perjantai 1. toukokuuta 2020

Millä perusteella minä olen konservatiivi?

Olen tässä blogissa ja Youtubessani aiemminkin määritellyt sitä, että miksi olen konservatiivi. Aiemmat määritelmäni ovat pitkälti vastanneet kysymykseen "miksi en samaistu vasemmistolaiseen idealismiin", mutta ne ovat jättäneet etenkin muut konservatiivit raapimaan päätään ja miettimään, että millä perusteella olen konservatiivi käytännössä. Yritän tässä kirjoituksessa lähestyä aihetta siitä näkökulmasta. Yritän kirjoituksella tavoittaa sekä konservatiivit että ei-konservatiivit, joten ajatuksenkulku saattaa vaikuttaa paikoin hyppivältä.

Konservatiivisuuden määrittely ei ole yksinkertaista, koska se ei ole kiveenhakattu, muuttumaton käsite, vaan varsin dynaaminen ja kontekstistä ja aikakaudesta riippuvainen. Konservatiivit tappelevat keskenäänkin siitä, että millainen on "aito" konservatiivi. Esimerkiksi konservatiiviskene on pitkälti jakaantunut kristilliskonservatiiveihin ja ei-kristillisiin konservatiiveihin, ja nämä eivät läheskään aina tule toimeen keskenään. Konservatiivit voivat myös päätyä samoihin johtopäätöksiin aivan täysin eri reittiä, eli perustelut näkemyksille voivat vaihdella ja paljon. Minua ei kiinnosta osallistua mihinkään ns. uskonsotiin ja lähteä kilpailemaan siitä, että kuka on "truu". Aina löytyy niitä tyyppejä, joiden mielestä joku toinen ei ole truu. Näen konservatiivisuuden enemmänkin spektrinä tai kenttänä. Tässä kirjoituksessa yritän kattavasti selittää, että miksi juuri minä samaistun konservatiivisuuteen ja mitä kaikkea siihen liittyy. Määrittelyä toki sotkee se, että en ole "vain" konservatiivi, vaan talousoikeistolainen ja kansallismielinen sellainen. Kohdallani on välillä hankala erotella näitä kolmea toisistaan, sillä ne nivoutuvat yhteen. En ole siitä liian tarkka tässä kirjoituksessa. Muiden kuin minun kohdallani tilanne voi olla eri: on esimerkiksi mahdollista olla kansallismielinen olematta konservatiivi ja konservatiivi olematta kansallismielinen.

Löysin konservatiivisuuden ajan kanssa ja pitemmän prosessin kautta. En siis koskaan yhtäkkisesti jotenkin "kääntynyt" siihen tai "hurahtanut" siihen. Kun olin lukiolainen ja parikymppinen, niin pidin itseäni liberaalina. Liikuin nimenomaan liberaaleiksi luokiteltavissa piireissä. Mitä enemmän aikaa kului, niin huomasin yhä suuremmassa määrin, että en ole samaa mieltä asioista tuttujeni kanssa, ja aloin lopulta pohtia, että olenkohan liberaali ollenkaan. Päädyin lopulta siihen, että allekirjoitan klassisen liberalismin käsitteen, mutta tähän päädyin ajatusprosessin kautta. Yksi ensimmäisistä havainnoistani oli, että "edistys" on usein vain asioiden laittamista paskaksi "siksi, koska". Tuttuni eivät osanneet selittää, että miksi joku vanha juttu on huono ja uusi parempi. Kun kyseenalaistin heidät, he suuttuivat. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän asia minua häiritsi ja päädyin lopulta pääni sisällä lopputulokseen "edistys on kirosana". Eli alkujaan löysin konservatiivisuuden sen kautta, että mitä en kannata. Tämä liittyy alussa mainitun "vasemmistolaisen idealismin" vastustamiseen. Pitääkseni tämän kirjoituksen lyhyenä en käy analysoimaan aihetta syvemmin. Selitän vain sen, että mikä oli/on oma näkökulmani yhteiskuntaan pähkinänkuoressa.

Olen mielestäni sentyylinen ihminen, että kun olet kanssani tekemisissä, niin huomaat kyllä olevasi tekemisissä nimenomaan konservatiivin kanssa. Näin Internetin välityksellä se ei varmastikaan aina välity.

  • Biologisen todellisuuden painottaminen ja käytännöllinen näkökulma

Mainittuun vasemmistolaiseen idealismiin kuuluu ihmiseliön biologian kieltäminen, häivyttäminen tai sen merkityksen vähättely, tai ihan silkka outojen johtopäätösten tekeminen. Ihan aluksi konservatiivisuus oli minulle nimenomaan raakojen tosiasioiden ja kylmien faktojen tunnustamista sekä omien näkökantojen ja toimintatapojen mukauttamista näihin faktoihin. Ei siis toisinpäin eli faktojen mukauttamista omiin näkökantoihin (mitä havaitsin tuttujeni tekevän paljon). Ihmiset ovat tietenkin hyvin eri mieltä siitä, että mitä ylipäätään pidetään "faktana", mutta kohdallani pointti olikin siinä, että tuttavapiirini yleiset näkemykset eivät tukeneet omia havaintojani ja jouduin parikymppisenä järjestelemään maailmankuvaani paljon. Pidin paljon konservatiivisista ajattelijoista, koska he tunnustivat ihmislajin biologisen todellisuuden ja ottivat sen huomioon näkemyksissään.

Minkälaisista asioista on kyse? Pitääkseni tämän lyhyenä listaan tähän lyhyesti vain ne asiat, jotka olivat minulle olennaisimpia:
  • ihminen on patriarkaalinen eliölaji
  • ihminen on tribaalinen laumaeläin
  • uskonnollisuus on syväkoodattu ihmiseen
  • biologiset sukupuolierot ovat tosiasia ja erot ovat suuria
  • biologisilla sukupuolieroilla on syvempi merkitys, joka on arvokas
  • perinteiset sukupuoliroolit rakentuvat biologisille eroille
  • biologiset perhesuhteet ja tietämys omista biologisista juurista ovat ihmiseliölle mittaamattoman arvokkaita asioita
  • valtaosa ihmisyksilöistä on aina ollut ehdottoman heteroseksuaalisia ja tulee aina jatkossakin olemaan
  • erirotuisilla ihmisillä on syvempiä eroja kuin pelkkä ihonväri
  • ihmislajilla on taipumus vääristää kaikki, koska ihminen on pohjimmiltaan itsekäs, laiska ja nautinnonhaluinen
  • aina on olemassa yksilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti pahantahtoisia, eivätkä haluakaan olla yhteistyössä muiden kanssa
  • aina on olemassa yksilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti joko tyhmiä, harhaisia tai jollain tavoin vioittuneita, eivätkä ymmärrä asioita niinkuin muut ne ymmärtävät
  • ihmiseliö tarvitsee selkeitä rajoja ja elämänrytmiä
  • biologiaa ei voi paeta
  • maailma ei ole täydellinen, se ei ole koskaan ollut täydellinen, eikä se tule koskaan olemaan täydellinen

Mielestäni mikään maailmankuva, joka ei ota huomioon tätä biologista todellisuutta tai ikäviä faktoja, ei ole käytännöllinen. Jotta päätyisimme mahdollisimman järkeviin, toimiviin ja tehokkaisiin ratkaisuihin pitkällä tähtäimellä on meidän ymmärrettävä elämän lainalaisuudet. Maailma makaa niinkuin se makaa, halusimme tai emme. Loppujen lopuksi me joko hyväksymme sen tai itkemme ja hyväksymme.

Väännettäköön tässä kohtaa rautalangasta tosin, että minä pääasiassa vastustan ns. luonnollisuusargumenttia, eli mutkien vetämistä suoriksi yhteiskunnallisissa kysymyksissä biologisten tosiasioiden pohjalta. Esimerkki: ihminen on patriarkaalinen eliölaji naisilla kuuluu olla vähemmän oikeuksia ja heidän ei kuulu päästä johtopaikoille. Toinen esimerkki: homous on poikkeustila → homouden ei tule olla sallittua. Olen klassinen liberaali, en änkyräbarbaari. Biologisten tosiasioiden ottaminen huomioon ei ole sama asia kuin hyppääminen johonkin historialliseen yhteiskuntamalliin. Pelkkä jonkun faktan tunnustaminen ei johda siihen, että faktan tunnustavat ihmiset olisivat samaa mieltä siitä, että miten faktan pohjalta kuuluu toimia.

Huomatkaa, että listatut asiat ovat generalisointeja. Ihmiset ovat lisäksi aina myös yksilöitä (fakta) ja aina on olemassa, ja on historiassakin ollut, myös poikkeusyksilöitä (fakta), jotka eivät käyttäydy niinkuin ihmislajin keskiarvo (fakta). Tämän vuoksi minulle on aina ollut täysin itsestäänselvää poikkeusyksilöiden olemassaolo ja osa käytännöllisyyttäni on ottaa nämä yksilöt huomioon. Vaikka ihmislajista voidaan vetää generalisointeja, niin niitä joutuu aina vähän soveltamaan eri yksilöiden kohdalla. Ihmiset ovat erilaisia ja se on täysin normaalia. On täysin epärealistista odottaa, että edes valtaosa ihmisistä olisi sovitettavissa johonkin ahtaaseen ulkoapäin määriteltyyn muottiin, ainakaan ilman mitään ongelmia. Osa sovittuu hyvin, osa sovittuu kipuillen, osa sovittuu huonosti ja osa ei sovitu lainkaan eikä mitenkään päin. Tästä ei tarvitse tehdä yhteiskunnassa ylitsepääsemätöntä ongelmaa.

Huomatkaa kuitenkin erityisesti se, että poikkeusyksilöiden olemassaolo ei pyyhi pois sitä, että valtaosa ihmisistä ei ole poikkeusyksilöitä ja että generalisointeja voidaan vetää poikkeusyksilöistä huolimatta. Poikkeusyksilöt eivät voi määritellä enemmistöä. Mutta vastaavasti tämä ei tee poikkeusyksilöitä olemattomiksi tai merkityksettömiksi. Kaikille löytyy kyllä yhteiskunnassa jokin rakentava paikka ja tehtävä, ja rooleja ja lokeroita on monenlaisia. Liikkumavaraa on kyllä, ja niin on ollut aikaisemminkin historiassa. Olen huomannut, että ihmisillä on heidän maailmankuvastaan riippumatta usein historiasta kohtuuttoman yksiulotteinen kuva. Tämä pätee myös wanhoja hywiä aicoja ihannoiviin konservatiiveihin. He nimittäin jahtaavat kiiltokuvahistoriaa, jota ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Mainittakoon, että myöhemmin huomasin, että konservatiiviskene on aivan täynnä haihattelijoita, joilla on aivan yhtä harhaiset ideologiat kuin vassareilla/"suvakeilla". Konservatiivinen idealismi ja vasemmistolainen idealismi ovat vain saman kolikon kaksi eri puolta. Tämä aiheutti sen, että rupesin yhdessä kohtaa ottamaan etäisyyttä konservatiiviskeneen kollektiivina. Minä olen käytännöllinen, konkreettisiin tosiasioihin keskittyvä, ratkaisukeskeinen ihminen ja minua ei kiinnosta utopistiset ideologiset kiiltokuvat, ihan sama miltä poliittiselta kentältä ne ovat kotoisin.

Minua ei myöskään kiinnosta vähääkään patsastella "hyviksenä". Olen enemmänkin "takapiru" (advocatus diaboli), joka istuu muuten hiljaa takarivissä, mutta jonkin epäjohdonmukaisuuden tai virhearvion huomattuaan alkaa nakella teräviä huomioita ja muita piikkejä, joilta muut haluaisivat sulkea silmänsä ja korvansa, ja jatkaa niin kauan kuin on tarpeen.

  • En ole feministi enkä vasemmistolainen

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? No sitä, että en usko feministisiin/vasemmistolaisiin yhteiskuntateorioihin, enkä halua tarkastella asioita heidän määrittelemiensä käsitteiden kautta, kuten luokkajaon tai sortamisen näkökulmasta. Minä hylkään nämä käsitteet kokonaan. Asiaa on tarkasteltu esimerkiksi tällä videollani. Mielestäni oikeistolaiset ajattelijat ovat paljon fiksumpaa sakkia, ja olen saanut todella paljon irti heidän kirjoituksistaan. Esimerkiksi Harry Browne on ihan mahtava, erityisesti kirjansa How I Found Freedom in an Unfree World. Suomalaisista seuraan esimerkiksi Henri Heikkistä. Olen aina ihaillut ns. self-made manejä ja ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. En näe yhtään mitään kehittävää uhrihierarkioiden pyörittelyssä (jonka näen pitkälti lähinnä naurettavana), vaan kehittävämpää on tiedostaa vapautensa ja riippumattomuutensa. Tämä näkyy koko elämänasenteessani ja siinä, että miten suhtaudun asioihin tai prosessoin niitä.

Lisäksi mainittakoon, että olen pitkään sympatiseerannut nimenomaan miesasialiikettä. Tämänhetkisissä genderkriittisissä feministeissä on paljon fiksua sakkia, ja heitä seurailen, mutta feminismi kokonaisuutena ei ole ikinä vedonnut minuun mitenkään, enkä ole ikinä kokenut feministisiä käsityksiä erityisen puhutteleviksi. Pärjään hyvin ilmankin. Päädyin genderkriittisen feminismin kautta seuraamaan joitakin feministisiä kanavia, mutta koin ne lähinnä ahdistavina ja dysforiaani triggeröivinä. Minun oli tietoisesti poistuttava niiltä.

  • Pukeutuminen ja estetiikka

Pukeutuminen on tietysti aika pinnallinen keino mitata yhtään mitään, mutta se on silti olennainen osa konservatiivisuuttani. Pukeutumiseni pohjautuu klassiseen estetiikkaan, joka puolestaan on konservatiivinen arvo. Klassinen estetiikka on minulle hyvin tärkeä asia, on nuoresta lähtien ollut, ja haluan tietoisesti vaalia sitä elämässäni usealla eri tavalla. Täten se on siis myös tietoista postmodernismin vastustamista.

