Sukupuolenkorjaus muuttaa ihmisen

Varmaan yleisin sukupuolenkorjaukseen liittyvä propagandapuhe on se, että sukupuolenkorjaus ei muuta ihmistä. Olet yhä se täysin sama ihminen kuin ennenkin. Tämä ei kertakaikkiaan pidä paikkaansa.

Ensinnäkin, sukupuolenkorjaushoidoilla on erittäin dramaattiset vaikutukset. Ei pelkästään henkilön fyysiseen kehoon ja ulkomuotoon, vaan myös henkiseen puoleen. Hormonihoidolla on dramaattisia henkisiä vaikutuksia. Vaikka henkilön perustemperamentti ja kiinnostuksenkohteet yms. eivät muutu, niin hormonit vaikuttavat paljon tai hyvin paljon siihen, että miten asiat kokee ja miten asioihin reagoi. Tämä vaikuttaa siihen, että minkälainen olet persoonana.

Erittäin tärkeä muutos on myös sosiaalinen ulottuvuus. Se on yksinkertaisesti fakta, että mies ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin nainen, sekä päinvastoin, olematta muiden silmissä kertakaikkiaan kummallinen. Eri sukupuolilla on erilaiset toimintatavat sekä ympäristö asettaa eri sukupuolille dramaattisesti erilaiset odotukset ja paineet. Et voi enää sukupuolenkorjauksen jälkeen jatkaa joitakin toimintatapojasi, vaan sinun on opeteltava uudet.

Löysin eräänä päivänä tietokoneeltani monta vuotta vanhoja sukupuolenkorjaustani edeltäviä valokuvia. Olin kertakaikkiaan järkyttynyt. Apua, kuka toi nainen on??? Kuvat oli otettu eräässä roolipelitapahtumassa ja olin pukeutunut mustaan satiinikorsettiin ja runsaaseen mustaan pitsi- ja samettihameeseen, joka viisti maata. Olen kuvissa noin 21 -vuotias ja tuntui siltä, että katson jotakuta aivan vierasta ihmistä. Tuntui täysin absurdilta ajatella, että kuvissa olen minä. En pysty mitenkään ajattelemaan kuvien henkilöä minuna. Minulla ei ole mitään tekemistä tuon naisen kanssa. En tiedä, kuka hän on.

Hormonihoidon myötä minusta ei tullut könsikästä, mutta se on tästä huolimatta selvästi muuttanut sekä kehoni muotoja että kasvonpiirteitäni. Ennen hormoneja minulla oli pyöreät täyteläiset kasvot, kun nyt olen kulmikas. Ero on aivan selvä. Ennen hormoneja ihoni oli uskomattoman pehmeä, sileä ja se näytti hohtavan. Valokuvissa minulla ei ollut mitään meikkiä ripsiväriä lukuunottamatta, mutta iho oli tästä huolimatta kuin meikkimainoksesta. Hormonien myötä tämä hohtavuus ihostani on kokonaan kadonnut. Olen nyt selvästi rotevampi kuin noissa valokuvissa ja tukkanikin on tummentunut monta astetta.

Ja entäs ääneni sitten... Olen vuosia harrastanut seinille laulamista ja tietokoneellani on useita nauhoittamiani laulupätkiä. Näiden joukossa on muutama pätkä ennen hormonien aloittamista. Kun kuuntelin näitä pätkiä ensi kertaa moneen vuoteen, niin aloin lähes itkeä. Pidin aina ääntäni rumana, mutta nyt kykenen katsomaan itseäni ns. ulkopuolelta ja voin sanoa, että ei hemmetissä ollut. Minulla oli naiseksi matala ääni, mutta tämän lisäksi se oli hyvin kirkas. Minusta olisi tullut loistava laulaja harjoittelemalla. Hormonit muuttivat ääneni aivan toisenlaiseksi. Kun ääneni oli jo valmiiksi matala, niin se madaltui hormonien myötä niin alas, että minulla on nyt matalampi ääni kuin monella biologisella miehellä. En kuulosta lainkaan samalta kuin ennen sukupuolenkorjausta. Ääni on kokonaan toisen ihmisen.

Hormonien henkiset vaikutukset ovat niin laajat, että kirjoitan aiheesta kokonaan oman merkinnän myöhemmin. Isoimpia muutoksia olivat mm. se, että lakkasin tuntemasta pelkoa siinä mielessä kuin olin aiemmin tuntenut, minusta tuli täysi putkiaivo, kadotin lähes kokonaan kyvyn itkeä ja kaikesta seksiin liittyvästä tuli hauskaa ja letkeää ajanvietettä.

Varmaan vaikein asia sukupuolenkorjauksessa on kuitenkin opettelu elämään miehen sosiaalisessa roolissa. Vaikka olen aina tuntenut itseni pojaksi, niin kasvoin kuitenkin tyttönä, eli siis ympäristö kohteli minua tyttönä. En ole täten koskaan oppinut elämään poikana ja se on minun pitänyt erikseen opetella. Sitä sanotaan, että mieheksi ei synnytä, vaan mieheksi tullaan. Kaikki miehet oppivat miehisen todellisuuden jo ihan pieninä pentuina, sillä poikien maailma on varsin kova ja miehuus laitetaan koetukselle jo ennen kouluikää. Minun ei tyttönä tarvinnut koskaan kokea tätä. Lisäksi transsukupuolisena minut vapautettiin armeijasta, joten en ole armeijaakaan (”miesten koulua”) kokenut. Ruukinmatruuna on sanonut osuvasti, että naiset aikuistuvat aikaisemmin, mutta miehet aikuistuvat pitemmälle. Tämä tarkoittaa sitä, että miesten täytyy oppia sellaista oma-aloitteisuutta ja vastuullisuutta, mitä naisten ei tarvitse koskaan osata. Ympäristö ei edellytä sitä heiltä. Tämä tarkoittaa sitä, että nainen voi aina nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei hän tiedä, eikä hän osaa eikä hän pysty tai kykene. Nainen voi heittäytyä avuttomaksi ja odottaa, että joku muu hoitaa. Mies ei voi koskaan tehdä näin, ellei halua nössön leimaa ja päätyä ns. alemman tason mieheksi. Olen tarkkaillut paljon miesten ja naisten käytöstä eri työpaikoillani ja ero on aivan selkeä. On aivan erilaista työskennellä miesten kuin naisten kanssa ja se on myös täysin erilaista riippuen siitä, että oletko itse mies vai nainen. Olen kokenut nämä molemmat ja ero on kuin yöllä ja päivällä. En nyt mene tässä asiaan tämän syvemmin, koska aihe on niin laaja, että siitä pitäisi kirjoittaa oma merkintä.

Miehen täytyy osata paljon sellaista, mitä naisen ei tarvitse, ja miehen täytyy olla aina hyvin oma-aloitteinen ja keksiä ratkaisut pulmiin. En esimerkiksi ollut ikinä tehnyt sähköhommia tai vaihtanut autosta renkaita ennen sukupuolenkorjausta. Aina pystyi heittäytymään avuttomaksi ja joku miespuolinen tuttava tuli ritarillisesti tekemään hommat puolestani. Enää en voi olla avuton, vaan minun on osattava nämä asiat itse. Ei minua tule kukaan tuttava pelastamaan, vaan minulle nauretaan, ja lisäksi ympärilläni olevat naiset odottavat, että tulen auttamaan heitä ja osaan kaikenlaista, mitä en oikeasti osaa. Mies ei saa myöskään koskaan valittaa mistään ja hänen täytyy sietää todella paljon vittuilua ja rajuakin läppää ja vieläpä kyetä vastaamaan siihen samalla mitalla. Kaikki tämä on sellaista, mitä minun ei naisena tarvinnut koskaan kohdata. En olisi ikinä edes tiennyt näistä, ellen olisi lukenut Henry Laasasen tekstejä. Vaikka olinkin lukenut sukupuolieroista monta kirjaa jo ennen sukupuolenkorjauksen aloittamista, niin minulle tuli tästä huolimatta täytenä yllätyksenä rajun kohtelun voimakkuus ja minulta meni kauan tottua siihen. Minulle ei esimerkiksi ollut työ- tai koulukaverien toimesta koskaan huudettu läpällä. Naista ei yksinkertaisesti koskaan kohdella niin. En osaa vieläkään suhtautua asioihin samalla letkeällä asenteella kuin biologinen mies suhtautuu. Olen huomattavan neitimäinen verrattuna biologisiin (hetero)miehiin ja minua luullaan joka paikassa aina homoksi. Olen joutunut muokkaamaan käyttäytymistäni todella rankasti. En vaan yksinkertaisesti enää ole se ihminen, joka olin, enkä edes voi olla. Olin silloin nainen. Nyt olen mies. Ei mies voi olla sellainen kuin nainen.

Nimimerkki ”Wanha Ämmä” summaa asiat hienosti edellisen postaukseni kommenttiosiossa:

”Mitä naisten ja miesten suhteisiin tulee, niin tähän vaikuttaa kaksi harhaa. Ensinnäkin se, että vain pieni osuus miehistä, ehkä noin 1%, on milloinkaan kohonnut mihinkään merkittäviin tai vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa. Tätä maailmaa eivät hallitse miehet, vaan miespuoliset yksilöt. Toinen harha on, että suurimmalle osalle miehistä elämä on ollut äärimmäisen kovaa ja väkivaltaista, ja he ovat kuolleet nuorina. Sodissa, väkivallan uhreina, työtapaturmissa, sairauksissa ja kovan elämän loppuunkuluttamina.

Tietenkin minullekin oli aikoinaan julistettu feminististä propagandaa ja sitä, miten tämä maailma on miesten maailma ja että miten naiset ovat toisen luokan kansalaisia ja hölpötipölpöti... tiedättehän te tuon paasaamisen. Mutta kun itse tein oman metamorfoosini kaksikymmentäjotain-vuotiaana, olin yllättynyt siitä, miten kastini kohosi kuin raketti. Ensimmäistä kertaa elämässäni minun ei tarvinnut pelätä pahoinpitelyä ja turpasaunaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle oltiin kohteliaita ja hövelejä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani haluttu ja pidetty. Ensimmäistä kertaa minua kunnioitettiin oman itseni vuoksi, eikä suoritusteni vuoksi. Enkä minä ollut edes kauhean kaunis! Ehkä osa siitä on sitä, että pääsin vihdoin tasapainoon itseni kanssa, mutta tosiasiallisesti naiset dominoivat tätä maailmaa. Mies on ehkä perheen pää, mutta nainen on se kaula, joka sitä kääntää.

Tytöille on vaikeaa kuvitella, miten väkivaltainen ja brutaali on se maailma, jossa pojat elävät. Lapsena ollessani tappelut ja turpasaunat olivat aivan jokapäiväisiä. Kouluun mennessäni opin nopeasti pelon maantieteen, ts. ne reitit ja ne polut, mitä piti kulkea, ellei halunnut tulla hakatuksi ja pahoinpidellyksi. Aina jossain oli joku isompi poika tai jengi, joka odotti väijytyksessä pahoinpidelläkseen jonkun nuoremman lapsen. Jos miehinen etuoikeus on joutua väkivallan kohteeksi ja tapetuksi pelkästään sukupuolensa takia, olisin ollut milloin tahansa luopumaan tästä etuoikeudesta. Ainoa hyvä puoli miehenä olemisessa oli mielestäni se, ettei voinut tulla vahingossa raskaaksi eikä ole kuukautiskiertoa. Mitään muita miehisiä etuoikeuksia en kykene kuvittelemaan.

Kyynisesti jälkikäteen voisi todeta, että sukupuolenvaihdos miehestä naiseksi olisi kannattanut tehdä aivan pelkästään sosiaalisen aseman ja sosiaalisen statuksen vuoksi. Mutta se nyt vain ei käy: jos ihminen ei ole TS alunalkuaan, niin tuolla käytännössä luodaan uusi TS kaikkine dysforioineen.”

Moni nainen on aivan täysin tietämätön siitä, että millaista on olla mies ja millainen miesten maailma oikeasti on. En tiennyt siitä mitään minäkään ennen kuin luin Henry Laasasen juttuja ja tutustuin miesasiaan. Olen aika varma, että tämä mieheyden brutaali todellisuus tulee monelle transsukupuolisellekin yllätyksenä ja he eivät koskaan täysin ymmärrä sitä. Tarkoitan tässä nyt siis naisesta mieheksi itseään korjaavia. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että olen hämmästynyt, että millaisia harhaisia sekopääfeministejä transsukupuolisissa on paljon. Tämä johtuu siitä, että nämä henkilöt ovat biologisia naisia eli he ovat kasvaneet tyttöinä ja naisina. Vain naiselle on sosiaalisesti luvallista valittaa kaikesta niinkuin feministi tekee. Kuinka monta transnaista (miehestä naiseksi) olet nähnyt avautumassa? Minä en yhtäkään. Nuo queer-feministit ovat vain rasittavia akkoja rasittavien akkojen joukossa, vaikka kuinka muka kokevat itsensä miehiksi. Heiltä on feminismin sumentamassa maailmankuvassaan mennyt täysin ohi se, että eri sukupuolilla on täysin erilainen sosiaalinen todellisuus. Nämä henkilöt eivät ole koskaan kasvaneet tytöstä mieheksi. Eivät edes tytöstä naiseksi. Minusta on uskomattoman ärsyttävää, että joku, joka muka kokee itsensä mieheksi, käyttäytyy noin.

Sukupuolenkorjaus todellakin muuttaa ihmisen. Sinusta tulee täysin eri yksilö. Ei riitä, että muutut fyysisesti, vaan sinun täytyy myös opetella elämään kokonaan uudessa sosiaalisessa todellisuudessa. Feminismi on tässä(kin) mielessä erittäin vahingollista (eikä vain transsukupuolisten takia, vaan kaikkien ihmisten takia). On anteeksiantamatonta, että niin tärkeä asia kuin sukupuolten erilainen sosiaalinen ulottuvuus on progandalla saatu hävitetyksi ihmisten mielistä. Nämä asiat pitää tunnustaa, jotta niitä voidaan ymmärtää ja jotta niile voitaisiin myös tehdä jotain.

