Foorumi takaisin linjoilla

Musta orkidea -foorumi on jälleen avattu pitkän tauon jälkeen. Tervetuloa jatkamaan keskustelua.



Pääset lukemaan foorumia ja rekisteröitymään sille tästä.

Tähän joku fiksu otsikko

Hei ystävät.
Blogi oli taas jonkin aikaa pois linjoilta ja tänään pistin takaisin näkyväksi. Minulla on yksityiselämässäni eeppistä draamaa juuri nyt ja loppua ei näy. Voimani ovat tässä kohtaa aivan täysin loppuneet. En jaksa tässä mielentilassa mitään ylimääräistä, en tätä blogiakaan, kun pystyn hädin tuskin olemaan edes ihminen. Sain tosin jo sähköpostiin viestiä, että voisiko blogi palata linjoille, joten noh, mikäs siinä. Ihan kiva, että jengi haluaa lukea sepustuksiani. Mutta älkää ihmetelkö, jos en kauheasti vastaile kommentteihin.

Vuosi 2018 on ollut koko elämäni paskin vuosi. Olen tämän myllytyksen jäljiltä nyt täysin finaalissa ja vetäydyn toistaiseksi kokoamaan mieleni ja sydämeni sirpaleita. Jatkakaa.

Mitä translakiuudistuksella halutaan OIKEASTI saavuttaa?

Nk. translakiuudistus on ollut tapetilla jo muutaman vuoden ja on tapetilla yhä. Translaki tarkoittaa Suomen lainsäädännön osaa, joka määrittelee sen, että miten transsukupuolisten lääketieteellinen hoito järjestetään ja miten juridisen sukupuolenvaihdoksen kanssa menetellään. Lain osat voit lukea tästä ja tästä. Translakiuudistuksessa on kyse siitä, että transaktivistien mielestä nykyinen Suomen translaki loukkaa transihmisten ihmisoikeuksia. Aihetta on puitu täällä blogissa blogin perustamisesta alkaen jo monta kertaa. Tsekkaa blogin uusi tägi translakiuudistus, jonka takaa löytyy jatkossa kaikki translakiuudistukseen liittyvät tekstini. Tässä translakiuudistuksen nettisivu.

Olen vastustanut translakiuudistusta aivan ehdottomasti alusta alkaen, sillä lain päämääränä on lakkauttaa nykyinen transsukupuolisten psykiatrinen hoito- ja diagnosoimisjakso ja vapauttaa lääketieteellinen sukupuolenvaihdosprosessi kaikille sitä haluaville. Toinen uudistuksen päämäärä on antaa ihmisille vapaus mielivaltaisesti vaihdella omaa nimeään sekä henkilöpapereiden sukupuolimerkintää pelkällä omalla ilmoituksella, vaikka henkilöllä ei olisi lääketieteellistä transsukupuolisuusdiagnoosia eikä hän olisi läpikäynyt mitään sukupuolenvaihdoshoitoja. Päämääristä ensimmäinen on äärettömän vakava potilasturvallisuusriski (sillä hoidot ovat brutaaleja, peruuttamattomia ja sukupuoli-identiteettiongelmista kärsivät ihmiset ovat tunnetusti aika sekaisin) ja jälkimmäisessä ei ole mitään järkeä. Miten se muka parantaa ihmisen asemaa ja ihmisoikeuksia, että karwainen äijänköriläs saa oikeuden vaihtaa viralliseen henkkariinsa merkinnän ”nainen” ja tavallinen täti-ihminen oikeuden vaihtaa henkkariinsa merkinnän ”mies”? Tätä aihetta olen puinut tarkemmin tässä kirjoituksessani.

Translakiuudistusta ajavat tahot ovat ratsastaneet erityisesti pakkosterilisaatioälämölöllä eli he ovat väittäneet, että Suomessa pakkosteriloidaan ja syrjitään ihmisiä ja tämän vuoksi translaki tulee muuttaa. Tämä väite on kumminkin täyttä hevonskeidaa ja ei vaan yksinkertaisesti ole totta. Käsittelin asiaa edellisessä kirjoituksessani. Transaktivistit ovat myös hyökänneet transpoliklinikoita vastaan häiriten niiden toimintaa. Kaikennäköisiä muita mielenilmauksiakin on ollut aika ajoin.

Minua on alusta asti häirinnyt, että kaikki translakiuudistusvetoomukset ovat aina olleet sisällöllisesti lähinnä tunteisiinvetoavien iskulauseiden hoentaa, kuten ”Itsemääräämisoikeus, NYT!” ja ”Translaki loukkaa ihmisoikeuksia” ja ”Pakkosterilisaatiosta luovuttava”. Se, mitä vetoomuksissa ei ole koskaan selkeästi sanottu, on, että millä perusteella nykyinen translaki ja transsukupuolisten hoitosysteemi on väärä, ja mikäli se on väärä, niin miten transsukupuolisia sitten pitäisi hoitaa. ”Loukkaa ihmisoikeuksia” ei ole itsessään mikään perustelu, erityisesti transhoitoihin liittyvissä asioissa, sillä kyseessä on ihan oikeasti vakava asia ja peruuttamaton toimenpide, johon liittyviin komplikaatioihin on ihan oikeasti kuollut ihmisiä ja johon on aiemminkin mennyt ihmisiä, jotka ovat sitten katuneet ja joutuvat elämään loppuikänsä silvotussa kehossa. Minä itse näin esimerkkitapauksena. Transsukupuolisten psykiatrisen hoitojakson ehdotonta välttämättömyyttä ei voida kieltää. Päinvastoin, nykyinen systeemi on aivan liian lepsu ja sitä pitäisi uudistaa entistä tiukemmaksi ja tarkemmaksi. Olen aika pöyristynyt siitä, että olen saanut nyt kuulla useammalta ihmiseltä, että he ovat luopuneet omista sukupuolenvaihdostoiveistaan luettuaan minun tekstejäni (esimerkkinä Viivi Luoma, joka oli jo saanut virallisen transdiagnoosin poliklinikalta eli hänkin olisi voinut aloittaa transhoidot koska tahansa.). Näistä ihmisistä olisi tullut tulevaisuudessa katujia ja silti he eivät jääneet transpolilla seulaan, kuten en minä itsekään jäänyt. Herää siis kysymys, että kuinka paljon heitä on lisää, kuinka paljon heitä tulee tulemaan lisää lähitulevaisuudessa ja minkälainen katumisaikapommi heissä tikittää. Lisäksi koko pakkosterilisaatiomeuhkaaminen ei perustu yhtään mihinkään, sillä pakkosterilisaatiota ei ole edes olemassa. Täten koko translakiuudistusvaatimusta ei voida perustella millään oikeilla faktoilla. Koko vaatimus on aivan täysin vastuuton ja aktivistien yleinen käytös täysin anteeksiantamatonta, erityisesti tuo poliklinikoita vastaan hyökkääminen ja valheiden tietoinen levittäminen.

