Suomeen tarvitaan transpolin rinnalle dysforiapoli

Minulta (sekä myöskin kavereiltani) kysytään usein, että onko minun mielestäni (tai heidän mielestään) transsukupuolisia olemassa. Mitä kysyjä tarkoittaa tällä kysymyksellä? Mihin se on viittaus? Miksi kysyt sitä?

Minä en ole enää varma, mitä "transsukupuolisuus" on. Koko sen ajan, mitä itse olen ollut tekemisissä transsukupuolisuuden käsitteen kanssa, niin se on tarkoittanut ihmistä, jolla on "vastakkaisen sukupuolen aivot". Tätä ei kuitenkaan voida todentaa tai tutkia ihmisestä, joten emme tiedä transsukupuolisiksi itsensä kokevien ihmisten aivorakenteesta yhtään mitään. Siksi siitä on täysin turhaa puhua. Kaikki perustuu henkilön omaan uskomukseen aivojensa rakenteesta.

Väärään kehoon ei voi syntyä, koska aivot ja muu keho eivät ole toisistaan irrallisia, eivätkä voi olla olemassa ilman toista. MIKÄ syntyy väärään kehoon ylipäätään? Mieli? Sielu? Mieli ei ole olemassa ilman kehoa, ja keholla on sukupuoli, jota ei voi muuttaa. Ja vaikka aivot tai mieli olisivatkin eriparia kehon kanssa, niin mitä sitten, sillä keholla on sukupuoli, jota ei voi muuttaa. Ihmisen koko elämä eletään sukupuolisessa kehossa, joten parempi lähestymistapa on opettaa mieli elämään siinä kehossa, johon on syntynyt. Ihminen voi kokea elämässään sietämätöntä ahdistusta monenlaisista asioista, ja terveydenhoidon ammattilaisten tehtävänä onkin ohjata ihmistä olemaan vähemmän ahdistunut, tulemaan toimeen asioiden kanssa ja käsittelemään kokemuksiaan.

Onko olemassa ihmisiä, jotka kokevat olevansa toista sukupuolta? On. Allekirjoitan transsukupuolisuuden käsitteen sellaisena, jona se on psykiatriassa/lääketieteessä ymmärretty. En ole koskaan sanonut, että transhoidot pitäisi kieltää. Sen sijaan olen sanonut, että transtutkimuksia pitäisi tarkentaa. Ei siis "tiukentaa", vaan tarkentaa. Kaikki tiede, myös lääketiede, kehittyy sitä mukaa, kun uutta tietoa ilmaantuu. Minulla on sellainen perskutina, että moni LGBT-yhteisössä ajattelee, että transasioista tiedetään jo kaikki mahdollinen. Olen eri mieltä. Koko transkokemusta pitäisi tutkia paljon enemmän, ja uuden tutkimustiedon pitäisi heijastua siihen, että miten transtutkimukset järjestetään. Esimerkiksi todella monet detransitioituneet ovat kertoneet, että heillä oli dissosiaatio ja post-traumaattinen stressioireyhtymä ilman, että olivat tästä itse tietoisia, eikä heitä hoitanut terveydenhoitohenkilökunta tunnistanut heistä näitä häiriöitä. Heidän paranemisensa alkoi vasta, kun hoidot suunnattiin dissosiaatioon ja traumoihin, ja transjutut unohdettiin. Suomen transpoli ei tunnistanut minusta itsestänikään dissosiaatiota. Se diagnosoitiin vasta, kun itse epäilin sitä itselläni (jo käytyäni sukupuolenvaihdoshoidot läpi) ja hakeuduin psykiatrian polille. Dissosiaation ja post-traumaattisen stressin yhteys transkokemukseen tulisikin tutkia perinpohjin, sekä henkilökunnan pitäisi kiinnittää näihin transtutkimuksissa huomiota. Koko transhoidon pitäisi olla 100% lääketieteellistä (johon myös psykiatria kuuluu), alati uuden tieteellisen tutkimustiedon kautta kehittyvää. Ei poliittista, tai poliittisten ryhmien painostamaa tai ohjailemaa. Koko transasian yhteiskunnassa pitää olla ensisijaisesti siihen erikoistuneiden lääketieteen ammattilaisten käsissä, ei poliitikkojen tai kansalaisjärjestöjen.

