Kiitokset kaikille stalkkereille

Kurkkasin blogin tilastoja ensimmäistä kertaa sitten viime kesän ja holy shit, täällähän on käynyt porukkaa ihan tungokseksi saakka. Blogilla on nyt yli 160 000 katselukertaa, joista 120 000 on tullut viimeisen vuoden aikana. Tämä on uusi ennätykseni, sillä edellinen katselukertaennätykseni oli eräällä taidesivullani (40 000 katselukertaa) ja se sentään oli englanninkielinen sivu ja siltä ajalta, kun kävin ulkomailla esittelemässä töitäni.

Kiitokset kaikille, jotka ovat höpinöitäni jaksaneet seurata. En ikinä uskonut, että täällä jaksaisi kukaan käydä, mutta näköjään jengiä kiinnostaa jopa. Kiitos ja kumarrus, ja käykää ihmeessä jatkossakin ja muistakaa, että kommentteihin saa tulla möykkäämään.

P.S: Höpisen myös Juutuubassa.

Paljon lisätietoa transsukupuolisuudesta yms.

Kerään Juutuub-kanavalleni tykättyjen videoiden listaa. Eli joka kerta, kun näen jotakin kiinnostavaa, niin "tykkään" siitä. Kyseinen video ilmestyy listalleni ja toiset voivat selata niitä.

Seuraan Juutuubassa todella paljon trans-, LGBT-, feminismi- yms. juttuja. Osa videoblogeista on sisällöllisesti jopa parempia kuin kirjoitetut blogit. Tykätyissä videoissani on paljon lisätietoa paitsi transsukupuolisuudesta, homoseksuaalisuudesta, feminismistä ja kulttuurimarxismista, niin myös todella kiinnostavia näkökulmia näihin asioihin eri ihmisiltä. Kannattaa siis tsekata tykättyjen videoideni lista. Lista myös kasvaa koko ajan, sillä lisäilen sille lisää materiaalia sitä mukaa, kun löydän sitä.

Taidehomoilu on henkisesti raastavaa, ja se näkyy

Viime vuoden lokakuussa julkaisemani tekstin kommenteissa käytiin erittäin mielenkiintoista keskustelua taiteilijoista. Tuosta saakka on mieleni tehnyt jatkaa keskustelua ja kertoa hieman omista kokemuksistani.

En ole koko tämän blogin olemassaoloaikana kertonut juuri mitään itsestäni. Blogin alkuperäinen tarkoitus oli olla tiukka asiablogi ja jättää kaikki henkilökohtainen blogista ulos. Minusta on kuitenkin ihan kauhean hauskaa keskustella kommenttiosastolla porukan kanssa, sillä mielestäni kommenttiosasto on ollut alusta saakka blogin paras osio. Tänne tulee möykkäämään todella kiintoisaa porukkaa ja pidän siitä. Oikeassa elämässä minulla ei enää nykyään ole kauheasti kavereita ja pitkäaikaistenkin kaverien kanssa yhteydenpito on lähinnä tasoa ”moi, miten töissä menee”. Minua on jo pitemmän aikaa semisti kiinnostanut hieman laajentaa blogin aihealuetta myös LGBT-juttujen ulkopuolelle.

Olen useamman kerran ohimennen maininnut, että olen ns. taidehomo. Olen harrastanut kuvataidetta niin kauan kuin muistan ja olen ollut piirtäjä ja maalaaja niin kauan kuin opin kersana pitämään kynää kädessä. Tämän lisäksi olen myös muotihomo, seinillelaulaja ja pöytälaatikkorunoilija ja -novellisti. Tiedän yhtä sun toista luomisen tuskasta, herkkyydestä ja inspiraatiotiloista. Ne ovat olleet tiukasti läsnä elämässäni ihan aina. Olen myös persoonana ollut aina originelli, omituinen ja poikkeava. Minä tiedän, miltä tuntuu olla ns. hullu taiteilija.