Olenkin jo useasti kysynyt, että mitä helskutin helvettiä tällä translakiuudistuksella oikein ajetaan takaa ja en ole ainoa, sillä muutkin ovat aivan yhtä pihalla kuin minä ja pelkästään päätyneet raapimaan päätään ihmeissään. Niin epäselvää ja kummaa tämä on. Tässä eräänä päivänä päädyin taas mietiskelemään aihetta ja tajusin ratkaisseeni pulman jo aikaisemmin tässä kirjoituksessani. Palaan nyt aiheeseen uudestaan ja käyn läpi sen, että mistä translakiuudistuksessa on oikeasti kyse ja mihin sillä oikeasti tähdätään.

Koko translakivouhkaamisessa on kyse neljännen aallon intersektionaalisen feminismin maailmankuvasta sekä yhteiskunnan muokkaamisesta tuon maailmankuvan mukaiseksi.

Annetaan puheenvuoro suomalaiselle transasioita paljon käsitelleelle sarjakuvataiteilijalle Wolf Kankareelle, jonka viesteistä olen ottanut oheiset screencäpit (alkuperäinen keskusteluketju on netistä poistettu, joten en linkkaa siihen). Kyseessä on biologinen nainen, joka kokee itsensä transsukupuoliseksi mieheksi. Tässä Tumblr-blogi, jota hän usein päivittää, mikäli kiinnostaa tutustua hänen mielenmaisemaansa.

Wolf sanoo, että hänellä ei ole ongelmaa kehonsa kanssa ja että hän ei tahdo muokata sitä. Tästä syystä hän vastustaa sukupuolenvaihdos(/korjaus)prosessia. Tästä vinkkelistä siis lainmukainen vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä (ns. pakkosterilisaatio) on ”kiristystä” (Wolfin omien sanojen mukaan) ja siis ”pakkoa”. Wolfin omien sanojen mukaan ongelma ei ole hänessä, vaan ympäröivässä todellisuudessa, joka itsepintaisesti haluaa lokeroida hänet johonkin sukupuoleen. Wolfin mukaan kehoilla ei ole sukupuolta, vaan koko sukupuolen käsite on ihmisen keksintö ja sellaiset ilmaisut kuin ”biologinen mies tai nainen” ovat systemaattisesti väärin, sillä hänen mielestään sukupuoli ei ole biologiaa (hän käyttää sanaa ”bioessentialismi” sellaisesta käsityksestä, jonka mukaan sukupuoli on biologinen ominaisuus). Hän sanoo haluavansa yhteiskunnan, missä sukupuolilla ei ole merkitystä. Eli toisinsanoen hän on sodassa todellisuutta vastaan. Tämän perusteella Wolf itse ei edes ole transsukupuolinen termin varsinaisessa merkityksessä, sillä transsukupuolinen nimenomaan kokee olevansa väärässä kehossa ja tahtoo muokata kehonsa vastakkaisen sukupuolen kehoksi. Wolfin kohdalla kyse on täten jostakin muusta kuin transsukupuolisuudesta.

Tässä kohtaa on ymmärrettävä, että kaikki transaktivistit (tai ”ihmisoikeusaktivistit”, kuten he usein itseään tituleeraavat) ovat neljännen aallon intersektionaalisia feministejä. Tai minä ainakaan en ole tietoinen yhdestäkään (länsimaalaisesta) transaktivistista, joka EI olisi feministi. Jotta heidän yhteiskunnallisia kantojaan ymmärtäisi ollenkaan on tunnettava intersektionaalisen feminismin käsitteitä, teorioita ja maailmankuvaa. On myös ymmärrettävä, että transsukupuolisuus ei ole sama asia kuin feminismi. Transsukupuolisuus on psykiatrinen häiriö, feminismi on ideologia ja maailmankuva. Jengi yleensä ihmettelee, että miten voi olla olemassa transsukupuolisia tai homoja, jotka vastustavat transvouhotusta, homorummutusta tai feminismiä ylipääätän. Juuri siksi, että transsukupuolisuus tai homous/lesbous ei ole sama asia kuin feminismi, ja transsukupuoliset ja homot voivat edustaa kaikennäköisiä maailmankuvia. Olen itse kansallismielinen konservatiivi, joka on lesbo ja transtaustainen, ja meitä on paljon muitakin, mutta ette te meistä yleensä kuule, koska sopeudumme ja sulaudumme muuhun väestöön. On lisäksi ymmärrettävä, että neljännen aallon intersektionaalinen feminismi on aivan eri asia kuin alkuperäinen feminismi eli naisasialiike. Nykyisellä feminismillä ei ole enää juuri mitään tekemistä alkuperäisen naisasialiikkeen kanssa. Tämä on hieman monimutkaista, valitan, ja joudutte itse googlailemaan, että mitä intersektionaalinen feminismi on, sillä minä en ole kirjoittanut aiheesta blogipostausta ja en ole löytänyt aiheesta tyhjentävää artikkelia muualtakaan. Esimerkiksi feministisen puolueen nettisivuista ei tule juuri hullua hurskaammaksi. Tyyppien ajatusmaailmaan joutuu tutustumaan seuraamalla heidän kirjoituksiaan tai toimintaansa ja laskemalla sieltä rivien välistä yhteen 1 + 1 + 1 (esimerkiksi Voima-lehti on aika hyvä). Mutta tutustutaan tässä nopeasti feministeihin blogissani jo kertaalleen aiemmin olleiden screencäppien kautta.

