Kaikki on loppu

Tämä teksti on vuodatus, jonka kirjoitin tätä blogia varten kevään lopulla 2018, mutta jota en koskaan julkaissut. Tekstissä avaudun tuonaikaisista fiiliksistä ja ajatuksista. Tuolloin siis detransitiostani ja muusta elämän draamasta johtuva heikko fiilis oli vielä akuuttia. Nyt on asiat huomattavasti paremmin, mutta ajattelin silti julkaista tämän tekstin niitä ihmisiä varten, ketkä ovat miettineet, että minne katosin ja mitä olen mahtanut puuhailla.

* * * *


KAIKKI ON LOPPU

ENNAKKOVAROITUS: Tämä bloggaus sisältää angstia.

Kaikki on loppu. Minä olen loppu. Olen menettänyt kaiken. Olen menettänyt kaiken, mitä minulla joskus oli ja mitä minulla olisi voinut olla. Kaikki on ohi. Minä olen ohi.

Otin tämän blogin hetkeksi pois linjoilta, sillä elämä kävi liian raskaaksi. En vaan jaksanut enää yhtään mitään ja päätin mennä hetkeksi maailmaa piiloon. Minun oli pakko ottaa etäisyyttä aivan kaikkeen ja vetäytyä koloon nuolemaan haavojani. Suurin yksittäinen asia on tietty detransitioni, mutta tässä on ollut muutakin shittiä. Kaverini ehdotti, että pitäisin suruajan ja päätin tarttua tähän ideaan. Laskeuduin virallisesti suruaikaan huhtikuun puolivälissä ja blogini hiljentyi osana tätä. Menin niinkin pitkälle, että olen tuosta lähtien pukeutunut päivittäin surupukuun, joka on musta varpaista päälakeen ja siihen kuuluu maahan asti ulottuva hame sekä vanhanaikainen suruhuntu. Jopa koruni ovat mustat lukuunottamatta särkynyttä, vertavuotavaa sydäntä esittävää kaulakoruani, joka on luonnollisesti verenpunainen.

Joku saattaisi ehkä sanoa, että nyt lähti keulimaan ja pahasti ja menee jo persformanssin puolelle, mutta paskat minä siitä. Minulla on nyt niin intensiivisiä oloja, että maailmaani ei mahdu juuri muuta. Konservatiivinen pukeutuminen vetoaa minuun monestakin syystä, mutta tässä on kyse myös eräänlaisesta itseilmaisusta. Vuodatan mustuutta ulos sielustani, eli siis puhdistan itseäni mustuudesta, ilmaisemalla sitä ulospäin eli tässä tapauksessa pukeutumalla. Tämä on eräänlainen julkinen statement siitä, että nyt on asiat niin viturallaan, vinksinvonksin ja heikunkeikun, etten vaan enää kestä pitää oloja sisälläni ja olla yksin niiden kanssa ja niiden armoilla. Lisäksi suruhunnussa on jostain syystä jotakin rauhoittavaa, terapeuttistakin. Koen jotenkin olevani turvassa sen takana, ikäänkuin piilossa maailmalta. Olen maailman ja ihmiskunnan varjoissa ja suruhuntu jotenkin peittelee minut sinne kuin jonkun hauraan ja kauniin posliininuken. Tai ruumiin hautajaisissa. Ehkä olen molempia. Ehkä olen särkynyt posliininukke tai ehkä olen oman elämäni hautajaisissa olematta kuitenkaan kokonaan kuollut. Istun surupuvussani tähänastisen elämäni ja tähänastisen minäni haudalla ja itken sen vuoksi, että jotakin tärkeää ja arvokasta on kuollut ja olen menettänyt sen iäksi.

