Vieraskynä: Onko transliike kultti?

Tämänkertainen vieraskynä on sähköpostiviesti, jonka eräs lukija lähetti minulle. Pyysin saada julkaista sen blogissani, sillä kyseessä on mielenkiintoinen yhteenveto modernin transliikkeen kulttimaisista piirteistä.


********

ONKO TRANSLIIKE KULTTI?


Minusta tämä on pohtimisen arvoista, sillä olen nähnyt kuinka lahkoihin joku sekoaa ja tämä on kyllä lahko, ei ehkä uskonnollinen siinä mielessä, mutta ihan puhdas lahko. Ja sitä se on myös lahkomittareilla ja vielä erittäin vaarallinen sellainen. Kulttimaisuutta löytyy monista kohtaa, käytän tässä ihan Uskontojen Uhrien Tuki ry:n listaa, mistä voi pohtia kuinka paljon yhtäläisyyksiä tähän muodostuu.

Liike on kansainvälinen, joten siinä liikkuu satoja miljoonia rahaa. Esimerkiksi puberteettiblokkereiden, naisten endometrioosilääkityksen, myynti on moninkertaistunut kun valtiot ostavat niitä lasten ”terveydenhuoltoon”. Kun WHO ja YK suosittelee, ei ole väliä, ettei tiedetä oikeasti edes, mitä kaikkea ihmisen normaalin kehityksen estäminen tekee. Sukupuolen kehityshän ei vaikuta pelkästään sukuelimiin, seksiin tai lisääntymiseen vaan sukupuolihormonit ja puberteetti vaikuttaa mm. aivojen, lihaksiston, pituuden, sisäelinten, keuhkojen, sydämen, luuston tiheyden ja nivelten kehitykseen.

On syytä epäillä vahvasti, että raha tähän ainakin liittyy, vahva poliittinen valta sekä järjestäytyneisyys ja moniulotteiset lonkerot. Mikä tämän liikkeen todellinen alkuperä on, on vaikea tietää, ottaen huomioon millä volyymilla se tehtailee pseudotiedettä esim. internettiin. Mutta kun miettii tätä vaikutusvaltaa mikä tällä transaktivismiliikkeellä on, se on älytön.

Olen pitänyt tätä kulttimaisena ja olen alkanut epäillä johtaako sitä kultti oikeasti vai vaan rahakultti. Resurssit tuskin riittää tavallisella pulliaisella koskaan saamaan selville, mutta nämä Suomenkin transaktivistit vaikuttavat olevan pelkkiä pelinappuloita. Tässä koko liikkeessä ei ole kenenkään terveydestä ja hyvinvoinnista kysymys, eikä edes transsukupuolisista. Sen huomaa jo siitä, että ”väärien” transsukupuolistenkin suut tukitaan: kuinka voi olla transsukupuolisten asialla, kun on valmis heittämään heidät junan alle eri mielipiteistä?

"Uskon vapaus sallitaan kunhan uskot, kuten me sanellaan."

Tässä kohtaa, kun tätä listaa tarkastelee, "johtajan" tilalle voi vaihtaa useammin ”aatteen” mutta epäilen että näissä järjestöissä toimii juuri (monen näkyvimmän aktivistin kaltaisia) joko mielenterveysongelmaisia tai narsistisia henkilöitä jotka julistautuvat ylijumaliksi ihmisoikeuksien (aatteen) puolesta ja heiltä sitten kysytään neuvoa ja opastusta.

Tässä kuitenkin listaa mihin saa tutustua. Sivuilla on nämä kohdat ja laitan tuohon omia huomioita kohtien jälkeen.

”Amerikkalainen psykoterapeutti Steven Hassan esittelee kirjassaan Combatting cult mind control esimerkkien avulla vaikutusjärjestelmää, jota Hassan kutsuu henkiseksi kontrolliksi (mind control). Jos uskonnollinen yhteisö pyrkii vaikuttamaan jäseniinsä näiden vaikutusjärjestelmien avulla, on syytä huolestua. Tämän vaikutusjärjestelmän ja henkisen kontrollin neljä vaihetta ovat:
1. käytöksen valvonta (Toteutuu niin ettei riitä, että olet muka transmyönteinen. Sinun on oltava liittolainen. Sinun ei tarvitse ajatella, koska kaikki vastaukset löytyvät aatteesta.)
2. ajattelun valvonta (On yksi ainoa totuus ja mielipide, kaikki muu on fobiaa ja äärioikeistolaisuutta. Todellisuus tulkitaan. Kaikki hyvä on aatteessa.)
3. tunteiden valvonta (Käyttää syyllistämistä ja pelottelua.)
4. informaation valvonta (Estää oikean informaation, kaikki tieto saadaan yhteisön omista julkaisuista: transaktivistit vääristelevät tiedettä ja tutkimuksia jne...)
Jokainen elementti vaikuttaa toisiinsa. Jos esimerkiksi pystyt muuttamaan ihmisen käyttäytymistä, hänen ajattelunsa ja tunteensa pyrkivät muuttumaan vastaavasti, koska ihminen pyrkii luontaisesti välttämään tekojensa ja ajatuksiensa välistä ristiriitaa (Hassan 1988, 59-67).”

Onko siis syytä huoleen, jos katsotaan 16 kohdan lista? Jos järjestö saa jokaisesta pisteitä 1-5 voidaan laskea kuinka vaarallinen se on. Sanan johtaja tilalla pääosin Aate.

1. Sisäinen kontrolli: miten paljon yhteisö määrää jäseniensä henkilökohtaisista asioista, jäsenen velvollisuus raportoida tekemisistään ylemmässä asemassa oleville.

Tästä en tiedä, mutta ainakin sisäinen valvonta toimii nettisivujen valvontana, ryhmämobbauksina ja twitterhyökkäyksinä. Ilmeisesti jokaisella on velvollisuus valvoa näitä ja ilmoitella näistä.

2. Johdon autoritaarisuus: kuinka erehtymättöminä johdon määräyksiä on pidettävä, suljetaanko niiden arvostelija ulkopuolelle. Velvollisuus totella johtajan/johtajien käskyjä.

Aate on täysin erehtymätön. Transaktivistijohtajat ovat täysin erehtymättömiä.

3. Opillinen dogmaattisuus: todellisuuskäsityksen ja oppien jäykkyys. Suvaitsemattomuus erilaista ajattelua kohtaan. Kuinka pitkälle oppi ajattelee jäsenen puolesta tarjoten valmiit mielipiteet.

Mikä suvaitsevaisuus erilaista ajattelua kohtaan? Transaktivismi ei suvaitse edes TIEDETTÄ mikä ei ole mitään asennetta. Kaikki nämä hokemat ovat kuin mantroja, mitä aatteen kannattajat hokee. Mikään ei ole edes harkittavissa, mitään keskusteluyhteyttä ei välttämättä saa: faktat ei mene jakeluun edes perustelemalla ja näyttämällä.