Transsukupuolisuus ja kehonkuva

Heitin Facebookissa pilluvitsin. Eräs naispuolinen kaverini otti tämän kovasti itseensä. Ihmettelin hänen reaktiotaan, mihin hän totesi: ”En näe pillujuttuja hauskoina, koska itsellänikin on sellainen. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku nauraisi transvermeille?”

Rupesin sitten miettimään, että niin.
En oikeastaan osaa kuvitella, että miten joku onnistuisi minua oikeasti loukkaamaan tässä asiassa. Voiko joku sanoa enää mitään yhtään pahempaa kuin mitä olen jo itse sanonut tai mikä edes erityisesti hätkähdyttäisi minua suuntaan tai toiseen?

Miten koen kehoni? Millaiset ovat fyysiset ulottuvuuteni ja miten niihin suhtaudun?

En allekirjoita sukupuolen monimuotoisuus -ideologiaa. Se on vain ideologia ja varsin hölmö sellainen, koska se ei pohjaudu todellisuuteen. Ihmisen kokemus sukupuolestaan voi olla vähän mitä vaan, mutta se ei missään tilanteessa muuta hänen biologista sukupuoltaan. Sukupuolen monimuotoisuutta puoltavat ihmiset käytännössä sekoittavat biologisen sukupuolen sekä sukupuolen kokemuksen ja tässä he menevät metsään. Olen käsitellyt aihetta aiemmissa teksteissäni. Myöskään transsukupuolisen sukupuolenkorjaushoidot eivät muuta hänen sukupuoltaan toiseksi. Ei ole fyysisesti mahdollista muuttua vastakkaisen sukupuolen yksilöksi, vaan transsukupuolinen tulee aina ja ikuisesti olemaan sitä sukupuolta, johon hän on syntynyt. Ainoastaan hänen ilmiasuaan eli fyysistä olemustaan voidaan jossain määrin keinotekoisesti muutella, jolloin hän voi tulla sosiaalisesti hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen yksilönä. Tulla sosiaalisesti hyväksytyksi on kuitenkin eri asia kuin henkilön biologinen ulottuvuus. Biologiaa ei voida koskaan muuttaa. Minä synnyin naiseksi ja tulen aina ja ikuisesti olemaan biologisesti nainen. Olen nainen, joka on keinotekoisesti muokannut kehoaan miehekkääseen suuntaan. Tämä ei kuitenkaan koskaan, milloinkaan tee minusta oikeaa miestä. Ei koskaan. Ei, vaikka sitä kuinka koko sydämestäni toivoisin ja haluaisin.

Transsukupuolisuus on sairaus. Sitä ei koskaan pidä ajatella minään muuna kuin sairautena. Ei ole millään mittapuulla normaalia kokea olevansa vastakkaisen sukupuolen yksilö ja olevansa väärässä kehossa.

Kun käsittelemme transasioita on ehdottoman tärkeää ihan ensiksi tunnustaa kaksi ehdotonta faktaa:

1. Ihmisen kokemus sukupuolestaan ei ole sama asia kuin hänen biologinen sukupuolensa.
2. Transsukupuolisuus on sairaus ja sitä tulee lähestyä ja käsitellä sairauden näkökulmasta.

Vasta, kun nämä asiat hyväksytään, saadaan aikaiseksi järkevää keskustelua. Muussa tapauksessa päädytään olemaan jonkinväriset lasit silmillä. Transsukupuolisille ihmisille itselleen nämä kaksi asiaa ovat usein hirvittävän vaikeita myöntää tai tunnustaa. Trust me, olen ollut siellä. En voi vieläkään puhua tästä tuntematta jonkin tasoista tuskaa sisimmässäni. Mutta minkäs teet. Kyse on siitä, että sinun on hyväksyttävä, että et voi koskaan saada asiaa, mitä tahdot eniten koko maailmassa ja sinun on vain tyydyttävä siihen, mitä sinulla on. Tämän hyväksyminen on vaikeaa ja on helpompaa kapinoida sitä vastaan. Itse kykenin tähän vasta sukupuolenkorjaushoitojen aloittamisen jälkeen muututtuani selvästi ei-naiseksi ja saatuani sitä kautta etäisyyttä naiseuteen. Vasta sen jälkeen kykenin tarkastelemaan omaa sukupuoltani ja sukupuolta käsitteenä ikäänkuin ulkopuolelta. Tätä ennen olin jatkuvasti henkisesti rikki ja sain itkuraivarit joka kerta, kun joku viittasi minuun naisena tai että en olisi mies. Menin useammin kuin kerran itkemään nurkkaan, kun jossain sosiaalisessa tilanteessa joku sanoi minua naiseksi. Enää en tee niin, mutta en voi vieläkään olla tuntematta pistoa, kun joku puhuu minusta naisena. Vaikka tiedän oikein hyvin, miten asiat ovat ja voin itsekin sanoa ääneen ”olen nainen”, niin kehodysforia on niin vahva, että on kuin isku naamaan kuulla se joltakulta toiselta. Sanokoot vaikka transuksi tai miksi tahansa muuksi, kunhan eivät naiseksi. En ole mies, eikä minusta koskaan tule, mutta haluan silti aina olla vähintään ei-nainen. Olen mieluummin vaikka olio tai olento tai mörkö kuin nainen.

Transsukupuolisuus on tragedia. En näe siihen mitään muuta suhtautumistapaa, kuin että ”paska juttu, mutta minkäs teet”. Se menee vähän samaan kategoriaan kuin sellainen, että on vaikka sokea tai pyörätuolissa tai omaa jonkun muun vamman, joka tekee normaalista elämästä vaikeaa tai mahdotonta. Mikään mahti maailmassa ei saa vammaasi katoamaan. Mikään mahti maailmassa ei tule koskaan parantamaan sinua ja tekemään sinusta normaalia ja tervettä. Paska juttu, mutta minkäs teet. Sillä erotuksella tosin, että transsukupuolinen on fyysisesti normaali. Vika on hänen korviensa välissä. Vasta sukupuolenkorjaushoidot tuhoavat hänen kehonsa ja tekevät hänestä omalla tavallaan vammaisen. Surullista tässä on se, että kyse on tavallaan valinnasta. Kukaan ei pakota ketään näihin hoitoihin. Niihin mennään vapaaehtoisesti. Hoitojen jälkeen et kuitenkaan tule enää koskaan olemaan normaali fyysisesti, vaikka ennen olit. Erityisen surullista on se, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Transsukupuolisuus itsessään ei ole valinta, vaikka hoitoihin meneminen on. Itse olisin satavarmasti tehnyt itsemurhan, jos hoitoihin ei olisi päässyt. Tuntuu kauhean rumalta sanoa näin, mutta on tosiasia, että olen fyysisesti epänormaali, vammainen, tuhottu. Ennen tätä olin normaali, kaunis nainen. Hoitojen seurauksena minusta ei tullut normaalia, komeaa miestä, vaan runnottu nainen.

Lisää transsukupuolisuuden kokemisesta voi lukea kirjoituksestani ”mitä transsukupuolisuus on ja miltä se tuntuu”.

Sukupuolenkorjaushoidoilla ei saa toimivaa vastakkaisen sukupuolen kroppaa. Erityisesti jalkovälialue jää epämääräiseksi ja pitkälle sukupuolenkorjaushoidoissa edenneet ovat aina lisääntymiskyvyttömiä. Itse en enää pysty mitenkään saamaan lasta, sillä asiaan tarvittavat ruumiinosat on leikattu irti ja uusia on täysin mahdotonta rakentaa. Toimivia miehen elimiä ei pysty saamaan, vaan kaikki leikkaukset ovat tavallaan kompromissiratkaisuja. Kaksi päälinjaa ovat:

1. Phalloplastia, missä jostain päin kehoa (yleensä jalasta) irrotetaan materiaalia ja tästä tehdään penis. Hyvänä puolena on se, että lopputulos on nopeasti vilkaistuna aidonnäköinen ja voit mennä vaikka yleiseen saunaan herättämättä huomiota. Huono puoli on se, että tämä elin on vain roikkuva palanen lihaa, jossa ei ole sen ihmeempiä tuntoherkkyyksiä eikä se tietenkään mitenkään erektoidu.
2. Metoidioplastia, missä tuodaan esiin hormonihoidon suurentamaa klitorista, jatketaan virtsaputkea klitoriksen päähän asti ja muotoillaan häpyhuulista kivekset. Hyvänä puolena on se, että tunneherkkyys säilyy ja elin voi vähän erektoitua. Huonona puolena on se, että penis on naurettavan pieni tappi ja leikkauksen lopputulos ja aidonnäköisyys riippuu täysin kirurgin taidoista.

Moni transsukupuolinen (niin miehet kuin naisetkin) eivät mene jalkovälileikkaukseen ollenkaan, sillä kyseiset operaatiot ovat erittäin isoja ja niihin liittyy vakavan komplikaation, vammautumisen tai kuoleman riski. Meillä on siis paljon peniksellisiä naisia ja pillullisia miehiä. Itse olin menossa metoidioplastiaan. Kyseinen operaatio suoritetaan kahdessa tai kolmessa osassa, sillä leikkaus on niin iso, ja sain ensimmäisessä vaiheessa niin pelottavan komplikaation, että päätin jättää homman kesken, enkä usko, että jatkan moneen vuoteen tai sitten en jatka ollenkaan. Eli toisinsanoen, olen itsekin pillumies eli siis miehenä vajaa, sillä minulta puuttuu erittäin oleellinen ruumiinosa. Lisäksi en ole alakerrasta normaalin naisenkaan näköinen, koska hormonihoito ja leikkauksen ensimmäinen vaihe.

Tällai pillumiehenä minun on oltava hyvin varovainen sen kanssa, että missä näyttäydyn puolipukeissa tai alasti. En voi lähteä kotoa ulos ilman, että minulla on täytettä housuissani (minulla on tekopenis sekä sitä varten tehdyt erikoisvalmisteiset alkkarit) ja minun on oltava varovainen sen kanssa, että missä asennossa olen alkkarisillani, sillä en näytä jalkovälistä täysin luonnolliselta. En voi mennä yleiseen saunaan tai suihkuun eli kaikki kylpylät ja uimahallit ovat aluetta, minne en voi ikinä mennä. En voi mennä näissä paikoissa kummallekaan puolelle. Julkiset vessat ovat lähinnä painajainen, koska tällai letkuttomana en voi käyttää pisuaaria ja kopissa pöntöllä en kuulosta siltä, miltä pitäisi... Ihan liian usein vessoissa on kopit, joiden seinät ovat paperia ja seinien ja ovien alaosat niin avonaisia, että niiden alta mahtuisi ryömimään. Sieltä kuuluu äänet niin hyvin, että sama kuin seiniä ei olisi ollenkaan. Vessat ovat niin ahdistavia, että käytän härskisti invavessaa aina, kun voin. Myös kaikki pariutumiskuviot ovat hyvin haasteellisia, enkä ole toistaiseksi keksinyt mitään järkevää ratkaisua, mikä tuntuisi itsestäni hyvältä tai oikealta. En haluaisi sellaiseen tilanteeseen, että tapaan jonkun kivan tyypin ja päädyn hänen kanssaan intiimiin tilanteeseen ja kiskaisen housut alas ja, niin... Etukäteenkään ei oikein voi kertoa aiheuttamatta hämmennystä ja vaivaannusta. En voi edetä spontaanisti ja luonnollisesti, sillä koko ajan tavallaan joudun peittelemään. Lisäksi itse puuhat vaativat suunnittelua ja keskustelua, koska minulla on vajavaiset fyysiset ulottuvuudet. Se on aika äh. Yksi (ja ehkä paras) ratkaisu olisi vaan lähteä kokeilemaan. Jos tulee takkiin, niin sittenhän tulee.

Olisi absurdia sanoa, että minulla on miehen keho. Ei minulla ole. Homma ei edes rajaannu pelkästään jalkovälialueelle. Sukupuolenkorjauksen yleiseen lopputulokseen vaikuttaa alkuperäinen lähtökohta eli se, että miten naisellinen tai miehekäs olit jo valmiiksi. Kulmikkaasta naisesta tulee yleensä suht miehekäs mies ja androgyynistä tyttöpojasta naisellinen nainen, mutta miehekkäästä miehestä ei saa kaunista naista eikä naisellisesta naisesta könsikästä. Itse olin pahin mahdollinen eli naisellinen kaunis nainen päärynävartalolla ja täyteläisillä pyöreillä kasvoilla. Olen ollut kolme vuotta hormoneilla ja olen yhä hintelä ja pehmeähkö ja minulla on miehelle luonnottoman leveä lantio ja isot pyöreät pakarat. Minulla on niin kapea rinnanympärys ja niin pienet kädet ja jalat, että en yleensä löydä vaatekaupoista mitään, sillä pienimmät kengät ovat kolme kokoa liian isot ja kaikki takit ja paidat telttoja. Naisellisuus ei tunnu lähtevän minusta edes hakkaamalla. Luultavasti pääsisin tästä vasta ryhtymällä kunnolla bodariksi ja tiputtamalla rasvaprosentit niin alas kuin mahdollista. Moni muu sen sijaan on menettänyt kaiken naisellisen pyöreyden pelkillä hormoneilla ja muuttunut täysin kulmikkaaksi.

Mielestäni tähän tilanteeseen ei ole muuta järkevää asennetta kuin ”paska juttu, mutta minkäs teet”. Tällainen minä olen, deal with it. Ei tästä ole mitään poispääsyä. On vain elettävä tällaisena ja porskutettava eteenpäin. Olen outo ja epätavallinen ja epäluonnollinen ja se on vain silkka kylmä fakta. Jos joku siitä minulle huomauttaa, niin totean vaan hymyillen, että ”niin olenkin, normipäivä”. Ei tähän auta kuin suhtautua huumorilla. En koe mitään tarvetta tai syytä olla kauhean vakavana.