En vastusta myöskään juridista sukupuolenvaihdosta, mutta sen pitäisi toimia siten kuin se on aina ennenkin toiminut, eli juridinen sukupuolenvaihdos on yhteiskunnallinen poikkeuslupa yksilöille, jotka elävät 100% ajastaan vastakkaisen sukupuolen sosiaalisessa roolissa ja eivät enää transhoitojen takia muistuta syntymäsukupuolensa yksilöä.

Kannatan varsinaisen transpolin rinnalle perustettavaa "dysforiapolia", joka olisi toiminnaltaan syömishäiriöklinikan kaltainen, ja dysforiapoleja olisi kaikissa suuremmissa sairaaloissa, ja dysforiaa tuntevia terapeutteja saisi olla yksityisilläkin klinikoilla. Dysforiapolilla hoidettaisiin psykoterapian avulla keho- ja sukupuolidysforiaa, ja siellä olisi töissä ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat transkokemusilmiötä, sen syntymekanismeja ja hoitoa. Jokainen transsukupuoliseksi itsensä kokeva ohjattaisiin ensiksi dysforiapolille, ja jos siellä tarjottava psykoterapia ei auta, niin vasta sen jälkeen tulisi lähete varsinaiselle transpolille, ja vasta siellä alettaisiin tutkia mahdollisuutta aloittaa lääketieteelliset transhoidot (niinkuin nyt transpolilla tehdään). Dysforiapolilta ei voisi saada "jäähyjä" (=henkilön kohdalla todetaan syystä x, että tutkimuksia ei voida hänen kohdallaan jatkaa, eikä lääketieteellisiä transhoitoja voida aloittaa) ja siellä ei kytättäisi ihmisten pukeutumista, maneereja, aiempaa dysforiahistoriaa, aiempaa mielenterveyshistoriaa, eikä mitään muutakaan, mitä kytätään transpolilla.
HUS:in syömishäiriöyksikkö
Yle: Syömishäiriöklinikka on Iriksen ja Marian koti

Nykysysteemissä dysforiapoli puuttuu, ja henkilö, joka saa "jäähyn" transpolilta, joutuu täysin tyhjän päälle ilman mitään asiantuntevaa tukea. Monet terapeutit, hoitajat ja lääkärit eivät tiedä hevonhulihumpan vertaa transkokemuksesta, sen ilmenemisestä, syntymekanismeista tai hoidosta, joten eivät kykene dysforiapotilaita kunnolla auttamaan. Transkokemus on anoreksian kaltainen, hoitohenkilökunnalta erityisosaamista vaativa, hyvin syvä ja potilaan elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttava häiriö, joka voi olla hengenvaarallinen. Olen nykyään myöskin täysin vakuuttunut siitä, että monet sukupuolenvaihdokseen ryhtyneistä ihmisistä olisivat alunperinkin tarvinneet jotain ihan muuta hoitoa ja apua, mutta jäivät ilman sitä, sillä koko energia keskittyi transsukupuolisuuden vatvomiseen. Olen tuntenut paljon transsukupuolisiksi itsensä kokevia ihmisiä, ja heistä monella on erittäin rankkoja elämänlaatuun vaikuttavia ongelmia sekä traumaattisia kokemuksia, jotka eivät hoituneet yhtään mihinkään transhoidoilla. Dysforiapolilla tällaiset ihmiset saisivat terapiassa käydä läpi asioitaan ja puhua täysin vapaasti ilman tunnetta siitä, että heitä ja heidän kokemuksiaan arvioidaan kriittisesti, ja ilman jännitystä siitä, että heidän täytyy sanoa oikeat asiat tai muuten hoitoa ei tipu. Dysforiapolilla heitä ohjattaisiin käsittelemään kokemuksiaan ja ahdistustaan ja selviämään sen kanssa. Tarvittaessa he saisivat lähetteen jatkohoitoihin muihin yksiköihin, mikäli heidän tilansa sitä vaatii (monilla dysforiapotilailla on myös esim. syömishäiriö).