4. Syyllistäminen: onko jäsenen etsittävä vikaa aina itsestään, jos ei sopeudu yhteisöön.

Tämä on intersektionaalisen feminismin perusperiaate. Joko olet ymmärtämätön, tietämätön ja sinua pitää opettaa tai olet osa ongelmaa, etuoikeutettu joka ei tunnista etuoikeuksiaan. Sinussa on aina lähtökohtainen vika, se on synnynnäinen, sitä ei voi poistaa tai korjata.

5. Vainoharhaisuus: kuinka paljon jäseniä pelotellaan todellisilla tai kuvitelluilla vihollisilla, joita voivat olla erilaiset viranomaiset, virallinen (lääke)tiede, ja ennen kaikkea yhteisöstä lähteneet ja siihen kriittisesti suhtautuvat entiset jäsenet.

Niin, transaktivistille lääkärit ovat hirviöitä ja portinvartioita, tiedettä hallitsee äärioikeistolaiset, Setan kritisoijat ovat rikollisia, viranomaiset ja lainsäätäjät ääriuskovaisia ja kuinka lempeästi he taas suhtautuukaan teihin detransitioitujiin...?

6. Maailmankielteisyys: näkeekö yhteisö maallisen elämän yhteisön ulkopuolella täysin arvottomana. Väittääkö se yhteisöön kuulumattomien ihmisten joutuvan kuoleman jälkeen helvettiin tai syntyvän uudestaan huonoihin oloihin. Onko sillä apokalyptinen visio, jossa maailmanloppu on lähellä ja vain yhteisöön sitoutuneet jäsenet pelastuvat.

No ehkei näin uskonnollisessa merkityksessä, mutta transaktivistithan levittävät tietoa, mikä on joku kauhea maailmanloppu, missä joka päivä joku transsukupuolinen hakataan kadulle, vaikka ihmiset ovat suvaitsevaisempia kuin koskaan. Pääosin jokaisessa sivistysmaassa on hyvin turvallista ja transsukupuolisten kuolemat USA:ssakin on todettu pääosin olevan seurausta joko ihan samanlaisesta huonosta tuurista kuin muillakin TAI tiettyjen ryhmien ollessa kyseessä, yhteisössä on hirveän iso huume ja prostituutio-ongelma, mikä valitettavasti nostaa riskin aivan valtavaksi. Tätä pelotetta sitten käytetään, vaikka maailma on pääosin ihan rauhassa, heillä on Suomessakin yhteiskunnan maksamat hoidot ja suomalainen yhteiskunta on hyvin rauhallinen ylipäätään.

7. Sensuuri: missä määrin yhteisö rajoittaa jäsenten mahdollisuutta tutustua ulkopuolisiin näkemyksiin yhteisöstä. Suoran kiellon lisäksi sensuuri toimii usein epäsuorana ryhmäpaineena: kunnon jäsenen ei odoteta haaskaavan aikaansa maallisiin tai demonisiin tiedonlähteisiin.

Niinpä. Saako transaktivistit kuunnella muiden näkemyksiä? Etsiä muuta tietoa?

8. Ihmissuhteiden rajoittaminen: onko painetta hylätä eri tavalla ajattelevien ystävien ja omaisten seura, entinen elämä harrastuksineen ja ilonaiheineen.

Kyllä. Nykyään neuvotaan jopa hylkäämään oma perhe (nuorille netissä) jos he vastustavat. Käsketään hankkiutua väärämielisistä ystävistä eroon ja transvihan levittäjistä.

9. Uusien jäsenien värväys: kuinka paljon painoa annetaan uusien jäsenien hankkimiselle ja lähetystyölle.

Paljon etenkin netissä, missä groomataan lapsia transkulttuuriin, annetaan neuvoja mitä sanoa transpolilla jne.

10. Peiteryhmät: kuinka suuri määrä yhteisöllä on sen määräysvaltaan kuuluvia ryhmiä, joilla on toinen nimi kuin yhteisöllä, esim. peiteyhtiöt ja ”hyväntekeväisyysjärjestöt”, joiden tosiasiallinen tarkoitus on tuoda lisää kannattajia ja rahaa.

Ai kuten hallituksen työryhmät, mitkä lopulta kaikki ovat transaktivismityöryhmiä? Ai kuten Amnesty Suomi? Että jos lahjoitan rahaa maailman ihmisoikeusjärjestölle, lahjoitankin rahaa transaktivisteille! Mietipä hetki miten valtava organisaatio tämän on pakko olla ja miten täysin törkeää manipulaatiota tämän AATTEEN taakse kätkeytyy, ei tämä ole enää mikään tavallinen aktivismi, tässä on takana hyvin, hyvin vaikutusvaltaista porukkaa.

11. Varakkuus: kuinka paljon rahaa tai omaisuutta yhteisöllä on käytössään tai se pyrkii haalimaan; miten paljon jäseniä painostetaan lahjoittamaan omaisuuttaan yhteisölle (esim. kymmenykset tuloista, erikoiskolehdit, yhteisölle testamentatut perinnöt).

No ilmeisen paljon kun se voi haalia sitä valtioltakin...

12. Poliittinen vaikutusvalta: kuinka paljon poliittista vaikutusvalta yhteisö haluaa tai on pystynyt hankkimaan esim. sijoittamalla jäseniään vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa.

Vihreät ja vasemmisto: aivan täysin aatteen vallassa. Vihreät etenkin, sisäministeri on jo hehkuttanut intersektionaalista feminismiä aina netissä asti ja hallituksen tasa-arvo-ohjelma on sen varassa: hallituksen polvella istuu ”sateenkaariverkosto” missä kaikki ovat transaktivisteja. Ai onko tällä poliittista valtaa? Enemmän kuin kenelläkään. Räsänen on VIIDESSÄ syyteharkinnassa. Jos Räsänen tuomitaan, kaikki tämä muuttuu laittomaksi.

13. Seksuaalinen manipulaatio: kuinka tarkkaan johtajat määräävät alaistensa seksielämästä.

Sitä en tiedä kuinka tarkkaan, mutta tämä seksuaalinen painostus ja painostus seksuaaliseen kanssakäymiseen transihmisten kanssa seksuaalisesta suuntautumisesta huolimatta on tasan tätä.

14. Eroa harkitsevien painostus: kuinka voimakkaasti jäseniä pyritään estämään lähtemästä liikkeestä tai kuinka paljon entisiä jäseniä painostetaan liittymään takaisin lahkoon, esim. yöllisten puhelinsoittojen avulla.

Detransitioituneita uhkaillaan, mollataan, ahdistellaan. Ihmiset eivät uskalla olla eri mieltä, puhua, sanoa mielipiteitään järjestöjen sisällä. Jopa tutkijat pelkää. Lääkärit on hiljaa.

15. Väkivallan hyväksyminen: kun johto harjoittaa sitä tai on kyse liikkeen edusta.

Tästä en tiedä enkä usko että fyysistä väkivaltaa on, mutta henkinen väkivalta on väkivaltaa.