Mitä tulee kehoni mahdolliseen ällöttävyyteen, niin noh, en siinä eroa mitenkään kenestäkään muusta. Seksuaalinen suuntautuminen on sitä, että koet vetoa tietynlaisia fyysisiä ulottuvuuksia kohtaan. Kaikki tietävät heteromiesten inhon pienintäkin homoilua kohtaan. Eikä heteronaisetkaan toisten naisten jalkovälejä millään ilolla ja innolla tiiraile. Homma toimii myös ei-heteroilla. Olen nähnyt lukemattomia kertoja homomiehen sanovan naisen värkkiä rumaksi ja inhottavaksi ja ällöttäväksi. Homomies haluaa koskea naiseen yhtä vähän kuin heteromies toiseen mieheen. Olen nähnyt myös miten lesbo järkyttyy nähdessään peniksen ja yökkää kuin olisi nähnyt jonkun järkyttävän näyn. Usein pelkkä oikea sukupuoli ei riitä, vaan kiinnostukseen vaaditaan muutakin. Minulla oli kaverina homomies, joka fanitti karhuhomoja eli hän tykkäsi lihavista karvaisista miehistä. Hänellä oli säätöä erään miehen kanssa, mutta kyseinen mies oli hintelä ja täysin karvaton eli twinkki. Hän kertoi minulle, ettei kykene mitenkään kiihottumaan tästä hoikasta miehestä ja katkaisi välit. Ei siis riittänyt, että hänellä oli mies, vaan miehen piti olla myös tietyn tyylinen.

Jos siis ottaisin kovasti itseeni sen, että joku ei koe minun fyysisiä ulottuvuuksiani haluttavina, niin olisin aika hölmö. Sellaista se elämä on. Tällaista ”syrjintää” saavat kokea ihan kaikki. Kuinka moni homomies on särkenyt sydämensä ihastuessaan heteromieheen? Kuinka moni heteronainen on särkenyt sydämensä ihastuessaan homomieheen? Kuinka moni mies on särkenyt sydämensä ihastuessaan naiseen, jonka mielestä hän on liian hintelä tai liian lyhyt tai hänen peniksensä on liian pieni? Kuinka moni nainen on särkenyt sydämensä ihastuessaan mieheen, jonka mielestä hän on liian lihava tai liian maskuliininen? Välillä pelkkä tukan väri riittää siihen, että joku ei sinua halua. Ei kannata takertua omaan transsukupuolisuuteen.

Jos nyt olisin kovin herkkä fyysisistä ulottuvuuksistani, niin se vetäisi minut henkisesti kumaraan ja vaikuttaisi sekä minäkuvaani että kaikkiin ihmissuhteisiini ja niiden sujuvuuteen. Mitä tulee henkilön haluttavuuteen ja kiinnostavuuteen, niin siihen yleensä vaikuttaa todella paljon kaikki muukin kuin pelkkä fyysisyys eli se, että millainen olet henkilönä ja miten esimerkiksi suhtaudut vastaantuleviin asioihin. Korkea itsetunto, huumorintaju, avoimuus ja helppo lähestyttävyys usein riittävät counteroimaan joitakin fyysisiä puutteita tai jopa ne kaikki, sillä nämä persoonallisuuden piirteet saavat ihmiset kokemaan sinut miellyttävänä. Kun ihmiset kokevat sinut miellyttävänä, niin he usein alkavat kiinnostua sinusta myös muussa mielessä. Kenenkään ei kannata takertua siihen, että on transsukupuolinen, rampa, lihava tai ruma kuin petolinnun perse, sillä jos nämä asiat vaivaavat sinua, niin se näkyy sinusta ulospäin yleensä hyvin selkeästi ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Ja vastaavasti vaikka olisit Mister Universum, niin se ei sinua auta, jos istut hiljaa nurkassa, et puhu kenellekään ja tuijotat lattiaa ja et vastaa, jos joku puhuu sinulle, tai haastat koko ajan riitaa kaikkien kanssa. Millainen ikinä oletkaan, niin pyri hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet ja ole avoin. Silloin muutkin hyväksyvät sinut.

Joo mulla on pillu. Mitä siitä? Ei se ole niin vakavaa, etteikö siitä voisi läppää heittää. Pilluhan on itse asiassa aika hauska juttu.

Mikä vakuutti ateistin uskonnon tarpeellisuudesta?

Olen ateisti. Se lukee erikseen tuossa blogini otsikon alapuolella. Suhteeni uskontoon ei kuitenkaan ole lainkaan niin yksiselitteinen kuin mitä tästä voisi päätellä. Olen halunnut alleviivata ateismiani vain siitä syystä, että suvakkien kanssa törmää jatkuvasti sellaiseen asenteeseen, että vain uskovainen on konservatiivi. Haluan tahallani korostaa, että olen konservatiivi ja wanhanaikainen edistyksen jarru, vaikka EN ole uskovainen.

Olin nuorempana uskonnollisten ihmisten ympäröimä, sillä suvussani on hartaita helluntailaisia. Olen käynyt useissa uskovaisten tapahtumissa, leireillä ja raamattupiireissä. Olin ala-asteella ja yläasteen alussa itsekin uskovainen, kunnes aloin kyseenalaistamaan kristinuskoa ja intohimoisesti pohtia kysymystä ”mikä uskonto on oikeasti oikeassa?” Olin mielettömän kiinnostunut kaikista maailman uskonnoista, niin nykyisistä kuin sammuneistakin, ja tutustuin myös spiritismiin ja uuspakanuuteen ym. juttuihin. Olin pitkään agnostikko ja vakuuttunut siitä, että jotakin on, mutta ihmiskunnassa kukaan ei välttämättä tiedä, että mitä. Minulla oli hulluja omia teorioita.

Jossain vaiheessa lukiota kuitenkin totesin, että äh. Kyllästyin uskonnollisten kysymysten pohtimiseen aivan kokonaan ja päädyin lopputulokseen, että mitään ihmistä suurempaa ei ole. Maailma on sataprosenttisesti materialistinen ja kaikki elävät olennot ovat pelkkiä biologisia koneita. Uskonnollisten ihmisten irrationaalisuus alkoi ärsyttää minua ja tulin siihen tulokseen, että uskonto sumentaa ihmisten järjen sekä rationaalisen ajattelun ja estää kaiken kehityksen eli uskonto on pelkästään huono asia. Minusta tuli ateisti. Alleviivasin tosin sitä, että olen nimenomaan uskonnoton, enkä pelkästään ateisti, sillä ateismi viittaa vain jumaluskon puutteeseen. Ihminen voi uskoa myös mm. henkiin tai sieluihin ja olla sitä kautta uskonnollinen, vaikka ei mihinkään jumalolentoon uskoisikaan. Itse korostin maailman materialistista luonnetta ja siten kielsin kaikkien ei-materialististen asioiden olemassaolon, kuten sielujen. Tykkäsin ilmaisusta biologinen kone ja tällaisina halusin ihmiset ja eläimet nähdä. Minulle oli tyypillistä korostaa järkeä ja rationaalisuutta ja vähätellä tunteiden merkitystä. En ole herkkä tai tunteellinen ihminen ja koin kaikenlaisen tunteellisuuden turhauttavana. Vähättelin myös omia tunteitani ja pyrin jatkuvasti tukahduttamaan niitä tai selittelemään itselleni, miten turhia ja typeriä ne olivat.

Meni monta vuotta enkä uhrannut uskonnolle juuri ajatustakaan. Sitten eräänä päivänä yllättäen tajusin, että olen ollut monta vuotta kummallisen ahdistunut ja pallohukkainen.

Maailmankuvani oli ateistille tyypillinen eli ihmiselämällä ei ole mitään sen kummempaa arvoa tai tarkoitusta, vaan kuolemamme jälkeen yksinkertaisesti lakkaamme olemasta. Olin yläasteelta saakka nauranut ihmisille, jotka sanoivat, että heitä ahdistaa ajatus ikuisesta mustuudesta. Vastasin heille sanoen, että kuoleman jälkeinen maailma ei ole mustaa, vaan se on ei-mitään. Olla kuollut on sama asia kuin olla ei-syntynyt. Miljardeja vuosia ennen syntymääsi kului ilman, että tajusit mitään. Samalla tavalla miljardeja vuosia tulee kulumaan kuolemasi jälkeen ilman, että tajuat mitään. En kokenut tällaista mitenkään ahdistavana tai lohduttomana. Se nyt vaan on niin ja tosiasiat voivat tunnetusti olla ikäviä, mutta ne nyt vaan on hyväksyttävä. Pidin itseäni psyykkisesti poikkeuksellisen vahvana, kun ajatus elämän turhuudesta ei häirinnyt minua. Ajatus oli jopa kiehtova. Myös arvomaailmani oli paatuneelle ateistille tyypillinen eli täysin kivikova. Kielsin kokonaan absoluuttisen ihmisarvon ja siten myös oman arvoni ja elämäni arvon. Olen pitänyt päiväkirjaa vuodesta 2007 ja luin pohdintojani vuosilta 2009 ja 2010, kun muistelin silloin pohtineeni näitä juttuja. Olin tuolloin listannut joitakin ajatuksiani ja sieltä paistoi hyvin kylmä arvomaailma. Kannatin mm. kuolemantuomiota ja lasten ja eläinten oikeuksien huomattavaa heikentämistä sekä sosiaaliturvan heikentämistä. Kannatin hyvin ankaria rangaistuksia ja voimakasta kuria ja hyväksyin myös itseeni kohdistuvat ankarat rangaistukset. Olin luonnollisesti arvorelativisti, vaikka en tuolloin kyseistä termiä tuntenutkaan, ja koin itseni kauhean fiksuksi, kun olin osannut päästää irti ahdasmielisyydestä ja päässyt kohoamaan moraalisesti ylemmälle tasolle. Koin yleväksi sen, että ajattelussani ei ollut mitään ns. kahlitsevia piirteitä, kuten dogmeja tai ideologiaa.

Tajusin yhdessä vaiheessa, että olen ollut pitkään ahdistunut ja masentunutkin, enkä osannut mitenkään selittää, että miksi. Sitten yksi päivä tajusin, että en olekaan vahva. Psyykeni ei kestäkään turhuutta ja olemattomuutta. Tajusin olleeni vuosia ahdistunut, koska minulla on eksistentiaalinen kriisi. Tämän tajuaminen oli kuin pommi olisi pudonnut päähäni. Ihmislajin lajityypillinen piirre näyttäisi olevan, että ihminen tarvitsee elämälle tarkoituksen ja ihmisen täytyy kokea itsensä arvokkaaksi. Minä en ollut vuosiin kokenut itseäni, elämääni tai elämää ylipäätään absoluuttisesti arvokkaaksi. Lopulta minä vaan ajauduin siihen, että elämästä tuli tyhjää ja koin itseni arvottomaksi, turhaksi, epämiellyttäväksi ja taakaksi muille ja koko yhteiskunnalle. Olisi kaikkien kannalta, myös itseni kannalta, parempi, että olisin kuollut.

Aloitin rajun itsetutkiskelun, minkä seurauksena tajusin, että 1) en ole oikeasti arvorelativisti, sillä kykenin listaamaan asioita, jotka ovat minusta ehdottoman oikein tai ehdottoman väärin, 2) en ole pohjimmiltani yhtään enempää järki-ihminen kuin kukaan muukaan.

Erityisesti pohdin kohtaa 2. Pidän itseäni sosiaalisesti hyvin kömpelönä ja olen pohtinut paljon sitä, että mistä tämä johtuu. En vaan mitenkään tunnu käsittävän, että miten ihmissuhteet toimivat. Niissä ja niiden muodostumisessa ei tunnu olevan mitään järkeä. Ihmettelin sitä, että miten toiset ihmiset kykenevät löytämään uusia kavereita vieraasta porukasta jopa tunnissa, kun itse en pysty siihen edes kahdessa viikossa. Olen elämässäni ajautunut monta kertaa hyvin huonoon seuraan ja olen miettinyt paljon sitä, että miten olen voinut olla niin tyhmä, etten kyennyt näkemään, että minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Huomasin yhdessä vaiheessa, että toiset ihmiset tekevät jopa parissa minuutissa johtopäätöksen siitä, että kuka on urpo ja kuka ei ja kenen kanssa eivät halua olla tekemisissä. Miksen minä kyennyt koskaan samaan? Sitten ymmärsin, että se johtuu liiallisesta järjen ja järkevyyden korostamisesta. Kun ihmiset kohtaavat jonkun heille ennestään tuntemattoman tyypin, niin he saavat tästä tyypistä viboja jo muutamassa sekunnissa. Heille tulee ihmisistä joku fiilis. Olin itse aina sysännyt nämä fiilikset sivuun, koska ”niissä ei ole järkeä”. Ne eivät perustu mihinkään. Siksi en kuunnellut niitä ja vaimensin ne. Lopputuloksena tulin lähes täysin sokeaksi ja tutustuin monta kertaa ihmisiin, joilla oli minulle destruktiivinen vaikutus. Tämä selkeni minulle eräänä päivänä ymmärrettyäni, että saan aina ihmisistä jotkut vibat. Ja nämä vibat eivät ole vielä koskaan olleet väärässä! Jos jostakin ihmisestä saa huonot vibat, niin lopulta minulle ainoastaan selviää, että mistä vibat oikeastaan tulevat ja mikä kyseisessä ihmisessä on vialla. Muut ihmiset eivät tyypillisesti jää odottamaan tätä, vaan lakkaavat jo alun alkaen hengailemasta tällaisten tyyppien kanssa ennen kuin tilanteet edes ehtivät kehittyä.

En osaa mitenkään selittää, että mistä vibat tulevat ja miksi. Mutta tiedän, että ne ovat aina oikeassa. Aina. En tiedä, että mistä tiedän. Minä vain tiedän. Sama homma pätee myös toiseen suuntaan eli ihmiset intuitiivisesti osaavat tunnistaa joukosta hengenheimolaisensa ja hakeutuvat näiden seuraan.

Tein tästä johtopäätöksen, että järki ei ole ratkaisu kaikkeen. Ihminen on paljon muutakin kuin järki. Tunteissa on uskomatonta viisautta, mitä järki ei osaa selittää. Tämän vuoksi on osattava kuunnella tunteitaan ja myönnettävä, että järki ei ole yksiselitteisesti ratkaisu kaikkeen.

