maanantai 18. helmikuuta 2019

Lapsiin ja nuoriin keskittyvä sisarusblogi avattu

VALKOINEN ORKIDEA -BLOGIIN TÄSTÄ!

Musta orkidea -blogille on perustettu sisarusblogi Valkoinen orkidea, joka keskittyy teksteissään lapsiin ja nuoriin. Blogin takana on tässä blogissa julkaistun vieraskynäkirjoituksen kirjoittaja nimimerkki M.

M on suomalainen äiti, jonka teini-ikäinen tytär kärsii sukupuolidysforiasta. Tyttären tilanteen kautta M on perehtynyt syvällisesti transasioihin nimenomaan lasten ja nuorten näkökulmasta. Blogissaan hän haluaa avata aihetta ja ottaa siihen kantaa, sekä myös koota muita samassa tilanteessa olevia vanhempia yhteen.

Pääset lukemaan M:n blogia TÄSTÄ.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Miten parannuin dysforiasta

En koe nykyään dysforiaa enää lähes ollenkaan. Koen vieläkin hämmennystä, ristiriitaa ja ahdistustakin, enkä tiedä vapaudunko siitä koskaan kokonaan, mutta se on vain kausittaista, eikä voimakkuudeltaan dysforian kaltaista. Kerron tässä kirjoituksessa syistä, jotka johtivat detransitiooni, ja samat syyt vaikuttavat dysforiani katoamisen taustalla. Sukupuoli-identiteettiongelmani ovat monen asian eskaloitunut summa. Oli kuitenkin eräs asia, joka minulle henkilökohtaisesti oli kaikkein suurin yksittäinen tekijä dysforian katoamisessa, ja se oli lesbous. Tiivistetysti voin todeta, että lesbous vapautti minut transsukupuolisuudesta. Yritän tässä kirjoituksessa selittää, että miksi. Tässä tulee jonkin verran aika henkilökohtaista settiä, mutta noh, ei kai tätä oikein muuten voi selittää.

Toinen nainen ikäänkuin ankkuroi minut todellisuuteen. Summa summarum: Tämä henkilö tässä on nainen. Minä olen niinkuin tämä henkilö. Ergo, minä olen nainen. Minä pidän tämän henkilön kehosta. Hänen kehonsa on hyvä ja kaunis. Se on samanlainen kuin minun. Ergo, minun kehoni on hyvä ja kaunis. Minä olen lesbo. Ergo, minun ei tarvitse välittää miehistä ja miesten tekemisistä ollenkaan.

Tämä on lyhyesti se ajatuskulku, joka johti dysforiani katoamiseen. Seuraavassa pitempi ja seikkaperäisempi selitys:

Minulla on koko ikäni ollut vääristynyt suhde molempiin sukupuoliin. Naisiin siksi, että olen itse poikkeusyksilö, joka ei kykene samaistumaan toisiin naisiin, ja miehiin siksi, että olen aina ylisamaistunut heihin. Tämä ristiriita on kierouttanut oman sukupuoli-identiteettini ja sen on vetänyt uudelle levelille seksuaalisuuteni (johon palaan kohta). Suhdettani miehiin on aina sotkenut ja vääristänyt se, että minusta miehet ovat yleensä ihan loistotyyppejä. Minun on aina ollut lähtökohtaisesti helpompi tulla toimeen miesten kuin naisten kanssa. Minulla on aina ollut lähes yksinomaan miespuolisia kavereita. Nykyäänkin läheisimmät ja pitkäaikaisimmat ystäväni ovat miehiä. Heitän miesten kanssa härskiä läppää ja puhun naisista. Jo yläasteella minulla oli kännykän taustakuvana tissit, jotka halusin omaan kännykkääni nähtyäni ne yhdellä luokan pojalla. Olen töissä aina tykännyt mieluummin tehdä töitä miesten kuin naisten kanssa. Kaikki idolini ovat miehiä. Minä en vihaa miehiä enkä pelkää heitä. Minä päinvastoin jopa tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan – olenhan myöntänyt symppaavani esimerkiksi miesasialiikettä. Miehillä on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita ihailen ja arvostan, ja joista haluan ottaa mallia. Vietän mielelläni aikaa miesten kanssa. Mutta sitten, kun joku pariutumiseen liittyvä kuvio ilmaantuu, niin mieleni sanoo naks, ja minussa nousee negatiivisia tuntemuksia hyökyaallon lailla.

Ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen on aina herättänyt minussa hyvin voimakasta kuvotusta. Ihan nuoresta lähtien siis. Miehet ovat pölvästejä ja naiset hupakkoja. Miehet ovat riehuvia apinoita ja naiset kiimaisia narttuja. Juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen sivustaseuraaminen saa minut kokemaan itseni irralliseksi muista ihmisistä ja erityisesti naissukupuolesta, ja juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen saa minut menettämään aika ajoin uskoni koko ihmiskuntaan. Hurahdin nuorena LGBT-piireihin juuri siksi, että niissä pariutumiskäyttäytyminen oli jo lähtökohtaisesti erilaista kuin heteroilla. Luin jokin aika sitten Juhani Ahon kirjan Juha ja se oli aika ajoin minulle hyvin vaikea kirja lukea, sillä se kuvaa juurikin tyhjäpäisten naisten kiimaista suhtautumista idioottiin jännämieheen. Voin fyysisesti pahoin kirjaa lukiessani ja tarina nostatti minussa voimakkaita vihan ja aggression tunteita. Nuorempana erityisesti se, että ympäristö oletti minun käyttäytyvän ja reagoivan pariutumisjutuissa toisten naisten tavoin, sai minusta jotakin pahasti rikki ja minulta hajosi sekä minäkuva että kuva toisista ihmisistä. Tästä toipumiseen meni vuosia. Minullahan meni sukupuoli-identiteettiasioissa lopullisesti kuppi nurin juurikin yritettyäni treffailla miehiä. Tein lopullisen päätöksen hakeutua transpolille parien miehen kanssa epäonnistuneiden treffien jälkeen. Miehissä on jotakin, mikä saa minut haluamaan tuhota itseni. Miehet herättävät minussa epätervettä kilpailunhalua ja aggressiota, ja sitä kautta ahdistusta ja vihaa, kun huomaan, etten naisena kykene kilpailemaan heidän kanssaan monestakin syystä. Tämä puolestaan saa minut vihaamaan itseäni ja kehoani. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että olen ollut lapsesta saakka aivan sairaalloisen raskaus- ja synnytyspelkoinen. Olen tuntenut erittäin syvää, sairaalloista vihaa lapsia kohtaan hyvin nuoresta saakka. En välillä pystynyt olemaan lapsen kanssa samassa huoneessa. Tämä viha lakkasi vasta sukupuolenvaihdokseni myötä. Minun on vaikea vastata kysymykseen, että miltä minusta nykyään tuntuu olla lisääntymiskyvytön. En tiedä kumpi on pahempi, olla lisääntymiskyvytön ja kärsiä hormonittomuuden terveysvaikutuksista, vai olla lisääntymiskykyinen ja omata terve keho.