Seuraavassa screencäpit eräästä suomalaisesta feministien suljetusta Facebook-ryhmästä. Feministit eivät tule toimeen edes keskenään, ja kysyä ei saa... Huomaa, että keskustelussa adminina bännivasaransa kanssa riehuva Juudas Kannisto on transmies (biologinen nainen), joka sai Amnestyn kynttiläpalkinnon ihmisoikeustyöstä ja joka on joutunut useammin kuin kerran putkaan anarkistisen riehumisensa vuoksi. Olen kirjoittanut Juudaksesta aiemmin täällä. Oheisen keskustelun ymmärtämiseksi tässä pieni feminismi-suomi -sanasto:
cis-sukupuolinen = henkilö, joka ei ole transsukupuolinen
cissu = cis-sukupuolinen
slurri (slur) = erittäin loukkaava sana tai ilmaisu
t-slurri = transu
tonepolisointi (tone policing) = se, että huomautat jollekulle hänen keskustelusävystään tyyliin ”ota rauhallisesti, keskustellaan tästä niinkuin aikuiset ihmiset” (huomaa, että ryhmän säännöissä tonepolisointi on kielletty!)
triggeröityminen (triggering) = se, kun jokin asia aiheuttaa sinulle hyvin voimakkaan tunnereaktion
n-slurri = neekeri

Ohessa toinen screencäppi samasta Facebook-ryhmästä. Miesasian nettisivuilla on lisää screencäppejä samasta keskustelusta. Ja lisää sanastoa:
spleinaaminen (splaning) = asiasta puhuminen jonkun toisen ns. kokemusasiantuntijuuden yli, eli joku puhuu asiasta tai ilmiöstä, joka ei häntä henkilökohtaisesti kosketa (esim. ei-transsukupuolinen keskustelee transsukupuolisuudesta)

Ja tässä poimintoja screencäpeistä, joita olen esitellyt blogissani tässä ja tässä kirjoituksessa. Screencäpit ovat peräisin TERF is a slur -sivustolta, missä on mittava kokoelma vielä paljon lisää screencäppejä. Suomeksi screencäppejä keräilee Facebook-sivulleen Henry Laasanen. Ja jälleen sanastoa:
TERF = trans exclusionary radical feminist eli feministi, joka ei pidä transnaisia (=biologinen mies) naisina

***

***

***

***

***

***

***

***

***

***
Toinen transsukupuolinen feminismivastainen bloggari Kyrpäjooseppi on käsitellyt aihetta omassa blogissaan täällä. Kyrpäjooseppi kirjoittaa:

Merkittävä osa on ihmisiä, joiden motiivi hakeutua hoitoihin on sukupuolinormien pakeneminen. Sen sijaan, että he opettelisivat käsittelemään sukupuoliroolien olemassaoloa, he yrittävät vapautua sukupuolen ikeistä täydellisesti, mikä on mahdotonta lajilla, jolla on kaksi erilaista sukupuolta. He elävät käsityksessä, että myös transsukupuoliset miehet ja naiset korjaavat sukupuoltaan roolin vuoksi ja käyttävät hyväkseen järjestelmää, joka on luotu sukupuoliristiriidasta kärsiville transsukupuolisille miehille ja naisille lääketieteellisen avun saamiseen ja anatomisen sukupuolen korjaamiseen.
---
Heidän tilanteessaan ei missään nimessä ole kyse samasta asiasta kuin transsukupuolisten miesten ja naisten. Mm. Toronton ylipiston psykologian professori Jordan Peterson on huomauttanut, että kyse on ideologisesti motivoituneesta ihmisjoukosta, joka yrittää muuttaa yhteiskuntaa sukupuolineutraalimmaksi oman vähemmistöstatuksensa kautta. Hän on huomauttanut myös, että joukko voi yrittää estää myös psykologisen sukupuolen biologisen pohjan etsimisen. Myös Suomessa on tahoja, jotka ovat myöntäneet identiteettinsä poliittisuuden. Suostumalla heidän vaatimuksiinsa mm. neutraaleista puhuttelutermeistä ihmisistä tulee heidän ideologiansa tanssittamia käsinukkeja. Nämä tahot ovat liittoutuneet voimakkaasti feministien kanssa ja levinneet transsukupuolisten asioita ajaviin järjestöihin. Sieltä käsin heidän on helppo vaikuttaa lainsäädääntöön, aktivismiin ja yleiseen ilmapiiriin. Transaktivismi onkin muuttunut muutamassa vuodessa lähes täydelliseksi sukupuolettomuuden ja nonbinäärisyyden ilosanoman julistamiseksi, jossa transsukupuolisille miehille ja naisille tai normaalille miehuudelle ja naiseudelle ei ole minkäänlaista tilaa. Koko miesten ja naisten olemassaolon kyseenalaistaminen alkaa olla yleistä. Väärään kehoon syntyminen ei ole heille enää edes hyväksyttävää retoriikkaa, koska keholla ei kuulemma ole sukupuolta.
---
On toinenkin tilanne, mistä pitäisi olla huolissaan. Näiden ihmisten ajamien asioiden seurauksena transsukupuolisuus tullaan poistamaan seuraavasta sairausluokituksesta ja muuttamaan "sukupuoliristiriidaksi". Tämä muutos on täysin turha termikikka, jota osa hoitoja tarvitsemattomista transsukupuolisuus-termiä itselleen haalivista tahoista on ajanut. He eivät halua transsukupuolisuutta liitettävän sairauteen, vaikka kyseessä on nimenomaan hoitoja vativa tila. Hoitoja tarvitsemattomat kehoaan vääräksi kokemattomat transsukupuolset ovat myös joukko, joiden aivoja ei ole kukaan tutkinut, mutta jotka ovat tehneet omalla päätöksellään invaasion transsukupuolisten joukkoon.
---
Muunsukupuoliselle ei myöskään luonnollisesti ole olemassa yhteiskunnassa minkäänlaista sosiaalista roolia, josta monet heistä kokevat ahdistusta. Koska he uskovat feminististen teorioiden pohjalta sukupuolen olevan sosiaalinen konstruktio, he uskovat voivansa luoda tällaisen sukupuolen. Tämä ajatusmalli on luultavasti suurin syy heidän määränsä nousuun. Uskomuksen pitkäaikaisseurakset jäävät nähtäviksi.
---
Minkäänlaisten poliittisten aktivistiryhmien omine intresseineen ja vaihtoehtoisine sukupuolikäsityksineen ei tule päästä peukaloimaan hoitoja oman mielensä mukaisiksi. Näihin ryhmiin vaatimuksineen tulee suhtautua kuten lääketieteessä suhtauduttaisiin homeopaattien vaatimuksiin.
---
Transsukupuolisten asioita ajavilta järjestöiltä ei ole enää vuosikausiin voinut tavallisena hoitojensa puolesta pelkäävänä transmiehenä tai -naisena toivoa mitään, koska ne ovat pääasiassa näiden tahojen valtaamia. Meillä olisikin todella kova tarve järjestölle, joka ajaisi oikeasti transsukupuolisten asioita, eikä sukupuolettomien feministien. Tilanne on ollut jo pitkään se, että näille järjestöille on pääasia epäbinäärisiksi itsensä luokittelevien tahojen asioiden ajaminen ja hoitojen valjastaminen heidän tarkoituksiinsa.

