esimerkiksi ruoan lisäaineiden käyttöä ja tavoittelevat mahdollisimman ”luonnonmukaista” elämää ovat sitten kuitenkin eturivissä tsemppaamassa muiden ihmisten (jopa lasten) voimakasta lääkkeellistä kehonmuokkausta, sekä kyseisten ihmisten saattamista riippuvaisiksi lääkeaineista loppuiäkseen. Transsukupuolisten hormonihoito jatkuu nimittäin loppuelämän, ja detransitioituja joutuu samaan lääkekierteeseen, mikäli hän on ehtinyt käydä leikkauksissa (itse joudun nyt ottamaan keinotekoista estrogeenia rajujen vaihdevuosioireiden estämiseksi, koska munasarjani on leikattu transhoitojen yhteydessä irti).

”Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä” on kaiken edelläkuvatun varjolla aivan täysin uskomaton lausahdus, sillä todella monelta transsukupuoliseksi itsensä kokevalta ihmiseltä ei voida olettaakaan, että hän tekisi päätöksiä täydessä ymmärryksessä. Ei hän tee, koska hänen muut häiriönsä estävät sen. Esimerkiksi dissosiaatio aiheuttaa häiriöitä ihmisen todellisuudentajuun ja mitä syvempi dissosiaatiotila on kyseessä, sitä merkittävämpiä vaikutukset ovat. Oman lukunsa muodostavat esimerkiksi psykoottinen masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, joita myös esiintyy transsukupuoliseksi itsensä kokevilla. Joillakin ihmisillä on oireita useammasta kuin yhdestä mainitusta, sekä niiden lisäksi persoonallisuushäiriöistä (omien havaintojeni mukaan etenkin epävakaa persoona sekä narsistinen persoona). Tämä on jo melkoinen cocktail, ja on kertakaikkiaan vastuutonta ajatella, että ongelmat ratkeavat sillä, että laitetaan (sairaat ja mieleltään järkkyneet) ihmiset allekirjoittamaan papereita, joissa he vakuuttavat ymmärtävänsä, mitä ovat tekemässä. Toistan: eivät he ymmärrä, ja miten voisivatkaan ymmärtää. Juuri se on se pointti, jota yritän tässä rautalangasta vääntää. Se, ettei transpolin psykiatri tunnista ihmisestä erilaisia häiriöitä ENNEN kuin kyseinen ihminen aloittaa peruuttamattomia kehonmuokkaustoimenpiteitä, ja ohjaa häntä asianmukaiseen psykiatriseen hoitoon, on todella vakava hoitovirhe sekä potilaan vaarantamista. Hommasta tekee vakavammin myös se, että transpoli pönkittää potilaan epävakaata minäkuvaa sekä legitimoi sen asettamalla virallisen transsukupuolisuusdiagnoosin (jollainen minullakin on). Oma lukunsa on tietenkin massiivinen yhteiskunnallinen transidentiteetin tsemppauskoneisto, joka on levinnyt jo päiväkoteihinkin. Tämän koko tsemppauskoneiston koko olemassaolo on tietenkin erittäin kyseenalaista, mutta koko homman pitäisi viimeistään tyssätä transpoliin, missä terveydenhoitohenkilökunta pistää perseilylle stopin. Mutta kun ei se pistä. Olen miettinyt jo pitkään, että mitä hemmettiä transpoleilla oikein tapahtuu ja tietääkö ne siellä yhtään, mitä ovat tekemässä. Asiasta pitäisi käynnistää laaja selvitys.

Oma lukunsa asiassa on tietenkin se, että transhoitoihin ryhtyvä ihminen ei voi aina tietää, että mitä kaikkia mahdollisia pitkäaikaisia vaikutuksia tai sivuvaikutuksia transhoidoilla on. Ihmiset ovat nälvineet minua siitä, kun olin heidän mielestään niin tyhmä, etten ottanut selvää transhoitojen vaikutuksista. Paitsi, että otin. Minä lurkkasin pitkään transfoorumeilla ja luin lukemattomia prosessipäiväkirjoja läpi. Useissa päiväkirjoissa oli paljon kuvia sekä yksityiskohtaista tietoa hoitojen vaikutuksista. Minä tiesin, mitä esimerkiksi leikkauksissa tapahtuu, ja minulla oli myös transpolilta saatuja dokumentteja, joita erikseen pyysin. Näissä dokumenteissa esiteltiin transhoitojen vaikutuksia sekä tilastoja. Tästä kaikesta huolimatta monet asiat transhoidoissa tulivat minulle yllätyksenä. En esimerkiksi tiennyt mitään siitä, että mitä kaikkia vaikutuksia on naispuolisen yksilön yleisterveyteen sillä, että hänen kehossaan ei ole tarpeeksi estrogeenia. Myös testosteronivalmisteilla itsellään on iso kasa sivuvaikutuksia, ja monista noista sivuvaikutuksista ei puhuttu esimerkiksi transfoorumeilla mitään. Sain lopulta sellaisia sivuvaikutuksia, joista en ollut kuullut kenenkään mainitsevan, en lääkärinkään, mutta vastaavasti minulle jäi tulematta monta sellaista vaikutusta, jotka näyttivät olevan muilla yleisiä. Merkittävää on se, että ongelmat alkoivat vasta kolmisen vuotta transhoitojen aloittamisen jälkeen. Ongelmat eivät alkaneet heti. Näkisinkin nyt nykyisten tietojeni valossa, että iso ongelma transyhteisön kanssa on se, että siellä on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät ole olleet transhoidoilla vielä kovin kauaa. Haluaisinkin nyt kuulla nimenomaan niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hormoneilla 20 vuotta tai kauemmin. Tässä kaksi videota, jolla testosteronia neljätoista vuotta käyttänyt transmies puhuu vaikutuksista. Hän lopetti testosteronin käytön terveyssyistä, vaikka ei ole detransitioituja. Alla myös screencäpit eräästä Twitter-keskustelusta. Minä tajusin muutaman vuoden hormoneilla oltuani, että tämä koko asia on paljon, paljon monimutkaisempi kuin mitä kukaan on minulle kertonut, ja että en ole ikinä tavannut ketään vanhempaa transihmistä (ja tarkoitan ”vanhemmalla” nyt sellaista, joka on tosiaan ollut hormoneilla 20 vuotta, en esimerkiksi 40-vuotiasta, joka aloitti hormonit viime vuonna). Mitä tulee leikkauksiin, niin mikään ennalta lukemani, edes näkemäni kuvat, ei kyennyt valmistamaan minua siihen, että miltä leikkauksessa oleminen lopulta oikeasti tuntui. En ollut kyennyt kuvittelemaan niitä tuntemuksia etukäteen, ja miten olisinkaan voinut. Olihan kyseessä täysin uusi kokemus, minkälaista en ollut aiemmin kokenut, ja lisäksi leikkaukset ja niiden tulokset ovat erittäin yksilöllisiä. Juuri leikkaukset saivat minut palaamaan jostain dissosiaatiohuuruista takaisin kehooni, ja aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa transidentiteettiäni vakavissani juuri leikkauksia koettuani. Mutta se on kokonaan uusi kirjoituksen aihe.

No yritänkö tässä kirjoituksessa nyt väittää, että kaikki transsukupuoliseksi itsensä kokevat ovat jostakin traumatisoituneita ja päätyvät kaikki lopulta detransitioitumaan tai tekemään itsemurhan? En, sillä eihän minulla nyt tietenkään ole tietoja kaikista maailman transihmisistä, enkä yritäkään väittää olevani joku yleisjeesus, joka tietää kaikesta kaiken. Sanon, että meillä on varma tieto siitä, että transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa ON traumatisoituneita, myös erittäin syvästi traumatisoituneita, ihmisiä, ja heitä ei ole ihan vähän. Heitä on huolestuttavan paljon suorastaan, mutta silti jostain kumman syystä tämä koko aihe on hyshys. Yritän teroittaa sitä, että trauma ja/tai dissosiaatio on ilmeisen selvästi kytköksissä transkokemukseen, ja näiden yhteyttä pitää nyt ihan oikeasti ruveta tutkimaan perusteellisesti. Miksi? Jotta ihmisiä osattaisiin auttaa oikein, ja jotta detransitioitujia EI TULISI ENÄÄ LISÄÄ, ja jotta ihmiset saisivat oikeaa hoitoa oikeaan ongelmaan, eivätkä menisi kehonmuokkaushoitoihin turhaan. Meillä nimittäin alkaa olla maailmalla detransitioitujia jo aika paljon, ja heitä astuu esiin koko ajan lisää, ja transtutkimuksiin hakeutuvien nuorien määrä on räjähtänyt käsiin länsimaissa. Ensimmäiset oikeusjututkin ovat jo tulilla.