Tästä kaikesta huolimatta en sitten kuitenkaan ole hullu taiteilija, rakastan normaaliutta, kartan taidepiirejä kuin ruttoa, enkä halua kutsua itseäni taiteilijaksi. Osaan kuitenkin samaistua taiteilijoihin, sillä minä koen samoja tunnetiloja kuin he. Haluan nyt kertoa omista kokemuksistani taiteilijana, taiteilijakavereistani, taiteilijoiden kokemusmaailmasta ja tunnetiloista ja siitä, että mikä lopulta erottaa minut taiteilijoista.

Yllä mainitsemani aiemman tekstini kommenteissa nimimerkki Keepon kertoo Inferno-lehden numerossa 49/2007 olleesta haastattelusta, jossa haastateltiin Albert Witchfinderia (oik. Sami Hynninen), joka on suomalainen muusikko. Tämä jäi minulle hyvin voimakkaasti mieleen. Ohessa Keeponin alkuperäinen viesti:

"Jos esitän rauhallista materiaalia, olen erilaisessa tilassa kuin esittäessäni väkivaltaisempaa tai vihamielisempää materiaalia. Tietty musiikki saattaa ajaa minut tilaan, joka on jo lähellä vaarallista yleisölle ja itselleni."

"Reverendin keikalla saatoin välispiikeissä käskeä kaikkia painumaan vittuun. Joinain tosi pahoina kertoina olen vahingoittanut fyysisesti yleisöä: esimerkiksi eräällä Helsingin Semifinalin-keikalla potkin yleisöä, heitin yhden tyypin lavalta ja lopulta muutaman tutun naisen piti hakea minut pois takahuoneesta keikan jälkeen. Olin jonkinlaisessa paniikin tilassa."

"En tiedä mitään pelottavampaa kuin se hetki juuri ennen tajunnan tilan muutosta yleisön edessä. On myöhäistä paeta, mutta tajuat vielä, mitä on tapahtumassa. En halua kokea sitä enää koskaan. (/) En kuitenkaan halunnut välttämättä loukata ihmisiä, mutta toisaalta niiden kappaleiden puolesta halusinkin loukata. Eläydyin niiden maailmaan täydellisesti, ja biisithän kertovat siitä, että kaikki tuhoutuu."

Samassa haastattelussa Albert kertoo tapelleensa puolitoista tuntia bändinsä rumpalin kanssa, koska jonkin biisin tempovaihdos ei mennyt kohdilleen. Toisen kerran Albert "veti kilarit", kun bändin muut jäsenet vitsailivat miehen tekemien kappaleiden kuulostavan progelta ("Meidän piti sopia, että edes sitä sanaa proge ei saanut käyttää").

Löysin myös oheisen Ylen artikkelin samasta häiskästä.

Minua iskee vasten kasvoja aivan erityisesti seuraavat kohdat:

• En tiedä mitään pelottavampaa kuin se hetki juuri ennen tajunnan tilan muutosta yleisön edessä. On myöhäistä paeta, mutta tajuat vielä, mitä on tapahtumassa. En halua kokea sitä enää koskaan.
• Muun muassa Reverend Bizarresta, KLV:stä, Opium Warlordsista, The Puritanista ja Tähtiportista tuttu Sami Hynninen on ollut pimeiden voimien riivaama lapsuudestaan lähtien. Siksi kaikki hänen tekemänsä musiikki on kuin psykoosi muutettuna ääneksi.
• Mikko sanoi, että en mä kyllä sun kanssa lähde tuonne. Että sä olet mun helvetin hyvä ystävä, mutta mä aistin, että sun sisällä on jotain muutakin. Sun sisällä on joku muu. Niin on luultavasti ollut aina. Se jokin muu aiheuttaa sen, että mulle tulee suunnilleen joka päivä sellaisia ajatuksia, että hyppää alas parvekkeelta, koska sä olet niin paska. Mä tajuan, että se puhuja ei ole minä vaan joku toinen, joka haluaa tappaa mut. Haluan ottaa sen äänen ulos, ja sen takia kaikki musa mitä mä teen on silkkaa kauhua. Yritän ammentaa sitä pimeyttä ulos, mutta sitä tulee vaan lisää.

