lauantai 23. maaliskuuta 2019

V*tun maailma

Ja taas on keppostelijat olleet liikkeellä ja pistäneet paukutellen maailmalla.

Kolmatta maailmansotaahan on tässä povailtu jo useamman vuoden, ja mitä tiedämme ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta, niin tapahtumat saattavat lähteä etenemään dominoefektinä hyvinkin yhtäkkisesti. Sitten pian ollaankin jo helisemässä. Näinä hetkinä olen onnellinen siitä, että asun täällä norsun perseessä kaukana kaikesta maailmanmenosta. Tässä tuntee olevansa kivasti turvassa. Jos Suomessa alkaa jotain tapahtua, niin eiköhän se sijoitu joko Helsinkiin, Turkuun, Tampereelle tai Ouluun. Minä olen kaukana noista kaikista.

Niin hirveän moni asia kyllästyttää minua nykyään. Olen niin hiton väsynyt niin hiton moneen asiaan. Tahdon vain mennä naimisiin ja viljellä perunoita söpössä mökissä jossakin kirkonkylällä. Leipoa pullaa ja karjalanpiirakoita mummojen kanssa ja silitellä heidän kissoja, kerätä sieniä metsästä, kalastaa lähiseudun järvellä, lukea mielenkiintoisia kirjoja takan ääressä ja kirjoittaa omia viinilasi kädessä. Keittää kahvia sunnuntaisin kirkonkylän kirkossa ja heittää läppää lähipubissa. Tehdä vuosittainen lomamatka jonnekin aurinkorannalle pahimman kaamoksen aikaan. Vaeltaa joka vuosi puolisoni kanssa jalkaisin jonkun pyhiinvaellusreitin. Eikä minun tarvitse edes mennä naimisiin mitenkään virallisesti. Minulle keskinäinen lupauksemme ja valamme on aivan täysin riittävä ja pitävä. Paskat minä homoavioliitosta. Pitäköön ympäröivä yhteiskunta arvonsa ja perinteensä. Kyllä kirkonkylän perukoille yksi hiljainen lesbopari mahtuu.

Pitänee iskeä joku hippityttö jostain. Suuri maailma saa painua minun puolestani helvettiin.

P.S: Sähköpostiosoitteeni on samettiorkidea@gmail.com winkwink

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Vieraskynä: Terapeutti, jolle naiseuteni ei kelvannut

Tervetuloa jälleen yhden vieraskynäkirjoituksen pariin. Tämä on kolmas kirjoitus nimimerkiltä "Tyttö tuonpuoleisesta", joka on nuori lesbonainen, jonka hänen terapeuttinsa käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi, koska "Tyttö" oli poikatyttönä ja lesbona ns. viallinen nainen. Hän kuitenkin ymmärsi olevansa tekemässä virheen ja hänen transhoitojaan ei koskaan aloitettu. Kirjoittajan aikaisemmat kirjoitukset:
Minä ja trans
Dysforia, identiteetti ja lapsuus
Kirjoittaja on aloittanut myös oman blogin, jota pääset lukemaan TÄSTÄ.

Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

*****

TERAPEUTTI, JOLLE NAISEUTENI EI KELVANNUT
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

Kun ensimmäisen kerran näin ensimmäisen terapeuttini, hän huomasi heti etten ollut täysipainoinen naisenalku. Ahaa, liian vähän meikkiä. Ahaa, ei hienoja vaatteita.
Sanon näin, koska ensimmäisiä hänen suustaan kuulemiani kysymyksiä oli:"Teettekö te äitisi kanssa tyttöjen juttuja?"
En ollut itse ottanut asiaa esille millään lailla tai vihjannut kärsiväni mistään sukupuoleen liittyvistä ongelmista. Suonette anteeksi, jos julkeasti oletan ettei terapeuttini kysymys tullut tyhjästä. Olin nimittäin selkeästi ns. sukupuolisopeutumattoman oloinen, ja jatko paljasti, että terapeuttini kiinnostus asiaa kohtaan oli epäterveen voimakasta.

Olin ilmaissut inhoavani neidittelyä ja prinsessaksi kutsumista. Toinen terapeuttini taktiikoista olikin juuri noiden sanojen käyttäminen. Hän huomautteli jatkuvasti, etten meikannut tarpeeksi tai käyttänyt riittävän naisellisia vaatteita. Kun toteutin konventionaalista sukupuolista käyttäytymistä, hän palkitsi minut kehuilla.
Toinen hänen tarjoamistaan vaihtoehdoista oli sukupuolenvaihdos. Sanon "vaihdos" sillä olisi sietämättömän kornia puhua kohdallani korjauksesta. Siihen hän yllytti minua kertomalla, etten ajattele kuin nainen ja ettei terve nainen voi mitenkään olla toisen naisen kanssa suhteessa. Minulle jäi sellainen kuva, että hän oli jo tavallaan luovuttanut yrityksessään saada minusta kunnollinen kaunistautuva nainen joten minun olisi helpompaa vain olla mies. Ei tarvitsisi ajella kainalokarvoja. Voisi olla avoimesti naisista kiinnostunut ja puhua ns. pukuhuonejuttuja.

"Mies on luomakunnan kruunu, mutta nainen on pää joka sitä kannattelee", hän sanoi. Aivan älytöntä paskaa. Kokemukseni ja tutkimukset väittävät, ettei nainen suinkaan ole keskimäärin älykkäämpi kuin mies. Olen ehkä itse tavallista fiksumpi, muttei yksi ihminen riitä kertomaan mitään kokonaisesta sukupuolesta. Ja sitä paitsi - en minä halua kannatella ketään tai olla Eeva kenenkään Aatamille. Ihmisiä on jo tarpeeksi, joten voin hyvin olla osallistumatta lisääntymisrumbaan. Lesbouteni olen jo hyväksynyt. On siis olemassa järkeviä ja tunnepohjaltaan konsistentteja syitä minun jättäytyä heteroseksuaalisesta parinmuodostuksesta kokonaan pois.

Nainen oli terapeuttini mielestä myös sellainen olento, joka ei pärjää toisen samanlaisen kanssa. Ilmeisesti se on jotenkin hankalampaa kuin olla erilaisen ihmisen kanssa, eikä naisten välillä tietenkään ole massiivisia eroja koska pillun omistaminen määrittää koko persoonallisuuden! Terapeuttini piti lesboja ja homoja siis sairaina ja epäonnistuneina yksilönä, joiden piti jäämän onnettomiksi. Hän ujutti päähäni ajatusta, että olisin joko biseksuaalinen tyttö jolle ei vain ole opetettu naisellisia avuja, tai poika tytön ruumiissa - silloin ainakin olisin hetero.