Postmodernismiin kuuluu kaiken "vanhanaikaisen" (konservatiivisen?) vastustaminen ja romuttaminen, ja yksi sen vastustamista asioista on klassinen estetiikka. Siihen kuuluu useita eri osa-alueita, esimerkiksi musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteen perinteisten standardien ja arvojen tietoinen uudelleenmäärittely ja romuttaminen. Olen itse ollut koko ikäni piirtäjä ja kävin kuvataidepainotteisen yläasteen ja lukion. Taidekäsitykseni oli jo tuolloin hyvin klassistinen, ja jouduin sen vuoksi jo 13-vuotiaana törmäyskurssille modernia taidetta ihailevien opettajieni kanssa.

Muistan esimerkiksi jo yläasteelta äärettömän turhauttavat keskustelut aiheesta "miten määritellään musiikki". Opettaja soitatti kaikkea käsittämätöntä mölinää, kuten sahojen kirskuntaa, ja kysyi "millä perusteella tämä ei ole musiikkia". Itse kuuntelin Vivaldia ja Palestrinaa, ja pidin heitä esikuvina, ja sain noista keskusteluista pelkkää päänsärkyä. Tässä ei ollut törmäyskurssilla pelkkä musiikkimaku, vaan laajempi arvomaailma koskien sitä, että mitä musiikki edes on ja mitä voidaan pitää musiikkina. Sama meininki näkyi tietenkin myös kuvaamataidon tunneilla. Minulle jäi ikuisesti mieleen, kun opettaja kertoi käyneensä "taide"näyttelyssä, jossa tekijä oli käyttänyt maalina pelkkiä ruumiineritteitä. Haju oli kuulemma melkoinen. Minulla on ollut tapana sanoa yläasteelta lähtien, että "mikäli venäläiset hyökkäävät Suomeen, niin saavat luvan ihan ekaksi pommittaa alas Kiasman".

Minä pukeudun pääasiassa vain kahdella tavalla: täyspitkään hameeseen tai klassiseen miestenpukuun (hame arkipukuna ja miestenpuku erikoispukuna). Miksi? Koska ne ovat esteettisiä. Mielestäni kuka tahansa nainen näyttää miljoonasti paremmalta täyspitkässä helmassa ja kuka tahansa mies näyttää miljoonasti paremmalta puvussa ja kravatissa. Koska se vaan on niin. En pukeudu farkkuihin enkä lyhyeen hameeseen, koska en halua. Otan paljon mallia mustavalkoisista elokuvista, vanhoista valokuvista ja maalauksista. Pyrin myös sisustamaan samalla periaatteella millä pukeudun. Miksi käytän joskus miestenpukua, jos olen konservatiivi nainen? Koska minulla on elinikäinen viehtymys herrainmuotiin, ja mielestäni pukeutumisella leikittely ei ole mitenkään kiellettyä, eikä sen kuulukaan olla. Mikäli ns. ristiinpukeutuu, niin soveltakoon siinäkin suosiolla klassisen pukeutumisen sääntöjä.

Postmoderni muoti pyrkii tietoisesti ja tarkoituksella repimään perinteisiä näkemyksiä alas ja sotkemaan elementtejä. Mielestäni se on aivan täysin turhaa. Esimerkiksi on nykyään muotia pistää puvun kanssa tennarit. Hyi, yäk. Klassinen pukeutuminen on todella esteettistä, tyylikästä ja toimivaa. Klassisen pukeutumisen sääntöjä seuraamalla aikaansaadaan yksiselitteisesti kaikkein esteettisin mahdollinen kokonaisuus. Ei sitä tarvitse muuttaa tai vaihtaa. Postmodernismin henki on "kapinoidaan pelkästä kapinoimisen ilosta" ja se näkyy muodissakin. Minä sanon: "jos se ei ole rikki, älä yritä korjata sitä".

Tämä on yksi suosikkimeemejäni ikinä.


  • Vastuun ja aikuisuuden painottaminen

Ihmisillä ei ole vain vapauksia ja oikeuksia, on myös vastuuta ja velvollisuuksia. Nämä vaihtelevat ikäkaudesta ja elämäntilanteesta toiseen, ja se on normaalia. Vastustan aivan ehdottomasti nykyajan Mikä-mikä-maa -kulttuuria, jossa aikuiset ihmiset haluaisivat ikuisesti keskittyä bilettämiseen, kerskakulutukseen ja keskarin näyttämiseen ympäröivän yhteiskunnan arvomaailmalle.

Lapsille ja nuorille sallitaan sellaista, mikä ei ole enää aikuisiällä hyväksyttävää. Jokaisen ihmisyksilön kuuluu kasvaa aikuiseksi, ja kun ylität tietyn ikävaiheen, niin kapinalliset teiniajat ovat ikuisesti mennyttä, eivätkä ne palaa. Jos menetät lapsuus- ja nuoruusvuotesi jostakin syystä, mistä tahansa syystä, niin et saa niitä enää koskaan takaisin. Aikuisuuteen kuuluu monta osa-aluetta, jotka eivät ole ns. kivaa, mutta ne kuuluu omaksua ja niihin kuuluu kasvaa. Yhteiskunnan ensisijainen tehtävä onkin tukea nuoria kasvamaan aikuisiksi ja omaksumaan aikuisen sosiaalinen rooli, ei todellakaan pistää heitä vellomaan miettimässä jotain sortorakenteita tms.

Aikuinen yksilö on vastuussa paitsi itsestään, niin myös muista. Aikuisen tehtävä on pitää huolta muista ja suojella muita. Aikuisen osa on laittaa toiset etusijalle itsensä ja omien mielihalujensa kustannuksella. Kaikkein yksinkertaisimmillaan tämä on äitinä tai isänä olemista, mutta historiassa on ollut vaikka mitä muitakin vastuullisia rooleja. Ei esimerkiksi ole sattumaa, että luostariyhteisössä käytetään termejä sisar/veli ja äiti/isä. Vastaavia perhedynamiikkaa soveltavia ei-biologisia järjestelmiä on ollut kaikkina aikoina kaikissa kulttuureissa. Luostari on yksi, ja ei-eurooppalainen esimerkki on japanilainen geishojen okiya. Lisäksi entisajan opettajat ja opettajattaret olivat usein hyvin tiukkoja kasvattajia. Aikuinen yksilö ei ole välittömästi vastuussa vain omista kakaroistaan, vaan myös esim. omista ikääntyvistä vanhemmistaan, ja yhteisön asioista ja yhteisöön kuuluvista ihmisistä laajemmassa merkityksessä. Tämän näkemyksen korostaminen näkyy koko elämänasenteessani ja monet näkemykseni ovat sen värittämiä.

  • Perinteisten instituutioiden kunnioittaminen

Kunnioitan monia perinteisiä instituutioita, kuten valtiota, kirkkoa, armeijaa ja avioliittoa. Saatan kritisoida niitä, jos havaitsen niiden toiminnassa ristiriitaisuuksia tai epäjohdonmukaisuutta, mutta kunnioitan niitä tästä huolimatta, enkä pyri mitenkään erityisemmin kyseenalaistamaan tai horjuttamaan niiden asemaa. Minulla ei ole ikinä ollut mitään vallankumousfantasioita, enkä pidä sellaisista toimijoista, jotka pyrkivät kaatamaan nämä instituutiot.

Esimerkinomaisesti mainittakoon, että suhtautumiseni homoavioliittoon on hyvin neutraali. Mielestäni homoavioliiton vastustajilla on pääsääntöisesti paljon paremmat argumentit kuin homoavioliiton puoltajilla. Minulle on hyvin epäselvää, että miksi monet homot kokevat tarvitsevansa virallisen avioliiton ylipäätään, jos heillä ei ole kuitenkaan aikomustakaan elää avioliiton periaatteiden mukaisesti (HUOM! Tällä kommentilla en viittaa homouteen itseensä, vaan siihen, että miten jotkut homot liitossaan käyttäytyvät, esimerkiksi elämällä ns. avoimessa suhteessa ja tuomalla suhteeseen jatkuvasti uusia ihmisiä). Tämä tosin pätee moniin heteroihinkin nykyään... Minulla on toki omat ehdotukset kompromissiratkaisuiksi, mutta en nyt lähde tässä käymään niitä läpi. Olen sivunnut aihetta aikaisemmin esimerkiksi täällä.

  • Traditioiden ja kansanperinteen kunnioittaminen

Ihmiseliö tarvitsee rytmiä ja vakautta elämään, sekä totuttuja tapoja ja yhteisöllisyyttä. Kaipuu näihin tulee aina takaisin jotakin kautta. Meillä on jo olemassa vuosisataiset perinteet, jotka sitovat modernit yksilöt menneisiin sukupolviin sekä oman kansan historiaan. Samat perinteet sitovat ihmiset toisiinsa. Kuka ääliö joskus keksi, että näissä on muka jotain huonoa ja niistä pitäisi luopua?

Haluan vaalia elämässäni Suomen kansan sekä kristillisiä että esikristillisiä perinteitä niin paljon kuin mahdollista monessa eri muodossa. Monet vanhankansan uskomukset ja vuodenkiertoon liittyvät perinteet ovat uniikki yhdistelmä kristillisiä sekä juuri tähän kansaan ja maailmankolkkaan sidottuja pakanallisia perinteitä. Se on kansani historiaa ja minä olen tämän kansan biologinen jälkeläinen. Olen utelias pallontallaaja, matkustellut paljon, tutustunut vieraisiin maihin ja ottanut sieltä vaikutteitakin, mutta en koskaan unohda juuriani enkä yritä irrottaa itseäni Suomen fyysisestä maasta ja kansasta. Juuriaan ei voi valita, ne annetaan syntymässä. Tykkään seurata monia perinteitä ja osallistua niihin. Esimerkiksi yksi kestosuosikkini on suuri pääsiäispaasto, mutta olen kiinnostunut myös kansanperinteestä. Sellaiset yhdistykset kuin Taivaannaula ja Kalevalaisten Naisten Liitto ovat hienoja.

Otan myös paljon inspiraatiota historiasta ja muusta perinteestä. Esimerkiksi pidän hyve-etiikasta ja mielestäni mm. seitsemän kuolemansyntiä ja muut vastaavat ovat oikeasti fiksuja, elämänläheisiä ja käytännöllisiä katsantotapoja. Entisaikojen ihmiset olivat usein paljon maanläheisempiä kuin nykyihmiset, koska heidän elämänsä oli hyvin konkreettista. Nykyihmiset liihottelevat epäterveellisen paljon abstrakteissa ulottuvuuksissa. Mielestäni nykyaika tarvitsee palautuksen abstraktioista konkretiaan.

  • Perinteisten sosiaalisten normien/sääntöjen kunnioittaminen

Tämä pitää sisällään esimerkiksi sellaiset asiat kuin käytöstavat, pukukoodit, hierarkiat, seremoniat, formaliteetit, etiketit ja protokollat. Pidän näitä lähtökohtaisesti hyvinä ja positiivisina asioina. Olen ihminen, joka varsin suuresti rakastaa erilaisia formaliteetteja ja käytössääntöjä ja pyrin viimeiseen asti mukautumaan niihin (mahdollisuuksieni mukaan). Viihdyin esimerkiksi erittäin hyvin töissä puolustusvoimilla, sillä tulin pelkästään hyvälle tuulelle erilaisten kurinalaisten muodostelmien katsomisesta ja asioiden kellontarkasta aikataulutuksesta ja sujuvasta toimituksesta. Nuorempana ihailin armeijaa monesta syystä. Rakastan myös esimerkiksi tanssiaisia ja muita juhlallisuuksia, joissa on tiukka pukukoodi ja protokolla (esim. yliopiston tohtoripromootio oli kiva, samoin vanhojentanssit aikoinaan). Näitä saisi olla paljon enemmän ja paljon yleisemmin, ja sama meininki saisi puolestani ulottua arkielämäänkin.

Nykyajalle on tyypillistä kaikkien tällaisten tarkoituksellinen hajottaminen, mistä en pidä lainkaan. Olen esimerkiksi seurannut sitä, miten presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla näkee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän pukukoodia rikkovia asuja. Pukukoodin rikkominen näyttäisi olevan linnanjuhlissa enemmänkin joku trendi. Se ei ole lainkaan tyylikästä, ja henkilö paljastaa sillä huonon makunsa. Tosi väsynyttä myöskin btw. Ovella saisi olla joku tyylipoliisi, joka evää sisäänpääsyn vierailta, jotka eivät ole asianmukaisesti pukeutuneet.

Tiedän, että netin kautta minusta saa jopa anarkistisen kuvan, mutta en ole sellainen jokapäiväisessä elämässä. Olen vahvaluonteinen itsenäinen yksilö, joka ei salli kenenkään kävellä ylitseen, mutta en ole anarkisti missään muodossa. Olen se takarivin hiljainen takapiru - olen vahva ja äänekäs sitten kun minun tarvitsee olla, muutoin juoksen muodostelmassa niinkuin kaikki muutkin ja tottelen johtajaa. En tavallisesti uhmaa yhtäkään auktoriteettia, ellen koe, että minulla on siihen pätevä syy. Täällä blogissa auon päätäni täysin estottomasti ja etenkin blogin varhaisimmat kirjoitukset ovat saaneet alkunsa pelkästä tarpeestani avautua anonyymisti. Olen blogissa useasti myös provonnut harkitusti ja täysin tahallani. Jokapäiväisessä elämässä kuitenkin valitsen taisteluni hyvin tarkkaan ja arvostan käytöstapoja. Olen saanut palautetta, että ihmiset ovat suorastaan yllättyneet siitä, että miten mukautuvaksi ja kohteliaaksi tosielämässä osoittauduin.

  • Konservatiiviset parisuhdearvot

Mielestäni parisuhteessa on kyse liitosta, sopimuksesta, ja ajattelutavassani kaikki liitot/sopimukset ovat lähtökohtaisesti sitovia. Liittoon kuuluu tietenkin olennaisesti uskollisuus ja yhteistyö. Parisuhde on kahden ihmisen elinikäinen yhteistyöprojekti, yhteinen kasvumatka, ja parisuhteen tarkoitus on rakentaa luja ja vakaa yhteinen elämä. Eli lähtökohtaisesti parisuhteen solmiminen tehdään siltä pohjalta, että se kestää läpi elämän, sen puolesta tehdään uhrauksia, otetaan toinen aina huomioon ja tuetaan häntä. Molemmat ovat itsensä lisäksi vastuussa myös toisesta. Kun olet sidottu toiseen et ole enää vapaa. Deal with it. Parisuhteen tarkoitus ei ole pitää hetkellisesti hauskaa ilman vastuuta, eikä varsinkaan harrastaa jotain ristiinpaneskelua.