16. Totisuus: kyvyttömyys sietää ryhmään, sen johtajiin tai oppeihin kohdistuvaa leikinlaskua.

Niin, kuinka huumorintajuisia transaktivistit ja intersektionaaliset feministit taas onkaan??? He eivät siedä ryhmään, aatteeseen eikä oppeihin kohdistuvaa huumoria mutta eivät edes muihin kohdistuvaa huumoria jonka luulevat kohdistuvan itseensä (Kontulan tapaus). Heillä ei ole yksinkertaisesti mitään huumorintajua ja kaikki, joka ikinen asia, on vihaa, fobiaa ja aggressiota.

PISTEITÄ JOKA OSIOSTA, TÄYDET PISTEET USEASTA.
Jos tällä mennään, kyseessä on erittäin vaarallinen aate. Minusta tämän tajuaminen oli todella mielenkiintoista, joskin melko kauhistuttavaa. Tämä ON lahko. Siinä, että mikäli tämän sallitaan jatkuvan, seuraukset ovat yhteiskunnalle melko huonot.

Vieraskynä: Ajatuksiani työpaikkojen Pride-koulutuksista

Tämänkertaisen vieraskynän kirjoittaja on nimettömänä pysyttelevä julkisen sektorin työntekijä, joka on kyllästynyt Setan järjestämiin koulutuksiin työpaikallaan. Tässä kirjoituksessa hän hieman kertoo siitä, että minkälaisia koulutuksia Seta järjestää hänen työpaikallaan.

Kirjoittaja näytti minulle ottamiaan kuvia koulutusmateriaalista, mutta ei halunnut minun liittävän niitä tähän, sillä hän oli epävarma siitä, että minkälaisia sääntöjä työpaikan sisäisten koulutusten materiaalien julkiseen jakamiseen liittyy, ja hän pelkäsi saavansa osakseen jonkinlaisia sanktioita. Hän tässä kirjoituksessa kuvailee kuitenkin koulutusten sisältöä omin sanoin. Materiaalien luulisi olevan saatavissa Setalta, mikäli joku lukija on niistä kiinnostunut, sillä Seta käyttää niitä koulutuksissaan muutenkin.

Kirjoittaja linkkasi tämän sivuston, jolla kyseinen koulutus mainitaan, mutta itse latauslinkki ei toimi. Sivulla kuitenkin mainitaan Setan koulutussunnitelija Marita Karvinen nimeltä, sekä hänen yhteystietonsa. Koulutuksesta on juttua myös Helsinki Pride -yhteisön sivuilla.

ONKO SETA KÄYNYT KOULUTTELEMASSA SINUN TYÖPAIKALLASI? Esitän yleisen vieraskynäkutsun kaikille lukijoille. Voit kirjoittaa omista kokemuksistasi nimellä, nimimerkillä tai täysin anonyyminä. Lähetä tekemäsi vieraskynäkirjoitus osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com.

On aikakin, että suuri yleisö saa tietää, että minkälaista tuubaa Seta levittelee hömppäkoulutuksiensa muodossa ja mukamas asiantuntijana. Lisäksi olen aika varma, että valtaosa homoista/transsukupuolisista ei hyväksy sitä, että minkälaista shittiä heistä selitellään valtaväestölle. Sinun homona/transsukupuolisena kannattaa tiedostaa tämä.



********


AJATUKSIANI TYÖPAIKKOJEN PRIDE-KOULUTUKSISTA
Kirjoittanut: Liittoutumaton rivityöntekijä


Valtioneuvostossa perustettiin kaikessa hiljaisuudessa syksyllä 2019 sateenkaariyhteistyöverkosto, jonka alkuperäinen nimi oli Valtioneuvoston HLBTI-verkosto. Toimintaa koordinoivat oikeusministeriö sekä sosiaali- ja terveysministeriö. Verkoston kaikista jäsenistä ei ole tietoa eikä myöskään siitä, miten sitä rahoitetaan. Lokakuussa 2020 Kristillisdemokraattien kansanedustaja Antero Laukkanen kysyi eduskunnan kyselytunnilla pääministeri Sanna Marinilta, onko hallitus antanut tällaisen verkoston kautta erityisaseman joillekin ryhmille. Marin sanoi, ettei ollut tietoinen verkostosta, vaikka hän oli juuri kuukautta aiemmin syyskuussa Helsinki Priden virallisena suojelijana kertonut siitä ja sen tarkoituksista (halu parantaa sateenkaariyhteistyötä ja tavoitteena edistää sateenkaaripolitiikkaa). Marin kiisti, että kyseessä olisi ns. salaseura.

Omassa työyhteisössäni järjestettiin Helsinki Priden yhteydessä Seta:n Working with Pride-teemainen koulutus, jossa käytiin läpi mm. aiheeseen liittyvää termistöä, lainsäädäntöä, LHBTIQ-historiaa, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämistä työpaikoilla sateenkaarinäkökulmasta ja ”hyviä inklusiivisia käytäntöjä”. Henkilöstökoulutuksen lisäksi LHBTIQ-aihe tulisi Seta:n mukaan huomioida ja saada näkyvyyttä vähemmistöille sopivina työvaatteina, WC-tilojen järjestelyissä, palavereissa, arvoissa, viestinnässä, työnantajatahon kannanotoissa aiheeseen liittyviin uutisiin, lomakkeissa, sähköisissä uutiskirjeissä, ilmoitustauluilla jne. Käytännössä siis vähän kaikkialla. Oli hämmentävää lukea samaan aikaan vastamedian uutisointia Helsinki Priden epämääräisiltä kuulostavista ohjelmanumeroista: mm. kemikaaliseksi-luennosta, lasten drag queen-työpajasta, dildobingosta. Äkkiseltään ei tule mieleen, mitä näillä on tekemistä mainostetun yhdenvertaisuuden edistämisen kanssa. Mitä tapahtuu tällaista toimintaa yhteistyöllään tukevien työnantajatahojen arvokkuudelle ja uskottavuudelle?

Mielestäni on kyseenalaista, että ideologisesti värittynyttä koulutusta järjestetään työpaikoilla. Osa ihmisistä, erityisesti perinteisiä arvoja kannattavat, alkavat olla jo lopen kyllästyneitä tähän sateenkaariaatteen ja intersektionaalisen feminismin väkipakolla tuputtamiseen. Erityisesti julkisen sektorin kuuluisi pysyä neutraalina, eikä esimerkiksi liputtaa vuosittain sateenkaarilipuilla tai osallistua marsseille. Eihän samainen taho liputa esimerkiksi vammaisjärjestöjen tai romanienkaan lipuilla säännöllisesti. Muille vähemmistöille tai valtaväestölle voi muodostua käsitys, että tiettyä vähemmistöryhmää suositaan, vaikka hallintolaki velvoittaa jo lähtökohtaisesti kohtelemaan ihmisiä tasaveroisesti.

