Miksi vastustan LGBT-liikettä (itse homona)

 

Aiemmassa kirjoituksessani selostin kohta kohdalta, että miksi vastustan Setaa. Syyt sille, että miksi vastustan LGBT-liikettä suurempana kokonaisuutena menevät todella paljon päällekkäin sen kanssa, että miksi vastustan Setaa, koska Seta edustaa LGBT-liikettä. LGBT-liikkeeseen suurempana kokonaisuutena kuuluu kuitenkin vielä muitakin piirteitä, joita vastustan. Tämä kirjoitus on siis suoraa jatkoa Seta-kirjoitukselleni ja ensimmäiset 7 syytä, miksi vastustan LGBT-liikettä, ovat samat kuin miksi vastustan Setaa. Lue näille syille perustelut aiemmasta kirjoituksestani.

1.  LGBT-liike on queerfeministinen liike.
2.  LGBT-liike ei ole homoliike.
3.  LGBT-liike levittää yhteiskunnassa genderideologiaa.
4.  LGBT-liike levittää yhteiskunnassa "tietoa" mielikuvitusseksuaalisuuksista.
5.  LGBT-liike ei erota seksuaalista suuntautumista ja fetissiä toisistaan.
6.  LGBT-liike on perverssien liike.
7.  LGBT-liike tukee translapsi-ilmiötä.
   

 
Seuraavassa käyn läpi loput 7 syytä, että miksi vastustan LGBT-liikettä. Nämä kaksi kirjoitusta luettuasi ymmärrät, että miksi nykymuotoisen LGBT-liikkeen vastustajissa on yhä etenevissä määrin nimenomaan homoja ja miksi siinä ei ole edes mitään omituista.

• LGBT-liike on mielestään jatkoa Stonewallin riehumisille

LGBT-liike katsoo usein itsensä perustetuksi Stonewallin riehumisessa vuonna 1969. Tapahtumasta käytetään nimitystä "Stonewallin mellakat" tai englanniksi "Stonewall riots". Stonewall Inn oli homobaari Yhdysvaltojen New Yorkissa aikana, kun maan lait olivat hyvin homovastaisia ja ravintolat eivät tykänneet homoista asiakkaina. Oli yleistä, että ravintolat kokonaan kieltäytyivät tarjoilemasta homoille. Joitakin homobaareja oli olemassa, mutta poliisi teki niihin usein ratsioita ja kohteli niissä käyviä ihmisiä nöyryyttävästi. Stonewall Inn:ssä eräänä yönä poliisi tuli tekemään ratsiaa, mutta baarin asiakkaat saivat tarpeekseen poliisin käytöksestä ja nousivat kapinaan, jonka seurauksena poliisi menetti tilanteen hallinnan. Ilta eskaloitui avoimeen mellakkaan ja mellakointi jatkui pari päivää. Tästä tapahtumasta saivat muutkin homot myös muualla maailmassa inspiraatiota nousta avoimeen kapinaan.

Illan tapahtumista on olemassa useita versioita, mutta meillä ei ole pomminvarmaa tietoa siitä, että mitä tarkalleen tapahtui, koska dokumentaatiota ei ole. Kyseessä oli tosiaan aamuyön baaririehuminen. Mielestäni on aivan outoa, että miten paljon jotkut ihmiset glorifioivat tätä tapahtumaa. Esimerkiksi tässä kirjoituksessa eräs suomalainen transnainen suorastaan ylistää tapahtumaa. Hän tosin sepittää tapahtumista oman version, jonka mukaan Marsha P. Johnson, transvestiitti prostituoituna työskennellyt homomies (jota kirjoittaja kutsuu kuitenkin transnaiseksi), olisi ollut tapahtumissa pääosassa ja käynyt ensimmäisenä poliiseja vastaan. Mainittu henkilö kuitenkin muiden lähteiden mukaan on itse sanonut, ettei ollut mellakan alussa edes paikalla, vaan liittyi mukaan vasta myöhemmin. On myös ylitulkinta sanoa häntä transnaiseksi, sillä muiden lähteiden mukaan hän oli drag queen. Drag on teatteria ja transvestisismi fetissiluonteista, se ei ole sama asia kuin olla transsukupuolinen. Henkilö voi olla transvestiitti tai olla kiinnostunut dragistä olematta transsukupuolinen.

Kuvausten perusteella Stonewall Inn oli aivan jäätävä räkälä. Se oli mafian omistuksessa ja siellä hengaili huumejengiä ja kodittomia. Stonewallin mellakka oli aamuyön baaririehuminen. Tämmöisen paikan ja tapahtuman nostaminen koko homoliikkeen pyhäksi ikoniksi on vastenmielistä. Kykenen kyllä ymmärtämään, että mitä kyseisenä iltana paikalla olleet ihmiset ovat mahdollisesti kokeneet ja miksi he ovat mellakan aloittaneet, mutta tämä yksittäinen tapahtuma jääköön vain osaksi historiaa. Sen nostaminen koko homoliikkeen esikuvaksi on mautonta, enkä koe yhtään mitään yhteenkuuluvuutta räkäläbaarin riehujiin. On totta, että tämä tapahtuma kyseiseen maailmanaikaan jostain syystä inspiroi homoja ja siitä lähti maailmanlaajuinen lumipalloefekti. En kiellä sitä, etteikö tämä olisi ollut jostain syystä merkityksellistä tuohon aikaan eläneille ihmisille, koska ajat olivat silloin oikeasti erilaisia, mutta baarimellakan henki olisi saanut jäädä tuohon aikakauteen. Tuona aikakautena oli muutakin yleistä levottomuutta esimerkiksi Vietnamin sodan ja kylmän sodan vuoksi. Myös hippiliike oli iso juttu tuolloin. Kuuluisa "rakkauden kesä" oli ollut 1967 eli vain kaksi vuotta aikaisemmin.

Olen usein kuullut väittämän, että ilman Stonewallin riehumisia mitään homojen oikeuksia ei nykyäänkään olisi. Rohkenen epäillä. Kun lähdin tonkimaan asiaa, niin yllätyin, että tuohon samaan aikaan oli olemassa useita muitakin homojen oikeuksia ajaneita ihmisiä ja ryhmittymiä. Jostain syystä niistä ei yleisesti puhuta ollenkaan ja en ollut aikaisemmin edes kuullut niistä. En esimerkiksi ollut kuullutkaan 1950-luvun homofiiliaktivisteista. Ensimmäiset homojärjestöt perustettiin jo 1800-luvun puolella, mutta niiden toiminta katosi pitkäksi aikaa natsi-Saksan nousun vuoksi. San Franciscossa oli toiminut jo vuodesta 1955 lähtien lesbojärjestö Daughters of Bilitis, jonka tarkoituksena oli integroida lesboparit yhteiskuntaan, tukea lesboja ja levittää tietoa lesbouden historiasta. Tämä heidän tekemänsä suunnitelma lesbojen integroimiseksi on mielenkiintoinen. Vuonna 1950 perustettu Mattachine Society oli järjestänyt mielenosoituksia Valkoisen talon edustalla vuonna 1965 eli neljä vuotta ennen Stonewallin riehuntaa. Jotkut ajan homoaktivistit olivat häpeissään Stonewallin riehumisista. Mattachine Societyn mielenosoituksiin osallistunut ja omiakin tempauksia järjestänyt homoaktivisti Randy Wicker oli niin häpeissään Stonewallin takia, että etäännytti itsensä koko homoliikkeestä hetkeksi.

Kun homoavioliitto laillistettiin Yhdysvaltojen Kaliforniassa vuonna 2004 Del Martin ja Phyllis Lyon, Daughter of Bilitis -järjestön perustajalesbopari, menivät heti naimisiin. He olivat olleet pariskunta vuodesta 1952 saakka. Kuvan lähde: Wikipedia

Homoseksuaalien mielenilmaus Philadelphiassa Yhdysvalloissa vuonna 1965. Mielenilmauksen sääntönä oli asetettu, että osallistujien on pukeuduttava siistiin pukuun. Huomioni kiinnittyi vasemmalla olevan miehen kyltin tekstiin: "Homosexual citizens want: Their right to make their maximum contribution to society". Vapaa suomennos: "Homoseksuaaliset kansalaiset haluavat: Heidän oikeutensa antaa maksimaalisen panostuksensa yhteiskunnalle". Tämä mielenosoitus on ajalta, kun homoilta oli evätty pääsy armeijaan ja valtion työpaikkoihin, ja pelkkä homous oli riittävä irtisanomisperuste missä tahansa työssä. Kuvan lähde: LGBTQNation

Rauhanomaista homoaktivismia siis oli olemassa vaikka kuinka paljon. Edellä on kuvattu vain tiettyjä ryhmittymiä Yhdysvalloissa. Stonewallin merkitys tässä kokonaisuudessa tuntuu aivan liioitellulta ja ylikorostuneelta. Lukemieni tekstien perusteella kyseisen aikakauden ihmiset todellakin saivat jotakin boostia siitä, että homoryhmä oli avoimesti uhmannut poliisia, mutta toistan: tämä avoin mellakointi ja keskarinnäyttely olisi saanut jäädä tuohon aikakauteen. Koko homoliikkeen ei todellakaan pidä olla joku yleinen keskarinnäyttelyliike, joka pohjimmiltaan perustuu juuri keskarinnäyttelyyn.

LGBT-liike kokonaisuudessaan tuntuu olevan nimenomaan anarkistiliike. Jotkut ihmiset jostain syystä tuntevat suurta vetoa anarkismiin. Siksi meillä on olemassa talonvaltaajia, kettutyttöjä, Varisverkosto ja Pinkkimusta blokki. En ole ikinä ymmärtänyt näitä ihmisiä ja heidän ajatusmaailmaansa, mutta noh, heitä nyt vaan on olemassa. LGBT-liike tuntuu näiden ihmisten valtaamalta. En tiedä, miten siinä niin kävi, vai oliko LGBT-liike jo alkujaankin sellainen, sillä sehän katsoo tulleensa perustetuksi Stonewallin mellakoissa.

Jostain syystä homofiililiike ajan kuluessa hiipui, ja kaikki homoaktivismi kulminoitui LGBT-liikkeeseen ja ajan kanssa homoaktivismi muuttui luonteeltaan nimenomaan eräänlaiseksi anarkismiksi. LGBT-liikkeelle ei ole enää meidän aikanamme vaihtoehtoa ja LGBT-liikkeen asema on niin vahva, että useimpien ihmisten mielissä LGBT-liike on yhtä kuin homoseksuaalisuus. Tämä ei tarkoita sitä, että homous on yhtä kuin anarkismi, tai että LGBT-liikkeelle ei voisi olla olemassakaan vaihtoehtoa. Anarkistien tapa nähdä maailma on vain yksi monesta. On muitakin tapoja katsoa maailmaa, ja sen tietää teistä lukijoista joka ikinen. LGBT-liike ei edusta homoseksuaalisia ihmisiä kollektiivina, vaan se edustaa vain tiettyä joukkoa heistä. Minä itse en halua olla missään tekemisissä anarkistien ja räkäläbaarin riehujien kanssa. Aion omalta osaltani vaikuttaa siihen, että LGBT-liikkeelle ja Setalle saadaan muodostettua vaihtoehto. Tässä kirjoitukseni "Millä perusteella minä olen konservatiivi", jossa avaan omaa maailmankuvaani hieman enemmän.

• En pidä pride-tapahtumista

"LGBT pride" (aikaisemmin "gay pride") on nimenomaan LGBT-liikkeen tapahtuma/käsite. Ensimmäiset pride-marssit järjestettiin Yhdysvalloissa vuonna 1970 nimenomaan Stonewallin mellakoiden muistoksi. Tunnen huonosti priden historiaa, mutta ymmärtääkseni se on alusta saakka ollut nimenomaan karnevaalihenkinen tapahtuma. Karnevaali se on kuitenkin ollut koko sen ajan, kun minä olen aihetta aikanamme seurannut, ja nimenomaan voimakkaan seksuaalissävytteinen ja fetisistinen sellainen, johon myös liittyy mielenosoituksen piirteitä. Se ei siis ole puhtaasti vain jonkinlainen juhla- tai muistotilaisuus, vaan se on nimenomaan poliittinen tapahtuma.

Olen voimakkaasti kritisoinut pridea blogini alkuajoista saakka ja kutsunut pridea "pervokarnevaaliksi". En ole itse kertaakaan marssinut pride-kulkueessa. Voit lukea lisää aikaisemmista kirjoituksista täältä, täältä ja täältä. En ole koskaan pitänyt siitä, että muun väestön silmissä homous tai transsukupuolisuus tiivistyy tai kiteytyy nimenomaan tähän pervokarnevaaliin. Se on varsin paskaa PR:ää etenkin nykytilanteessa, kun jengiltä alkaa tulla LGBTiiTyy -hommat urakalla korvista. Nykyään kuvailisin asiaa juurikin siten, että LGBT-liike on anarkistiliike ja pride on kyseisen anarkistiliikkeen mielenosoitus.

Homoliike ei tarvitse karnevaaleja ja kulkueita. Niiden ei tarvitse olla automaattisesti homoliikkeeseen kuuluva asia tai kiinteä osa sitä. Pride-marssit ja pervokarnevaalit ovat nimenomaan erään tietyn homoliikkeen, LGBT-liikkeen, tapahtumia. Koko "pride" käsitteenä liittyy kiinteästi nimenomaan erään tietyn homoliikkeen, LGBT-liikkeen, ajatusmaailmaan ja toimintaan. Alleviivaan EDELLEEN, että LGBT-liike on VAIN YKSI TAPA ajatella homoasiat. Myös muita tapoja on olemassa.

Jotkut ovat ihmetelleet, että miksi minä joskus hillun prideilla. No seuraamassa omin silmin, että mitä siellä konkreettisesti tapahtuu. Seuraan skeneä omakohtaisesti ja tutustun ilmiöihin.

• Pride on lähtenyt aivan lapasesta

Pridessa ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse homojen oikeuksista, vaan siitä on tullut outoa yleistä maailmanhalailua ja "identiteettien" juhlintaa, ja "pride-identiteeteistä" on muodostunut valtava bisnes. Näin ei ollut vielä minun aikanani. Kaikkea pride-krääsää on nykyään saatavilla vaikka millä mitalla ja vaikka missä muodossa, ja uusia identiteettejä sekä niiden "pride-lippuja" syntyy kuin sieniä sateella. Kuka tahansa voi periaatteessa suunnitella oman pride-identiteetin ja sille lipun, ja pistää sen jakoon. Alkujaan oli vain yksi lippu eli sateenkaarilippu, joka edusti kaikkia LGB-ihmisiä eli ei-heteroita (Lesbian Gay Bi). LGBT-liikkeen symboliksi valikoitui alkujaan nimenomaan sateenkaari juuri siksi, että sen tarkoitus oli kuvata koko spektriä.