Tässä kirjoituksessa esittämäni monet väitteet perustuvat omiin kokemuksiini ja omiin havaintoihini. Mitä tulee moniin tietoihini transihmisistä, niin ne perustuvat todella usein IRL-kohtaamisiin tai keskusteluihin suljetuilla foorumeilla, joten minulla ei ole esittää kirjallista dataa kaikista asioista. Mikäli näistä asioista on tehty virallisia tutkimuksia, niin minulla ei ole niistä tietoa. Aina välillä tihkuu kyselytietoa yksittäisistä ryhmistä tai yksittäisiltä ammattilaisilta, mutta siihen se jää (esimerkiksi tässä yksi). Siksi peräänkuulutan laajempaa tutkimusta. Meillä on aivan liikaa pelkkää mutuilua ja teoretisointia, sekä vanhojen tietojen yleistämistä uuteen kohderyhmään. Kenelläkään ei luulisi olevan mitään puolueettomia tieteellisiä tutkimuksia vastaan, kaikkein vähiten transyhteisöllä, sillä mikäli heidän näkemyksensä ovat tosia ja tieteeseen perustuvia, niin silloin lisätutkimukset osoittavat heidän olevan oikeassa. Mutta transyhteisö ei yleensä näytä olevan tutkimuksille lainkaan avoin. Itselläni on sellainen kutina perseessä, että transyhteisöllä on jotakin salattavaa tai he tietävät itsekin, etteivät heidän väitteensä kestä lähempää tarkastelua, joten siksi he keskittyvät lähinnä kiukutteluun ja uhkailuun (eli siis manipulointiin).

Mielestäni yhteiskunnassa pitäisi aloittaa laajempi keskustelu traumasta ja trauman vaikutuksista yleisesti, ja siitä, mikä merkitys traumatisoitumiseen liittyvillä asioilla on ihmisen elämään, toimintakykyyn, ajatteluun ja elämänlaatuun. Onko sinulla kokemusta tai tietämystä trauma-aiheesta jotakin kautta, tai tarjota linkkejä tietolähteisiin? Tule kertomaan siitä kommentteihin.

Lopuksi haluan todeta, että olen lakannut puhumasta ”transsukupuolisuudesta”, vaan puhun nykyään ”transkokemuksesta”. Uskoin aikoinaan aivoteoriaan dysforian syntymisen taustalla, mutta en usko enää. Aivoteorialle ei ole tarpeeksi todisteita. Käytin aikoinaan käsitettä ”transsukupuolisuus/transsukupuolinen” kuvaamaan sellaista tilaa, missä henkilöllä on synnynnäinen aivorakennepoikkeama, mikä synnyttää hänelle kroonisen olotilan väärässä kehossa olemisesta. Mutta mikäli tällaista aivorakennepoikkeamaa ei ole, niin mitä transsukupuolisuus silloin konkreettisesti on? Kokemus transsukupuolisena olemisesta on kyllä olemassaoleva ilmiö, millä on vakavat seuraukset (samaan tapaan kuin anorektikon kokemus lihavana olemisesta on oikea, vakava asia, joka pitää ottaa tosissaan). Koska kenenkään aivoja ei transtutkimusten yhteydessä tutkita, niin en tee enää rinnastusta/johtopäätöstä transkokemus -> transsukupuolinen. Huomatkaa, että tämä ei kuitenkaan tee henkilön transkokemusta yhtään vähemmän vakavaksi asiaksi. Transkokemus on vakava, aina hoitoa tarvitseva psyykkinen häiriö.

Miten parannuin dysforiasta

En koe nykyään dysforiaa enää lähes ollenkaan. Koen vieläkin hämmennystä, ristiriitaa ja ahdistustakin, enkä tiedä vapaudunko siitä koskaan kokonaan, mutta se on vain kausittaista, eikä voimakkuudeltaan dysforian kaltaista.
(EDIT 4.3.2020: Vuosi tämän kirjoituksen jälkeen on pakko tulla toteamaan, että olen huomannut, että koen yhä vieläkin hyvinkin syviä dysforiapiikkejä, jotka tuntuvat voimakkaana, kuristavana, painostavana ahdistuksena. Ne ovat kuitenkin nimensä mukaisesti piikkejä, eli kyseessä ei ole pysyvä olotila. Olen oppinut, että miten saan tilanteen hallintaan ja rauhoitettua, kun piikki iskee. Olen lisäksi oppinut, että mikä aiheuttaa näitä piikkejä ja osaan välttää asioita, jotka laukaisevat niitä.)

Kerron tässä kirjoituksessa syistä, jotka johtivat detransitiooni, ja samat syyt vaikuttavat dysforiani katoamisen taustalla. Sukupuoli-identiteettiongelmani ovat monen asian eskaloitunut summa. Oli kuitenkin eräs asia, joka minulle henkilökohtaisesti oli kaikkein suurin yksittäinen tekijä dysforian katoamisessa, ja se oli lesbous. Tiivistetysti voin todeta, että lesbous vapautti minut transsukupuolisuudesta. Yritän tässä kirjoituksessa selittää, että miksi. Tässä tulee jonkin verran aika henkilökohtaista settiä, mutta noh, ei kai tätä oikein muuten voi selittää.

Toinen nainen ikäänkuin ankkuroi minut todellisuuteen. Summa summarum: Tämä henkilö tässä on nainen. Minä olen niinkuin tämä henkilö. Ergo, minä olen nainen. Minä pidän tämän henkilön kehosta. Hänen kehonsa on hyvä ja kaunis. Se on samanlainen kuin minun. Ergo, minun kehoni on hyvä ja kaunis. Minä olen lesbo. Ergo, minun ei tarvitse välittää miehistä ja miesten tekemisistä ollenkaan.

Tämä on lyhyesti se ajatuskulku, joka johti dysforiani katoamiseen. Seuraavassa pitempi ja seikkaperäisempi selitys:

Minulla on koko ikäni ollut vääristynyt suhde molempiin sukupuoliin. Naisiin siksi, että olen itse poikkeusyksilö, joka ei kykene samaistumaan toisiin naisiin, ja miehiin siksi, että olen aina ylisamaistunut heihin. Tämä ristiriita on kierouttanut oman sukupuoli-identiteettini ja sen on vetänyt uudelle levelille seksuaalisuuteni (johon palaan kohta). Suhdettani miehiin on aina sotkenut ja vääristänyt se, että minusta miehet ovat yleensä ihan loistotyyppejä. Minun on aina ollut lähtökohtaisesti helpompi tulla toimeen miesten kuin naisten kanssa. Minulla on aina ollut lähes yksinomaan miespuolisia kavereita. Nykyäänkin läheisimmät ja pitkäaikaisimmat ystäväni ovat miehiä. Heitän miesten kanssa härskiä läppää ja puhun naisista. Jo yläasteella minulla oli kännykän taustakuvana tissit, jotka halusin omaan kännykkääni nähtyäni ne yhdellä luokan pojalla. Olen töissä aina tykännyt mieluummin tehdä töitä miesten kuin naisten kanssa. Kaikki idolini ovat miehiä. Minä en vihaa miehiä enkä pelkää heitä. Minä päinvastoin jopa tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan – olenhan myöntänyt symppaavani esimerkiksi miesasialiikettä. Miehillä on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita ihailen ja arvostan, ja joista haluan ottaa mallia. Vietän mielelläni aikaa miesten kanssa. Mutta sitten, kun joku pariutumiseen liittyvä kuvio ilmaantuu, niin mieleni sanoo naks, ja minussa nousee negatiivisia tuntemuksia hyökyaallon lailla.

Ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen on aina herättänyt minussa hyvin voimakasta kuvotusta. Ihan nuoresta lähtien siis. Miehet ovat pölvästejä ja naiset hupakkoja. Miehet ovat riehuvia apinoita ja naiset kiimaisia narttuja. Juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen sivustaseuraaminen saa minut kokemaan itseni irralliseksi muista ihmisistä ja erityisesti naissukupuolesta, ja juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen saa minut menettämään aika ajoin uskoni koko ihmiskuntaan. Hurahdin nuorena LGBT-piireihin juuri siksi, että niissä pariutumiskäyttäytyminen oli jo lähtökohtaisesti erilaista kuin heteroilla. Luin jokin aika sitten Juhani Ahon kirjan Juha ja se oli aika ajoin minulle hyvin vaikea kirja lukea, sillä se kuvaa juurikin tyhjäpäisten naisten kiimaista suhtautumista idioottiin jännämieheen. Voin fyysisesti pahoin kirjaa lukiessani ja tarina nostatti minussa voimakkaita vihan ja aggression tunteita. Nuorempana erityisesti se, että ympäristö oletti minun käyttäytyvän ja reagoivan pariutumisjutuissa toisten naisten tavoin, sai minusta jotakin pahasti rikki ja minulta hajosi sekä minäkuva että kuva toisista ihmisistä. Tästä toipumiseen meni vuosia. Minullahan meni sukupuoli-identiteettiasioissa lopullisesti kuppi nurin juurikin yritettyäni treffailla miehiä. Tein lopullisen päätöksen hakeutua transpolille parien miehen kanssa epäonnistuneiden treffien jälkeen. Miehissä on jotakin, mikä saa minut haluamaan tuhota itseni. Miehet herättävät minussa epätervettä kilpailunhalua ja aggressiota, ja sitä kautta ahdistusta ja vihaa, kun huomaan, etten naisena kykene kilpailemaan heidän kanssaan monestakin syystä. Tämä puolestaan saa minut vihaamaan itseäni ja kehoani. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että olen ollut lapsesta saakka aivan sairaalloisen raskaus- ja synnytyspelkoinen. Olen tuntenut erittäin syvää, sairaalloista vihaa lapsia kohtaan hyvin nuoresta saakka. En välillä pystynyt olemaan lapsen kanssa samassa huoneessa. Tämä viha lakkasi vasta sukupuolenvaihdokseni myötä. Minun on vaikea vastata kysymykseen, että miltä minusta nykyään tuntuu olla lisääntymiskyvytön. En tiedä kumpi on pahempi, olla lisääntymiskyvytön ja kärsiä hormonittomuuden terveysvaikutuksista, vai olla lisääntymiskykyinen ja omata terve keho.