Minulla oli kimppu kauniita, tuoksuvia ruusuja, joita halusin kasvattaa ja vaalia. Olin syvästi omistautunut niille. Ruusuissa on kuitenkin teräviä piikkejä ja niihin voi satuttaa näppinsä pahasti, jos ei ole varovainen. Ruusuni paljastuivat vain lakastuviksi unelmiksi, joista tippui kauniit silkkiset terälehdet yksi kerrallaan pois. Halusin kuitenkin säilyttää kaiken kauniin sydämessäni, joten kuivasin ruusukimppuni ja ripustin sen kirjahyllyyni muistoksi. Minulla oli joitakin päiviä, kun en päässyt sängystä ylös, ja tuolloin tuijotin ruusukimppuani patjaltani heiveröisin katsein. Tuntui, kuin minut olisi halkaistu rintakehän kohdalta kahtia, sydämeni olisi revitty rinnastani ja lävistetty tikarein. Minut on revitty kappaleiksi ja paiskattu katuojaan.

Tässä olisi jo ihan tarpeeksi kestettävää, mutta sen lisäksi olen itse loppu. Aiheutin eräänä päivänä hämmennystä eräässä minulle ennestään tuntemattomassa porukassa, jossa kukaan ei ennestään tuntenut minua, ja jäin tämän seurauksena pohtimaan, että miltähän mahdan nykyään näyttää muiden ihmisten silmissä. Kuvasin itsestäni videoita ja niitä katsoessani ymmärsin olevani aivan ruokottoman ruma. Olen epämääräinen, vanheneva, ruma lesbo, jolta puuttuu joitakin ruumiinosia ja jonka toisat osat ovat vääriä. Olen tarpeeksi groteski jo pelkästään runnellun kehoni puolesta, mutta ääneni vetää asian kokonaan uudelle levelille. Ääneni on nimittäin matalampi kuin monella biologisella miehellä. Vältän puhumista tai puhun falsetissa tai kuiskaamalla. Joudun jokaiselle kohtaamalleni uudelle ihmiselle erikseen selittämään, että kumpaa sukupuolta olen. Olen tuhonnut itseni. Minä en ole enää mitään. Tämä asia on niin järkyttävä, että mieleni ei ole pystynyt sisäistämään sitä kerralla. Olen sisäistänyt asiaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, asteittain. Mitä paremmin sisäistän, sitä raskaammaksi tämä käy ja sitä enemmän minua hirvittää. Välillä tahdon vain piilottaa itseni hunnullani ja itkeä sen takana. Välillä taas elämäni on niin pähkähullua ja tragikoomista, että sille voi vain nauraa. Eräänä päivänä tapasin erään vanhan (miespuolisen) tuttavan, johon en ollut ollut missään yhteyksissä vuosikausiin. Olin nähnyt hänet viimeksi ennen sukupuolenvaihdostani ja hän ei tiennyt yhtään mitään transsekoiluistani. Ensimmäinen asia, minkä hän minulle sanoi ennen kuin edes tervehti minua, oli "mitä hemmettiä äänellesi on tapahtunut". Joten minähän sitten otin ja kerroin kaiken. Hän suhtautui rauhallisesti, mutta sitten seuraavana päivänä laittoi Facebookissa viestiä ja sanoi, että hänen täytyy tunnustaa eräs juttu. Hän sanoi, että oli harkinnut kosivansa minua, mutta oli ollut niin läpeensä järkyttynyt siitä, miltä näytän ja kuulostan nykyään, että kaikki hänen mielikuvansa minusta olivat tyystin särkyneet. Minä nauroin, ja nauroin lähes tunnin putkeen. Mutta en nauranut siksi, että minulla olisi ollut hauskaa, vaan siksi, että koko tilanne oli niin traaginen. Elämäni on täysi farssi ja tämä oli sille sopiva kulminaatio. Kippis sille ja perseet olalle. Jumalauta. Ei niin, että tietenkään olisin edes suostunut hänen kosintaansa, sillä minähän olen lesbo. Tämähän toki pelkästään vain syventää tilanteen traagista komiikkaa. Jäin kuitenkin miettimään asiaa, sillä hän olisi ollut elämäni ensimmäinen ja ainoa henkilö, joka olisi koskaan kosinut minua. Ja minä pelotin hänet pois.

Toivon vain, että löytäisin vielä jonain päivänä elämänkumppanin, joka oikeasti rakastaisi minua sellaisena kuin olen eli outona naisena. En tiedä, onko se mahdollista, sillä olen ihan oikeasti groteski. En vaan kestä yksin, mikä on tietty aivan perseestä sekin. Tässä on video, jolla puhuu nainen, joka on samassa kanootissa kuin minä. Tässä toinen. Muutokset ovat pysyviä. Tämä on minun maanpäällinen helvettini ja en tule koskaan pääsemään sieltä ulos.