Pakkosterilisaatiota ei ole olemassa

Selailin viikonloppuna Twitteriä ja huomasin, että älämölö translakiuudistuksesta ja pakkosterilisaatiosta jatkuu yhä ja kuumempana ja laajempana kuin aiemmin. Päädyin tutkailemaan, että olisiko translakiuudistuksen nettisivu uudistunut yhtään järkevämpään suuntaan nettipaastoni aikana. Silmääni osui seuraava uutinen:

Ruotsi alkaa maksaa korvauksia pakkosteriloiduille

Tässä kohtaa on pakko todeta, että wattafak? Kuinka transhoitojen yhteydessä tapahtuvasta ”pakkosterilisaatiosta” on edes mahdollista maksaa korvauksia?

Olen kirjoittanut pakkosterilisaatiosta blogissa aiemminkin, mutta vedetäänpäs nyt kunnolla kaikki piuhat yhteen. Ensinnäkin: pakkosterilisaatiota ei yksinkertaisesti ole olemassa. Sterilisaatio on lääketieteellisten transhoitojen väistämätön sivuvaikutus eli sinä et voi läpikäydä sukupuolenvaihdosta tulematta sen ohessa steriiliksi. Toiseksi: sukupuolenvaihdoshoidot ovat vapaaehtoisia. Kukaan ei pakota sinua niihin. Sinä haluat mennä niihin ihan itse. Eli: sinä ihan itse valitset tulla steriloiduksi. Toistan: IHMINEN, JOKA ON PÄÄTTÄNYT MENNÄ SUKUPUOLENVAIHDOSHOITOIHIN, VALITSEE IHAN ITSE TULLA STERILOIDUKSI. Miten ihmeessä vapaaehtoisesta itsevalitusta toimenpiteestä on ruvettu maksamaan jotain korvauksia? Jokaikinen sukupuolenvaihdoshoitoihin ryhtyvä ihminen tietää, että ne johtavat lisääntymiskyvyn menetykseen. Asia ei todellakaan tule kenellekään yllätyksenä.

Olen ihan tosissani ihmetellyt, että minkälaisella mentaaliakrobatialla translakiaktivistit ovat saaneet väänneltyä tästä aiheesta näin ison haloon, jolla sitten ratsastavat saadakseen tahtomiaan lakimuutoksia läpi. Ellei tietty kyseessä ole tarkoin ennaltasuunniteltu tunteisiinvetoava manipulaatiokampanja massojen mielipiteiden muokkaamiseksi. Eli härskiä päin naamaa valehtelua ja kusetusta, mikä tekee heidän toiminnastaan todella vastenmielistä. Sillä jokaikinen transsukupuolinen, muunsukupuolinen ja aktivisti kyllä tietää sen, mitä yllä sanoin. Vähän esitetään asiat taktisesti tiettyyn sävyyn, niin avot, jengi alkaa pitää Suomen hoitosysteemiä ja transpoliklinikoita epäinhimillisenä natsitohtorointina. Olen ihan oikeasti aivan äimän käkenä, että miten hyvin tämä transaktivistien suora kusetus on ihmisiin purrut. Aktivistit valehtelevat härskisti kampanjoissaan, jengi uskoo ja kukaan ei tule väliin sanomaan, että nyt te muuten hei puhutte täyttä scheissea. Eniten minua ihmetyttää aktivistien itsensä toiminta, sillä he kyllä oikein hyvin tietävät valehtelevansa.

Kommentti eräässä translakikeskustelussa.

Kaikki muistanevat viime vuoden lopulla käydyn älämölön Suomen ensimmäisestä synnyttävästä miehestä. Asiaa puitiin tuolloin täällä blogissakin. Kyseessä oli siis naiseksi syntynyt henkilö, joka oli käynyt läpi sukupuolenvaihdosprosessin mieheksi juridista sukupuolenvaihdosta myöten eli hänellä oli miehen paperit. Tämä tapaus on konkreettinen todiste siitä, että ketään ei todellakaan pakkosteriloida. Jos nainen alkaa vedellä testosteronia, niin häneltä loppuu kuukautiset parissa kuukaudessa ja hän on lisääntymiskyvytön niin kauan kuin hän jatkaa hormonien käyttöä. Mutta jos hän lopettaa testosteronin käytön, niin hänen oma alkuperäinen naisen hormonitoimintansa elpyy jonkin ajan kuluttua, kuukautiset tulevat takaisin ja hän voi taas tulla raskaaksi. Lisääntymiskyvyn kadottaa kokonaan, lopullisesti ja peruuttamattomasti, mikäli henkilö käy leikkauksessa. Minä olen itse tällainen tapaus (minulta on leikattu kohtu ja munasarjat irti). Suomessa mikään taho ei kuitenkaan vaadi keneltäkään transsukupuoliselta yhdenkään leikkauksen läpikäymistä. Voit aloittaa hormonit, vaihtaa virallisen nimesi ja henkilötunnuksesi ilman yhtäkään leikkausta. Suomessa ja maailmalla on paljon sellaisia transsukupuolisia, joille ei ole tehty joko yhtään leikkausta tai vain osa niistä. Jos lisääntymiselimistöäsi ei ole leikkauksilla peukaloitu, niin voit koska tahansa lopettaa hormonien käytön, antaa alkuperäisen hormonitoimintasi elpyä ja tehdä lapsen.