Uskonto ei ole järkiasia. Uskonto on tunneasia. Uskonto vaikuttaa nimenomaan ihmisen tunteisiin, ei järkeen, ja ihmisellä on jännä sisäsyntyinen piirre kokea uskonnollisuutta ja tarve hakeutua sen luo. Törmäsin kerran tekstiin, missä tehtiin ero uskonnollisuuden ja hengellisyyden välille. Siinä missä uskonto pyrkii selittämään maailmaa ja sen ilmiöitä, on hengellisyys ensisijaisesti mielentila, jossa koetaan eräänlaista harmoniaa. Uskonto pitää sisällään myös hengellisyyttä, mutta hengellisyys voi olla olemassa ilman uskontoa. Ymmärsin välittömästi, että olen itse hyvin, hyvin hengellinen ihminen. Koen hyvin voimakkaita tunnetiloja tiettyjen asioiden keskellä, mutta en koe olevani mitenkään uskonnollinen. En sitten kuitenkaan osaa kuvata näitä tunnetiloja millään muulla sanalla kuin ”uskonnollinen”. Myös minulla on voimakkaita, irrationaalisia tunteita. Mikä tärkeintä, näiden tunteiden tunteminen tuntuu hyvältä. Pidän niistä, haluan tuntea niitä ja hakeutua niitä aiheuttavien asioiden luo. Näiden tuntemusten tukahduttaminen tai vähätteleminen aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta. Yksi tällainen tuntemuksia aiheuttava asia on kirkkorakennus. Rakastan kirkkoja. Rakastan kirkkomusiikkia. Kirkkoon astuminen tuntuu siltä, kuin astuisi muusta todellisuudesta irralliseen tilaan. Tilaan, missä on läsnä jokin ihmistä suurempi voima, joka ympäröi minut ja ottaa minut vastaan. Tämä ajatus ei ole mitenkään rationaalinen, eikä se pohjaudu mihinkään havaittavaan tosiasiaan. Jännää on kuitenkin se, että pidän ajatuksesta ja tykkään ympäröidä itseni sillä. Ei-uskonnollisen minusta sitten tekee se, että en ole lainkaan kiinnostunut kirkon opista tai auktoriteeteista. En ole kiinnostunut siitä, että onko Jumala olemassa vai ei. Koko juttu on minulle vain tätä henkilökohtaista fiilistä, jota ei kuitenkaan voi kuvata miksikään muuksi kuin uskonnollisuudeksi.

Kun ymmärsin nämä asiat, niin aloin tutkailla tuntemuksiani ja vaalia niitä. Tätä kautta tulin vastaanottavaiseksi sellaisille asioille ja ajatuksille, jotka olisin aiemmin tyrmännyt samantien.

Yksi oivallus oli se, että tiede on täysin hyödytön elämän suurten kysymysten äärellä, kuten ”mikä on elämän tarkoitus” ja ”millainen on hyvä elämä” ja ”mikä on hyvää”. Tiede ei kykene vastaamaan näihin kysymyksiin, eikä se ole edes niistä kiinnostunut. Olisin aiemmin vain tuhahtanut näille kysymyksille, sillä arvorelativistin näkökulmasta jokainen kysymys on turha ja epäoleellinen, sillä mitään vastauksia ei ole eikä voikaan olla. Ihminen määrittelee ja keksii itse itselleen elämänsä tarkoituksen ja sen, mikä on itsestä hyvää. Paitsi, että ei. Ihminen on voimakkaasti uskonnollinen laumaeläin ja havaintoni on, että juuri kenellekään ei riitä oma henkilökohtainen määritelmä elämänsä tarkoituksesta. Sisimmässämme kaipaamme jotakin suurempaa. Suurempaa kuin me itse, jotakin, mikä on itsemme yläpuolella. Kaipaamme kollektiivia. Emme kestä olla irrallisia, atomisoituneita yksilöitä. Tätäkään ajatusta en olisi aiemmin hyväksynyt, sillä olisin pitänyt sitä heikkoutena. Ymmärsin kuitenkin, että tämä on ihmisen lajityypillinen piirre ja minäkään en ole sen yläpuolella. Harva on, vaikka iso osa ei tätä myönnä. Lisäksi ihmisen on äärettömän vaikeaa keksiä itse itselleen tarkoitusta. Mielestäni sen näkee nykymaailmassa selvästi. Kun koko maailma on avoin ja voit olla mitä tahansa, niin siinä jotenkin menee ihan sekaisin, eikä tiedä enää mistään mitään, eikä tiedä, mitä haluaa. Lopputuloksena ahdistuu ja päätyy harhailemaan, esimerkiksi menemään koulusta kouluun, kun ei vaan osaa päättää, että mille alalle haluaa vai haluaako yhtään millekään.

Uskonnolla on historiassa ollut ratkaiseva merkitys elämän suurten kysymysten ratkaisemisessa. Uskonnolla on kysymyksiin vastaukset. Tämän vuoksi uskonto on tärkeä. Uskonto myös määrittelee sen, että mikä on hyvää tai pahaa, oikein tai väärin, ja tämä luo ihmisyhteisölle yhteisen arvopohjan ja säännöt. Uskonto sitoo ihmiset yhteen luoden sen kollektiivin, jota tarvitsemme. Tiede tai ateismi eivät kykene tähän koskaan.

Olen kuvaillut monta kertaa nykyajan ilmapiiriä sekä ikäluokkani moraalisen selkärangan puutosta. Mielestäni osuva kuvaus nuorista on ”häkkiin suljettu eläin”. Nuorilla ei ole koskaan ollut suuntaa, tarkoitusta eikä päämäärää, koska kaikki asiat ovat aina vaan mielipidekysymyksiä ja ehdottomuus asioissa on moraalisesti väärin. Jumalaa ei ole, kuolemanjälkeistä elämää ei ole, elämällä ei ole suurempaa tarkoitusta, vaan kaikki on pelkkää tyhjyyttä. Monilla ei ole edes perhettä samassa merkityksessä kuin esimerkiksi suurilla ikäluokilla, koska yh-äitiys on todella yleistä, kaikki sukulaiset ja sisarukset asuvat muualla, joskus hyvinkin kaukana. Nuoret ihmiset ovat päämäärättömästi ajelehtivia yksinäisiä ja onnettomia haahuilijoita, joiden elämän ainoaksi tarkoitukseksi jää hedonismi. Tästä he eivät kuitenkaan koskaan saa tyydytystä tai tarkoitusta elämälleen, joten he päätyvät tuijottamaan pohjattomaan kuiluun viinapullo kädessä ihmetellen, että miksi aina vaan masentaa ja miksi kaikki on aina vaan paskaa ja perseestä.

Ihminen on otus, joka tarvitsee rajat, säännöt, suunnan, tarkoituksen, päämäärän, yhteisön sekä kokemuksen siitä, että kuuluu johonkin ja on tärkeä. Ihmisen psyyke ei yksinkertaisesti kestä näiden puuttumista. Lisäksi uskonnollisuus on syväkoodattu ihmiseen ja valtaosa ihmisistä ei kestä tyhjyyttä. Olen vakuuttunut siitä, että monet nykyajan ongelmat johtuvat uskonnon puutteesta sekä liiallisesta rationaalisuuden ja relativismin korostamisesta. Korostamme aivan liikaa vapautta, mutta unohdamme vastuun ja kurin. Olen huomannut, että jos ihmisellä ei ole selkeää käsitystä siitä, että mikä on elämässä hyvää ja mikä vahingollista ja kun mitään näihin kohdistuvaa ulkoistakaan painetta ei ole, niin jotenkin kaikki vaan hajoaa. Esimerkiksi tunnen paljon porukkaa, joilla ei ole minkäänlaista vuorokausirytmiä ja eivät saa hoidettua mitään elämän perusasioita, kuten siivousta tai ruoanlaittoa, vaikka heillä olisi kaikki maailman aika käytettävissä. Esimerkiksi minulla oli kämppis, joka ei siivonnut huonettaan puoleen vuoteen ja joka kerta, kun hän avasi oven, niin huoneesta tuli järkyttävä mädän löyhkä. Siellä hän sitten istui tietokoneella mädän keskellä kaikki päivät. En edes halua tietää, että mitä hänen nurkissaan lojui, mutta varmaan jotain karseaa, sillä tultuaan kyläilemään hänen vanhempansa huusivat hänelle asiasta yli tunnin ja hänen isänsä (todella epäsiisti lippispäinen lihava äijä) piti hänelle pitkät saarnat masennuksesta, vitutuksesta ja moraalista. Kämppikseltä jäi myös kaikki kaljatölkit, muovipussit ja pussinsulkijat pöydille lojumaan, vaikka roskis oli metrin päässä. Tällainen käytös ei ole edes mitenkään harvinaista.

Pidin aikaisemmin itseäni vapaana, koska ajattelussani ei ollut kahlitsevia piirteitä, kuten dogmeja tai ideologiaa. Vertasin itseäni tuntemiini uskovaisiin, jotka eivät näyttäneet kykenevän itsenäiseen ajatteluun, vaan he tonkivat kaikkeen valmiit vastaukset jostakin ja he nielivät nämä vastaukset täysin kritiikittömästi. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että ateismi on jo itsessään ideologia ja pitää sisällään dogmaattisia piirteitä. Tämä koski juurikin omaa ajatteluani, mitä kuvailin yllä. Näin kun jälkeenpäin tarkastelee, niin ajatteluni ei missään nimessä ollut vapaata, vaan tukahduksiin asti kahlittua. Olin monille asioille täysin sokea ja monet asiat tyrmäsin suorilta käsiltä edes pohtimatta niitä yhtään tarkemmin. Koen olevani vapaa vasta nyt, kun olen riisunut ateismin kahleet itseltäni.

Hämmentävästi olen kuitenkin yhä ateisti. Ateismilla voidaan käsittää kaksi eri asiaa. Näistä ensimmäinen tarkoittaa vain yksinkertaisesti jumaluskon puutetta. Ateismia ei ole kuitenkaan mielekästä tarkastella vain tästä näkökulmasta käsin, sillä ateismiin ilmiönä liittyy niin paljon muutakin ja siten ateismi on olemassa myös kokonaisvaltaisena maailmankuvana. Olen ateisti sanan ensimmäisessä merkityksessä, mutta en toisessa. Lisäksi tunnustaudun hengelliseksi, mutta en uskonnolliseksi.

Ruukinmatruuna on tarkastellut kirjoituksessaan erilaisia ateisteja. Kirjoitus on mielenkiintoinen läpileikkaus ja myös omat havaintoni tukevat sen väitteitä. Kirjoituksessa jaotellaan ateistit vasemmistolaisiin, nihilisteihin ja oikeistolaisiin ja määritellään näiden eroavaisuudet. Tunnen itse lähinnä vasemmistolaisia ja nihilistisiä ateisteja, mutta itse olin oikeistolainen ateisti: täysin tunnekylmä ja täysin amoraalinen. Ja kas kummaa, olin nuorempana myöskin satanisti. Oli miten oli, ateistinen tie ei johda hyvään yhteiskuntaan eikä hyvään elämään. Ikäisilläni ateismi on sääntö eikä poikkeus. Uskonto (erityisesti kristinusko) sekä kaikenlainen moraalifilosofia ovat erittäin epämuodikkaita ja niihin suhtaudutaan yleensä joko naurulla tai puhtaalla vihalla tai näiden sekoituksella. Uskonto kuuluu sinne Wanhojen Pahojen Aikojen romukoppaan yhdessä sukupuoliroolien ja muiden vastaavien juttujen kanssa. Uudessa Uljaassa Maailmassa ei voi olla uskontoa. Olen maininnut usein ikäisteni eksyneisyyden ja olen aika varma, että uskonnon puute on yksi pääsyistä tähän masennuksen ja pahoinvoinnin aikakauteen. Kun uskonto poistetaan, niin päädymme arvorelativismiin ja sitä kautta pallohukkaisuuteen. Päädymme haahuilemaan pimeyteen ja edessämme on silkkaa tyhjyyttä.

Translakiuudistus osa 3

Vaikka olenkin liikkunut epämääräisissä sateenkaariporukoissa aikoinani, niin minulla on kaveri, joka on kulkenut vieläkin sekopäisemmissä piireissä ja nähnyt niin eeppistä shittiä, ettei normaalilla järjellä varustettu ihminen pysy mitenkään perässä. Esimerkiksi queer-feministeihin olen itse tutustunut tosielämässä vain yhden yksittäisen ihmisen kautta. Loput tietoni ovat peräisin Internetistä.

Kaverini lähettelee minulle linkkivinkkejä aina välillä ja tässä viime aikoina olen niitä vilkuillut monttu auki ja ajattelin, että pitääpä antaa näppäimistön sauhuta tästäkin aiheesta, kun tietyt tahot jaksavat edelleen paasata mediassa translakiuudistuksesta.

Olen vääntänyt asiat rautalangasta edellisissä postauksissani (osa 1, osa 2). Mielestäni tämän enempää rautalangasta ei enää voi vääntää. Olen jo sanonut kaiken sanottavan. En kertakaikkiaan ymmärrä, että mikä on homman pointti tässä koko jutussa ja miten ihmeessä jengi jaksaa yhä vaan pauhata ”pakkosterilisaatiosta” mitä ei ole oikeasti olemassakaan (syyt selitetty aiemmissa kirjoituksissa, mutta lyhyesti: sukupuolenkorjaushoidot aikaansaavat sterilisaation joka tapauksessa ja mikään laki ei pakota ketään yhtään mihinkään. Koko homma on vääristelty ja väärinymmärretty), ja että transtutkimukset loukkaavat transihmisten ihmisoikeuksia (asiaa puitu aiemmissa kirjoituksissa, mutta lyhyesti: psykologisilla tutkimuksilla estetään väärinkäytökset ja en ihan oikeasti keksi mitään parempaa tapaa, eikä kukaan ole edes ehdottanut vaihtoehtoa. Lisäksi vaihtamalla sukupuolta muutut vastakkaisen sukupuolen yksilöksi, mistä sitten seuraa vähän kaikkea, deal with it).