Olen elämän ja ihmiskunnan varjoissa ja tajusin, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole valmiita olemaan siellä varjoissa minun kanssani. Minä olen loppu. Kaikki on ohi. Minä olen ohi. En ole yhtään mitään. En voi tarjota enää yhtään mitään ja vedän väistämättä varjoihin myös kumppanini. Tajusin, että tämä on asia, jota moni ihminen ei ole valmis kestämään. Minä olen tuhonnut itseni ja terveyteni. Minä en esimerkiksi voi enää saada perhettä, vaikka haluaisinkin. Lisääntymiselimistöni on tuhottu eli olen poistunut geenipoolista. En voi osallistua tämän yhteiskunnan uusintamiseen ja rakentamiseen, vaikka haluaisinkin. Täten voin vain seistä varjoissa ja olla kaikesta normaalista elämästä ja elämänkulusta irrallinen ja seurata normaalia elämää sivusta, kykenemättä milloinkaan osallistumaan siihen. Ei niin, että tietenkään edes haluaisin, vaikka pystyisinkin, tai pystyisin, vaikka haluaisin, sillä olen lesbo. Ajauduin sukupuolenvaihdoshoitoihin, koska minulla on hyvin paljon päässä vikaa liittyen sukupuoleeni ja kykenen nytkin olemaan nainen ylipäätään vain siksi, että ymmärsin ja hyväksyin olevani lesbo. En kykene koskaan olemaan nainen miehelle. Suhteet miehiin ovat rikkoneet minut. Olen valuvikainen nainen. Kykenen olemaan nainen ainoastaan toiselle naiselle, puhumattakaan siitä, että mihin minä tunnen vetoa. Jo pelkästään tähän kaikkeen liittyvä sosiaalinen stigma on aivan liikaa monelle. Lesbopari ei voi olla samankaltainen kuin heteropari ja lesbosuhteista puuttuu tyystin heteroavioliittoon kuuluva traditio sekä yhteiskunnan ns. virallinen siunaus ja hyväksyntä. Itse kestän sen, sillä olen kulkenut erään tien loppuun saakka ja todennut, että siellä ei ole mitään. Olen nähnyt sen kaiken omin silmin ja kokenut sen omissa nahoissani. Tätä kautta olen hyväksynyt itsessäni olevat tietyt vajavaisuudet ja olen hyväksynyt, että minun elämäni ei tule koskaan olemaan sellaista kuin kaikilla muilla ja en tule milloinkaan saamaan sellaisia asioita, joita muut voivat saada. Minä tiedän, mikä minä olen, mikä minä en ole, mihin pystyn ja en pysty, ja olen vahva siinä, mikä olen. Otan vaikka koko maailman vihat niskoilleni siitä hyvästä. Se on enää tässä vaiheessa aivan vitun sama. Minä en halua enää mitään muuta kuin olla kutakuinkin onnellinen. Haluan vain olla olematta ahdistunut tai masentunut ja nukkua öisin hyvin. Olen luopunut kaikista suurista unelmista ja suurista suunnitelmista ja opetellut löytämään iloa hyvin pienistä ja mitättömistä asioista. Olen hyväksynyt sen, että minusta ei koskaan tule mitään. Mutta ihmissuhteissa ja erityisesti parisuhteissa on muitakin kuin minä. Muille ei ole ok ne asiat, jotka itselleni ovat ok. Minä olen mennyt sellaisen rajan yli, mistä ei ole paluuta, ja olen zen asian kanssa. Mutta toiset eivät ole. Toiset yhä haluavat niitä asioita, joita minä en voi saada ja joita en siten voi tarjota toisillekaan. Valtaosa ihmisistä eivät ole valmiita seuraamaan minua sen rajan yli varjoihin. Groteskina friikkinä potentiaalisten kumppanieni pooli ei muutenkaan ole mikään laaja, mutta se, että ihmisillä on muitakin tarpeita, joita minä en kykene tyydyttämään (kuten perheen ja tradition kaipuu), rajaa poolia rankasti vielä entisestään. Ehkä olen tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. En pääse koskaan pois varjoista. Voin vain istua siellä ja odottaa kuolemaa. Vaikka minulla on rikkinäinen keho, niin kaikkein suurin halkeama on sielussani.