Todellisuus tietenkin on, että kaikki ihmiset eivät sovi yhteen useastakin syystä, ja yhteistyö ei läheskään aina toimi. Aina on myös niitä, joita sitoutuminen ei ihan oikeasti kiinnosta. Se on valitettava reaalitodellisuus, ja sellaista se on aina ollut. Mutta lähtökohta ja pohja, jolta minä toimin, on ylläkuvattu.

SLEY julkaisi 2019 tämän kristilliskonservatiivisen parisuhdeoppaan, jota Seta puolestaan kritisoi jakamalla sille rottapalkinnon. Minä selasin tuon oppaan läpi ja huomasin olevani lähes kaikesta sen kanssa samaa mieltä. Ainoana erona heteroihin on se, että minun kohdallani näitä täysin samoja arvoja sovelletaan samaa sukupuolta olevaan kumppaniin.

Liittojen ja sopimusten syvä kunnioittaminen ulottuu myös muuhun ihmistenväliseen yhteistyöhön, kuten bisnessopimuksiin.

  • Konservatiiviset perhearvot

Mielestäni se, että mikä perhe lähtökohtaisesti on, ei ole moniulotteinen asia, eikä siitä myöskään kuulu tehdä vaikeaa. Ydinperhe on yhden miespuolison yksilön ja yhden naispuolison yksilön ja heidän biologisten jälkeläistensä muodostama yksikkö, nk. yhteiskunnan perusyksikkö. Ympäröivä suku koostuu miehen ja naisen biologisista sukulaisista. Monet yhteiskunnan perinteiset perusrakenteet ovat lähtökohtaisesti olemassa nimenomaan lasten ja heidän kasvunsa suojelemiseksi. Esimerkiksi avioliittoinstituutio on tällainen. Vakaan ydinperheen merkitys yhteiskunnassa on aivan kiistaton. Rikkinäiset ja epävakaat perheet tuottavat rikkinäisiä ja epävakaita lapsia. Vakaan ydinperheen kautta lapsi myös automaattisesti saa sekä miehen että naisen mallin, ja hän saa elää omien verisukulaistensa ympäröimänä. Ydinperheessä on lähtökohtaisesti kyse lapsen oikeuksista, ei aikuisen.

En hyväksy, enkä ole koskaan ymmärtänyt, tiettyjen tahojen hinkua romuttaa ydinperhe. TämäKIN menee kategoriaan "pistetään paskaksi vain paskaksipistämisen ilosta", mikä on itselleni aivan täysin käsittämätön katsantotapa. Aiheesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta pysyn tässä vain pääpointeissa.

Lapsella ei voi olla "kaksi isää" tai "kaksi äitiä", tai useampi kuin kaksi vanhempaa. Sellainen on biologisesti yksinkertaisesti mahdotonta, ja tällaisen terminologian käyttäminen on todellisuudenvastaista. Minä pääsääntöisesti vastustan nykyistä homojen perheaktivismia, jota pidän yksinkertaisesti outona. Kaksi urosta tai kaksi naarasta ei vaan voi saada jälkeläistä. Se on täysin itsestäänselvä tosiasia, joka ei jätä mitään keskusteltavaa. Jos vaikka lesbopari saa lapsen, niin kyseinen lapsi on lesboista toisen ja jonkun miehen jälkeläinen. Hän ei ole lesbojen yhteinen jälkeläinen, ja toinen naisista on aina kolmas pyörä. Naisen ei ole mahdollista saada lasta ilman miestä.

Olen itse lesbona miettinyt tätä skenaariota omalle kohdalleni. En itse ikimaailmassa haluaisi tilanteeseen, jossa minun naiseni saa lapsen jonkun miehen (eli kolmannen osapuolen) kanssa. Syntyvä lapsi on minun naiseni ja jonkun miehen lapsi. He ovat perhe, ja minä itse olen kolmas pyörä. En halua ikinä joutua moiseen tilanteeseen, jo ajatuskin on kauhea. En mitenkään päin kykene ymmärtämään, että miten joku lesbopari voi tällaisessa tilanteessa kokea saavansa yhteisen lapsen. Sen täytyy kertoa aivan uskomattoman eeppisestä harhaisuudesta, ja olenkin seurannut netin eri palstoilla lesbojen (ja homojen) lapsikeskustelua monttu auki. Lapsella on aina isä, ja on ehdottoman väärin sekä kyseistä isää että itse lasta kohtaan selitellä isä olemattomiin ja häivyttää hänet lapsen elämästä. Tilanne on väärin myös lesboäidin naispuolista puolisoa kohtaan, jolle selitellään, että hän on toinen lapsen vanhemmista, kun todellisuudessa hän ei ole lapselle mitään sukua. Homomiesten kohdunvuokrauksesta en tässä edes aloita. Mutta lyhyesti: lapsi ei ole kauppatavara, äitiys (tai isyys) ei ole kauppatavara, lasta ei voi ostaa. Lapsi ei ole aikuisen ihmisoikeus. Lapsi on lahja, ja vanhemmistaan erillinen ihmisyksilö, jolla on omat oikeudet. Minusta on aivan täysin kuvottavaa, että miten jotkut homoseksuaalit puhuvat lapsesta tai lapsen hankkimisesta. Tässä ei ole kyse homojen oikeuksista, vaan lapsen oikeuksista.

Se, että samaa sukupuolta oleva pari ei voi koskaan saada yhteistä lasta eli olla perhe samassa merkityksessä kuin heteropari, on näitä ikäviä elämän tosiasioita, joille ei mahda mitään ja jotka on vaan hyväksyttävä. Se on samaa kategoriaa kuin se, että sukupuolta ei voi oikeasti vaihtaa. Elämä on rajallista. Se nyt vaan on niin, että heteroilla tulee aina olemaan jotain sellaista, mitä homoilla ei voi koskaan olla. Tästä(kin) syystä homosuhde ei voi koskaan olla yhteiskunnassa samassa asemassa kuin heterosuhde. Homosuhde ja heterosuhde ovat yksinkertaisesti eri asia ja siksi niitä ei voi täysin suoraan verrata toisiinsa. Juuri siksihän jotkut homoja ovatkin! He eivät halua heterosuhdetta, eivätkä koe vetoa siihen. Jos väitämme, että homo- ja heterosuhde ovat sama asia, niin mitä väliä kumpi on kumpaa? Koko homous lakkaa silloin olemasta.

Mutta tämä ei ole sama asia kuin se, että homo/lesboparilla ei olisi tai saisi olla lapsia ollenkaan. Meillä on homo/lesbopareja, joilla on lapsia, mutta he eivät ole perhe biologisessa merkityksessä ja juuri sen pitäisi olla itsestäänselvää. Meillä on heteroparejakin, joiden lapset eivät ole biologisia (esim. adoption tai uuden avioliiton kautta) ja on myös heteropareja, jotka joutuvat kipuilemaan lapsettomuuden kanssa ja hyväksymään sen tosiasian, että ovat biologisesti lisääntymiskyvyttömiä. Katsokaa erään nuoren heteronaisen koskettava video kipuilustaan lisääntymiskyvyttömyytensä kanssa. Huomatkaa, että myös homo- tai lesboparilla voi olla lapsia aiemmasta suhteesta (joka ei ole ollut homoseksuaalinen). Ovatko nämä homo- tai heteroperheet perheitä? Ovat. Ovatko ne biologisia perheitä? Eivät. Onko se väärin, että on olemassa ei-biologisia perheitä? Ei.

En vastusta homojen adoptio-oikeutta, sillä adoptiossa annetaan uusi mahdollisuus jo olemassaolevalle epäonniselle lapselle. Adoptiossa on ottoperheelle tietyt kriteerit, ja mikäli homo- tai lesbopari ne täyttää, niin mikä on ongelma? Se, mitä minä vastustan, on juurettomien lasten tahallinen luominen ja jommankumman biologisen vanhemman tahallinen häivyttäminen. Lesboparien lapsettomuushoidot ja kohdunvuokraus homoparille ovat juurettoman lapsen tahallista luomista, missä lisäksi kohdellaan lapsen toista biologista vanhempaa jonkinlaisena työkaluna. Ihmettelen aidosti tällaisiin toimenpiteisiin ryhtyvien ihmisten ajatuksenjuoksua.

Mutta maailma ei ole täydellinen, eikä se ole koskaan ollutkaan täydellinen. Ydinperheidylli jää usein pelkäksi idealistiseksi kiiltokuvaksi useasta syystä. Osa lisääntyvistä yksilöistä on aina ollut läpeensä mätiä vanhempia, tai heidän liittonsa on hajonnut erinäisistä syistä. Joskus ihmiset tekevät myös silkkoja katkeria virheitä, joista viattomat saattavat joutua maksamaan. Esimerkiksi entisaikoina aviottomien lasten kohtalo saattoi olla hyvin surullinen. Aina on ollut lapsettomia pareja ja orpolapsia, hylättyjä lapsia, tai lapsia, joiden biologinen perhe on jollain tavalla lapselle vahingollinen. Koko historian ajan on ollut pareja, yksittäisiä naisia tai yksittäisiä miehiä, jotka ovat ottaneet ottolapsen. Joillekin ihmisille on koko historian ajan muodostunut perhe jostakin ei-biologisesta yhteisöstä, kuten aiemmin mainituista luostarista ja okiyasta, tai vaikka silkasta ammattikunnasta/työpaikasta. Esimerkkejä on maailmanhistoria pullollaan. Tämä on reaalitodellisuus. Näitä ei-biologisia entiteettejä on historiassakin kutsuttu muitta mutkitta perheeksi ja läheisiä yksilöitä sisareksi, veljeksi, sedäksi, tädiksi, äidiksi tai isäksi, vaikka he eivät ole biologisia sukulaisia. "Hän on minulle enemmän isä/äiti kuin oikea isäni/äitini koskaan oli" on maailmankirjallisuudesta varsin tuttu lausahdus. Näen kuitenkin, että nämä muut järjestelyt ovat ydinperheeseen nähden toissijaisia. Niihin joudutaan turvautumaan silloin, kun ydinperhe ei ole jostain syystä toiminut niinkuin sen pitäisi. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että ydinperheen ongelmat ovat yleisiä, koska ihmiset ovat kaikinpuolin rajallisia ja erehtyväisiä, joten vaihtoehtoiset järjestelyt ovat ehdottoman tarpeellisia. Joissakin tilanteissa vaihtoehtoinen järjestely on parempi ja toimivampi kuin ydinperhe. Mutta se, että ydinperhe välillä epäonnistuu, ei ole syy ruveta hajottamaan ydinperhemallia täysin tahallaan.

Ei tämä ole vaikeaa? Minulla on ongelma sen kanssa, että asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, riistetään lasta, riistetään lapsen toista biologista vanhempaa tai että yritetään kieltää fyysinen todellisuus. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ihmislajin sosiaalinen todellisuus olisi ilman muuta moninaista. Myös sen kieltäminen on harhaista. Joillakin konservatiiveilla on kohtuuttoman ruusunpunaiset käsitykset heteropareista ja heteroperheistä, ja myös se on turhauttavaa. Me elämme moniulotteisessa reaalitodellisuudessa, emme pullantuoksuisessa ja pörröisessä yksiulotteisessa fantasiamaailmassa. Kuinka moni lapsi olisi historian saatossa kuollut vain siksi, että ydinperheideaali petti ja mitään vaihtoehtoa ei olisi ollut? Aika moni. Tässä kontekstissä "kaksi äitiä" tai "kaksi isää" on täysin ok kielikuva, koska se on, noh, kielikuva, ja kaikille on selvää, että sosiaalinen todellisuus ja biologinen todellisuus ovat kaksi eri asiaa. Tällaisena se ei kuitenkaan nykytilanteessa näyttäydy, vaan kyseessä näyttäisi olevan sama sota fyysistä todellisuutta vastaan kuin nykyisessä sukupuolen häivyttämisessä ylipäätään.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Miksi lesbonäkyvyys on tärkeää (erityisesti nykyään)

Viime viikolla oli kansainvälinen lesbonäkyvyyden viikko eli Lesbian Visibility Week. Mölisin aiheesta Twitterissäni, mutta postaan nyt vielä erikseen täällä blogissa (vaikkakin vähän myöhässä).

Tässä kuvassa minä normaaleissa arkivaatteissani (vasen) ja vaatturivalmisteisessa miestenpuvussa (oikea).

Minä tajusin vasta 30-vuotiaana, että olen lesbo. Olin jo joitakin vuosia aikaisemmin tajunnut, että kiinnostukseni naisiin on huomattavasti suurempaa kuin kiinnostukseni miehiin, mutta oma sukupuolidysforiani tuli siihen väliin ja sotki kaiken. Erityisesti nuorempana luulin, että lesbot ovat joko rumia läskejä feministejä tai rumia miestenvaatteisiin pukeutuneita feministejä. Jotenkin koko lesbous tiivistyi mielessäni erityisesti Atlas Saarikoskeen, ketä pidin äärettömän vastenmielisenä henkilönä. Tässä ei ollut missään minulle yhtään mitään samaistumispintaa, joten samaistuin transsukupuolisuuteen. Lopun tiedätte.
Valtaosa detransitioituneista naisista (eli itseään aiemmin miehenä pitäneistä transsukupuolisista) on nimenomaan lesboja. Aiheesta on keskusteltu blogissani aiemmin, mutta voit parhaiten havaita tämän asian itse vain esimerkiksi menemällä Youtubeen tai Twitteriin hakusanalla ”detrans” tai ”detransition”. Monet detransitioituneet naiset ovat sanoneet, että transidentiteetti (eli miesidentiteetti) oli heille suojautumiskeino, joka liittyi naiseuteen ja lesbouteen liittyvään kipuiluun. Kulttuurissamme lesbous on jotenkin pahasti fetisoitunut, ja ihmisille lesbo-käsite on tuttua lähinnä lesbopornosta. Monet detransitioituneet ovat sanoneet, että järkyttyivät nuorina lesbopornoa nähtyään niin pahasti, etteivät halunneet olla koko lesbo-aiheen kanssa tekemisissä. Tästä syystä jotkut lesbot ovat omaksuneet lesboudelle uusia termejä, esimerkiksi dyke tai sapfolainen/sapphic (runoilija Sapfon mukaan) erottaakseen aidon lesbouden eli naisten homoseksuaalisuuden lesbopornosta. Lesboporno ei kuvaa aitoja lesbonaisten välisiä suhteita, vaan se kuvaa heteromiesten naisiin liittyviä ryhmäseksi- ja haaremifantasioita. Täten siis lesboporno on heteropornoa ja täten sillä ei ole lesbouden kanssa mitään tekemistä. Lue lisää aiemmasta kirjoituksestani.