Witchfinder/Hynninen kertoo tässä ”tajunnan hämärtymisestä” ja siitä, miten hänen ”sisällään on joku muu”. Hän on ollut ”pimeyden voimien riivaama lapsuudesta lähtien” ja että hän on yrittää ammentaa sisällään olevaa pimeyttä ulos, mutta ”sitä tulee vaan lisää”.

Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Olen kokenut tuon kaiken saman itse.

Olen tuntenut elämässäni myös muita taiteilijoita ja olen pohtinut, että mikä tekee ihmisestä taiteilijan ja mikä tekee ihmisestä ei-taiteilijan / tavallisen. Mielestäni aivan ensiksi ihmisellä täytyy olla tietty persoonallisuustyyppi voidakseen olla taiteilija. Olen kuullut, että taiteilijat eivät yleensä koskaan edusta Myers-Briggs -indikaattorissa T-tyyppiä ja kokemukseni puoltavat tätä kantaa. Taiteilijat ovat ensisijaisesti tunneihmisiä, joilta puuttuu rationaalinen ajattelu, sillä inspiraatio on ennen kaikkea voimakas tunnetila. Liika rationaalisuus tappaa inspiraation (olen kokenut tämän itse). Hyvin voimakas tunneihmisyys aiheuttaa puutteita elämän yleisessä kontrollissa, organisointikyvyissä, kyvyssä tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia yms. Tästä on seurauksena taiteilijoille kautta historian tyypillinen rappiokäyttäytyminen, kuten päihteiden suurkulutus. Yliherkkä luonne + syvät tunnetilat + kaoottinen/epäjärjestelmällinen persoona = soppa.

Edustan itse Myers-Briggs -persoonallisuustyyppiä ENTJ. Olen usean vuoden aikana tehnyt testin useita kertoja ja saanut viime vuodet joka testistä tulokseksi ENTJ. Olen kuitenkin menneisyydessä saanut myös tuloksen ENFJ. Pidin aikoinaan itseäni ENFJ:nä, kunnes tapasin ihmisen, jonka persoonallisuustyyppi oli ENFJ. Silloin ymmärsin eron heti. Meissä on tietyissä asioissa paljon samaa, mutta toisissa eroa kuin yöllä ja päivällä. Häneen verrattuna minä olen aivan ilmiselvästi T. Ihmettelin, että mistä johtuu, että sain tuloksen ENFJ ja huomasin tuloksia vertaillessani, että olen ENFJ-ENTJ -rajatapaus. Eroavaisuutta F:n ja T:n välillä voi olla vain 2-5% T:n hyväksi. Riippuu testin kysymyksenasettelusta, että tuleeko tulokseksi ENFJ vai ENTJ. Mutta kun lähdetään tarkastelemaan persoonallisuuttani syvemmin, niin on täysin ilmiselvää, että olen ENTJ. En ENFJ.

Minussa on erittäin, erittäin syvää taiteellista herkkyyttä, mutta se on valikoivaa. Olen huomannut, että reagoin voimakkaalla herkkyydellä vain aivan tietynlaisiin asioihin. Vain aivan tietynlaiset ärsykkeet triggeröivät minussa inspiraatiotilan tai muun voimakkaan tunnetilan. En ole yleisellä tasolla herkkä ihminen. Olen mm. pohtinut paljon sitä, että miksi minua ei koskaan kiusattu koulussa, vaikka olisin ollut friikkisirkuksena aivan otollinen kohde. Tulin siihen lopputulokseen, että en vain yksinkertaisesti kokenut naljailua kiusaamisena. Kyllä minua ”kiusattiin”, mutta en kokenut sitä kiusaamisena ja siten se ei häirinnyt minua enkä ottanut sitä minään henkilökohtaisena. Olen tuntenut elämässäni lukemattomia koulukiusattuja ihmisiä ja heille kaikille on yhteistä se, että he ovat jollain tasolla herkkiä ihmisiä. He reagoivat hyvin voimakkaasti kaikkeen naljailuun ja kommentointiin eli heitä on ns. todella helppoa kiusata, koska heitä on helppo satuttaa ja järkyttää ja heistä saa helposti reaktioita ulos. Myös Witchfinder koki rajua koulukiusaamista. Olen itse aina ottanut todella rankatkin jutut lähinnä huumorina ja iskenyt takaisin samalla mitalla. Koulukiusatut ihmiset eivät osaa tätä välttämättä lainkaan. Tässä on se ero, että miksi minä en itse ollut koulukiusattu.