Koulutuksen yhteydessä tuli esille, että työyhteisössämme ei ollut tiettävästi esiintynyt niin yhteisön sisällä kuin sieltä ulospäinkään seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistunutta syrjintää. Olemme itse asiassa olleet käytäntöinemme ihmisiä yhdenvertaisesti kohteleva taho jo ammoisista ajoista. Missä siis ongelma? Keskustelu harhautui sitten sivuraiteille, alettiin puhua esimerkiksi ikä- tai ihonvärisyrjinnästä. Tulee väistämättä vaikutelma lapsenomaisesta huomionhakuisuudesta. Joillakin mieli vain pahoittuu toistuvasti arjessa. Koetaan ja haetaan syrjintää sieltä, missä sitä ei edes ole - edes niissä rakenteissa - ja jostain syystä tarvitaan kuitenkin erityiskohtelua. Aktivistipiireissä tuntuu olevan myös tarvetta määritellä, mitä muut ihmiset saavat asioista ajatella ja sanoa. Tähän törmäsi hiljattain esimerkiksi kansanedustaja Anna Kontula julkaistessaan Twitterissä satiirisen sarjakuvan, jonka joukko transaktivisteja tulkitsi transmisogyyniseksi ja odotti myös Kontulan ja muidenkin tekevän niin.

Unisex-WC:t kuulemma tarvitaan, koska ”jotkut joutuvat koulussa tai työpaikallaan olemaan juomatta koko päivän, jottei tarvitsisi mennä normaalivessoihin”. Esimerkiksi eräässä ison suomalaisen kaupungin sairaalassa jouduttiin unisex-WC:t palauttamaan takaisin sukupuolitetuiksi, koska asiakkaat (siis enemmistö = ei seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat) kokivat yhteisvessat kiusallisiksi. Joissakin kouluissa on toimittu samoin, koska monet tytöt joutuivat pidättelemään koko päivän uskaltamatta mennä poikien kanssa samaan vessaan. Jos sukupuolitetut vessat eivät sateenkaariväelle kelpaa, voi käyttää  invavessoja. Vessojen remontointi unisex-versioiksi ei ole ilmaista sekään.

Pride-viikon yhteydessä keskusteltiin myös palaverikäytännöistä. Niissähän pitäisi kuulemma esittelykierroksella ja työkavereita puhutellessa noudattaa jotakin lumihiutale-säännöksiä persoonapronominien suhteen, jottei kukaan vaan loukkaannu. Tämä on ainakin suomenkielisiä palavereita pitäville työyhteisöille täysin turhaa vouhkaamista, koska meidän persoonapronominimme hän on sukupuolineutraali ja ihmisiä kutsutaan etunimillä. Tai vaikka lempinimillä. Seta:n väen mielestä inklusiivisuus tulisi ottaa huomioon palavereja pidettäessä. Eräs osallistuja kysyi, miten se heidän tapauksessaan otetaan, kun aihepiiri on koko lailla täysin eri sfääreistä eikä siihen oikein saa inklusiivisuutta mitenkään ympättyä mukaan. Kouluttajan mielestä palavereissa on hyvä puhua välillä muustakin kuin työasioista. ”Olisiko teillä hetki aikaa keskustella inklusiivisuudesta?” Ei, ei ole aikaa eikä suurinta osaa taida oikein kiinnostaakaan.

Koulutusmateriaalin mukaan mikroaggressio voi työpaikalla ilmetä mm. niin, että todetaan työkaverille: ”En olisi uskonut, että olet homo.” Miten usein tällaisia kommentteja oikeasti kuulee? Omassa työyhteisössäni en ole kuullut koskaan. Tavallisia ihmisiä ei työpaikoilla yleensä kiinnosta pätkääkään muiden työkavereiden seksuaalinen suuntautuminen ja mahdollinen vähemmistöön kuuluminen. Ehkä pienen väestönosan ajatusmaailma pyörii toistuvasti sukupuoliin ja seksielämään liittyvien teemojen ympärillä, mutta valtaosaa ihmisiä taasen ei juurikaan kiinnosta muiden makuukammarielämä. Tavallisesti työpaikoille mennään ensisijaisesti tekemään töitä, ei pohdiskelemaan muiden suuntautumista. Jos jotakuta esimerkiksi avoimesti nimitellään halventavasti seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi, tulee se tietysti selvittää ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin työpaikkakiusaamistapaukset. Koko mikroaggressio-keskustelu sen sijaan vaikuttaa neuroottiselta muiden ihmisten eleiden, ilmeiden, asentojen ja lauseiden pilkun paikkojen kyttäämiseltä. Moni kysyy jo aiheellisesti: uskaltaako työpaikoilla enää mistään puhua, ettei vain joku loukkaannu?

Edelleen koulutuksen mukaan työyhteisön yhteiskuvissa tulisi ilmetä monimuotoisuus eli esillä olisi oltava kaikennäköistä, ei vain yhdennäköistä väkeä. Hetkinen. Kaikkihan me olemme erinäköisiä, vaikka työyhteisö nyt sattuisi koostumaan vaikkapa valkoihoisista nuorista naisihmisistä. Kuten esimerkiksi tämän sateenkaariverkoston alulle pannut Suomen valtioneuvoston viisikko ennen Kulmunin vaihtumista Vanhaseen. Mikä ihmeen itseisarvo se on, että työyhteisön yhteiskuvissa esiintyy erirotuisia, eri seksuaalisesti suuntautuvia, eri ikäisiä, terveitä ja vammaisia jne?  Työyhteisöähän ei pitäisi koota ulkoisten seikkojen vaan henkilöiden pätevyyden perusteella. Seta:n kouluttajan mukaan työryhmän koostuminen esimerkiksi vain valkoisista miehistä on merkki siitä, ”ettei ole annettu tilaa kaikille”. Tervetuloa todellisuuteen, kaikki eivät voi päästä kaikkiin työpaikkoihin. Jotkut alat ja työtehtävät nyt vain ovat luontaisempia miehille tai naisille.  Intersektionaalisen feminismin ajaminen työpaikoille johtaa siihen, että työyhteisöt alkavat vähitellen koostua työtehtäviin inkompetenteista yksilöistä, jotka täyttävät kylläkin ulkoisilta ominaisuuksiltaan jonkun uhripisteytysjärjestelmän kriteerit.

Koulutuksessa annettiin myös vinkkejä ”LHBTIQ-liittolaisille” työyhteisössä. Liittolainen-sanasta ainakin itselleni tulee mielleyhtymä jonkinlaisesta sodankäynnistä. Onko Seta ja transaktivistijoukko sodassa? Ketä vastaan ja miksi?  ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!”-ajattelua? Työyhteisöjen johto ei aina näemmä uskalla vastustaa tällaista painostusta, koska pieni mutta äänekäs vähemmistö aloittaisi välittömästi massiivisen maalittamiskampanjan verkossa, puolueellisen valtamedian tukemana. Oli suorastaan säälittävää seurata esimerkiksi erään ison vaatefirman ryömimistä transaktivistien vaatimusten mukaan, kun lupasivat poistaa verkkokaupastaan kahteen sukupuoleen perustuvan binäärisen hakujaottelun. Yrityksillä on melkoinen tasapainotteleminen tässä "sodassa", jossa lopputuloksena voi olla osan asiakaskunnan menettäminen.