Tajusin, että olen myös aina etsinyt miehistä naisten ominaisuuksia (joita heistä ei tietenkään juuri löydy), ja ollut siksi pettynyt ja turhautunut suhteisiini miesten kanssa. Huomattavaa on myös se, että en ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista vetoa tai ylipäätään mielenkiintoa maskuliinisia miehiä kohtaan. Minä joko sivuutan maskuliiniset miehet kokonaan tai he herättävät minussa kuvotusta. Olen esimerkiksi aina vihannut partoja ja ihokarvoja, vaikka tarkoitankin tässä ”maskuliinisella” muutakin kuin ulkonäköä. Olen tykännyt pelkästään joko androgyyneistä tai feminiinisistä miehistä. Tajusin yhdessä kohtaa elämääni, että tykkään kaikenlaisista naisista (kaikentyylisistä, kaikenmuotoisista, kaikenvärisistä, kaikenkokoisista...), mutta tykkään vain hyvin, hyvin tietynlaisista miehistä: kapeakasvoisista, pitkäripsisistä, vaaleista, hoikista ja jäntevistä, joilla on sulavat, pehmeät liikkeet, sekä eräänlaista herkkyyttä olemuksessaan. Miespuolinen balettitanssija on tästä hyvä esimerkki (rakastan balettia). Tosin ollessani puolustusvoimilla töissä (missä näin atleettisia nuoria miehiä hyvin paljon päivittäin) ymmärsin, että katson tällaisiakin miehiä niinkuin katsoisin vinttikoiraa tai gepardia – ihailen, mutta ei siihen seksuaalista vetovoimaa liity (minä btw rakastan siroja ja jänteviä eläimiä, kuten juuri vinttikoiria ja gepardeja, ja katselen niitä hyvin mielelläni). Jos mieheltä puuttuu tämmöinen vinttikoiran sulokkuus ja kapeat kasvot, niin en huomaa häntä ollenkaan, eikä hän saa minussa mitään viisaria värähtämään millään lailla.

Suhdettani naisiin sen sijaan on aina häirinnyt hyvin kompleksinen suhteeni omaan naiseuteeni. Lapsena vihasin tyttöyttäni siksi, että ympäristö liitti minuun niitä ominaisuuksia, joita muilla tytöillä oli, mutta minulla ei ollut. En tullut lapsena juurikaan toimeen tyttöjen kanssa, vaan leikin poikien kanssa heidän leikkejään, kuten autojuttuja ja tappeluleikkejä. Pelasin serkkupoikien kanssa tietokonepelejä ja piirtelin toisiaan tappavia dinosauruksia. Juoksentelin metsässä ja kiipeilin puissa ja keräilin ötököitä ja sisiliskoja. Keräilin autojen kuvia ja halusin aikuisena tietokoneinsinööriksi. En ymmärtänyt tyttöjen leikkejä ollenkaan ja pidin niitä täysin typerinä ja noloina. Olin aggressiivinen niinkuin pojat ja minua nolotti ja vihastutti muiden tyttöjen ”nössöys” eli siis se, että he eivät nousseet poikia vastaan, vaan antoivat poikien kiusata ja haukkua itseään. Voin fyysisesti pahoin, kun minuun liitettiin tuollaisia tyttöjen ominaisuuksia. Eräs hirveimmistä lapsuuskokemuksistani oli se, kun eräs sukulainen oletti minun leikkivän Barbieilla ja antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Barbie-nuken. Tuo oli silloiselle minälleni kuin isku naamaan. Olen siis jo pienestä lapsesta lähtien ollut ikäänkuin katkaistu sukupuolestani ja samaan aikaan olen ylisamaistunut poikiin ja miehiin. Kuvotukseni naiseutta kohtaan vain kasvoi tullessani vanhemmaksi. Ymmärsin myöhemmin, että en ole ymmärtänyt lesbouttani aikaisemmin, koska suhtautumiseni omaan naiseuteeni oli niin hirvittävän tulehtunut. Kun katsoin toista naista, niin näin itseni, ja vihasin sitä, mitä näin. Se, mitä sukupuolenvaihdoshoidot minulle tekivät, oli se, että pääsin irtaantumaan omasta naiseudestani ja sen kautta sain naiseuteen etäisyyttä. Tämän vaikutuksesta pääsin tarkastelemaan naiseutta ikäänkuin ulkopuolelta ja yläpuolelta ja kykenin prosessoimaan asiaa. Samalla loppui aiemmin mainittu syvä lapsivihani. En tiedä, olisinko kyennyt mihinkään tähän ilman sukupuolenvaihdosta. Jonkun intensiivisen ja pätevän terapian kautta ehkä, mutta noh, sitä ei kokeiltu. Lisäksi aloin saada naispuolisia kavereita vasta sukupuolenvaihdokseni jälkeen. Olin sitä ennen kaveerannut lähes yksinomaan miesten kanssa ja ollut lukemattomat kerrat ainoa nainen äijäporukassa. Samaistumistani toisiin naisiin edesauttoi se, kun tapasin toisia epätyypillisiä naisia. Suhtautumiseni naiseuteen ja naisena olemiseen yleisesti rauhoittui vasta sukupuolenvaihdoksen myötä. Vasta tuolloin ymmärsin, että miten paljon naiset minua kiinnostavat, vaikka olenkin tiennyt jostain 13-vuotiaasta, että minulla on kiinnostusta toisia naisia kohtaan. Päätin tuolloin ottaa kunnolla aikaa näiden asioiden miettimiseen. Päädyin olemaan selibaatissa lähes 4 vuotta. Tuona aikana asiat kuitenkin huomattavasti selkiytyivät ja jokin lopullinen lukko aukesi päästäni maailmanympärimatkani aikana. Koin ensimmäisen kunnollisen intiimin kokemukseni naisen kanssa vasta palattuani ulkomailta Suomeen. Sitä ennen kaikki kokemukseni naisista olivat olleet vain ujoa säätöä. Tämä vaikutti siihen, että miksi pidin itseäni biseksuaalina hyvin kauan, vaikka minulle olikin ollut useita vuosia selvää, että olen hyvin vahvasti naisiin päin suuntautunut.

Tuo ensimmäinen kunnollinen kokemus toisesta naisesta räjäytti sitten koko maailmani ja sai monet palaset loksahtamaan ryminällä paikoilleen. Minulle oli täysin uutta, että toisen naisen katsominen ja koskettaminen saa minut rakastamaan myös omaa kehoani. En ole koko elämässäni tuntenut sellaista rauhaa ja iloa omaan kehooni liittyen kuin koettuani ensimmäisen intiimin kokemuksen naisen kanssa. Toinen nainen on ikäänkuin minua paljon, paljon lähempänä kuin mies voisi ikinä olla. Kuilu meidän väliltämme puuttuu ja pääsen kaiken sen samuuden kautta paljon lähemmäs niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen koko ikäni kaivannut tuskaisesti läheistä yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuolloin koin sen viimein. Kaikki se rauha ja lämpö, mitä tunsin toista kohtaan, ja mitä tunsin omaa kehoani kohtaan tämän toisen naisen kautta, oli minulle aivan uusi kokemus. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin niin hyvää. Se oli aivan järisyttävä kokemus jo ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ensimmäistä kertaa koko tämänastisen elämäni aikana minusta tuntui todella hyvältä olla nainen. Minä koin ensimmäistä kertaa koko elämässäni, että minä haluan olla nainen. Minä haluan olla nainen tälle toiselle naiselle. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin, mikä tuntui niin hyvältä, tai että naiseus ylipäätään voisi tuntua niin hyvältä ja ennen kaikkea tavoiteltavalta, päämäärältä itsessään. Aloin tuntea halua olla enemmän nainen ja alkaa kultivoimaan kaikkea minussa olevaa naisellisuutta, kasvattaa sitä entisestään, kaikessa mahdollisessa muodossa, koska se vaan yksinkertaisesti tuntui niin hyvältä. Minusta tuntui intiimisti ollessa niin hyvältä, rauhalliselta ja luottavaiselta, että halusin antautua aivan kokonaan, luopua itsestäni ja omasta tahdostani, ja antaa itseni toiselle aivan kokonaan ja antaa hänen tehdä minulle mitä hän ikinä tahtoo. Tämäkin oli minulle aivan uusi ja järisyttävä kokemus. En tiennyt, että voisin koskaan tuntea jotakin sellaista. Olen koko ikäni ollut seksuaalisesti hyvin, hyvin dominoiva ja aggressiivinen, enkä ollut koskaan aikaisemmin elämässäni osoittanut minkäänlaista taipumusta haluun antautua tai alistua. En tiennyt, että minulla ylipäätään voisi olla tuollainen puoli. Ymmärsin, että olen täysin dominoiva ainoastaan miehiä kohtaan. Miehet herättävät minussa kilpailunhalua ja aggressiivisuutta, mutta naiset eivät. Kykenen suhteeseen miehen kanssa vain olemalla täysin dominoiva. Olen koko ikäni kokenut kumppanini dominointi- tai ns. vetovastuuyritykset yksinomaan ahdistavina, ja nimenomaan hyvin, hyvin ahdistavina. Kaikki leikki minun kanssani loppuu siihen, kun toinen yrittää ottaa ohjat. Mutta se on näin vain miehen kanssa. Naisen kanssa kaikki on aivan täysin toisin. En tiennyt sitä, koska minulla ei ollut koskaan ollut kokemusta naisen kanssa olemisesta. Naissuhde oli minulle aivan ratkaisevan tärkeä kokemus. Minulle avautui kokonaan uusi olemisen ulottuvuus, josta en aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Nyt olen todella surullinen, etten kokenut tätä ensi kerran jo 10 vuotta sitten, mieluusti alle 20-vuotiaana. Olisin saattanut välttyä aivan kaikilta sukupuolikipuiluiltani ja sitä kautta isolta kasalta vuosia jatkuneilta mielenterveys- ja elämänhallintaongelmilta.