Kun seuraat monia suomalaisiakin mediassa esillä olleita transmiehiä (eli biologisia naisia) tai ”transmaskuliinejä”, niin havaitset, että heistäkin tyyliin kaikki ovat, tai ovat olleet, parisuhteessa naisen kanssa. Hmm…

En itse välittäisi olla esillä lesbouden kanssa, sillä en välittäisi millään tavalla korostaa sitä, mutta koen, että se on nykytilanteessa ehdottoman tarpeellista. Jossakin muussa tilanteessa olisin täysin hiljaa. Tässä siis minä, klassisesti pukeutuva kansallismielinen, talousoikeistolainen ja konservatiivi lesbo. Meitä on kaikenlaisia.

Kun kolmikymppisenä lähdin tutustumaan lesbouteen tarkemmin netin kautta, niin olin järkyttynyt, että miten tavallisen näköisiä naisia valtaosa lesboista oli. He olivat suorastaan klassisen kauniita. Siellä joukossa oli toki näitä huppariin ja väärinpäinolevaan lippikseen pukeutuneita tyyppejä tai rankasti tatuoituja tai lävistettyjä, tai queerfeministejä ym., mutta he olivat vähemmistö. Myös esimerkiksi Tinderissä havaitsin tämän saman asian. Pidän siksi tärkeänä, että saadaan lesbonäkyvyyteen vähän diversiteettiä, ettei kukaan nuori joutuisi enää samaan tilanteeseen kuin mihin minä jouduin.

Instagramissa on joitakin tosi hyviä lesbojen diversiteettiä esiintuovia tilejä. Esimerkiksi @lesbianrepresentation esittelee tunnettuja lesboja maailmalta, myös historiasta, ja @dancingwithher esittelee lesbonaisten aitoja hääkuvia.

Minä laitoin Twitterissä alulle myös Lesbian Awareness Day:n eli lesbotietoisuuden päivän, jonka tarkoitus on muistuttaa siitä, että mikä lesbo on: homoseksuaali nainen. Homoseksuaali kokee vetoa vain omaan sukupuoleen. Lesbonainen ei halua kimppakivaa miehen kanssa. Transnainen (biologinen mies) ei ole koskaan lesbo, eikä hänellä ole asiaa lesbopiireihin. ”Lesbo transnainen” on heteromies. Lesbo ei ole identiteetti, koska sukupuoli ei ole identiteetti.

Mutta vastaavasti ”hetero transmies” on lesbonainen! Kuulemieni juttujen mukaan transmiehet ovat aina olleet osana nimenomaan lesbopiireissä. Maskuliiniselle lesbonaiselle on oma terminsäkin: butch. Niin yleisestä lesboilmiöstä on kyse. Jotkut detransitioituneet naiset ovat sanoneet, että heidän detransitionsa liittyi nimenomaan siihen, kun ymmärsivät olevansa butch:eja. Tässä mielenkiintoinen video, jolla detransitioitunut nainen puhuu siitä, miten butch-naiset nykyään aivopestään ajattelemaan olevansa trans. Alla oleva kuva on screenshotti linkatun videon kommenttiosastolta:

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Miten on mahdollista olla konservatiivi homoseksuaali? Heteroiden väärinkäsityksistä yms

Tässä kirjoituksessa nivon useita aihealueita yhteen (ehkä vähän sekavastikin, mutta menköön), ja kritisoin pornon naiskuvaa, joitakin konservatiivien näkemyksiä homoihin liittyen, genderideologiaa sekä gay pride-liikettä. Aloitan kertomalla tästä artikkelista, jossa lesbo peligraafikko Emma Kantanen kertoo miesten työpaikalla häneen kohdistamasta seksuaalisesta, fetisoivasta häirinnästä:


Jutussa kerrotaan:
Peligraafikko Emma Kantanen, 30, oli lähtenyt kollegoidensa kanssa baariin työpäivän päätteeksi. Hän istui ravintolan yläkerrassa tutun miespuolisen kollegansa kanssa, kun muut vielä odottivat juomiaan alakerrassa.

– Mitäpä sanot, jos tulen joku kerta sinun ja tyttöystäväsi kanssa pitämään hauskaa? Taloyhtiön sauna ja työpaikan vessakin käyvät. Kotiini ei voi tulla, koska siellä ovat vaimo ja lapset, mies yllättäen ehdotti.

Emma järkyttyi ja kieltäytyi ehdotuksesta. Silloin työkaveri tarttui Emman käteen ja kiskaisi sen omien alushousujensa sisälle. Onneksi toinen kollega saapui yläkertaan. Emma sai vedettyä kätensä pois.

---

– Töissä viihtymisen ja uran etenemisen kannalta on joskus parempi olla hiljaa yksityiselämästään. Tuntuu siltä, että seksuaalisen suuntautumisen mainitseminen heti kättelyssä voidaan kokea provosoivana. It-ala on surullisenkuuluisa naisten lähentelyistä, ja joskus naisilta on evätty työmahdollisuuksia, jos lähentelyn kohde ei ole ollut kiinnostunut lähentelijästä, Emma kertoo.

Hän on kokenut kähmintää usein pelifirmojen bileissä, joissa on tarjottu reippaalla kädellä ilmaista alkoholia.

– Lähentelyissä ärsyttää sekin, että minun oletetaan olevan kiinnostunut miesten huomiosta.

Kun luin tämän jutun, niin ensimmäinen reaktioni oli valkohehkuinen raivo. Miksi? Koska kuvittelin itseni Kantasen asemaan ja mietin, että miltä itsestäni olisi tuntunut. Nimittäin jos olisin itse joutunut kuvatunlaiseen tilanteeseen, niin olisin raivostunut ja räjähtänyt. Aivan täysin. Kyseisen miehen vihjailu oli niin ala-arvoista ja loukkaavaa, että olisin laittanut hänet maksamaan tuosta heitosta. Olisin kertonut koko porukalle, että mitä hän minulle sanoi, tehnyt hänestä seikkaperäisen valituksen johtoportaalle ja kaivanut lisäksi hänen vaimonsa yhteystiedot ja kertonut tapahtuneesta. En enää ikinä tekisi mitään töitä kyseisen ukon kanssa rauhanomaisissa merkeissä, ja mikäli hän olisi pomoni, niin ilmiannettuani hänet vaimolleen ja muulle tiimille, irtisanoutuisin. En todellakaan jäisi hiljaisesti hymisemään tuollaisen jälkeen, tai alistuisi kohtalooni. Mikäli tuon häirinnän kohteena olisi itseni sijasta ollut tyttöystäväni, niin kyseisen äijän kohdalla olisi helvetti irti. Äijän maine olisi ikuisesti mennyttä, jos sotkeentuu minuun tai tyttöystävääni. Sama se, vaikka itseltäni menisi siinä hötäkässä työpaikka. Taatusti kerron jatkossakin uusille ihmisille uusissa paikoissa, että mikä hän on (pervoilija, pornoilija ja vaimonpettäjä). Yksikään paskapää ei manipuloi tai uhkaile minua hiljaiseksi tai kävele ylitseni yhtään millään verukkeella. Tietyt asiat ovat yksinkertaisesti anteeksiantamattomia, ja mikäli joku käyttäytyisi minua kohtaan niinkuin Kantasta kohtaan käyttäydyttiin, niin ratkaiseva raja olisi ylitetty, ja sen jälkeen armoa ei tipu. Minulla on muutamia asioita, joiden vuoksi olen valmis ottamaan suuria riskejä, jopa tekemään kamikazet, ja puolisoni turvallisuuden tai kunnian suojeleminen on niistä yksi. Antaapahan mahdollisille uusille sivustaseuraaville pervoilijoille oikeanlaisen signaalin.

Rauhoituttuani aloin miettiä, että monet heteromiehet eivät ihan oikeasti ymmärrä, että mikä lesbo on. Se sitten heijastuu siihen, että miten he lesboihin suhtautuvat. Tässä kirjoituksessa hieman selvennän asiaa sekä sitä, että millaisia väärinkäsityksiä ihmisillä lesboista on.

Lesbo tarkoittaa homoseksuaalia naista. Homoseksuaalisuus tarkoittaa yksilön seksuaalisten ja romanttisten tuntemusten suuntautumista oman sukupuolen yksilöihin, mutta ei vastakkaisen. Se, että heteromies menee ehdottelemaan juttuja lesbonaiselle, on yhtä älytöntä kuin se, että heteronainen menisi ehdottelemaan homomiehelle. Tai että homomies menisi ehdottelemaan heteromiehelle. Kiinnostaa kuin kilo paskaa, ja turpaankin tulee. Lesbous ilmenee siten, että nainen ei ole kiinnostunut minkäänlaisista suhteista miesten kanssa edes teoriassa. Lesbonainen ei reagoi samoihin ärsykkeisiin tai samalla tavalla kuin heteronainen.

Jotkut lesbot ovat kertoneet minulle, että ihmiset reagoivat usein lesboihin todella voimakkaasti, etenkin miehet. Jotkut miehet tuijottavat lesboja täysin häpeilemättä ja jotkut suorastaan vihastuvat pelkästä lesbojen läsnäolosta ja menevät erikoisella tavalla hämmennyksiin. Tämä hämmennys voi sitten purkautua aggressiona. Eräs lesbo selitti minulle, että heteromiehet pelkäävät lesbonaisten vievän heiltä naiset. Kyseisen lesbon käsityksen mukaan heteromiehet ottavat tämän uhkan tosissaan, koska sisimmässään tietävät, että toinen nainen ymmärtää naista ja hänen tarpeitaan aivan eri tavalla kuin mies voisi ikinä ymmärtää. Itse sanoisin, että pelko on irrationaalinen ja siten turha, sillä lesbot ja heteromiehet eivät lähtökohtaisesti kilpaile samoista naisista. Heteronainen haluaa miehen, jollainen lesbonainen ei voi koskaan olla, vaikka olisikin pukeutunut miesten vaatteisiin ja esiintyisi jollain tavalla maskuliinisesti. Maskuliininen nainen ei ole mies. Lesbonainen ei voi siten ikinä olla minkäänlainen aito uhka heteromiehelle, vaan koko homma perustuu väärinkäsitykselle (jonka kumoamisessa lesboilla olisi oma vastuunsa). Oman lukunsa tosin tietenkin muodostavat biseksuaalit naiset, mutta noh, he eivät ole heteroita, vaan biseksuaaleja. Oman havaintoni mukaan tosin heistäkin ehdoton enemmistö on miehiin päin suuntautuneita, eli valitsevat miehen lopulta sitten kuitenkin, vaikka heillä olisikin joskus ollut naissuhteita. Tässäkin pelissä siis heteromies selviää voittajana pitkällä tähtäimellä. Heteromies ei siis menetä mitään siinä, että jättää lesbot lesboilemaan keskenään. Valtaosa maailman naisista kun ei ole lesboja eli heteromiehen apajat ovat isot, vaikka lesboja pieni määrä siellä joukossa onkin.

Juuri biseksuaalisuus on ymmärrykseni mukaan tässä kaikessa hämmentävä tekijä. Moni perushetero ei tunnu noteeraavan biseksuaalisuuden olemassaoloa ollenkaan. Moni perushetero kykenee ymmärtämään homouden konseptina, mutta biseksuaalisuutta ei. Biseksuaalisuuden olemus aiheuttaa hämmennystä. Tässä kohtaa siten myös joillakin heteromiehillä menee lesbous ja biseksuaalisuus sekaisin. Uskon, että hämmentävyyden lähde on lesboporno.

Mielestäni on oikeutettua sanoa, että kaikki miehet katsovat pornoa. Hyvin harva mies ei koskaan katso pornoa, ja vaikka olisikin jostakin syystä nykyään lopettanut, niin on taatusti katsonut sitä jossakin kohtaa aiemmassa elämässään. Erittäin iso ja suosittu pornogenre on lesboporno. Iso kasa miehiä saa jäätävät kiksit siitä, kun katsoo kahden tai useamman naisen puuhailevan keskenään. Teoriani on, että iso kasa perusheteromiehiä yhdistää käsitteen "lesbo" suoraan näkemäänsä lesbopornoon. Tässä on kuitenkin ongelma: lesbopornon "lesbot" toimittavat puuhailuaan miehen mieliksi ja miestä viihdyttääkseen, sekä odottavat miehen hyppäävän seuraan ja tyydyttävän molemmat naiset. Koko juttu liittyy heteromiesten ryhmäseksi- ja haaremifantasioihin. Täten siis miesten mielissä käsite "lesbo" yhdistyy suoraan myös heidän haaremifantasioihinsa, ja he kuvittelevat tosielämän lesbojen olevan sama asia kuin pornolesbot. Tosiasiassa yksikään tosielämän lesbo ei halua miestä sänkyynsä edes ajatuksen tasolla. Jos haluaisi, hän ei olisi lesbo!

Myös jotkut biseksuaalit naiset ovat sanoneet, että joidenkin miesten mielestä naisen biseksuaalisuus on heti merkki siitä, että nyt saadaan sänkyyn toinen nainen kolmen kimppaan. Ikäänkuin naisen biseksuaalisuus muka tarkoittaisi automaattisesti sitä, että hän haluaisi jakaa puolisonsa jonkun kolmannen kanssa. Sama se, onko kolmas henkilö mies vai nainen. Tässä siis mies projektoi omat haaremifantasiansa naiseen. Kuulemieni keskustelujen perusteella ryhmäseksi kahden naisen kanssa on heteromiesten yleisimpiä seksifantasioita, ja lukemieni pelimieskertomusten mukaan jotkut miehet suorastaan opettelemalla opettelevat keinoja manipuloida naisia ryhmäsessioihin, joissa on kaksi naista ja yksi mies (esimerkiksi tässä kirjassa kuvaillaan moista toimintaa sekä motivaatiota sen takana). Lisäksi lesbojen seuranhakukanavilla tulee jatkuvasti vastaan heteropareja, jotka etsivät ylimääräistä naista ryhmäseksiin (ilmiö, jota itse vihaan patologisella raivolla, ja mikäli minusta riippuisi, niin monottaisin heidät kaikki hemmettiin sukkelammin kuin heteromies klikkaa itsensä nettipornoon).