Priden käsiinleviäminen näkyy jostain syystä erityisen selvästi monissa nörtähtävissä tapahtumissa, kuten animeconeissa ja roolipelitapahtumissa. Näissä tapahtumissa on kiinteänä osana käsityöläisten myyntipöydät sekä ns. taidekuja, jolla piirtäjät voivat esitellä ja myydä töitään. Pride-krääsä ilmestyi näihin paikkoihin yhdessä kohtaa ja sen määrä on vuosien mittaan vain lisääntynyt, samoin muut LGBT-sivuilmiöt, kuten sukupuolineutraalit vessat. Kun minä aloitin nörttitapahtumien harrastamisen vuonna 2000, niin mistään pride- tai trans-jutuista ei ollut merkkiäkään. Nämä tapahtumat ovat aina olleet liberaaleja, joten ei niissä ollut aiemmin edes tarvetta alleviivata näitä asioita. Ihmettelen, että mistä se tarve yhtäkkiä ilmaantui. Taitaa olla koko juttu keinotekoisesti luotu.

Naurahdin eräänä päivänä Facebookissa, kun eräs henkilö kommentoi osuvasti, että homokulttuurissa harrastetaan "huiviviestintää", jossa erivärisillä hihamerkeillä ilmaistaan toisille "alakulttuurinen suuntaus". Tähän tekisi mieli todeta LGBT-liikkeestä kolmannella kotimaisella: "He is not a clown, he is the whole circus."

Moderneja pride-identiteettejä ja niiden lippuja. Klikkaa isommaksi.

Pridesta on nykyään tullut lähinnä erikoinen, värikäs, nörtähtävä nuorten alakulttuuri. Osa homoista/transsukupuolisista tykkää siitä ja osa vihaa sitä valkohehkuisella raivolla, eikä halua olla sen kanssa missään tekemisissä. Osa suhtautuu välinpitämättömästi. Valtaväestö saisi aikuisten oikeasti lakata assosioimasta kaikkea ei-perusheteroutta pride-kulttuuriin.

Yön supi, suomalainen transbloggaaja, kirjoittaa suhteestaan prideen:

Jos minä osallistuisin Prideen, haluaisin osallistua johonkin sukupuoleni on Mies, ei trans -henkiseen ryhmään, mutta luulen, että sellainen todennäköisesti nähtäisiin jotenkin hyökkäävänä ja tulkittaisiin niin, että joku tulee viestittämään miehisellä, heteroseksuaalisella ja ylpeällä maskuliinisuudellaan kuinka transeus, homous, feminiinisyys ja mekkoon pukeutuminen on noloa, vaikka en ajattele niin. Aikanaan, kun yritimme kaverini kanssa osallistua transihmisille tarkoitettuun pienempään tapahtumaan, minua ja kaveriani tuijotettiin sateenkaarilippujen keskeltä tylysti saapuessamme paikalle. Yksi pinkkitukkainen tyyppi huomautti minulle, että tämä miitti on transihmisille. Minua pidettiin cismiehenä ulkomuotoni perusteella. En jaksanut selitellä mitään, joten häivyimme kaljalle.

Transsukupuolisuuteni ei ole minulle asia, jossa olisi juhlittavaa. Se ei ole minulle asia, josta olisin ylpeä tai josta näkisin edes mitään syytä olla ylpeä. Minulle henkilökohtaisesti transsukupuolisuus on kipeä ja minua ja elämääni paljon rajoittanut ominaisuus. En koskaan olisi transmies, jos saisin olla cismies. Tähän vaikuttavat fysiologiset syyt ja se, että transmiehistä oletetaan hyvin usein naisellisia asioita, oli olettaja sitten joku, joka pitää miehen näköisenä naisena tai feministi, joka haluaa korostaa menneisyyttäni ja kasvatustani, jonka olettaa tehneen minut naisenkaltaiseksi. Avoimesti transmiehenä on vaikeaa saada olla vain mies.

Minä voisin kyllä juhlia sitä, että minä selvisin ja elän, vaikka olen trans ja meitä kohdellaan miten kohdellaan. Niin monet muut ympäri maailmaa eivät selvinneet. Haluaisin tuoda sen esille ennemmin kuin juhlia rakkautta. Minä voisin myös osallistua johonkin raadollisen synkkään kulkueeseen, jossa tuotaisiin ilmi, että kaikki sukupuolen moninaisuus ei suinkaan ole iloista. On monia, joille oma intersukupuolisuus tai transsukupuolisuus on loppuelämän mittainen kipu.

• LGBT-liike korostaa "identiteettejä"

Homoseksuaalisuus tai sukupuoli eivät ole jotain hämäriä "identiteettejä". Sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista ei voi omaksua. Sukupuoli on yksilön lisääntymisbiologinen, fyysinen ominaisuus. Sinä olet mies tai et ole. Sinä olet nainen tai et ole. Seksuaalinen suuntautuminen tarkoittaa, että kumpaan sukupuoleen yksilön seksuaaliset ja romanttiset tuntemukset kohdistuvat. Homon/lesbon/heteron mielenkiinto ei kohdistu ihmisten identiteetteihin, vaan biologiseen sukupuoleen. Minä lesbona olen kiinnostunut biologisista naisista, en ukkelien "naisidentiteeteistä". Lesbo ei ole identiteetti, koska sukupuoli ei ole identiteetti.

Mitä sukupuoli tarkoittaa

Nykyinen LGBT-liike korostaa nimenomaan "identiteettiä" biologian yli. LGBT-liike on genderideologian läpikyllästämä, eli sen ajatusmaailman mukaan ihmisen "koettu" sukupuoli on todellisempi kuin biologinen sukupuoli, eli esimerkiksi itsensä mieheksi "kokeva" biologinen nainen myös "on" mies, ja täten jos homomies ei hyväksy häntä (eli biologista naista) kumppanikseen, niin kyseinen homomies syyllistyy transfobiaan ja syrjintään. Sama pätee toisinpäin, eli lesbonaisen odotetaan haluavan deittailla biologisia miehiä, mikäli kyseinen mies "kokee" olevansa nainen. Näin LGBT-liike siis täysin kieltää koko homoseksuaalisuuden olemassaolon ja painostaa homoja heterosuhteisiin. Tämä näkyy konkreettisesti sellaisissa tiloissa, joiden voisit kuvitella tai odottaa olevan nimenomaan homopaikkoja. Eräs homomieskaverini on ottanut paljon screenshotteja käyttämästään homomiehille tarkoitetusta deittisovelluksesta ja lähetellyt niitä minulle. Siellä nimittäin tulee jatkuvalla syötöllä vastaan ilmiselviä biologisia naisia, jotka ovat mielestään "homomiehiä" ja ovat tunkeutuneet homomiesten deittitilaan. Oikeasti he ovat hetero- tai bi-naisia. Nyt he olettavat/odottavat homomiesten olevan seksuaalisesti tai romanttisesti heistä kiinnostuneita. Olen itse käyttänyt lesbonaisten deittisovellusta, jossa vastaavasti tulee vastaan biologisia miehiä. Jatkuvasti myös kuulee ikäviä tarinoita siitä, miten nämä "homot" ja "lesbot" ovat meillä tai maailmalla vetäneet jäätäviä kilareita esimerkiksi "men only"- tai "women only" -bileissä, kun heille on ovella sanottu, että tämä on vain miehille/naisille. Transaktivistien raivareiden pelossa ei enää juuri uskalleta järjestää aitoja homobileitä (eli men only tai women only). Vielä minun aikanani women/men only -bileitä järjestettiin. Kävin aikoinaan women only -bileissä ja silloin ne olivat ihan oikeasti women only.

Kuvakaappaus Grindr:sta, homomiesten deittisovelluksesta, kesältä 2020.

Edellisessä kirjoituksessa nostin esiin Setan järjestämän "lesbojen" tukiryhmän, joka siis nimellisesti on ei-heteroiden naisten keskusteluryhmä, mutta oikeasti sinne tulee myös biologisia miehiä "identiteetin" verukkeella. Sama todennäköisesti tapahtuu myös toisinpäin, eli homomiesten ryhmään tunkee biologisia naisia. Edes homojen omat järjestöt eivät voi enää transaktivistien raivareiden vuoksi järjestää aitoja tukiryhmiä, jotka olisi suunnattu tietyn biologisen sukupuolen yksilöille ja joissa olisi tarjolla vertaistukea ja keskusteluapua kyseisen sukupuolen yksilöille heidän kipuilussaan. Huomautan, että homoseksuaalisuus on jo itsessään sukupuolista epätyypillisyyttä ja aiheuttaa siten kummajaiskokemusta, sosiaalisia ristiriitatilanteita ja sosiaalista eristäytyneisyyttä heterokeskeisen maailman keskellä. Tukiryhmissä ei voida genderideologian vuoksi enää lainkaan keskustella tietyn biologisen sukupuolen kokemusmaailmasta sekä kasvamisesta tietyn sukupuolen yksilöksi, koska sukupuolen liittäminen biologiaan on kiellettyä. Ryhmässä saattaa nimittäin olla joku identiteettivammainen vastakkaisen sukupuolen yksilö, joka sitten vetää kilarit siitä, että hänen "identiteettiään" ei ole otettu huomioon ja sukupuolesta on kehdattu puhua biologisena ilmiönä ja miten "sukuelimet ei liity henkilön sukupuoleen" ja muuta tätä perus gendershittiä. Eli täten tukiryhmissä ei voida lainkaan puhua niistä aiheista, joiden vuoksi ne on ylipäätään alunperin perustettu. Täten homojen oma järjestö estää homoja saamasta sitä vertaistukea ja keskusteluapua, jonka tarpeessa he ovat.

Ymmärrän, että myös transporukka tarvitsee tukiryhmänsä (kävin aikoinaan itse transryhmässä), mutta heidän pitää kokoontua omissa ryhmissään ja keskustella siellä identiteeteistä. He eivät voi pelmahtaa homomiesten tai lesbonaisten tukiryhmään ja sitten vaatia, että niissä keskustellaan vain (trans)identiteeteistä. Transidentiteetti on täysin eri asia kuin homomiehen tai lesbonaisen konkreettinen kasvukipuilu. Ei tämä ole vaikeaa?

Koko LGBT-/pride -liike on siis hyvin perustavanlaatuisella tavalla kääntynyt homoja vastaan! Kyseessä ei ole homoliike, vaan joku queerfeminismin outo jatke. Aitoja nimenomaan homoseksuaaleille tarkoitettuja tiloja ei ole enää olemassa! Homojen entiset omat piirit painostavat heitä heteroseksuaalisuuteen ja aito homoseksuaalisuus koetaan transfobiana! Koko nykyinen LGBT-liike on käytännössä narsistisen transväen kiukkuiluliike. Oma hypoteesini on, että valtaosalla transaktivisteista on jokin B-klusterin persoonallisuushäiriö ja juuri sen vuoksi ja siitä johtuen heidän käytöksensä on niin läpeensä kusipäistä. En ole ainoa tämän havainnon tehnyt ihminen ja viime aikoina LGBT-liikkeen vastustus on alkanut nousta nimenomaan homojen itsensä keskuudesta. Ihan turhaan siis ihmettelette LGBT-vastaisia homoja. Heillä on aika helkkarin hyvä syy vastustaa tätä läpeensä homofoobista muka-positiivista "ihmisoikeus"liikettä.

Älkää kompastuko tuohon "ihmisoikeus" -jauhantaan. Se on vain manipulointitaktiikka, jonka tarkoitus on verhota kaikki se skeida, mikä oikeasti tapahtuu. Mikäli B-klusterin persoonallisuushäiriöt ovat sinulle jotakin kautta ennestään tuttuja, niin suosittelen tarkastelemaan transaktivisteja juuri siitä näkökulmasta. Tunnistat kyllä oireet.

• LGBT-liike edistää lasten seksualisointia

Pedofiliasta ja lasten "transidentiteetin" pönkittämisestä puhuin jo edellisessä kirjoituksessa, mutta asiaan liittyy vielä kolmaskin aspekti. LGBT-liike suhtautuu yleisellä tasolla epäterveesti siihen, että miten ja missä määrin alaikäiset osallistuvat tai voivat osallistua siihen. Esimerkiksi millä ihmeen perusteella tämä 16-vuotias poika on "vuoden homo"? Millä ihmeen perusteella yhtäkään alaikäistä voidaan varmuudella kutsua homoksi? Onko hän edes harrastanut seksiä ikinä? Tiedän kyllä, että joillekin homoille on ollut jo varhaisesta teini-iästä saakka selvää, että he ovat homoja, mutta siitä huolimatta näillä alaikäisillä ei ole mitään asiaa vuoden homoiksi tai LGBT-ikoneiksi. Alaikäiset kuuluu pitää erossa kaikista aikuisten seksuaalisuuteen liittyvistä jutuista, ihan sama onko hän homo tai hetero. Yhtä väärin olisivat vaikka 16-vuotiaiden missikisat, joissa on aikuisia katsomossa (kisa voisi olla joko tytöille tai pojille, ei merkitystä, sillä alaikäisten hyväksikäyttö ei ole miesten yksinoikeus, sillä sitä tekevät myös naiset), tai vaikka jonkinlainen "vuoden vaimo" -nimitys, johon valittaisiin 16-vuotias tyttö.

Kun itse kävin Helsinki Pridella vuonna 2019, niin olin todella ihmeissäni, että miten nuoria osallistujat olivat. Tuntui, että suorastaan valtaosa kulkueen marssijoista sekä puistojuhlan osallistujista oli alle 20-vuotiaita. Tuntui todella oudolta ja epäsopivalta, että ilmiselvät yläasteikäiset hilluvat pridessa erilaisiin seksuaalisuuslippuihin kääriytyneinä. Tämä on aikuisten juttu.

Maailmalla kuohuttavat tällä hetkellä erityisesti lapsi-drag-queenit. Jopa alle 10-vuotiaat lapset ovat olleet mukana pride-tapahtumissa ja muuallakin drag-releisiin sonnustautuneina leikkimässä olevansa drag queen. Näillä lapsilla voi olla todella irvokkaita taiteilijanimiä, kuten Lactatia (joka viittaa naisen rintojen maidontuotantoon). En usko, että lapsi on todellakaan itse keksinyt tuota nimeä. Drag on aikuisviihdettä, eräänlaista seksuaalisesti vihjailevaa teatteria, ja siihen voi yhdistyä myös strip-tease. Erään 11-vuotiaan pojan, jonka drag-nimi on "Desmond is Amazing", annettiin jopa vetää oma drag-show homobaarissa eli paikassa, minne hänellä ei ole ikänsä vuoksi koskaan yhtään mitään asiaa. Aikuiset baarin asiakkaat ojensivat pojalle rahaa katsomosta kuin jollekin stripparille.

