"Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä" - Transkokemus ja trauma

Otsikossa on lausahdus, jota kaikki detransitioitujat, myös minä itse, joutuvat kuuntelemaan jatkuvasti. Olen ihmetellyt, mitä noiden sanojien päässä oikein liikkuu, kun menee sanomaan jotakin noin älyttömän typerää, mutta keskustellaanpa nyt aiheesta tässä bloggauksessa. Sanojat tuntuvat rinnastavan transprosessin johonkin kampaajalla käyntiin tai tatuoinnin ottamiseen tms., ja heiltä tuntuu menneen ohi aivan kaikki pointit, joita detransitioitujat ovat yrittäneet nostaa esille, nimittäin mielenterveysasiat.

Olen keskustellut transihmisten mielenterveysasioista jonkin verran Youtube-kanavallani tässä ja tässä, sekä maininnut Youtubessa ja blogissani useita kertoja omat mielenterveyshäiriöni, jotka jäivät transpolin henkilökunnalta diagnosoimatta (PTSD ja dissosiaatio). Detransitioitujat mainitsevat erittäin usein kärsineensä pitkään täysin tietämättään dissosiaatiosta ja/tai PTSD:stä, mutta sotkivat kokemuksen transsukupuolisuuteen, ja kukaan ei kyseenalaistanut heidän johtopäätöstään, vaan suorastaan pönkitti sitä. Transsukupuoliseksi itsensä kokevilla ihmisillä on usein myös muita mielenterveysongelmia tai joku muu kehonkuvahäiriö yhtä aikaa kehodysforian kanssa, esim. syömishäiriö. Transaktivistien vakioselitys on, että nämä kaikki johtuvat transsukupuolisuudesta, eli transsukupuolinen ihminen kärsii niin paljon, että hän oireilee lukemattomilla tavoilla, esim. itsetuhoisuudella. Rupesin kuitenkin itse jo useampi vuosi sitten pohtimaan tekemieni havaintojen pohjalta, että ovatko ihmisen ongelmat seurausta transsukupuolisuudesta, vai onko transsukupuolisuus (eli kokemus väärässä kropassa olemisesta) seurausta ihmisen ongelmista. Tulin siihen lopputulokseen, että isossa osassa tapauksista transkokemus on seurausta ihmisen ongelmista, ei siis päinvastoin. Mitä enemmän detransitioitujien juttuja kuuntelee ja transyhteisöä tarkkailee, niin sitä enemmän tämä käsitys vahvistuu.

Sain Youtubessa ja muualla netissä paljon kommentteja, joissa ihmiset olivat suuttuneet tai loukkaantuneet siitä, että ”haukun” tai ”syyllistän” ihmisiä heidän mielenterveysasioistaan, tai ”naureskelen” niille. Näiltä kommentoijilta oli kuitenkin mennyt viestini täysin ohi, sillä oikea viestini oli, että:

ERILAISET MIELENTERVEYDEN HÄIRIÖT OVAT OIKEASTI OLEMASSAOLEVA ASIA, JOKA VAATII OIKEAA, OSAAVAA JA AMMATTITAITOISTA HOITOA, JA IHMINEN, JOKA KÄRSII JOSTAKIN HÄIRIÖSTÄ, KÄRSII SIITÄ IHAN OIKEASTI, EI LEIKISTI, JA HÄN TARVITSEE APUA.

Mielenterveyshäiriöitä on eri asteisia ja ne voivat ilmetä lukemattomilla eri tavoilla. Jotkut mielenterveydenhäiriöt ovat oikeasti syviä ja oikeasti vakavia, ja voivat vaarantaa ihmisen itsensä sekä hänen ympäristönsä (esim. ne häiriöt, joiden yhteydessä ihmisen todellisuudentaju horjuu tai kokonaan katoaa). Häiriöstä kärsivä ihminen voi olla aivan täysin ja totaalisesti häiriönsä vallassa ja sen vietävissä. Ihminen itse ei ole välttämättä millään tavalla tietoinen häiriöstään, ja miten voisikaan olla, sillä hän on ensinnäkin 1) sairas, 2) maallikko. Häiriöiden osaavaan diagnosointiin tarvitaan ammattilainen, eli siis psykiatri (joka on koulutukseltaan erikoislääkäri). Esimerkiksi minä itse en edes tiennyt, että on olemassa sellainen asia kuin dissosiaatiohäiriö. En ollut koskaan kuullutkaan koko asiasta, ennen kuin ensimmäisen kerran törmäsin netissä detransitiotarinaan. Tämän jälkeen osasin epäillä dissosiaatiota itselläni ja hakeuduin hoitoon psykiatrian poliklinikalle, missä todettiin samantien, että minulla on aivan selvää dissosiatiivista oireilua. Lisäksi se, että miten eri häiriöitä kuuluu hoitaa ja vieläpä oikein, on ihan oma maailmansa, ja mikäli joku amatööri laitetaan asialle huseeraamaan, niin hän saattaa vain pahentaa asioita, ja sen jälkeen ollaan entistä syvemmässä kusessa. Siksi ammattitaitoinen psykiatrinen hoito on mielenterveyden häiriöiden kohdalla AIVAN EHDOTTOMAN TÄRKEÄ ASIA. Mikäli sinun mielestäsi maallikoiden pitäisi osata diagnosoida ja hoitaa omat mielenterveyden häiriönsä, niin olet aivan täysi idiootti, ja sinulle kuuluukin sanoa asia ääneen ja päin naamaa.