Moni lesbo on sanonut minulle, että he vihaavat lesbopornoa eivätkä koskaan katso sitä. Miksi? Koska lesbopornolla ei ole mitään tekemistä aidon lesbouden kanssa, eikä se kuvaa aitoja lesbonaisten välisiä kontakteja. Lesboporno ei ole tuotettu lesbonaisia ajatellen, vaan se on tarkoitettu heteromiehille. Täten lesbopornossa ei ole aidolle lesbolle mitään samaistumispintaa. Kyse on heteromiesten naisia koskevista seksifantasioista, ei realistisesta lesbouden kuvaamisesta, tai edes naisista yleisesti. Sillä homma pätee muuhunkin pornon naiskuvaan. Pornossa ei kuvata naisia sellaisina kuin he aidosti ovat (oli kyse sitten lesboista tai heteroista), vaan pornossa kuvataan heteromiesten fantasioita naisista. Näillä kahdella on koko maailma eroa.

Lesbopornossa lesbonaiset alennetaan ja yksinkertaistetaan heteromiesten fetissiksi. Se on erittäin alentavaa, nöyryyttävää ja loukkaavaa, sillä itselleni lesboudessa on kyse ERITTÄIN todellisesta ilmiöstä, jolla on ollut, ja on, elämääni dramaattiset seuraukset.

Ilmeisesti jotkut miehet ovat niin uppoutuneet pornon maailmaan, etteivät enää erota sitä todellisuudesta. Samalla he ovat esineellistäneet naiset henkilökohtaisiksi seksileluikseen, eivätkä enää pidä naisia omina, itsellisinä, miesten mielihaluista riippumattomina olentoina. Mikä on aika perseestä, ja huolestuttavaa.


Pornolesboja
(kuva on bestlesbianpornpics -pornosivustolta)
Oikeita lesboja
(kuva on lesbonaisten aitoja hääkuvia sisältävästä Instagramista @dancingwithher)

Toivon oikeasti, että te tyypit siellä ruudun takana osaatte jatkossa tehdä tämän olennaisen eron pornolesbon ja aidon lesbon välille. Vastaavasti toivon, että tajuatte eron lesbonaisen ja homomiehen välillä. Vaikka lesbonainen on lesbo, niin hän on silti nainen. Homomies on homoudestaan huolimatta mies. Miksi tämä on tärkeää? No siksi, että miehen ja naisen seksuaalisuus ovat ratkaisevalla tavalla erilaisia. Monet homomiesten puuhat, joita hämäriksikin voitaisiin kuvata, eivät johdu siitä, että he ovat homoja, vaan siitä, että he ovat miehiä.

Kun häivytämme ymmärryksen sukupuolieroista, niin kadotamme kosketuksen todellisuuteen todella olennaisella tavalla. Genderideologiasta, eli sukupuolisekoilusta niinkuin minä sitä kutsun, kärsivät kaikki, myös homot ja lesbot. Olen esimerkiksi ollut näkevinäni, että jotkut lesbot ovat lähteneet matkimaan homomiehiä, ja sitten ihmetelleet, kun siitä seurasi draamaa ja pahaa mieltä. Niin, miksiköhän... Tässä on kyse juuri sen seurauksista, kun biologisia sukupuolieroja ei ole ymmärretty. Lesbosuhteet toimivat aivan eri perusdynamiikalla kuin homomiesten suhteet, koska lesbot ovat naisia ja homot miehiä. Nainen hakee parisuhteessa jo lähtökohtaisesti pääasiassa eri asioita kuin mies, tai vähintään eri tärkeysjärjestyksessä (on tietenkin sanomattakin selvää, että yksilölliset erot voivat olla suuria, ja vaikka biologiset erot tunnustetaan, niin nämä asiat joutuu soveltamaan jokaisen yksilön kohdalla hieman uusiksi).

Tähän välin sivuhuomautus, joka auttanee laittamaan asioita perspektiiviin: olen kuullut (konservatiivisen) näkemyksen, jonka mukaan avioliitto on olemassa siksi, että promiskuiteettiin taipuvainen mies saadaan sitoutumaan naiseen, jolle on tuottanut jälkeläisiä. Eli toisinsanoen, koko avioliittolaitos on olemassa, jotta naisia ja lapsia suojeltaisiin miesten (luonnolliselta!) seksuaalisuudelta. Kaikenlaiset seksuaalisuuteen liittyvät hämäräpuuhat eivät ole homomiesten yksinoikeus, vaan kyse on miessukupuolen tyypillisestä toiminnasta (Pattaya, anyone?). Esimerkiksi seksi- ja pornoaddiktio, sekä niistä seuraavat ongelmat, ovat nimenomaan miesten ongelma (lukekaa sivut linkkien takana, oikeasti).

Se, mikä mahdollistaa homomiesten puuhat, on se, että heidän toimintansa kohdistuu toisiin miehiin, jotka luonnollisesti haluavat täsmälleen samoja asioita. Heteromiesten puuhia hillitsee voimakkaasti se, että naiset eivät halua samoja juttuja kuin miehet, eivätkä samalla tavalla. Päinvastoin, naisille monet miesten fantasiat ja mielihalut ovat suorastaan kauhistus. Täten heteromiehen on usein turvauduttava johonkin välikäteen, kuten rahaan tai manipulointiin, saadakseen sen mitä haluaa, ja moni mies (keneltä rahat, kyvyt, tai pelkkä häikäilemättömyys puuttuvat) jää myös kokonaan ilman naista. Homomiehelle riittää, että hän lähestyy toista homomiestä ja kysyy "pano?" Vastaus tähän on yksinkertainen kyllä tai ei, ja mikäli vastaus on ei, niin yksinkertaisesti siirrytään seuraavaan homomieheen, jolle kysymys toistetaan. Homomiehet ovat kertoneet, että seksiä saa aina ja erittäin helposti, ja ennenkaikkea täysin ilmaiseksi. On mielenkiintoista, että eräs seksuaalisesti todella aktiivinen homomieskaverini kertoi katsovansa todella vähän pornoa.

Uskon monien heteromiesten homovihan rakentuvan pohjimmiltaan:
1) kateellisuudesta,
2) toisen miehen himoitsevaan katseeseen liittyvästä seksiobjektina olemisen ahdistuksesta (monet tuntemani homomiehet ovat fyysisesti niin isoja, että pystyisivät halutessaan perseraiskaamaan valtaosan heteromiehistä).

Minulta on useasti kysytty, että jos olen lesbo(/trans), niin miten voin olla konservatiivi. Helposti. Seuraavassa lyhyt katsaus aiheeseen tiettyjen valittujen pointtien kautta:

  1. Vankka osa maailmankuvaani on biologisiin sukupuolieroihin uskominen. Vaikka homot ja lesbot ovat jossain suhteessa muista miehistä ja naisista poikkeavia, niin he ovat silti miehiä tai naisia. Homoseksuaalisuus ei muuta homomiehiä ja lesbonaisia kokonaisvaltaisesti muusta väestöstä poikkeaviksi olennoiksi. Biologisen sukupuolen ja sen erityispiirteiden ottaminen huomioon on homo- ja lesbosuhteissakin olennaisen tärkeä osa.
  2. Minulla on erittäin konservatiiviset parisuhdearvot. Seta jakoi SLEY:lle ns. rottapalkinnon vuonna 2019 heidän parisuhdeoppaastaan ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”. Selailin oppaan läpi ja totesin olevani oppaan kanssa lähes täysin samaa mieltä suurinpiirtein kaikesta. Minun kohdallani ainoa ero heteroihin on se, että minun kohdallani näitä täysin samoja arvoja sovelletaan samaa sukupuolta olevaan kumppaniin. Miten se on mahdollista, jos suhteessa on kaksi naista? Koska minä olen friikki, ja asetun täysin luonnostani ja mielelläni maskuliiniseen rooliin. Tämä jättää toiselle tilaa ns. ”olla nainen”, koska minulla on vähemmän tarvetta sellaiseen. Lisäksi olen täysin lesbo, mikä ilmenee mm. siten, että yksinkertaisesti rakastan naisia ja naiseutta ja haluan nähdä toisen suorastaan kukoistavan naisena, haluan myös auttaa häntä siinä. Toinen nainen ei ole minulle millään tavalla ”kilpailija”, enkä ole koskaan kokenut toisia naisia kilpailijoiksi kanssani. Olen yksinkertaisesti eri kategoriassa kuin he, ja toinen nainen ei vaan voi triggeröidä minussa jonkinlaista huonommuuden tunnetta (niin ei ole koskaan tapahtunut koko 33-vuotiaan elämäni aikana, joten tuskin tulee tapahtumaan jatkossakaan). Päässäni on pari piuhaa kytketty ratkaisevasti eri tavalla kuin perusheteronaisilla.
  3. Vastustan hyvin kokonaisvaltaisesti nykyajan ”Mikä-mikä-maa -kulttuuria”, missä aikuisiän saavuttaneet ihmiset haluaisivat vaan loputtomasti keskittyä bilettämiseen, kerskakulutukseen ja keskarin näyttämiseen ympäröivälle yhteiskunnalle ja sen arvoille ilman huolta huomisesta kuin jotkut ylikasvaneet yläasteteinit. Jokaisen ihmisyksilön kuuluu kasvaa aikuiseksi. Kun se tapahtuu, niin kapinalliset yläasteteiniajat ovat kokonaan ohi, eivätkä ne palaa. Aikuistumiseen kuuluu oleellisena osana aikuisen sosiaalisen roolin omaksuminen, eli siis ohjaajana, kasvattajana, rajanvetäjänä, suojelijana ja vastuunottajana toimiminen. Aikuisen ihmisen tehtävä on pitää muista huolta ja suojella muita. Aikuisuudessa on monta osa-aluetta, jotka eivät ole ns. ”kivaa”. Sivuhuomautuksena monille tätä lukeville konservatiiveille, että Mikä-mikä-maa -kulttuuri ei ole homouden tai lesbouden mukana kylkiäisenä tuleva piirre, vaan se on suurempaa yhteiskunnallista liikehdintää, joka vaikuttaa ihan kaikkien ihmisten ajatusmaailmaan (ja siten tietenkin myös homoihin, koska homot sisältyvät ”kaikkiin”). Homot ja lesbot voivat ihan hyvin irtisanoutua koko roskasta ja olla silti täysin homoja/lesboja. Setalainen ajattelu tai pride-liike ei ole ainoa näkökulma näihin asioihin tai ainoa mahdollinen suhtautumistapa.
  4. Yksi syy, miksi vastustan pride-liikettä, on se, että siinä on aina ollut sisäänrakennettuna kapinameininki ja keskarin näyttely, minkä tosin uskon liittyvän kiinteästi siihen, että varsinkin menneinä aikoina pride-liikkeen syntyaikoina homoutta ei ole ihan oikeasti hyväksytty yhteiskunnassa, ja homot ja lesbot ovat ihan oikeasti ja konkreettisesti joutuneet kärsimään siitä. Tämä on sitten purkautunut uhona, vihamielisyytenä ja kapinana ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan, ja saanut homot ja lesbot ghettoutumaan yhteen. Mikä on menneiden aikojen kontekstissä ymmärrettävää, sillä olivathan he kirjaimellisesti taistelussa elämästään. Henki on kuitenkin jäänyt elämään pride-liikkeeseen, vaikka ajat ovat muuttuneet. Mielestäni tämä ei ole millään tavalla rakentavaa, ja vaikka pride-liikkeelle varmasti onkin ollut tilausta joskus menneisyydessä (lukekaa huviksenne vaikka, että mitä Alan Turingille, brittiläiselle matemaatikolle, tehtiin vuonna 1952), niin kyseinen liike on tullut nyt kokonaan tiensä päähän. Tarvitaan aivan uudenlainen homoliike, joka vastaa juuri tämänhetkisen yhteiskunnan tarpeita. Ei ole millään tavalla rakentavaa ruokkia (tai lietsoa!) ihmisten teiniuhoa, katkeruutta tai kapinamieltä, vaan heitä pitää ohjata käsittelemään nuo tunteet, pääsemään niistä yli, etsimään rakentavia elämänhallintakeinoja ja kasvamaan tasapainoisiksi aikuisiksi. Pride-liike on minun silmissäni vain yksi iso penskojen uholiike. Ei-heterona olemisen ei todellakaan tarvitse (eikä pidä) olla sellaista. Pride-liike tuntuu jämähtäneen ajattelussaan jonnekin menneisiin aikoihin. Tilanne on hieman sama kuin joidenkin feministien kohdalla, kun he vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja feminismin klassikkoteoksia lukiessaan jotenkin kuvittelevat, että yhteiskunta on yhä samanlainen kuin 1950-luvulla (minkäaikaista yhteiskuntaa ja ajattelua nuo teokset kritisoivat). Paljon on kuitenkin kerennyt vettä virrata Kymijoessa, ja ajat ovat oikeasti muuttuneet. Uskon, että monet nuoret ei-heterot ovat nimenomaan pride-liikkeen ajattelutavan uhreja monella tasolla. Eli he ovat jossain kohtaa hakeutuneet hakemaan apua ja tukea tilanteessaan, päätyneet pride-liikkeen vaikutuksen piiriin ja sitten omaksuneet sieltä ajattelutapoja ja toimintatapoja ns. sosiaalisena kontagiona. Uskon, että monet nuoret ei-heterot eivät todennäköisesti olisi koskaan päätyneet harkitsemaan esim. kaikenmaailman transidentiteettejä tai polyamoriaa, jos niitä ei olisi heille pride-liikkeen toimesta tyrkytetty joka puolelta.


Summa summarum: nykyinen pride -liike on genderideologia (sukupuolisekoilu) yhdistettynä ikuiseen kapinamielialaan ja Mikä-mikä-maa -kulttuuriin. Oma arvomaailmani ja maailmankuvani on ratkaisevalla tavalla erilainen. Ongelma on se, että pride-liikkeellä on tällä hetkellä homoasioiden monopoli. Pride-liikkeelle ei yksinkertaisesti ole yhtäkään vaihtoehtoa. Näkisin mielelläni muutoksen tähän niin pian kuin mahdollista ja tahdon omalta osaltani osallistua muutoksen aikaansaamiseen.