Mutta sitten, kun joku asia triggeröi minussa inspiraation, niin se on aivan päräyttävä kokemus. Tajuntani räjähtää ja tunnen, että tulen ihan hulluksi. Kutsun voimakkaita inspiraatiotilojani ”sfääreiksi”. Se tuntuu siltä, kuin joko irtautuisin ruumiistani, tai että päähäni olisi äkkiä avautunut tähtiportti, joka johtaa toiselle puolen universumia. Tai molemmat yhtä aikaa. Se on kuin olisi aineissa selvinpäin. Mieleni lähtee matkalle pois tämänhetkisestä ajasta ja paikasta ja kadotan kosketuksen itseeni, minuuteeni, ruumiiseeni ja ympäröivään tilaan. Se on helvetin outo kokemus. Se tuntuu siltä, kuin minut olisi yhtäkkiä riivattu jonkun ulkopuolisen olennon toimesta. Tuolla olennolla on ääni ja se puhuu minulle. Kuulen ääniä ja näen kuvia ja välähdyksiä erilaisista tilanteista. Olen itse ensisijaisesti visuaalinen taiteilija eli piirtäjä ja maalaaja, joten minun inspiraationi ovat tyypillisesti hyvin visuaalisia. Tämä kaikki saattaa tapahtua äkkiarvaamatta sekunnissa. Se on siis kuin mielen räjähdys. Saattaa kestää hyvin kauan, että mieleni palaa tripiltään takaisin ruumiiseeni. Sen jälkeen olen aina hyvin uupunut. Sfäärien kokeminen on psyykkisesti ja fyysisesti uuvuttavaa.

”Sfäärit” on ennen kaikkea hyvin voimakas tunnetila. Olen esimerkiksi sfääreissä ollessani tanssinut yksin koko yön ympäri asuntoa, kirjoittanut kuumeisesti monta tuntia putkeen, obsessoitunut jonkun kuvan piirtämisestä niin, etten osaa tai halua ajatella mitään muuta, unohtanut syödä yms. En sfääreissä ollessani kykene sosialisoimaan normaalisti tai nukkumaan. Sfääreissä oleminen on nimenomaan kuumeista ja pakkomielteistä, höystettynä mielettömällä tunneryöpyllä. Se ei siis ole sama asia kuin uppoutuminen johonkin kiinnostavaan pitkäksi aikaa. Sfäärit ovat maniaa. Jos sfäärit iskevät illalla, niin tough shit, sillä en voi muuta kuin odottaa, että ne menevät ohi, jotta pääsen nukkumaan. Tämä saattaa kestää pikkutunneille asti, vaikka olisin ollut hereillä aamuvarhaisesta saakka. Toisin sanoen, sfäärit ovat kuluttavaa paskaa. Ne saavat minut tekemään asioita, joita ihmiset eivät yleensä tee, ja tästä saattaa olla tietyissä tilanteissa hyötyä (saan hemmetin paljon enemmän aikaan kuin moni muu), mutta siitä täytyy maksaa hinta.

En tiedä, mistä sfäärit johtuvat. En tiedä, miksi koen niitä. En tiedä, mistä ne ovat tulleet. Ehkä se on joku aivojen sähköhäiriö.