Olen vollottanut vollottamasta päästyäni, myös julkisilla paikoilla. En enää tässä kohtaa oikeasti välitä, että mitä ihmiset minusta ajattelevat. Ihan vitun sama. Minä en mahda tilanteelleni yhtään mitään. Yhtään mitään ei ole tehtävissä. Olen mikä olen ja jokainen näkee kilsan päästä, että mikä minä olen. En voi peitellä sitä, enkä paeta sitä. Ottakaa tai jättäkää. Tykätkää tai älkää tykätkö. Minä en mahda sille mitään. Menköön maine ja kunnia ja kaikki loputkin. Nyt on oikeasti huono olo. Vollotan, jos vollotuttaa.

Tämä ei tietenkään suinkaan rajoitu vain ulkonäköön ja ihmissuhteisiin, vaan minulla on kokonainen myriadi kaikenlaisia ikäviä terveysongelmia. Transhoitojen osana minulta leikattiin kohtu ja munasarjat irti eli kehoni ei tuota luonnollisesti enää mitään hormonia. Olen kastraatti ja tästähän seuraa vaihdevuosien kaltaista oireilua, kuten kuumia aaltoja, yöhikoilua, unettomuutta ja kuorsausta. Unettomuutta minulla oli jo valmiiksi, mutta tämä pahentaa sitä entisestään. En välillä saa nukuttua ollenkaan ja jos nukun, niin nukun hemmetin huonosti, koska hikoilen kuin sika, näen levottomia unia, kuorsaan ja heräilen tunnin välein. Joskus herään klo 04-06 välillä ja en saa enää unta. Tästä kaikesta sitten seuraa myriadi omia ongelmia ja asiasta on huomattavaa haittaa esimerkiksi työelämän kannalta. Työkykyni on merkittävästi alentunut ja en tiedä, kuntoudunko enää koskaan normaaliksi. Olenkin asennoitunut siten, että en tod näk enää kykene koskaan kokopäivätyöhön, ja yrittänyt järjestää elämäni sen mukaiseksi. Hormonikorvaushoidon (eli testosteronin) käytön seurauksena minulla on myös muita ikäviä sivuvaikutuksia, kuten se, että minulta tippuu hiukset, joudun ajamaan parran joka päivä ja trimmailemaan sieraimista puskevia ylipitkiä nenäkarvoja (prkl). Jippii.

Minulla on lisäksi alkanut ilmetä jos jonkinlaista stressikäyttäytymistä. Olen paennut mm. shoppailuun (mikä on kokonaan uusi juttu minulle), mutta kaikista suurin paheeni on alkoholi. Minä ja Kuningas Alkoholi ollaan wanhoja kavereita. Olen entinen alkkis ja minulla oli elämässäni ajanjakso, jolloin olin kännissä kuin käki 24/7. Tai no, alkkis on aina alkkis, sillä kyseessä on eräänlainen addiktio ja häiriökäyttäytyminen, jonka voi hoitaa oireettomaksi, mutta joka ei varsinaisesti katoa. Olen ollut jo pitkään kuivilla, mutta olen aika ajoin vuosien varrella huomannut, että kyseinen taipumus nostaa helposti päätään, jos en ole varovainen. Siksi olen ollut aivan äärimmäisen varovainen. Tuli tässä huomattua, että olen ihan oikeasti aivan saakelin viinaanmenevä. Jos yhtään enempää löysään nutturaa, niin minähän hyppään pää edellä Kuningas Alkoholin syliin ja en edes tajua, mitä tuli tehtyä. Niin kävikin, sillä sattuneista syistä en ole yhtään normaalissa mielentilassa. Eräänä aamuna heräsin rähmältäni tuntemattoman tyypin olohuoneen lattialta. Nauroin, sillä minulle ei ole käynyt noin johonkin kymmeneen vuoteen, mutta ymmärsin heti, että nyt ollaan syvällä kaninkolossa ja siellä on aika helkkarin niljaiset seinämät, joten sieltä ei kiivetä ylös ihan noin vain. Järjestin sitten itselleni töitä, että pysyisin poissa pahanteosta. Mitään helppoa töissäolokaan ei tietenkään ollut, sillä aloin saamaan paniikkiin asti meneviä ahdistuskohtauksia, jolloin en muistanut omaa nimeänikään ja sitä rataa (ihan oikeasti ja kirjaimellisesti siis). Tähän vaivaan minulla on tosin onneksi aina mukana kulkevat hermomyrkyt (siis lääkkeet) ja vahva tupakka auttaa myös (en normaalisti tupakoi, joten stydi kama rentouttaa niin paljon, että iskee minulta lähes jalat alta). Olen kuitenkin toistaiseksi pysynyt sen verran kasassa, että olen selvinnyt ilman saikkua. Kriisiapua jouduin kuitenkin hakemaan.