Nämä ajatukset, varsinkin se etten ole kelvollinen naiseksi, jäivät itämään päähäni. Terapeuttini oli vastuuhenkilö, jonka takana monet etuoikeudet kuten mahdollisuus vaikuttaa lääkitykseeni ja hoitooni muutenkin lepäsivät. Muuta ei ollut tehtävissä - täytyi alistua ja nyökkäillä mukana.

Kahdeksantoistavuotiaana sain tarpeekseni niistä rituaaleista, joita kunnollinen naiseus vaati. Aloin suunnitella transitiota.
Te tiedättekin jo, miten siinä kävi. Nykyään en jaksa enää välittää paskan vertaa siitä, miltä näytän. Olen fantasioinut terapeuttini julkisesta nöyryyttämisestä ja muustakin, mutta nykyään minusta tuntuu, että jo niin katkerana ja pinnallisena ihmisenä eläminen on riittävä rangaistus hänelle. Minä olen häntä nuorempi, kauniimpi ja älykkäämpikin ja kietoisin halutessani melkein miehen kuin miehen pikkusormeni ympärille, hänelle noilla asioilla lienee merkitystä joten juhlin tällä ajatuksella. Vaan ennen kaikkea olen omalla mittapuullani parempi ihminen kuin hän, koska en ikinä aivopesisi ketään vihaamaan itseään. Ja tämä on ainut ajatus, jolla todella on merkitystä.

Sametin keväinen tsemppauspläjäys


Jotain Ihan Muuta vaihteeksi. Koska tiedän, että myös teillä siellä ruudun takana on ollut viime aikoina vaikeaa.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Vieraskynä: Dysforia, identiteetti ja lapsuus

Näin naistenpäivänä on ilo julkaista teille tämä teksti nimimerkiltä "Tyttö tuonpuoleisesta". Kirjoittaja on itseään aikaisemmin transsukupuolisena miehenä pitänyt nuori lesbonainen. Hänet käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi hänen terapeuttinsa, koska "Tyttö" oli ns. viallinen nainen. "Tyttö" kuitenkin ymmärsi ennen transhoitojen aloittamista olevansa tekemässä virheen. Hänen transhoitojaan ei koskaan päädytty aloittamaan. Kirjoittajan aiempi teksti löytyy tästä. Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

Hyvää naistenpäivää kaikille lukijoille!


*****

DYSFORIA, IDENTITEETTI JA LAPSUUS
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

Varhaisin muistikuvani sukupuoli-identiteetin astumisesta elämääni on, kun hyvää tarkoittava täti kysyy isältäni, onko rattaissa istuva lapsi tyttö vai poika.
"En minä ole tyttö enkä poika! Minä olen hevonen!" huudan isäni päälle.
Tämä voi tosin olla valemuisto. Epäilen nykyään kaikkea, mikä liittyy sukupuoliristiriitaani nuorella iällä.

Vanhemmiltani ei tullut minkäänlaista viestiä sen suhteen, miten minun tulisi tyttönä käyttäytyä suhteessa maailmaan. Minun annettiin leikkiä dinosauruksilla ja autoilla. Olin kyllä hieman kiinnostunut myös niinsanotuista prinsessaleikeistä lyhyen ajan, mutta seikkailut ja tappamisjutut ja tarinat veivät voiton. Jos joku lukee Harry Potteria, olin tyypillinen korpinkynsi. Aina nenä kirjassa tai sitten ulkona telmimässä puiden katveessa mielikuvitusystävieni kanssa.

En vieläkään identifioidu naiseksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten näe naiseutta identiteettinä vaan sinä kokemuksena, joka johtuu naiskehossa elämisestä. Tunnistan kehoni omakseni. Se vain lienee olemassa tällaisena, identifioiduin siihen tai en. Se, että havainnoin sitä, ei vielä liity identiteettiini mitenkään. Se on tietynlainen kuori, tietty tomumaja, ajatuslaiva jota minä persoonallisuuteni kanssa ohjaan.

Ajatusmaailmani on tietysti muuttunut viime vuosina aika paljon, mutta olen silti sama ihminen. Muistan yhä, miltä kehodysforia tuntuu ja jos ajattelen sitä, voin kääntää sen päälle. Olenko jotenkin ollut epäaito transihmisyyteni kanssa? Mistä sen olisi voinut tietää, kun oireilin tismalleen samalla tavalla vuosia kuin niin useat transitioon asti päätyneet?
Minulla on kuitenkin samanlaista taustaa; mieshahmoihin samaistuminen, poikamainen ulkomuoto ja äänekäs vastustus tytöksi erittelyä kohtaan. En vihannut vaaleanpunaista sen takia, että siinä olisi värinä ollut jotain huonoa, vaan sen takia, että kyseessä oli tytöille tyrkytetty väri. Minä en halunnut olla passiivinen prinsessa vaan seikkailija, aktiivinen toimija, eikä siinä nyt ole mitään erikoista sinällään.

Prinsessa oli muuten sana, jota ensimmäinen terapeuttini rakasti käyttää minua vastaan, antimonarkistista poikatyttöä, joka koki sen turhankin nöyryyttävänä. Kun vertaan nykyiseen minuuteeni, pystyn hyvin kuuntelemaan, kuinka olen hieno neiti tai prinsessa, vaikka kuka hyvänsä minut tunteva tietääkin etten asetu noihin sanoihin mitenkään päin.

Palatakseni asiaan - mikä tekee juuri minun kokemuksestani epätyypillisen? Nuo samat huolet painavat transmiehiä ja -poikia hyvin yleisesti. Lisäksi tietysti kehodysforia, joka alkoi minulla (kuten usein käy) juuri murrosiän kynnyksellä.
Miksi juuri minä paranin dysforiasta miltei kokonaan? Vaikka se oli voimakkaampi kuin mikään muu inhon ja depersonalisaation tunne kehoani kohtaan? Huijaanko itseäni? En mielestäni. Olen aidosti onnellinen, vaikka ahdistun monesti siitä ajasta jonka olisin voinut käyttää itseni rakastamiseen. Minusta nykyinen suhteellisen seestynyt tilanteeni ei sulje pois sitä faktaa, että dysforiani oli aitoa. Se oli keskittynyt nimenomaan naiseuden tuntomerkkeihin. Se oli repivää, ällöttävää ja sairasta. En toivoisi kenenkään ristiksi.