En väitä, etteikö Suomen transhoitosysteemiä voisi kritisoida ihan aiheestakin, mutta voitaisiinko perustaa keskustelu ja kampanjointi faktoille, jookoskookos?

Kootut aiemmat sepustukseni translaista ja pakkosterilisaatiosta:

* Translakiuudistus osa 1
* Translakiuudistus osa 2
* Translakiuudistus osa 3
* Translakia ei edelleenkään pidä uudistaa
* Transaktivistien paskapuheet syrjinnästä
* Lapsen sukupuolidysforia ei välttämättä ole merkki yhtään mistään
* Transsukupuoliset, jotka vaihtoivat takaisin syntymäsukupuoleensa
* Tarinani transleikkausten riskeistä (omakohtainen kokemukseni)
* Jazz Jennings ja transsukupuolisuuden kritiikki
* Kun sukupuolenkorjaus ei korjaa mitään
* Youtube: Transaktivistit eivät suhtaudu transsukupuolisuuteen tarpeeksi vakavasti
* Youtube: Miksi transsukupuoliset vastustavat transaktivismia?

Ei tätä selvinpäin kestä

Olen ollut kuukausia poissa kaikilta somekanavilta, blogosfääristä ja uutissivuilta, ja tunnen olevani täysin pihalla kaikesta tämänhetkisestä kuumasta keskustelusta. Olen yrittänyt tässä päästä takaisin kärryille, mutta se on osoittautunut erittäin vaikeaksi ja tuskalliseksi.

Ei tätä nimittäin selvinpäin kestä. Viikonloppuna selasin Twitteristä erinäisiä kanavia ja tahoja, ja ei tarvinnut muutamaa twiittiä enempää selailla, kun minun jo teki mieli hypätä ikkunasta ja muuttaa johonkin luolaan eristyksiin koko ihmiskunnasta. Mitä enemmän aikaa kuluu, niin sitä pahemmin ihmiset hullunevat ja keskustelu käy entistä sekopäisemmäksi. Olin täysin pihalla kuin lumiukko jo vuosi sitten, mutta tuosta vuodentakaisesta on sekoilun tahti vain kiihtynyt. Kutsun "sukupuolisekoiluksi" sitä, että yritetään sotkea koko sukupuolen käsite ja selitellään kivenkovaan, että miehet voivat synnyttää ja sen sellaista. Sekoilu on tällä hetkellä aivan eeppisellä tasolla ja koen, että elämme nyt sekoilun korkeinta huippua, jota pian seuraa jonkintasoinen romahdus, joka tulee olemaan ruma. Keskustelun seuraaminen tekee fyysisesti ja psyykkisesti pahaa. On karmeaa huomata, miten käsittämättömän sekaisin ihmiset voivat olla ja on vielä karmeampaa, että kyseisillä ihmisillä on ihan oikeaa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, ja vieläpä mittavaa sellaista. Eilen luin Twitteristä, kun eräs suomalainen aktivisti kertoili siitä, miten hän käy peruskouluissa esitelmöimässä translakiuudistuksesta ja muunsukupuolisuudesta ja muusta feministisestä shaibasta. Jutun taso on mielikuvituksellisuudessaan sitä luokkaa, että ei-niin-kauan sitten kyseisiä tyyppejä olisi pidetty pelkkinä kylähulluina. Mitä hittoa tapahtui, että heidät alettiin ottaa haudanvakavasti? Näitä aktivisteja ei pitäisi päästää keskenkasvuisten lähellekään.

Tajusin eräänä kauniina päivänä, että en ole tässä blogissa käsitellyt muunsukupuolisuutta ollenkaan. Asia täytyy ehdottomasti korjata, sillä koko nykyinen transkeskustelu pyörii lähes 100% muunsukupuolisuuden ympärillä. Olen ihmetellyt jo kauan, että miten tässä näin kävi, sillä koko muunsukupuolisuusilmiö nykyisessä mittakaavassa on ihan uusi juttu, vain muutaman vuoden pinnalla ollut. Heräsin vaan yksi päivä siihen todellisuuteen, että muunsukupuoliset olivat yhtäkkiä kaikkialla. En tajua, miten se oikein tapahtui. Tällä hetkellä sekä transsukupuolisten potilasjärjestö Trasek ry, Seta ja transtukipistekin ovat täysin muunsukupuolisten vallassa. Alleviivattakoon tässä, että muunsukupuolisuus on täysin eri asia kuin transsukupuolisuus. Muunsukupuolisuusilmiö on sotkenut yhteiskunnallisen transkeskustelun (ja homokeskustelun) aivan täysin ja vetänyt sen oudoille sivuraiteille, muuttanut jo vakiintuneiden termien merkityksiä ja luonut joukon uusia, ja vetänyt homman kertakaikkiaan kummallisiin sfääreihin jo pelkästään siitä syystä, että se on erittäin kiinteästi kytköksissä neljännen aallon intersektionaaliseen feminismiin.