Ihmiset eivät turhaan sano, että transsukupuolisuus on ainoa lääketieteellinen häiriö, jonka potilas itse diagnosoi ja johon potilas itse määrää hoidot. Mielestäni koko transhoitosysteemin lähtökohdan tulisi olla se, että potilas VÄLTTYISI lääketieteellisiltä transhoidoilta. Jos potilas kykenee löytämään keinon tulemaan toimeen dysforiansa kanssa tai pääsemään siitä yli, niin se on PELKÄSTÄÄN POTILAAN ETU. Meidän tulee tunnustaa se tosiasia, että IHMINEN ON HÄNEN KEHONSA, tuolla keholla on sukupuoli ja sitä kehon sukupuolta EI VOI MUUTTAA. Tämä on aikaisemmin ollutkin transhoidoissa lähtökohtana ja itsestäänselvyytenä, ja transhoitoihin on ymmärtääkseni mennyt pääasiassa vain ne KAIKKEIN DYSFORISIMMAT tapaukset. Jo pelkästään tämän takia transpolille hakeutui aikoinaan vain muutama kymmentä tyyppiä vuodessa ja katujaluvut olivat hyvin alhaiset. Itse tosin olen jäänyt miettimään, että jos näillekin tyypeille olisi ollut saatavilla todella osaava dysforiapoli, niin kuinka moni näistäkin olisi jättänyt menemättä transhoitoihin. En tietenkään ole tavannut kaikkia maailman transsukupuolisia, mutta tapaamistani transsukupuolisista niin hälyttävän suuri prosentti on täysiä mielenterveystapauksia vielä transhoitojen JÄLKEENKIN, että on pakko esittää kysymys: johtuuko henkilön ongelmat transsukupuolisuudesta vai transsukupuolisuus henkilön ongelmista. On huomattava se, että vaikka moni transhoidot läpikäynyt ei päädy katumaan itse hoitoja, niin hänen elämänsä saattaa silti olla onnetonta, vaikeaa ja monien mielenterveysongelmien sävyttämää. Hän tarvitsee apua ja hoitoa näihin asioihin.

Minun ikäisilleni (32 v.) transsukupuolisille varmaan kaikki tässä sanomani onkin ihan selvää pässinlihaa ja heitä varmaan ärsyttää, että miksi louskutan leukojani tästä uudestaan ja uudestaan. Louskutan nuorempien vuoksi. Ilmapiiri yhteiskunnassa koskien sukupuolta on muuttunut. Minusta on erittäin hälyttävää, että eräs yläasteikäisen dysforiasta kärsineen teinitytön äiti kertoi, että hänen tyttärensä oli aidosti uskonut voivansa muuttua transhoidoilla biologiseksi pojaksi. Kun tytär saatiin ymmärtämään, että hän tulee aina olemaan biologisesti tyttö ja että hän saa tyttönä olla juuri sellainen persoona kuin on, niin hän lopulta luopui transidentiteetistä, ja nykyään pitää koko transyhteisöä vahingollisena.

Huomatkaa, että koko transajattelun lähtökohtana on käsitys siitä, että henkilössä on jotain vikaa tai jotakin väärää, ja hänen täytyy muuttua voidakseen tulla onnelliseksi ja voidakseen elää täyttä elämää. Tämä on täysin päinvastaista kuin mitä homoaktivistit ovat yrittäneet yhteiskunnassa saavuttaa, ja syvässä ristiriidassa alkuperäisen homojen oikeuksia ajavan liikkeen kanssa (LGB). "Born this way" -ajattelu koskee siten vain homoja ja biseksuaaleja, EI TRANSSUKUPUOLISIA, ja on tehtävä selvä ero homoaktivistien ja transaktivistien välille. Homot ja biseksuaalit ovat aina halunneet, että yhteiskunta hyväksyisi heidät sellaisina kuin he ovat, eli sukupuolelleen epätyypillisinä naisina tai miehinä. Mutta transsukupuolisen kohdalla ei ole mitään merkitystä sillä, vaikka koko maailma sanoisi hänelle, että olet kaunis, ihana, riittävä, arvokas, rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olet (eli sukupuolelleen epätyypillisenä naisena tai miehenä). Transsukupuolinen on silti ahdistunut ja haluaa muokkautua toisenlaiseksi. Eli kääntäen: transsukupuolinen hylkää kaiken sen, mitä homot, lesbot ja biseksuaalit haluavat ja tavoittelevat.