Nyt varmaan joku ajattelee, että patoan vain tunteeni ja minun pitäisi tulla uudestaan itselleni kaapista transmiehenä. Vaan olisihan se näin lesbon näkökulmasta sääli, jos näin hienoa naisen kehoa lähtisi muuttelemaan jonkin periaatekysymyksen vuoksi. Tehkööt muut mitä tahtovat, en jaksa käydä kamppailua kenenkään muun sukupuolesta kuin omastani. Mutta transpolille en mene. Enkä riisu yltäni sen asian tunnustamista, että olen nainen tai tyttö. Olin tyttö kun halusin olla hevonen, olin tyttö kun vihasin rintojani, ja vaikka jonkin aikaa olinkin mielestäni trans, on minun silloinen mielipiteeni herttaisen yhdentekevä sen rinnalla, että tämä ruumis pitää vain hyväksyä. Toista samalaista en saa.
Ei transitio olisi minua auttanut.

Minulta kysytään vieläkin, miksi puhun poikamaisella äänellä. Monet hätkähtävät käytöstäni, vaikken varsinaisesti ole huonotapainen. Voisi kuvitella, että joudun jotenkin uudestaan assertoimaan itselleni ja muille sukupuoleni, kuten olen tässä tekstissä tehnyt. Tosiasiassa minua huvittaa jokainen kerta, kun ajattelen itseäni naisena syystä tai toisesta. Nauran itsekseni sille harhaluulolle, ettei tämä kroppa ole minua varten. Ehkä olisin erilainen, jos olisin syntynyt pojaksi. Mahdotonta sanoa. Siinäkin tapauksessa että minulla olisi miehen mieli, olen sopeutunut jo uskomattoman hyvin elämään tässä varastetussa naiskehossa, eikä kukaan ole pääni sisällä tullut vaatimaan sitä takaisinkaan.

Vika olikin dysforiassa, ei sukupuolessani.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Vieraskynä: Minä ja trans

Tämänkertaisen vieraskynäkirjoituksen meille tarjoilee nimimerkki "Tyttö tuonpuoleisesta", joka on itseään aikaisemmin transsukupuolisena miehenä pitänyt nuori lesbonainen. Hänet käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi hänen terapeuttinsa, koska "Tyttö" oli ns. viallinen nainen. "Tyttö" kuitenkin ymmärsi ennen transhoitojen aloittamista olevansa tekemässä virheen. Hänen transhoitojaan ei koskaan päädytty aloittamaan.

Olen blogissa maininnut pari kertaa sen, että jotkut ovat sitä mieltä, että moderni transagenda on uusi homojen eheytymisterapian muoto (linkki 1, linkki 2, linkki 3, linkki 4), erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. Etenkin hyvin konservatiivisten tai uskonnollisten vanhempien on joskus helpompi sulattaa lapsen sukupuolenvaihdos kuin lapsen homoseksuaalisuus (lesbotyttärestä tulikin heteromies tai homopojasta tulikin heteronainen). "Tyttö tuonpuoleisesta" todistaa, että huoli on aiheellinen ja tätä oikeasti tapahtuu Suomessa 2000-luvulla.

Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

*****


MINÄ JA TRANS
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

"Kumpi on kauniimpi? Minä vai äitisi?" Terapeuttini tapittaa minuun ylimeikatuilla sinisillä silmillään.
Suuni on yhtäkkiä kuiva. Haluan sanoa 'äitini'. Hän ei meikkaa eikä arvostele muita naisia ulkonäön perusteella. Hän on muutenkin paljon kauniimpi kuin tämä olento edessäni, joka pukeutuu kuin 2000-luvun pissikseksi kutsuttu ihmistyyppi, ollen tosin yli kaksin verroin keskimääräistä lajin edustajaa vanhempi.
Juuri siinä hetkessä vihaan terapeuttiani tuhottoman paljon.

"Homot eivät ole oikeita miehiä."
"Nainen on liian samanlainen ollakseen toisen naisen kanssa."
"Nainen ei pidä lompakkoa taskussa."
"Oletko ajatellut, että olisitkin poika?"
Pääni oli täynnä näitä lauseita ja kaunaa niiden laukojaa kohtaan. Olin ollut kiusattu sen takia, että pukeuduin collegevaatteisiin ja näytin liian ruokkoamattomalta tullakseni ikäisteni tyttöjen kanssa toimeen. Minulle tarjottiin kahta vaihtoehtoa; naisistu, heitä meikit naamaan ja kävele sipsuttaen tai hakeudu sukupuolenvaihdoshoitoihin. Pyörittelin päässäni molempia. En halunnut tuottaa terapeutilleni sitä tyydytystä, että muuttuisin hänen kaltaisekseen teräväkieliseksi korkokenkäolennoksi.
Omaa vikaani oli se, etten itseinhossani nähnyt kolmatta vaihtoehtoa.

Kaikenlaisia ahdistavia ajatuksiani pyöri päässäni. Kuinka rintani tekivät minusta saman joukon edustajan terapeuttini kanssa. Kuinka ruumiini oli tarkoitettu muiden käyttöön, kantamaan lapsia, vaikka minulla oli vahva tarve omistaa itseni kokonaan. Ajatuskin raskaaksi tulemisesta sai minut haluamaan vahingoittaa itseäni. En kestänyt miesten katseita, en sitä limaista oloa baari-illan jälkeen kun olin ollut niille alttiina. Halusin hyökätä kaikkea sitä vastaan mikä tuli iholle ja halusi niputtaa minut samaan joukkoon kiusaajieni ja terapeuttini kanssa. Koin itseni oksettavaksi. Rasvaprosentti? Liian korkea, tunsin itseni lihavaksi vaikka olin hoikka normaalipainoinen. Lantio? Liian leveä, en tehnyt ylimääräisiksi kokemillani senteillä mitään. Rinnat? Niille minulla ei ollut mitään käyttöä, halusin repiä ne irti ettei kukaan katsoisi niitä ihaillen. En voinut rakastaa mitään sellaista itsessäni, mikä teki minusta naisen. Minun kaltaiselleni ihmiselle ei mielestäni ollut olemassa onnellista tapaa olla naaras, olin liian äänekäs, liian itsenäinen ja raju, liian suorasukainen ja ennen kaikkea liian lesbinen.

"Kyllä me sinut hommataan transhoitoihin, älä huoli", uusi terapeuttini sanoo. On ensimmäinen tai toinen kerta, kun tapaamme.
Hänen huoneessaan on ikoneja ja hän puhuu hyvin nopeasti. Alan epäillä, että terapeutillani on mania.
Epäilen myös tässä vaiheessa, onko transhoidoissakaan mitään järkeä.
Pyörittelen asiaa, ja sisälläni syntyy dysforiankin ylitse kantava ajatus: entä jos dysforia onkin väärässä ja minussa ei olekaan mitään vikaa? Entä jos olen erilaisena, poikamaisena, aavistuksen Asperger-piirteisenä, ylitarkkana lesbonaaraana juuri sopiva eikä minun tarvitse olla kukaan muu?