Minulla ei ole muunsukupuolisuusilmöstä yhtään mitään positiivista sanottavaa. Koko homma herättää minussa kuvotusta, ahdistusta ja jopa vihaa, joten olen välttänyt aihetta tahallani. Nyt en enää voi vältellä, sillä nuo pahuksen muusut ovat ihan oikeasti kaikkialla ja tehneet vallankaappauksen transsukupuolisten, homojen ja lesbojen järjestöissä sekä tehneet niistä lähes yksinomaan oman shownsa ajaen homppelit niistä pakosalle. Tässä artikkeli, jossa homoseksuaali Jukka Hankamäki kertoo, että miksi hän erosi Setasta. Hankamäki kirjoittaa:

”Kun myös valtakunnallisen Setan puheenjohtajaksi valittiin tänä syksynä ”ihmisoikeusaktivisti”, joka luonnehtii itseään ”sukupuolettomaksi”, joudun toteamaan, ettei minulla ole Setan eikä siellä toimivien kanssa enää mitään yhteistä. Totuus on, että kaksiarvoinen sukupuoliero on biologinen, geenien, kromosomien ja hormonien tasolla vaikuttava tosiasia sekä fenotyyppisellä ilmiötasolla merkityksellinen fakta, eikä sitä voi kosmeettisin toimin muuttaa vastaamaan mielikuvallista sukupuolta, niin kuin yritetään kääntää Jenisein kulkusuuntaa. Poikkeukset tästä perussäännöstä ovat yleensä lääketieteellisesti määriteltävissä, esimerkkinä vaikkapa Klinefelterin syndrooma.

Queer-teoreetikoiden ja transihmisten mielestä ei ole enää homoseksuaalisuutta eikä heteroseksuaalisuuttakaan, koska ne edellyttäisivät kaksiarvoisen sukupuolieron ja sen mukaisen tietyn sukupuolen, johon seksuaaliset intentiot voivat viitata. Näin ollen heidän mielestään ei ole homoja eikä lesbojakaan, mikä on vastoin empiirisiä tutkimustuloksia, joiden mukaan valtaosa ihmisistä ymmärtää itsensä homoksi tai heteroksi ja siihen liittyen mieheksi tai naiseksi. Sukupuolen vaihtaminen (tai ”korjaaminen”) näyttää olevan transihmisille kuitenkin tärkeää, mikä paljastaa, että kaksiarvoisella sukupuolierolla on merkitystä myös heille itselleen.”

Eli siis näiden sukupuolisekoilijoiden ja muususekoilijoiden mielestä homoja ja lesboja ei ole enää olemassa! Ja tällaiset ihmiset ovat kaapanneet homojen oikeuksia ajavan järjestön itselleen! Ei ihme, että homppeleita vituttaa, sillä jo koko homouden tai lesbouden käsite liittyy sukupuoleen. Jos teemme olemattomaksi sukupuolen käsitteen, niin silloin koko homous tai lesbous (ja vastaavasti myös heterous) lakkaa olemasta. Homppelit eivät ole ainoita, keitä vituttaa, vaan yhä etenevissä määrin myös transuja vituttaa.

Itseäni lesbona vituttaa miesten tunkeutuminen lesbojen tiloihin ja lesbojen tapahtumiin sukupuolisekoilun nojalla. Lesbous tarkoittaa sitä, että nainen kokee seksuaalista vetoa toista naista kohtaan. Mies ei muutu naiseksi kokemalla olevansa nainen. Transnainen on mies. Piste. Hänellä ei ole mitään asiaa lesbotapahtumiin. Pitäisitkö sinä heteromiehenä naisena sellaista henkilöä, joka on fyysisesti mies? Pitäisitkö sinä heteronaisena miehenä sellaista henkilöä, joka on fyysisesti nainen? Vituttaisiko sinua, jos ilmapiiri olisi sellainen, että et saisi asiasta mielipidettäsi ilmaista ilman, että villit sudet hyökkäävät kimppuusi? Kävin viime kesänä eräässä ei-heteroille suunnatussa naistenillassa, missä suuressa naisjoukossa oli äänessä vain kolme ihmistä (satunnaisia muita puheenvuoroja lukuunottamatta): piirin vetäjä sekä mukana olleet kaksi transnaista. Nykyinen sukupuolisekoilu on tehnyt tämän asian kritisoimisen sateenkaaripiireissä täysin mahdottomaksi. Minä en lesbona todellakaan halua miehiä lesbotapahtumiin ja minulla ei ole aikomustakaan sietää miehiä niissä tai pitää miehiä naisina eli siis potentiaalisina kumppaneina tai itseni kanssa samassa veneessä olevina ihmisinä. Aloitin aiemmin tänä vuonna netin lesbopiireissä aiheesta keskustelun. Sain ensiksi todella raivoisan vastaanoton, kunnes kaikki viestini poistettiin vain parin tunnin sisällä. Sille on syynsä, että miksi homot ja lesbot haluavat Setan tilalle ja haastajaksi uuden homojärjestön.

Palatkaamme siis astialle seuraavissa kirjoituksissa. Lopuksi vielä erään anonyymin kommentoijan loistavasti asioita tiivistävä viesti aiemman kirjoitukseni kommenttiosastolta:

"Aikaisemmin suhtauduin kaikkiin transsukupuolisiin joko neutraalisti tai positiivisesti, mikäli suhtauduin ollenkaan. Viimeaikaisen yhteiskunnassa framille nousseen transälämölön seuraaminen, johon tämän blogin lukeminen on osaltaan vaikuttanut, on kuitenkin aukaissut silmiä ja muuttanut kantani näistä asioista pysyvästi. On alkanut vaikuttaa siltä, että ns. tyyppitranssukupuolinen olisi hyvin pitkälti jonkun Juudas Kanniston kaltainen. Useimmat transsukupuoliset olisivat loputtomine melttareineen ja draamailuineen pronomineista ja vessoista lähinnä naurettavia tapauksia, mutta fanaattisuudessaan ja aggressiivisuudessaan he ovat aidosti pelottavia ja siksi pyrin välttämään heitä kuin ruttoa (mikäli kyseessä eivät siis ole Blaire Whiten kaltaiset poikkeusyksilöt). Lisäksi heillä on LGBT-aatteen voittokulun myötä kosolti yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, joka vain kasvaa vuosi vuodelta sitä mukaa kuin esim. lasten blokkerihoitoja normalisoidaan ja sukupuolenvaihdoshoitoihin pääsevien määrää tietoisesti kasvatetaan. Mitään tämän lahkon opetuksia ei saa kritisoida ja "sukupuolen moninaisuutta" ajetaan aivottomasti muiden muassa koulutukseen, viranomaistahoihin ja ammattiliittoihin. Koko ideologian perusajatus rakentuu newspeakille ja äärimmäisen poliittisesti korrektin kielenkäytön sävyttämille ideoille, joilla ei ole mitään vastinetta konkreettisessa, fyysisessä todellisuudessa, kuten "setä on täti, koska sukupuoli on mielentila" ja se on soo soo ja hyi häpeä, jos et ajattele näin.