Mielestäni ihmisten työpaikat tulee jättää trans- ja miltä tahansa aktivismeilta rauhaan, koska suurin osa haluaa vain keskittyä tavanomaiseen arkiseen työntekoon. Kohtaamaan erilaiset ihmiset ihmisinä, hyviä käytöstapoja noudattaen. Ilman sekavan oloisia selvityksiä esimerkiksi useista kymmenistä eri sukupuolen kokemuksista ja vaatimuksista, miten ne tulisi muiden CIS-ihmisten (!) osata sensitiivisesti ottaa huomioon. Vetoan myös julkisen ja yksityisen puolen työnantajiin. Uskaltakaa suhtautua kriittisesti ja vastustaa tätä kehitystä. Työyhteisössä ei alaisten pidä joutua sosiaalisen paineen alla  tekemisiin minkään aatteiden kanssa, varsinkaan sellaisten, jotka ovat mahdollisesti omaa arvomaailmaa vastaan. Jotkut voivat kokea epämiellyttävänä, jos heidät työajan ulkopuolella leimataan olevan jollain lailla kytköksissä esimerkiksi Seta:an työpaikkansa Pride-hypetyksen kautta. Politiikka ja ideologiat kuuluvat vapaa-ajalle.

Vieraskynä: Dysforia, identiteetti ja lapsuus

Näin naistenpäivänä on ilo julkaista teille tämä teksti nimimerkiltä "Tyttö tuonpuoleisesta". Kirjoittaja on itseään aikaisemmin transsukupuolisena miehenä pitänyt nuori lesbonainen. Hänet käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi hänen terapeuttinsa, koska "Tyttö" oli ns. viallinen nainen. "Tyttö" kuitenkin ymmärsi ennen transhoitojen aloittamista olevansa tekemässä virheen. Hänen transhoitojaan ei koskaan päädytty aloittamaan. Kirjoittajan aiempi teksti löytyy tästä. Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

Hyvää naistenpäivää kaikille lukijoille!

*****

DYSFORIA, IDENTITEETTI JA LAPSUUS
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

Varhaisin muistikuvani sukupuoli-identiteetin astumisesta elämääni on, kun hyvää tarkoittava täti kysyy isältäni, onko rattaissa istuva lapsi tyttö vai poika.
"En minä ole tyttö enkä poika! Minä olen hevonen!" huudan isäni päälle.
Tämä voi tosin olla valemuisto. Epäilen nykyään kaikkea, mikä liittyy sukupuoliristiriitaani nuorella iällä.

Vanhemmiltani ei tullut minkäänlaista viestiä sen suhteen, miten minun tulisi tyttönä käyttäytyä suhteessa maailmaan. Minun annettiin leikkiä dinosauruksilla ja autoilla. Olin kyllä hieman kiinnostunut myös niinsanotuista prinsessaleikeistä lyhyen ajan, mutta seikkailut ja tappamisjutut ja tarinat veivät voiton. Jos joku lukee Harry Potteria, olin tyypillinen korpinkynsi. Aina nenä kirjassa tai sitten ulkona telmimässä puiden katveessa mielikuvitusystävieni kanssa.

En vieläkään identifioidu naiseksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten näe naiseutta identiteettinä vaan sinä kokemuksena, joka johtuu naiskehossa elämisestä. Tunnistan kehoni omakseni. Se vain lienee olemassa tällaisena, identifioiduin siihen tai en. Se, että havainnoin sitä, ei vielä liity identiteettiini mitenkään. Se on tietynlainen kuori, tietty tomumaja, ajatuslaiva jota minä persoonallisuuteni kanssa ohjaan.

Ajatusmaailmani on tietysti muuttunut viime vuosina aika paljon, mutta olen silti sama ihminen. Muistan yhä, miltä kehodysforia tuntuu ja jos ajattelen sitä, voin kääntää sen päälle. Olenko jotenkin ollut epäaito transihmisyyteni kanssa? Mistä sen olisi voinut tietää, kun oireilin tismalleen samalla tavalla vuosia kuin niin useat transitioon asti päätyneet?
Minulla on kuitenkin samanlaista taustaa; mieshahmoihin samaistuminen, poikamainen ulkomuoto ja äänekäs vastustus tytöksi erittelyä kohtaan. En vihannut vaaleanpunaista sen takia, että siinä olisi värinä ollut jotain huonoa, vaan sen takia, että kyseessä oli tytöille tyrkytetty väri. Minä en halunnut olla passiivinen prinsessa vaan seikkailija, aktiivinen toimija, eikä siinä nyt ole mitään erikoista sinällään.

Prinsessa oli muuten sana, jota ensimmäinen terapeuttini rakasti käyttää minua vastaan, antimonarkistista poikatyttöä, joka koki sen turhankin nöyryyttävänä. Kun vertaan nykyiseen minuuteeni, pystyn hyvin kuuntelemaan, kuinka olen hieno neiti tai prinsessa, vaikka kuka hyvänsä minut tunteva tietääkin etten asetu noihin sanoihin mitenkään päin.

Palatakseni asiaan - mikä tekee juuri minun kokemuksestani epätyypillisen? Nuo samat huolet painavat transmiehiä ja -poikia hyvin yleisesti. Lisäksi tietysti kehodysforia, joka alkoi minulla (kuten usein käy) juuri murrosiän kynnyksellä.
Miksi juuri minä paranin dysforiasta miltei kokonaan? Vaikka se oli voimakkaampi kuin mikään muu inhon ja depersonalisaation tunne kehoani kohtaan? Huijaanko itseäni? En mielestäni. Olen aidosti onnellinen, vaikka ahdistun monesti siitä ajasta jonka olisin voinut käyttää itseni rakastamiseen. Minusta nykyinen suhteellisen seestynyt tilanteeni ei sulje pois sitä faktaa, että dysforiani oli aitoa. Se oli keskittynyt nimenomaan naiseuden tuntomerkkeihin. Se oli repivää, ällöttävää ja sairasta. En toivoisi kenenkään ristiksi.

Nyt varmaan joku ajattelee, että patoan vain tunteeni ja minun pitäisi tulla uudestaan itselleni kaapista transmiehenä. Vaan olisihan se näin lesbon näkökulmasta sääli, jos näin hienoa naisen kehoa lähtisi muuttelemaan jonkin periaatekysymyksen vuoksi. Tehkööt muut mitä tahtovat, en jaksa käydä kamppailua kenenkään muun sukupuolesta kuin omastani. Mutta transpolille en mene. Enkä riisu yltäni sen asian tunnustamista, että olen nainen tai tyttö. Olin tyttö kun halusin olla hevonen, olin tyttö kun vihasin rintojani, ja vaikka jonkin aikaa olinkin mielestäni trans, on minun silloinen mielipiteeni herttaisen yhdentekevä sen rinnalla, että tämä ruumis pitää vain hyväksyä. Toista samalaista en saa.
Ei transitio olisi minua auttanut.