Minun olisi pitänyt tietää, etten halua miehiltä muuta kuin pakopaikan naisten maailmasta jossa minua nälvittiin ja arvosteltiin säälimättä. Miehet ja aiemmin pojat inspiroivat minua olemaan parempi ihminen ja vaatimaan vähemmän armopaloja. Tilanne on sittemmin parantunut, mutta nuorempana ollessani tyttöseurassa halusin ampua itseni. En jaksanut sitä kaksinaamaisuutta, jota suurin osa ikäryhmäni naisista harrasti. Ja silti, niitä harvoja naisia jotka eivät minua inhonneet, minä rakastin silloinkin kun ei objektiivisesti olisi pitänyt, minä halusin heidät iholleni, heidän kosketuksensa tuntui kodilta.
Jos vihaa ja rakastaa samaan aikaan jotain ryhmää ja kuuluu itsekin siihen, voi kokea syvää ristiriitaa. Saattaa myös alkaa vihata itseäänkin.

"Kumpi olisi parempi?" kysyn ystävältäni, vaikka tiedän jo tasan tarkkaan kumpi on vastaus ahdistukseeni.
"Nainen", hän vastaa ja katsoo minuun.
Olen rauhallisempi. Dysforia muuttuu jotenkin; se koteloituu ja alkaa rapistua pikkuhiljaa.
Entisen terapeuttini määritelmän mukaista naista minusta ei saa vieläkään, ja hyvä niin. Olen nainen joka haluaa naisia; olen outolintu; olen monta asiaa samaan aikaan enkä halua enää että minua kohdellaan silkkihansikkain. Loppu munankuorilla kävelylle. Loppu jatkuvalle tuskalle ja tunteelle siitä, että minussa on jotain perinpohjaisen väärää.
Suljen mielessäni kirjan täynnä minua hoitaneiden ihmisten letkautuksia, jotka päästin ihon alle.
Minuun ei kykene enää mikään homofobian terä; olen pahimman jo käynyt läpi ja iloitsen, kun säästyin näin vähällä. Monelle muulle kävi toisin ja käy jatkossakin.
Istun sohvalla naisenperseelläni ja kirjoitan naisenkäsilläni näitä sanoja. Voin hyvin; olen vahvempi kuin koskaan ennen.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Lapsiin ja nuoriin keskittyvä sisarusblogi avattu

VALKOINEN ORKIDEA -BLOGIIN TÄSTÄ!

Musta orkidea -blogille on perustettu sisarusblogi Valkoinen orkidea, joka keskittyy teksteissään lapsiin ja nuoriin. Blogin takana on tässä blogissa julkaistun vieraskynäkirjoituksen kirjoittaja nimimerkki M.

M on suomalainen äiti, jonka teini-ikäinen tytär kärsii sukupuolidysforiasta. Tyttären tilanteen kautta M on perehtynyt syvällisesti transasioihin nimenomaan lasten ja nuorten näkökulmasta. Blogissaan hän haluaa avata aihetta ja ottaa siihen kantaa, sekä myös koota muita samassa tilanteessa olevia vanhempia yhteen.

Pääset lukemaan M:n blogia TÄSTÄ.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Miten parannuin dysforiasta

En koe nykyään dysforiaa enää lähes ollenkaan. Koen vieläkin hämmennystä, ristiriitaa ja ahdistustakin, enkä tiedä vapaudunko siitä koskaan kokonaan, mutta se on vain kausittaista, eikä voimakkuudeltaan dysforian kaltaista. Kerron tässä kirjoituksessa syistä, jotka johtivat detransitiooni, ja samat syyt vaikuttavat dysforiani katoamisen taustalla. Sukupuoli-identiteettiongelmani ovat monen asian eskaloitunut summa. Oli kuitenkin eräs asia, joka minulle henkilökohtaisesti oli kaikkein suurin yksittäinen tekijä dysforian katoamisessa, ja se oli lesbous. Tiivistetysti voin todeta, että lesbous vapautti minut transsukupuolisuudesta. Yritän tässä kirjoituksessa selittää, että miksi. Tässä tulee jonkin verran aika henkilökohtaista settiä, mutta noh, ei kai tätä oikein muuten voi selittää.

Toinen nainen ikäänkuin ankkuroi minut todellisuuteen. Summa summarum: Tämä henkilö tässä on nainen. Minä olen niinkuin tämä henkilö. Ergo, minä olen nainen. Minä pidän tämän henkilön kehosta. Hänen kehonsa on hyvä ja kaunis. Se on samanlainen kuin minun. Ergo, minun kehoni on hyvä ja kaunis. Minä olen lesbo. Ergo, minun ei tarvitse välittää miehistä ja miesten tekemisistä ollenkaan.

Tämä on lyhyesti se ajatuskulku, joka johti dysforiani katoamiseen. Seuraavassa pitempi ja seikkaperäisempi selitys:

Minulla on koko ikäni ollut vääristynyt suhde molempiin sukupuoliin. Naisiin siksi, että olen itse poikkeusyksilö, joka ei kykene samaistumaan toisiin naisiin, ja miehiin siksi, että olen aina ylisamaistunut heihin. Tämä ristiriita on kierouttanut oman sukupuoli-identiteettini ja sen on vetänyt uudelle levelille seksuaalisuuteni (johon palaan kohta). Suhdettani miehiin on aina sotkenut ja vääristänyt se, että minusta miehet ovat yleensä ihan loistotyyppejä. Minun on aina ollut lähtökohtaisesti helpompi tulla toimeen miesten kuin naisten kanssa. Minulla on aina ollut lähes yksinomaan miespuolisia kavereita. Nykyäänkin läheisimmät ja pitkäaikaisimmat ystäväni ovat miehiä. Heitän miesten kanssa härskiä läppää ja puhun naisista. Jo yläasteella minulla oli kännykän taustakuvana tissit, jotka halusin omaan kännykkääni nähtyäni ne yhdellä luokan pojalla. Olen töissä aina tykännyt mieluummin tehdä töitä miesten kuin naisten kanssa. Kaikki idolini ovat miehiä. Minä en vihaa miehiä enkä pelkää heitä. Minä päinvastoin jopa tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan – olenhan myöntänyt symppaavani esimerkiksi miesasialiikettä. Miehillä on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita ihailen ja arvostan, ja joista haluan ottaa mallia. Vietän mielelläni aikaa miesten kanssa. Mutta sitten, kun joku pariutumiseen liittyvä kuvio ilmaantuu, niin mieleni sanoo naks, ja minussa nousee negatiivisia tuntemuksia hyökyaallon lailla.

Ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen on aina herättänyt minussa hyvin voimakasta kuvotusta. Ihan nuoresta lähtien siis. Miehet ovat pölvästejä ja naiset hupakkoja. Miehet ovat riehuvia apinoita ja naiset kiimaisia narttuja. Juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen sivustaseuraaminen saa minut kokemaan itseni irralliseksi muista ihmisistä ja erityisesti naissukupuolesta, ja juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen saa minut menettämään aika ajoin uskoni koko ihmiskuntaan. Hurahdin nuorena LGBT-piireihin juuri siksi, että niissä pariutumiskäyttäytyminen oli jo lähtökohtaisesti erilaista kuin heteroilla. Luin jokin aika sitten Juhani Ahon kirjan Juha ja se oli aika ajoin minulle hyvin vaikea kirja lukea, sillä se kuvaa juurikin tyhjäpäisten naisten kiimaista suhtautumista idioottiin jännämieheen. Voin fyysisesti pahoin kirjaa lukiessani ja tarina nostatti minussa voimakkaita vihan ja aggression tunteita. Nuorempana erityisesti se, että ympäristö oletti minun käyttäytyvän ja reagoivan pariutumisjutuissa toisten naisten tavoin, sai minusta jotakin pahasti rikki ja minulta hajosi sekä minäkuva että kuva toisista ihmisistä. Tästä toipumiseen meni vuosia. Minullahan meni sukupuoli-identiteettiasioissa lopullisesti kuppi nurin juurikin yritettyäni treffailla miehiä. Tein lopullisen päätöksen hakeutua transpolille parien miehen kanssa epäonnistuneiden treffien jälkeen. Miehissä on jotakin, mikä saa minut haluamaan tuhota itseni. Miehet herättävät minussa epätervettä kilpailunhalua ja aggressiota, ja sitä kautta ahdistusta ja vihaa, kun huomaan, etten naisena kykene kilpailemaan heidän kanssaan monestakin syystä. Tämä puolestaan saa minut vihaamaan itseäni ja kehoani. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että olen ollut lapsesta saakka aivan sairaalloisen raskaus- ja synnytyspelkoinen. Olen tuntenut erittäin syvää, sairaalloista vihaa lapsia kohtaan hyvin nuoresta saakka. En välillä pystynyt olemaan lapsen kanssa samassa huoneessa. Tämä viha lakkasi vasta sukupuolenvaihdokseni myötä. Minun on vaikea vastata kysymykseen, että miltä minusta nykyään tuntuu olla lisääntymiskyvytön. En tiedä kumpi on pahempi, olla lisääntymiskyvytön ja kärsiä hormonittomuuden terveysvaikutuksista, vai olla lisääntymiskykyinen ja omata terve keho.

Tajusin, että olen myös aina etsinyt miehistä naisten ominaisuuksia (joita heistä ei tietenkään juuri löydy), ja ollut siksi pettynyt ja turhautunut suhteisiini miesten kanssa. Huomattavaa on myös se, että en ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista vetoa tai ylipäätään mielenkiintoa maskuliinisia miehiä kohtaan. Minä joko sivuutan maskuliiniset miehet kokonaan tai he herättävät minussa kuvotusta. Olen esimerkiksi aina vihannut partoja ja ihokarvoja, vaikka tarkoitankin tässä ”maskuliinisella” muutakin kuin ulkonäköä. Olen tykännyt pelkästään joko androgyyneistä tai feminiinisistä miehistä. Tajusin yhdessä kohtaa elämääni, että tykkään kaikenlaisista naisista (kaikentyylisistä, kaikenmuotoisista, kaikenvärisistä, kaikenkokoisista...), mutta tykkään vain hyvin, hyvin tietynlaisista miehistä: kapeakasvoisista, pitkäripsisistä, vaaleista, hoikista ja jäntevistä, joilla on sulavat, pehmeät liikkeet, sekä eräänlaista herkkyyttä olemuksessaan. Miespuolinen balettitanssija on tästä hyvä esimerkki (rakastan balettia). Tosin ollessani puolustusvoimilla töissä (missä näin atleettisia nuoria miehiä hyvin paljon päivittäin) ymmärsin, että katson tällaisiakin miehiä niinkuin katsoisin vinttikoiraa tai gepardia – ihailen, mutta ei siihen seksuaalista vetovoimaa liity (minä btw rakastan siroja ja jänteviä eläimiä, kuten juuri vinttikoiria ja gepardeja, ja katselen niitä hyvin mielelläni). Jos mieheltä puuttuu tämmöinen vinttikoiran sulokkuus ja kapeat kasvot, niin en huomaa häntä ollenkaan, eikä hän saa minussa mitään viisaria värähtämään millään lailla.

Suhdettani naisiin sen sijaan on aina häirinnyt hyvin kompleksinen suhteeni omaan naiseuteeni. Lapsena vihasin tyttöyttäni siksi, että ympäristö liitti minuun niitä ominaisuuksia, joita muilla tytöillä oli, mutta minulla ei ollut. En tullut lapsena juurikaan toimeen tyttöjen kanssa, vaan leikin poikien kanssa heidän leikkejään, kuten autojuttuja ja tappeluleikkejä. Pelasin serkkupoikien kanssa tietokonepelejä ja piirtelin toisiaan tappavia dinosauruksia. Juoksentelin metsässä ja kiipeilin puissa ja keräilin ötököitä ja sisiliskoja. Keräilin autojen kuvia ja halusin aikuisena tietokoneinsinööriksi. En ymmärtänyt tyttöjen leikkejä ollenkaan ja pidin niitä täysin typerinä ja noloina. Olin aggressiivinen niinkuin pojat ja minua nolotti ja vihastutti muiden tyttöjen ”nössöys” eli siis se, että he eivät nousseet poikia vastaan, vaan antoivat poikien kiusata ja haukkua itseään. Voin fyysisesti pahoin, kun minuun liitettiin tuollaisia tyttöjen ominaisuuksia. Eräs hirveimmistä lapsuuskokemuksistani oli se, kun eräs sukulainen oletti minun leikkivän Barbieilla ja antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Barbie-nuken. Tuo oli silloiselle minälleni kuin isku naamaan. Olen siis jo pienestä lapsesta lähtien ollut ikäänkuin katkaistu sukupuolestani ja samaan aikaan olen ylisamaistunut poikiin ja miehiin. Kuvotukseni naiseutta kohtaan vain kasvoi tullessani vanhemmaksi. Ymmärsin myöhemmin, että en ole ymmärtänyt lesbouttani aikaisemmin, koska suhtautumiseni omaan naiseuteeni oli niin hirvittävän tulehtunut. Kun katsoin toista naista, niin näin itseni, ja vihasin sitä, mitä näin. Se, mitä sukupuolenvaihdoshoidot minulle tekivät, oli se, että pääsin irtaantumaan omasta naiseudestani ja sen kautta sain naiseuteen etäisyyttä. Tämän vaikutuksesta pääsin tarkastelemaan naiseutta ikäänkuin ulkopuolelta ja yläpuolelta ja kykenin prosessoimaan asiaa. Samalla loppui aiemmin mainittu syvä lapsivihani. En tiedä, olisinko kyennyt mihinkään tähän ilman sukupuolenvaihdosta. Jonkun intensiivisen ja pätevän terapian kautta ehkä, mutta noh, sitä ei kokeiltu. Lisäksi aloin saada naispuolisia kavereita vasta sukupuolenvaihdokseni jälkeen. Olin sitä ennen kaveerannut lähes yksinomaan miesten kanssa ja ollut lukemattomat kerrat ainoa nainen äijäporukassa. Samaistumistani toisiin naisiin edesauttoi se, kun tapasin toisia epätyypillisiä naisia. Suhtautumiseni naiseuteen ja naisena olemiseen yleisesti rauhoittui vasta sukupuolenvaihdoksen myötä. Vasta tuolloin ymmärsin, että miten paljon naiset minua kiinnostavat, vaikka olenkin tiennyt jostain 13-vuotiaasta, että minulla on kiinnostusta toisia naisia kohtaan. Päätin tuolloin ottaa kunnolla aikaa näiden asioiden miettimiseen. Päädyin olemaan selibaatissa lähes 4 vuotta. Tuona aikana asiat kuitenkin huomattavasti selkiytyivät ja jokin lopullinen lukko aukesi päästäni maailmanympärimatkani aikana. Koin ensimmäisen kunnollisen intiimin kokemukseni naisen kanssa vasta palattuani ulkomailta Suomeen. Sitä ennen kaikki kokemukseni naisista olivat olleet vain ujoa säätöä. Tämä vaikutti siihen, että miksi pidin itseäni biseksuaalina hyvin kauan, vaikka minulle olikin ollut useita vuosia selvää, että olen hyvin vahvasti naisiin päin suuntautunut.