Konservatiivien näkee usein kritisoivan homoja ja pride-liikettä juuri holtittomasta seksuaalisuudesta. No, milläs heterot ovat laittaneet holtittoman seksuaalisuuden (eli lähinnä miehet) kuriin kautta historian? Pakottamalla heidät omaksumaan aikuisen, vastuullisen, muita ajattelevan ihmisen roolin. Tämä on usein ollut isän/äidin rooli, mutta se ei ole ainoa olemassa oleva vastuullinen rooli. Mies tai nainen voi olla monenlaisissa vastuullisissa rooleissa yhteiskunnassa (esimerkkejä: suvun vanhin, kylän vanhin, hallitsija, armeijan komentaja, opettaja, lastentarhanhoitaja, työpaikan pomo, jonkin yleishyödyllisen järjestön hallituksen jäsen, luostarin apotti/abbedissa). Näissä rooleissa voi ihan hyvin olla myös homo tai lesbo. Toisin kuin Mikä-mikä-maa -kulttuuri kuvittelee, sikailu ei itsessään voi olla elämän tarkoitus kenellekään. Ihmiseliö tarvitsee itsekuria ja jotakin syvällisempää sisältöä elämälleen pitkällä tähtäimellä.

Konservatiivit usein myös kritisoivat homoja sanoen, että he eivät voi koskaan tullakaan vastuullisiksi aikuisiksi, koska eivät voi saada lapsia (biologisesti). Tämä ei pidä paikkaansa. Historia on täynnä lapsettomia ihmisiä, jotka ottivat itselleen jonkin muun vastuullisen aikuisen roolin kuin isän tai äidin roolin, tai löysivät elämälleen jonkin muun syvällisen merkityksen. Argumentti on nk. olkiukko. Puhun aiheesta tällä videollani. Muistutan erityisesti kristilliskonservatiiveja siitä, että esimerkiksi sellaiset henkilöt kuin Johannes Kastaja, Jeesus ja Paavali olivat kaikki lapsettomia.

Kautta historian ihmiset ovat kipuilleet aikuiseksi kasvamisessa sekä aikuisen roolin omaksumisessa. Kautta historian monet ovat myös epäonnistuneet tuon roolin täyttämisessä, tai pelänneet sen omaksumista ja siten pakoilleet sitä. Ei tarvitse kauaa historiankirjoja tai vaikka menneiden aikojen romaaneja selailla, kun tämä asia tulee konkreettisesti selväksi, ja että mitä seurauksia esimerkiksi suvulle tai avioliitolle tai lapsille on ollut siitä, kun mies tai nainen on pakoillut vastuun ottamista. Yhteisön tehtävä on ennen kaikkea auttaa ja tukea nuoria kasvamaan aikuisiksi. Nyky-yhteiskunta, ja pride-liike, epäonnistuu tässä aivan kokonaan.

Mielestäni se on tragedia, joka meidän pitäisi kollektiivina lähteä tietoisesti muuttamaan.

torstai 13. helmikuuta 2020

"Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä" - Transkokemus ja trauma

Otsikossa on lausahdus, jota kaikki detransitioitujat, myös minä itse, joutuvat kuuntelemaan jatkuvasti. Olen ihmetellyt, mitä noiden sanojien päässä oikein liikkuu, kun menee sanomaan jotakin noin älyttömän typerää, mutta keskustellaanpa nyt aiheesta tässä bloggauksessa. Sanojat tuntuvat rinnastavan transprosessin johonkin kampaajalla käyntiin tai tatuoinnin ottamiseen tms., ja heiltä tuntuu menneen ohi aivan kaikki pointit, joita detransitioitujat ovat yrittäneet nostaa esille, nimittäin mielenterveysasiat.

Olen keskustellut transihmisten mielenterveysasioista jonkin verran Youtube-kanavallani tässä ja tässä, sekä maininnut Youtubessa ja blogissani useita kertoja omat mielenterveyshäiriöni, jotka jäivät transpolin henkilökunnalta diagnosoimatta (PTSD ja dissosiaatio). Detransitioitujat mainitsevat erittäin usein kärsineensä pitkään täysin tietämättään dissosiaatiosta ja/tai PTSD:stä, mutta sotkivat kokemuksen transsukupuolisuuteen, ja kukaan ei kyseenalaistanut heidän johtopäätöstään, vaan suorastaan pönkitti sitä. Transsukupuoliseksi itsensä kokevilla ihmisillä on usein myös muita mielenterveysongelmia tai joku muu kehonkuvahäiriö yhtä aikaa kehodysforian kanssa, esim. syömishäiriö. Transaktivistien vakioselitys on, että nämä kaikki johtuvat transsukupuolisuudesta, eli transsukupuolinen ihminen kärsii niin paljon, että hän oireilee lukemattomilla tavoilla, esim. itsetuhoisuudella. Rupesin kuitenkin itse jo useampi vuosi sitten pohtimaan tekemieni havaintojen pohjalta, että ovatko ihmisen ongelmat seurausta transsukupuolisuudesta, vai onko transsukupuolisuus (eli kokemus väärässä kropassa olemisesta) seurausta ihmisen ongelmista. Tulin siihen lopputulokseen, että isossa osassa tapauksista transkokemus on seurausta ihmisen ongelmista, ei siis päinvastoin. Mitä enemmän detransitioitujien juttuja kuuntelee ja transyhteisöä tarkkailee, niin sitä enemmän tämä käsitys vahvistuu.

Sain Youtubessa ja muualla netissä paljon kommentteja, joissa ihmiset olivat suuttuneet tai loukkaantuneet siitä, että ”haukun” tai ”syyllistän” ihmisiä heidän mielenterveysasioistaan, tai ”naureskelen” niille. Näiltä kommentoijilta oli kuitenkin mennyt viestini täysin ohi, sillä oikea viestini oli, että:

ERILAISET MIELENTERVEYDEN HÄIRIÖT OVAT OIKEASTI OLEMASSAOLEVA ASIA, JOKA VAATII OIKEAA, OSAAVAA JA AMMATTITAITOISTA HOITOA, JA IHMINEN, JOKA KÄRSII JOSTAKIN HÄIRIÖSTÄ, KÄRSII SIITÄ IHAN OIKEASTI, EI LEIKISTI, JA HÄN TARVITSEE APUA.

Mielenterveyshäiriöitä on eri asteisia ja ne voivat ilmetä lukemattomilla eri tavoilla. Jotkut mielenterveydenhäiriöt ovat oikeasti syviä ja oikeasti vakavia, ja voivat vaarantaa ihmisen itsensä sekä hänen ympäristönsä (esim. ne häiriöt, joiden yhteydessä ihmisen todellisuudentaju horjuu tai kokonaan katoaa). Häiriöstä kärsivä ihminen voi olla aivan täysin ja totaalisesti häiriönsä vallassa ja sen vietävissä. Ihminen itse ei ole välttämättä millään tavalla tietoinen häiriöstään, ja miten voisikaan olla, sillä hän on ensinnäkin 1) sairas, 2) maallikko. Häiriöiden osaavaan diagnosointiin tarvitaan ammattilainen, eli siis psykiatri (joka on koulutukseltaan erikoislääkäri). Esimerkiksi minä itse en edes tiennyt, että on olemassa sellainen asia kuin dissosiaatiohäiriö. En ollut koskaan kuullutkaan koko asiasta, ennen kuin ensimmäisen kerran törmäsin netissä detransitiotarinaan. Tämän jälkeen osasin epäillä dissosiaatiota itselläni ja hakeuduin hoitoon psykiatrian poliklinikalle, missä todettiin samantien, että minulla on aivan selvää dissosiatiivista oireilua. Lisäksi se, että miten eri häiriöitä kuuluu hoitaa ja vieläpä oikein, on ihan oma maailmansa, ja mikäli joku amatööri laitetaan asialle huseeraamaan, niin hän saattaa vain pahentaa asioita, ja sen jälkeen ollaan entistä syvemmässä kusessa. Siksi ammattitaitoinen psykiatrinen hoito on mielenterveyden häiriöiden kohdalla AIVAN EHDOTTOMAN TÄRKEÄ ASIA. Mikäli sinun mielestäsi maallikoiden pitäisi osata diagnosoida ja hoitaa omat mielenterveyden häiriönsä, niin olet aivan täysi idiootti, ja sinulle kuuluukin sanoa asia ääneen ja päin naamaa.

Noh. Olen tuntenut vuosien varrella useita ihmisiä, jotka joko pitävät itseään transsukupuolisena, ja ovat hakeutuneet transhoitoihin tai käyneet ne läpi, tai jossain kohtaa pitäneet itseään transsukupuolisena, mutta luopunut tästä käsityksestä. En ollut varsinaisessa transyhteisössä koskaan kovin syvällä toisin kuin esimerkiksi toinen suomalainen detransitioituja Nita, mutta kuuluin kyllä transsukupuolisten foorumeille, kävin jonkin aikaa säännöllisesti tukiryhmässä, sekä kaveripiirissäni oli useita transsukupuolisia. Pistin jo useampi vuosi sitten merkille, että transsukupuolisilla on usein erittäin rankka tausta. Heillä on siis paljon traumaattisia kokemuksia, jopa erittäin rajuja sellaisia, sekä pitkällistä, syvää mielenterveysoirehdintaa. Traumaattiset kokemukset yleisesti ottaen ovat tarpeeksi vahvoja rikkomaan koko ihmisen, jopa peruuttamattomasti ja parantumattomasti, varsinkin, jos ne ovat alkaneet lapsuudessa. Traumatisoitunut ihminen voi oireilla hyvin kirjavilla eri tavoilla ja traumatisoitumisesta seuraa yleensä uusia häiriöitä. Mielestäni ei voi olla sattumaa, että transsukupuolisissa on niin paljon ihmisiä, joilla on tällainen tausta. Kavereillani, joiden kanssa olen keskustellut aiheesta, on samanlaisia kokemuksia transsukupuolisista ihmisistä ja he ovat päätyneet samoihin johtopäätöksiin kuin minä. Olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että eivät ole koskaan tavanneet ongelmavapaata transsukupuolista, vaan havaintojensa mukaan transsukupuolisilla on rajuja ongelmia myös sukupuolenvaihdoshoitojensa jälkeen, ja osa jopa pahenee hoitojen jälkeen. Olen itse ihmetellyt useamman tuntemani ihmisen kohdalla, että miten voi olla mahdollista, että kyseinen ihminen on IKINÄ saanut transdiagnoosin ja transhoidot, kun hänen kohdallaan on niin ILMEISTÄ, että hänen kehonkuva- ja minäkuvahäiriönsä ovat suorassa kytköksessä hänen erittäin traumaattisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Miten voi olla mahdollista, että KENELLEKÄÄN, etenkään hyvin nuorelle ihmiselle, kenellä on tällainen tausta, annetaan peruuttamattomia transhoitoja (=kehonmuokkaushoitoja) ENNEN kuin hän on käynyt massiiviset ja syvälliset terapiajaksot läpi? Ja puhun nyt siis ihmisistä, joilla on perheväkivaltatausta tai jotain vastaavaa, sekä jo lapsuudessa alkanutta syvää mielenterveysoirehdintaa. Esimerkiksi eräs tuntemani hyvin nuori transhenkilö kertoi, että hänen dissosiaationsa on niin syvä, että hän välillä alkaa vahingoittaa itseään vain tunnustellakseen, että onko hän oikeasti olemassa (derealisaatio, depersonalisaatio), ja häntä ei tämän vuoksi voi jättää yksin. Sama henkilö kertoi, että hän joutui jo lapsena sähköhoitoon vakavan masennuksen hoitamiseksi, koska mikään muu ei ollut auttanut.

Tässä kohtaa jengi yleensä toteaa tuohtuneina, että yritän mustamaalata transsukupuolisia, ja siten toimimalla ojennan aseita änkyröille. Päinvastoin! Erittäin tärkeä osa ihmisten hoitoa minkä tahansa asian suhteen on se, että hän saa oikeaa hoitoa oikeaan häiriöön. Oikea hoito tietenkin edellyttää oikean diagnoosin saamista. Havaintojeni mukaan transsukupuolisiksi itsensä kokevien ihmisten kohdalla normi on se, että heidän oireilunsa tulkitaan transsukupuolisuudeksi (= oletettu synnynnäinen, parantumaton tila), kaikki huomio kohdistuu henkilön oletettuun transsukupuolisuuteen ja sitä kautta kehonmuokkaushoitoihin, ja samaan aikaan HÄNEN MUUT ONGELMANSA JÄÄVÄT JOPA KOKONAAN DIAGNOSOIMATTA JA HOITAMATTA. Tämä on niin vakava potilasturvallisuus- ja laiminlyöntiasia, että järkeni ei kykene käsittämään, että miten tästä ei ole olemassa suorastaan mitään haloota. Ja kun esim. minä nostan asian esille, niin reaktio on ”miksi sä haukut ihmisiä” tai ”ihan itse transhoitoihin menit, syytä itseäsi vaan”. Ei voi kuin silmät pyöreinä kysyä, että mitä helvetin persettä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

Toistan: vakavasti sairaiden ihmisten sairaus jää jopa kokonaan diagnosoimatta ja/tai hoitamatta, ja sen sijaan heidän järkkynyttä/vioittunutta/rikkoutunutta todellisuudentajuaan (eli harhojaan) pönkitetään muiden ihmisten ja terveydenhoitosysteemin toimesta, ja heille uskotellaan, että ainoa keino parantaa heidän vointiaan on peukaloida heidän kehonsa hormoneja ja amputoimalla ruumiinosia.

Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä mitään ongelmaa? Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä koko aikamme pahinta ihmisoikeusrikkomusta? Voiko olla niin, että ihmisten tietämys mielenterveysasioista yleisesti on niin olematonta, että he eivät kykene tunnistamaan oireita ja laskemaan 1+1, joten tätä kautta minunkin juttuni ovat heille täyttä hepreaa?