Minulta kysytään vieläkin, miksi puhun poikamaisella äänellä. Monet hätkähtävät käytöstäni, vaikken varsinaisesti ole huonotapainen. Voisi kuvitella, että joudun jotenkin uudestaan assertoimaan itselleni ja muille sukupuoleni, kuten olen tässä tekstissä tehnyt. Tosiasiassa minua huvittaa jokainen kerta, kun ajattelen itseäni naisena syystä tai toisesta. Nauran itsekseni sille harhaluulolle, ettei tämä kroppa ole minua varten. Ehkä olisin erilainen, jos olisin syntynyt pojaksi. Mahdotonta sanoa. Siinäkin tapauksessa että minulla olisi miehen mieli, olen sopeutunut jo uskomattoman hyvin elämään tässä varastetussa naiskehossa, eikä kukaan ole pääni sisällä tullut vaatimaan sitä takaisinkaan.

Vika olikin dysforiassa, ei sukupuolessani.

Vieraskynä: Minä ja trans

Tämänkertaisen vieraskynäkirjoituksen meille tarjoilee nimimerkki "Tyttö tuonpuoleisesta", joka on itseään aikaisemmin transsukupuolisena miehenä pitänyt nuori lesbonainen. Hänet käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi hänen terapeuttinsa, koska "Tyttö" oli ns. viallinen nainen. "Tyttö" kuitenkin ymmärsi ennen transhoitojen aloittamista olevansa tekemässä virheen. Hänen transhoitojaan ei koskaan päädytty aloittamaan.

Olen blogissa maininnut pari kertaa sen, että jotkut ovat sitä mieltä, että moderni transagenda on uusi homojen eheytymisterapian muoto (linkki 1, linkki 2, linkki 3, linkki 4), erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. Etenkin hyvin konservatiivisten tai uskonnollisten vanhempien on joskus helpompi sulattaa lapsen sukupuolenvaihdos kuin lapsen homoseksuaalisuus (lesbotyttärestä tulikin heteromies tai homopojasta tulikin heteronainen). "Tyttö tuonpuoleisesta" todistaa, että huoli on aiheellinen ja tätä oikeasti tapahtuu Suomessa 2000-luvulla.

Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

*****


MINÄ JA TRANS
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

"Kumpi on kauniimpi? Minä vai äitisi?" Terapeuttini tapittaa minuun ylimeikatuilla sinisillä silmillään.
Suuni on yhtäkkiä kuiva. Haluan sanoa 'äitini'. Hän ei meikkaa eikä arvostele muita naisia ulkonäön perusteella. Hän on muutenkin paljon kauniimpi kuin tämä olento edessäni, joka pukeutuu kuin 2000-luvun pissikseksi kutsuttu ihmistyyppi, ollen tosin yli kaksin verroin keskimääräistä lajin edustajaa vanhempi.
Juuri siinä hetkessä vihaan terapeuttiani tuhottoman paljon.

"Homot eivät ole oikeita miehiä."
"Nainen on liian samanlainen ollakseen toisen naisen kanssa."
"Nainen ei pidä lompakkoa taskussa."
"Oletko ajatellut, että olisitkin poika?"
Pääni oli täynnä näitä lauseita ja kaunaa niiden laukojaa kohtaan. Olin ollut kiusattu sen takia, että pukeuduin collegevaatteisiin ja näytin liian ruokkoamattomalta tullakseni ikäisteni tyttöjen kanssa toimeen. Minulle tarjottiin kahta vaihtoehtoa; naisistu, heitä meikit naamaan ja kävele sipsuttaen tai hakeudu sukupuolenvaihdoshoitoihin. Pyörittelin päässäni molempia. En halunnut tuottaa terapeutilleni sitä tyydytystä, että muuttuisin hänen kaltaisekseen teräväkieliseksi korkokenkäolennoksi.
Omaa vikaani oli se, etten itseinhossani nähnyt kolmatta vaihtoehtoa.

Kaikenlaisia ahdistavia ajatuksiani pyöri päässäni. Kuinka rintani tekivät minusta saman joukon edustajan terapeuttini kanssa. Kuinka ruumiini oli tarkoitettu muiden käyttöön, kantamaan lapsia, vaikka minulla oli vahva tarve omistaa itseni kokonaan. Ajatuskin raskaaksi tulemisesta sai minut haluamaan vahingoittaa itseäni. En kestänyt miesten katseita, en sitä limaista oloa baari-illan jälkeen kun olin ollut niille alttiina. Halusin hyökätä kaikkea sitä vastaan mikä tuli iholle ja halusi niputtaa minut samaan joukkoon kiusaajieni ja terapeuttini kanssa. Koin itseni oksettavaksi. Rasvaprosentti? Liian korkea, tunsin itseni lihavaksi vaikka olin hoikka normaalipainoinen. Lantio? Liian leveä, en tehnyt ylimääräisiksi kokemillani senteillä mitään. Rinnat? Niille minulla ei ollut mitään käyttöä, halusin repiä ne irti ettei kukaan katsoisi niitä ihaillen. En voinut rakastaa mitään sellaista itsessäni, mikä teki minusta naisen. Minun kaltaiselleni ihmiselle ei mielestäni ollut olemassa onnellista tapaa olla naaras, olin liian äänekäs, liian itsenäinen ja raju, liian suorasukainen ja ennen kaikkea liian lesbinen.

"Kyllä me sinut hommataan transhoitoihin, älä huoli", uusi terapeuttini sanoo. On ensimmäinen tai toinen kerta, kun tapaamme.
Hänen huoneessaan on ikoneja ja hän puhuu hyvin nopeasti. Alan epäillä, että terapeutillani on mania.
Epäilen myös tässä vaiheessa, onko transhoidoissakaan mitään järkeä.
Pyörittelen asiaa, ja sisälläni syntyy dysforiankin ylitse kantava ajatus: entä jos dysforia onkin väärässä ja minussa ei olekaan mitään vikaa? Entä jos olen erilaisena, poikamaisena, aavistuksen Asperger-piirteisenä, ylitarkkana lesbonaaraana juuri sopiva eikä minun tarvitse olla kukaan muu?

Minun olisi pitänyt tietää, etten halua miehiltä muuta kuin pakopaikan naisten maailmasta jossa minua nälvittiin ja arvosteltiin säälimättä. Miehet ja aiemmin pojat inspiroivat minua olemaan parempi ihminen ja vaatimaan vähemmän armopaloja. Tilanne on sittemmin parantunut, mutta nuorempana ollessani tyttöseurassa halusin ampua itseni. En jaksanut sitä kaksinaamaisuutta, jota suurin osa ikäryhmäni naisista harrasti. Ja silti, niitä harvoja naisia jotka eivät minua inhonneet, minä rakastin silloinkin kun ei objektiivisesti olisi pitänyt, minä halusin heidät iholleni, heidän kosketuksensa tuntui kodilta.
Jos vihaa ja rakastaa samaan aikaan jotain ryhmää ja kuuluu itsekin siihen, voi kokea syvää ristiriitaa. Saattaa myös alkaa vihata itseäänkin.