Tuo ensimmäinen kunnollinen kokemus toisesta naisesta räjäytti sitten koko maailmani ja sai monet palaset loksahtamaan ryminällä paikoilleen. Minulle oli täysin uutta, että toisen naisen katsominen ja koskettaminen saa minut rakastamaan myös omaa kehoani. En ole koko elämässäni tuntenut sellaista rauhaa ja iloa omaan kehooni liittyen kuin koettuani ensimmäisen intiimin kokemuksen naisen kanssa. Toinen nainen on ikäänkuin minua paljon, paljon lähempänä kuin mies voisi ikinä olla. Kuilu meidän väliltämme puuttuu ja pääsen kaiken sen samuuden kautta paljon lähemmäs niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen koko ikäni kaivannut tuskaisesti läheistä yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuolloin koin sen viimein. Kaikki se rauha ja lämpö, mitä tunsin toista kohtaan, ja mitä tunsin omaa kehoani kohtaan tämän toisen naisen kautta, oli minulle aivan uusi kokemus. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin niin hyvää. Se oli aivan järisyttävä kokemus jo ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ensimmäistä kertaa koko tämänastisen elämäni aikana minusta tuntui todella hyvältä olla nainen. Minä koin ensimmäistä kertaa koko elämässäni, että minä haluan olla nainen. Minä haluan olla nainen tälle toiselle naiselle. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin, mikä tuntui niin hyvältä, tai että naiseus ylipäätään voisi tuntua niin hyvältä ja ennen kaikkea tavoiteltavalta, päämäärältä itsessään. Aloin tuntea halua olla enemmän nainen ja alkaa kultivoimaan kaikkea minussa olevaa naisellisuutta, kasvattaa sitä entisestään, kaikessa mahdollisessa muodossa, koska se vaan yksinkertaisesti tuntui niin hyvältä. Minusta tuntui intiimisti ollessa niin hyvältä, rauhalliselta ja luottavaiselta, että halusin antautua aivan kokonaan, luopua itsestäni ja omasta tahdostani, ja antaa itseni toiselle aivan kokonaan ja antaa hänen tehdä minulle mitä hän ikinä tahtoo. Tämäkin oli minulle aivan uusi ja järisyttävä kokemus. En tiennyt, että voisin koskaan tuntea jotakin sellaista. Olen koko ikäni ollut seksuaalisesti hyvin, hyvin dominoiva ja aggressiivinen, enkä ollut koskaan aikaisemmin elämässäni osoittanut minkäänlaista taipumusta haluun antautua tai alistua. En tiennyt, että minulla ylipäätään voisi olla tuollainen puoli. Ymmärsin, että olen täysin dominoiva ainoastaan miehiä kohtaan. Miehet herättävät minussa kilpailunhalua ja aggressiivisuutta, mutta naiset eivät. Kykenen suhteeseen miehen kanssa vain olemalla täysin dominoiva. Olen koko ikäni kokenut kumppanini dominointi- tai ns. vetovastuuyritykset yksinomaan ahdistavina, ja nimenomaan hyvin, hyvin ahdistavina. Kaikki leikki minun kanssani loppuu siihen, kun toinen yrittää ottaa ohjat. Mutta se on näin vain miehen kanssa. Naisen kanssa kaikki on aivan täysin toisin. En tiennyt sitä, koska minulla ei ollut koskaan ollut kokemusta naisen kanssa olemisesta. Naissuhde oli minulle aivan ratkaisevan tärkeä kokemus. Minulle avautui kokonaan uusi olemisen ulottuvuus, josta en aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Nyt olen todella surullinen, etten kokenut tätä ensi kerran jo 10 vuotta sitten, mieluusti alle 20-vuotiaana. Olisin saattanut välttyä aivan kaikilta sukupuolikipuiluiltani ja sitä kautta isolta kasalta vuosia jatkuneilta mielenterveys- ja elämänhallintaongelmilta.

Se, mikä sai minut lopulta parantumaan dysforiasta niin, että halusin detransitioitua, oli ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse ajatella miehiä yhtään millään lailla. Suljin miehet kokonaan ulos mielestäni ja sitä kautta elämästäni. Minun ei tarvitse olla suhteessa miehen kanssa. Minun ei tarvitse ajatella yhtäkään miestä potentiaalisena kumppanina. Suljin sen mahdollisuuden mielestäni ulos kokonaan. Minun ei tarvitse olla huolestunut siitä, että miehet herättävät minussa negatiivisia reaktioita tai että minussa on jotakin ”vikaa”. Minun ei tarvitse välittää siitä, että muut naiset ovat kiinnostuneita miehistä tai että miehet ovat kiinnostuneita minusta. Minä en ole itse mies, joten voin kokonaan sivuuttaa sen, että en kykene samanlaisiin suorituksiin kuin miehet, tai että minulla ei ole sellaisia ominaisuuksia kuin miehillä, vaikka noita ominaisuuksia ihailen ja haluaisin niitä itselleni. On ok olla joissain asioissa huonompi kuin miehet, mutta on myös ok olla erilainen nainen. Minun ei tarvitse olla lainkaan ahdistunut siitä, että olen myös erilainen kuin miehet. Minä olen nainen. Minä olen lesbo. Minä olen persoona. Minä olen minä, minä saan olla minä. Olkoon siis niin. Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin kokonaisen vuoren paino olisi tippunut pois harteiltani. Kun vapauduin kaikentyylisistä ajatuksistani, jotka liittyivät miehiin, niin vapauduin dysforiasta.