Tajusin, että olen myös aina etsinyt miehistä naisten ominaisuuksia (joita heistä ei tietenkään juuri löydy), ja ollut siksi pettynyt ja turhautunut suhteisiini miesten kanssa. Huomattavaa on myös se, että en ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista vetoa tai ylipäätään mielenkiintoa maskuliinisia miehiä kohtaan. Minä joko sivuutan maskuliiniset miehet kokonaan tai he herättävät minussa kuvotusta. Olen esimerkiksi aina vihannut partoja ja ihokarvoja, vaikka tarkoitankin tässä ”maskuliinisella” muutakin kuin ulkonäköä. Olen tykännyt pelkästään joko androgyyneistä tai feminiinisistä miehistä. Tajusin yhdessä kohtaa elämääni, että tykkään kaikenlaisista naisista (kaikentyylisistä, kaikenmuotoisista, kaikenvärisistä, kaikenkokoisista...), mutta tykkään vain hyvin, hyvin tietynlaisista miehistä: kapeakasvoisista, pitkäripsisistä, vaaleista, hoikista ja jäntevistä, joilla on sulavat, pehmeät liikkeet, sekä eräänlaista herkkyyttä olemuksessaan. Miespuolinen balettitanssija on tästä hyvä esimerkki (rakastan balettia). Tosin ollessani puolustusvoimilla töissä (missä näin atleettisia nuoria miehiä hyvin paljon päivittäin) ymmärsin, että katson tällaisiakin miehiä niinkuin katsoisin vinttikoiraa tai gepardia – ihailen, mutta ei siihen seksuaalista vetovoimaa liity (minä btw rakastan siroja ja jänteviä eläimiä, kuten juuri vinttikoiria ja gepardeja, ja katselen niitä hyvin mielelläni). Jos mieheltä puuttuu tämmöinen vinttikoiran sulokkuus ja kapeat kasvot, niin en huomaa häntä ollenkaan, eikä hän saa minussa mitään viisaria värähtämään millään lailla.

Suhdettani naisiin sen sijaan on aina häirinnyt hyvin kompleksinen suhteeni omaan naiseuteeni. Lapsena vihasin tyttöyttäni siksi, että ympäristö liitti minuun niitä ominaisuuksia, joita muilla tytöillä oli, mutta minulla ei ollut. En tullut lapsena juurikaan toimeen tyttöjen kanssa, vaan leikin poikien kanssa heidän leikkejään, kuten autojuttuja ja tappeluleikkejä. Pelasin serkkupoikien kanssa tietokonepelejä ja piirtelin toisiaan tappavia dinosauruksia. Juoksentelin metsässä ja kiipeilin puissa ja keräilin ötököitä ja sisiliskoja. Keräilin autojen kuvia ja halusin aikuisena tietokoneinsinööriksi. En ymmärtänyt tyttöjen leikkejä ollenkaan ja pidin niitä täysin typerinä ja noloina. Olin aggressiivinen niinkuin pojat ja minua nolotti ja vihastutti muiden tyttöjen ”nössöys” eli siis se, että he eivät nousseet poikia vastaan, vaan antoivat poikien kiusata ja haukkua itseään. Voin fyysisesti pahoin, kun minuun liitettiin tuollaisia tyttöjen ominaisuuksia. Eräs hirveimmistä lapsuuskokemuksistani oli se, kun eräs sukulainen oletti minun leikkivän Barbieilla ja antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Barbie-nuken. Tuo oli silloiselle minälleni kuin isku naamaan. Olen siis jo pienestä lapsesta lähtien ollut ikäänkuin katkaistu sukupuolestani ja samaan aikaan olen ylisamaistunut poikiin ja miehiin. Kuvotukseni naiseutta kohtaan vain kasvoi tullessani vanhemmaksi. Ymmärsin myöhemmin, että en ole ymmärtänyt lesbouttani aikaisemmin, koska suhtautumiseni omaan naiseuteeni oli niin hirvittävän tulehtunut. Kun katsoin toista naista, niin näin itseni, ja vihasin sitä, mitä näin. Se, mitä sukupuolenvaihdoshoidot minulle tekivät, oli se, että pääsin irtaantumaan omasta naiseudestani ja sen kautta sain naiseuteen etäisyyttä. Tämän vaikutuksesta pääsin tarkastelemaan naiseutta ikäänkuin ulkopuolelta ja yläpuolelta ja kykenin prosessoimaan asiaa. Samalla loppui aiemmin mainittu syvä lapsivihani. En tiedä, olisinko kyennyt mihinkään tähän ilman sukupuolenvaihdosta. Jonkun intensiivisen ja pätevän terapian kautta ehkä, mutta noh, sitä ei kokeiltu. Lisäksi aloin saada naispuolisia kavereita vasta sukupuolenvaihdokseni jälkeen. Olin sitä ennen kaveerannut lähes yksinomaan miesten kanssa ja ollut lukemattomat kerrat ainoa nainen äijäporukassa. Samaistumistani toisiin naisiin edesauttoi se, kun tapasin toisia epätyypillisiä naisia. Suhtautumiseni naiseuteen ja naisena olemiseen yleisesti rauhoittui vasta sukupuolenvaihdoksen myötä. Vasta tuolloin ymmärsin, että miten paljon naiset minua kiinnostavat, vaikka olenkin tiennyt jostain 13-vuotiaasta, että minulla on kiinnostusta toisia naisia kohtaan. Päätin tuolloin ottaa kunnolla aikaa näiden asioiden miettimiseen. Päädyin olemaan selibaatissa lähes 4 vuotta. Tuona aikana asiat kuitenkin huomattavasti selkiytyivät ja jokin lopullinen lukko aukesi päästäni maailmanympärimatkani aikana. Koin ensimmäisen kunnollisen intiimin kokemukseni naisen kanssa vasta palattuani ulkomailta Suomeen. Sitä ennen kaikki kokemukseni naisista olivat olleet vain ujoa säätöä. Tämä vaikutti siihen, että miksi pidin itseäni biseksuaalina hyvin kauan, vaikka minulle olikin ollut useita vuosia selvää, että olen hyvin vahvasti naisiin päin suuntautunut.