Se, mikä sai minut lopulta parantumaan dysforiasta niin, että halusin detransitioitua, oli ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse ajatella miehiä yhtään millään lailla. Suljin miehet kokonaan ulos mielestäni ja sitä kautta elämästäni. Minun ei tarvitse olla suhteessa miehen kanssa. Minun ei tarvitse ajatella yhtäkään miestä potentiaalisena kumppanina. Suljin sen mahdollisuuden mielestäni ulos kokonaan. Minun ei tarvitse olla huolestunut siitä, että miehet herättävät minussa negatiivisia reaktioita tai että minussa on jotakin ”vikaa”. Minun ei tarvitse välittää siitä, että muut naiset ovat kiinnostuneita miehistä tai että miehet ovat kiinnostuneita minusta. Minä en ole itse mies, joten voin kokonaan sivuuttaa sen, että en kykene samanlaisiin suorituksiin kuin miehet, tai että minulla ei ole sellaisia ominaisuuksia kuin miehillä, vaikka noita ominaisuuksia ihailen ja haluaisin niitä itselleni. On ok olla joissain asioissa huonompi kuin miehet, mutta on myös ok olla erilainen nainen. Minun ei tarvitse olla lainkaan ahdistunut siitä, että olen myös erilainen kuin miehet. Minä olen nainen. Minä olen lesbo. Minä olen persoona. Minä olen minä, minä saan olla minä. Olkoon siis niin. Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin kokonaisen vuoren paino olisi tippunut pois harteiltani. Kun vapauduin kaikentyylisistä ajatuksistani, jotka liittyivät miehiin, niin vapauduin dysforiasta.

Viimeisen vuoden aikana olen myös saanut kuulla kritiikkiä seksuaalisesta suuntautumisestani. Olen kokenut, että minua on painostettu hakeutumaan suhteeseen miehen kanssa, koska se on ”oikein” ja koska ”luonto on päättänyt niin”. Minulle on sanottu, että en minä ole lesbo, sillä ei lesboja ole olemassa, vaan tämä on kaikki vain jonkinlaista ”vääristymää”, josta minun pitää pyrkiä ”parantumaan”, sillä kaikki ihmiset ovat todellisuudessa heteroita. Minulle on sanottu, että voin olla kokonaisvaltaisesti nainen vain miehen kautta. Voin ”täydentyä” ja tulla ikäänkuin kokonaiseksi ja eheäksi ainoastaan miehen kautta ja miehen läsnäolon vaikutuksesta. Pelkkä ajatus siitä, että minun täytyisi palata suhteisiin miesten kanssa ja olla miehelle nainen siinä samassa merkityksessä kuin olin nainen toiselle naiselle, sai kaiken vanhan dysforiani palaamaan yhtenä isona yhtäkkisenä, voimakkaana ryöppynä. Aloin jälleen potea sitä samaa vanhaa kuvottavaa inhoa naiseutta kohtaan, mitä tunsin koko ikäni ennen transhoitojen aloittamista. Aloin jälleen vihata itseäni ja kehoani ja aloin tuntea pakottavaa halua tuhota itsestäni kaiken naiseuden. Hätkähdin tätä reaktiota ja minun oli tietoisesti muistutettava itseäni siitä, että miten uskomattoman hyvältä minusta naisena oleminen oli tuntunut vain vähän aikaisemmin, ja että minun elämässäni ei ole pakko olla tätä vihaa, dysforiaa ja ahdistusta. Kukaan mies ei määrittele minun naiseuttani. Minun naiseuteni on olemassa yhdestäkään miehestä riippumatta. Minä olen nainen ihan itsessäni. Minulle on loppujen lopuksi ok olla nainen, myös sosiaalisesti, ja ns. ”alistua” moniin sosiaalisiin normeihin NIIN KAUAN KUIN kuvioon ei liity miestä. Minulta on tultu kysymään, että jos olen maskuliininen nainen, niin miksi esimerkiksi pukeudun huiviin ja pitkään hameeseen. Koska ne ovat minusta kauniita, ja minusta näytän miljoonasti paremmalta pukeutuneena näin. Kuka tahansa nainen näyttäisi. Minä en koe mitään halua tai tarvetta kapinoida monia sosiaalisia normeja vastaan, vaan jopa koen rauhaa ja tyydytystä pyrkimällä mukautumaan niihin. Minulle on ok olla nainen itsekseni tai nainen naisten joukossa, mutta sitten, kun täytyisi olla NAINEN SUHTEESSA MIEHEEN, niin minulla on iso, iso ongelma.

Miehet eivät saa minun naiseuttani esiin. Toinen nainen saa. En tiedä, miksi se on niin, mutta se on niin.

Älkää saatana soikoon tulko edes vihjaamaan minulle, että nyt kun olen ”eheytynyt” transsukupuolisuudesta, niin seuraava etappi elämässäni on ”eheytyä” lesbosta heteroksi. Koen itseni konservatiiviksi, mutta tässä menee minulla raja. Minun elämäni on ollut hyvin vaikea, hyvin pimeä ja hyvin surullinen, ja nyt olen löytänyt asian, joka saa oloni oikeasti todella, todella hyväksi, rauhalliseksi ja iloiseksi, ja joka saa minut kokonaisvaltaisesti rakastamaan naiseuttani ja kehoani ensimmäistä kertaa koko elämässäni. En helvetissä aio luopua siitä yhtään minkään syyn varjolla. Jos tiettyjen ihmisten ylenkatse ja arvostelu on hinta siitä, että oloni on viimeinkin hyvä, niin olkoon sitten niin. Olen ihan oikeasti aivan täysin kyllästynyt miettimään sukupuoli-identiteetti- ja seksuaalisuusjuttuja, sillä ne ovat aiheuttaneet minulle ahdistusta ja ongelmia koko ikäni. Nyt kun olen löytänyt paikan, missä nuo molemmat asiat ovat ratkenneet, niin haluan lopettaa näiden asioiden pyörittelyn for good ja jäädä tähän. Tahdon vain lepoon ja rauhaan. Voisitteko edes yrittää ymmärtää, että mitä tämä minulle merkitsee? Ja ei, tämä ei ole lainkaan sama asia, kuin se ”helpotus”, joka tuli sukupuolenvaihdoshoitojen aloittamisesta. On tyystin eri asia alkaa muokkailemaan vääränä pitämäänsä kehoa kuin hyväksyä kehonsa ja alkaa suorastaan rakastamaan sitä. Ensimmäinen oli ongelmien laastarointia ja peittelyä, jälkimmäinen tulosta siitä, kun ongelmat sai käsiteltyä.

Olen blogissani kritisoinut LGBT-yhteisöä sekä ns. homotusta, ja seison edelleen noiden näkemysten takana. Valtaosa kaikista ihmisistä on heteroita ja se nyt vaan on niin, ja se ei muutu, vaikka jotkut meistä eivät ole. Minä olen maailmankuvallisesti valovuosien päässä gay pride -karnevalisteista. Mutta minä en ole hetero. Minä en ole samanlainen kuin te. Tässä maailmassa on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka ovat erilaisia. En oleta, että teistä kukaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu, enkä siksi vaadi sitä. Miten voisittekaan ymmärtää, kun ei tämä teitä kosketa, mutta toivoisin, että edes yrittäisitte kuunnella. Minun erilaisuuteni on jotakin todella perustavanlaatuista ja syvältä olemuksestani kumpuavaa. Siihen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä seksuaalinen suuntautuminen, ja se seksuaalinen suuntautuminenkin on jotakin paljon syvempää kuin pelkästään se, että kumman sukupuolen vehkeitä preferoi panopuuhissa. Olen ehkä valuvikainen nainen, mutta se on minun elämäni. Minä en tiedä, että miksi olen tällainen, mutta minä olen tällainen. Siinä ei voida vetää mutkia suoriksi, ei suuntaan eikä toiseen. Jos niin yritetään tehdä, niin tehdään pelkkää vahinkoa. Miessuhteeni ovat olleet oleellisesti osana sitä, että miksi dysforiani ylipäätään kehittyi niin pahaksi kuin kehittyi. Nyt toivon, että olisin nuorena välttynyt niiltä kokonaan. Äläkä myöskään tule sanomaan minulle, että miessuhteeni olivat ”vääränlaisia” tai ”huonoja”. Minulla on ollut pari sellaista poikaystävää, jotka olivat oikeasti hyviä tyyppejä ja hyviä minua kohtaan, mutta en kyennyt rakastamaan heitä takaisin, mistä minulla on näin vuosien jälkeenkin huono omatunto. Olisi ollut molempien kannalta parempi, että näitä suhteita ei olisi koskaan syntynytkään. Koen muutenkin, että miehet ovat aina olleet pääasiassa ystävällisiä ja ymmärtäväisiä minua kohtaan. Ristiriitatilanteet ovat johtuneet omasta poikkeavuudestani ja poikkeavasta reagoinnistani asioihin. Selitin tässä tekstissä, että olen ylipäätään kyennyt olemaan intiimisti miehen kanssa vain silloin, kun hän on tietynlainen. En ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista seksuaalista tai romanttista kiinnostusta perinteisesti maskuliinisiin miehiin. Sitä kiinnostusta ei ole olemassa. Ja nyt kun tiedän, että millaista naisen kanssa oleminen on, niin kiinnostukseni edes ajatella paluuta suhteisiin miesten kanssa, minkäänlaisten miesten kanssa, on tasan nolla. Todistat oman lyhytnäköisyytesi tulemalla sanomaan minulle, että voisin olla niinkuin sinä, jos vaan haluaisin. Minulla on todella paljon yhteistä pintaa konservatiivien kanssa, mutta samaan aikaan minulle on täysin itsestäänselvää, että monet asiat eivät ole minua varten. Minä korkeintaan tunnustan asioiden olemassaolon. Asiat ovat totta, ja monet asiat ovat oikein ja kauniitakin ja ne ovat muille, mutta ne eivät ole minulle. Vastaavasti jotkut asiat, jotka ovat minulle, eivät ole muille. Sekin on ok. Minun elämäni on toisenlainen kuin teidän. Minun tehtäväni tässä maailmassa on eri kuin teillä.