Viimeisen vuoden aikana olen myös saanut kuulla kritiikkiä seksuaalisesta suuntautumisestani. Olen kokenut, että minua on painostettu hakeutumaan suhteeseen miehen kanssa, koska se on ”oikein” ja koska ”luonto on päättänyt niin”. Minulle on sanottu, että en minä ole lesbo, sillä ei lesboja ole olemassa, vaan tämä on kaikki vain jonkinlaista ”vääristymää”, josta minun pitää pyrkiä ”parantumaan”, sillä kaikki ihmiset ovat todellisuudessa heteroita. Minulle on sanottu, että voin olla kokonaisvaltaisesti nainen vain miehen kautta. Voin ”täydentyä” ja tulla ikäänkuin kokonaiseksi ja eheäksi ainoastaan miehen kautta ja miehen läsnäolon vaikutuksesta. Pelkkä ajatus siitä, että minun täytyisi palata suhteisiin miesten kanssa ja olla miehelle nainen siinä samassa merkityksessä kuin olin nainen toiselle naiselle, sai kaiken vanhan dysforiani palaamaan yhtenä isona yhtäkkisenä, voimakkaana ryöppynä. Aloin jälleen potea sitä samaa vanhaa kuvottavaa inhoa naiseutta kohtaan, mitä tunsin koko ikäni ennen transhoitojen aloittamista. Aloin jälleen vihata itseäni ja kehoani ja aloin tuntea pakottavaa halua tuhota itsestäni kaiken naiseuden. Hätkähdin tätä reaktiota ja minun oli tietoisesti muistutettava itseäni siitä, että miten uskomattoman hyvältä minusta naisena oleminen oli tuntunut vain vähän aikaisemmin, ja että minun elämässäni ei ole pakko olla tätä vihaa, dysforiaa ja ahdistusta. Kukaan mies ei määrittele minun naiseuttani. Minun naiseuteni on olemassa yhdestäkään miehestä riippumatta. Minä olen nainen ihan itsessäni. Minulle on loppujen lopuksi ok olla nainen, myös sosiaalisesti, ja ns. ”alistua” moniin sosiaalisiin normeihin NIIN KAUAN KUIN kuvioon ei liity miestä. Minulta on tultu kysymään, että jos olen maskuliininen nainen, niin miksi esimerkiksi pukeudun huiviin ja pitkään hameeseen. Koska ne ovat minusta kauniita, ja minusta näytän miljoonasti paremmalta pukeutuneena näin. Kuka tahansa nainen näyttäisi. Minä en koe mitään halua tai tarvetta kapinoida monia sosiaalisia normeja vastaan, vaan jopa koen rauhaa ja tyydytystä pyrkimällä mukautumaan niihin. Minulle on ok olla nainen itsekseni tai nainen naisten joukossa, mutta sitten, kun täytyisi olla NAINEN SUHTEESSA MIEHEEN, niin minulla on iso, iso ongelma.

Miehet eivät saa minun naiseuttani esiin. Toinen nainen saa. En tiedä, miksi se on niin, mutta se on niin.

Älkää saatana soikoon tulko edes vihjaamaan minulle, että nyt kun olen ”eheytynyt” transsukupuolisuudesta, niin seuraava etappi elämässäni on ”eheytyä” lesbosta heteroksi. Koen itseni konservatiiviksi, mutta tässä menee minulla raja. Minun elämäni on ollut hyvin vaikea, hyvin pimeä ja hyvin surullinen, ja nyt olen löytänyt asian, joka saa oloni oikeasti todella, todella hyväksi, rauhalliseksi ja iloiseksi, ja joka saa minut kokonaisvaltaisesti rakastamaan naiseuttani ja kehoani ensimmäistä kertaa koko elämässäni. En helvetissä aio luopua siitä yhtään minkään syyn varjolla. Jos tiettyjen ihmisten ylenkatse ja arvostelu on hinta siitä, että oloni on viimeinkin hyvä, niin olkoon sitten niin. Olen ihan oikeasti aivan täysin kyllästynyt miettimään sukupuoli-identiteetti- ja seksuaalisuusjuttuja, sillä ne ovat aiheuttaneet minulle ahdistusta ja ongelmia koko ikäni. Nyt kun olen löytänyt paikan, missä nuo molemmat asiat ovat ratkenneet, niin haluan lopettaa näiden asioiden pyörittelyn for good ja jäädä tähän. Tahdon vain lepoon ja rauhaan. Voisitteko edes yrittää ymmärtää, että mitä tämä minulle merkitsee? Ja ei, tämä ei ole lainkaan sama asia, kuin se ”helpotus”, joka tuli sukupuolenvaihdoshoitojen aloittamisesta. On tyystin eri asia alkaa muokkailemaan vääränä pitämäänsä kehoa kuin hyväksyä kehonsa ja alkaa suorastaan rakastamaan sitä. Ensimmäinen oli ongelmien laastarointia ja peittelyä, jälkimmäinen tulosta siitä, kun ongelmat sai käsiteltyä.