Ei lapsi ymmärrä, mitä drag on! Hän ehkä näkee siinä vain hassuja pukuja ja tanssia, ja haluaa tehdä perässä. Missä itsessään ei ole mitään väärää. Lapsen on ok leikkiä drag queeniä kotonaan, mutta oikeaan drag-skeneen tai baarin näyttämölle hänellä ei ole yhtään mitään asiaa. Sen pitäisi olla kaikille aivan itsestäänselvää. Lapsi voi LEIKKIÄ olevansa drag queen samalla tavalla kuin lapsi voi leikkiä olevansa vaikka poliisi tai sotilas, mutta lapsi ei OLE drag queen. Näistä drag-lapsista on Youtubessa äärettömän hyviä videoita, jotka sisältävät videomateriaalia, kaikenlaista taustatietoa sekä huolenaiheita. Katso esimerkiksi seuraavat videot:

Hunter Avallone: Exposing 'Desmond is Amazing' child drag queen
READY TO GLARE: Lactatia needs help
Blaire White: The disturbing truth about drag kid "Desmond is Amazing" 

LGBT-liikkeen degeneraatio (klikkaa isommaksi)

• LGBT-liike on tullut tiensä päähän

Yhteenvedonomaisesti totean lopuksi, että LGBT-liike on yksinkertaisesti tullut tiensä päähän. Me emme ole enää 60-70 -luvuilla ja ajat ovat ihan oikeasti muuttuneet sellaisiksi, että tuon ajan homoaktivistit olisivat tuskin ikinä osanneet kuvitellakaan, että miltä 2020-luvulla näyttää. Koko LGBT-liike on irvokkaasti vääristynyt siitä, että minkä vuoksi se alunperin perustettiin. Lisäksi 60-luvun lopun baaririehujien ajat ovat kaukana takanapäin ja baaririehumisen henkeä ei tarvita enää. Me emme tarvitse yhdysvaltalaisen baaririehuntaliikkeen maailmankuvaa ja arvomaailmaa enää yhtään mihinkään. Se ei ole enää järkevä, käytännöllinen eikä ajankohtainen. Olemme aivan tyystin uudenlaisten haasteiden edessä. Nykyaika tarvitsee aivan uudenlaisen homoliikkeen, joka pohjautuu aivan toiselle maailmankuvalle ja arvomaailmalle ja lähtee liikkeelle uudesta lähtökohdasta ja perspektiivistä. Olemme suorastaan siinä pisteessä, että gendersekoilun vuoksi tarvitsee keksiä koko homous uudelleen, ja palauttaa mieleen, että mitä se on ja mitä se ei ole.

Mutta olemme niinkin hullussa tilanteessa, että meidän tarvitsee keksiä koko sukupuoli uudelleen, ja sen myötä myös transsukupuolisuus tarvitsee keksiä uudelleen. Aito transsukupuolisuus on oikea, olemassaoleva, vakava psykiatrinen häiriö, joka on sukua anoreksialle. Lääketieteen maailmassa tarvitsee tehdä iso palautus ilmiön juurille ja lähteä systemaattisesti tutkimaan ilmiötä ilman minkäänlaista transaktivistien asettamaa poliittista ja ideologista taakkaa harteilla. Transsukupuolisuuden tutkiminen ilmiönä sekä hoidon ja hoitokäytäntöjen kehittäminen ei ole kansalaisaktivistien vaan lääketieteen ammattilaisten tehtävä. Nykyinen transaktivismi vertautuu lähinnä pro-ana - liikkeeseen (eli sairaat ihmiset glorifioivat sairautta). Kuvitelkaa sellainen tilanne, että pro-ana -aktivisteilla olisi niskalenkki siitä, että miten yhteiskunnassa anoreksiasta puhutaan ja miten lääketieteen ammattilaiset saavat anoreksiaa hoitaa. Mikäli pro-ana tai syömishäiriömaailma ei ole sinulle tuttu, niin suosittelen, että käyt kääntymässä siellä kaninkolossa. Siitä saa melkoista perspektiiviä transasioihin.

Nykyinen LGBT-liike lähinnä aiheuttaa vahinkoa aidoille homoseksuaaleille ja transsukupuolisille tekemällä koko asiasta ideologista sirkusta ja saamalla valtaväestön assosioimaan nämä ihmisryhmät kaikenlaisiin vahingollisiin ilmiöihin, jotka eivät suoraan heihin liity, mutta jotka LGBT-liike on jostain syystä adaptoinut. LGBT-liikkeen vastustaminen ei ole sama asia kuin homojen tai transsukupuolisten vastustaminen ihmisinä tai ilmiöinä. LGBT-liikkeen vastustaminen ei ole yhtä kuin homofobia tai transfobia. LGBT-liike ei ole yhtä kuin homot tai transsukupuoliset. Tajutkaa nyt jo viimein ero asioiden välillä.

Näkisin, että homoasioissa yhteiskunnallinen kehitys kävi liian nopeasti ja liian radikaalien tapahtumien kautta. Seurauksena emme kulttuurina pysyneet perässä ja lopputuloksena meiltä yhteiskuntana katosi perspektiivi monien asioiden kanssa. Meidän kulttuurissamme homot eivät ole koskaan voineet olla avoimesti homoja koko historian aikana. Täten myöskään homouteen liittyvät yhteiskunnalliset instituutiot eivät ole koskaan päässeet kehittymään. Katsoisinkin, että nyt on tarpeellista nimenomaan saada tilanne tasapainotettua ja stabilisoitua, ja se tehdään nimenomaan kitkemällä kaikki radikalismi kokonaan pois. Koko LGBT-liike ponnistaa nimenomaan anarkistisista ja queerfeministisistä lähtökohdista, ja juuri siinä päädyttiin minun näkökulmastani katsoen menemään perse edellä puuhun, minkä aiheuttamaa vahinkoa nyt joudutaan korjaamaan. En näe, että olisi mitenkään mahdollista saavuttaa kestävää, rauhanomaista yhteiseloa sellaiselta pohjalta, jossa jo lähtökohtaisesti pyritään luomaan vastakkainasettelua valtaväestön kanssa, eli siis toisinsanoen olemaan tarkoituksellisesti jatkuvassa sodassa valtakulttuurin kanssa.

Aion tulevissa kirjoituksissa määritellä tarkemmin, että millainen uuden homo/transliikkeen kuuluisi minun mielestäni olla. Olen hahmotellut sille mielessäni karkeat raamit. Olen käsitellyt aihetta aiemmin lyhyesti tässä kirjoituksessa ja tällä videolla. Copypaste linkatusta aiemmasta kirjoituksesta:

Yksi syy, miksi vastustan pride-liikettä, on se, että siinä on aina ollut sisäänrakennettuna kapinameininki ja keskarin näyttely, minkä tosin uskon liittyvän kiinteästi siihen, että varsinkin menneinä aikoina pride-liikkeen syntyaikoina homoutta ei ole ihan oikeasti hyväksytty yhteiskunnassa, ja homot ja lesbot ovat ihan oikeasti ja konkreettisesti joutuneet kärsimään siitä. Tämä on sitten purkautunut uhona, vihamielisyytenä ja kapinana ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan, ja saanut homot ja lesbot ghettoutumaan yhteen. Mikä on menneiden aikojen kontekstissä ymmärrettävää, sillä olivathan he kirjaimellisesti taistelussa elämästään. Henki on kuitenkin jäänyt elämään pride-liikkeeseen, vaikka ajat ovat muuttuneet. Mielestäni tämä ei ole millään tavalla rakentavaa, ja vaikka pride-liikkeelle varmasti onkin ollut tilausta joskus menneisyydessä (lukekaa huviksenne vaikka, että mitä Alan Turingille, brittiläiselle matemaatikolle, tehtiin vuonna 1952), niin kyseinen liike on tullut nyt kokonaan tiensä päähän. Tarvitaan aivan uudenlainen homoliike, joka vastaa juuri tämänhetkisen yhteiskunnan tarpeita. Ei ole millään tavalla rakentavaa ruokkia (tai lietsoa!) ihmisten teiniuhoa, katkeruutta tai kapinamieltä, vaan heitä pitää ohjata käsittelemään nuo tunteet, pääsemään niistä yli, etsimään rakentavia elämänhallintakeinoja ja kasvamaan tasapainoisiksi aikuisiksi. Pride-liike on minun silmissäni vain yksi iso penskojen uholiike. Ei-heterona olemisen ei todellakaan tarvitse (eikä pidä) olla sellaista. Pride-liike tuntuu jämähtäneen ajattelussaan jonnekin menneisiin aikoihin. Tilanne on hieman sama kuin joidenkin feministien kohdalla, kun he vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja feminismin klassikkoteoksia lukiessaan jotenkin kuvittelevat, että yhteiskunta on yhä samanlainen kuin 1950-luvulla (minkäaikaista yhteiskuntaa ja ajattelua nuo teokset kritisoivat). Paljon on kuitenkin kerennyt vettä virrata Kymijoessa, ja ajat ovat oikeasti muuttuneet. Uskon, että monet nuoret ei-heterot ovat nimenomaan pride-liikkeen ajattelutavan uhreja monella tasolla. Eli he ovat jossain kohtaa hakeutuneet hakemaan apua ja tukea tilanteessaan, päätyneet pride-liikkeen vaikutuksen piiriin ja sitten omaksuneet sieltä ajattelutapoja ja toimintatapoja ns. sosiaalisena kontagiona. Uskon, että monet nuoret ei-heterot eivät todennäköisesti olisi koskaan päätyneet harkitsemaan esim. kaikenmaailman transidentiteettejä tai polyamoriaa, jos niitä ei olisi heille pride-liikkeen toimesta tyrkytetty joka puolelta.

Konservatiivien näkee usein kritisoivan homoja ja pride-liikettä juuri holtittomasta seksuaalisuudesta. No, milläs heterot ovat laittaneet holtittoman seksuaalisuuden (eli lähinnä miehet) kuriin kautta historian? Pakottamalla heidät omaksumaan aikuisen, vastuullisen, muita ajattelevan ihmisen roolin. Tämä on usein ollut isän/äidin rooli, mutta se ei ole ainoa olemassa oleva vastuullinen rooli. Mies tai nainen voi olla monenlaisissa vastuullisissa rooleissa yhteiskunnassa (esimerkkejä: suvun vanhin, kylän vanhin, hallitsija, armeijan komentaja, opettaja, lastentarhanhoitaja, työpaikan pomo, jonkin yleishyödyllisen järjestön hallituksen jäsen, luostarin apotti/abbedissa). Näissä rooleissa voi ihan hyvin olla myös homo tai lesbo. Toisin kuin Mikä-mikä-maa -kulttuuri kuvittelee, sikailu ei itsessään voi olla elämän tarkoitus kenellekään. Ihmiseliö tarvitsee itsekuria ja jotakin syvällisempää sisältöä elämälleen pitkällä tähtäimellä. 

Kautta historian ihmiset ovat kipuilleet aikuiseksi kasvamisessa sekä aikuisen roolin omaksumisessa. Kautta historian monet ovat myös epäonnistuneet tuon roolin täyttämisessä, tai pelänneet sen omaksumista ja siten pakoilleet sitä. Ei tarvitse kauaa historiankirjoja tai vaikka menneiden aikojen romaaneja selailla, kun tämä asia tulee konkreettisesti selväksi, ja että mitä seurauksia esimerkiksi suvulle tai avioliitolle tai lapsille on ollut siitä, kun mies tai nainen on pakoillut vastuun ottamista. Yhteisön tehtävä on ennen kaikkea auttaa ja tukea nuoria kasvamaan aikuisiksi. Nyky-yhteiskunta, ja pride-liike, epäonnistuu tässä aivan kokonaan.

Mielestäni se on tragedia, joka meidän pitäisi kollektiivina lähteä tietoisesti muuttamaan.

Miksi vastustan Setaa (itse homona)

Se olis taas kesäkuu, mikä tarkoittaa sitä, että kaikkialla maailmassa sateenkaarikansa viettää taas pride-kuukautta (pride month). Pride-tapahtumat on tältä vuodelta koronan vuoksi peruttu, mutta se ei estä viettämästä pride-kuukautta esim. netin välityksellä. Minulla on ollut tapana kritisoida pridea juuri kesäkuussa pidettävän Helsinki Priden aikaan, joten jatketaanpa perinnettä.

Olen eri puolilla Internettiä useasti sanonut vastustavani Setaa. Perustelut tälle ovat olleet ripoteltuina eri puolille blogiani ja somekanaviani. Tässä kirjoituksessa vedän piuhat yhteen, että miksi tarkalleen ottaen mielestäni koko Seta pitäisi räjäyttää. Kritiikkini on jaettu kahteen kirjoitukseen ja tämä on niistä ensimmäinen. Tsekkaa jatko-osa TÄÄLTÄ.

• Seta on queerfeministinen järjestö

Setan koko maailmankuva perustuu intersektionaalisen feminismin maailmankuvalle sekä queerfeministisille teorioille. Seta katselee ihmisiä, maailmaa, ilmiöitä ja yhteiskuntaa intersektionaalisen feminismin läpi. Tämä siis vaikuttaa ratkaisevasti siihen, että miten Seta suhtautuu ihmisiin, maailmaan, ilmiöihin ja yhteiskuntaan, miten se niistä keskustelee, mitä se pitää faktoina ja millaiset arvot ovat sille tärkeitä. Se käyttää ilmiöiden kuvaamisessa ja niistä keskustellessa intersektionaalisen feminismin kieltä ja käsitteitä.

Seta ei siis millään tasolla ole neutraali toimija. Se on voimakkaan ideologinen toimija, ja jokainen ihminen, joka olisi vaikka kuinka homo tai transsukupuolinen, ei ole tervetullut Setan piiriin, jos ei ole itsekin intersektionaalinen feministi. Seta ei missään tapauksessa edusta homoja tai transsukupuolisia kollektiivina, sillä homot ja transsukupuoliset voivat edustaa vaikka minkälaisia maailmankuvia, uskontoja tai poliittisia näkemyksiä. Seta ei ole täten homojärjestö, vaan se on queerfeministijärjestö, joka edustaa nimenomaan queerfeministejä.

Olen itse konservatiivi ja kallellaan talousoikeistoon. Minulla ei ole sen takia mitään asiaa Setaan, vaikka olen lesbo (sekä ns. transtaustainen). En ole Setan kanssa samaa mieltä oikeastaan mistään. Seta ajaa yhteiskunnassa ensisijaisesti nimenomaan queerfeministien arvoja, joista minä olen konservatiivina ehdottomasti eri mieltä. Seta ei missään tapauksessa ole eri taustoista tulevia homoja yhteenliittävä yleiskattojärjestö, eikä se edes yritä olla sellainen. Se on ehkä ollut tällainen joskus menneisyydessä, mutta ei ole enää. Meiltä siis nykyään kokonaan puuttuu ei-ideologinen homojärjestö. Minun puolestani meillä saa olla Queerfeministiset Homot ry ja Kansallismieliset Konservatiivihomot ry ja nämä olkoon tukkanuottaisilla niin paljon kuin ikinä jaksavat, mutta se poliittisesti sitoutumaton kaikkien homojen asioita valtakunnallisesti ajava kattojärjestö tarvitaan erikseen.

Eräs tapa havainnollistaa sitä, että miltä maailma näyttää feminististen lasien läpi katsottuna.

• Seta ei ole homojärjestö

Setan painopiste on viimeisen 5 vuoden aikana siirtynyt homoista lähes kokonaan genderideologiaan. Seta nykyään toitottelee nimenomaan trans- ja muunsukupuolisuusjuttuja, ja niitäkin intersektionaalisen feminismin näkökulmasta, eli siis genderideologiaa, eikä keskity homojen asioihin. Käytännössä aito homojärjestö puuttuu meiltä kokonaan. Seta suorastaan häivyttää sitä, että mikä homo edes on, koska genderideologiassa transhenkilön rajaaminen pois deittipoolista on "fobiaa" ja "vihaa", ja täten Setan piirissä homoilla ja lesboilla on painostus hyväksyä kumppaniksi vastakkaisen biologisen sukupuolen yksilöitä (eli olla heterosuhteessa). Tämä on saanut monet homot ja lesbot raivostumaan Setaan ja eroamaan siitä.