Noh. Olen tuntenut vuosien varrella useita ihmisiä, jotka joko pitävät itseään transsukupuolisena, ja ovat hakeutuneet transhoitoihin tai käyneet ne läpi, tai jossain kohtaa pitäneet itseään transsukupuolisena, mutta luopunut tästä käsityksestä. En ollut varsinaisessa transyhteisössä koskaan kovin syvällä toisin kuin esimerkiksi toinen suomalainen detransitioituja Nita, mutta kuuluin kyllä transsukupuolisten foorumeille, kävin jonkin aikaa säännöllisesti tukiryhmässä, sekä kaveripiirissäni oli useita transsukupuolisia. Pistin jo useampi vuosi sitten merkille, että transsukupuolisilla on usein erittäin rankka tausta. Heillä on siis paljon traumaattisia kokemuksia, jopa erittäin rajuja sellaisia, sekä pitkällistä, syvää mielenterveysoirehdintaa. Traumaattiset kokemukset yleisesti ottaen ovat tarpeeksi vahvoja rikkomaan koko ihmisen, jopa peruuttamattomasti ja parantumattomasti, varsinkin, jos ne ovat alkaneet lapsuudessa. Traumatisoitunut ihminen voi oireilla hyvin kirjavilla eri tavoilla ja traumatisoitumisesta seuraa yleensä uusia häiriöitä. Mielestäni ei voi olla sattumaa, että transsukupuolisissa on niin paljon ihmisiä, joilla on tällainen tausta. Kavereillani, joiden kanssa olen keskustellut aiheesta, on samanlaisia kokemuksia transsukupuolisista ihmisistä ja he ovat päätyneet samoihin johtopäätöksiin kuin minä. Olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että eivät ole koskaan tavanneet ongelmavapaata transsukupuolista, vaan havaintojensa mukaan transsukupuolisilla on rajuja ongelmia myös sukupuolenvaihdoshoitojensa jälkeen, ja osa jopa pahenee hoitojen jälkeen. Olen itse ihmetellyt useamman tuntemani ihmisen kohdalla, että miten voi olla mahdollista, että kyseinen ihminen on IKINÄ saanut transdiagnoosin ja transhoidot, kun hänen kohdallaan on niin ILMEISTÄ, että hänen kehonkuva- ja minäkuvahäiriönsä ovat suorassa kytköksessä hänen erittäin traumaattisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Miten voi olla mahdollista, että KENELLEKÄÄN, etenkään hyvin nuorelle ihmiselle, kenellä on tällainen tausta, annetaan peruuttamattomia transhoitoja (=kehonmuokkaushoitoja) ENNEN kuin hän on käynyt massiiviset ja syvälliset terapiajaksot läpi? Ja puhun nyt siis ihmisistä, joilla on perheväkivaltatausta tai jotain vastaavaa, sekä jo lapsuudessa alkanutta syvää mielenterveysoirehdintaa. Esimerkiksi eräs tuntemani hyvin nuori transhenkilö kertoi, että hänen dissosiaationsa on niin syvä, että hän välillä alkaa vahingoittaa itseään vain tunnustellakseen, että onko hän oikeasti olemassa (derealisaatio, depersonalisaatio), ja häntä ei tämän vuoksi voi jättää yksin. Sama henkilö kertoi, että hän joutui jo lapsena sähköhoitoon vakavan masennuksen hoitamiseksi, koska mikään muu ei ollut auttanut.

Tässä kohtaa jengi yleensä toteaa tuohtuneina, että yritän mustamaalata transsukupuolisia, ja siten toimimalla ojennan aseita änkyröille. Päinvastoin! Erittäin tärkeä osa ihmisten hoitoa minkä tahansa asian suhteen on se, että hän saa oikeaa hoitoa oikeaan häiriöön. Oikea hoito tietenkin edellyttää oikean diagnoosin saamista. Havaintojeni mukaan transsukupuolisiksi itsensä kokevien ihmisten kohdalla normi on se, että heidän oireilunsa tulkitaan transsukupuolisuudeksi (= oletettu synnynnäinen, parantumaton tila), kaikki huomio kohdistuu henkilön oletettuun transsukupuolisuuteen ja sitä kautta kehonmuokkaushoitoihin, ja samaan aikaan HÄNEN MUUT ONGELMANSA JÄÄVÄT JOPA KOKONAAN DIAGNOSOIMATTA JA HOITAMATTA. Tämä on niin vakava potilasturvallisuus- ja laiminlyöntiasia, että järkeni ei kykene käsittämään, että miten tästä ei ole olemassa suorastaan mitään haloota. Ja kun esim. minä nostan asian esille, niin reaktio on ”miksi sä haukut ihmisiä” tai ”ihan itse transhoitoihin menit, syytä itseäsi vaan”. Ei voi kuin silmät pyöreinä kysyä, että mitä helvetin persettä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

Toistan: vakavasti sairaiden ihmisten sairaus jää jopa kokonaan diagnosoimatta ja/tai hoitamatta, ja sen sijaan heidän järkkynyttä/vioittunutta/rikkoutunutta todellisuudentajuaan (eli harhojaan) pönkitetään muiden ihmisten ja terveydenhoitosysteemin toimesta, ja heille uskotellaan, että ainoa keino parantaa heidän vointiaan on peukaloida heidän kehonsa hormoneja ja amputoimalla ruumiinosia.

Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä mitään ongelmaa? Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä koko aikamme pahinta ihmisoikeusrikkomusta? Voiko olla niin, että ihmisten tietämys mielenterveysasioista yleisesti on niin olematonta, että he eivät kykene tunnistamaan oireita ja laskemaan 1+1, joten tätä kautta minunkin juttuni ovat heille täyttä hepreaa?

Traumatisoitumisen eräs vaikutus on se, että mieli ”blokkaa” vaikeat muistot, eli toisinsanoen työntää ne jonnekin tietoisuuden perukoille, jolloin ihminen ei pääse kyseisiin muistoihin ja/tai ajatuksiin tietoisesti käsiksi, eikä hän varsinkaan kykene käsittelemään näitä asioita. Tämä myös vaikeuttaa trauman tunnistamista. Ihminen saattaa oireilla monin eri tavoin, ja hän saattaa olla oireilustaan tietoinen, mutta hän ei ymmärrä lainkaan, että miksi hän oireilee ja mitä tehdä asialle. Terapiatyöskentelyssä sitten pyritään tunnistamaan syitä oireilun taustalla (mikä saattaa olla vuosikausien projekti), mutta meillä on tässä maailmassa paljon jopa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä, jotka eivät päädy koskaan terapiaan, ja jatkavat oireiluaan hautaan saakka. Jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä olevansa traumatisoituneita, ja vaikka ympäristö huomaa henkilön oireilun, niin henkilö itse ei ymmärrä oireilevansa. Jos joku olisi ehdottanut minulle ollessani noin 20-vuotias, että olen traumatisoitunut jostain, niin olisin nauranut. Huomatkaa, että traumatisoitumiseen ei vaadita dramaattisia väkivaltaisia kokemuksia, kuten raiskatuksi tai hakatuksi joutumista, vaan traumatisoitumisen aiheuttaa myös kiusaamisen kokeminen lapsena jossain muodossa (passiivinen kiusaaminen, kuten porukasta ulos sulkeminen, riittää) tai etäinen huoltaja. Tämmöiset voivat vaivata ihmista pitkälle hänen aikuisikäänsä jopa hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Jos henkilö joutuu esimerkiksi triggeröitymisen kautta tekemisiin jonkun hänelle vaikean asian kanssa, niin seurauksena voi olla täysi sekoaminen, etenkin pahimmissa traumatapauksissa. Juurikin tästä syystä trauman käsittely voi olla erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, sillä voidakseen parantua traumasta ihmisen täytyy ensiksi kyetä kohtaamaan se. Moni ihminen mieluummin pakenee traumaa kuin kohtaa sen, sillä kohtaaminen voi olla äärimmäisen tuskallista ja se voi aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita ihmisessä (huom. ihminen ei tee tätä läheskään aina tietoisesti, vaan kaikki on täysin tiedostamatonta). Pakenemiskeinoja on lukemattomia, esimerkiksi erilaiset turruttamiseen, lohduttamiseen tai huomion muualleviemiseen tähtäävät toiminnot, kuten runsas alkoholinkäyttö, lohtusyöminen, seksiaddiktio, pakkomielteinen liikunta tai työnarkomania. Ihmiset voivat mennä aivan äärimmäisyyksiin traumaa paetessaan ja tehdä ulkopuolisen näkökulmasta täysin älyttömiä, typeriä ja epäloogisia asioita. Btw, olen erittäin vihainen tietyille poliittisille toimijoille siitä, että he ovat saattaneet käsitteen ”triggeröityminen” täysin naurunalaiseksi. Oikea traumatriggeröityminen on nimittäin oikeasti vakava asia, ja liittyy aina hoitoa vaativaan mielenterveysongelmaan. Moni detransitioituja on sanonut, että transidentiteetti oli mielen suojamekanismi jostakin traumaattisesta asiasta selviämiseksi (kutsutaan defenssimekanismiksi), ja kun henkilö tuli tästä asiasta vuosien varrella itse tietoiseksi, niin hän kykeni sanoittamaan kokemuksensa, puhumaan siitä ammattilaiselle ja sitä kautta hakemaan apua. Kun henkilölle opetettiin keinoja prosessoida vaikeita asioita, niin trauma alkoi pikkuhiljaa purkautumaan, ja olo parani. Tässä kohtaa henkilö kykeni samalla luopumaan transidentiteetistä. Olen käsitellyt terapiatyöskentelyä tällä videollani. Olen vuosien varrella saanut blogini kautta myös useamman viestin, jossa kirjoittaja on sanonut olevansa onnellinen siitä, että tajusi itse lopettaa omat transtutkimuksensa kesken ja hakea apua muualta. Tämänkään perusteella transpoliin ei voi yhtään luottaa siinä, että se osaisi tarvittaessa ohjata potilaita kokonaan muuhun hoitoon. Mikä on tietenkin erittäin huolestuttavaa. Terveydenhoitohenkilökunnan on erittäin tärkeää osata hahmottaa, että mikä on syy ja mikä seuraus transkokemuksessa.