Tuo ensimmäinen kunnollinen kokemus toisesta naisesta räjäytti sitten koko maailmani ja sai monet palaset loksahtamaan ryminällä paikoilleen. Minulle oli täysin uutta, että toisen naisen katsominen ja koskettaminen saa minut rakastamaan myös omaa kehoani. En ole koko elämässäni tuntenut sellaista rauhaa ja iloa omaan kehooni liittyen kuin koettuani ensimmäisen intiimin kokemuksen naisen kanssa. Toinen nainen on ikäänkuin minua paljon, paljon lähempänä kuin mies voisi ikinä olla. Kuilu meidän väliltämme puuttuu ja pääsen kaiken sen samuuden kautta paljon lähemmäs niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen koko ikäni kaivannut tuskaisesti läheistä yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuolloin koin sen viimein. Kaikki se rauha ja lämpö, mitä tunsin toista kohtaan, ja mitä tunsin omaa kehoani kohtaan tämän toisen naisen kautta, oli minulle aivan uusi kokemus. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin niin hyvää. Se oli aivan järisyttävä kokemus jo ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ensimmäistä kertaa koko tämänastisen elämäni aikana minusta tuntui todella hyvältä olla nainen. Minä koin ensimmäistä kertaa koko elämässäni, että minä haluan olla nainen. Minä haluan olla nainen tälle toiselle naiselle. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin, mikä tuntui niin hyvältä, tai että naiseus ylipäätään voisi tuntua niin hyvältä ja ennen kaikkea tavoiteltavalta, päämäärältä itsessään. Aloin tuntea halua olla enemmän nainen ja alkaa kultivoimaan kaikkea minussa olevaa naisellisuutta, kasvattaa sitä entisestään, kaikessa mahdollisessa muodossa, koska se vaan yksinkertaisesti tuntui niin hyvältä. Minusta tuntui intiimisti ollessa niin hyvältä, rauhalliselta ja luottavaiselta, että halusin antautua aivan kokonaan, luopua itsestäni ja omasta tahdostani, ja antaa itseni toiselle aivan kokonaan ja antaa hänen tehdä minulle mitä hän ikinä tahtoo. Tämäkin oli minulle aivan uusi ja järisyttävä kokemus. En tiennyt, että voisin koskaan tuntea jotakin sellaista. Olen koko ikäni ollut seksuaalisesti hyvin, hyvin dominoiva ja aggressiivinen, enkä ollut koskaan aikaisemmin elämässäni osoittanut minkäänlaista taipumusta haluun antautua tai alistua. En tiennyt, että minulla ylipäätään voisi olla tuollainen puoli. Ymmärsin, että olen täysin dominoiva ainoastaan miehiä kohtaan. Miehet herättävät minussa kilpailunhalua ja aggressiivisuutta, mutta naiset eivät. Kykenen suhteeseen miehen kanssa vain olemalla täysin dominoiva. Olen koko ikäni kokenut kumppanini dominointi- tai ns. vetovastuuyritykset yksinomaan ahdistavina, ja nimenomaan hyvin, hyvin ahdistavina. Kaikki leikki minun kanssani loppuu siihen, kun toinen yrittää ottaa ohjat. Mutta se on näin vain miehen kanssa. Naisen kanssa kaikki on aivan täysin toisin. En tiennyt sitä, koska minulla ei ollut koskaan ollut kokemusta naisen kanssa olemisesta. Naissuhde oli minulle aivan ratkaisevan tärkeä kokemus. Minulle avautui kokonaan uusi olemisen ulottuvuus, josta en aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Nyt olen todella surullinen, etten kokenut tätä ensi kerran jo 10 vuotta sitten, mieluusti alle 20-vuotiaana. Olisin saattanut välttyä aivan kaikilta sukupuolikipuiluiltani ja sitä kautta isolta kasalta vuosia jatkuneilta mielenterveys- ja elämänhallintaongelmilta.

Se, mikä sai minut lopulta parantumaan dysforiasta niin, että halusin detransitioitua, oli ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse ajatella miehiä yhtään millään lailla. Suljin miehet kokonaan ulos mielestäni ja sitä kautta elämästäni. Minun ei tarvitse olla suhteessa miehen kanssa. Minun ei tarvitse ajatella yhtäkään miestä potentiaalisena kumppanina. Suljin sen mahdollisuuden mielestäni ulos kokonaan. Minun ei tarvitse olla huolestunut siitä, että miehet herättävät minussa negatiivisia reaktioita tai että minussa on jotakin ”vikaa”. Minun ei tarvitse välittää siitä, että muut naiset ovat kiinnostuneita miehistä tai että miehet ovat kiinnostuneita minusta. Minä en ole itse mies, joten voin kokonaan sivuuttaa sen, että en kykene samanlaisiin suorituksiin kuin miehet, tai että minulla ei ole sellaisia ominaisuuksia kuin miehillä, vaikka noita ominaisuuksia ihailen ja haluaisin niitä itselleni. On ok olla joissain asioissa huonompi kuin miehet, mutta on myös ok olla erilainen nainen. Minun ei tarvitse olla lainkaan ahdistunut siitä, että olen myös erilainen kuin miehet. Minä olen nainen. Minä olen lesbo. Minä olen persoona. Minä olen minä, minä saan olla minä. Olkoon siis niin. Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin kokonaisen vuoren paino olisi tippunut pois harteiltani. Kun vapauduin kaikentyylisistä ajatuksistani, jotka liittyivät miehiin, niin vapauduin dysforiasta.

Viimeisen vuoden aikana olen myös saanut kuulla kritiikkiä seksuaalisesta suuntautumisestani. Olen kokenut, että minua on painostettu hakeutumaan suhteeseen miehen kanssa, koska se on ”oikein” ja koska ”luonto on päättänyt niin”. Minulle on sanottu, että en minä ole lesbo, sillä ei lesboja ole olemassa, vaan tämä on kaikki vain jonkinlaista ”vääristymää”, josta minun pitää pyrkiä ”parantumaan”, sillä kaikki ihmiset ovat todellisuudessa heteroita. Minulle on sanottu, että voin olla kokonaisvaltaisesti nainen vain miehen kautta. Voin ”täydentyä” ja tulla ikäänkuin kokonaiseksi ja eheäksi ainoastaan miehen kautta ja miehen läsnäolon vaikutuksesta. Pelkkä ajatus siitä, että minun täytyisi palata suhteisiin miesten kanssa ja olla miehelle nainen siinä samassa merkityksessä kuin olin nainen toiselle naiselle, sai kaiken vanhan dysforiani palaamaan yhtenä isona yhtäkkisenä, voimakkaana ryöppynä. Aloin jälleen potea sitä samaa vanhaa kuvottavaa inhoa naiseutta kohtaan, mitä tunsin koko ikäni ennen transhoitojen aloittamista. Aloin jälleen vihata itseäni ja kehoani ja aloin tuntea pakottavaa halua tuhota itsestäni kaiken naiseuden. Hätkähdin tätä reaktiota ja minun oli tietoisesti muistutettava itseäni siitä, että miten uskomattoman hyvältä minusta naisena oleminen oli tuntunut vain vähän aikaisemmin, ja että minun elämässäni ei ole pakko olla tätä vihaa, dysforiaa ja ahdistusta. Kukaan mies ei määrittele minun naiseuttani. Minun naiseuteni on olemassa yhdestäkään miehestä riippumatta. Minä olen nainen ihan itsessäni. Minulle on loppujen lopuksi ok olla nainen, myös sosiaalisesti, ja ns. ”alistua” moniin sosiaalisiin normeihin NIIN KAUAN KUIN kuvioon ei liity miestä. Minulta on tultu kysymään, että jos olen maskuliininen nainen, niin miksi esimerkiksi pukeudun huiviin ja pitkään hameeseen. Koska ne ovat minusta kauniita, ja minusta näytän miljoonasti paremmalta pukeutuneena näin. Kuka tahansa nainen näyttäisi. Minä en koe mitään halua tai tarvetta kapinoida monia sosiaalisia normeja vastaan, vaan jopa koen rauhaa ja tyydytystä pyrkimällä mukautumaan niihin. Minulle on ok olla nainen itsekseni tai nainen naisten joukossa, mutta sitten, kun täytyisi olla NAINEN SUHTEESSA MIEHEEN, niin minulla on iso, iso ongelma.

Miehet eivät saa minun naiseuttani esiin. Toinen nainen saa. En tiedä, miksi se on niin, mutta se on niin.