"Kumpi olisi parempi?" kysyn ystävältäni, vaikka tiedän jo tasan tarkkaan kumpi on vastaus ahdistukseeni.
"Nainen", hän vastaa ja katsoo minuun.
Olen rauhallisempi. Dysforia muuttuu jotenkin; se koteloituu ja alkaa rapistua pikkuhiljaa.
Entisen terapeuttini määritelmän mukaista naista minusta ei saa vieläkään, ja hyvä niin. Olen nainen joka haluaa naisia; olen outolintu; olen monta asiaa samaan aikaan enkä halua enää että minua kohdellaan silkkihansikkain. Loppu munankuorilla kävelylle. Loppu jatkuvalle tuskalle ja tunteelle siitä, että minussa on jotain perinpohjaisen väärää.
Suljen mielessäni kirjan täynnä minua hoitaneiden ihmisten letkautuksia, jotka päästin ihon alle.
Minuun ei kykene enää mikään homofobian terä; olen pahimman jo käynyt läpi ja iloitsen, kun säästyin näin vähällä. Monelle muulle kävi toisin ja käy jatkossakin.
Istun sohvalla naisenperseelläni ja kirjoitan naisenkäsilläni näitä sanoja. Voin hyvin; olen vahvempi kuin koskaan ennen.

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

Tervetuloa blogin ensimmäisen vieraskynäpostauksen pariin. Tässä postauksessa annan äänen M:lle, suomalaiselle perheenäidille, joka on huolissaan teini-ikäisen tyttärensä puolesta. Kirjoitus käsittelee erästä viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, josta käytetään englanninkielisessä maailmassa nimitystä Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD) eli yhtäkkisesti puhjennut sukupuolidysforia. Suomessa ilmiö on vielä aika tuntematon, mutta ulkomailla siitä on puhuttu jo vuosia, ja ulkomailla on myös kokonaan tähän ilmiöön erikoistuneita terapeutteja. Ilmiöstä on hyvin paljon tietoa 4thwavenow -blogissa, josta löytyy paljon aiheeseen liittyviä vieraskynäpostauksia sekä perheiden haastatteluja. Ohessa myös kansainvälinen ROGD-lasten vanhempien tukisivusto.

Kirjoittaja M haluaa pysyä anonyyminä suojellakseen alaikäistä tytärtään. Hänelle voi esittää kommentteja tämän kirjoituksen kommenttiosastolla.

Tahdotko sinä kirjoittaa blogiin oman vieraskynäpostauksen jostakin itseäsi koskettavasta aiheesta? Lähetä kirjoitus osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com. Voit kirjoittaa omalla nimellä tai nimimerkillä.

***

KIRJE ERÄÄLTÄ ÄIDILTÄ
Kirjoittanut: M

Ok. Let’s do this. Elämäni pelottavin kirjoitus tulee tässä. Tämä on todellista mustaa valkoisella.

Olen tavallinen suomalainen äiti – ainakin koen olevani tavallinen, miten se nyt määritelläänkään. Omasta mielestäni minulla on maailman tavallisin elämä. Perhe, pari lasta, työ, sauvakävelylenkit. Olen kasvattanut lapsiani rakkaudella ja rajoilla, keskitiellä ja arkisesti. Minulla oli ennen tapana suhtautua tyynesti uhkakuviin, joista silloin tällöin kuulin – haasteista, joita minun lasteni sukupolvi tulisi kohtaamaan esimerkiksi sen myötä, että he ovat some-ajan lapsia. Jotenkin ajattelin, että not in my background. Miten mikään erityisen vahingoittava ilmiö voisi kohdata meitä, miten se voisi olla edes kiinnostunut meistä?

Mutta tänään minulla on teini-ikäinen tytär, joka vilpittömästi kokee olevansa poika. Ja nyt, hyvä lukija, ethän triggeröidy. Tiedän, että käytin äsken ilmaisua ”erityisen vahingoittava ilmiö” ja nyt sinä ajattelet, että olen täynnä transfobiaa. En ole.

Fobian sijaan olen huolestunut ilmiöstä, joka on lähivuosina määritelty termillä Rapid Onset Gender Dysphoria. Ilmiötä ovat tutkineet ainakin Lisa Littman, Lisa Marchiano sekä J.Michael Bailey ja Ray Blanchard. ROGD tarkoittaa yllättäen ja nopeasti kehittynyttä sukupuolidysforiaa, joka ilmenee lapsella tai nuorella, jolla ei ole ollut nuorempana mitään viitteitä oman sukupuolensa kyseenalaistamisesta. Ilmiötä pidetään uutena eikä sitä ole tutkittu vielä paljon, mutta jonkinlaisia yhteenvetoja ROGD-nuorista on jo tehty. Moni heistä kärsii erilaisista mielenterveyden ongelmista, taustalta voi löytyä sosiaalisen kanssakäymisen haasteita ja AS-kirjon piirteitä, ja valtaosa omaksuu transsukupuolisen identiteetin sen jälkeen, kun on oppinut asiasta sosiaalisessa mediassa.  Suuri osa heistä on tyttöjä, mutta myös poikia löytyy.

Minun lapsellani ei ole lääkärin tekemää diagnoosia ROGD:sta, mutta kun luen esimerkiksi edellä mainittuja artikkeleita ja lukuisia muita aihetta käsitteleviä kirjoituksia, löydän tyttäreni niistä niin selvästi, että se on lähes pelottavaa. Suurimman osan tiedosta olen saanut englanninkielisiltä sivuilta. Toki Suomessakin ilmiö jo tunnetaan, mutta odotan edelleen, että näkisin aiheesta huolestuneita ja kattavia kannanottoja. Minun käsitykseni nimittäin on, elettyäni tätä vaihetta lapseni kanssa sekä tutustuttuani kymmeniin ja taas kymmeniin kertomuksiin kansainvälisillä vertaistukipalstoilla, että ROGD todellakin ON erityisen vahingoittava ilmiö. Mutta väitteeni ei liity millään tavalla sukupuolivähemmistöihin. Vaan siihen, että äkilliset keho- tai sukupuolidysforiat tuntuvat olevan raju reaktio muille ongelmille kuten masennukselle – tai ihan vain sille, että murrosiän läpi kasvaminen on helvetin vaikeaa nykynuorille. Tiedän, että en ole lääkäri (niin, en muuten ole, vaikka minusta kuinka TUNTUISI siltä) eikä ole minun asiani määritellä uusia diagnoosiluokituksia. Mutta kai ihmisillä on oikeus kertoa mielipiteitään kokemusasiantuntijoina? Mielestäni ROGD on vahingollinen ilmiö, koska se väittää tarjoavansa vastausta (”Oletkin toista sukupuolta”), vaikka todellisuudessa se estää nuorta kysymästä oikeita kysymyksiä (”Miksi tunnen näin? Millaisia käsittelemättömiä asioita minulla on? Mitä tyttöys tai poikuus oikeastaan tarkoittaa? Millainen tyttö tai poika minä olen?”)