Seta saattaa järjestää toimintaa, joka nimen perusteella kuulostaa homotoiminnalta, mutta kun otat selvää, että mitä oikeasti tapahtuu, niin selviää, että kyse on nimenomaan jostakin yleis-queertoiminnasta. Esimerkiksi "naisten tukiryhmä" ei todellakaan ole lesboryhmä, vaan "feminiiniseksi itsensä kokevien" ryhmä, mikä tarkoittaa sitä, että siellä on myös joko transhoidot läpikäyneitä tai läpikäymättömiä biologisia miehiä, ja kun huomautat asiasta, niin seuraa ulinaa. Kävin itse tällaisessa ryhmässä. Itselläni on täysi nollatoleranssi miehille naisryhmissä. Minun ja muiden naisten kokemukset naiskehossa elämisestä, tyttönä kasvamisesta ja lesbouteen heräämisestä sekä näihin liittyvät kipuilut ovat täysin eri asia kuin jonkun ukkelin mekko, meikki ja kenkäfetissit. Lisäksi haluan tavata muita lesbonaisia ja keskustella yhteisistä kokemuksista, en naisten vaatteisiin pukeutuneita miehiä. Tyttöilyfetisistit tavatkoon omissa tukiryhmissään, naisryhmään he eivät kuulu. Lesbous ei ole identiteetti, koska sukupuoli ei ole identiteetti. Minua ei kiinnosta mitkään queer-hommat lainkaan. Olen lesbo, en queer. Tunkekaa queer hanuriinne tai tavatkaa kokonaan omissa ryhmissänne.

Lesbojen mielenosoitus Isossa-Britanniassa.

Poliittisesti neutraalin yleiskattojärjestön puuttuminen on saanut monet homot ja lesbot tuntemaan itsensä viime aikoina hyvin orvoiksi. Jos et halua olla Setan kanssa tekemisissä, niin saatat kokonaan menettää kanavan olla yhteydessä muihin ei-heteroihin. Setalle ei ole olemassa mitään vaihtoehtoa. Homoilla voi olla useita syitä, että miksi he eivät halua olla Setan kaltaisen järjestön kanssa tekemisissä. Yhteyskanavan katkeaminen muihin homoihin voi olla ikävä asia etenkin pikkupaikkakuntalaisille, vaikeasta perhetaustasta tuleville tai muille vertaistukea tarvitseville. Tämä voi aiheuttaa sen, että henkilö jää Setaan roikkumaan sitten kuitenkin, koska yhteyskanavasta luopumisella on liian kova hinta.

• Seta levittää yhteiskunnassa genderideologiaa

Genderideologia on käsitys, jonka mukaan sukupuolia on enemmän kuin kaksi, eli miehen ja naisen lisäksi on olemassa muitakin sukupuolia. Genderideologian mukaan ihmisen sukupuoli määräytyy ensisijaisesti identiteetin perusteella, ei jalkovälin perusteella, ja jos koet olevasi jotakin sukupuolta, niin silloin myös olet jotakin sukupuolta. Lisäksi tämä koettu sukupuoli on aidompi kuin fyysinen, biologinen sukupuoli, ja sen merkitys on suurempi kuin fyysisen, biologisen sukupuolen. Kyseessä on siis usko biologisesta sukupuolesta irrallisiin "sisäisiin" sukupuoliin (sukupuoli-identiteetteihin eli gendereihin).

Tämä on silkka uskonnolliseen näkemykseen vertautuva hörhöoppi, johon liittyy iso liuta ikäviä lieveilmiöitä, kuten esimerkiksi käsitys, jonka mukaan jokainen ihminen, joka saa päähänsä olevansa trans- tai muunsukupuolinen myös on sitä, ja hänen pitäisi heti saada joko juridisia tai lääketieteellisiä transhoitoja riippumatta siitä, että onko hän aikuinen vai alaikäinen ja onko hänet tutkittu asiaan erikoistuneen terveydenhoitohenkilökunnan puolesta vai ei (esimerkiksi vaihtaa nimensä tai henkilötunnuksensa tai aloittaa hormonihoito). Genderideologia kokonaan pyyhkii pois homoseksuaalisuuden sekä ymmärryksen biologisista sukupuolieroista, myös fyysisistä sellaisista. Genderistit esimerkiksi ihan pokkana selittelevät, että penis on naisen sukupuolielin, ja jotkut heistä uhkailevat väkivallalla ihmisiä, jotka ovat eri mieltä. Kaikkien tähän liittyvien ilmiöiden käyminen läpi tässä on kuitenkin aivan liian pitkä juttu, joten en edes aloita. Jotakin käsitystä aiheeseen saat esimerkiksi tästä tai tästä kirjoituksestani.

"Tyttöpenis" tai "girl dick" on jo ihan oikeasti käsite. Kelatkaa.

Nuorille suunnattua genderideologiaa Väestöliiton Instagramissa. Klikkaa isommaksi. Keltaiset merkinnät minun.

• Seta levittää yhteiskunnassa "tietoa" mielikuvitusseksuaalisuuksista

Koska genderideologian mukaan sukupuolia on olemassa muitakin kuin mies ja nainen, niin tästä on sitten johdettu varsin vekkuleita "seksuaalisia suuntautumisia". Eli kuvitelluille sukupuolille pohjautuu kuviteltuja seksuaalisia suuntautumisia. Nauraisin niille, ellei Seta vakavissaan järjestäisi niihin liittyviä "koulutuksia" opettajia ja terveydenhuoltohenkilökuntaa myöten, ja ellen olisi nähnyt Setan ulkopuolisten toimijoiden suhtautuvan niihin vakavasti ja levittävän niitä eteenpäin (usein vieläpä nuorille). Tässä yksi esimerkki.

Kutsun näitä outoja sukupuoli- ja seksuaalisuusoppeja "genderteologiaksi" ja niitä levitteleviä ihmisiä "genderteologeiksi". Sillä tämähän on aivan samanlaista uskomusoppien pyörittelyä kuin teologiset pohdinnat siitä, että mitä ainetta Pyhä henki on ja onko Poika samaa olemusta kuin Isä ja montako eri enkelialakategoriaa on olemassa. Eli pyöritellään kirjavia ajatuksia, joilla ei ole minkäänlaista konkreettista, havaittavissa tai mitattavissa olevaa vastinetta todellisuudessa.

Genderteologisilla hörhöopeilla ei ole hevonhulihumpan vertaa tekemistä homojen oikeuksien tai aidon transsukupuolisuuden kanssa (transsukupuolisuus on oikea, vakava psykiatrinen ilmiö, joka on sukua anoreksialle).

Nuorille suunnattua genderteologiaa Väestöliiton Instagramissa. Klikkaa kuvat isommiksi. Kuvakaappaukset ovat Instagramin "tarinassa" olleesta videosarjasta. Sinuiksi on Setan alaisuudessa toimiva palvelu ja Outi Santavuori on sen genderteologi (työntekijä).

Genderteologi esittelyssä. Kuvakaappaus Sinuiksi-palvelun sivulta. Klikkaa isommaksi.

• Seta ei erota seksuaalista suuntautumista ja fetissiä toisistaan

Ilmeisesti genderoppien luonnollinen seuraus on se, että ei enää tajuta, mitä seksuaalinen suuntautuminen tarkoittaa, kun peruskäsitteet (kuten sukupuoli) on sotkettu ihan täysin. Ihmisen seksuaalisuushan on tavattoman laaja kenttä, johon liittyy erittäin laaja skaala kaikennäköisiä ilmiöitä homoudesta kakkafetisseihin. Homojärjestön tehtävä ei ole edustaa niitä kaikkia.

Fetissi ei ole seksuaalinen suuntautuminen. Kakkafetisistit eivät ole seksuaalivähemmistö. Seksuaalinen suuntautuminen tarkoittaa, että kumman sukupuolen yksilöihin romanttiset ja seksuaaliset tunteesi kohdistuvat. Koska sukupuolia on kaksi (mies ja nainen), niin seksuaalisia suuntautumisia on tasan kolme:

1. heteroseksuaalisuus: kokee vetoa vastakkaiseen sukupuoleen
2. homoseksuaalisuus: kokee vetoa omaan sukupuoleen
3. biseksuaalisuus: kokee vetoa sekä vastakkaiseen että omaan sukupuoleen

Koska ylivoimainen valtaosa väestöstä on heteroita, niin seksuaalivähemmistöjä on tasan kaksi:

1. homoseksuaalit
2. biseksuaalit

Minun aikanani eroteltiin näiden kolmen seksuaalisen suuntautumisen lisäksi joskus vielä neljäs suuntautuminen, panseksuaalisuus, joka oli eräänlainen biseksuaalisuuden "laajennos", joka piti sisällään myös kiinnostuksen transsukupuolisiin (sillä sukupuolenvaihdoshoidot läpikäynyt ihminen on sukupuolinen rajatapaus), mutta todellisuudessa transsukupuolisen hyväksyminen kumppaniksi on monisyinen ilmiö ja kaikki transsukupuolisen kanssa suhteessa olevat eivät todellakaan ole panseksuaaleja. Mainittakoon, että nykyään panseksuaalisuuden merkitys on huomattavasti muuttunut minun ajoistani, ja lakkasin aikanaan kokonaan käyttämästä tätä käsitettä. On kuitenkin totta, että ihmisen seksuaalisuus on hyvin laaja kenttä, joten joskus jonkun henkilön kategorisointi suoraviivaisesti joko hetero-, homo- tai biseksuaaliksi voi olla hankalaa, mutta en mene tässä siihen. Esimerkki: on olemassa (hetero)miehiä, jotka preferoivat transnaisia (=biologisia miehiä) biologisten naisten yli. Eli ovat siis muuten täysin heteroita ja kokevat olevansa heteroita, mutta jostain syystä transnaiset kiinnostaa.

Vaikka henkilöllä olisi minkälaisia fetissejä tahansa sitomisleikeistä, keskitysleirifantasioista ja kumipuvuista pissakakkajuttuihin saakka, niin hän on seksuaaliselta suuntautumiseltaan silti aina joko hetero, homo tai bi. Jos sinulla on fetissi, niin oikea osoite on lähin BDSM-yhdistys. Ei homojärjestö!

Jotkut ihmisen fetissit ovat vaarallisia, kuten nekrofilia (seksuaalinen kiinnostus kuolleisiin ruumiisiin) ja pedofilia (seksuaalinen kiinnostus esimurrosikäisiin lapsiin). Fetissin ja seksuaalisen suuntautumisen sekoittuminen on aiheuttanut sen, että jengi on alkanut vakavasti puhua pedofiliasta seksuaalisena suuntautumisena ja pedofiilit ovat maailmalla alkaneet hivuttautua LGBT-liikkeeseen seksuaalisen suuntautumisen verukkeella ja ruvenneet vaatimaan "oikeuksia". Kun homot sai oikeuksia, niin meidänkin kuuluu saada. Me ollaan synnytty tällaisiksi. Pedofilialle on jo keksitty uusi, poliittisesti korrekti termi "lapsikohtainen seksuaalisuus" ja "minor attracted people" eli MAP. "Minor-attracted" on muunnos homoutta tarkoittavasta termistä "same-sex attracted".

Pedofilia ei ole seksuaalinen suuntautuminen. Pedofiilin seksuaalinen suuntautuminen on joko hetero, homo tai bi. Pedofilia on fetissi, jonka harjoittaminen on ehdottoman laitonta useasta eri syystä. Pedofilia on ehdottoman moraalisesti väärin useasta eri syystä ja se aiheuttaa psyykkistä ja fyysistä vahinkoa sen kohteelle. Pedofiliaa ei voi missään tapauksessa verrata homouteen. Homoudessa on kyse kahden aikuisen yksilön tasavertaisesta, suostumuksellisesta, riippumattomasta suhteesta, ja he ovat molemmat mukana siinä omasta aloitteestaan ja omasta vapaasta tahdostaan, ja he ymmärtävät mitä ovat tekemässä. Homoudessa ei ole kyse pelkästä seksiaktista, vaan myös syvän emotionaalisen siteen ja tasavertaisen ihmissuhteen muodostamisesta toiseen (aikuiseen) ihmisyksilöön. Mikään näistä ei toteudu eikä voikaan toteutua pedofiilisessa kuviossa aikuisen ja lapsen erilaisen psykologian ja fysiologian vuoksi. Tämän kaiken pitäisi olla kaikille ihan itsestäänselvää. Ihmisen on mahdollista olla pedofiili ja homo, jolloin hän on siis kiinnostunut oman sukupuolensa lapsista vastakkaisen sijaan. Homoista ehdoton enemmistö kuitenkaan ei ole pedofiilejä. Ei ole väliä, onko pedofiili homo, bi vai hetero - hän on silti pedofiili ja kajotessaan lapseen hän tekee rikoksen, josta hänet kuuluu tuomita.

Homoliikkeessä on kyse ei-heteroiden aikuisten oikeudesta olla sitä mitä ovat ilman, että heidät kivitetään siitä hyvästä tai asetetaan yhteiskunnassa jollain tavalla ikävään asemaan (kuten vaikeutetaan työpaikan saantia tai estetään se, vangitaan tai pakotetaan hormonihoitoihin). Homoliikkeessä ei ole kyse kaikenlaisten fetisistien oikeuksista. Homoilla voi olla fetissejä (tai olla olematta), koska he ovat ihmisiä. Useimmilla ihmisillä on jonkinlaisia fetissejä, vaikka olisi perushetero. Mutta homoliikkeessä ei ole kyse näistä fetisseistä, vaan homoudesta. Ne ovat kaksi eri asiaa. Homoliikkeessä ei ole myöskään kyse muista seksuaalisista ilmiöistä kuin homo- ja biseksuaalisuudesta, eli siis pysytään tiukasti nimenomaan seksuaalisessa suuntautumisessa ja ihmislajin sisäpuolella. On olemassa ihmisiä, jotka kokevat seksuaalista tai romanttista vetoa eläimiin tai elottomiin esineisiin. Tässä tarina "objektiseksuaalista", joka meni naimisiin Eiffelin tornin kanssa ja oli rakastunut giljotiiniin. Objektiseksuaalisuus kenties on seksuaalinen suuntautuminen, mikäli henkilö ei koe mitään vetoa ihmislajiin lainkaan, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Ei objektiseksuaalisuus kuulu homoliikkeeseen, koska eihän sillä ole yhtään mitään tekemistä homouden kanssa. Se on aivan täysin eri ilmiö. Silti Seta puuhailee tukiryhmiä objektiseksuaaleille (linkin takana myös erittäin huolestuttavaa suhtautumista pedofiliaan). Objektiseksuaalit perustakoon kokonaan omat järjestönsä, mikäli kokevat tarvetta verkostoitua. Minä en heidän tekemisiinsä puutu, mutta homojärjestöön he eivät kuulu, piste.