Älkää saatana soikoon tulko edes vihjaamaan minulle, että nyt kun olen ”eheytynyt” transsukupuolisuudesta, niin seuraava etappi elämässäni on ”eheytyä” lesbosta heteroksi. Koen itseni konservatiiviksi, mutta tässä menee minulla raja. Minun elämäni on ollut hyvin vaikea, hyvin pimeä ja hyvin surullinen, ja nyt olen löytänyt asian, joka saa oloni oikeasti todella, todella hyväksi, rauhalliseksi ja iloiseksi, ja joka saa minut kokonaisvaltaisesti rakastamaan naiseuttani ja kehoani ensimmäistä kertaa koko elämässäni. En helvetissä aio luopua siitä yhtään minkään syyn varjolla. Jos tiettyjen ihmisten ylenkatse ja arvostelu on hinta siitä, että oloni on viimeinkin hyvä, niin olkoon sitten niin. Olen ihan oikeasti aivan täysin kyllästynyt miettimään sukupuoli-identiteetti- ja seksuaalisuusjuttuja, sillä ne ovat aiheuttaneet minulle ahdistusta ja ongelmia koko ikäni. Nyt kun olen löytänyt paikan, missä nuo molemmat asiat ovat ratkenneet, niin haluan lopettaa näiden asioiden pyörittelyn for good ja jäädä tähän. Tahdon vain lepoon ja rauhaan. Voisitteko edes yrittää ymmärtää, että mitä tämä minulle merkitsee? Ja ei, tämä ei ole lainkaan sama asia, kuin se ”helpotus”, joka tuli sukupuolenvaihdoshoitojen aloittamisesta. On tyystin eri asia alkaa muokkailemaan vääränä pitämäänsä kehoa kuin hyväksyä kehonsa ja alkaa suorastaan rakastamaan sitä. Ensimmäinen oli ongelmien laastarointia ja peittelyä, jälkimmäinen tulosta siitä, kun ongelmat sai käsiteltyä.

Olen blogissani kritisoinut LGBT-yhteisöä sekä ns. homotusta, ja seison edelleen noiden näkemysten takana. Valtaosa kaikista ihmisistä on heteroita ja se nyt vaan on niin, ja se ei muutu, vaikka jotkut meistä eivät ole. Minä olen maailmankuvallisesti valovuosien päässä gay pride -karnevalisteista. Mutta minä en ole hetero. Minä en ole samanlainen kuin te. Tässä maailmassa on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka ovat erilaisia. En oleta, että teistä kukaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu, enkä siksi vaadi sitä. Miten voisittekaan ymmärtää, kun ei tämä teitä kosketa, mutta toivoisin, että edes yrittäisitte kuunnella. Minun erilaisuuteni on jotakin todella perustavanlaatuista ja syvältä olemuksestani kumpuavaa. Siihen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä seksuaalinen suuntautuminen, ja se seksuaalinen suuntautuminenkin on jotakin paljon syvempää kuin pelkästään se, että kumman sukupuolen vehkeitä preferoi panopuuhissa. Olen ehkä valuvikainen nainen, mutta se on minun elämäni. Minä en tiedä, että miksi olen tällainen, mutta minä olen tällainen. Siinä ei voida vetää mutkia suoriksi, ei suuntaan eikä toiseen. Jos niin yritetään tehdä, niin tehdään pelkkää vahinkoa. Miessuhteeni ovat olleet oleellisesti osana sitä, että miksi dysforiani ylipäätään kehittyi niin pahaksi kuin kehittyi. Nyt toivon, että olisin nuorena välttynyt niiltä kokonaan. Äläkä myöskään tule sanomaan minulle, että miessuhteeni olivat ”vääränlaisia” tai ”huonoja”. Minulla on ollut pari sellaista poikaystävää, jotka olivat oikeasti hyviä tyyppejä ja hyviä minua kohtaan, mutta en kyennyt rakastamaan heitä takaisin, mistä minulla on näin vuosien jälkeenkin huono omatunto. Olisi ollut molempien kannalta parempi, että näitä suhteita ei olisi koskaan syntynytkään. Koen muutenkin, että miehet ovat aina olleet pääasiassa ystävällisiä ja ymmärtäväisiä minua kohtaan. Ristiriitatilanteet ovat johtuneet omasta poikkeavuudestani ja poikkeavasta reagoinnistani asioihin. Selitin tässä tekstissä, että olen ylipäätään kyennyt olemaan intiimisti miehen kanssa vain silloin, kun hän on tietynlainen. En ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista seksuaalista tai romanttista kiinnostusta perinteisesti maskuliinisiin miehiin. Sitä kiinnostusta ei ole olemassa. Ja nyt kun tiedän, että millaista naisen kanssa oleminen on, niin kiinnostukseni edes ajatella paluuta suhteisiin miesten kanssa, minkäänlaisten miesten kanssa, on tasan nolla. Todistat oman lyhytnäköisyytesi tulemalla sanomaan minulle, että voisin olla niinkuin sinä, jos vaan haluaisin. Minulla on todella paljon yhteistä pintaa konservatiivien kanssa, mutta samaan aikaan minulle on täysin itsestäänselvää, että monet asiat eivät ole minua varten. Minä korkeintaan tunnustan asioiden olemassaolon. Asiat ovat totta, ja monet asiat ovat oikein ja kauniitakin ja ne ovat muille, mutta ne eivät ole minulle. Vastaavasti jotkut asiat, jotka ovat minulle, eivät ole muille. Sekin on ok. Minun elämäni on toisenlainen kuin teidän. Minun tehtäväni tässä maailmassa on eri kuin teillä.

Monet ihmiset ovat tulleet kysymään minulta, että miten voin olla sitä ja tätä, kun olen sitä ja tätä. Siksi, koska olen persoona, ja ajattelen itse. En yritäkään mahtua mihinkään muottiin, kuulua johonkin tiiviiseen porukkaan, mielistellä muita ihmisiä tai olla jonkin katsomuksen seuraaja. Älä yritä määritellä minua jonkun viiteryhmän kautta, vaan tutustu siihen, että miten minä henkilökohtaisesti ajattelen. Olen tekemisissä useiden erilaisten viiteryhmien kanssa kiinnostuksenkohteitteni ja suhteitteni mukaan ja vähän tilanteidenkin, mutta nuo ryhmät eivät määrittele minua. En näe tässä mitään ristiriitaa, sillä pidän tavoiteltavana asiantilana sitä, että kykenee kohtaamaan ihmisen ihmisenä ja laittamaan mahdolliset erimielisyydet sivuun.

En kykene antamaan muille mitään neuvoja, että miten parantua dysforiasta. Sinä olet lesbo tai sitten et ole. En tiedä, miksi juuri sinä koet dysforiaa ja mistä sinun dysforiasi kumpuaa. Kuitenkin lukemani perusteella sukupuolidysforia naisilla on suuressa määrin juuri lesbojen ongelma. Kaikki löytämäni detransitioituneet naiset ovat lesboja. Tutkimusten mukaan nuorena sukupuolidysforiaa kokeneista tytöistä 100%:lla on kiinnostusta omaa sukupuolta kohtaan, ja pojillakin luku on peräti 94%. Tämä ei voi olla sattumaa, ja on siksi kiinnostavaa, ja kannattaa pitää mielessä. Eivät jotkut ihmiset turhaan sano, että moderni transbuumi on eheytymisterapian muoto, missä homoista ja lesboista tehdään heteroita laittamalla heidät vaihtamaan sukupuolensa. Saatat olla lesbo myös tietämättäsi, niinkuin minä itsekin olin. Tai sitten et ole. Ihminen on monimutkainen olento. Annan vaan sen neuvon, että älä yritä hädissäsi tai painostettuna olla väkisin jotakin, mitä et ole. Ja muista myös se, että tämä pätee kaikkiin suuntiin.

torstai 14. helmikuuta 2019

Tervehdys kaikille uusille stalkkereille

Blogissani ja Youtube-kanavallani on viime aikoina käynyt porukkaa tungokseksi saakka. Youtube-kanavani on saanut vain muutamassa päivässä useita satoja uusia tilaajia, tätä kirjoittaessa ulostulovideollani on Youtubessa lähes 40 000 katselukertaa ja täällä blogissa on päivittäin useita tuhansia uusia katselukertoja. Yhteensä blogia on katsottu yli 335 000 kertaa. Mitä pidän aika suurena määränä.