Noh. Kaverini oli sitten asioita pohdiskellut ja hänelle oli tullut mieleen, että monien transsukupuolisiksi itseään kutsuvien ihmisten ongelma onkin ehkä jossain muualla. Eli että he eivät ole määritelmän mukaan transsukupuolisia (=kokee olevansa vastakkaisen sukupuolen yksilö ja kokee olevansa väärässä kehossa), vaan että heidän ongelmansa on jossain ihan muualla, ja kun he puhuvat transsukupuolisuudesta, niin he tarkoittavat tällä pohjimmiltaan jotakin ihan muuta kuin mitä transsukupuolisuuden yleensä ymmärretään tarkoittavan. Hän oli löytänyt tämmöisen sarjakuvabloggauksen ja kävi siellä vähän tökkimässä. Oheisessa screencäpissä on hänen kysymyksensä sekä se mitä Wolf Kankare (netissä paljon älämölöä aiheesta pitänyt henkilö) hänelle vastaa:

Tässä screencäppi kommenttiketjusta Wolfin toisesta viestistä, jossa hän hieman avaa kantaansa laajemmin:

Noniin elikkäs.
Screencäpeissä näkyvät kommentit toivat nyt viimein selvyyden tähän asiaan ja taidan nyt ymmärtää, että mistä tässä on kyse. Lisäksi kaverini tuumailut näköjään osuivat oikeaan ja on aika selvää, että todellakin ollaan koko ajan puhuttu ihan eri asioista ja Wolf ei ole transsukupuolinen sanan varsinaisessa merkityksessä.

Wolf sanoo itse, että hänellä ei ole ongelmaa kehonsa kanssa ja että hän ei tahdo muokata sitä. Tästä syystä hän vastustaa sukupuolenkorjausprosessia. Tästä vinkkelistä siis lainmukainen vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä on ”kiristystä” (Wolfin omien sanojen mukaan) ja siis ”pakkoa”. Wolfin omien sanojen mukaan ongelma ei ole hänessä, vaan ympäröivässä todellisuudessa, joka itsepintaisesti haluaa lokeroida hänet johonkin sukupuoleen. Wolfin mukaan kehoilla ei ole sukupuolta, vaan koko sukupuolen käsite on ihmisen keksintö ja sellaiset ilmaisut kuin ”biologinen mies tai nainen” ovat systemaattisesti väärin, sillä hänen mielestään sukupuoli ei ole biologiaa (hän käyttää sanaa ”bioessentialismi” sellaisesta käsityksestä, jonka mukaan sukupuoli on biologinen ominaisuus). Kyselin aiemmissa kirjoituksissani, että onko tosiaan niin, että nykyistä translakia vastustavien ihmisten mielestä henkilön pitäisi pystyä muuttamaan juridinen sukupuolensa milloin tahansa tyyliin soittamalla johonkin virastoon, että haluan henkilökorttiini ja passiini sukupuolimerkinnän x riippumatta siitä, että mitä sukupuolta hän edustaa fyysisesti. Wolfin kommentit osoittavat, että tästä todellakin on kyse. Wolfin omien sanojen mukaan: ”Mä haluan yhteiskunnan, jossa sukupuolella ei ole merkitystä”.

Eli toisinsanoen, tässä on kyse sodasta todellisuutta ja biologiaa vastaan. Ja se on sota, jota ei voida koskaan voittaa, koska ei sitä voida edes aloittaa.

Noniin, nyt tuli sen verran eeppisen harhaista shittiä, että ei tässä voi muuta kuin nostaa kämmenet pystyyn, kääntää selkänsä, kävellä toiseen suuntaan ja todeta ”kylähulluja, nothing to see here, move on”. Herranen aika, eihän mun edes tarvitse sanoa tähän mitään, kun nämä jutut jo parodioivat itse itsensä. Jos Wolf on selitellyt tällaisia myös ollessaan transtutkimuksissa sairaalassa, niin en ihmettele kyllä yhtään, että miksi lääkäri ei ole diagnosoinut häntä transsukupuoliseksi.

Kaikki mediassa näkyvimmin esillä olleet transaktiivit ovat myös queer-feministejä. Tiedän tämän siitä, että he liikkuvat queer-feministien porukoissa. Mielestäni tässä translakiälämölössä on ensisijaisesti kyse feminismistä oheisilmiöineen ja vasta toissijaisesti jostakin muusta. Kun olette näiden tyyppien kanssa tekemisissä, niin pitäkää mielessänne, että olette tekemisissä nimenomaan feministien kanssa. Satuin törmäämään netissä Juudas Kannistoon, joka on näköjään saanut jonkun Amnestyn kynttiläpalkinnon työstään transsukupuolisten oikeuksien puolesta. Nimi kuulostikin tutulta... Sitten hoksasin, että olen törmännyt tähän nimeen juurikin kaverini linkkivinkeissä. Juudas on ollut järkkäämässä mm. queer-feminististä leiriä (tsekatkaa hassunhauska keskustelu sekä leirin ohjelma linkin takaa). Henry Laasasen Facebookissa on myöskin screencäppejä jostakin feministiryhmästä ja kukas se siellä paasaa ellei Juudas Kannisto. Tässäpä vielä nämä screencäpit:

LISÄYS: Screencäpit eivät olekaan alkujaan peräisin Laasasen Facebookista, vaan Miesasian sivustolta ja kyseisellä sivulla on lisää vielä paljon hullumpiakin screencäppejä.

Amnesty perustelee Juudaksen kynttiläpalkintoa seuraavasti: ”Palkitut ovat tehneet merkittävää työtä transihmisten oikeuksien puolustamiseksi. Transihmiset ovat yksi yhteiskuntamme syrjityimmistä vähemmistöistä”. Tästä olen eri mieltä. Ensinnäkään en näe, että missä kohtaa syrjintää tapahtuu ja missä kohtaa se on pahempaa kuin toisilla ryhmillä. Se, että ei kiellä biologiaa ja ole näiden tyyppien vinksahtaneiden todellisuuskäsitysten kanssa samaa mieltä, ei ole syrjintää. Omassa elämässäni olen joutunut syrjityksi pahemmin musiikkimakuni ja pukeutumistyylini vuoksi kuin transsukupuolisuuden vuoksi. Ihmisillä on yllättävän vähän ennakkokäsityksiä transsukupuolisista ihmisistä, vaan he ovat yksinkertaisesti tietämättömiä ja siten liiaksikin uteliaita. Kuten ylläolevista screencäpeistä käy ilmi, nämä tyypit kokevat syrjintänä tai loukkaavana lähestulkoon kaiken mahdollisen ja heidän kanssa on tyystin mahdotonta käydä yhtään mitään keskustelua. Miten ihmeessä näiden tyyppien puheet muka puolustavat transsukupuolisia tai heidän oikeuksiaan? Päinvastoin, Juudas Kanniston kaltaiset tyypit tekevät meille hallaa! Jos ihmisillä ei ole ollut transuista tähän asti ennakkokäsityksiä, niin kohta on. Ja ne eivät ole hyviä. Minä en halua oikeuksieni puolustajaksi ketään harhaista queer-feministiä.

Minua transsukupuolisena huolestuttaa, että lähestulkoon kaikki mediassa olleet transsukupuoliset ovat näitä Juudaksen ja Wolfin kaltaisia kaikestaloukkaantuvia biologiankieltäjiä. Miksi ihmeessä asia on Suomessa näin? Katsoin jokin aika sitten BBC:n dokkarisarjan Ladyboys, jossa seurattiin thaimaalaisia transaktiiveja. Heistä yksikään ei puhunut ”cisseksismistä” tai ”tone polisoinnista” tai ”bioessentialismista”. Heille oli ihan selvää pässinlihaa, että sukupuolia on kaksi, mies ja nainen, ja he vain halusivat elää vastakkaisen sukupuolen yksilönä. End of story.

Älä siis hemmetissä lähde mukaan tähän itsemääräämisoikeusälämölöön. Tulet vain tukeneeksi punavihervassareiden harhaista todellisuuskäsitystä ja viimeisenkin tolkun katoamista yhteiskunnasta.

Työttömyydestä ja työelämän todellisuudesta

Elimäkeläisen yrityksen toimitusjohtaja Kari Aalto sanoo nuorista työntekijöistä suorat sanat ja kertoo huonoista kokemuksistaan Iltalehdessä.

”Veltoksi on mennyt. Raaka-aines alkaa olla niin huonoa, että sieltä on vaikea enää löytää niitä kultajyviä”, hän (Aalto) sanoo.

Aallon mukaan nuorilta puuttuu kokonaan vastuuntunto ja suhteellisuudentaju. Myös rahan arvostus täysin hukassa. Hänen mielestään nuorisotyöttömyyden ja syrjäytymisen ehkäisemisestä puhuminen on pelkkää sanahelinää.

Olen pohtinut työmaailman todellisuutta ja että mikä vaikuttaa siihen, että joku saa töitä ja joku toinen ei. Työpaikkani ruokalassa käy syömässä porukkaa eräältä työttömien työpajalta. Kyseessä on pitkään työttöminä olleet tyypit, jotka ovat ns. kuntouttavassa työtoiminnassa. Heihin kuuluu kaikenikäistä jengiä, miehiä ja naisia molempia. Ruokalassa heidät tunnistaa siitä, että he maksavat kassalla työpajalta saamallaan ruokalipukkeella. Kyseisiä lipukkeita on vain tällä porukalla ja ei kellään muulla. Pelasin kerran itsekseni peliä ja yritin arvata, että ketkä kassalle tulevista asiakkaista ovat näitä työttömiä ja ketkä eivät. Arvasin kaikki oikein ihan paria poikkeusta lukuunottamatta. Oikeasti, työttömän tunnistaa jo naamasta ja olemuksesta, vaikka en olisi edes keskustellut hänen kanssaan mistään.

Näille työttömille on ominaista se, että he ovat ulkomuodoltaan epäsiistejä tai kummallisia tai sekä että. Heillä on usein likainen ja sotkuinen tukka, lenkkarit tai verkkarit, metallibändien paitoja, paita napitettu vinoon, isoja silmäänpistäviä koruja yms. Heidän joukossaan esimerkiksi on lähes joka päivä eräs ihan käsittämättömästi pukeutunut nainen, jolla on hirvittävä sotkuinen shokkivärinen peruukki, naamassa niin paljon meikkivoidetta, että se jo halkeilee ja niin rankasti meikatut silmät, että ne ovat jo pandansilmät. Työttömät ovat myös lähes poikkeuksetta selvästi ylipainoisia ja he sotkevat selvästi enemmän kuin ketkään muut. Joukossa on myös siististi pukeutuneita ja hillitysti käyttäytyviä, mutta heidätkin viimeistään tunnistaa pälyilevästä katseesta ja kumarasta ryhdistä. Eli toisin sanoen, työttömien porukasta lähes kaikki ovat sekä ulkonäöltään, käytökseltään että olemukseltaan jossainmäärin luotaantyöntäviä tai epäilyttäviä.

On aiheellista miettiä, että onko juuri työttömyys ja siitä johtuva ahdinko syy siihen, että nämä ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, vai onko tilanne päinvastoin, eli he ovat työttömiä olemuksensa vuoksi. Tekemäni havainnot tukevat jälkimmäistä eli henkilön olemus vaikuttaa ratkaisevasti siihen, että saako hän töitä vai ei. Tunnen ihan kohtuuttoman paljon työttömiä sluibaajia ja heille kaikille on ominaista joko epäsiisti ulkonäkö, pälyilevä ja/tai moukkamainen olemus tai sekä että. Huomatkaa, miten itse osasin tunnistaa työttömät jo kaukaa lähes täydellä tarkkuudella. Minunkin tuttuni ovat lähes poikkeuksetta täysin selkärangatonta sakkia ja heitä kiinnostaa lähinnä erilaisten päihteiden käyttö ja laiska hengailu. Heistä harva pääsee ylös sängystä ennen iltapäivää ja kouluakaan eivät saa käytyä. Asuntonsa ovat yleensä karmeassa kunnossa ja syötyä tulee lähinnä pizzaa, kebabbia ja sipsejä. Masennus ja muut mielialahäiriöt ovat erittäin yleisiä. Mieleltään täysin terveisiin yksilöihin ei juuri törmää. Melkein jokainen kiskoo jotain nappeja tai on aikaisemmin kiskonut niitä. Ja kyse siis hyvin nuorista ihmisistä. Nuorimmat ovat 18-vuotiaita ja vanhimmat kolmikymppisiä.

Näihin tyyppeihin törmää minun ikäisissäni ja nuoremmissa ihan kaikkialla. Oikeasti jämäkät, yritteliäät ja reippaat tyypit ovat harvinaisia. Osassa olisi potentiaalia, mutta kun yli puolet on sluibaajia, niin hyväkin aines korruptoituu aika äkkiä. Monella nuorella jo pelkkä yleisolemus on niin löysä, että sitä on ärsyttävää katsoa. Minun työpaikallani oli kesätöissä tämmöinen vetelä jannu. Eräs vanhempi työntekijä sihahti minulle äkäisesti: ”Tuokin tuossa ihan sen näköinen, että kohta valahtaa viemäriin! Potkut tuollaisille!”

Töissäni on pahimmillaan ikähaitari 16-60 vuotta. Nuorten ja vanhojen välinen kuilu yleisessä työmoraalissa on aivan silmiinpistävä. Nuorten kohdalla asiat ovat juurikin niin kuin Kari Aalto Iltalehden artikkelissa kuvailee. Kaikenlainen yleinen leväperäisyys on erittäin yleistä ja olen nähnyt lukemattomia tapauksia omilla silmilläni. Mitä enemmän työpaikassa on nuoria työntekijöitä sitä yleisempiä tapaukset ovat. Olen ollut sellaisissakin paikoissa, missä olen itse ollut nuorin ja kaikki muut ovat äitini ikäluokkaa. Sellaisissa paikoissa ei koskaan tapahdu niitä juttuja, mikä on nuorille viikoittaista hommaa. Esimerkiksi myöhästely töistä, toistuvat sairaslomat, ilmoittaminen 10 min ennen vuoron alkua, että ei ole tulossa töihin, jääminen pois töistä ilman mitään ilmoitusta, kaikenlainen yleinen laiskottelu, kuten ylimääräisten taukojen pitäminen tai istuminen kahvitauolla reilusti yliaikaa tai kännykän räplääminen työajalla tai jatkuva supattelu ja juoruaminen keskenään töiden kustannuksella, yleinen mielenkiinnottomuus töitä kohtaan ja töiden jättäminen tekemättä tai töiden tekeminen huonosti, karmea kielenkäyttö jne. jne. jne. Lista jatkuu ja jatkuu. Vanhemmat työntekijät eivät koskaan tee näin. Eivät koskaan.