Homojärjestöjen olisi pitänyt jo ajat sitten tehdä selväksi, että mitä ne edustavat ja mitä eivät, ja vetää erittäin tiukka raja genderideologiaan, pedofiileihin, objektiseksuaaleihin ja muuhun ei-homouteen. Me olemme homoja, emme pedofiilejä, emme zoofiilejä, emme nekrofiilejä, emmekä mitään muitakaan vastaavia, ja meidän järjestömme ajaa homojen asiaa. Homojärjestön ei kuulu suojella pedofiilejä mistään syystä, edes siksi, että sattuisivat olemaan homoja. Homojärjestön kuuluu monottaa pedofiilihomot keskuudestaan viereiseen galaksiin ja lähettää terkkuja, että täällä meillä ei suvaita tätä rikollista toimintaa tippaakaan. LGBT-liike on jostain syystä vuosien varrella koko ajan vaan laajentunut ja laajentunut, paisunut ja paisunut, ja siihen lisätään koko ajan uusia käsitteitä/kirjaimia. Alkuun se oli LGB eli Lesbian Gay Bi, sitten siitä tuli LGBT (Lesbian Gay Bi Trans) ja nykyään se on yleisesti jo LGBTQIA (Lesbian Gay Bi Trans Queer/questioning Intersex Asexual) tai LGBTIQ+, ja olen nähnyt niinkin kamalia kirjainhirviöitä kuin LGBTTQQIAAP ja LGBTTIQQ2SA. LGBT-liike ei ole enää pitkään aikaan ollut homoliike, vaan siitä on tullut yleisfriikkisirkus, johon yritetään ympätä kaikki mahdolliset "peruscisheteroudesta" jotenkin poikkeavat ilmiöt, ja sitten juhlitaan "suvaitsevaisuutta" ja "inklusiivisuutta" hyvin yleistetyllä tasolla. Viime vuosina yhä useampi homo on täysin kyllästynyt tähän meininkiin ja on päättänyt ns. keksiä homouden uudelleen, eli juuria homoliikkeestä kaikki gendersekoilu pois. Tästä on syntynyt LGB-liikehdintä eli "Drop the T" -liikehdintä, jossa myös transsukupuolisuus rajataan tiukasti homoudesta erilliseksi ilmiöksi (mitä se aivan ehdottomasti onkin). Kuulun itse netissä useaan kansainväliseen Drop the T -ryhmään. Suomessa ei ole ainakaan avoimia tai millään tasolla virallistettuja ryhmiä. Esimerkiksi Britanniassa on aiheen ympärillä isompaa toimintaa, esimerkiksi LGB Alliance ja lesbofeministien Get The L Out.

Suomessa konservatiivipiireissä liikkui yhdessä kohtaa läppä "LGBTiiTyy", joka valitettavasti on aika osuva. Olisi kiva, jos voisimme jälleen olla pelkkä LGB.

Meillä täällä Suomessa Seta valitettavasti edustaa genderteologista lahkoa, joka on täysin pihalla siitä, että mikä sukupuoli on ja mitä seksuaalinen suuntautuminen on, ja on täysin vieraantunut alkuperäisistä jäsenistään eli tavan homppeleista. Silti jengi yhäkin tiukasti assosioi Setan nimenomaan homoihin. Näen tämän erittäin suurena ongelmana homojen kannalta.

Älkää kompastuko tähän kaikkeen käsitehässintään! Teitä manipuloidaan.

• Seta on perverssien järjestö

Olen usein käyttänyt teksteissäni sanoja "pervo" tai "perverssi". Nämä ovat epämääräisiä, tunnelatautuneita, monitulkintaisia sanoja, eli siten siis aika huonoja asiatekstiin. Olen käyttänyt niitä siksi, koska en ole keksinyt parempaa. Käytän näitä sanoja eräänlaisina yleiskattotermeinä kuvaamaan sellaista seksuaalissävytteistä käytöstä, joka on
1) estotonta
2) epäasianmukaista, tilanteeseen sopimatonta
3) ylimitoitettua

Totuus on, että osa ihmisistä on seksihulluja, tai jollain tasolla obsessoituneita joko seksistä itsestään tai seksuaalissävytteisistä asioista. Näillä asioilla voi olla heidän elämässään erittäin iso ja näkyvä asema, isompi ja näkyvämpi kuin mitä voitaisiin pitää "normaalina", ja he saattavat käyttää aikaa näiden asioiden ajattelemiseen tai niiden parissa puuhastelemiseen paljon enemmän kuin mitä voitaisiin pitää "normaalina". Osalla ihmisistä siinä samalla sitten katoaa koko käsitys normaalin rajoista ja heille voi olla vaikea ymmärtää, että missä kohtaa hommat ns. lähti lapasesta. Heiltä saattaa kadota kosketus siihen, että missä menee hänen itsensä ja muiden ihmisten raja tai hänen omien fetissiensä ja ulko/reaalimaailman raja. Hän saattaa päätyä katselemaan koko maailmaa oman yliseksuaalisen todellisuutensa läpi. Häneltä saattaa kadota osittain tai jopa kokonaan ymmärrys siitä, että muut ihmiset eivät jaa hänen innostuksiaan ja voivat kokea hänet innostuksineen hyvin vaivaannuttavana, ahdistavana tai jopa traumaattisena. Hänelle voi muodostua näkemys, että hän on käsityksineen jotenkin "enemmän oikeassa" kuin muut, ja jos muut omaksuisivat hänen näkemyksiään, niin heillä olisi parempi olla. Tämä ei ole enää tervettä seksuaalisuutta, ihan sama mitä seksuaalista suuntautuneisuutta henkilö edustaa, ja tällaista henkilöä minä kutsun "perverssiksi". Perverssi ei välttämättä omaa kaikkia edelläkuvattuja piirteitä, mutta saitte varmasti about käsityksen, että mitä haen takaa. Kyseessä on spektri, ja osalla perversseistä piirteet ovat paljon voimakkaampia kuin toisilla. Osalla piirteet ovat niin voimakkaita, että heidän todellisuudentajunsa on hämärtynyt. Jotkut perverssit ovat aidosti vaarallisia, etenkin, jos 1) siihen yhdistyy jokin persoonallisuushäiriö tai paha mielialahäiriö, 2) henkilö pääse asemaan, jossa hänellä on jotakin kautta valtaa muihin ihmisiin. Olen itse tuntenut ison kasan perverssejä ja omannut nuorempana joitakin edelläkuvattuja piirteitä itsekin, kunnes ymmärsin, ettei käytökseni tai tuttujeni käytös ole normaalia tai tervettä, ja kävin läpi rankan itsetutkiskelun ja maailmankuvan uudelleenjärjestelyn.

Ja ennen kuin joku änkyrä ruudun takana alkaa keulimaan, niin todettakoon seuraavaa: ylivoimainen enemmistö maailman perversseistä on heteroita, koska heterous on yleisin seksuaalinen suuntautuminen. Perverssiyttä esiintyy kaikilla seksuaalisuuksilla (hetero, homo, bi) ja molemmilla sukupuolilla.

Setalla ja sen yhteistyöjärjestöillä on todella epäterveitä näkemyksiä seksuaalisuuteen liittyviin asioihin. Esimerkiksi Sexpon hallituksessa on varsin, öh, persoonallista porukkaa. Puheenjohtaja on lisäksi itse prostituoitu ja toiminnanjohtaja on... öh. Lukekaa tyypin ajatusmaailmasta lisää hänen omasta blogistaan. Tyypistä on jonkinasteinen tiivistelmä Wikipediassa. Myös polyamoriayhdistys on nykyään Setan jäsenjärjestö (kun se oli aiemmin kokonaan erillinen klubi) ja Väestöliitto on viime aikoina tehnyt somessa useita huolestuttavia ulostuloja.

Väestöliitto tuputtaa nuorille pervoilua ja pornoilua Instagramissa.

Myös transaktivistit ovat meillä ja ulkomailla olleet seksuaalisesti varsin, öh, vapaita, ja ovat erittäin tyypillisesti kiinnostuneita polyamoriasta, BDSM:stä, pornografiasta, "kehopositiivisuudesta" ja "seksipositiivisuudesta". Haluan esimerkkinä nostaa tähän espanjalaisen transaktivistin Virutan, jonka tekemä musiikkivideo on varsin kuvaava ja sisältää useita intersektionaalisen feminismin piirissä yleisiä teemoja. Tyyppi myös kiertelee kouluissa puhumassa transsukupuolisuudesta. Ei ole sellainen ihminen, kenet minä haluaisin päästää alaikäisten lähelle.

Tuntuu, että joka ikinen järjestö tai taho, joka on jollakin tavoin tekemisissä sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyvien asioiden kanssa, on nykyään kaapattu gendersekoilijoiden ja ihme seksihullujen toimesta ja järjestön toiminta muutettu sitten sen mukaiseksi. Kun seuraa Setan, Sexpon ja Väestöliiton toimintaa, niin alkaa hahmottua jonkinlainen synkkä kolmio. Nämä ovat isoja järjestöjä, joilla on oikeaa vaikutusvaltaa sekä omanlaisensa auktoriteettiasema. On vaikea sanoa, että mikä niistä alkujaan aloitti tämän, mutta ne kyllä ovat kytköksissä toisiinsa, tekevät yhteistyötä ja vaikuttavat yhteiskunnassa taustalla kaiken aikaa. Tällä puolestaan on yhteiskuntaan laajempia sivuvaikutuksia, joista esimerkkinä tämä Turvallinen Oulu -hanke, jonka materiaalit olivat uskomattoman hämäriä. Ei tässä oikein voi muuta kuin raapia päätään ja miettiä, että mitä hemmettiä tässä yhteiskunnassa oikein tapahtuu. Tässä on nyt taustalla jotakin isompaa. Tämä ei ole todellakaan normaalia, eikä varmasti ilmestynyt yhtäkkiä tyhjästä.

Setan nimi tarkoittaa SEksuaalinen TAsavertaisuus. Tämähän alunperin on viitannut nimenomaan homoseksuaalisuuteen. Mutta näköjään siinä samalla, kun LGBTIQ+ -liike on laajentunut sisällyttämään itseensä jos jonkinlaista hiihtäjää, niin osa jengistä on ymmärtänyt "seksuaalisen tasavertaisuuden" vähän omalla tavallaan, eli koskemaan kaikenmaailman fetisistijengiä ja yleistä "seksipositiivisuutta" (joka tosin merkitsee näiden järjestöjen kontekstissä perverssipositiivisuutta, eli myönteistä suhtautumista perverssien impulsseihin). Mielestäni seksuaalisuuden pitäminen kauniina, sensuellina asiana on täysin eri asia kuin näiden pervojärjestöjen määrittelemä seksipositiivisuus. Se, että esim. minä konservatiivina kritisoin seksihullujen puuhia, ei ole merkki siitä, että olen joku kitkerän katkera Raamatulla päähän lyövä kuivakka neitsyt peräkammarista (vinkki: en ole). Positiivinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ei ole sama asia kuin olla avoimia suhteita harrastava pornohullu perverssi. Kertoo jotain tämän yhteiskunnan huolestuttavasta polarisoitumisesta, että ihmisten mielissä on olemassa vain kaksi suhtautumistapaa seksuaalisuuteen: olla pervo- ja pornohakuinen TAI olla jotenkin itsensä kieltävä ja ylipidättyvä. Tämä polarisoituminen on jo itsessään ongelma.

Setan olisi pitänyt jo vuosia sitten asettaa tarkka rajaus sille, että mitä "seksuaalinen tasavertaisuus" heidän kontekstissään tarkoittaa. He eivät tehneet niin, ja lopputulos on tässä.

• Seta tukee translapsi-ilmiötä

Translasten ja -nuorten perheet ry on myöskin Setan jäsenjärjestö. Jäsensivulla lukee: "Translasten ja –nuorten perheiden yhdistys on tarkoitettu sukupuolen moninaisuuden kysymyksiä pohtivien lasten ja nuorten perheiden ja lähi-ihmisten yhdistykseksi. Yhdistys on myös kaikille sellaisille, jotka haluavat tukea translapsia ja -nuoria, sekä olla parantamassa heidän tulevaisuuttaan."

Alaikäiseltä ei voida diagnosoida transsukupuolisuutta. Piste. Se, että lapsi käyttäytyy biologiselle sukupuolelleen epätyypillisellä tavalla ei ole välttämättä merkki yhtään mistään. Mitään "translapsia" ei ole olemassa. Asiaa on puitu blogissa aikaisemmin esimerkiksi täällä. Jos alaikäinen sanoo olevansa homo, niin sekään ei ole välttämättä merkki yhtään mistään, eikä hän välttämättä ole homo. Aikuisten homojen ja homojärjestöjen pitää olla tietoisia siitä, että homous yhä edelleenkin nähdään yhteiskunnassa jotenkin kapinoivana ja jotkut nuoret voivat käyttää homoutta ja homokulttuuria pelkästään kapinoimisen välineenä, ikäänkuin jonain "coolina" alakulttuurina. Sama pätee transsukupuolisuuteen. Homoilla onkin aika ajoin ollut keskuudessaan ongelmia homokulttuurista kiinnostuneiden heteroiden kanssa. Tässä erään vanhemman homomiehen Youtube-video, jolla hän kertoo 90-luvun "bistraightual" -ilmiöstä, jossa nuoret heterot käyttivät homokulttuuria lähinnä nuoruuden kapinoinnin välineenä. Homot eivät tästä diganneet, koska he itse olivat oikeasti homoja ja homous oli heille oikea, konkreettinen asia, jonka kanssa he joutuivat konkreettisesti diilaamaan ja jolla oli/on heidän elämässään dramaattiset seuraukset.

Lisäksi aikuisten reaktiot tai hysteria voivat ihan hyvin olla kaiken lapsen dysforian ja hämmennyksen syy. Aikuinen voi helposti lietsoa lapseen dysforiaa ja eri tavoin aivopestä lapsen kokemaan olevansa trans, myös ymmärtämättään ja hyvää tarkoittaen. Lapset ja nuoret ovat vaikutuksille hyvin alttiita, heidän identiteettinsä kehitys on täysin kesken, ja on normaalia olla nuoruudessa hämmentynyt ja kokeilla erilaisia identiteettejä ja rooleja. Se, että tästä aletaan tekemään johtopäätöksiä lapsen oletetusta transsukupuolisuudesta (tai edes homoudesta) tarkoittaa sitä, että ymmärrys lapsuus- ja nuoruusiän peruspsykologiasta on vedetty vessasta alas. Se asettaa lapset ja nuoret suureen vaaraan. Aikuisen ei pidä ikinä lähteä lietsomaan nuoreen hämmennystä.

Mediassa näkee välillä aikuisia transsukupuolisia selittelemässä, että kunpa olisivat itse saaneet mahdollisuuden käydä sukupuolenvaihdoshoidot läpi jo alle kaksikymppisinä, ja transjärjestöt sitten ottavat tästä kipinää ja ratsastavat näillä tarinoilla. Osa selittelijöistä on vasta kypsällä aikuisiällä transhoidot aloittaneita, kun ovat jo eläneet biologisen sukupuolensa yksilönä, luoneet uran, olleet naimisissa ja saaneet lapsia. Heidän tilannettaan ei voi edes verrata hämmentyneen alaikäisen tilanteeseen! Kyseinen aikuinen on tehnyt päätöksensä aikuisena, kun on jo pitempään miettinyt asioita. Alaikäisellä ei ole hänen elämänkokemustaan. Itse aloitin transhoidot 25-vuotiaana kärsittyäni dysforiasta koko ikäni lapsesta saakka, ja päädyin silti detransitioitujaksi.