Muiden ihmisten kuvailut omista inspiraatiotiloistaan kuulostavat samalta kuin minun sfäärini. Albert Witchfinderin kuvaus ”tajunnantilan muutoksesta yleisön edessä” kuulostaa minun tyypilliseltä sfäärikohtaukseltani. Witchfinder sanoo myös, että hän ei tiedä mitään pelottavampaa kuin tämä tajunnantilan muutos. Juuri sitä sfäärikohtaus on, nimittäin pelottavaa. Tuntuu, kuin muuttuisin kokonaan toiseksi ihmiseksi tai joutuisin riivatuksi. Olen varma, että historiassa esiintyneet mystikot ja muut ylihartaat ihmiset (esim. Hildegard Bingeniläinen, Jeanne d'Arc) ovat kokeneet sfäärikohtauksia. Hildegard Bingeniläisen kuvaukset ”näyistään” ovat klassista sfäärikamaa.

Uskon, että erilaisia inspiraatiotiloja/sfäärejä on olemassa lukemattomia erilaisia, sillä eri ihmiset inspiroituvat erilaisista asioista ja eri tavalla. Samaistun itse juuri Albert Witchfinderiin (sekä myös Tuomas Holopaiseen), koska he inspiroituvat nimenomaan synkistä asioista. Witchfinder kuvaakin itseään ”pimeyden voimien riivaamaksi” ja hänen musiikkinsa on ”psykoosi muutettuna ääneksi” ja hän ”yrittää ammentaa pimeyttä ulos”. Olen itse inspiroitunut aina nimenomaan synkistä asioista, kuten hautausmaista, viikatemiehestä, kuolemasta, vampyyreista, pääkalloista, mustasta magiasta yms. Metallimusiikki ja goottiromantiikka ovat siksi aina vedonneet minuun hyvin voimakkaasti. Metallimusiikki ottaa yleensä inspiraatiota fantasiasta, kauhusta, tarustoista, uskonnosta ja historiasta ja monien bändien sanoitukset ovat hyvin unenomaisia, utuisia, runollisia ja symbolisia. Tämä iskee minua sydämeen kuin tikari. Teininä esimerkiksi luin Anne Ricea ja töllötin Hellsingiä pikkarit märkinä. Taustalla pauhasi Nightwish, Within Temptation, Children of Bodom, Eternal Tears of Sorrow tai joku muu vastaava.

Teininä, ja osittain vielä nuorena aikuisenakin, olin aivan uppoutunut synkkiin unimaailmoihini. Olin nuorempana sfääreissä 24/7 enkä osannut tehdä eroa sfäärien ja normaalitajunnantilan välillä. Minulla ei ollut mitään muita harrastuksia kuin fantasiakirjallisuuden lukeminen ja kirjoittaminen, synkkien runojen rustaaminen, synkkien kuvien piirtäminen ja kaikenlaisten rajatiedoksi luokiteltavien juttujen opiskeleminen. En ymmärtänyt, että se, että mitä minä koen, on jotakin epänormaalia, ja olinkin kaiken kokemani suhteen täysin avoin. En peitellyt sitä yhtään ja puhuin ajatuksistani, ideoistani, kirjoittamistani runoista/tarinoista ja piirtämistäni kuvista avoimesti kaikille. Luokallani kaikki tiesivät ajatuksistani, sillä kävin kuvataidepainotteista koulua eli piirsimme koko ajan. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta vanhempani olivat minusta huolissaan ja luokkatoverini pelkäsivät minua. Kouluterveydenhoitaja passitti minut psykologille, enkä ymmärtänyt ollenkaan, että miksi. Kun vuosia ja vuosia myöhemmin yli 20-vuotiaana tein rankkaa itsetutkiskelua ja selasin tuonaikaisia kirjoituksiani ja piirroksiani (olen säästänyt lähes kaiken), niin olin kertakaikkiaan järkyttynyt. Olen ollut nuorempana aivan kertakaikkiaan sekaisin. Sen muistan, että sfäärien kokeminen oli välillä hyvin raskasta ja saatoin yläasteella itkeä kaikki illat ihan ilman mitään varsinaista syytä. Voimakkaat tunnetilat kuohuivat aivan yli ja purin kaiken piirroksiini ja tarinoideni henkilöhahmoihin. Ammensin pimeyttä ulos ja työni olivat kuin psykoosi muutettuna kuviksi.