Tämä ylläkuvattu prosessointiasia tapahtui myös minulle itselleni eli olen itsekin käynyt läpi vastaavanlaisen pitkän prosessin. Detransitioni siis tavallaan alkoi jo pari vuotta ENNEN kuin tein varsinaisen päätöksen detransitioitumisesta. Se alkoi nimittäin prosessoinnin muodossa, ja olenkin jäänyt ikuisesti kyselemään, että JOS olisin saanut osaavaa terapiaa ennen transhoitojen aloittamista, niin olisinko selvinnyt dysforiastani kokonaan ilman transhoitoja. Ja vastaus on ikuinen en tiedä, sillä mitään terapiaa ei koskaan kokeiltu eikä edes ehdotettu, vaan minut diagnosoitiin suoraan transsukupuoliseksi ja näin toimimalla terveydenhoidon ammattilaiset pönkittivät harhaista minäkuvaani. Vastaavasti taas detransitioni ei päättynyt siihen, kun aloin kutsumaan itseäni jälleen naiseksi, vaan joudun tänäkin päivänä aivan jatkuvasti käsittelemään, prosessoimaan sekä hallitsemaan dysforiaani, jota nyt osaan hallita, sillä opin keinot siihen. Keinoja ihan oikeasti on, ja ne on ihmiselle opetettavissa.

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tämä minunkin kohdallani toteutunut ammattilaisten toiminta on voinut olla mahdollista, sillä en usko sekuntiakaan, että transpolin erikoissairaanhoidon koulutettu henkilökunta ei tietäisi kaikkia tässä blogissa esittelemiäni asioita. He tietävät tämän kaiken aivan varmasti, ja paljon enemmänkin. Tämän tiedon pohjalta heidän täytyy ehdottomasti olla kykeneviä vetämään piuhoja yhteen ja laskemaan 1+1=2, kun kerran minäkin kykenen. Ja silti he toimivat niinkuin toimivat. En käsitä, miten voi olla mahdollista, että minun dissosiaationi on jäänyt transpolin ammattilaisryhmältä huomaamatta ja diagnosoimatta, ja niin on jäänyt muidenkin. Transpolit ovat päästäneet transtutkimuksista läpi kehonmuokkaushoitoihin minua itseäni paljon, paljon syvemmin ongelmaisia ihmisiä. Minä itse olin kuitenkin aina toiminta- ja työkykyinen. Moni muu ei ollut. Minä kävin koko transtutkimusten ja transhoitojen ajan normaalisti töissä. Moni muu ei käynyt. Miten voi olla mahdollista, että transpolin henkilökunnalla ei hälytyskellot soi? Mikä on ihmisten oireilussa syy ja mikä seuraus?

Transyhteisö ja LGBT-aktivistit puhuvat yleensä siihen tyyliin kuin ihmiskunta jo tietäisi transasioista kaiken mahdollisen, mutta minusta asia on juuri päinvastoin: me tiedämme loppujenlopuksi transasioista ja transkokemuksesta hyvin vähän, ja on jo aikakin käynnistää mittavat tieteelliset tutkimukset asioiden perusteelliseksi selvittämiseksi, jotta oppisimme varmuudella diagnosoimaan transsukupuolisuuden oikein, emmekä enää koskaan päätyisi arvailemaan tai mutuilemaan. Transpoli muutenkin on olemassa sitä varten, että siellä seulotaan joukosta ne, joiden ei pitäisi kehonmuokkaushoitoihin ryhtyä, mutta tässä tehtävässään transpoli on täysin epäonnistunut jo useita kertoja, ja herraties montako detransitioitujaa Suomessa oikeasti on, varsinkin seuraavan tulevan 10 vuoden aikana. Suomessakin transpoli siirtyi nimittäin vuoden 2019 alusta ns. informed consent -käytäntöön eli suomeksi ”tietoon perustuva suostumus”, jossa vastuu transhoidoista vyörytetään potilaan niskoille. Minun aikanani tätä käytäntöä ei vielä ollut, ja silti olen nyt tässä. Juurikin tässä käsillä olevassa bloggauksessa olen avannut sitä, että miksi kyseinen informed consent on äärettömän huono idea, ja olen paljon miettinyt, että mitkät pahuuden voimat ovat ylipuhuneet transpolin ottamaan sen käyttöön. Tästä ei voi seurata mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Mitä tulee terveydenhoitoon, niin lääkärin vastuu on ehdoton, etenkin niin vakavassa asiassa kuin peruuttamattomassa kehonmuokkauksessa, johon ryhdytään mielenterveyssyistä. Transhoidot eivät esim. ole verrattavissa siihen, että polvesi on sökö ja tarvitset polvileikkauksen (=elimelliseen vaivaan elimellinen hoito) niinkuin Trasekin varapuheenjohtaja kaverilleni Twitterissä sanoi, vaan siinä yritetään hoitaa mielenterveysasioita muokkaamalla kehoa, mikä vertaantuu lähinnä siihen, että maanis-depressiiviselle ihmiselle suoritetaan lobotomia ja hänelle uskotellaan, että lobotomia on ainoa hoitokeino hänen ongelmiinsa. Ja huomatkaa tämä vertaus nyt nimenomaan nykyajan kontekstissä, eli maanis-depressiivisyyteen todellakin on olemassa muuta hoitoa kuin lobotomia (niinkuin on dysforiaankin on muuta hoitoa kuin kehonmuokkaushommat).