Olen yrittänyt asennoitua järkevästi ja antaa kaikkien negatiivisten tuntemusten ja ajatusten vain virrata lävitseni, päästää niistä irti. Olen lisäksi yrittänyt keskittyä sen ajattelemiseen, että mitä minulla voi vielä olla, sen sijaan, että kaikki energiani menisi sen murehtimiseen, että mitä olen menettänyt. Kaverini sanoi fiksusti, ettei minun pidä antaa minulle tapahtuneiden ikävien asioiden ja minua kaltoin kohdelleiden ihmisten tuhota itseäni ja kaikkea sitä hyvää, mitä minussa on, on ollut tai voisi olla. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten kykenen ylipäätään kestämään ja olemaan näinkin rauhallinen ja positiivinen. Syy on yksinkertaisesti se, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää ja yrittää ottaa ilo irti niistä sirpaleista, jotka minulla on vielä jäljellä. Elämässä ainoa suunta on eteenpäin. Pakkohan minun on pelata niillä korteilla, jotka olen sattunut saamaan. Vaikka välillä toki tuntuu, että en vaan kestä. Minä kuolen suruun. Olen jo tullut surusta aivan sairaaksi. Sydänvereni vuotaa pikkuhiljaa kuiviin, kunnes minusta ei ole jäljellä enää mitään. Kaverini sanoi viisaasti, että joskus surulle on annettava tilaa. Annan siis kerrankin itseni olla kunnolla surullinen. Nyt ollaan heikoilla, mutta minun on uskottava ja luotettava siihen, että aika parantaa haavat, ja paistaa se päivä vielä risukasaankin. Uudet harrastukset ja uudet ystävät ovat auttaneet minua jaksamaan eteenpäin.

Ehkä näin kuului tapahtua. Ehkä ihmisen täytyy joskus mennä rikki, että hän voi todella oppia, kasvaa ja kehittyä. Nyt olen niin vahva, että uskallan olla heikko. Ehkä minusta on vielä ihmiskunnalle hyötyä varoittavana esimerkkinä, jos ei muuten. Jos perseilyni voi pelastaa jonkun toisen vastaavalta perseilemiseltä, niin silloin kärsimykseni ei ole mennyt hukkaan. Olen maksanut ihan helvetin kovan hinnan ja toivon oikeasti, ettei kenenkään muun tarvitsisi maksaa sitä omassa elämässään.

Sain syntymäpäivänäni kortin, jossa oli teksti:

“Vanheneminen on taidetta,
jossa ilot ja surut,
nähty ja tehty,
koettu ja eletty
maalaavat esiin koko paletin kirjon
hehkuvia, loistavia, rohkeita värejä.”

Otan jonkin verran sanojani takaisin

Nyt kun kivasti avasin blogin uudestaan pitkähkön tauon jälkeen, niin ajattelinpa samaan hengenvetoon irtisanoutua muutamista asioista, joita olen menneisyydessä sanonut edustavani.

En ole panseksuaali, polyamoristi, ateisti enkä BDSM-harrastaja. Sitä en kiellä, ettenkö olisi ollut kiinnostunut kaikenlaisesta, ottanut asioista selvää ja käynyt kokeilemassakin. Tämän kautta olenkin tullut siihen lopputulokseen, että on asioita, jotka eivät ole minua varten ja joiden takana en halua seistä. Kehitys on ollut jo pitkään sensuuntaista, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä epäliberaalimmaksi muutun.