Jos alamme pitämään jokaista hämmentynyttä tai dysforista nuorta mahdollisena transsukupuolisena, niin pelaamme venäläistä rulettia. Meillä ei ole mitään keinoa selvittää, että kuinka monella vastaantulevalla lapsella ja nuorella hämmennys jää nuoruusikään ja lakkaa ihan itsestään heidän kasvettuaan aikuisiksi, ja kuinka moni saa ajan ja avun kanssa setvittyä sotkunsa ilman mitään transhoitoja. Tutkimusten mukaan ylivoimainen enemmistö nuorista kasvaa koko dysforiasta ulos ihan itsestään, paitsi niissä tapauksissa, joissa nuoren transidentiteettiä on lähdetty aikuisten taholta pönkittämään. Blokkereille laitetuilla nuorilla transidentiteetti jatkuu murrosiän jälkeen 100% tapauksista. Lue lisää esimerkiksi GENIDin sivuilta. Kyseessä on skandinaavinen "transnuorten" vanhempien verkosto, joka on lääkäri- ja tutkijavetoinen.

Tästä syystä puhutaan ns. kasvurauhasta. Eli lapsille ei todellakaan pidä edes ehdottaa, että he voisivat mahdollisesti olla transsukupuolisia. Transsukupuolisuuden diagnosointia voidaan edes harkita ainoastaan aikuiselta, ja heidänkin kohdallaan pitää olla todella varovainen. Kyseessä on äärettömän vakava asia, jossa voi helposti mennä paljon pieleen. Seta ja sen jäsenjärjestöt eivät suhtaudu aiheeseen asiaankuuluvalla vakavuudella.

Asiaan liittyy vielä sekin aspekti, että nimenomaan homoseksuaaleilla, oli kyseessä sitten homomies tai lesbonainen, on näkemäni perusteella yleistä sukupuoli- ja identiteettihämmennys, etenkin nuorina. Se on ollut näin kautta historian. Moni homo ja lesbo on pohtinut tai kyseenalaistanut sukupuoltaan nuorena. Homomiehet ja lesbonaiset ovat tyypillisesti erilaisia kuin heteromiehet ja heteronaiset, ja he joutuvat välillä kärsimään tästä erittäin paljon ja kipuilemaan seksuaalisuutensa ja identiteettinsä kanssa, koska heille ei ole ympäristössä samaistumiskohteita. Se synnyttää heille kokemuksen erilaisuudesta ja eristyneisyydestä, mikä on psykologisesti erittäin raskasta. Koska transsukupuolisuus on nykyään niin kauhean paljon pinnalla, niin he helposti omaksuvat transidentiteetin ja alkavat pitää itseään transsukupuolisena, sillä transnarratiivi tarjoaa heidän ongelmilleen loogisen selityksen. Lisäksi transsukupuolisuus tarjoaa heidän psyykkisiin ja sosiaalisiin ongelmiinsa näppärän, suoraviivaisen ratkaisun: sukupuolenvaihdoshoidot. Eli transrummutus hämmentää heidän jo olemassaolevaa identiteettisotkuaan vain lisää sen sijaan, että heitä pyrittäisiin auttamaan esimerkiksi tarjoamalla psykoterapiaa. Valtaosa detransitioituneista naisista on lesboja, minä mukaanlukien, ja olen itsekin saanut tuntea tämän kuvatun identiteetti- ja seksuaalisuuskipuilun nahoissani.

Jotkin tahot ovatkin alkaneet maailmalla pitää transilmiötä uutena, salakavalana, julmana homojen eheytymishoidon muotona. Sukupuolensa vastakkaiseksi vaihtanut homoseksuaali on nimittäin sosiaalisesti hetero. Samalla kätevästi saadaan steriloitua ei-toivottu yhteiskunnallinen aines. Transhoidot nimittäin tekevät ihmisen pysyvästi lisääntymiskyvyttömäksi (minä olen sellainen). Tämä on alaikäisten kohdalla täysin anteeksiantamatonta. Nk. "translapsi" eli todennäköinen homoseksuaali (tutkimuksen mukaan transkokevista pojista 94% ja tytöistä 100% koki vetoa oman biologisen sukupuolensa yksilöitä kohtaan) laitetaan ensiksi esimurrosiässä blokkereille eli myrkyille, jotka estävät hänen luonnollisen murrosikänsä, ja tämän jälkeen hänen kehonsa muokkaillaan vastakkaisen sukupuolen hormoneilla ja kirurgialla. Tunnetuin tällainen tapaus on amerikkalainen Jazz Jennings. Tällainen ihminen ei tiedä lainkaan, millaista on olla normaalikehoinen mies tai nainen, koska hän ei ole koskaan kasvanut kummaksikaan. Hän ei ole koskaan kehittynyt biologisen sukupuolensa aikuiseksi, eikä koskaan kokenut normaalia seksuaalisuutta miehenä eikä naisena. Kirurgia tarjoaa vain irvokkaan jäljitelmän vastakkaisen sukupuolen vermeistä. Hänet on pysyvästi ja peruuttamattomasti steriloitu jo alaikäisenä, ennen kuin hänen elämänsä on kunnolla edes alkanut. Mitä enemmän tätä ajattelee, sitä hirveämmältä se kuulostaa. Miten tällaisen mengelemäisen toiminnan annetaan yhteiskunnassamme tapahtua? Näinkö paljon ihmiskunta vihaa sukupuolelleen epätyypillisiä ihmisiä (eli pääasiassa homoja ja lesboja, sillä homoseksuaalisuus on jo itsessään sukupuolista epätyypillisyyttä)? Herätkää, pahvit, nyt on tosi kyseessä. Lakatkaa tukemasta transliikettä ja genderideologiaa ennen kuin on liian myöhäistä.

• Summa summarum

Kaiken tässä kirjoituksessa esitellyn perusteella Seta on siis oikeille, tavallisille homppeleille ja lepakoille nykyhetken kontekstissa yhteiskunnallisesti yksinomaan vahingollinen järjestö. Setan vastustaminen järjestönä ei ole sama asia kuin homojen tai transsukupuolisten vastustaminen ihmisinä tai ilmiöinä. Setan vastustaminen järjestönä ei ole sama asia kuin homofobia tai transfobia. Ymmärtäkää nyt jo viimein ero näiden välillä. Seta ei ole yhtä kuin homot/transsukupuoliset.

Kirjoituksen jatko-osa: Miksi vastustan LGBT-liikettä (itse homona)

"Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä" - Transkokemus ja trauma

Otsikossa on lausahdus, jota kaikki detransitioitujat, myös minä itse, joutuvat kuuntelemaan jatkuvasti. Olen ihmetellyt, mitä noiden sanojien päässä oikein liikkuu, kun menee sanomaan jotakin noin älyttömän typerää, mutta keskustellaanpa nyt aiheesta tässä bloggauksessa. Sanojat tuntuvat rinnastavan transprosessin johonkin kampaajalla käyntiin tai tatuoinnin ottamiseen tms., ja heiltä tuntuu menneen ohi aivan kaikki pointit, joita detransitioitujat ovat yrittäneet nostaa esille, nimittäin mielenterveysasiat.

Olen keskustellut transihmisten mielenterveysasioista jonkin verran Youtube-kanavallani tässä ja tässä, sekä maininnut Youtubessa ja blogissani useita kertoja omat mielenterveyshäiriöni, jotka jäivät transpolin henkilökunnalta diagnosoimatta (PTSD ja dissosiaatio). Detransitioitujat mainitsevat erittäin usein kärsineensä pitkään täysin tietämättään dissosiaatiosta ja/tai PTSD:stä, mutta sotkivat kokemuksen transsukupuolisuuteen, ja kukaan ei kyseenalaistanut heidän johtopäätöstään, vaan suorastaan pönkitti sitä. Transsukupuoliseksi itsensä kokevilla ihmisillä on usein myös muita mielenterveysongelmia tai joku muu kehonkuvahäiriö yhtä aikaa kehodysforian kanssa, esim. syömishäiriö. Transaktivistien vakioselitys on, että nämä kaikki johtuvat transsukupuolisuudesta, eli transsukupuolinen ihminen kärsii niin paljon, että hän oireilee lukemattomilla tavoilla, esim. itsetuhoisuudella. Rupesin kuitenkin itse jo useampi vuosi sitten pohtimaan tekemieni havaintojen pohjalta, että ovatko ihmisen ongelmat seurausta transsukupuolisuudesta, vai onko transsukupuolisuus (eli kokemus väärässä kropassa olemisesta) seurausta ihmisen ongelmista. Tulin siihen lopputulokseen, että isossa osassa tapauksista transkokemus on seurausta ihmisen ongelmista, ei siis päinvastoin. Mitä enemmän detransitioitujien juttuja kuuntelee ja transyhteisöä tarkkailee, niin sitä enemmän tämä käsitys vahvistuu.

Sain Youtubessa ja muualla netissä paljon kommentteja, joissa ihmiset olivat suuttuneet tai loukkaantuneet siitä, että ”haukun” tai ”syyllistän” ihmisiä heidän mielenterveysasioistaan, tai ”naureskelen” niille. Näiltä kommentoijilta oli kuitenkin mennyt viestini täysin ohi, sillä oikea viestini oli, että:

ERILAISET MIELENTERVEYDEN HÄIRIÖT OVAT OIKEASTI OLEMASSAOLEVA ASIA, JOKA VAATII OIKEAA, OSAAVAA JA AMMATTITAITOISTA HOITOA, JA IHMINEN, JOKA KÄRSII JOSTAKIN HÄIRIÖSTÄ, KÄRSII SIITÄ IHAN OIKEASTI, EI LEIKISTI, JA HÄN TARVITSEE APUA.

Mielenterveyshäiriöitä on eri asteisia ja ne voivat ilmetä lukemattomilla eri tavoilla. Jotkut mielenterveydenhäiriöt ovat oikeasti syviä ja oikeasti vakavia, ja voivat vaarantaa ihmisen itsensä sekä hänen ympäristönsä (esim. ne häiriöt, joiden yhteydessä ihmisen todellisuudentaju horjuu tai kokonaan katoaa). Häiriöstä kärsivä ihminen voi olla aivan täysin ja totaalisesti häiriönsä vallassa ja sen vietävissä. Ihminen itse ei ole välttämättä millään tavalla tietoinen häiriöstään, ja miten voisikaan olla, sillä hän on ensinnäkin 1) sairas, 2) maallikko. Häiriöiden osaavaan diagnosointiin tarvitaan ammattilainen, eli siis psykiatri (joka on koulutukseltaan erikoislääkäri). Esimerkiksi minä itse en edes tiennyt, että on olemassa sellainen asia kuin dissosiaatiohäiriö. En ollut koskaan kuullutkaan koko asiasta, ennen kuin ensimmäisen kerran törmäsin netissä detransitiotarinaan. Tämän jälkeen osasin epäillä dissosiaatiota itselläni ja hakeuduin hoitoon psykiatrian poliklinikalle, missä todettiin samantien, että minulla on aivan selvää dissosiatiivista oireilua. Lisäksi se, että miten eri häiriöitä kuuluu hoitaa ja vieläpä oikein, on ihan oma maailmansa, ja mikäli joku amatööri laitetaan asialle huseeraamaan, niin hän saattaa vain pahentaa asioita, ja sen jälkeen ollaan entistä syvemmässä kusessa. Siksi ammattitaitoinen psykiatrinen hoito on mielenterveyden häiriöiden kohdalla AIVAN EHDOTTOMAN TÄRKEÄ ASIA. Mikäli sinun mielestäsi maallikoiden pitäisi osata diagnosoida ja hoitaa omat mielenterveyden häiriönsä, niin olet aivan täysi idiootti, ja sinulle kuuluukin sanoa asia ääneen ja päin naamaa.

Noh. Olen tuntenut vuosien varrella useita ihmisiä, jotka joko pitävät itseään transsukupuolisena, ja ovat hakeutuneet transhoitoihin tai käyneet ne läpi, tai jossain kohtaa pitäneet itseään transsukupuolisena, mutta luopunut tästä käsityksestä. En ollut varsinaisessa transyhteisössä koskaan kovin syvällä toisin kuin esimerkiksi toinen suomalainen detransitioituja Nita, mutta kuuluin kyllä transsukupuolisten foorumeille, kävin jonkin aikaa säännöllisesti tukiryhmässä, sekä kaveripiirissäni oli useita transsukupuolisia. Pistin jo useampi vuosi sitten merkille, että transsukupuolisilla on usein erittäin rankka tausta. Heillä on siis paljon traumaattisia kokemuksia, jopa erittäin rajuja sellaisia, sekä pitkällistä, syvää mielenterveysoirehdintaa. Traumaattiset kokemukset yleisesti ottaen ovat tarpeeksi vahvoja rikkomaan koko ihmisen, jopa peruuttamattomasti ja parantumattomasti, varsinkin, jos ne ovat alkaneet lapsuudessa. Traumatisoitunut ihminen voi oireilla hyvin kirjavilla eri tavoilla ja traumatisoitumisesta seuraa yleensä uusia häiriöitä. Mielestäni ei voi olla sattumaa, että transsukupuolisissa on niin paljon ihmisiä, joilla on tällainen tausta. Kavereillani, joiden kanssa olen keskustellut aiheesta, on samanlaisia kokemuksia transsukupuolisista ihmisistä ja he ovat päätyneet samoihin johtopäätöksiin kuin minä. Olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että eivät ole koskaan tavanneet ongelmavapaata transsukupuolista, vaan havaintojensa mukaan transsukupuolisilla on rajuja ongelmia myös sukupuolenvaihdoshoitojensa jälkeen, ja osa jopa pahenee hoitojen jälkeen. Olen itse ihmetellyt useamman tuntemani ihmisen kohdalla, että miten voi olla mahdollista, että kyseinen ihminen on IKINÄ saanut transdiagnoosin ja transhoidot, kun hänen kohdallaan on niin ILMEISTÄ, että hänen kehonkuva- ja minäkuvahäiriönsä ovat suorassa kytköksessä hänen erittäin traumaattisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Miten voi olla mahdollista, että KENELLEKÄÄN, etenkään hyvin nuorelle ihmiselle, kenellä on tällainen tausta, annetaan peruuttamattomia transhoitoja (=kehonmuokkaushoitoja) ENNEN kuin hän on käynyt massiiviset ja syvälliset terapiajaksot läpi? Ja puhun nyt siis ihmisistä, joilla on perheväkivaltatausta tai jotain vastaavaa, sekä jo lapsuudessa alkanutta syvää mielenterveysoirehdintaa. Esimerkiksi eräs tuntemani hyvin nuori transhenkilö kertoi, että hänen dissosiaationsa on niin syvä, että hän välillä alkaa vahingoittaa itseään vain tunnustellakseen, että onko hän oikeasti olemassa (derealisaatio, depersonalisaatio), ja häntä ei tämän vuoksi voi jättää yksin. Sama henkilö kertoi, että hän joutui jo lapsena sähköhoitoon vakavan masennuksen hoitamiseksi, koska mikään muu ei ollut auttanut.