Traumatisoitumisen eräs vaikutus on se, että mieli ”blokkaa” vaikeat muistot, eli toisinsanoen työntää ne jonnekin tietoisuuden perukoille, jolloin ihminen ei pääse kyseisiin muistoihin ja/tai ajatuksiin tietoisesti käsiksi, eikä hän varsinkaan kykene käsittelemään näitä asioita. Tämä myös vaikeuttaa trauman tunnistamista. Ihminen saattaa oireilla monin eri tavoin, ja hän saattaa olla oireilustaan tietoinen, mutta hän ei ymmärrä lainkaan, että miksi hän oireilee ja mitä tehdä asialle. Terapiatyöskentelyssä sitten pyritään tunnistamaan syitä oireilun taustalla (mikä saattaa olla vuosikausien projekti), mutta meillä on tässä maailmassa paljon jopa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä, jotka eivät päädy koskaan terapiaan, ja jatkavat oireiluaan hautaan saakka. Jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä olevansa traumatisoituneita, ja vaikka ympäristö huomaa henkilön oireilun, niin henkilö itse ei ymmärrä oireilevansa. Jos joku olisi ehdottanut minulle ollessani noin 20-vuotias, että olen traumatisoitunut jostain, niin olisin nauranut. Huomatkaa, että traumatisoitumiseen ei vaadita dramaattisia väkivaltaisia kokemuksia, kuten raiskatuksi tai hakatuksi joutumista, vaan traumatisoitumisen aiheuttaa myös kiusaamisen kokeminen lapsena jossain muodossa (passiivinen kiusaaminen, kuten porukasta ulos sulkeminen, riittää) tai etäinen huoltaja. Tämmöiset voivat vaivata ihmista pitkälle hänen aikuisikäänsä jopa hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Jos henkilö joutuu esimerkiksi triggeröitymisen kautta tekemisiin jonkun hänelle vaikean asian kanssa, niin seurauksena voi olla täysi sekoaminen, etenkin pahimmissa traumatapauksissa. Juurikin tästä syystä trauman käsittely voi olla erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, sillä voidakseen parantua traumasta ihmisen täytyy ensiksi kyetä kohtaamaan se. Moni ihminen mieluummin pakenee traumaa kuin kohtaa sen, sillä kohtaaminen voi olla äärimmäisen tuskallista ja se voi aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita ihmisessä (huom. ihminen ei tee tätä läheskään aina tietoisesti, vaan kaikki on täysin tiedostamatonta). Pakenemiskeinoja on lukemattomia, esimerkiksi erilaiset turruttamiseen, lohduttamiseen tai huomion muualleviemiseen tähtäävät toiminnot, kuten runsas alkoholinkäyttö, lohtusyöminen, seksiaddiktio, pakkomielteinen liikunta tai työnarkomania. Ihmiset voivat mennä aivan äärimmäisyyksiin traumaa paetessaan ja tehdä ulkopuolisen näkökulmasta täysin älyttömiä, typeriä ja epäloogisia asioita. Btw, olen erittäin vihainen tietyille poliittisille toimijoille siitä, että he ovat saattaneet käsitteen ”triggeröityminen” täysin naurunalaiseksi. Oikea traumatriggeröityminen on nimittäin oikeasti vakava asia, ja liittyy aina hoitoa vaativaan mielenterveysongelmaan. Moni detransitioituja on sanonut, että transidentiteetti oli mielen suojamekanismi jostakin traumaattisesta asiasta selviämiseksi (kutsutaan defenssimekanismiksi), ja kun henkilö tuli tästä asiasta vuosien varrella itse tietoiseksi, niin hän kykeni sanoittamaan kokemuksensa, puhumaan siitä ammattilaiselle ja sitä kautta hakemaan apua. Kun henkilölle opetettiin keinoja prosessoida vaikeita asioita, niin trauma alkoi pikkuhiljaa purkautumaan, ja olo parani. Tässä kohtaa henkilö kykeni samalla luopumaan transidentiteetistä. Olen käsitellyt terapiatyöskentelyä tällä videollani. Olen vuosien varrella saanut blogini kautta myös useamman viestin, jossa kirjoittaja on sanonut olevansa onnellinen siitä, että tajusi itse lopettaa omat transtutkimuksensa kesken ja hakea apua muualta. Tämänkään perusteella transpoliin ei voi yhtään luottaa siinä, että se osaisi tarvittaessa ohjata potilaita kokonaan muuhun hoitoon. Mikä on tietenkin erittäin huolestuttavaa. Terveydenhoitohenkilökunnan on erittäin tärkeää osata hahmottaa, että mikä on syy ja mikä seuraus transkokemuksessa.


Tämä ylläkuvattu prosessointiasia tapahtui myös minulle itselleni eli olen itsekin käynyt läpi vastaavanlaisen pitkän prosessin. Detransitioni siis tavallaan alkoi jo pari vuotta ENNEN kuin tein varsinaisen päätöksen detransitioitumisesta. Se alkoi nimittäin prosessoinnin muodossa, ja olenkin jäänyt ikuisesti kyselemään, että JOS olisin saanut osaavaa terapiaa ennen transhoitojen aloittamista, niin olisinko selvinnyt dysforiastani kokonaan ilman transhoitoja. Ja vastaus on ikuinen en tiedä, sillä mitään terapiaa ei koskaan kokeiltu eikä edes ehdotettu, vaan minut diagnosoitiin suoraan transsukupuoliseksi ja näin toimimalla terveydenhoidon ammattilaiset pönkittivät harhaista minäkuvaani. Vastaavasti taas detransitioni ei päättynyt siihen, kun aloin kutsumaan itseäni jälleen naiseksi, vaan joudun tänäkin päivänä aivan jatkuvasti käsittelemään, prosessoimaan sekä hallitsemaan dysforiaani, jota nyt osaan hallita, sillä opin keinot siihen. Keinoja ihan oikeasti on, ja ne on ihmiselle opetettavissa.

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tämä minunkin kohdallani toteutunut ammattilaisten toiminta on voinut olla mahdollista, sillä en usko sekuntiakaan, että transpolin erikoissairaanhoidon koulutettu henkilökunta ei tietäisi kaikkia tässä blogissa esittelemiäni asioita. He tietävät tämän kaiken aivan varmasti, ja paljon enemmänkin. Tämän tiedon pohjalta heidän täytyy ehdottomasti olla kykeneviä vetämään piuhoja yhteen ja laskemaan 1+1=2, kun kerran minäkin kykenen. Ja silti he toimivat niinkuin toimivat. En käsitä, miten voi olla mahdollista, että minun dissosiaationi on jäänyt transpolin ammattilaisryhmältä huomaamatta ja diagnosoimatta, ja niin on jäänyt muidenkin. Transpolit ovat päästäneet transtutkimuksista läpi kehonmuokkaushoitoihin minua itseäni paljon, paljon syvemmin ongelmaisia ihmisiä. Minä itse olin kuitenkin aina toiminta- ja työkykyinen. Moni muu ei ollut. Minä kävin koko transtutkimusten ja transhoitojen ajan normaalisti töissä. Moni muu ei käynyt. Miten voi olla mahdollista, että transpolin henkilökunnalla ei hälytyskellot soi? Mikä on ihmisten oireilussa syy ja mikä seuraus?

Transyhteisö ja LGBT-aktivistit puhuvat yleensä siihen tyyliin kuin ihmiskunta jo tietäisi transasioista kaiken mahdollisen, mutta minusta asia on juuri päinvastoin: me tiedämme loppujenlopuksi transasioista ja transkokemuksesta hyvin vähän, ja on jo aikakin käynnistää mittavat tieteelliset tutkimukset asioiden perusteelliseksi selvittämiseksi, jotta oppisimme varmuudella diagnosoimaan transsukupuolisuuden oikein, emmekä enää koskaan päätyisi arvailemaan tai mutuilemaan. Transpoli muutenkin on olemassa sitä varten, että siellä seulotaan joukosta ne, joiden ei pitäisi kehonmuokkaushoitoihin ryhtyä, mutta tässä tehtävässään transpoli on täysin epäonnistunut jo useita kertoja, ja herraties montako detransitioitujaa Suomessa oikeasti on, varsinkin seuraavan tulevan 10 vuoden aikana. Suomessakin transpoli siirtyi nimittäin vuoden 2019 alusta ns. informed consent -käytäntöön eli suomeksi ”tietoon perustuva suostumus”, jossa vastuu transhoidoista vyörytetään potilaan niskoille. Minun aikanani tätä käytäntöä ei vielä ollut, ja silti olen nyt tässä. Juurikin tässä käsillä olevassa bloggauksessa olen avannut sitä, että miksi kyseinen informed consent on äärettömän huono idea, ja olen paljon miettinyt, että mitkät pahuuden voimat ovat ylipuhuneet transpolin ottamaan sen käyttöön. Tästä ei voi seurata mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Mitä tulee terveydenhoitoon, niin lääkärin vastuu on ehdoton, etenkin niin vakavassa asiassa kuin peruuttamattomassa kehonmuokkauksessa, johon ryhdytään mielenterveyssyistä. Transhoidot eivät esim. ole verrattavissa siihen, että polvesi on sökö ja tarvitset polvileikkauksen (=elimelliseen vaivaan elimellinen hoito) niinkuin Trasekin varapuheenjohtaja kaverilleni Twitterissä sanoi, vaan siinä yritetään hoitaa mielenterveysasioita muokkaamalla kehoa, mikä vertaantuu lähinnä siihen, että maanis-depressiiviselle ihmiselle suoritetaan lobotomia ja hänelle uskotellaan, että lobotomia on ainoa hoitokeino hänen ongelmiinsa. Ja huomatkaa tämä vertaus nyt nimenomaan nykyajan kontekstissä, eli maanis-depressiivisyyteen todellakin on olemassa muuta hoitoa kuin lobotomia (niinkuin on dysforiaankin on muuta hoitoa kuin kehonmuokkaushommat).


Tosin huomatkaa, että huoleni ei liity pelkästään detransitioitujiin, sillä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa on iso kasa mielenterveystapauksia, jotka eivät päädy detransitioitumaan. Detransitiossa on kyse siitä, että ihminen kykeni kohtaamaan traumansa, käsittelemään sen ja liikkumaan eteenpäin. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, eivätkä varsinkaan ilman psykiatrista apua. Minä kysyn, että kuinka monelle noista ihmisistä transprosessi on todellisuudessa heidän oikeiden ongelmiensa lakaisua maton alle, ja kuinka moni heistä olisi mahdollisesti saanut sisimmässään olevaa ahdistusvyyhtiä auki ILMAN transhoitoja, jos heillä olisi ollut pääsy oikeasti osaavaan terapiaan ja muihin tukipalveluihin, ja mikäli yhteiskunnassa ei olisi olemassakaan massiivista koneistoa, joka puskee ajatusta väärään kehoon syntymisestä? Teoria siitä, että transkokemuksesta kärsivällä ihmisellä on ”vastakkaisen sukupuolen aivot” ja täten tila on synnynnäinen ja parantumaton, on pelkkä teoria, sillä aivotutkimukset eivät kuulu transtutkimuksiin eli transtutkimuksissa ei tutkita potilaiden aivoja. Me emme tiedä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten aivojen rakenteesta yhtään mitään. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta mitään, etkä tiedä sinäkään, joten kommentit tyyliin ”sinä et koskaan ollut trans” ovat täysin älyttömiä. Jos minä en ole trans, niin millä perusteella kukaan muukaan on? Miten me varmuudella todennamme transsukupuolisuuden tai ei-transsukupuolisuuden ihmisestä? Vai mahtaako minun ei-transsukupuolisuuteni johtuakin lähinnä siitä, että todellisuudentajuni ja itsereflektiokykyni eivät olleetkaan lopulta tarpeeksi vioittuneet harhaisuuden jatkamiseen? Minä en yritä kieltää sitä, etteikö maailmassa olisi sellaisia ihmisiä, joiden aivorakenne on poikkeuksellinen, sillä luonnossa tapahtuu kaikkea outoa ja jännää koko ajan, mutta tämä aivorakennejuttu koskee vain niitä yksilöitä, joiden aivot on oikeasti tutkittu ja heidän rakennepoikkeamansa on todennettu. Kaikkien muiden kohdalla on kyse pelkästä arvailusta.

Tutkimisen arvoinen asia on myös se, että kuinka moni transhoitoja läpikäynyt ihminen päätyy detransitioitumisen sijaan tekemään itsemurhan. Blogissani kävi aikoinaan kommentoimassa aktiivisesti eräs vanhempi transsukupuolinen, joka kertoi, että hän kuului joskus 90-luvun alussa transpiireihin ja hänellä oli siellä tiivis transnaisten (=biologiset miehet) kaveriporukka. Nykypäivänä kommentoija itse on ainoa tuosta porukasta, kuka on enää elossa. Hän puhui kommenteissaan paljon mielenterveysongelmien tutkimisen tarpeellisuudesta, sillä hän oli nähnyt paljon surullisia tapauksia sekä kaikenlaista rajua mielenterveysoireilua. Olen samansuuntaista kuullut muuallakin, esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa kerron thaimaalaisista transnaisista (tunnetaan nimellä ladyboy), jotka olivat näkemässäni dokumentissa kertoneet, että heistä moni jättää menemättä jalkovälileikkaukseen, koska olivat nähneet liian monen ystävänsä sekoavan tuon leikkauksen jälkeen. He olivat tästä päätelleet, että juuri jalkovälileikkaukseen liittyy jotakin pimeää, eivätkä siksi uskaltaneet mennä siihen. Yhdysvaltalainen transsukupuolinen tubettaja Blaire White tuli samaan lopputulokseen omalla kohdallaan. Tämän tutkimuksen mukaan transsukupuolisten itsemurhaluvuissa tapahtuu piikki leikkausten jälkeen. Mediassa näkyvästi esillä olleet sankaritarinat ja menestystarinat taitavat olla pelkkä jäävuoren kiiltelevä huippu. Veden pinnan alla on isot kasat shittiä ja skeidaa.