Kari Aalto ei ole ensimmäinen yrittäjä, joka on puhunut mediassa negatiivisesti nuorista. Tapauksia on ollut muitakin. Hämmästyttävää tosin on se, että joka ikinen kerta joku tulee lyttäämään nämä puheet ja vetoaa siihen, että tyyppi on vain yksinkertaisesti paska pomo ja saa katsoa peiliin, jos työntekijät eivät viihdy. Kuten kävi nyt Aallonkin tapauksessa. Minä en usko tähän paska pomo -selitykseen, sillä näen nuorilta samaa käytöstä ihan joka paikassa, myös koulussa. Miten motivoit sellaisia tyyppejä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa muutenkaan? Kyse on siitä, että nuorilla ei ole elämässään mitään yleisiä standardeja. Ei minkään suhteen, joten luonnollisesti ei myöskään työn ja työn jäljen. Työpaikka on vain joku välttämätön paha, mihin ei oikein jakseta panostaa. Kuten nykyinen pomoni sanoi, tärkeämpää on miettiä loma- ja vapaatoiveita ja mitä silloin tekee kuin sitä itse työntekoa. Olen ollut tapahtumanjärjestäjä ja vuoropäällikkö. Nuorten työntekijöiden kanssa saa jatkuvasti vääntää kättä heidän oikeuksistaan. Nuorille on tyypillistä vedota kaikenmaailman oikeuksiin ja vaatia niitä äänekkäästi. Varsinaisten töiden sujuvuus on sivuseikka. Tällaiseen ajatteluun ei törmää koskaan vanhempien ihmisten kanssa. Toinen tyypillinen juttu on jatkuva tappelu siitä, että kenelle mikäkin yksittäinen pieni työtehtävä kuuluu. Jos joku juttu ei kuulu mulle, niin mähän en sitä tee, piste. Paskat siitä isommasta kuviosta ja että työt tulee tehdyksi ylipäätään. Vääntöä tulee ihan typeristä pikkuasioistakin, kuten viime kesänä sain vääntää kättä siitä, että kenelle kuuluu laittaa mehua kannuun. Mitä vittua nyt oikeesti? Itselleni ei olisi tullut mieleenkään mennä vaatimaan toista työntekijää laittamaan mehua kannuun, koska ”se kuuluu sulle”. Jos haluan mehua, niin laitan mehua itse. Siihen olisi mennyt vähemmän aikaa kuin siihen, että juoksen toiselle puolen taloa huomauttamaan asiasta toiselle työntekijälle. Tämäntyyppistä ihme shittiä eivät vanhemmat työntekijät tee koskaan. Heidän asenteensa tyypillisesti on katsoa isompaa kuviota, miettiä mitä hommia on vielä tekemättä ja sitten katsoa, että mihin itsellä on aikaa ja mahdollisuuksia. Eivät he mieti sitä, että kenelle mikäkin kuuluu. Se tekee, kenellä on aikaa. Ei niin, että ajattelee tehneensä kaikki omat hommansa ja jää istumaan kahvitauolle kahdeksi tunniksi samaan aikaan, kun toiset juoksevat pää kolmantena jalkana. ”Ei kuulu mulle”. Viime kesänä eräs vanhempi työntekijä sanoi nuoresta kesätyöntekijästä: ”Tuokin on sellainen, että kun on pienenä hyppinyt pöydillä, niin on varmaan vain taputettu”.

Kuvio alkaa varmaan hahmottua tässä itse kullekin.

Mistä tämä kaikki nyt sitten johtuu?
Kari Aalto syyttää etupäässä vanhempia. Minun mielestäni se ei ole tyhjentävä selitys, sillä asiaan liittyy paljon muutakin. Kyse on yleisestä ajan hengestä. Elämme ihan käsittämättömiä päänsilitys- ja kukkahattutätiaikoja. Kyse on yleisestä kasvatuksen ja kurin puutteesta. Vanhempien ihmisten lapsuudessa kuri kotona oli aivan toisenlaista kuin nykyään ja sama meininki jatkui koulussa. Lapsilta vaadittiin todella paljon enemmän, kuten osallistumista kotitöihin ja moitteetonta käytöstä. Ei kukaan enää vaadi missään sellaisia asioita, mitkä oli entisaikaan ihan peruskauraa. Entisaikojen kuria pidetään jopa julmana. Ihmekös tuo, että nuorista kasvaa veteliä? Entisinä aikoina ns. työelämän perussäännöt olivat täysin selvää jo hyvin nuorille. Nykynuoret eivät tiedä niistä mitään ja miten voisivatkaan tietää, kun ei niistä ole puhuttu eikä ole vaadittu elämään niiden mukaan? Pomon täytyy näiden nykynuorten kanssa aloittaa ihan alusta ja käydä läpi sellaisia perusperusperusasioita, kuin että tullaan ajoissa töihin ja töihin ei voi jättää tulematta. Monesta nuoresta varmaan tulisi hyvä työntekijä, jos ihan kunnolla opettaisi, mutta ei sellaiseen ole kellään aikaa, hermoja tai resursseja.

Myös koulujen opetusohjelma sisältää liikaa liibalaabaa ja opettajat eivät tarpeeksi teroita työelämän todellisuutta ja puutu huonoon asenteeseen ja käytökseen. Eivät he tosin sitä voi tehdä, vaikka haluaisivatkin, koska pääsevät virastaan. Koulumaailma sisältää ihan liikaa päänsilittelyä ja hyssyttelyä. Opettaja ei saa ”loukata ketään” yms. scheissea. Olen nähnyt paljon koulujen harjoittelijoita ja siellä on seassa porukkaa, jotka ovat kertakaikkiaan väärällä alalla ja eivät luultavasti tule koskaan työllistymään. Tällaisiin pitäisi ehdottomasti pystyä puuttumaan vapaammalla kädellä jo pelkästään sen opiskelijan vuoksi. Vanhemmat duunikaverini olivat turhautuneita erityisesti mukautettuihin opetusohjelmiin, jotka on tehty erilaisista ongelmista kärsiville opiskelijoille. Kyse siis ammatillisesta koulutuksesta. Koulutuksen pitäisi ehdottomasti tähdätä työllistymiseen ja koulun tulisi ohjata opiskelijoita siihen, että millainen on työpaikan todellisuus. Mitä hemmetin hyötyä on kenellekään sellaisesta koulutuksesta, missä on kaikki tehty tietentahtoen helpoksi, mutkia siloteltu ja päätä silitelty? Ihminen, joka ei kykene toimimaan normaalissa työllistymiseen tähtäävässä koulutuksessa, ei tule työllistymään koskaan ikinä. Mitään mukautettuja työpaikkoja ei ole olemassa. Työpaikalla on samat säännöt ja käytännöt kaikille ja siellä on yksinkertaisesti vain pärjättävä. Monelle jää ikuisesti epäselväksi, että miksi ei saa työpaikkaa. Tuntuu tavattoman epäreilulta, että opettaja ja työharjoittelupaikka on koko ajan tiennyt, että mikä opiskelijan ongelma on ja mitä sille olisi tehtävä, mutta kukaan ei sano eikä tee mitään, koska ”ei saa loukata”.

Hemmoteltuja, selkärangattomia veteliä lellipentuja, jotka eivät kykene kuriin senkään vertaa, että saisivat ruhonsa sängystä ylös ihmisten aikaan aamulla. Ei ne tiedä työnteosta mitään, eikä niitä oikeasti edes kiinnosta, kun on kivempaa pelata nettipelejä ja ryypätä. Kuka vielä ihmettelee, että nuorisotyöttömyys on mitä on? Ei työpaikalle voi mennä vaan hengailemaan. Siellä pitää tehdä duunia, eikä niitä duuneja voi jättää tekemättä, vaikka ei sattuisi huvittamaan. Seassa on tosin reippaita ja hyvinkasvatettujakin yksilöitä, vaikka harvinaisia ovatkin. Tunnen erään 17-vuotiaan, jonka kanssa keskustelin työelämästä. Hän sanoi minulle suoraan viitaten luokkatovereihinsa amiksessa: ”Jos minä olisin työnantaja, niin en palkkaisi noista ketään! En ihmettele yhtään, että miksi ne ei saa töitä.”

Mistä palaamme mainitsemiini työttömiin. Tällä hetkellä on todella huono työllisyystilanne. Olen kirjoittanut siitä aikaisemmin. Töitä saa hakea hyvin aggressiivisesti. Tämä on sellainen ralli, missä herkät yksilöt syödään elävältä jo alkumetreillä. Kuten kirjoitin aiemmassa tekstissäni, työttömien joukossa on myös huippupäteviä hakijoita ja joudut kilpailemaan myös heitä vastaan. Joukossa on luonnollisesti myös hyvin ahkerat ja kurinalaiset yksilöt. Vetelät löllykät tallotaan heti. Jos minä tunnistan porukasta työttömät eli ne yksilöt, joita muut eivät ole syystä tahi kolmannesta palkanneet, niin kyllä ne tunnistavat kaikki muutkin. Jokaisella työnantajalla on hakijoita pilvinpimein, joten tottakai hän valitsee kermat päältä. Sehän on selvää. Vässykät jaksavat ehkä pari kertaa ujosti kokeilla ralliin liittymistä, kunnes äkkiä luovuttavat ja jäävät kotisohvalle juomaan kaljaa. Ei ihmetytä yhtään, että miksi nykyisessä tilanteessa sellaiset eivät saa duunia, kun ei ne huiputkaan aina saa. Miksi kukaan työnantaja katselisi löllyköitä yhtään enempää kuin tarvitsee, jos jonossa on ahkeriakin?

Työmaailmassa on alasta riippuen tietty todellisuus, mihin on sopeuduttava. Ns. työelämän perussäännöt pätevät kaikkialla. Tie työttömyydestä ulos on selvittää nämä säännöt ja opetella elämään niiden mukaan. Tarvitset myös oikeat suhteet ja aika paljon tuuriakin. Kotisohvalta et löydä näistä yhtäkään. On vaan uskallettava hypätä ralliin mukaan. Siellä saattaa tulla pahojakin kolhuja, mutta juuri niistä opit. Nimimerkillä kokemusta on.

Mainitsemistani työttömistä paistaa kyvyttömyys sopeutua työelämän sääntöihin ja vaatimuksiin.

Vastaanottokeskuksesta kuuluu kummia

Kuulin toissapäivänä töissä niin hullun jutun, että pakko se on täällä jakaa.

Duunissani oli eräs keikkatyöntekijä, joka kiertelee toimipisteestä toiseen. Hän oli ollut töissä paikallisessa vastaanottokeskuksessa sekä siinä keittiössä, joka valmistaa kyseiseen vastaanottokeskukseen ruokaa. Kyseinen keittiö on suuri keskuskeittiö, missä valmistetaan ruokaa myös kouluihin, sairaalaan ja palvelukeskuksiin. Siellä on tehty ylimääräisiä työvuoroja ja työtunteja, jotta vastaanottokeskukseen saadaan lähetettyä ruokaa. Ruoat ovat tulleet vastaanottokeskuksesta takaisin täysin koskemattomina. Paketteja ei oltu edes avattu. Ne siis pakataan samankaltaisiin rasioihin kuin tehtaat pakkaavat einekset eli muovirasia, missä on läpinäkyvä kansi, jonka saa repäistyä pois. Pakolaiset eivät siis edes maista ruokia! Ne ensiksi valmistetaan, sitten lähetetään vaastaanottokeskukseen, sitten lähetetään keittiölle takaisin, minkä jälkeen ne menevät suoraan roskiin. Koskemattomina! Keikkatyöntekijä mainitsi kanakastikkeen ja naudan jauhelihapihvit. Kuulemma vain kebabkiusausta oli vähän syöty. Tämä kebabjuttu ei edes ole läppä, sillä kyseinen ruoka kuuluu paikallisten koulujen kiertävään vakioruokalistaan. Keikkatyöläinen kertoi, että pakolaiset käyvät hakemassa pizzaa läheisestä pizzeriasta. Oli nähnyt heitä pizzalaatikoiden kanssa.

Surkuhupaisaa tässä on se, että kuulemma kyseinen vastaanottokeskus on sellainen paikka, missä on ainoastaan korkeakoulutettuja pakolaisia. Pakolaisia on kielletty poistumasta vastaanottokeskuksesta öisin, mutta siellä ne keikkatyöläisen mukaan pakenevat ikkunasta ja kiipeilevät rännejä pitkin alas. Tässä fiksua korkeakoulutettua sakkia, fuck yeah (”korkeakoulutettua”).

Facebookissa näin erään kaverini jakaneen uutisen, jossa kerrottiin Oulussa tapahtuneesta vastaanottokeskuksen ruokakohusta. Siihen tuli kommentoimaan eräs valkoritarisuvakki, joka on käynyt mölisemässä minunkin Facebook-sivuillani, ja kertoi, että pakolaisilla oli mennyt maha sekaisin ruoassa olleen maidon takia, joten tietenkään he eivät syö sellaista ruokaa. Hän kirjoitti: ”Miten itse reagoisit, jos olet vieraassa maassa maha ruikulilla?” Toiset yhtyivät kuoroon ja alkoivat pulista siitä, miten laktoosi-intoleranssi on todella yleistä maailmalla. Täällä minun kaupungissani pakolaiset eivät kuitenkaan ole edes maistaneet ruokaa, joten mistä se maha sekaisin menisi? Kaikessa ruoassa ei edes ole maitoa, kuten jauhelihapihveissä. Pizza sitten kuitenkin maistuu... Herää myös kysymys, että millä rahoilla ne pizzat oikein ostellaan...

Hullummaksi kuitenkin vain menee. Keikkatyöläinen kertoi, että vastaanottokeskukseen otetaan töihin ihmisiä, jotka ovat jo valmiiksi kaupungin palkkalistoilla, ja heille maksetaan kaksi tai kolme kertaa suurempaa tuntipalkkaa kuin heidän normaali liksansa! Palkkaus menee vuorokaudenajan mukaan. Vastaanottokeskuksessa on töissä ainoastaan kahdenlaista sakkia: vapaaehtoistyöntekijöitä, joille ei makseta mitään, ja kaupungin omaa porukkaa, joille maksetaan kaksin- tai kolminkertaista palkkaa. Työpaikoista oli kuulemma ollut ilmoitus kaupungin henkilöstön lehdessä. Kävin kaivelemassa ja löysin kyseisen ilmoituksen. Siinä mainittiin ihan oikeasti ne palkat, jotka keikkatyöläinen oli sanonut.