Tosin huomatkaa, että huoleni ei liity pelkästään detransitioitujiin, sillä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa on iso kasa mielenterveystapauksia, jotka eivät päädy detransitioitumaan. Detransitiossa on kyse siitä, että ihminen kykeni kohtaamaan traumansa, käsittelemään sen ja liikkumaan eteenpäin. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, eivätkä varsinkaan ilman psykiatrista apua. Minä kysyn, että kuinka monelle noista ihmisistä transprosessi on todellisuudessa heidän oikeiden ongelmiensa lakaisua maton alle, ja kuinka moni heistä olisi mahdollisesti saanut sisimmässään olevaa ahdistusvyyhtiä auki ILMAN transhoitoja, jos heillä olisi ollut pääsy oikeasti osaavaan terapiaan ja muihin tukipalveluihin, ja mikäli yhteiskunnassa ei olisi olemassakaan massiivista koneistoa, joka puskee ajatusta väärään kehoon syntymisestä? Teoria siitä, että transkokemuksesta kärsivällä ihmisellä on ”vastakkaisen sukupuolen aivot” ja täten tila on synnynnäinen ja parantumaton, on pelkkä teoria, sillä aivotutkimukset eivät kuulu transtutkimuksiin eli transtutkimuksissa ei tutkita potilaiden aivoja. Me emme tiedä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten aivojen rakenteesta yhtään mitään. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta mitään, etkä tiedä sinäkään, joten kommentit tyyliin ”sinä et koskaan ollut trans” ovat täysin älyttömiä. Jos minä en ole trans, niin millä perusteella kukaan muukaan on? Miten me varmuudella todennamme transsukupuolisuuden tai ei-transsukupuolisuuden ihmisestä? Vai mahtaako minun ei-transsukupuolisuuteni johtuakin lähinnä siitä, että todellisuudentajuni ja itsereflektiokykyni eivät olleetkaan lopulta tarpeeksi vioittuneet harhaisuuden jatkamiseen? Minä en yritä kieltää sitä, etteikö maailmassa olisi sellaisia ihmisiä, joiden aivorakenne on poikkeuksellinen, sillä luonnossa tapahtuu kaikkea outoa ja jännää koko ajan, mutta tämä aivorakennejuttu koskee vain niitä yksilöitä, joiden aivot on oikeasti tutkittu ja heidän rakennepoikkeamansa on todennettu. Kaikkien muiden kohdalla on kyse pelkästä arvailusta.

Tutkimisen arvoinen asia on myös se, että kuinka moni transhoitoja läpikäynyt ihminen päätyy detransitioitumisen sijaan tekemään itsemurhan. Blogissani kävi aikoinaan kommentoimassa aktiivisesti eräs vanhempi transsukupuolinen, joka kertoi, että hän kuului joskus 90-luvun alussa transpiireihin ja hänellä oli siellä tiivis transnaisten (=biologiset miehet) kaveriporukka. Nykypäivänä kommentoija itse on ainoa tuosta porukasta, kuka on enää elossa. Hän puhui kommenteissaan paljon mielenterveysongelmien tutkimisen tarpeellisuudesta, sillä hän oli nähnyt paljon surullisia tapauksia sekä kaikenlaista rajua mielenterveysoireilua. Olen samansuuntaista kuullut muuallakin, esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa kerron thaimaalaisista transnaisista (tunnetaan nimellä ladyboy), jotka olivat näkemässäni dokumentissa kertoneet, että heistä moni jättää menemättä jalkovälileikkaukseen, koska olivat nähneet liian monen ystävänsä sekoavan tuon leikkauksen jälkeen. He olivat tästä päätelleet, että juuri jalkovälileikkaukseen liittyy jotakin pimeää, eivätkä siksi uskaltaneet mennä siihen. Yhdysvaltalainen transsukupuolinen tubettaja Blaire White tuli samaan lopputulokseen omalla kohdallaan. Tämän tutkimuksen mukaan transsukupuolisten itsemurhaluvuissa tapahtuu piikki leikkausten jälkeen. Mediassa näkyvästi esillä olleet sankaritarinat ja menestystarinat taitavat olla pelkkä jäävuoren kiiltelevä huippu. Veden pinnan alla on isot kasat shittiä ja skeidaa.