Monet ihmiset ovat tulleet kysymään minulta, että miten voin olla sitä ja tätä, kun olen sitä ja tätä. Siksi, koska olen persoona, ja ajattelen itse. En yritäkään mahtua mihinkään muottiin, kuulua johonkin tiiviiseen porukkaan, mielistellä muita ihmisiä tai olla jonkin katsomuksen seuraaja. Älä yritä määritellä minua jonkun viiteryhmän kautta, vaan tutustu siihen, että miten minä henkilökohtaisesti ajattelen. Olen tekemisissä useiden erilaisten viiteryhmien kanssa kiinnostuksenkohteitteni ja suhteitteni mukaan ja vähän tilanteidenkin, mutta nuo ryhmät eivät määrittele minua. En näe tässä mitään ristiriitaa, sillä pidän tavoiteltavana asiantilana sitä, että kykenee kohtaamaan ihmisen ihmisenä ja laittamaan mahdolliset erimielisyydet sivuun.

En kykene antamaan muille mitään neuvoja, että miten parantua dysforiasta. Sinä olet lesbo tai sitten et ole. En tiedä, miksi juuri sinä koet dysforiaa ja mistä sinun dysforiasi kumpuaa. Kuitenkin lukemani perusteella sukupuolidysforia naisilla on suuressa määrin juuri lesbojen ongelma. Kaikki löytämäni detransitioituneet naiset ovat lesboja. Tutkimusten mukaan nuorena sukupuolidysforiaa kokeneista tytöistä 100%:lla on kiinnostusta omaa sukupuolta kohtaan, ja pojillakin luku on peräti 94%. Tämä ei voi olla sattumaa, ja on siksi kiinnostavaa, ja kannattaa pitää mielessä. Eivät jotkut ihmiset turhaan sano, että moderni transbuumi on eheytymisterapian muoto, missä homoista ja lesboista tehdään heteroita laittamalla heidät vaihtamaan sukupuolensa. Saatat olla lesbo myös tietämättäsi, niinkuin minä itsekin olin. Tai sitten et ole. Ihminen on monimutkainen olento. Annan vaan sen neuvon, että älä yritä hädissäsi tai painostettuna olla väkisin jotakin, mitä et ole. Ja muista myös se, että tämä pätee kaikkiin suuntiin.

Katujissa tikittää aikapommi

Moi kaverit.
Vielä minussa henki pihisee ja silleen. Elän tällä hetkellä koko tähänastisen elämäni vaikeinta ajanjaksoa, joten kuntoni on mitä on ja hommat vähän takkuaa. Kiitos kaikille, jotka kommentoivat edelliseen postaukseeni tai laittoivat sähköpostia. En tiedä, mitä tehdä, mutta päivä kerrallaan jne. Yritän kestää sen ajatuksen voimalla, että 1) tästä on suunta vain ylöspäin, 2) kesään ei ole mahdottoman pitkä aika ja silloin pääsee nostamaan kytkintä.

Kirjoitan nyt jonkin verran detransitioprosessistani, kun siitä oli moni kiinnostunut. Elikkäs hakeuduin jo vuosi sitten takaisin transpolille uusiin tutkimuksiin saadakseni itseni takaisin naiseksi. Prosessi on ollut todella, todella hidas, sillä transpoli on nykyään hyvin ruuhkautunut. Sain ensimmäisen ajan polille vasta viime elokuulle ja vasta nyt tammikuussa 2019 kävin ensimmäisillä uusilla tutkimuskäynneillä.

Eli minulle haluttiin järjestää uudet psykologin tutkimukset. Ne on nyt saatu päätökseen, ja ne toteutettiin haastatteluna ja erilaisten paperitestien tekemisenä. Tietoni menevät seuraavaksi transpolin lääkärille ja hän päättää jatkosta. Sitä odotellessa. Pari kuukautta nyt menee kuulemma ainakin.

Itse tutkimuksista minulla ei ole juuri sanottavaa, sillä siinä tosiaan lähinnä vain läpikäytiin elämäni tapahtumia sekä mittailtiin nykyisen mielenterveystilani vakavuutta. Mutta se, mikä järisytti minua näissä tutkimuksissa, oli saamani psykologin lausunto. Sain siis luettavakseni psykologin laatiman lausunnon minusta ennen kuin hän lähetti sen eteenpäin lääkärille. Psykologi oli liittänyt lausuntoon pätkiä aikaisemmista saamistani lausunnoista eri ammattilaisilta, ja hän oli liittänyt mukaan pätkän alkuperäisistä transtutkimuksistani peräisin olevasta senaikaisesta psykologin lausunnosta. Transtutkimuksiin siis kuuluu osana psykologin tutkimukset ja kävin alkuperäisten transtutkimusteni osana noissa psykologisissa tutkimuksissa.

Tuo ensimmäinen psykologi oli osannut lukea minua hämmästyttävän tarkasti ja hän oli listannut lausuntoonsa asiat, joista tulin itse tietoiseksi vuosia myöhemmin ja jotka johtivat detransitiooni. Olen kuvaillut detransitiooni johtaneita syitä esimerkiksi tässä kirjoituksessani. Tuo alkuperäinen lausunto on vuodelta 2010. Psykologi listasi hämmästyttävän tarkasti minussa havaitsemiaan ongelmia ja myös totesi näiden ongelmien olevan todennäköisesti osasyynä sukupuoli-identiteettiongelmiini. Hänen listaamansa ongelmat olivat täsmälleen sitä, mitä ymmärsin itse itsestäni vuosia myöhemmin. Tämä kaikki ryönä on siis ollut havaittavissa minusta jo vuonna 2010.

Muistan tuon lausunnon ja muistan reaktion, jonka se minussa vuonna 2010 aiheutti, vaikka en muistanutkaan sen yksityiskohtia. Muistan olleeni ahdistunut noista psykologin tutkimuksista ja olin myös lausunnosta hyvin ahdistunut. Psykologin listaamat asiat olivat sellaisia, joita en kyennyt kohtaamaan enkä käsittelemään vuonna 2010. Olen kuvaillut tässä blogissa aiemmin, että olin ennen sukupuolenvaihdostani lukkiutunut ahdistuspallo ja sukupuolenvaihdos ratkaisi tuon ongelman, joten pääsin elämässä eteenpäin. Nyt ymmärrän, että sukupuolenvaihdos ei ratkaissut ongelmiani, vaan mahdollisti emotionaalisen etääntymisen ongelmista. Seurauksena kykenin tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja prosessoimaan niitä. Niin tapahtuikin. Mutta kyettyäni tekemään tuon vaadittavan prosessoinnin olivat ne alkuperäiset ongelmat jälleen edessäni. Kun jouduin kohtaamaan ne, mihin nyt näiden vuosien jälkeen kykenin, niin lopputuloksena oli detransitio.

Se, mikä on minusta aivan päräyttävää, on se, että noihin alkuperäisen psykologin havaitsemiin ongelmiin ei transpolilla tartuttu yhtään mitenkään, eikä niihin puututtu. Tämän uudelle psykologilleni sanoinkin, ja hän kertoi miettineensä samaa. Kyseinen psykologi otti minut lähtökohtaisesti hyvin vakavasti ja sain hänestä sellaisen kuvan, että hän suhtautuu transpoliin aika kriittisesti. Hän kertoi, että hänen vastaanotollaan on käynyt useita transhoitoja katuneita ihmisiä. Myös transpolin lääkäri kertoi minulle viime elokuussa, että katujaluvut ovat nousussa. Psykologini sanoi, että nuo niin usein mainitut pienet katujaluvut ovat pahasti vanhentunutta tietoa. Nykyiset katujaluvut ovat moninkertaiset. Itselleni on jäänyt aikoinaan transpolilta saamistani dokumenteista mieleen luku 3%, mutta esimerkiksi Walt Heyer on sanonut tutkimustensa perusteella, että todelliset katujaluvut ovat yli 20%. Tämäkin luku on todennäköisesti vanhentunut ja tämänhetkisiä tai tulevia lukuja voidaan toistaiseksi vain arvailla.