Miksi? Millä ihmeen logiikalla ja oikeutuksella meillä on jäätävät tuki- ja palkkaleikkaukset käynnissä, kun samaan aikaan vastaanottokeskukseen palkataan jengiä töihin kaksin- tai kolminkertaisella palkalla?

Töissäni on puhuttu paljon pakolaisista. Töissäni on avoimesti pakolaisvastaista porukkaa. Moni asuu paikallisen vastaanottokeskuksen läheisyydessä ja heillä on pakolaisista ainoastaan huonoja kokemuksia. Kyseessä ei siis edes ole mitenkään poliittisesti suuntaan tai toiseen valveutunut porukka, vaan tavantalliaiset ja normiduunarit, joiden näkemykset pohjautuvat vain heidän omiin välittömiin kokemuksiinsa. Minusta on merkittävää, että kenelläkään ei ole pakolaisista ja vastaanottokeskuksista mitään hyvää sanottavaa ja kaikki joko ovat kokeneet itse jotakin negatiivista tai tuntevat jonkun, joka on kokenut. Kävin tällä viikolla erään maahanmuuttokriittisen järjestön tapaamisessa ja siellä oli kaksi naista, jotka asuivat vastaanottokeskuksen vastakkaisilla puolilla alle kilometrin päässä toisistaan. He sanoivat, että eivät uskalla kävellä vastaanottokeskuksen ohi ollenkaan, vaan käyvät toistensa luona autolla. He myös kertoivat, että pakolaiset näkyvät selkeästi kaupungin yöelämässä. He maleksivat isoissa porukoissa ravintoloiden ja baarien ulkopuolella ja käyvät kiinni ohikulkeviin naisiin. Vaikka heille sanoisi selkeästi ”ei”, niin he eivät ota sitä kuuleviin korviinsa. Nämä eivät ole yksittäistapauksia, vaan tätä kuulee ihan jatkuvasti. Myös minun 50-vuotiaat naispuoliset työkaverini ovat tulleet häirityiksi eli ei koske pelkästään nuoria tyttöjä! Ku Klux Klanin kaapuun pukeutunut jannu sen sijaan oli yksittäistapaus. Täysin hullua, että tästä jantterista meni kansainvälinen media ja Suomen poliisi ihan sekaisin. Pakolaiset sen sijaan saa sekoilla sielunsa kyllyydestä ja kukaan ei korvaansa lotkauta.

Kaikesta tästä poikkeuksena tietysti suvakit, mutta suvakki onkin vajakki, eikä näe totuutta, vaikka se purisi häntä pyllyyn. Pätee ihan joka asiaan.

Mitä ”oikeat ongelmat” ovat ja millainen on kehitysmaiden todellisuus?

Seurustelin yläaste- ja lukioaikoina monta vuotta kaakkoisaasialaisen kanssa. Hän oli kotoisin eräästä hyvin köyhästä kehitysmaasta ja iso osa hänen suvustaan asui siellä yhä. Kävin hänen kanssaan kyseisessä maassa ja asuimme hänen sukulaistensa luona. Sain hyvin arvokasta tietoa siitä, että millaista on paikallisten ihmisten elämä kehitysmaassa.

Minusta meni jotakin lopullisesti rikki näiden kokemusten vuoksi. Ymmärsin sen, että elämä kehitysmaassa on aivan toinen todellisuus. Tätä todellisuutta ei länsimaalainen (tai muusta kehittyneestä maasta kotoisin oleva) voi mitenkään ymmärtää tai edes kuvitella ennen kuin näkee itse. Kehitysmaissa on olemassa ns. absoluuttista köyhyyttä. Se on sitä, kun sinulla ei ole mitään, eikä sen vuoksi sinulla ole tilanteesta myöskään poispääsyä. Kehitysmaissa ei ole olemassa Kelaan tai sossuun verrattavaa laitosta. Valtiolta ei saa kukaan yhtään mitään tukia. Sinulla joko on rahaa tai sinulla ei ole rahaa. Köyhyydestä sitten seuraa kaikkia kivoja ja vähemmän kivoja lieveilmiöitä. Absoluuttinen köyhyys on jotakin sellaista, mitä ei kehittyneissa maissa ole yksinkertaisesti olemassa. Kun köyhyyttä ei ole, niin myöskään sen lieveilmiöitä ei ole. Absoluuttinen köyhyys ilmiönä on meille kehittyneiden maiden ihmisille niin vieras asia, ettemme kykene mitenkään sitä kuvittelemaan ennen kuin näemme itse. Meistä useimmat eivät sitä koskaan näe, koska joudumme lähtemään hyvin kauas sitä katsomaan. Ne, ketkä sitä näkevät, reagoivat siihen usein hyvin voimakkaasti: he menevät aivan pois tolaltaan. Olen kertonut kokemuksistani useille ihmisille. He usein sanovat, että eivät koskaan halua nähdä sitä, mitä minä olen nähnyt. Ja jos he näkisivät, niin eivät voisi olla tekemättä mitään. He haluaisivat pelastaa ne kaikki ihmiset ja saada köyhyyden loppumaan.

Tätä mentaliteettia on mitä suuremmassa määrin ilmassa tämänhetkisessä pakolaiskeskustelussa.

Ollessani tässä eräässä kehitysmaassa jäi minulle eräs kokemus hyvin voimakkaasti mieleen. Olimme puolisoni sekä hänen sukulaistensa kanssa katuravintolassa. Paikalle tuli hyvin likainen ja rähjäinen lapsi kerjäämään rahaa. Lapsi oli alle 10-vuotias. Kun katsoin lasta kohti, niin puolisoni käski hyvin aggressiivisesti minua olemaan huomioimatta lasta mitenkään. Hän käski, etten saa antaa lapselle yhtään rahaa. Koko seurueemme käyttäytyi kuin tätä lasta ei olisi olemassakaan, mutta hän ei liikkunut mihinkään. Hetken päästä hän poistui, mutta tuli takaisin pitäen langanlaihaa, likaista hampaatonta mummoa kädestä. He molemmat jäivät seisomaan pöydän viereen. Lopulta lapsi meni polvilleen maahan ja ojensi kätensä. Silloin yksi puolisoni sukulaismiehistä antoi lapselle rahaa ja hän poistui mummon kanssa.

Likaisia katulapsia oli kaikki paikat täynnä. Jos kävelit kadulla, niin et saanut koskaan kävellä rauhassa, vaan joka kulmassa sinua oli nykimässä hihasta resuisten ihmisten joukko, jotka yrittivät kaupitella sinulle mitä milloinkin. Joukossa oli aivan pieniä lapsia, jotka kulkivat ympäriinsä aivan yksikseen ja lähestyivät aikuisia ihmisiä yrittäen myydä heille kaikenlaista, vaikka eivät edes osanneet muuta kieltä kuin omaansa. Samanikäiset lapset Suomessa eivät tekisi muuta kuin katsoisivat piirroselokuvia, unelmoisi kasasta leluja ja parkuisi lisää karkkia.

Näille resuisten ihmisten joukolle loi hirvittävän kontrastin varakkaat ihmiset täysin jääkylmällä asenteellaan. Kehitysmaissa ei uskota mihinkään yleiseen ihmisarvoon ja siihen, että kaikki ihmiset ovat asemasta riippumatta samanarvoisia. Kehitysmaiden ihmisten ajatusmaailmassa on olemassa parempia ihmisiä ja huonompia ihmisiä. Isoin määrittävä tekijä on se, että onko ihmisellä rahaa vai ei. Tämän erään kehitysmaan varakkaat ihmiset asuivat valtavissa kartanoissa, joissa oli kolme metriä korkeat muurit ja he kulkivat joka paikkaan joko taksilla tai omalla autolla. Puolisoni isä oli erittäin varakas ja hänellä oli valtava kartano, valtava puutarha, oma strutsi- ja krokotiilifarmi sekä kolme sisäkköä. Hänellä oli myös oma autokuski. Kuljimme joka paikkaan aina isän autolla ja kuski oli aina mukana. Kuski oli aina töissä ja hänen piti lähteä ajamaan tasan silloin, kun isä kuljetusta sattui tarvitsemaan. Koska puolisoni isä oli näin varakas pääsin tietysti minä automaattisesti varakkaiden ihmisten porukoihin ja pääsin näkemään myös niitä. Kuljimme muun muassa hyvin kalliissa ostoskeskuksissa, missä kaikki hinnat olivat Yhdysvaltojen dollareissa, ja mitkä muodostivat täydellisen kontrastin muun kaupungin kuumille, likaisille ja täpötäysille kauppahalleille. Näin, miten ostoskeskuksiin saapui muitakin ihmisiä omien autokuskien kuljettamina hienoissa puvuissa ja sliipatussa tukassa. He ajoivat suoraan ostoskeskuksien vartioitujen ovien eteen ja kävelivät vain kaksi metriä oville. Kaduilla he eivät kävelleet.

Eräs hyvin silmiinpistävä piirre oli myöskin ihmisten arvojärjestys. Et ollut koskaan tilassa, missä EI olisi ollut jonkinlaista arvojärjestystä. Arvojärjestys näkyi jo puheessa, sillä kukaan ei koskaan puhutellut toista ihmistä pelkällä nimellä, vaan siihen liitettiin AINA titteli. Paikalliset tittelit olivat isosisko, pikkusisko, isoveli, pikkuveli, äiti, isä, isoäiti ja isoisä. Titteli määräytyi iän, varakkuuden ja arvoaseman mukaan. Jos rikas ja köyhä kohtaavat toisensa, niin vaikka köyhä olisi vanha ja rikas nuori kloppi, niin rikas on aina isoveli. Sama meininki on työnantaja-työntekijä – tai opettaja-oppilas -suhteessa. Jos varakkuudeltaan samanarvoiset ihmiset kohtaavat toisensa, niin titteli ja hierarkia menee iän mukaan. Nuorempi ei koskaan astu vanhemman varpaille. Hierarkioita ei koskaan sivuutettu ja ihmiset tiesivät heti, että mihin asemaan itse kuuluu tai mihin asemaan joku toinen kuuluu. Myös se oli hämmästyttävää, miten tarkasti tätä asetelmaa noudatettiin. Itse olin hyvin rikkaan miehen lapsen puoliso eli olin automaattisesti hierarkiassa korkealla ja olin isosisko. Tämän aseman paikalliset ihmiset antoivat minulle automaattisesti omasta aloitteestaan. En itse sitä edes ymmärtänyt vaatia, enkä olisi huomannut, jos sitä ei olisi minulle erikseen annettu. Koko kokemus oli hämmentävä. Mitään vastaavaa ei ole olemassakaan Suomessa. Meillä jopa presidentti on vain yksi ihminen toisten joukossa.

Miksi köyhissä maissa on olemassa kaikkea ikävää, kuten huumekauppaa, ihmiskauppaa, lapsityövoimaa, bordelleja, väkivaltaa ja riistoa? Siitä yksinkertaisesta syystä, että näillä ihmisillä ei ole vaihtoehtoa. Esimerkiksi kaikki koulutus paskaduuneista lähtien maksaa suuret summat rahaa ja jos sinulla ja suvullasi ei ole rahaa, niin sinulla ei ole rahaa! Katselin erään kaakkoisaasialaisen kehitysmaan yliopiston lukukausimaksuja ja ne olivat niin korkeat, että vain kyseisen maan kaikista rikkaimmat ihmiset kykenevät ne maksamaan. Sinä et voi kouluttautua johonkin hyvään ammattiin ja alkaa tienata. Muita keinoja on keksittävä. Siinä pelissä on kaikki keinot sallittuja ja ihmishenki on halpa. Varsinkin, kun maan yleinen ilmapiiri on sellainen, kuin ylhäällä kuvailin. Köyhien maiden naimaikäisillä ihmisillä on lähes kaikilla puoliso ja lapsia. Halusit tai et. Perhe on ruokittava. Lisäksi kehitysmaissa on normaali käytäntö, että aikuistuneet lapset huolehtivat vanhemmistaan. Et huolehdi pelkästään omista pennuistasi, vaan myös vanhemmistasi ja mahdollisesti isovanhemmista, sedistä ja tädeistä. Et yksinkertaisesti voi jäädä tuleen makaamaan. Eteenpäin on mentävä, vaikka kuinka vituttaisi ja vatuttaisi ja ahdistaisi ja masentaisi.

Tämä on kehitysmaan todellisuus.

Pääsääntöisesti kehitysmaan ihminen ei ymmärrä mistään ihmisoikeuksista, naistenoikeuksista, lastenoikeuksista tai tasa-arvosta hevonhelvettiäkään. Näitä ei ole hänen maassaan ja hänen todellisuudessaan olemassa. Hän ei ymmärrä hevonhelvettiä myöskään suvaitsevaisuudesta tai muistakaan länsimaissa trendikkäistä jutuista. Hän ymmärtää vain oman, hyvin rajatun todellisuudensa. Kaikki muu on hänelle höpönlöpöä. Hän myös elää tämän oman todellisuutensa mukaan, vaikka hän tulisi Suomeen tai muuhun kehittyneeseen maahan. Hänen kulttuurinsa ei lähde hänestä yhtään mihinkään ja mikään ei saa häntä ajattelemaan edes puoliksi sillä tavalla kuin me ajattelemme, ellei hän ole jo valmiiksi kiinnostunut meidän ajattelutavastamme, kokee sen paremmaksi kuin omansa ja haluaa elää meidän tavallamme. Minun lukioaikainen puolisoni oli tullut Suomeen 2-vuotiaana ja käynyt suomalaisen koulun. Hän puhui suomea ilman aksenttia. Hän siis oli täysin suomalaistunut. Tästä huolimatta hän oli aivan selkeästi ulkomaalainen ja se hänen oma kulttuurinsa oli hänessä erittäin vahva. Se tuli ilmi tämäntästä ihan oudoissakin asiayhteyksissä. Erosin hänestä ja hieman myöhemmin aloin seurustella suomalaisen kanssa. Ero oli kuin yöllä ja päivällä ja silloin tajusin, että sillä on koko maailma eroa, että seurusteletko suomalaisen vai ulkomaalaisen kanssa.