Monet taiteilijat, kuten Albert Witchfinder ja Tuomas Holopainen, vaikuttavat siltä kuin he olisivat sfääreissä 24/7 samalla tavalla kuin minä olin nuorempana. He eivät jostain syystä ole koskaan kokeneet sellaista reality checkiä kuin minä koin yrittäessäni sopeutua ensimmäisiin työpaikkoihini. Lue kamppailustani normaaliuden kanssa lisää täältä. Joko heidän sfäärinsä ovat paljon voimakkaampia kuin minun, he eivät ymmärrä olevansa epänormaaleja tai he eivät välitä siitä tai he eivät kykene tarkastelemaan omia sfäärejään objektiivisesti. Tai kaikki tämä yhtä aikaa. He tuntuvat jämähtäneen ikuisesti sille tasolle, millä itse olin yläasteella. Erityisesti Witchfinder on kuin pikkupoika keski-ikäisen miehen ruumiissa.

Kuinka minä lopulta heräsin sfääreistä todelliseen maailmaan? Kaikki alkoi siitä, kun ymmärsin lukion jälkeen, että muut ihmiset eivät koe sfäärejä. Kuulostaa varmaan ihan naurettavalta, mutta minulle se oli valtava maailmankuvallisia perustuksia järisyttelevä oivallus. Ymmärsin ensimmäistä kertaa elämässäni tuhannen auringon voimalla, että miten epänormaali minä olen ja miten minulta puuttuu kaikki kyvyt selviytyä maailmassa tavallisten ihmisten keskellä normaalissa elämässä. Vuodet lukion jälkeen olivatkin minulle hyvin, hyvin vaikeita ja olin tuolloin vakavasti masentunut ja kännissä kuin käki valtaosan valveillaoloajastani. Lopulta kaikki muuttui, kun tein tietoisen päätöksen, että haluan tulla normaaliksi ihmiseksi. Siitä alkoi erittäin vaikea itsetutkistelu- ja itsekehittämisprojektini, joka vei monta vuotta ja joka ei ole vieläkään valmis. Kerroin siitä enemmän aiemmassa kirjoituksessani.

Sfäärit vaivasivat minua tietysti koko ajan, mutta nyt olin niistä kivuliaan tietoinen ja koin ne paljon ahdistavampina kuin olin aikaisemmin kokenut. Sfäärien herraksi pääsin muistaakseni vasta vuosina 2012-2013, kun ymmärsin erään viinanhuuruisen itsetutkisteluillan päätteeksi, että sfäärit ovat olemassa vain minun pääni sisällä. Tämäkin varmasti kuulostaa ihan hullulta, mutta se oli minulle valtava ahaa-elämys. Sfäärit ovat haitanneet aina ihmissuhteitani, erityisesti parisuhteita, koska ikäänkuin halusin aina olla jonkun toisen kanssa sfääreissä yhdessä. Minulla oli näin jälkeenpäin katsottuna omituisia ja epärealistisia sfäärinhuuruisia fantasioita, joissa ikäänkuin olisin tunnemaailmoissani yhdessä jonkun toisen kanssa ja kokisimme molemmat samoja visioita ja tunnetiloja. Olin aina katkera, kun se ei koskaan onnistunut ja muut ihmiset eivät ymmärtäneet minua. Minuun iskikin tänä kohtalokkaana iltana kuin kirkkaalta taivaalta oivallus siitä, että sfäärit ovat olemassa vain minun pääni sisällä. Ne eivät ole olemassa pääni ulkopuolella. Täten en voi koskaan, milloinkaan viedä sfääreihin toista ihmistä. Sfäärit ovat ainoastaan minun omaa henkilökohtaista kokemusmaailmaani. Toisilla ihmisillä on heidän oma kokemusmaailmansa, josta taas minä en voi koskaan tulla osalliseksi. Ei ole mitenkään mahdollista, että kahden ihmisen tietoisuus voisi jotenkin yhdistyä.