En olisi ikinä uskonut, että hölinäni kiinnostaisivat ketään. Tämä koko blogi alkoi vuonna 2014 vain tarpeestani avautua jossain pimeässä Internetin nurkassa yksikseni ja en odottanut, että tänne eksyisi enemmän kuin pari hassua lukijaa.

Tosin voihan se tietty niinkin olla, että minulla on tässä kohtaa pelkkää friikkisirkusarvoa. Jengi tykkää jostain syystä katsoa kaikkea hullua ja typerää. Sekosin jo laskuissa, että kuinka monta kertaa minua on kehotettu tappamaan itseni tai luultu uskoon hurahtaneeksi hihhuliksi, joka on detransitioitunut siksi, että helvettiinmeno alkoi pelottaa.

Noh, nyt kävi näin. Koen helpommaksi olla avoimesti friikki kuin yrittää selitellä itselleni, että en minä ole kenenkään mielestä friikki ja ei sitä kukaan kuitenkaan huomaa. Sattuneista syistä "keisarin uudet vaatteet" -meininki vituttaa. Ei teistä kukaan voi satuttaa minua enää sen jälkeen, mitä jo olen kokenut. Olkaa minusta mitä mieltä ikinä haluatte.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

tiistai 5. helmikuuta 2019

Avasin taideblogin


Blogiin tästä.

Pistin pystyyn erillisen taideblogin. Tai no, taide ja taide, sillä enhän minä mikään vakavastiotettava taiteentuottaja ole. Olen korkeintaan luova hullu. Tai ehkä vain pelkkä hullu. Eri ihmiset ovat koko ikäni kuvailleet minua taiteilijana, mutta itse vierastan kyseistä termiä, sillä minusta se viittaa ihmiseen, joka oikeasti osaakin jotain. Itse olen pelkkä näpertelijä, eikä minulla edes ole kiinnostusta olla juuri enempää kuin näpertelijä. Juttujen tekeminen on kivaa, joten teen juttuja.

Mutta. Luovuuteni on ollut elämässäni isossa osassa aina, ja se on varsinkin nuoruudessani ollut erittäin ylitsepursuavaa, jopa häiritsevyyteen saakka. Tämä ilmenee myös voimakkaana yleisen esteettisyyden arvostamisena, joka ulottuu myös ympäristöön liittyviin asioihin (mm. rakastan antiikkihuonekaluja, historiallista arkkitehtuuria ja klassisia puutarhoja, sekä oopperaa ja klassista musiikkia). Tässä kirjoituksessa kuvaan voimakkaita inspiraatiotilojani eli sfäärejä. Jos en ehdi luoda, anna itseni luoda tai laiminlyön tarpeeni hakeutua esteettisten ja inspiroivien asioiden ympäröimäksi, niin tunnen itseni puolikkaaksi ihmiseksi. Kuristuneeksi ja tukahdutetuksi. Kadotan jotenkin itseni aivan kokonaan. Olen myös koko ikäni ilmaissut tuntemuksiani ja ajatuksiani ensisijaisesti jollakin luovalla tavalla, sekä käsitellyt asioita ja tapahtumia mm. symboliikan, tarinoiden ja henkilöhahmojen kautta. Tämä on juuri minulle henkilökohtaisesti ensisijainen tapa kohdata itseni ja maailma, ja ilman tätä olen aivan hukassa. Ymmärsin yhdessä kohtaa elämääni, että tämä piirre on todella outo ja epätyypillinen, ja yritin oppia siitä pois ollakseni vähemmän outo ja sopeutuakseni paremmin muiden joukkoon. Päädyin tällä yrityksellä vahingoittamaan itseäni pahoin, sillä homma meni jo itseinhon ja -kieltämisen puolelle.

Olen myös vuosikaudet pelännyt tuoda luovuuttani ja esteettisyydenrakkauttani esille, koska olen kokenut joutuneeni sen vuoksi eristetyksi muista ihmisistä, koska ihmiset joko ovat olleet minulle kateellisia, kokevat minut friikkinä (luovuuteni tulee esille jännilläkin tavoilla ja tekee minusta eksentrisen) tai sekä että. Siksi piilotin luovuuteni vuosikausiksi ja yritin keskittyä tekemään tavallisia juttuja. Lopputuloksena kadotin itseni aivan kokonaan ja päädyin aika surkeaan tilaan.

Tämän kaiken vuoksi haluan nyt yrittää hyväksyä itsessäni tämänkin puolen ja antaa sen loistaa ja kukkia. Tarvitsen outletin, joten alan pitää erillistä blogia luovuus- yms. jutuilleni. Postailen blogissa kaikkea luovuuteeni ja estetiikkaan liittyvää juttua. Olen paitsi piirtäjä, niin myös kirjoittaja, ompelija, tyylihomo, laulaja, tanssija ja mm. bäkpäkkeri ja ruoanlaittaja (sekin on parhaimmillaan taidetta).

Tervetuloa keskustelemaan luovuudesta, hulluudesta, näpertelystä ja taiteesta. Pääset lukemaan Taidehomo -blogiani TÄSTÄ. Olen möykännyt blogissa yksikseni jo jonkun aikaa. Siellä on siis matskua ihmeteltäväksi jo aika paljon. Pitäkää kyseistä blogia myös yleisenä paskanpuhumisbloginani, missä kirjoitan sellaisista aiheista, jotka eivät sovi Musta orkidea -blogin aihealueeseen.

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

Tervetuloa blogin ensimmäisen vieraskynäpostauksen pariin. Tässä postauksessa annan äänen M:lle, suomalaiselle perheenäidille, joka on huolissaan teini-ikäisen tyttärensä puolesta. Kirjoitus käsittelee erästä viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, josta käytetään englanninkielisessä maailmassa nimitystä Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD) eli yhtäkkisesti puhjennut sukupuolidysforia. Suomessa ilmiö on vielä aika tuntematon, mutta ulkomailla siitä on puhuttu jo vuosia, ja ulkomailla on myös kokonaan tähän ilmiöön erikoistuneita terapeutteja. Ilmiöstä on hyvin paljon tietoa 4thwavenow -blogissa, josta löytyy paljon aiheeseen liittyviä vieraskynäpostauksia sekä perheiden haastatteluja. Ohessa myös kansainvälinen ROGD-lasten vanhempien tukisivusto.

Kirjoittaja M haluaa pysyä anonyyminä suojellakseen alaikäistä tytärtään. Hänelle voi esittää kommentteja tämän kirjoituksen kommenttiosastolla.

Tahdotko sinä kirjoittaa blogiin oman vieraskynäpostauksen jostakin itseäsi koskettavasta aiheesta? Lähetä kirjoitus osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com. Voit kirjoittaa omalla nimellä tai nimimerkillä.

***

KIRJE ERÄÄLTÄ ÄIDILTÄ
Kirjoittanut: M

Ok. Let’s do this. Elämäni pelottavin kirjoitus tulee tässä. Tämä on todellista mustaa valkoisella.