Olen täysin äimän käkenä siitä, että ihmisten ensimmäinen reaktio tässä bloggauksessa esiin nostamiini asioihin on ”ojennat aseita änkyröille”. Sellaisenko ajatteleminen on teidän prioriteettinne? Prioriteettinne ovat täysin ylösalaisin, sillä kaikkien prioriteetti pitäisi olla potilasturvallisuus, terveydenhuollon eettisyys sekä ihmisten hyvinvointi. Mitä tulee peruuttamattomiin kehonmuokkaushoitoihin, niin niiden tarpeellisuus tulee aina tutkia jokaisen erillisen ihmisen kohdalla erikseen. On olemassa ihmisiä, keiden ei pidä antaa muokkaustoimenpiteisiin mennä, vaikka he itse kokisivat jossakin kohtaa tarvitsevansa ko. muokkauksia. Lisäksi transtutkimuksia tulee jatkuvalla syötöllä kehittää, niinkuin kaikkea muutakin terveydenhoitoa. Jos uusia tutkimustuloksia, uutta tietoa tai uusia havaintoja tulee esiin, niin hoitosysteemin tulee reagoida siihen. Detransitioilmiö sekä dissosiaation ja traumakokemusten yhteys transkokemukseen on tällainen asia, johon transtutkimussysteemin tulee reagoida, ja mikäli jokin käytäntö muuttuu uuden tiedon valossa epävarmaksi tai kyseenalaiseksi, niin asiantuntijoiden tulee käynnistää massiiviset lisätutkimukset. Me tiedämme varmuudella, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään transsukupuolisena ja jopa käyneet läpi transhoitoja, mutta ovat löytäneet ei-kehonmuokkauksellisia keinoja selvitä dysforiasta (minä itse olen sellainen). Täten väite siitä, että dysforiaan ei ole muuta hoitoa kuin sukupuolenvaihdos, on täysi vale. Olen itse ehdottanut esim. erillisen dysforiapolin perustamista transpolin rinnalle sekä dysforiayhdistyksen perustamista ja dysforian hoitoon tähtäävän psykofyysiseen fysioterapiaan pohjautuvan jatkuvasti pyörivän kurssin kehittämistä (mainitaan tällä videolla). Tämä ei ole mitään hämärää änkyräpolitiikkaa, vaan ihmisten hoitamista terapeuttisin keinoin, ja päämääränä on ihmisten olon ja elämänlaadun parantaminen ILMAN, että heidän tarvitsee läpikäydä erittäin rankkoja kehonmuokkaushoitoja ja ILMAN, että he joutuvat lääkevalmisteiden käyttäjiksi koko loppuiäkseen (hormonihoitoa on tarkoitus jatkaa loppuelämän!). Tällaisia vastaavia ehdotuksia ovat maailmalla ja Suomessa tehneet myös sellaiset ihmiset, jotka ovat minun kanssani täysin erilaisessa poliittisessa leirissä. On erikoista, että monet niistä ihmisistä, jotka vastustavat esimerkiksi ruoan lisäaineiden käyttöä ja tavoittelevat mahdollisimman ”luonnonmukaista” elämää ovat sitten kuitenkin eturivissä tsemppaamassa muiden ihmisten (jopa lasten) voimakasta lääkkeellistä kehonmuokkausta, sekä kyseisten ihmisten saattamista riippuvaisiksi lääkeaineista loppuiäkseen. Transsukupuolisten hormonihoito jatkuu nimittäin loppuelämän, ja detransitioituja joutuu samaan lääkekierteeseen, mikäli hän on ehtinyt käydä leikkauksissa (itse joudun nyt ottamaan keinotekoista estrogeenia rajujen vaihdevuosioireiden estämiseksi, koska munasarjani on leikattu transhoitojen yhteydessä irti).

”Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä” on kaiken edelläkuvatun varjolla aivan täysin uskomaton lausahdus, sillä todella monelta transsukupuoliseksi itsensä kokevalta ihmiseltä ei voida olettaakaan, että hän tekisi päätöksiä täydessä ymmärryksessä. Ei hän tee, koska hänen muut häiriönsä estävät sen. Esimerkiksi dissosiaatio aiheuttaa häiriöitä ihmisen todellisuudentajuun ja mitä syvempi dissosiaatiotila on kyseessä, sitä merkittävämpiä vaikutukset ovat. Oman lukunsa muodostavat esimerkiksi psykoottinen masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, joita myös esiintyy transsukupuoliseksi itsensä kokevilla. Joillakin ihmisillä on oireita useammasta kuin yhdestä mainitusta, sekä niiden lisäksi persoonallisuushäiriöistä (omien havaintojeni mukaan etenkin epävakaa persoona sekä narsistinen persoona). Tämä on jo melkoinen cocktail, ja on kertakaikkiaan vastuutonta ajatella, että ongelmat ratkeavat sillä, että laitetaan (sairaat ja mieleltään järkkyneet) ihmiset allekirjoittamaan papereita, joissa he vakuuttavat ymmärtävänsä, mitä ovat tekemässä. Toistan: eivät he ymmärrä, ja miten voisivatkaan ymmärtää. Juuri se on se pointti, jota yritän tässä rautalangasta vääntää. Se, ettei transpolin psykiatri tunnista ihmisestä erilaisia häiriöitä ENNEN kuin kyseinen ihminen aloittaa peruuttamattomia kehonmuokkaustoimenpiteitä, ja ohjaa häntä asianmukaiseen psykiatriseen hoitoon, on todella vakava hoitovirhe sekä potilaan vaarantamista. Hommasta tekee vakavammin myös se, että transpoli pönkittää potilaan epävakaata minäkuvaa sekä legitimoi sen asettamalla virallisen transsukupuolisuusdiagnoosin (jollainen minullakin on). Oma lukunsa on tietenkin massiivinen yhteiskunnallinen transidentiteetin tsemppauskoneisto, joka on levinnyt jo päiväkoteihinkin. Tämän koko tsemppauskoneiston koko olemassaolo on tietenkin erittäin kyseenalaista, mutta koko homman pitäisi viimeistään tyssätä transpoliin, missä terveydenhoitohenkilökunta pistää perseilylle stopin. Mutta kun ei se pistä. Olen miettinyt jo pitkään, että mitä hemmettiä transpoleilla oikein tapahtuu ja tietääkö ne siellä yhtään, mitä ovat tekemässä. Asiasta pitäisi käynnistää laaja selvitys.

Oma lukunsa asiassa on tietenkin se, että transhoitoihin ryhtyvä ihminen ei voi aina tietää, että mitä kaikkia mahdollisia pitkäaikaisia vaikutuksia tai sivuvaikutuksia transhoidoilla on. Ihmiset ovat nälvineet minua siitä, kun olin heidän mielestään niin tyhmä, etten ottanut selvää transhoitojen vaikutuksista. Paitsi, että otin. Minä lurkkasin pitkään transfoorumeilla ja luin lukemattomia prosessipäiväkirjoja läpi. Useissa päiväkirjoissa oli paljon kuvia sekä yksityiskohtaista tietoa hoitojen vaikutuksista. Minä tiesin, mitä esimerkiksi leikkauksissa tapahtuu, ja minulla oli myös transpolilta saatuja dokumentteja, joita erikseen pyysin. Näissä dokumenteissa esiteltiin transhoitojen vaikutuksia sekä tilastoja. Tästä kaikesta huolimatta monet asiat transhoidoissa tulivat minulle yllätyksenä. En esimerkiksi tiennyt mitään siitä, että mitä kaikkia vaikutuksia on naispuolisen yksilön yleisterveyteen sillä, että hänen kehossaan ei ole tarpeeksi estrogeenia. Myös testosteronivalmisteilla itsellään on iso kasa sivuvaikutuksia, ja monista noista sivuvaikutuksista ei puhuttu esimerkiksi transfoorumeilla mitään. Sain lopulta sellaisia sivuvaikutuksia, joista en ollut kuullut kenenkään mainitsevan, en lääkärinkään, mutta vastaavasti minulle jäi tulematta monta sellaista vaikutusta, jotka näyttivät olevan muilla yleisiä. Merkittävää on se, että ongelmat alkoivat vasta kolmisen vuotta transhoitojen aloittamisen jälkeen. Ongelmat eivät alkaneet heti. Näkisinkin nyt nykyisten tietojeni valossa, että iso ongelma transyhteisön kanssa on se, että siellä on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät ole olleet transhoidoilla vielä kovin kauaa. Haluaisinkin nyt kuulla nimenomaan niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hormoneilla 20 vuotta tai kauemmin. Tässä kaksi videota, jolla testosteronia neljätoista vuotta käyttänyt transmies puhuu vaikutuksista. Hän lopetti testosteronin käytön terveyssyistä, vaikka ei ole detransitioituja. Alla myös screencäpit eräästä Twitter-keskustelusta. Minä tajusin muutaman vuoden hormoneilla oltuani, että tämä koko asia on paljon, paljon monimutkaisempi kuin mitä kukaan on minulle kertonut, ja että en ole ikinä tavannut ketään vanhempaa transihmistä (ja tarkoitan ”vanhemmalla” nyt sellaista, joka on tosiaan ollut hormoneilla 20 vuotta, en esimerkiksi 40-vuotiasta, joka aloitti hormonit viime vuonna). Mitä tulee leikkauksiin, niin mikään ennalta lukemani, edes näkemäni kuvat, ei kyennyt valmistamaan minua siihen, että miltä leikkauksessa oleminen lopulta oikeasti tuntui. En ollut kyennyt kuvittelemaan niitä tuntemuksia etukäteen, ja miten olisinkaan voinut. Olihan kyseessä täysin uusi kokemus, minkälaista en ollut aiemmin kokenut, ja lisäksi leikkaukset ja niiden tulokset ovat erittäin yksilöllisiä. Juuri leikkaukset saivat minut palaamaan jostain dissosiaatiohuuruista takaisin kehooni, ja aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa transidentiteettiäni vakavissani juuri leikkauksia koettuani. Mutta se on kokonaan uusi kirjoituksen aihe.