Tuona iltana tulin sfääreistä tietoiseksi aivan uudenlaisella tavalla ja aloin tutkiskella niitä objektiivisesti uudesta näkökulmasta. Ymmärsin lopulta, että mikä triggeröi minussa sfäärit ja opin hallitsemaan niitä. Sfääreissä ei ole vieläkään mitään on/off -nappulaa eli jos jokin triggeröi minussa sfäärit, niin en voi estää sfäärejä tapahtumasta enkä voi painaa niitä pois päältä vain haluamalla niin. Mutta ne eivät enää saa minusta valtaa. En enää joudu niiden riepoteltavaksi. Ne eivät enää ime minua mustaan aukkoon. Osaan ajatella niistä ”tämä on taas tätä”, osaan kuvailla niitä toisille ihmisille ja pyytää heitä suhtautumaan olemukseni muutokseen rauhallisesti. Tiedän, mikä laukaisee minussa sfäärit ja osaan tarvittaessa välttää laukaisevia tekijöitä. Tiedän, että sfäärit ovat vain eräänlainen kohtaus, joka menee ohi. Osaan pikkuhiljaa hivuttautua niistä pois.

Nämä witchfinderit ja holopaiset eivät osaa. He ovat täysin sfäärien riepoteltavissa ja imeytyvät niiden mukana mustaan aukkoon. Sfäärit ovat heille todellisuutta, eivät vain heidän mielensä luomaa sisältöä. Sfäärit hallitsevat heitä. He eivät hallitse sfäärejä. Tämä näkyy heidän koko ajatusmaailmassaan ja maailmankuvassaan. Heillä ei ole jalat maassa, niinkuin tavallisilla tolkun ihmisillä on. Heillä on pää pilvissä. Heistä monet ovat myös sosiaalisia hylkiöitä ja heillä on puutteelliset ihmissuhde- ja elämänhallintataidot sekä mielenterveysongelmia, usein hyvin vakavia sellaisia. He katselevat maailmaa oudosta vinkkelistä ja tämä näkyy mm. hurahtamisella kaikkeen erikoiseen, kuten vihersosialismiin, anarkismiin, veganismiin, polyamoriaan, monikulttuuriin, okkultismiin, ei-binääriseen sukupuoleen ja intersektionaaliseen feminismiin. Olen tuntenut taideihmisiä oikeassa elämässä ja hengaillut heidän kanssaan ja he olivat kyllä suoraansanoen sekopäisintä ja kaoottisinta sakkia, jota minulla on ollut koskaan epäonni tuntea.

Tämän vuoksi kartan taidepiirejä ja taideihmisiä kuin ruttoa. Juuri sfäärien hallitseminen erottaa minut taiteilijoista, vaikka koen sfäärejä niinkuin hekin kokevat ja oikeastaan olen taiteilija. Osaan olla normaali, toimiva, aikuinen ihminen sfääreistä huolimatta. En halua olla missään tekemisissä varhaisteinin henkiselle tasolle jämähtäneiden satumaailmassa elävien ihmisten kanssa. Juuri kykyni rationaaliseen ajatteluun ja asioiden (myös minun itseni) objektiiviseen tarkkailuun sekä kykyni ratkaista ongelmat ja sopeutua maailmaan erottaa minut näistä taiteilijoista. Vaikka olen oikeastaan yhtä hullu kuin hekin ovat.