Muistan, kun vuonna 2010 kerroin transpolilla hoitajalleni psykologin lausunnon aiheuttamasta ahdistuksesta, niin hän totesi rauhoitellen, että nuo psykologit nyt vaan on tuollaisia negatiivisia ja siitä ei tarvitse välittää. Kaiken tämänhetkisen tiedon valossa tuo on ollut aivan uskomaton reaktio! Jäin miettimään, että mitä helsvettiä transpolilla ylipäätään oikein tutkitaan, vai tutkitaanko mitään. Olen nyt menossa psykoterapiaan käymään läpi elämäni scheissea, mutta minut olisi pitänyt passittaa sinne transpolin toimesta jo vuonna 2010. Kaltaisiani tapauksia on varmasti pilvin pimein, sillä minä itse tiedän useita sellaisia transtapauksia, joiden sukupuoli-identiteettiongelmat ovat niin ilmiselvää seurausta heidän elämänsä muista (vakavista) ongelmista, että en voi kuin monttu auki ihmetellä, että miten heidät on ikinä voitu päästää transtutkimuksista läpi silvotuttamaan itsensä. Minusta on myös aika järkyttävää, että kuinka moni ihminen on tullut sanomaan minulle, että ovat luopuneet sukupuolenvaihdosaikomuksistaan vain luettuaan minun blogiani. Miten voi olla mahdollista, että tähän asiaan erikoistunut sairaanhoitoyksikkö ei onnistu seulomaan näitä tapauksia ja ohjaamaan heitä tarvittavaan jatkohoitoon? Miten voi olla mahdollista, että usean ammattilaisen erikoishoitotiimi ei ole kyennyt havaitsemaan minun dissosiaatiohäiriötäni?

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että Suomen koko transhoitojärjestelmä kaikkine rakenteineen pitäisi laittaa aivan kokonaan uusiksi, ja mitä enemmän itselleni selviää asioita, niin sitä vahvemmin olen sitä mieltä. Näyttää vaan entistä vahvemmin siltä, että meillä on transhoitoja läpikäyneissä ihmisissä aivan järkyttävä tikittävä aikapommi.

Musta orkidea eli helvettiin ja takaisin

Puuh. No niin, jatketaan harjoituksia.
Kirjoitin edellisessä tekstissäni elämässäni tapahtuneista dramaattisista muutoksista. Lyhyesti: tulin siihen lopputulokseen, että sukupuolenvaihdokseni oli brutaali virhe. Jatkan tästä eteenpäin biologisessa sukupuolessani eli naisena. Tämä on painajainen, sillä hormonihoito on paikoin muokannut minut tunnistamattomaksi ja minulle on tehty kaksi leikkausta. Hormonien tai leikkausten kummankaan jälkeä ei saa tekemättömäksi eli olen tässä silvotussa ja runnellussa kehossa jumissa koko loppuelämäni. Olen uinut ihmisyyden pimeimmässä likakaivossa viime vuoden (2017) lopusta lähtien ja kävin hyvin lähellä täydellistä romahdusta. Hain apua, sain sitä ja minulla on nyt lähetteet vetämässä eteenpäin. Minulle määrätyt lääkkeet ovat auttaneet ihan oikeasti ja tilanne on nyt kutakuinkin handussa. Niin handussa, kuin tällainen tilanne voi nyt ylipäätään olla. Eli ei oikeastaan handussa lainkaan. Toimintakykyinen minä kuitenkin olen, sillä olen ollut töissä koko ajan normaalisti. Haluan nyt tässä kirjoituksessa jakaa fiiliksiä detransitiosta (=vaihtaminen takaisin alkuperäiseen sukupuoleen) hieman enemmän.

Edellisen tekstini kommenttiosiossa joku kysyi, että tehdäänkö minulle nyt uusia leikkauksia takaisin naiseksi. Ei tehdä. Minä olen nyt tässä kohtaa perseillyt hormoneilla ja leikkauksilla niin paljon, etten halua koskea niihin enää edes lipputangon pituisella seipäällä. En tahdo edes minulle lääkärissä tarjottua estrogeenikorvaushoitoa. En tunge kehooni mitään ylimääräistä ja keinotekoista sinne kuulumatonta enää koskaan. Minulta on leikattu kohtu ja munasarjat irti eli kehoni ei nykyisessä normaalitilassaan tuota luonnollisesti enää mitään hormonia. Olen kastraatti. Olkoon siis niin. Lisäksi, kuten edellisessä tekstissäni selitin, suurin ongelma minulle koko tässä transperseilyssä oli voimakas, ahdistava tunne siitä, että valehtelen. Minä valehtelen maailmalle, muille ihmisille ja ennen kaikkea itselleni. Minä uskottelen olevani jotakin, mitä en ole. En tee tuota enää koskaan. Olen tästä lähin täysin rehellisesti vain sitä, mitä olen, eli lihamyllystä läpimennyt nainen. Eli ei, minulle ei tulla laittamaan silikonirintoja, eikä mitään muutakaan. Rintani on leikattu irti. Kertaalleen irtileikattua ei saa takaisin. Olkoon siis niin. Jos joku kysyy, niin sitten vastaan täysin rehellisesti. Olen saanut valehtelusta sekä kiertelystä ja kaartelusta tarpeekseni koko loppuiäkseni.

En ole vielä tehnyt sosiaalista muutosta työpaikallani, sillä en vaan yksinkertaisesti ole jaksanut. Olen vaihtanut sukupuolta työpaikalla jo kerran aikaisemmin. Se ei ole kiva eikä helppo rumba ja en ole toistaiseksi jaksanut sitä. Ilmiannoin kuitenkin itseni lähipiirilleni, pyysin julkisesti anteeksi somessa kaikilta, joille olen vuosia valehdellut (en ole avoimesti trans) sekä otin yksityiselämässäni käyttöön alkuperäisen nimeni. Olen uusille tapaamilleni ihmisille esittäytynyt alkuperäisellä nimelläni. Virallista nimen- tai sotunmuutosta en ole vielä tehnyt, sillä siihen tarvitaan transpolia, minne on kuuden kuukauden jonot. Vapaa-ajallani olen jo jonkin aikaa käyttänyt pelkästään naisten vaatteita. Esiinnyn miehenä enää ainoastaan työpaikalla, mutta sekin loppuu hyvin pian, sillä sopimukseni on määräaikainen. Uuteen työhön menen naisena. Kirjoitan siitä lisää, kun sen aika tulee.

Detransitio takaisin naiseksi on tuntunut pääasiassa erittäin helpottavalta. Kun ensimmäisen kerran laitoin mekon päälleni ja totesin itselleni, että nyt olen nainen, niin tunsin pelkkää helpotusta, sillä nyt olen viimein lakannut valehtelemasta. Alkuun sain lähes päivittäisiä pakokauhuun asti meneviä ahdistuskohtauksia, kun vanha tuttu dysforia iski silmille oikein kunnon voimalla. Olin jo ehtinyt unohtaa näiden miespuvussa viettämieni vuosien aikana, että miltä dysforia voi tuntua, ja dysforia iski minua naamaan kuin rautainen nyrkki. Opin kuitenkin yllättävän nopeasti käsittelemään noita tuntemuksia ja etenkin siksi, että en enää antanut niille valtaa. Koska silmäni olivat avautuneet, niin en enää voinut paeta harhoihini ja sulkea todellisuutta pois mielestäni. Minulla ei enää ollut sitä mahdollisuutta, että pakenisin kehoani tai sukupuoltani transsukupuolisuuden tai sukupuolenvaihdoksen ajattelemiseen. Se tie oli jo käyty loppuun asti. Kyse on nimenomaan pakenemisesta. Pakokauhun tilalle tuli pikkuhiljaa pelkkä helpotus, kun huomasin, miten uskomattoman huojentavalta tuntuu se, etten teeskentele enää mitään. Tajusin esimerkiksi jo ekalla reissullani naisten julkiseen vessaan, ettei minun tarvitse enää murehtia sellaisista pikkujutuista, kuten että miltä kuulostan käydessäni vessassa. Koska minulla ei ole miehen vermeitä, niin en miestenvessassa kuulosta siltä, miltä pitäisi, ja julkisista vessoista olikin muodostunut minulle painajainen. Erityisesti sellaisista, joissa on pahviset seinät koppien välillä, sillä viereisen kopin jamppa kuulee jokaisen pisarankin putoamisen. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tuo oli oikeasti ahdistavaa ja olin onneni kukkuloilla, kun naistenvessassa sain suhistella menemään täysin vapaasti ilman mitään peittelyä tai kuumotusta.

Kaikki kulissit on revitty alas. Kaikki naamarit on poltettu totuuden roviolla. Minä en salaile enkä uskottele enkä teeskentele enää mitään. Se, että minä olisin mies, on pelkkä iso paksu valhe. Minun miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Sitä ihmistä ei ole olemassa. Nyt jokainen näkee minut kymmenen kilometrin päästä täydessä alastomuudessani juuri sellaisena kuin oikeasti olen. En pysty sanoin kuvailemaan, miten uskomattoman hyvältä tuntuu vuosien salailun, valehtelun, peittelyn, kiertelyn ja kaartelun jälkeen olla täysin avoimesti ja piilottelematta sitä, mitä on. Ja mikä tärkeintä, tiedän nyt itse, että kuka ja mikä olen. Katsoin eräänä päivänä peiliin ja hämmästyin, sillä minä tunnistin itseni. Tuntui siltä, kuin olisin saanut kadottamani kasvot takaisin. Se oli uskomaton tunne.

Se henkilö, joka minä olen, on nainen. Minä olen elämän (kirjaimellisesti) kolhima lesbonainen, jolla on murtunut mieli ja särkynyt sydän. Jokainen kykenee näkemään sen, joten miksi uskotella muuta. Minun piti jauhautua lihamyllyssä ja uida halki elämän ja ihmisyyden pimeimpien ja haisevimpien sontaviemärien sen tajutakseni ja sisäistääkseni. Mutta löysin sieltä likaviemäristä jotakin mittaamattoman arvokasta. Löysin sieltä itseni.