Jos näin voimakkaasti suomalaistunut ulkomaalainen on yhä selkeästi ulkomaalainen, niin mitä voit odottaa sellaiselta ulkomaalaiselta, joka tulee Suomeen aikuisiällä ja joka ei välttämättä tiedä Suomesta tai eurooppalaisesta kulttuurista valmiiksi yhtään mitään? On silkka fakta, että ihminen on aina oman kulttuurinsa tuote ja hän tuo sen oman kulttuurinsa ajattelutavan mukanaan, vaikka matkaisi maailman ääriin. Se pätee ihan kaikkiin, myös sinuun ja minuun. Jos menisit keskelle pimeintä Afrikkaa, missä tyttölasten sukuelimet silvotaan ja ommellaan umpeen, leskien sormet katkotaan ja miehillä on sata vaimoa ja sata orjaa ja ihmiset purevat rituaaleissa koiranpennuilta päät irti, niin sopeutuisitko kyseiseen paikkaan naps vaan ja ajattelisit, että jees, näin pitääkin olla, hyvä homma. Helvetissä et! Ajattelet yhä niinkuin eurooppalainen ajattelee ja tulet aina ajattelemaan. Samaa pätee näihin kehitysmaalaisiinkin. He eivät luovu omasta arvomaailmastaan.

Täällä kehittyneissä maissa meillä on oma pieni maanpäällinen Xanadu, oma Atlantis, missä kadut kiiltävät ja lapset eivät kuole nälkään pimeillä kujilla, missä koulutus on ilmaista ja missä valtio heittelee kultakolikoita kadulle, joten köyhimpienkin yksinhuoltajien äpärälapsista voi tulla huippukirurgeja, suurlähettiläitä ja asianajajia. Täällä viini virtaa ja ihmiset tanssivat isoissa kulkueissa kukkaseppeleet päässä rakkautta jakaen, erikoislääkäri on ilmainen, naiset vilauttelevat tissejään ja pikkupöksyjään ja pääministerin kämppään pääsee asumaan ilmaiseksi. Okei, kärjistettyä, mutta kuitenkin. Mieti tätä kaikkea hetki kehitysmaalaisen silmin. Hänelle me olemme Xanadu ja Atlantis. Me olemme täydellinen paratiisi ja nirvana, jotakin aivan muuta kuin hänen oma maansa. Miksi kehitysmaalainen EI haluaisi tulla tänne? Totta helvetissä hän haluaa tulla tänne!

Mutta samaan aikaan kehitysmaalainen ei tajua hevonhelvettiä siitä, että miten tämä maa toimii. Hän ei tiedä yhtään mitään siitä, että millaisia meidän tapamme ovat, millainen on meidän käsityksemme oikeasta ja väärästä. Miten hän voisikaan tietää? Ei mitenkään. Hän tietää meistä yhtä paljon kuin me tiedämme jonkun kaukaisen maan kulttuurista ja tavoista. Hän tulee tänne, koska hän ajattelee tämän olevan Xanadu. Ei häntä kiinnosta meidän tapamme. Hän ymmärtää vain omansa.

Ja samaan aikaan me Xanadun asukkaat olemme menettäneet kaiken käsityksemme todellisuudesta, koska olemme tanssineet liian kauan kullatuilla kaduilla. Me emme ymmärrä hevonhelvettiä kehitysmaiden todellisuudesta. Meidän maassamme ei yksinkertaisesti ole olemassa kehitysmaiden ongelmia, emmekä me kykene niitä mitenkään edes kuvittelemaan. Olemme hyväuskoisten hölmöjen maa, kuten pakistanilainen kirjailija meitä kuvasi, ja tällaisia olemme siitä syystä, että emme ymmärrä yhtään mitään oikeista ongelmista. Me emme ymmärrä, että millaista mentaliteettia vaatii se, että olet kasvanut ja elänyt oikeiden ongelmien ympäröimänä. Vinkkivitonen: siellä karisee kaikki hyväuskoisuus jo kehdossa ja tilalle kasvaa kieroutunut opportunismi ja häikäilemättömyys. Häikäilemättömyydestä on kehitysmaan ihminen tehty. Hyväuskoisuuteen ei yksinkertaisesti ole varaa.

Ja häikäilemättömyys ei kehitysmaan ihmisestä lähde edes hakkaamalla. Tämä on silkka fakta. Truismi. Eräässä entisessä työpaikassani oli afganistanilainen työntekijä. Tämä henkilö päivitteli suureen ääneen sitä, että miksi suomalaiset eivät koskaan kierrä veroja. Hän kertoi, että kaikki hänen afganistanilaiset kaverinsa ympäri Eurooppaa tekevät niin. En suomalaisena hölmönä ymmärtänyt yhtään, mistä hän puhui, joten hän piirsi minulle kuvioita paperille ja väänsi rautalangasta. Kaikki hänen tuttunsa olivat tietoisia Suomen ja muiden Euroopan maiden lakien porsaanrei'istä ja heistä kaikki käyttivät näitä hyväkseen. Hän esimerkiksi sanoi, että on hyvin yleistä tehdä osa vuodesta töitä yhdessä maassa ja osa toisessa. Ilmoitat molempien maiden verovirastoon vuosituloiksesi vain sen määrän, minkä tienaat kyseisessä maassa. Kun tulosi menevät alle tietyn rajan, niin et maksa veroja. Vaihdat aina maata siinä vaiheessa, kun rajat paukkuvat ja tuloksena et maksa koskaan veroja mihinkään maahan. Maan vaihtaminen on helppoa siitä syystä, että näillä ihmisillä on laajat ystäväverkostot ja kaikki nukkuvat vuorollaan toistensa sohvilla. Hän sanoi, että tämä meininki on ihan normaalia ja oli aivan ihmeissään, että miksi suomalaiset eivät tee näin. Hänestä se on silkkaa typeryyttä.

HERÄTYS, SUOMI! HERÄTYS, EUROOPPA!
Nyt vittu ne päät pois perseestä ja jumalauta tutustukaa pikkasen muuhun maailmaan. Olen viime aikoina alkanut piruuttani tökkiä suvakkeja ja ottanut selvää, että millaisia reaktioita heistä saa irti tähän pakolaiskysymykseen liittyen. Olen ollut täysin pöllämystynyt kaikesta siitä tyhmyydestä. Suvakkien lausahdukset ovat noudattaneet juuri sitä täyttä vihjeettömyyttä ja sinisilmäistä mentaliteettia, joka syntyy ongelmittomia kullattuja katuja tanssiessa. Rakkaat ihanat mussukat, tätä menoa meillä ei enää ole niitä kullattuja katuja, vaan likaisia haisevia katuja täynnä lasten ja mummojen ruumiita. Hyvinvointivaltio rahahanoineen ja taikaseinineen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan jokin hyvinvointivaltion synnyttää ja ylläpitää sitä. Ja se ei ole maailmanpoliisina ja maailmanparantajana oleminen. Tänne ainoastaan virtaa häikäilemätöntä jengiä ottamaan tästä kaikesta ilon irti niin kauan kuin jotain iloa irtoaa. Miksi on niin vaikeaa tajuta, että hyvinvointivaltio ei ole mikään ikuinen ja iänkaikkinen haavoittumaton systeemi? Paskasta, verestä ja liasta olemme tulleet ja sinne voimme päätyä takaisin jo seuraavalla vuosikymmenellä ja sitten ollaan takaisin pimeällä keskiajalla ja se on vain teidän syytänne.

Olen vuosia ja vuosia sanonut, että kun systeemi romahtaa, niin katuojissa tulee olemaan ruuhkaa. Valtaosa maailman kaikista ihmisistä on kaikkina maailmanaikoina ollut aina rutiköyhiä ja minä olen itse omilla silmilläni nähnyt ne katuojat ja mitä niissä lilluu. Sama meininki oli meillä täällä Eurooppassakin vielä ennen toista maailmansotaa eli vain yksi ihmisikä sitten. Minä en helvetissä halua niitä ojia tänne Suomeen. Tätä Xanadua on kestänyt vain vähän aikaa, mutta näköjään riittävän kauan aikaa, jotta ihmisiltä on kadonnut todellisuudentaju. Mutta näköjään kehitystä ei voi tässäkään asiassa estää. En tiedä, voiko nykyistä tilannetta korjata enää mitenkään. Pitäkää siis kiinni, olemme syöksykierteessä kohti helvettiä. Pelastautukoon ken voi.

Lisälukemista tästä kehitysmaa-aiheesta tarjoilee nimimerkki Valkea blogissaan. Linkin takana on pakistanilaisen Hollantiin muuttaneen islaminuskoisen mamun tarina ”Alankomaiden tuho eli hyväuskoisten hölmöjen maa”. Kirjoituksessa kyseinen mamu kertoo omin sanoin, miltä tuntuu elämä kehitysmaassa ja miltä tuntuu saapua Xanaduun. Kirjoitus on yksi parhaimmista koskaan lukemistani jutuista. Se on äärettömän valaiseva ja informatiivinen, joten suosittelen ihan jokaista lukemaan. Lisäksi se kertoo karua tarinaa sensuurista ja totalitarismista nykyajan Euroopassa. Kauas eivät ole omenat puusta pudonneet, kun emme pääse Natsi-Saksasta ja Neukkulasta yhtään mihinkään. Kaikki paskaksi ja palamaan Aatteen puolesta, myös sinä ja minä ja hyvinvointivaltio.

Ählätit miehittävät Eurooppaa parhaillaan ja päättäjämme auttavat heitä

Kuten edellisessä postauksessa opimme tänne tulevat turvapaikanhakijat eivät ole pakolaisia. Heillä on aivan muut motiivit tulla tänne ja näistä varmaan oleellisin on se, että täällä saa rahaa taikaseinästä ilman, että tekee mitään. Ruokaakin saa ilmaiseksi ja jopa pääministerin luo pääsee asumaan! Ilmaiseksi, tottakai. Voi veljet, kuka tänne nyt EI haluaisi? Kelailkaa asiaa pikkasen kehitysmaalaisen näkökulmasta.

Ja kuka näiden hemmojen täysihoidon maksaa? Sinä ja minä. Meidän verorahoillamme elelevät täällä samaan aikaan, kun Suomen valtiolta on rahat totaalisen finaalissa.

Asia tosin tuskin oli tässä. Mediassa on väläytelty sitä, miten ISIS on uhannut lähettää Eurooppaan tuhansia sotilaita soluttautuneina. Jos jotakin olen oppinut, niin sen, että ählättien kanssa pitää varautua kaikkeen. Ählätit tekevät meidän näkökulmastamme kaikkea aivan uskomatonta ja he myös aivan oikeasti uskovat asiaansa. Älä koskaan aliarvioi ählätin parranpärinää. Lisäksi Eurooppaan lähiaikoina vyöryneet turvapaikanhakijat ovat olleet lähestulkoon kaikki nuoria miehiä. Ei naisia, ei lapsia, ei vanhuksia, ei sairaita tai vammaisia. Nuoria hyväkuntoisia miehiä. Sotilasainesta. Hälytyskellot, anyone?

Kuvissa oleva mies on Fahad Firas, joka tuli Suomeen turvapaikanhakijana ja heitti huonoa läpändeerosta pääministeri Sipilälle. Tosi kärsivän näköinen ja oloinen on joo. Sotilasainesta enemmänkin...

Huomattavaa on myös se, että maailman rikkaimpiin kuuluvat islaminuskoiset maat eivät ole vastaanottaneet yhtään turvapaikanhakijoita! Nuo maat ovat ne maat, minne kaikkien ählättien tulisi ensisijaisesti hakeutua. Kulttuuripiiri ja uskonto ovat samat ja rahaakin löytyy jaettavaksi asti. Hemmettiäkö ne pakolaiset tänne asti raahautuvat? Paitsi jos motiivina onkin oikeasti Euroopan miehittäminen...?

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Eikö ketään ole alkanut mietityttämään, että mitähän himskattia suljettujen ovien takana on oikein meneillään?
* Pääministeri Sipilä lahjoittaa oman kämppänsä turvapaikanhakijoille ja kehottaa muitakin tekemään samoin
* Ruotsalaiset eivät vaadi henkilöllisyystodistusta Suomeen matkustavilta pakolaisilta, jotta paperittomien ihmisten matkustaminen olisi helpompaa
* Poliisi halutaan poistaa turvapaikanhakijoiden vastaanottamisesta
* Leikkaukset senkun vaan jatkuu, mutta turvapaikanhakijoille löytyy kyllä hulluja summia rahaa kuin ihmeen kaupalla
* Uusia vastaanottokeskuksia perustetaan väkisin ja jopa täysin salassa

Liittyvätkö nämä kaikki asiat jotenkin toisiinsa? Kysytään muutama kysymys:
* KUKA tekee näitä päätöksiä vastaanottokeskuksista? Kuka on kaiken pääarkkitehti? Millaisella taholla on valta perustaa vastaanottokeskuksia kunnan alueelle ilman kunnan suostumista? Mistä tämä taho on valtansa saanut?
* Mikä on Sipilän ja muiden Suomen päättäjien asema tässä asiassa? Tässä tulee sellainen kutina perseeseen, että hallitus haluaa edesauttaa tämän maan miehitystä, kahtiajakoa ja luhistumista. Mielestäni tässä on kolme vaihtoehtoa:
a) Sipilä on aivan saatanan tyhmä.
b) Sipilä hyötyy tästä kaikesta jotenkin (hänellä on joku diili ihmissalakuljettajien kanssa).
c) Joku erittäin voimakas taho on painostanut/pakottanut Sipilää.
Pidän ensimmäistä vaihtoehtoa erittäin epätodennäköisenä, sillä kyse on kumminkin valtion päämiehestä. Hän on aivan taatusti tietoinen kaikesta siitä, mistä mekin olemme ja kaupanpäällisiksi hän tietää kaikkea sellaista, mitä meistä kukaan ei tiedä, sillä asemansa vuoksi hän pääsee paikkoihin, mihin meistä kukaan ei pääse ja hän tapaa sellaisia ihmisiä, joita meistä kukaan ei voi koskaan tavata.

Jaska Brown on sitä mieltä, että me olemme sodassa jo nyt.

Kuten eräs duunikaverini sanoi eilen: "Mä en tajua enää mitään, että mitä tässä maassa tapahtuu."