Olen tavallinen suomalainen äiti – ainakin koen olevani tavallinen, miten se nyt määritelläänkään. Omasta mielestäni minulla on maailman tavallisin elämä. Perhe, pari lasta, työ, sauvakävelylenkit. Olen kasvattanut lapsiani rakkaudella ja rajoilla, keskitiellä ja arkisesti. Minulla oli ennen tapana suhtautua tyynesti uhkakuviin, joista silloin tällöin kuulin – haasteista, joita minun lasteni sukupolvi tulisi kohtaamaan esimerkiksi sen myötä, että he ovat some-ajan lapsia. Jotenkin ajattelin, että not in my background. Miten mikään erityisen vahingoittava ilmiö voisi kohdata meitä, miten se voisi olla edes kiinnostunut meistä?

Mutta tänään minulla on teini-ikäinen tytär, joka vilpittömästi kokee olevansa poika. Ja nyt, hyvä lukija, ethän triggeröidy. Tiedän, että käytin äsken ilmaisua ”erityisen vahingoittava ilmiö” ja nyt sinä ajattelet, että olen täynnä transfobiaa. En ole.

Fobian sijaan olen huolestunut ilmiöstä, joka on lähivuosina määritelty termillä Rapid Onset Gender Dysphoria. Ilmiötä ovat tutkineet ainakin Lisa Littman, Lisa Marchiano sekä J.Michael Bailey ja Ray Blanchard. ROGD tarkoittaa yllättäen ja nopeasti kehittynyttä sukupuolidysforiaa, joka ilmenee lapsella tai nuorella, jolla ei ole ollut nuorempana mitään viitteitä oman sukupuolensa kyseenalaistamisesta. Ilmiötä pidetään uutena eikä sitä ole tutkittu vielä paljon, mutta jonkinlaisia yhteenvetoja ROGD-nuorista on jo tehty. Moni heistä kärsii erilaisista mielenterveyden ongelmista, taustalta voi löytyä sosiaalisen kanssakäymisen haasteita ja AS-kirjon piirteitä, ja valtaosa omaksuu transsukupuolisen identiteetin sen jälkeen, kun on oppinut asiasta sosiaalisessa mediassa.  Suuri osa heistä on tyttöjä, mutta myös poikia löytyy.

Minun lapsellani ei ole lääkärin tekemää diagnoosia ROGD:sta, mutta kun luen esimerkiksi edellä mainittuja artikkeleita ja lukuisia muita aihetta käsitteleviä kirjoituksia, löydän tyttäreni niistä niin selvästi, että se on lähes pelottavaa. Suurimman osan tiedosta olen saanut englanninkielisiltä sivuilta. Toki Suomessakin ilmiö jo tunnetaan, mutta odotan edelleen, että näkisin aiheesta huolestuneita ja kattavia kannanottoja. Minun käsitykseni nimittäin on, elettyäni tätä vaihetta lapseni kanssa sekä tutustuttuani kymmeniin ja taas kymmeniin kertomuksiin kansainvälisillä vertaistukipalstoilla, että ROGD todellakin ON erityisen vahingoittava ilmiö. Mutta väitteeni ei liity millään tavalla sukupuolivähemmistöihin. Vaan siihen, että äkilliset keho- tai sukupuolidysforiat tuntuvat olevan raju reaktio muille ongelmille kuten masennukselle – tai ihan vain sille, että murrosiän läpi kasvaminen on helvetin vaikeaa nykynuorille. Tiedän, että en ole lääkäri (niin, en muuten ole, vaikka minusta kuinka TUNTUISI siltä) eikä ole minun asiani määritellä uusia diagnoosiluokituksia. Mutta kai ihmisillä on oikeus kertoa mielipiteitään kokemusasiantuntijoina? Mielestäni ROGD on vahingollinen ilmiö, koska se väittää tarjoavansa vastausta (”Oletkin toista sukupuolta”), vaikka todellisuudessa se estää nuorta kysymästä oikeita kysymyksiä (”Miksi tunnen näin? Millaisia käsittelemättömiä asioita minulla on? Mitä tyttöys tai poikuus oikeastaan tarkoittaa? Millainen tyttö tai poika minä olen?”)

Tammikuussa 2019 satuin lukemaan artikkelin Helsingin Sanomista. Siinä kerrottiin englantilaisesta anoreksian hoitomenetelmästä, joka on lähivuosina tuotu myös Suomeen. Menetelmä on perheterapialähtöinen ja se perustuu ajatukseen, jonka mukaan vanhemmat tulee voimaannuttaa, kouluttaa ja oikeuttaa hoitamaan lapsensa sairautta (lääketieteellisen hoidon lisäksi). Vanhemmilla on esimerkiksi oikeus vaatia ja vahtia, että lapsi syö.

Vau, huokaisin hiljaa vaikuttuneena mielessäni. Ja kateellisena. Kunpa minunkin tyttärelläni olisi anoreksia. Miksi hänellä täytyy olla tämä toinen dysforia?

Seuraavassa hetkessä tajusin, miten absurdilta kuulostan. Miten olen voinut joutua tilanteeseen, jossa edes ajattelen jotain näin kummallista? Minä? Me, meidän perheemme?

Tietenkään en oikeasti toivo lapselleni anoreksiaa. Vaan toivon, että kun nuoret tytöt (ja myös pojat) alkavat kokea toisen muotoista vakavaa kehodysforiaa, jossa he painonsa sijaan kyseenalaistavat sukupuolensa, heidänkin perheidensä tueksi rientäisi moniammatillinen työryhmä menetelmineen. Joka vakuuttaisi, että tästä selvitään. Lapsesi oireilee nyt vakavasti ja tämä kaikki vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko perheeseen, mutta apua on saatavilla. Ehkä ja toivottavasti tämä jo onkin joidenkin perheiden kokemus Suomessa, en tiedä. Itse olen toistaiseksi hakenut apua varovasti ja tunnustellen, sillä suoraan sanottuna minä pelkään. Pelkokuvissani olen tyttäreni kanssa tapaamassa lääkäriä, joka kuuntelee häntä puoli tuntia ja antaa sen perusteella diagnoosin: poika. Ihan vain siksi, että tyttärestäni yhtäkkiä tuntuu siltä, että hän on poika. Valitettavasti olen lukenut liian monia tarinoita esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa perheille on käynyt juuri noin. ’Mutta mehän olemme järkevässä Suomessa’, yritän vakuuttaa itseäni. Se ei ole vielä auttanut; pelkään yhä.

Yksi tämän kirjoituksen tarkoituksista on antaa ääni vanhemmille, jotka yrittävät ymmärtää tätä ilmiötä. Uskon puhuvani monen hämmentyneen äidin ja isän suulla, kun sanon: Rapid Onset Gender Dysphoria, vihaan sinua. Vihaan sinua, mutta kanssasi on pakko tulla toimeen. En vihaa sinua siksi, että vihaisin transsukupuolisia. Minulla ei ole fobiaa enkä ole rasisti. Vihaan sinua, koska rakastan lastani niin paljon. Vihaan sinua, koska sinä olet viestintuoja, joka kertoo minulle sellaisia asioita tästä ajasta jossa elämme, joista en haluaisi tietää mitään. Minun tyttärelleni esimerkiksi valehtelet, että mikään hänessä ei ole enää arvokasta. Koska vain halvan ja arvottoman voi pyyhkiä pois – tässä tapauksessa hänen ainutlaatuisen persoonallisuutensa, sen millainen ihminen hän on tyttönä. Ehkä olet kehittynein naisvihan muoto sitten seksiorjien keksimisen. Mikä oletkaan, niin olet tullut tuhoamaan, ryöstämään ja valehtelemaan. Valitsemasi uhrit ovat niitä, jotka eivät osaa puolustaa itseään; lapsia ja nuoria. Sinä, kyseenalaistamisen ammattilainen, tulet ja kyseenalaistat heidän koko identiteettinsä siinä vaiheessa, kun he ovat ikänsä puolesta hauraimmillaan. Tulet ja heität heidän kasvoilleen sangollisen itsevihaa.