Tammikuussa 2019 satuin lukemaan artikkelin Helsingin Sanomista. Siinä kerrottiin englantilaisesta anoreksian hoitomenetelmästä, joka on lähivuosina tuotu myös Suomeen. Menetelmä on perheterapialähtöinen ja se perustuu ajatukseen, jonka mukaan vanhemmat tulee voimaannuttaa, kouluttaa ja oikeuttaa hoitamaan lapsensa sairautta (lääketieteellisen hoidon lisäksi). Vanhemmilla on esimerkiksi oikeus vaatia ja vahtia, että lapsi syö.

Vau, huokaisin hiljaa vaikuttuneena mielessäni. Ja kateellisena. Kunpa minunkin tyttärelläni olisi anoreksia. Miksi hänellä täytyy olla tämä toinen dysforia?

Seuraavassa hetkessä tajusin, miten absurdilta kuulostan. Miten olen voinut joutua tilanteeseen, jossa edes ajattelen jotain näin kummallista? Minä? Me, meidän perheemme?

Tietenkään en oikeasti toivo lapselleni anoreksiaa. Vaan toivon, että kun nuoret tytöt (ja myös pojat) alkavat kokea toisen muotoista vakavaa kehodysforiaa, jossa he painonsa sijaan kyseenalaistavat sukupuolensa, heidänkin perheidensä tueksi rientäisi moniammatillinen työryhmä menetelmineen. Joka vakuuttaisi, että tästä selvitään. Lapsesi oireilee nyt vakavasti ja tämä kaikki vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko perheeseen, mutta apua on saatavilla. Ehkä ja toivottavasti tämä jo onkin joidenkin perheiden kokemus Suomessa, en tiedä. Itse olen toistaiseksi hakenut apua varovasti ja tunnustellen, sillä suoraan sanottuna minä pelkään. Pelkokuvissani olen tyttäreni kanssa tapaamassa lääkäriä, joka kuuntelee häntä puoli tuntia ja antaa sen perusteella diagnoosin: poika. Ihan vain siksi, että tyttärestäni yhtäkkiä tuntuu siltä, että hän on poika. Valitettavasti olen lukenut liian monia tarinoita esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa perheille on käynyt juuri noin. ’Mutta mehän olemme järkevässä Suomessa’, yritän vakuuttaa itseäni. Se ei ole vielä auttanut; pelkään yhä.

Yksi tämän kirjoituksen tarkoituksista on antaa ääni vanhemmille, jotka yrittävät ymmärtää tätä ilmiötä. Uskon puhuvani monen hämmentyneen äidin ja isän suulla, kun sanon: Rapid Onset Gender Dysphoria, vihaan sinua. Vihaan sinua, mutta kanssasi on pakko tulla toimeen. En vihaa sinua siksi, että vihaisin transsukupuolisia. Minulla ei ole fobiaa enkä ole rasisti. Vihaan sinua, koska rakastan lastani niin paljon. Vihaan sinua, koska sinä olet viestintuoja, joka kertoo minulle sellaisia asioita tästä ajasta jossa elämme, joista en haluaisi tietää mitään. Minun tyttärelleni esimerkiksi valehtelet, että mikään hänessä ei ole enää arvokasta. Koska vain halvan ja arvottoman voi pyyhkiä pois – tässä tapauksessa hänen ainutlaatuisen persoonallisuutensa, sen millainen ihminen hän on tyttönä. Ehkä olet kehittynein naisvihan muoto sitten seksiorjien keksimisen. Mikä oletkaan, niin olet tullut tuhoamaan, ryöstämään ja valehtelemaan. Valitsemasi uhrit ovat niitä, jotka eivät osaa puolustaa itseään; lapsia ja nuoria. Sinä, kyseenalaistamisen ammattilainen, tulet ja kyseenalaistat heidän koko identiteettinsä siinä vaiheessa, kun he ovat ikänsä puolesta hauraimmillaan. Tulet ja heität heidän kasvoilleen sangollisen itsevihaa.

Mutta tiedätkö – minäkin kyseenalaistan sinut. Sinulla EI ole oikeutta sekoittaa minun lapseni päätä ja levitellä naurettavia harhojasi tässä maailmassa. Sen sijaan minulla on oikeus suojella lastani sinulta. Ja yhteiskunnalla on siihen jopa velvollisuus. Onhan?

Niin, missä viipyy laaja rintama lastensuojelun, -kasvatuksen ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka vetoaisivat esimerkiksi sen puolesta, että maamme translaki EI kaipaa muutoksia koskien alaikäisiä lapsia?

Käytän voimakasta kieltä ja olen kirjoittaessani käynyt vihaiseksi, mutta kirjoitukseni ei ole sodanjulistus sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Ei Setaa kohtaan, ei transaktivisteja kohtaan. En halua nostattaa vastakkainasettelua vaan huolta. Kuten jo aiemmin totesin, minulle ROGD näyttäytyy sairautena, johon nuori sairastuu aivan kuin vakavaan syömishäiriöön, usein seurauksena mielenterveyden ongelmista. Se myös näyttää leviävän sosiaalisesti ja yhteisöllisesti – emme voi vähätellä sosiaalisen median vaikutusta. Aikuisen näkökulmasta ROGD-nuorten yhteisö muistuttaa fanituskulttuuria – poikabändin tai TV-sarjan tilalla vain on sukupuolen kyseenalaistava ideologia.

Voin ymmärtää, miksi transsukupuolisuus ja siihen liittyvä vahva me-henki vetoaa nuoriin. Some on pullollaan herkässä iässä olevia, usein masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiviä sukupuoltaan kyseenalaistavia nuoria, jotka hakevat tukea toisistaan vilpittömässä rakkauden ja hyväksynnän hengessä. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Huolestuttavaa on se, että tämä kyseinen fanikulttuuri voi johtaa hormonihoitoihin ja leikkauksiin, jotka eivät kuitenkaan välttämättä poista niitä ongelmia, joiden pohjalta ROGD on alun alkaen puhjennut.

Tästä syystä tarvitsemme keskustelua, tietoa ja tukea. Me tarvitsemme asennekulttuurin, jossa emme salonkikelpoista ilmiöitä, jotka rohkaisevat lapsiamme ihannoimaan peruuttamattomia hormonihoitoja ja leikkauksia. Koska heidän ei edes kuuluisi miettiä sellaisia asioita. Heidän kuuluisi saada kasvaa rauhassa. Käydä läpi kasvukipunsa, kohdata murrosiän kuohut ja kauhut, löytää itsensä, valmistautua täyttämään oma paikkansa tässä maailmassa. Tyttöinä ja poikina.