Olen täysin äimän käkenä siitä, että ihmisten ensimmäinen reaktio tässä bloggauksessa esiin nostamiini asioihin on ”ojennat aseita änkyröille”. Sellaisenko ajatteleminen on teidän prioriteettinne? Prioriteettinne ovat täysin ylösalaisin, sillä kaikkien prioriteetti pitäisi olla potilasturvallisuus, terveydenhuollon eettisyys sekä ihmisten hyvinvointi. Mitä tulee peruuttamattomiin kehonmuokkaushoitoihin, niin niiden tarpeellisuus tulee aina tutkia jokaisen erillisen ihmisen kohdalla erikseen. On olemassa ihmisiä, keiden ei pidä antaa muokkaustoimenpiteisiin mennä, vaikka he itse kokisivat jossakin kohtaa tarvitsevansa ko. muokkauksia. Lisäksi transtutkimuksia tulee jatkuvalla syötöllä kehittää, niinkuin kaikkea muutakin terveydenhoitoa. Jos uusia tutkimustuloksia, uutta tietoa tai uusia havaintoja tulee esiin, niin hoitosysteemin tulee reagoida siihen. Detransitioilmiö sekä dissosiaation ja traumakokemusten yhteys transkokemukseen on tällainen asia, johon transtutkimussysteemin tulee reagoida, ja mikäli jokin käytäntö muuttuu uuden tiedon valossa epävarmaksi tai kyseenalaiseksi, niin asiantuntijoiden tulee käynnistää massiiviset lisätutkimukset. Me tiedämme varmuudella, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään transsukupuolisena ja jopa käyneet läpi transhoitoja, mutta ovat löytäneet ei-kehonmuokkauksellisia keinoja selvitä dysforiasta (minä itse olen sellainen). Täten väite siitä, että dysforiaan ei ole muuta hoitoa kuin sukupuolenvaihdos, on täysi vale. Olen itse ehdottanut esim. erillisen dysforiapolin perustamista transpolin rinnalle sekä dysforiayhdistyksen perustamista ja dysforian hoitoon tähtäävän psykofyysiseen fysioterapiaan pohjautuvan jatkuvasti pyörivän kurssin kehittämistä (mainitaan tällä videolla). Tämä ei ole mitään hämärää änkyräpolitiikkaa, vaan ihmisten hoitamista terapeuttisin keinoin, ja päämääränä on ihmisten olon ja elämänlaadun parantaminen ILMAN, että heidän tarvitsee läpikäydä erittäin rankkoja kehonmuokkaushoitoja ja ILMAN, että he joutuvat lääkevalmisteiden käyttäjiksi koko loppuiäkseen (hormonihoitoa on tarkoitus jatkaa loppuelämän!). Tällaisia vastaavia ehdotuksia ovat maailmalla ja Suomessa tehneet myös sellaiset ihmiset, jotka ovat minun kanssani täysin erilaisessa poliittisessa leirissä. On erikoista, että monet niistä ihmisistä, jotka vastustavat esimerkiksi ruoan lisäaineiden käyttöä ja tavoittelevat mahdollisimman ”luonnonmukaista” elämää ovat sitten kuitenkin eturivissä tsemppaamassa muiden ihmisten (jopa lasten) voimakasta lääkkeellistä kehonmuokkausta, sekä kyseisten ihmisten saattamista riippuvaisiksi lääkeaineista loppuiäkseen. Transsukupuolisten hormonihoito jatkuu nimittäin loppuelämän, ja detransitioituja joutuu samaan lääkekierteeseen, mikäli hän on ehtinyt käydä leikkauksissa (itse joudun nyt ottamaan keinotekoista estrogeenia rajujen vaihdevuosioireiden estämiseksi, koska munasarjani on leikattu transhoitojen yhteydessä irti).

”Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä” on kaiken edelläkuvatun varjolla aivan täysin uskomaton lausahdus, sillä todella monelta transsukupuoliseksi itsensä kokevalta ihmiseltä ei voida olettaakaan, että hän tekisi päätöksiä täydessä ymmärryksessä. Ei hän tee, koska hänen muut häiriönsä estävät sen. Esimerkiksi dissosiaatio aiheuttaa häiriöitä ihmisen todellisuudentajuun ja mitä syvempi dissosiaatiotila on kyseessä, sitä merkittävämpiä vaikutukset ovat. Oman lukunsa muodostavat esimerkiksi psykoottinen masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, joita myös esiintyy transsukupuoliseksi itsensä kokevilla. Joillakin ihmisillä on oireita useammasta kuin yhdestä mainitusta, sekä niiden lisäksi persoonallisuushäiriöistä (omien havaintojeni mukaan etenkin epävakaa persoona sekä narsistinen persoona). Tämä on jo melkoinen cocktail, ja on kertakaikkiaan vastuutonta ajatella, että ongelmat ratkeavat sillä, että laitetaan (sairaat ja mieleltään järkkyneet) ihmiset allekirjoittamaan papereita, joissa he vakuuttavat ymmärtävänsä, mitä ovat tekemässä. Toistan: eivät he ymmärrä, ja miten voisivatkaan ymmärtää. Juuri se on se pointti, jota yritän tässä rautalangasta vääntää. Se, ettei transpolin psykiatri tunnista ihmisestä erilaisia häiriöitä ENNEN kuin kyseinen ihminen aloittaa peruuttamattomia kehonmuokkaustoimenpiteitä, ja ohjaa häntä asianmukaiseen psykiatriseen hoitoon, on todella vakava hoitovirhe sekä potilaan vaarantamista. Hommasta tekee vakavammin myös se, että transpoli pönkittää potilaan epävakaata minäkuvaa sekä legitimoi sen asettamalla virallisen transsukupuolisuusdiagnoosin (jollainen minullakin on). Oma lukunsa on tietenkin massiivinen yhteiskunnallinen transidentiteetin tsemppauskoneisto, joka on levinnyt jo päiväkoteihinkin. Tämän koko tsemppauskoneiston koko olemassaolo on tietenkin erittäin kyseenalaista, mutta koko homman pitäisi viimeistään tyssätä transpoliin, missä terveydenhoitohenkilökunta pistää perseilylle stopin. Mutta kun ei se pistä. Olen miettinyt jo pitkään, että mitä hemmettiä transpoleilla oikein tapahtuu ja tietääkö ne siellä yhtään, mitä ovat tekemässä. Asiasta pitäisi käynnistää laaja selvitys.

Oma lukunsa asiassa on tietenkin se, että transhoitoihin ryhtyvä ihminen ei voi aina tietää, että mitä kaikkia mahdollisia pitkäaikaisia vaikutuksia tai sivuvaikutuksia transhoidoilla on. Ihmiset ovat nälvineet minua siitä, kun olin heidän mielestään niin tyhmä, etten ottanut selvää transhoitojen vaikutuksista. Paitsi, että otin. Minä lurkkasin pitkään transfoorumeilla ja luin lukemattomia prosessipäiväkirjoja läpi. Useissa päiväkirjoissa oli paljon kuvia sekä yksityiskohtaista tietoa hoitojen vaikutuksista. Minä tiesin, mitä esimerkiksi leikkauksissa tapahtuu, ja minulla oli myös transpolilta saatuja dokumentteja, joita erikseen pyysin. Näissä dokumenteissa esiteltiin transhoitojen vaikutuksia sekä tilastoja. Tästä kaikesta huolimatta monet asiat transhoidoissa tulivat minulle yllätyksenä. En esimerkiksi tiennyt mitään siitä, että mitä kaikkia vaikutuksia on naispuolisen yksilön yleisterveyteen sillä, että hänen kehossaan ei ole tarpeeksi estrogeenia. Myös testosteronivalmisteilla itsellään on iso kasa sivuvaikutuksia, ja monista noista sivuvaikutuksista ei puhuttu esimerkiksi transfoorumeilla mitään. Sain lopulta sellaisia sivuvaikutuksia, joista en ollut kuullut kenenkään mainitsevan, en lääkärinkään, mutta vastaavasti minulle jäi tulematta monta sellaista vaikutusta, jotka näyttivät olevan muilla yleisiä. Merkittävää on se, että ongelmat alkoivat vasta kolmisen vuotta transhoitojen aloittamisen jälkeen. Ongelmat eivät alkaneet heti. Näkisinkin nyt nykyisten tietojeni valossa, että iso ongelma transyhteisön kanssa on se, että siellä on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät ole olleet transhoidoilla vielä kovin kauaa. Haluaisinkin nyt kuulla nimenomaan niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hormoneilla 20 vuotta tai kauemmin. Tässä kaksi videota, jolla testosteronia neljätoista vuotta käyttänyt transmies puhuu vaikutuksista. Hän lopetti testosteronin käytön terveyssyistä, vaikka ei ole detransitioituja. Alla myös screencäpit eräästä Twitter-keskustelusta. Minä tajusin muutaman vuoden hormoneilla oltuani, että tämä koko asia on paljon, paljon monimutkaisempi kuin mitä kukaan on minulle kertonut, ja että en ole ikinä tavannut ketään vanhempaa transihmistä (ja tarkoitan ”vanhemmalla” nyt sellaista, joka on tosiaan ollut hormoneilla 20 vuotta, en esimerkiksi 40-vuotiasta, joka aloitti hormonit viime vuonna). Mitä tulee leikkauksiin, niin mikään ennalta lukemani, edes näkemäni kuvat, ei kyennyt valmistamaan minua siihen, että miltä leikkauksessa oleminen lopulta oikeasti tuntui. En ollut kyennyt kuvittelemaan niitä tuntemuksia etukäteen, ja miten olisinkaan voinut. Olihan kyseessä täysin uusi kokemus, minkälaista en ollut aiemmin kokenut, ja lisäksi leikkaukset ja niiden tulokset ovat erittäin yksilöllisiä. Juuri leikkaukset saivat minut palaamaan jostain dissosiaatiohuuruista takaisin kehooni, ja aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa transidentiteettiäni vakavissani juuri leikkauksia koettuani. Mutta se on kokonaan uusi kirjoituksen aihe.


No yritänkö tässä kirjoituksessa nyt väittää, että kaikki transsukupuoliseksi itsensä kokevat ovat jostakin traumatisoituneita ja päätyvät kaikki lopulta detransitioitumaan tai tekemään itsemurhan? En, sillä eihän minulla nyt tietenkään ole tietoja kaikista maailman transihmisistä, enkä yritäkään väittää olevani joku yleisjeesus, joka tietää kaikesta kaiken. Sanon, että meillä on varma tieto siitä, että transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa ON traumatisoituneita, myös erittäin syvästi traumatisoituneita, ihmisiä, ja heitä ei ole ihan vähän. Heitä on huolestuttavan paljon suorastaan, mutta silti jostain kumman syystä tämä koko aihe on hyshys. Yritän teroittaa sitä, että trauma ja/tai dissosiaatio on ilmeisen selvästi kytköksissä transkokemukseen, ja näiden yhteyttä pitää nyt ihan oikeasti ruveta tutkimaan perusteellisesti. Miksi? Jotta ihmisiä osattaisiin auttaa oikein, ja jotta detransitioitujia EI TULISI ENÄÄ LISÄÄ, ja jotta ihmiset saisivat oikeaa hoitoa oikeaan ongelmaan, eivätkä menisi kehonmuokkaushoitoihin turhaan. Meillä nimittäin alkaa olla maailmalla detransitioitujia jo aika paljon, ja heitä astuu esiin koko ajan lisää, ja transtutkimuksiin hakeutuvien nuorien määrä on räjähtänyt käsiin länsimaissa. Ensimmäiset oikeusjututkin ovat jo tulilla.

Tässä kirjoituksessa esittämäni monet väitteet perustuvat omiin kokemuksiini ja omiin havaintoihini. Mitä tulee moniin tietoihini transihmisistä, niin ne perustuvat todella usein IRL-kohtaamisiin tai keskusteluihin suljetuilla foorumeilla, joten minulla ei ole esittää kirjallista dataa kaikista asioista. Mikäli näistä asioista on tehty virallisia tutkimuksia, niin minulla ei ole niistä tietoa. Aina välillä tihkuu kyselytietoa yksittäisistä ryhmistä tai yksittäisiltä ammattilaisilta, mutta siihen se jää (esimerkiksi tässä yksi). Siksi peräänkuulutan laajempaa tutkimusta. Meillä on aivan liikaa pelkkää mutuilua ja teoretisointia, sekä vanhojen tietojen yleistämistä uuteen kohderyhmään. Kenelläkään ei luulisi olevan mitään puolueettomia tieteellisiä tutkimuksia vastaan, kaikkein vähiten transyhteisöllä, sillä mikäli heidän näkemyksensä ovat tosia ja tieteeseen perustuvia, niin silloin lisätutkimukset osoittavat heidän olevan oikeassa. Mutta transyhteisö ei yleensä näytä olevan tutkimuksille lainkaan avoin. Itselläni on sellainen kutina perseessä, että transyhteisöllä on jotakin salattavaa tai he tietävät itsekin, etteivät heidän väitteensä kestä lähempää tarkastelua, joten siksi he keskittyvät lähinnä kiukutteluun ja uhkailuun (eli siis manipulointiin).

Mielestäni yhteiskunnassa pitäisi aloittaa laajempi keskustelu traumasta ja trauman vaikutuksista yleisesti, ja siitä, mikä merkitys traumatisoitumiseen liittyvillä asioilla on ihmisen elämään, toimintakykyyn, ajatteluun ja elämänlaatuun. Onko sinulla kokemusta tai tietämystä trauma-aiheesta jotakin kautta, tai tarjota linkkejä tietolähteisiin? Tule kertomaan siitä kommentteihin.

Lopuksi haluan todeta, että olen lakannut puhumasta ”transsukupuolisuudesta”, vaan puhun nykyään ”transkokemuksesta”. Uskoin aikoinaan aivoteoriaan dysforian syntymisen taustalla, mutta en usko enää. Aivoteorialle ei ole tarpeeksi todisteita. Käytin aikoinaan käsitettä ”transsukupuolisuus/transsukupuolinen” kuvaamaan sellaista tilaa, missä henkilöllä on synnynnäinen aivorakennepoikkeama, mikä synnyttää hänelle kroonisen olotilan väärässä kehossa olemisesta. Mutta mikäli tällaista aivorakennepoikkeamaa ei ole, niin mitä transsukupuolisuus silloin konkreettisesti on? Kokemus transsukupuolisena olemisesta on kyllä olemassaoleva ilmiö, millä on vakavat seuraukset (samaan tapaan kuin anorektikon kokemus lihavana olemisesta on oikea, vakava asia, joka pitää ottaa tosissaan). Koska kenenkään aivoja ei transtutkimusten yhteydessä tutkita, niin en tee enää rinnastusta/johtopäätöstä transkokemus -> transsukupuolinen. Huomatkaa, että tämä ei kuitenkaan tee henkilön transkokemusta yhtään vähemmän vakavaksi asiaksi. Transkokemus on vakava, aina hoitoa tarvitseva psyykkinen häiriö.