Matkani helvettiin ja takaisin on opettanut minulle ennen kaikkea sen, että kuka ja mikä minä olen. Se on opettanut minulle sen, että kuka ja mikä minä en ole. Minä olen paennut itseäni ja maailmaa harhoihin ja valheeseen ja yrittänyt tulla joksikin, mitä en ole. Tuo tie on nyt kuljettu loppuun asti. En voi enää olla mitään muuta kuin se, mitä olen. En voi enää muuta kuin hyväksyä sen, että kuka ja mikä olen. Olen saanut kokea nahoissani erittäin kipeästi sen, että kuka ja mikä en ole ja miksi en voi koskaan tulla. En toista tuota virhettä enää koskaan. Nyt tiedän, että kuka olen ja hyväksyn itseni. Olen vahva siinä, mitä olen. Voisin kirjoittaa kirjan yleisistä kamppailuistani elämässä. Ehkä kirjoitankin.

Olen kulkenut helvetin läpi ja tuossa tulessa minusta on palanut pois kaikki turha ja jäljelle on jäänyt pelkkä oleellinen ja kirkas ydin. Tunnen vahvuuteni ja tiedostan puutteeni ja ennen kaikkea hyväksyn vajavaisuuteni. Puutteeni ja vajeeni ovat tässä kohtaa varsin lukuisat ja maailma on täynnä asioita, joita en voi koskaan saada useasta syystä. Mutta ei se mitään. En enää koe tarvetta tai halua olla jotakin, mitä en ole, tai viitsi hävetä sitä, mitä olen. Minä olen minä. En voi olla mitään muuta kuin minä. Tuntuu ensimmäistä kertaa koko elämässäni hyvältä olla minä. Olen ensimmäistä kertaa läsnä kehossani ja omassa elämässäni. En toki selvinnyt helvetistä naarmuitta. Siitä on todisteena jäljet kehossani ja kannan noita jälkiä mukana koko loppuikäni. En tahdo peittää enää niitäkään ja siksi olen tästä lähin avoimesti lesbonainen, joka luuli olevansa mies eli sekaisin kuin seinäkello siis. Paskaakos tässä. Ottakaa tai jättäkää.

Opettelen vasta naisena elämistä. Kaikki tuntuu oudolta ja uudelta. Olen ehtinyt unohtaa hirveästi asioita ja loput yritin aina edellisessä elämässäni kieltää tai selitellä olemattomiin. Aion jatkaa tästä aiheesta puhumista. En enää usko lainkaan transsukupuolisuuden olemassaoloon siinä muodossa, missä se tällä hetkellä yleisesti ymmärretään. Transsukupuolisuus on mielenterveyshäiriö ja identiteettiharha. Se on aina oire jostakin muusta ja isommasta. Transsukupuolisille tyypilliset puheet siitä, että sukupuolenvaihdoksen myötä he tulevat siksi ihmiseksi, joka he todellisuudessa sisäisesti ovat, on silkkaa paksua ja törkeää tuubaa. Kenenkään ihmisen sisällä ei ole toista, hänestä irrallista ihmistä. Väärään kehoon syntyminen on yksinkertaisesti täysin mahdotonta, sillä mieli ja keho ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Minä olen nainen. Minä en ole mies. Yrittämällä tulla mieheksi yritän nimenomaan tulla joksikin sellaiseksi, mitä en ole. Sukupuolenvaihdos ei tee minusta omaa itseäni, vaan detransitio eli harhasta luopuminen tekee minusta oman itseni. Minä syleilen omaa, autenttista itseäni vasta nyt lopettamalla transuilun ja hyväksymällä naiseuteni.

Odotan tällä hetkellä pääsyä takaisin transpolille. Odotan uutta käyntiä mielenkiinnolla, sillä minua kiinnostaa oikeasti, että mitä he minulle vastaavat, kun esitän muutamat tiukat kysymykset. Aion myös nostaa heitä vastaan syytteen hoitovirheestä. Täten aloitan omalta osaltani konkreettisen taistelun tätä nykyisin vallitsevaa hulluutta vastaan. Aiheesta lisää, kun asia jossain kohtaa etenee.



There's a hope that's waiting for you in the dark
You should know you're beautiful just the way you are
And you don't have to change a thing
The world could change its heart
No scars to your beautiful
We're stars and we're beautiful

No better you than the you that you are
No better life than the life we're living
No better time for your shine, you're a star
Oh, you're beautiful, oh, you're beautiful

Sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset, osa 2

Kirjoitin aiemmin kirjoituksen sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista ihmisistä ja esittelin tuossa kirjoituksessa syitä, jotka heidän omien sanojensa mukaan johtivat siihen, että päätyivät (virheellisesti) pitämään itseään transsukupuolisena ja halusivat vaihtaa takaisin alkuperäiseen sukupuoleen. Lisää tietoa myös tässä kirjoituksessa. Mutta mitä enemmän seuraan transsukupuolisuuteen liittyvää keskustelua, niin sitä enemmän tulee vastaan peruutus- ja katumistapauksia ja niihin liittyvää tietoa. Siksi haluan nyt palata tähän aiheeseen.

Englanniksi sukupuolen vaihtaminen takaisin on detransition. En tunne vastaavaa suomen kielen sanaa. Suomessa yleensä puhutaan katujista, mutta detransitioituneet ihmiset yleensä sanovat, että eivät varsinaisesti kadu sukupuolenvaihdostaan. He vain totesivat, että sukupuolenvaihdos ei ollut heidän kohdallaan oikea ratkaisu. Detransitioitumisesta löytyy englanniksi todella paljon tietoa, sillä Amerikassa on selvästi nousussa eräänlainen anti-transaktivismi ja siellä astuu julkisuuteen koko ajan lisää detransitioituneita ihmisiä, jotka kirjoittavat artikkeleita erinäisiin transaktivismia vastustaviin blogeihin tai julkaisuihin. Omia tutkimuksianihan toki kapeuttaa kovasti se, että en osaa mitään muuta vierasta kieltä kuin englantia. Jos joku lukijoista haluaa kirjoittaa tähän blogiin vieraskynäkirjoituksen kertoen jonkun muun kielipiirin asioista, niin kirjoituksia voi lähettää osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com.

Syy, miksi näitä detransitiotapauksia löytyy juuri Amerikasta, on se, että Amerikassa terveydenhoito on toisanlaista kuin Suomessa ja Euroopassa. Amerikassa transaktivismi on paljon pitemmällä kuin Suomessa ja Amerikassa transaktivistit ovat jo saaneet purettua ns. portinvartioinnin eli siellä henkilön ei tarvitse osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa, vaan voit saada transhoitoja ainoastaan pyytämällä niitä ja maksamalla tarvittavat rahat. Lisäksi Amerikassa hoitoa annetaan alaikäisille ja siellä jopa yläasteikäinen voi aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonien käytön ja leikkaukseen voi päästä 16-17 -vuotiaana. Lapsille on saatavilla ns. blokkerihoitoa eli lapsi voi saada lääkettä, joka estää hänen normaalin murrosikänsä. Suomessa henkilön täytyy olla 18-vuotias voidakseen saada mitään transhoitoja ja lisäksi pakollisissa transtutkimuksissa seulotaan joukosta sellaiset tapaukset, joiden ei syystä tai toisesta pitäisi sukupuolenvaihdoshoitoihin ryhtyä. Blokkerihoitoa ei Suomessa käsittääkseni ole ollenkaan (eikä toivottavasti tulekaan).

Väitän, että Amerikan katumis- ja detransitiotapaukset ovat suoraa seurausta transtutkimusten puuttumisesta sekä hoitojen "vapauttamisesta" kaikkien saataville. Olen erittäin huolissani kehityksestä Suomessa. Siksi haluan tuoda näitä ulkomaiden ennakkotapauksia suomalaisten tietoisuuteen. Minä haluan, että vastaavaa ei tulisi Suomeen. Yleensä kuulee sanottavan, että sukupuolenvaihdoksissa katumistapaukset ovat erittäin harvinaisia. Se on suoraa seurausta tiukoista transtutkimuksista eli ns. portinvartioinnista.

Tässä kirjoituksessa haluan kertoa Carista. Cari on amerikkalainen 22-vuotias lesbonainen, joka aloitti sukupuolenvaihdoksen mieheksi 16-vuotiaana, aloitti testosteronilääkityksen 17-vuotiaana ja myöhemmin poistatutti rintansa leikkauksessa. 21-vuotiaana hän halusi vaihtaa takaisin naiseksi. Tämä kirjoitus perustuu Carin kirjoittamiin artikkeleihin, joita hän on kirjoittanut transkriittisten terveydenhoitoammattilaisten sivustolle:

Kiitokset portinvartijoille: haastattelu teini-ikäisen transkeskuksen entisen asiakkaan kanssa (In praise of gatekeepers: An interview with a former teen client of TransActive Gender Center)

"Minulle ei annettu muita vaihtoehtoja kuin sukupuolenvaihdos": Vielä yksi avoin kirje terapeuteille detransitioituvalta naiselta ("I was not given options other than transition": Another open letter to therapists from a detransitioning woman)

"Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" ("Four words Sheryl never said")

Tässä myös Carin oma blogi guideonragingstars.
Cari on kirjoituksissaan kritisoinut transsukupuolisia hoitavia tahoja ja tuonut esiin epäkohtia. Hänen kritiikkinsä koskee nimenomaan Amerikan systeemiä, eikä siten sovi sellaisenaan Suomeen, mutta kehitys Suomessa ja Euroopassa on viime aikoina ottanut askelia kohti Amerikkaa. Pidän siksi Carin kaltaisia tapauksia varoittavina esimerkkeinä siitä, että mitä voi Suomessakin tapahtua, jos jatkamme transaktivistien myötäilemistä (Amerikastahan transaktivistit ja intersektionaaliset feministit muutenkin kaiken kopioivat). Minun kantanihan on se, että Suomen transkäytäntöjä ei missään nimessä pidä muuttaa. Nykysysteemi toimii ja transtutkimukset ovat olemassa potilaan itsensä suojaksi.