Tässä kohtaa jengi yleensä toteaa tuohtuneina, että yritän mustamaalata transsukupuolisia, ja siten toimimalla ojennan aseita änkyröille. Päinvastoin! Erittäin tärkeä osa ihmisten hoitoa minkä tahansa asian suhteen on se, että hän saa oikeaa hoitoa oikeaan häiriöön. Oikea hoito tietenkin edellyttää oikean diagnoosin saamista. Havaintojeni mukaan transsukupuolisiksi itsensä kokevien ihmisten kohdalla normi on se, että heidän oireilunsa tulkitaan transsukupuolisuudeksi (= oletettu synnynnäinen, parantumaton tila), kaikki huomio kohdistuu henkilön oletettuun transsukupuolisuuteen ja sitä kautta kehonmuokkaushoitoihin, ja samaan aikaan HÄNEN MUUT ONGELMANSA JÄÄVÄT JOPA KOKONAAN DIAGNOSOIMATTA JA HOITAMATTA. Tämä on niin vakava potilasturvallisuus- ja laiminlyöntiasia, että järkeni ei kykene käsittämään, että miten tästä ei ole olemassa suorastaan mitään haloota. Ja kun esim. minä nostan asian esille, niin reaktio on ”miksi sä haukut ihmisiä” tai ”ihan itse transhoitoihin menit, syytä itseäsi vaan”. Ei voi kuin silmät pyöreinä kysyä, että mitä helvetin persettä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

Toistan: vakavasti sairaiden ihmisten sairaus jää jopa kokonaan diagnosoimatta ja/tai hoitamatta, ja sen sijaan heidän järkkynyttä/vioittunutta/rikkoutunutta todellisuudentajuaan (eli harhojaan) pönkitetään muiden ihmisten ja terveydenhoitosysteemin toimesta, ja heille uskotellaan, että ainoa keino parantaa heidän vointiaan on peukaloida heidän kehonsa hormoneja ja amputoimalla ruumiinosia.

Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä mitään ongelmaa? Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä koko aikamme pahinta ihmisoikeusrikkomusta? Voiko olla niin, että ihmisten tietämys mielenterveysasioista yleisesti on niin olematonta, että he eivät kykene tunnistamaan oireita ja laskemaan 1+1, joten tätä kautta minunkin juttuni ovat heille täyttä hepreaa?

Traumatisoitumisen eräs vaikutus on se, että mieli ”blokkaa” vaikeat muistot, eli toisinsanoen työntää ne jonnekin tietoisuuden perukoille, jolloin ihminen ei pääse kyseisiin muistoihin ja/tai ajatuksiin tietoisesti käsiksi, eikä hän varsinkaan kykene käsittelemään näitä asioita. Tämä myös vaikeuttaa trauman tunnistamista. Ihminen saattaa oireilla monin eri tavoin, ja hän saattaa olla oireilustaan tietoinen, mutta hän ei ymmärrä lainkaan, että miksi hän oireilee ja mitä tehdä asialle. Terapiatyöskentelyssä sitten pyritään tunnistamaan syitä oireilun taustalla (mikä saattaa olla vuosikausien projekti), mutta meillä on tässä maailmassa paljon jopa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä, jotka eivät päädy koskaan terapiaan, ja jatkavat oireiluaan hautaan saakka. Jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä olevansa traumatisoituneita, ja vaikka ympäristö huomaa henkilön oireilun, niin henkilö itse ei ymmärrä oireilevansa. Jos joku olisi ehdottanut minulle ollessani noin 20-vuotias, että olen traumatisoitunut jostain, niin olisin nauranut. Huomatkaa, että traumatisoitumiseen ei vaadita dramaattisia väkivaltaisia kokemuksia, kuten raiskatuksi tai hakatuksi joutumista, vaan traumatisoitumisen aiheuttaa myös kiusaamisen kokeminen lapsena jossain muodossa (passiivinen kiusaaminen, kuten porukasta ulos sulkeminen, riittää) tai etäinen huoltaja. Tämmöiset voivat vaivata ihmista pitkälle hänen aikuisikäänsä jopa hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Jos henkilö joutuu esimerkiksi triggeröitymisen kautta tekemisiin jonkun hänelle vaikean asian kanssa, niin seurauksena voi olla täysi sekoaminen, etenkin pahimmissa traumatapauksissa. Juurikin tästä syystä trauman käsittely voi olla erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, sillä voidakseen parantua traumasta ihmisen täytyy ensiksi kyetä kohtaamaan se. Moni ihminen mieluummin pakenee traumaa kuin kohtaa sen, sillä kohtaaminen voi olla äärimmäisen tuskallista ja se voi aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita ihmisessä (huom. ihminen ei tee tätä läheskään aina tietoisesti, vaan kaikki on täysin tiedostamatonta). Pakenemiskeinoja on lukemattomia, esimerkiksi erilaiset turruttamiseen, lohduttamiseen tai huomion muualleviemiseen tähtäävät toiminnot, kuten runsas alkoholinkäyttö, lohtusyöminen, seksiaddiktio, pakkomielteinen liikunta tai työnarkomania. Ihmiset voivat mennä aivan äärimmäisyyksiin traumaa paetessaan ja tehdä ulkopuolisen näkökulmasta täysin älyttömiä, typeriä ja epäloogisia asioita. Btw, olen erittäin vihainen tietyille poliittisille toimijoille siitä, että he ovat saattaneet käsitteen ”triggeröityminen” täysin naurunalaiseksi. Oikea traumatriggeröityminen on nimittäin oikeasti vakava asia, ja liittyy aina hoitoa vaativaan mielenterveysongelmaan. Moni detransitioituja on sanonut, että transidentiteetti oli mielen suojamekanismi jostakin traumaattisesta asiasta selviämiseksi (kutsutaan defenssimekanismiksi), ja kun henkilö tuli tästä asiasta vuosien varrella itse tietoiseksi, niin hän kykeni sanoittamaan kokemuksensa, puhumaan siitä ammattilaiselle ja sitä kautta hakemaan apua. Kun henkilölle opetettiin keinoja prosessoida vaikeita asioita, niin trauma alkoi pikkuhiljaa purkautumaan, ja olo parani. Tässä kohtaa henkilö kykeni samalla luopumaan transidentiteetistä. Olen käsitellyt terapiatyöskentelyä tällä videollani. Olen vuosien varrella saanut blogini kautta myös useamman viestin, jossa kirjoittaja on sanonut olevansa onnellinen siitä, että tajusi itse lopettaa omat transtutkimuksensa kesken ja hakea apua muualta. Tämänkään perusteella transpoliin ei voi yhtään luottaa siinä, että se osaisi tarvittaessa ohjata potilaita kokonaan muuhun hoitoon. Mikä on tietenkin erittäin huolestuttavaa. Terveydenhoitohenkilökunnan on erittäin tärkeää osata hahmottaa, että mikä on syy ja mikä seuraus transkokemuksessa.

Tämä ylläkuvattu prosessointiasia tapahtui myös minulle itselleni eli olen itsekin käynyt läpi vastaavanlaisen pitkän prosessin. Detransitioni siis tavallaan alkoi jo pari vuotta ENNEN kuin tein varsinaisen päätöksen detransitioitumisesta. Se alkoi nimittäin prosessoinnin muodossa, ja olenkin jäänyt ikuisesti kyselemään, että JOS olisin saanut osaavaa terapiaa ennen transhoitojen aloittamista, niin olisinko selvinnyt dysforiastani kokonaan ilman transhoitoja. Ja vastaus on ikuinen en tiedä, sillä mitään terapiaa ei koskaan kokeiltu eikä edes ehdotettu, vaan minut diagnosoitiin suoraan transsukupuoliseksi ja näin toimimalla terveydenhoidon ammattilaiset pönkittivät harhaista minäkuvaani. Vastaavasti taas detransitioni ei päättynyt siihen, kun aloin kutsumaan itseäni jälleen naiseksi, vaan joudun tänäkin päivänä aivan jatkuvasti käsittelemään, prosessoimaan sekä hallitsemaan dysforiaani, jota nyt osaan hallita, sillä opin keinot siihen. Keinoja ihan oikeasti on, ja ne on ihmiselle opetettavissa.

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tämä minunkin kohdallani toteutunut ammattilaisten toiminta on voinut olla mahdollista, sillä en usko sekuntiakaan, että transpolin erikoissairaanhoidon koulutettu henkilökunta ei tietäisi kaikkia tässä blogissa esittelemiäni asioita. He tietävät tämän kaiken aivan varmasti, ja paljon enemmänkin. Tämän tiedon pohjalta heidän täytyy ehdottomasti olla kykeneviä vetämään piuhoja yhteen ja laskemaan 1+1=2, kun kerran minäkin kykenen. Ja silti he toimivat niinkuin toimivat. En käsitä, miten voi olla mahdollista, että minun dissosiaationi on jäänyt transpolin ammattilaisryhmältä huomaamatta ja diagnosoimatta, ja niin on jäänyt muidenkin. Transpolit ovat päästäneet transtutkimuksista läpi kehonmuokkaushoitoihin minua itseäni paljon, paljon syvemmin ongelmaisia ihmisiä. Minä itse olin kuitenkin aina toiminta- ja työkykyinen. Moni muu ei ollut. Minä kävin koko transtutkimusten ja transhoitojen ajan normaalisti töissä. Moni muu ei käynyt. Miten voi olla mahdollista, että transpolin henkilökunnalla ei hälytyskellot soi? Mikä on ihmisten oireilussa syy ja mikä seuraus?

Transyhteisö ja LGBT-aktivistit puhuvat yleensä siihen tyyliin kuin ihmiskunta jo tietäisi transasioista kaiken mahdollisen, mutta minusta asia on juuri päinvastoin: me tiedämme loppujenlopuksi transasioista ja transkokemuksesta hyvin vähän, ja on jo aikakin käynnistää mittavat tieteelliset tutkimukset asioiden perusteelliseksi selvittämiseksi, jotta oppisimme varmuudella diagnosoimaan transsukupuolisuuden oikein, emmekä enää koskaan päätyisi arvailemaan tai mutuilemaan. Transpoli muutenkin on olemassa sitä varten, että siellä seulotaan joukosta ne, joiden ei pitäisi kehonmuokkaushoitoihin ryhtyä, mutta tässä tehtävässään transpoli on täysin epäonnistunut jo useita kertoja, ja herraties montako detransitioitujaa Suomessa oikeasti on, varsinkin seuraavan tulevan 10 vuoden aikana. Suomessakin transpoli siirtyi nimittäin vuoden 2019 alusta ns. informed consent -käytäntöön eli suomeksi ”tietoon perustuva suostumus”, jossa vastuu transhoidoista vyörytetään potilaan niskoille. Minun aikanani tätä käytäntöä ei vielä ollut, ja silti olen nyt tässä. Juurikin tässä käsillä olevassa bloggauksessa olen avannut sitä, että miksi kyseinen informed consent on äärettömän huono idea, ja olen paljon miettinyt, että mitkät pahuuden voimat ovat ylipuhuneet transpolin ottamaan sen käyttöön. Tästä ei voi seurata mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Mitä tulee terveydenhoitoon, niin lääkärin vastuu on ehdoton, etenkin niin vakavassa asiassa kuin peruuttamattomassa kehonmuokkauksessa, johon ryhdytään mielenterveyssyistä. Transhoidot eivät esim. ole verrattavissa siihen, että polvesi on sökö ja tarvitset polvileikkauksen (=elimelliseen vaivaan elimellinen hoito) niinkuin Trasekin varapuheenjohtaja kaverilleni Twitterissä sanoi, vaan siinä yritetään hoitaa mielenterveysasioita muokkaamalla kehoa, mikä vertaantuu lähinnä siihen, että maanis-depressiiviselle ihmiselle suoritetaan lobotomia ja hänelle uskotellaan, että lobotomia on ainoa hoitokeino hänen ongelmiinsa. Ja huomatkaa tämä vertaus nyt nimenomaan nykyajan kontekstissä, eli maanis-depressiivisyyteen todellakin on olemassa muuta hoitoa kuin lobotomia (niinkuin on dysforiaankin on muuta hoitoa kuin kehonmuokkaushommat).

Tosin huomatkaa, että huoleni ei liity pelkästään detransitioitujiin, sillä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa on iso kasa mielenterveystapauksia, jotka eivät päädy detransitioitumaan. Detransitiossa on kyse siitä, että ihminen kykeni kohtaamaan traumansa, käsittelemään sen ja liikkumaan eteenpäin. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, eivätkä varsinkaan ilman psykiatrista apua. Minä kysyn, että kuinka monelle noista ihmisistä transprosessi on todellisuudessa heidän oikeiden ongelmiensa lakaisua maton alle, ja kuinka moni heistä olisi mahdollisesti saanut sisimmässään olevaa ahdistusvyyhtiä auki ILMAN transhoitoja, jos heillä olisi ollut pääsy oikeasti osaavaan terapiaan ja muihin tukipalveluihin, ja mikäli yhteiskunnassa ei olisi olemassakaan massiivista koneistoa, joka puskee ajatusta väärään kehoon syntymisestä? Teoria siitä, että transkokemuksesta kärsivällä ihmisellä on ”vastakkaisen sukupuolen aivot” ja täten tila on synnynnäinen ja parantumaton, on pelkkä teoria, sillä aivotutkimukset eivät kuulu transtutkimuksiin eli transtutkimuksissa ei tutkita potilaiden aivoja. Me emme tiedä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten aivojen rakenteesta yhtään mitään. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta mitään, etkä tiedä sinäkään, joten kommentit tyyliin ”sinä et koskaan ollut trans” ovat täysin älyttömiä. Jos minä en ole trans, niin millä perusteella kukaan muukaan on? Miten me varmuudella todennamme transsukupuolisuuden tai ei-transsukupuolisuuden ihmisestä? Vai mahtaako minun ei-transsukupuolisuuteni johtuakin lähinnä siitä, että todellisuudentajuni ja itsereflektiokykyni eivät olleetkaan lopulta tarpeeksi vioittuneet harhaisuuden jatkamiseen? Minä en yritä kieltää sitä, etteikö maailmassa olisi sellaisia ihmisiä, joiden aivorakenne on poikkeuksellinen, sillä luonnossa tapahtuu kaikkea outoa ja jännää koko ajan, mutta tämä aivorakennejuttu koskee vain niitä yksilöitä, joiden aivot on oikeasti tutkittu ja heidän rakennepoikkeamansa on todennettu. Kaikkien muiden kohdalla on kyse pelkästä arvailusta.

Tutkimisen arvoinen asia on myös se, että kuinka moni transhoitoja läpikäynyt ihminen päätyy detransitioitumisen sijaan tekemään itsemurhan. Blogissani kävi aikoinaan kommentoimassa aktiivisesti eräs vanhempi transsukupuolinen, joka kertoi, että hän kuului joskus 90-luvun alussa transpiireihin ja hänellä oli siellä tiivis transnaisten (=biologiset miehet) kaveriporukka. Nykypäivänä kommentoija itse on ainoa tuosta porukasta, kuka on enää elossa. Hän puhui kommenteissaan paljon mielenterveysongelmien tutkimisen tarpeellisuudesta, sillä hän oli nähnyt paljon surullisia tapauksia sekä kaikenlaista rajua mielenterveysoireilua. Olen samansuuntaista kuullut muuallakin, esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa kerron thaimaalaisista transnaisista (tunnetaan nimellä ladyboy), jotka olivat näkemässäni dokumentissa kertoneet, että heistä moni jättää menemättä jalkovälileikkaukseen, koska olivat nähneet liian monen ystävänsä sekoavan tuon leikkauksen jälkeen. He olivat tästä päätelleet, että juuri jalkovälileikkaukseen liittyy jotakin pimeää, eivätkä siksi uskaltaneet mennä siihen. Yhdysvaltalainen transsukupuolinen tubettaja Blaire White tuli samaan lopputulokseen omalla kohdallaan. Tämän tutkimuksen mukaan transsukupuolisten itsemurhaluvuissa tapahtuu piikki leikkausten jälkeen. Mediassa näkyvästi esillä olleet sankaritarinat ja menestystarinat taitavat olla pelkkä jäävuoren kiiltelevä huippu. Veden pinnan alla on isot kasat shittiä ja skeidaa.