Panseksuaali: Panseksuaalisuus on jo käsitteenä ongelmallinen. Sen määritelmä on kutakuinkin se, että henkilöä ei kiinnosta toisten sukupuoli tai sen puute eli mikään ei ole este mitä romanttiseen tai seksuaaliseen kiinnostukseen tulee. Tämä eroaa biseksuaalisuudesta siten, että biseksuaali on kiinnostunut miehistä ja naisista. Panseksuaalille käyvät myös transsukupuoliset, sukupuolettomat sekä erilaiset olemassaolevat tai teoreettiset välimuodot. Tämä ajattelu kuitenkin pitää sisällään sen käsityksen, että sukupuolia olisi muitakin kuin mies ja nainen - mikä ei ole tietenkään totta. Sukupuolettomia ihmisiä tai miehen ja naisen välimuotoja ei ole olemassa. Pornofantasiat eivät ole todellisuutta. Transsukupuolisuus ei ole sukupuoli. Jokainen transsukupuolinen ihminen on biologinen mies tai nainen, vaikka henkilö itse kokisi mitä. Käsitykseni sukupuolisesta todellisuudesta ovat tämän blogin alkuaikojen jälkeen huomattavasti konservatiivistuneet sekä omaan seksuaalisuuteeni liittyvät epävarmuudet konkretisoituneet, selventyneet tai ratkenneet. En ole transsukupuolinen panseksuaali niinkuin olen joskus väittänyt olevani. Olen lesbonainen. En voi allekirjoittaa termiä, joka jo itsessään pitää sisällään käsityksen siitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.

Polyamoria: Olin aikoinaan hyvin kiinnostunut polyamoriasta. Tämä kiinnostus pohjautui omiin pohdintoihini rakkaudesta ja ihmissuhteista. Olin tuolloin kuitenkin hyvin nuori ja vanhemmiten yksinkertaisesti tajusin olleeni väärässä. Eräänä kauniina päivänä ymmärsin myöskin, että olen aina ollut polyamoristi vain teoriassa. En ole milloinkaan ollut polyamoristi käytännössä. Kun olen jonkun kanssa ollut, niin olen aina ollut vain hänen kanssaan, enkä kenenkään muun. En ole koskaan pettänyt kumppaniani. En ole suhteessa ollessani koskaan ihastunut keneenkään toiseen tai kokenut halua lähteä jonkun muun mukaan tai ottaa suhteeseen mukaan ketään kolmatta. En myöskään koskaan viihtynyt polyamoriaporukoissa. Siellä on kauniisti sanottuna outoa jengiä. Polyamoria ei vaan yksinkertaisesti ole minun juttuni ja nykyään en tahdo olla sen kanssa yhtään missään tekemisissä. Nykyiset parisuhdekäsitykseni ja erityisesti uskollisuuskäsitykseni ovat hyvin konservatiiviset.

Ateisti: Olen aiemmin julkaissut blogissa tekstin ”Mikä vakuutti ateistin uskonnon tarpeellisuudesta”. En ole koskaan kokenut olevani ateisti sanan täydessä merkityksessä, vaan pikemminkin uskonnoton. Olin erityisesti lukioaikoinani erittäin uskonnonvastainen, mutta vihasin kaikkia uskontoja tasapuolisesti - siis myös esimerkiksi buddhalaisuutta ja luonnonuskontoja, joihin monet kristinuskonvastaiset suhtautuvat suopeasti. Vanhemmiten tulin omien elämänkriisejeni kautta siihen lopputulokseen, että maailma ja ihmiset eivät ole niin mekanistisia, materialistisia ja yksinkertaisia/yksiselitteisiä kuin olin halunnut uskoa, vaan on muutakin. Ja tuo muu on tärkeää. Erittäin tärkeää. En ole tullut uskoon tai mitään, mutta en vaan jaksa enää kutsua itseäni ateistiksi. Minä ihan oikeasti viihdyn kirkossa ja tykkään lukea raamattua. Viihdyin myös temppeleissä Aasiassa. Ehkä Jumalaa ei ole. Mutta entäs jos onkin. Ihan sama, en vaan jaksa tuhlata energiaa epäilyyn tai vastustamiseen. En ole erityisen uskonnollinen, joten Jumalan olemassaolon kysymys ei kauheasti edes kiinnosta minua. Mutta kumarran alttarille ja rukoilen, koska tykkään kumartaa ja rukoilla. En tiedä, että miksi, enkä osaa selittää. Eikä kiinnosta osata selittää. Paskaakos tässä, kiva on kivaa.