Cari oli asiakkaana paikassa nimeltä TransActive Gender Center, Oregonin Portlandissa Yhdysvalloissa. Hän oli aloittaessaan 16-vuotias. Hän kärsi masennuksesta ja oli vuotta aikaisemmin joutunut sairaalaan itsemurha-ajatusten ja itsetuhoisen toiminnan vuoksi. Transkeskuksessa hän aloitti käynnit terapeutilla sukupuolidysforian vuoksi. Käynnit tähtäsivät alusta lähtien lääketieteellisen sukupuolenvaihdoksen aloittamiseen ja Carin mukaan terapiakäynneillä pyrittiin ainoastaan vahvistamaan hänen transtuntemuksiaan, ei suinkaan miettimään, että mistä ne voisivat johtua ja mihin ne voisivat liittyä. Terapeutti ei koskaan esittänyt ajatusta, että Cari ei välttämättä olisi transsukupuolinen. Sekä itse terapiakäynneillä että transpiireissä, joissa Cari oli osallisena, hän aina koki, että hänelle esitettiin vain kolme vaihtoehtoa: vaihda sukupuolta nyt, vaihda sukupuolta myöhemmin tai elä elämäsi onnettomana/tee itsemurha. Mielenterveysongelmista kärsivälle teinille ajatus näyttäytyi houkuttelevana: "tässä on ratkaisu kaikkeen tuntemaasi henkiseen tuskaan".

Carin mielestä terapeutti teki suuren virheen siinä, että tämä ei koskaan ottanut puheeksi sitä, että mikä Carin menneisyydessä olisi saattanut mahdollisesti aiheuttaa tuntemuksen väärässä kehossa olemisesta. Carilta kysyttiin kerran "voisitko kuvitella olevasi tyytyväinen butch-lesbona" (maskuliinisena lesbona), mutta kysymys tuntui Carista tuolloin merkityksettömältä, sillä hän ei edes ymmärtänyt olevansa lesbo ennen kuin aloitti itse sukupuolenvaihdosprosessin. Kesken terapiajakson Cari alkoi yhtäkkiä saada flashbackeja hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista, joita hän ei ollut aikaisemmin muistanut. Hän kertoi niistä terapeutilleen, joka omisti niille kaksi tapaamiskäyntiä ja sen jälkeen jatkoi itse transprosessia. Cari tajusi myöhemmin, että hänen traumakokemuksensa sivuutettiin täysin ja niiden merkitystä hänen kokemalleen dysforialle ei otettu lainkaan huomioon. Detransitioituneet ihmiset ovat painottaneet nimenomaan traumojen vaikutusta sukupuolidysforian syntymiseen. On tehtävä ero sukupuolidysforian ja transsukupuolisuuden välille - nämä nimittäin eivät ole toistensa synonyymejä eivätkä sama asia. Sukupuolidysforia on heidän mukaansa usein suoraa seurausta traumaattisiin kokemuksiin liittyvästä dissosiaatiosta. Carin mielestä kaikkien sukupuolidysforiasta kärsivien ihmisten kanssa tekemisissä olevien tahojen pitäisi ohjata potilaat pohtimaan tilannettaan traumanäkökulmasta käsin sekä pyrkiä ohjaamaan heidät erilaisin keinoin hyväksymään kehonsa sen sijaan, että alkavat tyrkyttää kehonmuokkausta ratkaisuna kaikkeen. Monet tarvitsisivat ennen kaikkea traumaterapiaa, eivät sukupuolenvaihdoshoitoja. Traumoista kärsivillä ihmisillä voi olla kehonkuvaongelmia, dissosiaatiota ja todellisuudentajun hämärtymistä.

Cari sanoo, että kun hän näin jälkeenpäin miettii, että millaista hoitoa hän olisi toivonut saaneensa hakeuduttuaan transkeskuksen vastaanotolle, niin kaikkein isoin yksittäinen asia on se, että hänelle ei koskaan esitetty mitään muita vaihtoehtoja kuin vaihtaa sukupuolta. Transpiireissä elää vahvana ajatus siitä, että sukupuolenvaihdos on sukupuolidysforian ainoa hoitokeino ja itsemurha on suoraa seurausta siitä, että henkilö ei ole vaihtanut sukupuolta. Cari uskoi tämän kaiken täysin. Kun hän tuli kaapista transsukupuolisena hän masentui syvästi, sillä hän koki, että voidakseen olla onnellinen täytyy hänen käydä läpi sukupuolenvaihdosprosessi. Hän obsessoitui sukupuolenvaihdosprosessista, siitä tuli hänen elämänsä keskipiste ja käytti siihen hirveästi energiaa. Hän koki, että hänen on pakko käyttää siihen paljon energiaa, sillä se on ainoa keino helpottaa dysforiaa ja siten Carille ainoa keino alkaa elää elämäänsä. Vasta luettuaan detransitioituneiden naisten kirjoituksia hän ymmärsi, että asia ei todellakaan ole näin mustavalkoinen ja että muita keinoja on olemassa. Cari oli tavallaan eräänlaisen aivopesun uhri.

Cari mainitsee, että hänelle ns. poikatyttönä ja lesbona oli iso asia se, että yhteiskunnassa ei ole juurikaan hänenlaisilleen roolimalleja. Sukupuolelleen epätyypillisiä naisia on yhteiskunnassa ja mediassa esillä hyvin vähän. Cari kertoo, ettei hän osannut kuvitella erilaisia tapoja olla nainen. Hän osasi kuvitella vain stereotyyppisen tavan olla nainen ja kun hän ei sopinut tähän stereotypiaan teki hänen mielensä sen johtopäätöksen, että hän ei ole nainen. Detransitioituneet naiset, Cari mukaanlukien, tuppaavat olemaan feministejä sanan vanhemmassa merkityksessä (ns. toisen aallon feministejä). He kritisoivat yleensä voimakkaasti sukupuolirooleja.

Mutta kaikkein koskettavin Carin tuotoksista on neljän julisteen sarja, joissa hän kritisoi terapeuttiaan Sheryl Rindeliä, joka kolmen kuukauden tapaamisten jälkeen määräsi Carille testosteronihormonit. Julistesarjan nimi on "Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" (Four words Sheryl never said). Sheryl ei koskaan ottanut Carin traumahistoriaa mitenkään huomioon, eikä ottanut esille muita tapoja hoitaa dysforiaa. Postaan tähän Carin alkuperäiset julisteet sekä suomennokset niissä olevista teksteistä.

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "TÄMÄ SAATTAISI JOHTUA TRAUMOISTA"

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "NAISET TUNTEVAT NÄIN MYÖS"

Naisten yritykset "mennä läpi" miehinä on usein ollut epätoivoinen vastaisku esteisiin työelämässä tai yhteiskunnassa.

Erään tutkimuksen mukaan 53% amerikkalaisista 13-vuotiaista tytöistä on "tyytymätön vartaloonsa". Tämä kasvaa 78%:iin tyttöjen täyttäessä 17 vuotta.

Koska yhteiskunnassa oli lakeja, jotka estivät naisia ottamasta osaa monenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, päättivät jotkut naiset elää elämänsä miehinä.

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "ON OLEMASSA MUITA KEINOJA"

RAKASTAN TÄTÄ NAISTA

Siitä huolimatta, että eroja on ollut maassa, kulttuurissa, vuosikymmenessä tai seuranta-ajoissa ja tutkimustavoissa, kaikki tutkimukset ovat päätyneet samankaltaisiin lopputuloksiin: Vain hyvin pieni osa translapsista yhä haluaa vaihtaa sukupuolta aikuisina. Sen sijaan he tyypillisesti osoittautuvat tavanomaisiksi homoiksi tai lesboiksi. Tarkat luvut vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, mutta pääsääntöisesti 60-90% translapsista lakkaa aikuisena pitämästä itseään transsukupuolisena.

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "LAKKAA JUOKSEMASTA PAKOON ITSEÄSI"

Käytin sukupuolenvaihdosta eskapismina, oikeutettuna poispääsynä dissosiaatiosta, ikäänkuin osittaisena itsemurhana.

MÄÄRÄYS SUKUPUOLEN VAIHTAMISESTA JA UUDEN SYNTYMÄTODISTUKSEN MYÖNTÄMISESTÄ

Tavat, joilla me piilotamme itsemme - nimemme, menneisyytemme, naisellisen minuutemme - näyttäisi tuovan esiin eräänlaisen vanhan minän rituaalisen tappamisen voidaksemme tehdä tilaa uudelle, keksitylle minälle.

Varastin vauvakirjani vanhempieni kirjahyllystä ja tuhosin sen.

Nyt minusta tuntuu hämmentävältä ajatella, että halusin pakkomielteisesti tuhota todisteet lähes kaikesta tähänastisesta olemassaolostani.