Ylilyöntejä on tullut tässä asiassa viime aikoina niin paljon, ettei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kauan tämä pelleily vielä tulee jatkumaan ja missä vaiheessa enemmistö, joka edustaa lähes 100 %:a ihmisistä, tulee laittamaan sille stopin. Siinä vaiheessa, kun hommasta on viimeinenkin alkuviehätys karissut ja televisiossa itsekeksityistä pronomineistaan vollottavat uniikit lumihiutaleet sekä mies- ja naisoletetuista puhuminen alkavat vaihteeksi tuntua taas ankeilta? Siinä vaiheessa, kun sukupuolisegregoidut pukukopit ja naisurheilu päätetään vaihteeksi keksiä uudestaan, kun naiset eivät fysiikkansa vuoksi pärjänneetkään itsensä naiseksi kokeville biologisille miehille ja Caster Semenyan kaltaisille intersukupuolisille? Siinä vaiheessa, kun ilman "portinvartiointia" sukupuolenkorjausleikkauksiin hetken massahuumassa menneet ihmiset alkavat joukolla katua leikkauksiaan, tekevät itsemurhan tai detransitioituvat ja menevät tiedotusvälineisiin puhumaan sukupuolenvaihdoksia vastaan, jolloin yleinen ilmapiiri kääntyy siihen suuntaan, että kaikki sukupuolenvaihdosleikkaukset kielletään. Vai onko niin, että koko idea transsukupuolisten hoitamisesta sukupuolenvaihdoksin on kussut jo alusta alkaen ja nämä nykyiset transsukupuolisten yritykset koko yhteiskunnan muuttamiseksi heidän tarpeitaan varten ovat suoraa seurausta heidän ahdistuksestaan ja pahasta olostaan, johon sukupuolenvaihdos ei tuonutkaan toivotunlaista muutosta, vaikka he ovat edelleen sen kannalla ja haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olisiko jo silloin vuonna 1950, kun Christine Jorgensen ensimmäisenä sukupuolenvaihdosleikkauksesta henkiin jääneenä ihmisenä leikattiin miehestä naiseksi jonkun ennalta viisaan pitänyt nähdä, että näin ei olisi pitänyt toimia, koska nämä hoidot tulisivat yleistymään ja normalisoitumaan jokaisella tulevalla vuosikymmenellä ainakin 2010-luvulle saakka ja samalla aiheuttaisivat koko yhteiskunnassa vaikuttavan mies- ja naiskäsitysten muokkautumisen epäterveeseen suuntaan, jonka seuraukset ovat pitkälti vasta nyt nähtävissä?"

Kaikki on loppu

Tämä teksti on vuodatus, jonka kirjoitin tätä blogia varten kevään lopulla 2018, mutta jota en koskaan julkaissut. Tekstissä avaudun tuonaikaisista fiiliksistä ja ajatuksista. Tuolloin siis detransitiostani ja muusta elämän draamasta johtuva heikko fiilis oli vielä akuuttia. Nyt on asiat huomattavasti paremmin, mutta ajattelin silti julkaista tämän tekstin niitä ihmisiä varten, ketkä ovat miettineet, että minne katosin ja mitä olen mahtanut puuhailla.

* * * *


KAIKKI ON LOPPU

ENNAKKOVAROITUS: Tämä bloggaus sisältää angstia.

Kaikki on loppu. Minä olen loppu. Olen menettänyt kaiken. Olen menettänyt kaiken, mitä minulla joskus oli ja mitä minulla olisi voinut olla. Kaikki on ohi. Minä olen ohi.

Otin tämän blogin hetkeksi pois linjoilta, sillä elämä kävi liian raskaaksi. En vaan jaksanut enää yhtään mitään ja päätin mennä hetkeksi maailmaa piiloon. Minun oli pakko ottaa etäisyyttä aivan kaikkeen ja vetäytyä koloon nuolemaan haavojani. Suurin yksittäinen asia on tietty detransitioni, mutta tässä on ollut muutakin shittiä. Kaverini ehdotti, että pitäisin suruajan ja päätin tarttua tähän ideaan. Laskeuduin virallisesti suruaikaan huhtikuun puolivälissä ja blogini hiljentyi osana tätä. Menin niinkin pitkälle, että olen tuosta lähtien pukeutunut päivittäin surupukuun, joka on musta varpaista päälakeen ja siihen kuuluu maahan asti ulottuva hame sekä vanhanaikainen suruhuntu. Jopa koruni ovat mustat lukuunottamatta särkynyttä, vertavuotavaa sydäntä esittävää kaulakoruani, joka on luonnollisesti verenpunainen.

Joku saattaisi ehkä sanoa, että nyt lähti keulimaan ja pahasti ja menee jo persformanssin puolelle, mutta paskat minä siitä. Minulla on nyt niin intensiivisiä oloja, että maailmaani ei mahdu juuri muuta. Konservatiivinen pukeutuminen vetoaa minuun monestakin syystä, mutta tässä on kyse myös eräänlaisesta itseilmaisusta. Vuodatan mustuutta ulos sielustani, eli siis puhdistan itseäni mustuudesta, ilmaisemalla sitä ulospäin eli tässä tapauksessa pukeutumalla. Tämä on eräänlainen julkinen statement siitä, että nyt on asiat niin viturallaan, vinksinvonksin ja heikunkeikun, etten vaan enää kestä pitää oloja sisälläni ja olla yksin niiden kanssa ja niiden armoilla. Lisäksi suruhunnussa on jostain syystä jotakin rauhoittavaa, terapeuttistakin. Koen jotenkin olevani turvassa sen takana, ikäänkuin piilossa maailmalta. Olen maailman ja ihmiskunnan varjoissa ja suruhuntu jotenkin peittelee minut sinne kuin jonkun hauraan ja kauniin posliininuken. Tai ruumiin hautajaisissa. Ehkä olen molempia. Ehkä olen särkynyt posliininukke tai ehkä olen oman elämäni hautajaisissa olematta kuitenkaan kokonaan kuollut. Istun surupuvussani tähänastisen elämäni ja tähänastisen minäni haudalla ja itken sen vuoksi, että jotakin tärkeää ja arvokasta on kuollut ja olen menettänyt sen iäksi.