BDSM-harrastaja: En ole siveyden sipuli, sen myönnän, mutta en enää koe mitään halua tai tarvetta retostella asialla. Se, mitä joskus ehkä teen, jää minun ja puolisoni makkariin. Olin joskus mukana BDSM-piireissä, mutta ne kokivat kohdallani samanlaisen inflaation kuin polyamoriapiirit. Eli niissä on kauniisti sanottuna outoa porukkaa, jonka kanssa minua ei kiinnosta olla tekemisissä. Häivyin noista piireistä kokonaan jo ajat sitten, enkä ole mennyt takaisin. Turha minun on kutsua itseäni BDSM-harrastajaksi, kun ei minuun niissä piireissä törmää.

Noh. Olenko transsukupuolinen sitten? Valitettavasti olen ikuinen transu. Olen detransitioitunut eli palannut (sosiaalisesti) elämään alkuperäisessä sukupuolessani, mutta kerkesin käydä sukupuolenvaihdosprosessin läpi. Hormonien ja leikkausten keholleni tekemää vahinkoa ja muutoksia ei saada enää häivytetyksi tai tekemättömäksi. Olen ikuisesti jumissa muokkaillussa ja runnellussa kehossa. En koskaan pääse transtaustaani pakoon enkä voi koskaan peittää tai salata sitä. Siksi minun kohdallani ei voida sanoa, että minä olin transsukupuolinen tai että minä en ole transsukupuolinen alunalkaenkaan. Minä koin niin pahaa keho- ja sukupuolidysforiaa, että halusin mennä sukupuolenvaihdosprosessin läpi. Sen tein, ja nyt olen ikuisesti jumissa tässä transhommassa.

Blogi takaisin linjoilla

Ette te vielä minusta eroon päässeet. Sori.

Moikkamoi. Blogi on ollut viime huhtikuusta saakka piilotettuna eli näkynyt ainoastaan minulle itselleni. Tarvitsin tauon aivan kaikesta keskittyäkseni olennaiseen eli ruudun toisella puolella oleviin juttuihin. Syynä henkilökohtainen scheisseni, pääasiassa detransitioni, mutta tässä on ollut muutakin draamaa. Voimat tilapäisesti loppui. Tarkoitus oli olla blogitauolla vain korkeintaan kesäkuuhun, mutta yliarvioin oman jaksamiseni ja päädyin taukoilemaan tänne syyskuuhun saakka.

Nyt olen kuitenkin takaisin ja tarkoitus on jatkaa bloggailua entistä ehompana. Pahimmat scheisset on nyt käyty läpi ja draamat draamailtu. Elämässä on hiukan päivitystä muutenkin. Aloitin uusintakierroksen transpolilla, sain B-lausunnon psykoterapian aloittamista varten, sain opiskelupaikan ja aloitin viikko sitten yliopisto-opinnot, muutin toiselle puolen Suomea rauhallisempaan paikkaan ja löysin itseni kihloista. Eli eiköhän tämä tästä.

Blogin ulkoasua on pikkasen päivitelty ja päivitin myös LGBT-sanaston, jonka huomasin auttamattomasti vanhentuneen. Sekin vain neljässä vuodessa (alkuperäinen sanasto on vuodelta 2014). Sanastoon on nyt lisätty kaikenmaailman muunsukupuolisuusjutut ja pari muutakin viime aikoina yleistynyttä termiä. Eli jos joku asia mietityttää, niin käykää tsekkaamassa sanastosta. Sanaston kommenttiosiossa on myös sallittua käydä keskustelua.

Tästä homma etenee. Mitäs lukijoille kuuluu?

Jodelista bongattua.