No yritänkö tässä kirjoituksessa nyt väittää, että kaikki transsukupuoliseksi itsensä kokevat ovat jostakin traumatisoituneita ja päätyvät kaikki lopulta detransitioitumaan tai tekemään itsemurhan? En, sillä eihän minulla nyt tietenkään ole tietoja kaikista maailman transihmisistä, enkä yritäkään väittää olevani joku yleisjeesus, joka tietää kaikesta kaiken. Sanon, että meillä on varma tieto siitä, että transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa ON traumatisoituneita, myös erittäin syvästi traumatisoituneita, ihmisiä, ja heitä ei ole ihan vähän. Heitä on huolestuttavan paljon suorastaan, mutta silti jostain kumman syystä tämä koko aihe on hyshys. Yritän teroittaa sitä, että trauma ja/tai dissosiaatio on ilmeisen selvästi kytköksissä transkokemukseen, ja näiden yhteyttä pitää nyt ihan oikeasti ruveta tutkimaan perusteellisesti. Miksi? Jotta ihmisiä osattaisiin auttaa oikein, ja jotta detransitioitujia EI TULISI ENÄÄ LISÄÄ, ja jotta ihmiset saisivat oikeaa hoitoa oikeaan ongelmaan, eivätkä menisi kehonmuokkaushoitoihin turhaan. Meillä nimittäin alkaa olla maailmalla detransitioitujia jo aika paljon, ja heitä astuu esiin koko ajan lisää, ja transtutkimuksiin hakeutuvien nuorien määrä on räjähtänyt käsiin länsimaissa. Ensimmäiset oikeusjututkin ovat jo tulilla.

Tässä kirjoituksessa esittämäni monet väitteet perustuvat omiin kokemuksiini ja omiin havaintoihini. Mitä tulee moniin tietoihini transihmisistä, niin ne perustuvat todella usein IRL-kohtaamisiin tai keskusteluihin suljetuilla foorumeilla, joten minulla ei ole esittää kirjallista dataa kaikista asioista. Mikäli näistä asioista on tehty virallisia tutkimuksia, niin minulla ei ole niistä tietoa. Aina välillä tihkuu kyselytietoa yksittäisistä ryhmistä tai yksittäisiltä ammattilaisilta, mutta siihen se jää (esimerkiksi tässä yksi). Siksi peräänkuulutan laajempaa tutkimusta. Meillä on aivan liikaa pelkkää mutuilua ja teoretisointia, sekä vanhojen tietojen yleistämistä uuteen kohderyhmään. Kenelläkään ei luulisi olevan mitään puolueettomia tieteellisiä tutkimuksia vastaan, kaikkein vähiten transyhteisöllä, sillä mikäli heidän näkemyksensä ovat tosia ja tieteeseen perustuvia, niin silloin lisätutkimukset osoittavat heidän olevan oikeassa. Mutta transyhteisö ei yleensä näytä olevan tutkimuksille lainkaan avoin. Itselläni on sellainen kutina perseessä, että transyhteisöllä on jotakin salattavaa tai he tietävät itsekin, etteivät heidän väitteensä kestä lähempää tarkastelua, joten siksi he keskittyvät lähinnä kiukutteluun ja uhkailuun (eli siis manipulointiin).

Mielestäni yhteiskunnassa pitäisi aloittaa laajempi keskustelu traumasta ja trauman vaikutuksista yleisesti, ja siitä, mikä merkitys traumatisoitumiseen liittyvillä asioilla on ihmisen elämään, toimintakykyyn, ajatteluun ja elämänlaatuun. Onko sinulla kokemusta tai tietämystä trauma-aiheesta jotakin kautta, tai tarjota linkkejä tietolähteisiin? Tule kertomaan siitä kommentteihin.

Lopuksi haluan todeta, että olen lakannut puhumasta ”transsukupuolisuudesta”, vaan puhun nykyään ”transkokemuksesta”. Uskoin aikoinaan aivoteoriaan dysforian syntymisen taustalla, mutta en usko enää. Aivoteorialle ei ole tarpeeksi todisteita. Käytin aikoinaan käsitettä ”transsukupuolisuus/transsukupuolinen” kuvaamaan sellaista tilaa, missä henkilöllä on synnynnäinen aivorakennepoikkeama, mikä synnyttää hänelle kroonisen olotilan väärässä kehossa olemisesta. Mutta mikäli tällaista aivorakennepoikkeamaa ei ole, niin mitä transsukupuolisuus silloin konkreettisesti on? Kokemus transsukupuolisena olemisesta on kyllä olemassaoleva ilmiö, millä on vakavat seuraukset (samaan tapaan kuin anorektikon kokemus lihavana olemisesta on oikea, vakava asia, joka pitää ottaa tosissaan). Koska kenenkään aivoja ei transtutkimusten yhteydessä tutkita, niin en tee enää rinnastusta/johtopäätöstä transkokemus -> transsukupuolinen. Huomatkaa, että tämä ei kuitenkaan tee henkilön transkokemusta yhtään vähemmän vakavaksi asiaksi. Transkokemus on vakava, aina hoitoa tarvitseva psyykkinen häiriö.