Mutta tiedätkö – minäkin kyseenalaistan sinut. Sinulla EI ole oikeutta sekoittaa minun lapseni päätä ja levitellä naurettavia harhojasi tässä maailmassa. Sen sijaan minulla on oikeus suojella lastani sinulta. Ja yhteiskunnalla on siihen jopa velvollisuus. Onhan?

Niin, missä viipyy laaja rintama lastensuojelun, -kasvatuksen ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka vetoaisivat esimerkiksi sen puolesta, että maamme translaki EI kaipaa muutoksia koskien alaikäisiä lapsia?

Käytän voimakasta kieltä ja olen kirjoittaessani käynyt vihaiseksi, mutta kirjoitukseni ei ole sodanjulistus sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Ei Setaa kohtaan, ei transaktivisteja kohtaan. En halua nostattaa vastakkainasettelua vaan huolta. Kuten jo aiemmin totesin, minulle ROGD näyttäytyy sairautena, johon nuori sairastuu aivan kuin vakavaan syömishäiriöön, usein seurauksena mielenterveyden ongelmista. Se myös näyttää leviävän sosiaalisesti ja yhteisöllisesti – emme voi vähätellä sosiaalisen median vaikutusta. Aikuisen näkökulmasta ROGD-nuorten yhteisö muistuttaa fanituskulttuuria – poikabändin tai TV-sarjan tilalla vain on sukupuolen kyseenalaistava ideologia.

Voin ymmärtää, miksi transsukupuolisuus ja siihen liittyvä vahva me-henki vetoaa nuoriin. Some on pullollaan herkässä iässä olevia, usein masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiviä sukupuoltaan kyseenalaistavia nuoria, jotka hakevat tukea toisistaan vilpittömässä rakkauden ja hyväksynnän hengessä. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Huolestuttavaa on se, että tämä kyseinen fanikulttuuri voi johtaa hormonihoitoihin ja leikkauksiin, jotka eivät kuitenkaan välttämättä poista niitä ongelmia, joiden pohjalta ROGD on alun alkaen puhjennut.

Tästä syystä tarvitsemme keskustelua, tietoa ja tukea. Me tarvitsemme asennekulttuurin, jossa emme salonkikelpoista ilmiöitä, jotka rohkaisevat lapsiamme ihannoimaan peruuttamattomia hormonihoitoja ja leikkauksia. Koska heidän ei edes kuuluisi miettiä sellaisia asioita. Heidän kuuluisi saada kasvaa rauhassa. Käydä läpi kasvukipunsa, kohdata murrosiän kuohut ja kauhut, löytää itsensä, valmistautua täyttämään oma paikkansa tässä maailmassa. Tyttöinä ja poikina.

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

torstai 31. tammikuuta 2019

Uusi queer -sanasto

Tämä teksti on suomentamani satiiri, joka on alunperin julkaistu Transwidow-blogissa. Blogissa ei ole tällä hetkellä mitkään vanhat kirjoitukset näkyvillä, joten en voi linkata alkuperäiseen tekstiin valitettavasti (itselläni sattuu olemaan screencäppi).

Transwidow eli transleski on englanninkielisessä maailmassa termi, joka tarkoittaa sellaista naista, jonka mies on jossain kohtaa saanut päähänsä olevansa transsukupuolinen nainen, obsessoitunut tästä ajatuksesta ja miehen puoliso sekä mahdolliset lapset ovat tämän jälkeen jääneet miehen elämässä toissijaisiksi. Transwidow on mielenkiintoinen ilmiö. En ole (vielä) käsitellyt sitä blogissani, mutta löydät googlaamalla siitä tietoa halutessasi – englanninkielisessä maailmassa nämä naiset ovat jokseenkin järjestäytyneet. Aihetta sivuaa suomalaisen Selja Ahavan kirja ”Ennen kuin mieheni katoaa”.

Tämä sanasto irvailee sille, että miten queer-meininki on karannut niin lapasesta, että itse homot ja lesbotkaan (ja joskus myös transsukupuoliset) eivät enää halua olla LGBT-piirien kanssa tekemisissä.

***

Queer – Hetero, jolla on erikoinen hiustyyli.

Muunsukupuolinen/genderqueer – Pyylevä nuori naisihminen, tyypillisesti 16-28 -vuotias, joka on värjännyt hiuksensa sinisiksi. On todennäköisesti jotakin sellaista, mitä joskus kutsuttiin lesboksi, mutta hän ei pidä kyseisestä sanasta.

Lesbo – Nelikymppinen mies, joka työskentelee IT-alalla ja alkoi käyttää vaimonsa pikkuhousuja viime vuonna.

Transsukupuolinen – Henkilö, kenen tuntema vastenmielisyys yhteiskunnan sukupuolistereotypioita kohtaan pitäisi ottaa paljon vakavammin kuin kaikkien muiden tuntema vastenmielisyys yhteiskunnan sukupuolistereotypioita kohtaan.

Panseksuaali – Henkilö, joka pitää maskuliinisesti pukeutuneista miehistä ja feminiinisesti pukeutuneista miehistä.

TERF – Iäkäs nainen, joka ei ajattele miesten asioita tarpeeksi. Se osapuoli, joka on vastuussa siitä, kun joku junttimies jossain hakkaa miespuolisen prostituoidun.

Cis – Henkilö, joka kaihoisasti uneksii siitä, että pukisi päälleen asianmukaiset vaatteet ja näyttäisi genitaalejaan lääkärille.

Seksuaalinen suuntautuminen – Syrjintää liittyen siihen, että omaat mielipiteitä siitä, että kenen genitaaleihin haluat koskea.

Intersektionaalisuus – Muistutus siitä, ettet unohda sisällyttää erityyppisiä miehiä feminismiisi.

Transmisogynia – Kun valkoiset heteromiehet eivät saa toisia sanomaan sitä, mitä haluaisivat heidän sanovan, ja se tuntuu paljon pahemmalta kuin mikään sorron muoto, mitä kukaan on koskaan tällä planeetalla kohdannut.

Ze/Hir – Pronomineja, joita voit käyttää lukion oppituntien sekoittamiseen, kun et ole tehnyt vaadittuja tehtäviä (suom.huom: liittyy englanninkielisen maailman transvouhotukseen, kun jengi ei halua käyttää ”sukupuolitettuja” he/she -pronomineja).

Homo – Vanhanaikainen identiteetti, joka ei ole enää cool ja tarvitsee uudelleenbrändäystä.

Aseksuaali – Henkilö, joka tuntee joutuneensa sivuutetuksi.

Intersukupuolinen – Todennäköisesti jokainen meistä. Ethän sinä ole koskaan käynyt kromosomitesteissä, vai mitä. VAI MITÄ?

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Katujissa tikittää aikapommi

Moi kaverit.
Vielä minussa henki pihisee ja silleen. Elän tällä hetkellä koko tähänastisen elämäni vaikeinta ajanjaksoa, joten kuntoni on mitä on ja hommat vähän takkuaa. Kiitos kaikille, jotka kommentoivat edelliseen postaukseeni tai laittoivat sähköpostia. En tiedä, mitä tehdä, mutta päivä kerrallaan jne. Yritän kestää sen ajatuksen voimalla, että 1) tästä on suunta vain ylöspäin, 2) kesään ei ole mahdottoman pitkä aika ja silloin pääsee nostamaan kytkintä.