Väliaikaistietoutta: Maailman laidalla

Moi kaverit.
Blogi päivittyy taas säännöllisen epäsäännöllisesti ja sisältö on hyppivää, joten ajattelin laittaa vähän päivitystä, että missä mennään. Olen siis tässä kohtaa ollut yhtäjaksoisesti poissa Suomesta yhdeksän kuukautta ja olen tällä hetkellä Suomesta katsottuna maapallon vastakkaisella laidalla. Olen nyt ollut täällä töissä pari kuukautta. Työkulttuuri on varsin toisenlainen kuin Suomessa ja esimerkiksi työajat ovat välillä aika veikeät. Olin eilen töissä klo 5:30-9, klo 12-14:30 ja klo 17:30-21. Tulee poukkoilua ja välillä joutuu miettimään sellaisia perusasioita, että missä välissä ehtii syödä ja nukkua.

Koin alkuvuodesta 2016 burn-outin, josta en ole vieläkään toipunut. Joulun 2016 kieppeillä alkoi vähän helpottaa, mutta olen yhä poissaoleva, kärsin aivosumusta, unettomuudesta ja keskittymisvaikeuksista. Minun on suurimman osan ajasta hyvin vaikea saattaa ajatuksiani johdonmukaiseen muotoon, vaikka ajatuksia ja ideoita olisikin kasapäin (kuten lähes päivittäin on). Olen jo valmiiksi todella hidas kirjoittaja ja tämä sumuisuus hidastaa minua entisestään. Kun on vain pari tuntia vapaa-aikaa työvuorojen välillä, niin jätän suosiolla kirjoittamatta ja keskityn fitness-rutiineihini tai johonkin muuhun, kuten Juutuuban töllöttämiseen. Lisäksi kun täällä maailman äärissä ollaan, niin kiinnostaa myös turistina olo ja sightseeing ja sen sellainen.

Olen kaivannut takaisin Suomeen jo pitemmän aikaa ja en malta odottaa, että pääsen telttailemaan johonkin korpeen kauas kaikesta kiireestä, vilskeestä ja maailmanmenosta. Mieleni kaipaa todellista nollautumista ja virkistystä ja minun kohdallani siihen ainoa lääke on Suomen luonto ja luonnon rauha. Joka valitettavasti on tällä hetkellä toisella puolen maapalloa. Täkäläinen luonto on aivan liian vieras ja eksoottinen. En löydä sieltä rauhaa. En tunnista yhtäkään kasvia ja jopa maaperä on oudon värinen.

Matkaa on kuitenkin vielä jäljellä useita kuukausia ja useita tuhansia kilometrejä, sillä täältä matka jatkuu Tyynenmeren saarille ja sitä kautta tuonne rapakon taakse eli USAan. Paljon aktiviteettia luvassa.

Joku oli huolissaan siitä, että aion siirtyä kokonaan Juutuuban puolelle. Ei tule tapahtumaan, sillä kypsyttelen myös blogin päivitystä. Ihminen on kuitenkin pieni ja aika rajallinen, joten palataan astialle.

Joko on Suomeen saapunut kevät, hiirenkorvat ja lämpimämmät säät?

Mihin on transvestiitit kadonneet?

Ihmettelen Juutuuban puolella, että miksi nykyään ei enää puhuta trasvestiiteista. Juttelen myös muunsukupuolisuudesta ja sen vaikutuksista ihmisiin ja yhteiskuntaan.

Miksi transsukupuoliset vastustavat transaktivismia?

Esittelin Juutuuban puolella neljä yleisintä syytä, että miksi transsukupuoliset vastustavat transaktivismia. Mutta lyhyesti:

1.  Transaktivistit saavat kaikki transsukupuoliset näyttämään hulluilta.
2.  Transsukupuoliset eivät pidä muunsukupuolisuus-/ei-binäärisyys -ilmiöstä.
3.  Translapset.
4.  Huoli siitä, mihin maailma on menossa.

Suosikkini Juutuuban transaktivismia vastustavista transsukupuolisista:

1. Blaire White  (USA, male-to-female)
2. Yorick (Skotlanti, female-to-male)
3. Matthew C. (USA, female-to-male)