Olen täysin äimän käkenä siitä, että ihmisten ensimmäinen reaktio tässä bloggauksessa esiin nostamiini asioihin on ”ojennat aseita änkyröille”. Sellaisenko ajatteleminen on teidän prioriteettinne? Prioriteettinne ovat täysin ylösalaisin, sillä kaikkien prioriteetti pitäisi olla potilasturvallisuus, terveydenhuollon eettisyys sekä ihmisten hyvinvointi. Mitä tulee peruuttamattomiin kehonmuokkaushoitoihin, niin niiden tarpeellisuus tulee aina tutkia jokaisen erillisen ihmisen kohdalla erikseen. On olemassa ihmisiä, keiden ei pidä antaa muokkaustoimenpiteisiin mennä, vaikka he itse kokisivat jossakin kohtaa tarvitsevansa ko. muokkauksia. Lisäksi transtutkimuksia tulee jatkuvalla syötöllä kehittää, niinkuin kaikkea muutakin terveydenhoitoa. Jos uusia tutkimustuloksia, uutta tietoa tai uusia havaintoja tulee esiin, niin hoitosysteemin tulee reagoida siihen. Detransitioilmiö sekä dissosiaation ja traumakokemusten yhteys transkokemukseen on tällainen asia, johon transtutkimussysteemin tulee reagoida, ja mikäli jokin käytäntö muuttuu uuden tiedon valossa epävarmaksi tai kyseenalaiseksi, niin asiantuntijoiden tulee käynnistää massiiviset lisätutkimukset. Me tiedämme varmuudella, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään transsukupuolisena ja jopa käyneet läpi transhoitoja, mutta ovat löytäneet ei-kehonmuokkauksellisia keinoja selvitä dysforiasta (minä itse olen sellainen). Täten väite siitä, että dysforiaan ei ole muuta hoitoa kuin sukupuolenvaihdos, on täysi vale. Olen itse ehdottanut esim. erillisen dysforiapolin perustamista transpolin rinnalle sekä dysforiayhdistyksen perustamista ja dysforian hoitoon tähtäävän psykofyysiseen fysioterapiaan pohjautuvan jatkuvasti pyörivän kurssin kehittämistä (mainitaan tällä videolla). Tämä ei ole mitään hämärää änkyräpolitiikkaa, vaan ihmisten hoitamista terapeuttisin keinoin, ja päämääränä on ihmisten olon ja elämänlaadun parantaminen ILMAN, että heidän tarvitsee läpikäydä erittäin rankkoja kehonmuokkaushoitoja ja ILMAN, että he joutuvat lääkevalmisteiden käyttäjiksi koko loppuiäkseen (hormonihoitoa on tarkoitus jatkaa loppuelämän!). Tällaisia vastaavia ehdotuksia ovat maailmalla ja Suomessa tehneet myös sellaiset ihmiset, jotka ovat minun kanssani täysin erilaisessa poliittisessa leirissä. On erikoista, että monet niistä ihmisistä, jotka vastustavat esimerkiksi ruoan lisäaineiden käyttöä ja tavoittelevat mahdollisimman ”luonnonmukaista” elämää ovat sitten kuitenkin eturivissä tsemppaamassa muiden ihmisten (jopa lasten) voimakasta lääkkeellistä kehonmuokkausta, sekä kyseisten ihmisten saattamista riippuvaisiksi lääkeaineista loppuiäkseen. Transsukupuolisten hormonihoito jatkuu nimittäin loppuelämän, ja detransitioituja joutuu samaan lääkekierteeseen, mikäli hän on ehtinyt käydä leikkauksissa (itse joudun nyt ottamaan keinotekoista estrogeenia rajujen vaihdevuosioireiden estämiseksi, koska munasarjani on leikattu transhoitojen yhteydessä irti).

”Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä” on kaiken edelläkuvatun varjolla aivan täysin uskomaton lausahdus, sillä todella monelta transsukupuoliseksi itsensä kokevalta ihmiseltä ei voida olettaakaan, että hän tekisi päätöksiä täydessä ymmärryksessä. Ei hän tee, koska hänen muut häiriönsä estävät sen. Esimerkiksi dissosiaatio aiheuttaa häiriöitä ihmisen todellisuudentajuun ja mitä syvempi dissosiaatiotila on kyseessä, sitä merkittävämpiä vaikutukset ovat. Oman lukunsa muodostavat esimerkiksi psykoottinen masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, joita myös esiintyy transsukupuoliseksi itsensä kokevilla. Joillakin ihmisillä on oireita useammasta kuin yhdestä mainitusta, sekä niiden lisäksi persoonallisuushäiriöistä (omien havaintojeni mukaan etenkin epävakaa persoona sekä narsistinen persoona). Tämä on jo melkoinen cocktail, ja on kertakaikkiaan vastuutonta ajatella, että ongelmat ratkeavat sillä, että laitetaan (sairaat ja mieleltään järkkyneet) ihmiset allekirjoittamaan papereita, joissa he vakuuttavat ymmärtävänsä, mitä ovat tekemässä. Toistan: eivät he ymmärrä, ja miten voisivatkaan ymmärtää. Juuri se on se pointti, jota yritän tässä rautalangasta vääntää. Se, ettei transpolin psykiatri tunnista ihmisestä erilaisia häiriöitä ENNEN kuin kyseinen ihminen aloittaa peruuttamattomia kehonmuokkaustoimenpiteitä, ja ohjaa häntä asianmukaiseen psykiatriseen hoitoon, on todella vakava hoitovirhe sekä potilaan vaarantamista. Hommasta tekee vakavammin myös se, että transpoli pönkittää potilaan epävakaata minäkuvaa sekä legitimoi sen asettamalla virallisen transsukupuolisuusdiagnoosin (jollainen minullakin on). Oma lukunsa on tietenkin massiivinen yhteiskunnallinen transidentiteetin tsemppauskoneisto, joka on levinnyt jo päiväkoteihinkin. Tämän koko tsemppauskoneiston koko olemassaolo on tietenkin erittäin kyseenalaista, mutta koko homman pitäisi viimeistään tyssätä transpoliin, missä terveydenhoitohenkilökunta pistää perseilylle stopin. Mutta kun ei se pistä. Olen miettinyt jo pitkään, että mitä hemmettiä transpoleilla oikein tapahtuu ja tietääkö ne siellä yhtään, mitä ovat tekemässä. Asiasta pitäisi käynnistää laaja selvitys.

Oma lukunsa asiassa on tietenkin se, että transhoitoihin ryhtyvä ihminen ei voi aina tietää, että mitä kaikkia mahdollisia pitkäaikaisia vaikutuksia tai sivuvaikutuksia transhoidoilla on. Ihmiset ovat nälvineet minua siitä, kun olin heidän mielestään niin tyhmä, etten ottanut selvää transhoitojen vaikutuksista. Paitsi, että otin. Minä lurkkasin pitkään transfoorumeilla ja luin lukemattomia prosessipäiväkirjoja läpi. Useissa päiväkirjoissa oli paljon kuvia sekä yksityiskohtaista tietoa hoitojen vaikutuksista. Minä tiesin, mitä esimerkiksi leikkauksissa tapahtuu, ja minulla oli myös transpolilta saatuja dokumentteja, joita erikseen pyysin. Näissä dokumenteissa esiteltiin transhoitojen vaikutuksia sekä tilastoja. Tästä kaikesta huolimatta monet asiat transhoidoissa tulivat minulle yllätyksenä. En esimerkiksi tiennyt mitään siitä, että mitä kaikkia vaikutuksia on naispuolisen yksilön yleisterveyteen sillä, että hänen kehossaan ei ole tarpeeksi estrogeenia. Myös testosteronivalmisteilla itsellään on iso kasa sivuvaikutuksia, ja monista noista sivuvaikutuksista ei puhuttu esimerkiksi transfoorumeilla mitään. Sain lopulta sellaisia sivuvaikutuksia, joista en ollut kuullut kenenkään mainitsevan, en lääkärinkään, mutta vastaavasti minulle jäi tulematta monta sellaista vaikutusta, jotka näyttivät olevan muilla yleisiä. Merkittävää on se, että ongelmat alkoivat vasta kolmisen vuotta transhoitojen aloittamisen jälkeen. Ongelmat eivät alkaneet heti. Näkisinkin nyt nykyisten tietojeni valossa, että iso ongelma transyhteisön kanssa on se, että siellä on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät ole olleet transhoidoilla vielä kovin kauaa. Haluaisinkin nyt kuulla nimenomaan niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hormoneilla 20 vuotta tai kauemmin. Tässä kaksi videota, jolla testosteronia neljätoista vuotta käyttänyt transmies puhuu vaikutuksista. Hän lopetti testosteronin käytön terveyssyistä, vaikka ei ole detransitioituja. Alla myös screencäpit eräästä Twitter-keskustelusta. Minä tajusin muutaman vuoden hormoneilla oltuani, että tämä koko asia on paljon, paljon monimutkaisempi kuin mitä kukaan on minulle kertonut, ja että en ole ikinä tavannut ketään vanhempaa transihmistä (ja tarkoitan ”vanhemmalla” nyt sellaista, joka on tosiaan ollut hormoneilla 20 vuotta, en esimerkiksi 40-vuotiasta, joka aloitti hormonit viime vuonna). Mitä tulee leikkauksiin, niin mikään ennalta lukemani, edes näkemäni kuvat, ei kyennyt valmistamaan minua siihen, että miltä leikkauksessa oleminen lopulta oikeasti tuntui. En ollut kyennyt kuvittelemaan niitä tuntemuksia etukäteen, ja miten olisinkaan voinut. Olihan kyseessä täysin uusi kokemus, minkälaista en ollut aiemmin kokenut, ja lisäksi leikkaukset ja niiden tulokset ovat erittäin yksilöllisiä. Juuri leikkaukset saivat minut palaamaan jostain dissosiaatiohuuruista takaisin kehooni, ja aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa transidentiteettiäni vakavissani juuri leikkauksia koettuani. Mutta se on kokonaan uusi kirjoituksen aihe.

No yritänkö tässä kirjoituksessa nyt väittää, että kaikki transsukupuoliseksi itsensä kokevat ovat jostakin traumatisoituneita ja päätyvät kaikki lopulta detransitioitumaan tai tekemään itsemurhan? En, sillä eihän minulla nyt tietenkään ole tietoja kaikista maailman transihmisistä, enkä yritäkään väittää olevani joku yleisjeesus, joka tietää kaikesta kaiken. Sanon, että meillä on varma tieto siitä, että transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa ON traumatisoituneita, myös erittäin syvästi traumatisoituneita, ihmisiä, ja heitä ei ole ihan vähän. Heitä on huolestuttavan paljon suorastaan, mutta silti jostain kumman syystä tämä koko aihe on hyshys. Yritän teroittaa sitä, että trauma ja/tai dissosiaatio on ilmeisen selvästi kytköksissä transkokemukseen, ja näiden yhteyttä pitää nyt ihan oikeasti ruveta tutkimaan perusteellisesti. Miksi? Jotta ihmisiä osattaisiin auttaa oikein, ja jotta detransitioitujia EI TULISI ENÄÄ LISÄÄ, ja jotta ihmiset saisivat oikeaa hoitoa oikeaan ongelmaan, eivätkä menisi kehonmuokkaushoitoihin turhaan. Meillä nimittäin alkaa olla maailmalla detransitioitujia jo aika paljon, ja heitä astuu esiin koko ajan lisää, ja transtutkimuksiin hakeutuvien nuorien määrä on räjähtänyt käsiin länsimaissa. Ensimmäiset oikeusjututkin ovat jo tulilla.

Tässä kirjoituksessa esittämäni monet väitteet perustuvat omiin kokemuksiini ja omiin havaintoihini. Mitä tulee moniin tietoihini transihmisistä, niin ne perustuvat todella usein IRL-kohtaamisiin tai keskusteluihin suljetuilla foorumeilla, joten minulla ei ole esittää kirjallista dataa kaikista asioista. Mikäli näistä asioista on tehty virallisia tutkimuksia, niin minulla ei ole niistä tietoa. Aina välillä tihkuu kyselytietoa yksittäisistä ryhmistä tai yksittäisiltä ammattilaisilta, mutta siihen se jää (esimerkiksi tässä yksi). Siksi peräänkuulutan laajempaa tutkimusta. Meillä on aivan liikaa pelkkää mutuilua ja teoretisointia, sekä vanhojen tietojen yleistämistä uuteen kohderyhmään. Kenelläkään ei luulisi olevan mitään puolueettomia tieteellisiä tutkimuksia vastaan, kaikkein vähiten transyhteisöllä, sillä mikäli heidän näkemyksensä ovat tosia ja tieteeseen perustuvia, niin silloin lisätutkimukset osoittavat heidän olevan oikeassa. Mutta transyhteisö ei yleensä näytä olevan tutkimuksille lainkaan avoin. Itselläni on sellainen kutina perseessä, että transyhteisöllä on jotakin salattavaa tai he tietävät itsekin, etteivät heidän väitteensä kestä lähempää tarkastelua, joten siksi he keskittyvät lähinnä kiukutteluun ja uhkailuun (eli siis manipulointiin).

Mielestäni yhteiskunnassa pitäisi aloittaa laajempi keskustelu traumasta ja trauman vaikutuksista yleisesti, ja siitä, mikä merkitys traumatisoitumiseen liittyvillä asioilla on ihmisen elämään, toimintakykyyn, ajatteluun ja elämänlaatuun. Onko sinulla kokemusta tai tietämystä trauma-aiheesta jotakin kautta, tai tarjota linkkejä tietolähteisiin? Tule kertomaan siitä kommentteihin.

Lopuksi haluan todeta, että olen lakannut puhumasta ”transsukupuolisuudesta”, vaan puhun nykyään ”transkokemuksesta”. Uskoin aikoinaan aivoteoriaan dysforian syntymisen taustalla, mutta en usko enää. Aivoteorialle ei ole tarpeeksi todisteita. Käytin aikoinaan käsitettä ”transsukupuolisuus/transsukupuolinen” kuvaamaan sellaista tilaa, missä henkilöllä on synnynnäinen aivorakennepoikkeama, mikä synnyttää hänelle kroonisen olotilan väärässä kehossa olemisesta. Mutta mikäli tällaista aivorakennepoikkeamaa ei ole, niin mitä transsukupuolisuus silloin konkreettisesti on? Kokemus transsukupuolisena olemisesta on kyllä olemassaoleva ilmiö, millä on vakavat seuraukset (samaan tapaan kuin anorektikon kokemus lihavana olemisesta on oikea, vakava asia, joka pitää ottaa tosissaan). Koska kenenkään aivoja ei transtutkimusten yhteydessä tutkita, niin en tee enää rinnastusta/johtopäätöstä transkokemus -> transsukupuolinen. Huomatkaa, että tämä ei kuitenkaan tee henkilön transkokemusta yhtään vähemmän vakavaksi asiaksi. Transkokemus on vakava, aina hoitoa tarvitseva psyykkinen häiriö.