Kirjoitan nyt jonkin verran detransitioprosessistani, kun siitä oli moni kiinnostunut. Elikkäs hakeuduin jo vuosi sitten takaisin transpolille uusiin tutkimuksiin saadakseni itseni takaisin naiseksi. Prosessi on ollut todella, todella hidas, sillä transpoli on nykyään hyvin ruuhkautunut. Sain ensimmäisen ajan polille vasta viime elokuulle ja vasta nyt tammikuussa 2019 kävin ensimmäisillä uusilla tutkimuskäynneillä.

Eli minulle haluttiin järjestää uudet psykologin tutkimukset. Ne on nyt saatu päätökseen, ja ne toteutettiin haastatteluna ja erilaisten paperitestien tekemisenä. Tietoni menevät seuraavaksi transpolin lääkärille ja hän päättää jatkosta. Sitä odotellessa. Pari kuukautta nyt menee kuulemma ainakin.

Itse tutkimuksista minulla ei ole juuri sanottavaa, sillä siinä tosiaan lähinnä vain läpikäytiin elämäni tapahtumia sekä mittailtiin nykyisen mielenterveystilani vakavuutta. Mutta se, mikä järisytti minua näissä tutkimuksissa, oli saamani psykologin lausunto. Sain siis luettavakseni psykologin laatiman lausunnon minusta ennen kuin hän lähetti sen eteenpäin lääkärille. Psykologi oli liittänyt lausuntoon pätkiä aikaisemmista saamistani lausunnoista eri ammattilaisilta, ja hän oli liittänyt mukaan pätkän alkuperäisistä transtutkimuksistani peräisin olevasta senaikaisesta psykologin lausunnosta. Transtutkimuksiin siis kuuluu osana psykologin tutkimukset ja kävin alkuperäisten transtutkimusteni osana noissa psykologisissa tutkimuksissa.

Tuo ensimmäinen psykologi oli osannut lukea minua hämmästyttävän tarkasti ja hän oli listannut lausuntoonsa asiat, joista tulin itse tietoiseksi vuosia myöhemmin ja jotka johtivat detransitiooni. Olen kuvaillut detransitiooni johtaneita syitä esimerkiksi tässä kirjoituksessani. Tuo alkuperäinen lausunto on vuodelta 2010. Psykologi listasi hämmästyttävän tarkasti minussa havaitsemiaan ongelmia ja myös totesi näiden ongelmien olevan todennäköisesti osasyynä sukupuoli-identiteettiongelmiini. Hänen listaamansa ongelmat olivat täsmälleen sitä, mitä ymmärsin itse itsestäni vuosia myöhemmin. Tämä kaikki ryönä on siis ollut havaittavissa minusta jo vuonna 2010.

Muistan tuon lausunnon ja muistan reaktion, jonka se minussa vuonna 2010 aiheutti, vaikka en muistanutkaan sen yksityiskohtia. Muistan olleeni ahdistunut noista psykologin tutkimuksista ja olin myös lausunnosta hyvin ahdistunut. Psykologin listaamat asiat olivat sellaisia, joita en kyennyt kohtaamaan enkä käsittelemään vuonna 2010. Olen kuvaillut tässä blogissa aiemmin, että olin ennen sukupuolenvaihdostani lukkiutunut ahdistuspallo ja sukupuolenvaihdos ratkaisi tuon ongelman, joten pääsin elämässä eteenpäin. Nyt ymmärrän, että sukupuolenvaihdos ei ratkaissut ongelmiani, vaan mahdollisti emotionaalisen etääntymisen ongelmista. Seurauksena kykenin tarkastelemaan asioita uudesta näkökulmasta ja prosessoimaan niitä. Niin tapahtuikin. Mutta kyettyäni tekemään tuon vaadittavan prosessoinnin olivat ne alkuperäiset ongelmat jälleen edessäni. Kun jouduin kohtaamaan ne, mihin nyt näiden vuosien jälkeen kykenin, niin lopputuloksena oli detransitio.

Se, mikä on minusta aivan päräyttävää, on se, että noihin alkuperäisen psykologin havaitsemiin ongelmiin ei transpolilla tartuttu yhtään mitenkään, eikä niihin puututtu. Tämän uudelle psykologilleni sanoinkin, ja hän kertoi miettineensä samaa. Kyseinen psykologi otti minut lähtökohtaisesti hyvin vakavasti ja sain hänestä sellaisen kuvan, että hän suhtautuu transpoliin aika kriittisesti. Hän kertoi, että hänen vastaanotollaan on käynyt useita transhoitoja katuneita ihmisiä. Myös transpolin lääkäri kertoi minulle viime elokuussa, että katujaluvut ovat nousussa. Psykologini sanoi, että nuo niin usein mainitut pienet katujaluvut ovat pahasti vanhentunutta tietoa. Nykyiset katujaluvut ovat moninkertaiset. Itselleni on jäänyt aikoinaan transpolilta saamistani dokumenteista mieleen luku 3%, mutta esimerkiksi Walt Heyer on sanonut tutkimustensa perusteella, että todelliset katujaluvut ovat yli 20%. Tämäkin luku on todennäköisesti vanhentunut ja tämänhetkisiä tai tulevia lukuja voidaan toistaiseksi vain arvailla.

Muistan, kun vuonna 2010 kerroin transpolilla hoitajalleni psykologin lausunnon aiheuttamasta ahdistuksesta, niin hän totesi rauhoitellen, että nuo psykologit nyt vaan on tuollaisia negatiivisia ja siitä ei tarvitse välittää. Kaiken tämänhetkisen tiedon valossa tuo on ollut aivan uskomaton reaktio! Jäin miettimään, että mitä helsvettiä transpolilla ylipäätään oikein tutkitaan, vai tutkitaanko mitään. Olen nyt menossa psykoterapiaan käymään läpi elämäni scheissea, mutta minut olisi pitänyt passittaa sinne transpolin toimesta jo vuonna 2010. Kaltaisiani tapauksia on varmasti pilvin pimein, sillä minä itse tiedän useita sellaisia transtapauksia, joiden sukupuoli-identiteettiongelmat ovat niin ilmiselvää seurausta heidän elämänsä muista (vakavista) ongelmista, että en voi kuin monttu auki ihmetellä, että miten heidät on ikinä voitu päästää transtutkimuksista läpi silvotuttamaan itsensä. Minusta on myös aika järkyttävää, että kuinka moni ihminen on tullut sanomaan minulle, että ovat luopuneet sukupuolenvaihdosaikomuksistaan vain luettuaan minun blogiani. Miten voi olla mahdollista, että tähän asiaan erikoistunut sairaanhoitoyksikkö ei onnistu seulomaan näitä tapauksia ja ohjaamaan heitä tarvittavaan jatkohoitoon? Miten voi olla mahdollista, että usean ammattilaisen erikoishoitotiimi ei ole kyennyt havaitsemaan minun dissosiaatiohäiriötäni?

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, että Suomen koko transhoitojärjestelmä kaikkine rakenteineen pitäisi laittaa aivan kokonaan uusiksi, ja mitä enemmän itselleni selviää asioita, niin sitä vahvemmin olen sitä mieltä. Näyttää vaan entistä vahvemmin siltä, että meillä on transhoitoja läpikäyneissä ihmisissä aivan järkyttävä tikittävä aikapommi.