Olen blogissani kritisoinut LGBT-yhteisöä sekä ns. homotusta, ja seison edelleen noiden näkemysten takana. Valtaosa kaikista ihmisistä on heteroita ja se nyt vaan on niin, ja se ei muutu, vaikka jotkut meistä eivät ole. Minä olen maailmankuvallisesti valovuosien päässä gay pride -karnevalisteista. Mutta minä en ole hetero. Minä en ole samanlainen kuin te. Tässä maailmassa on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka ovat erilaisia. En oleta, että teistä kukaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu, enkä siksi vaadi sitä. Miten voisittekaan ymmärtää, kun ei tämä teitä kosketa, mutta toivoisin, että edes yrittäisitte kuunnella. Minun erilaisuuteni on jotakin todella perustavanlaatuista ja syvältä olemuksestani kumpuavaa. Siihen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä seksuaalinen suuntautuminen, ja se seksuaalinen suuntautuminenkin on jotakin paljon syvempää kuin pelkästään se, että kumman sukupuolen vehkeitä preferoi panopuuhissa. Olen ehkä valuvikainen nainen, mutta se on minun elämäni. Minä en tiedä, että miksi olen tällainen, mutta minä olen tällainen. Siinä ei voida vetää mutkia suoriksi, ei suuntaan eikä toiseen. Jos niin yritetään tehdä, niin tehdään pelkkää vahinkoa. Miessuhteeni ovat olleet oleellisesti osana sitä, että miksi dysforiani ylipäätään kehittyi niin pahaksi kuin kehittyi. Nyt toivon, että olisin nuorena välttynyt niiltä kokonaan. Äläkä myöskään tule sanomaan minulle, että miessuhteeni olivat ”vääränlaisia” tai ”huonoja”. Minulla on ollut pari sellaista poikaystävää, jotka olivat oikeasti hyviä tyyppejä ja hyviä minua kohtaan, mutta en kyennyt rakastamaan heitä takaisin, mistä minulla on näin vuosien jälkeenkin huono omatunto. Olisi ollut molempien kannalta parempi, että näitä suhteita ei olisi koskaan syntynytkään. Koen muutenkin, että miehet ovat aina olleet pääasiassa ystävällisiä ja ymmärtäväisiä minua kohtaan. Ristiriitatilanteet ovat johtuneet omasta poikkeavuudestani ja poikkeavasta reagoinnistani asioihin. Selitin tässä tekstissä, että olen ylipäätään kyennyt olemaan intiimisti miehen kanssa vain silloin, kun hän on tietynlainen. En ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista seksuaalista tai romanttista kiinnostusta perinteisesti maskuliinisiin miehiin. Sitä kiinnostusta ei ole olemassa. Ja nyt kun tiedän, että millaista naisen kanssa oleminen on, niin kiinnostukseni edes ajatella paluuta suhteisiin miesten kanssa, minkäänlaisten miesten kanssa, on tasan nolla. Todistat oman lyhytnäköisyytesi tulemalla sanomaan minulle, että voisin olla niinkuin sinä, jos vaan haluaisin. Minulla on todella paljon yhteistä pintaa konservatiivien kanssa, mutta samaan aikaan minulle on täysin itsestäänselvää, että monet asiat eivät ole minua varten. Minä korkeintaan tunnustan asioiden olemassaolon. Asiat ovat totta, ja monet asiat ovat oikein ja kauniitakin ja ne ovat muille, mutta ne eivät ole minulle. Vastaavasti jotkut asiat, jotka ovat minulle, eivät ole muille. Sekin on ok. Minun elämäni on toisenlainen kuin teidän. Minun tehtäväni tässä maailmassa on eri kuin teillä.

Monet ihmiset ovat tulleet kysymään minulta, että miten voin olla sitä ja tätä, kun olen sitä ja tätä. Siksi, koska olen persoona, ja ajattelen itse. En yritäkään mahtua mihinkään muottiin, kuulua johonkin tiiviiseen porukkaan, mielistellä muita ihmisiä tai olla jonkin katsomuksen seuraaja. Älä yritä määritellä minua jonkun viiteryhmän kautta, vaan tutustu siihen, että miten minä henkilökohtaisesti ajattelen. Olen tekemisissä useiden erilaisten viiteryhmien kanssa kiinnostuksenkohteitteni ja suhteitteni mukaan ja vähän tilanteidenkin, mutta nuo ryhmät eivät määrittele minua. En näe tässä mitään ristiriitaa, sillä pidän tavoiteltavana asiantilana sitä, että kykenee kohtaamaan ihmisen ihmisenä ja laittamaan mahdolliset erimielisyydet sivuun.

En kykene antamaan muille mitään neuvoja, että miten parantua dysforiasta. Sinä olet lesbo tai sitten et ole. En tiedä, miksi juuri sinä koet dysforiaa ja mistä sinun dysforiasi kumpuaa. Kuitenkin lukemani perusteella sukupuolidysforia naisilla on suuressa määrin juuri lesbojen ongelma. Kaikki löytämäni detransitioituneet naiset ovat lesboja. Tutkimusten mukaan nuorena sukupuolidysforiaa kokeneista tytöistä 100%:lla on kiinnostusta omaa sukupuolta kohtaan, ja pojillakin luku on peräti 94%. Tämä ei voi olla sattumaa, ja on siksi kiinnostavaa, ja kannattaa pitää mielessä. Eivät jotkut ihmiset turhaan sano, että moderni transbuumi on eheytymisterapian muoto, missä homoista ja lesboista tehdään heteroita laittamalla heidät vaihtamaan sukupuolensa. Saatat olla lesbo myös tietämättäsi, niinkuin minä itsekin olin. Tai sitten et ole. Ihminen on monimutkainen olento. Annan vaan sen neuvon, että älä yritä hädissäsi tai painostettuna olla väkisin jotakin, mitä et ole. Ja muista myös se, että tämä pätee kaikkiin suuntiin.

torstai 14. helmikuuta 2019

Tervehdys kaikille uusille stalkkereille

Blogissani ja Youtube-kanavallani on viime aikoina käynyt porukkaa tungokseksi saakka. Youtube-kanavani on saanut vain muutamassa päivässä useita satoja uusia tilaajia, tätä kirjoittaessa ulostulovideollani on Youtubessa lähes 40 000 katselukertaa ja täällä blogissa on päivittäin useita tuhansia uusia katselukertoja. Yhteensä blogia on katsottu yli 335 000 kertaa. Mitä pidän aika suurena määränä.

En olisi ikinä uskonut, että hölinäni kiinnostaisivat ketään. Tämä koko blogi alkoi vuonna 2014 vain tarpeestani avautua jossain pimeässä Internetin nurkassa yksikseni ja en odottanut, että tänne eksyisi enemmän kuin pari hassua lukijaa.

Tosin voihan se tietty niinkin olla, että minulla on tässä kohtaa pelkkää friikkisirkusarvoa. Jengi tykkää jostain syystä katsoa kaikkea hullua ja typerää. Sekosin jo laskuissa, että kuinka monta kertaa minua on kehotettu tappamaan itseni tai luultu uskoon hurahtaneeksi hihhuliksi, joka on detransitioitunut siksi, että helvettiinmeno alkoi pelottaa.

Noh, nyt kävi näin. Koen helpommaksi olla avoimesti friikki kuin yrittää selitellä itselleni, että en minä ole kenenkään mielestä friikki ja ei sitä kukaan kuitenkaan huomaa. Sattuneista syistä "keisarin uudet vaatteet" -meininki vituttaa. Ei teistä kukaan voi satuttaa minua enää sen jälkeen, mitä jo olen kokenut. Olkaa minusta mitä mieltä ikinä haluatte.