Minulla oli kimppu kauniita, tuoksuvia ruusuja, joita halusin kasvattaa ja vaalia. Olin syvästi omistautunut niille. Ruusuissa on kuitenkin teräviä piikkejä ja niihin voi satuttaa näppinsä pahasti, jos ei ole varovainen. Ruusuni paljastuivat vain lakastuviksi unelmiksi, joista tippui kauniit silkkiset terälehdet yksi kerrallaan pois. Halusin kuitenkin säilyttää kaiken kauniin sydämessäni, joten kuivasin ruusukimppuni ja ripustin sen kirjahyllyyni muistoksi. Minulla oli joitakin päiviä, kun en päässyt sängystä ylös, ja tuolloin tuijotin ruusukimppuani patjaltani heiveröisin katsein. Tuntui, kuin minut olisi halkaistu rintakehän kohdalta kahtia, sydämeni olisi revitty rinnastani ja lävistetty tikarein. Minut on revitty kappaleiksi ja paiskattu katuojaan.

Tässä olisi jo ihan tarpeeksi kestettävää, mutta sen lisäksi olen itse loppu. Aiheutin eräänä päivänä hämmennystä eräässä minulle ennestään tuntemattomassa porukassa, jossa kukaan ei ennestään tuntenut minua, ja jäin tämän seurauksena pohtimaan, että miltähän mahdan nykyään näyttää muiden ihmisten silmissä. Kuvasin itsestäni videoita ja niitä katsoessani ymmärsin olevani aivan ruokottoman ruma. Olen epämääräinen, vanheneva, ruma lesbo, jolta puuttuu joitakin ruumiinosia ja jonka toisat osat ovat vääriä. Olen tarpeeksi groteski jo pelkästään runnellun kehoni puolesta, mutta ääneni vetää asian kokonaan uudelle levelille. Ääneni on nimittäin matalampi kuin monella biologisella miehellä. Vältän puhumista tai puhun falsetissa tai kuiskaamalla. Joudun jokaiselle kohtaamalleni uudelle ihmiselle erikseen selittämään, että kumpaa sukupuolta olen. Olen tuhonnut itseni. Minä en ole enää mitään. Tämä asia on niin järkyttävä, että mieleni ei ole pystynyt sisäistämään sitä kerralla. Olen sisäistänyt asiaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, asteittain. Mitä paremmin sisäistän, sitä raskaammaksi tämä käy ja sitä enemmän minua hirvittää. Välillä tahdon vain piilottaa itseni hunnullani ja itkeä sen takana. Välillä taas elämäni on niin pähkähullua ja tragikoomista, että sille voi vain nauraa. Eräänä päivänä tapasin erään vanhan (miespuolisen) tuttavan, johon en ollut ollut missään yhteyksissä vuosikausiin. Olin nähnyt hänet viimeksi ennen sukupuolenvaihdostani ja hän ei tiennyt yhtään mitään transsekoiluistani. Ensimmäinen asia, minkä hän minulle sanoi ennen kuin edes tervehti minua, oli "mitä hemmettiä äänellesi on tapahtunut". Joten minähän sitten otin ja kerroin kaiken. Hän suhtautui rauhallisesti, mutta sitten seuraavana päivänä laittoi Facebookissa viestiä ja sanoi, että hänen täytyy tunnustaa eräs juttu. Hän sanoi, että oli harkinnut kosivansa minua, mutta oli ollut niin läpeensä järkyttynyt siitä, miltä näytän ja kuulostan nykyään, että kaikki hänen mielikuvansa minusta olivat tyystin särkyneet. Minä nauroin, ja nauroin lähes tunnin putkeen. Mutta en nauranut siksi, että minulla olisi ollut hauskaa, vaan siksi, että koko tilanne oli niin traaginen. Elämäni on täysi farssi ja tämä oli sille sopiva kulminaatio. Kippis sille ja perseet olalle. Jumalauta. Ei niin, että tietenkään olisin edes suostunut hänen kosintaansa, sillä minähän olen lesbo. Tämähän toki pelkästään vain syventää tilanteen traagista komiikkaa. Jäin kuitenkin miettimään asiaa, sillä hän olisi ollut elämäni ensimmäinen ja ainoa henkilö, joka olisi koskaan kosinut minua. Ja minä pelotin hänet pois.

Toivon vain, että löytäisin vielä jonain päivänä elämänkumppanin, joka oikeasti rakastaisi minua sellaisena kuin olen eli outona naisena. En tiedä, onko se mahdollista, sillä olen ihan oikeasti groteski. En vaan kestä yksin, mikä on tietty aivan perseestä sekin. Tässä on video, jolla puhuu nainen, joka on samassa kanootissa kuin minä. Tässä toinen. Muutokset ovat pysyviä. Tämä on minun maanpäällinen helvettini ja en tule koskaan pääsemään sieltä ulos.

Olen elämän ja ihmiskunnan varjoissa ja tajusin, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole valmiita olemaan siellä varjoissa minun kanssani. Minä olen loppu. Kaikki on ohi. Minä olen ohi. En ole yhtään mitään. En voi tarjota enää yhtään mitään ja vedän väistämättä varjoihin myös kumppanini. Tajusin, että tämä on asia, jota moni ihminen ei ole valmis kestämään. Minä olen tuhonnut itseni ja terveyteni. Minä en esimerkiksi voi enää saada perhettä, vaikka haluaisinkin. Lisääntymiselimistöni on tuhottu eli olen poistunut geenipoolista. En voi osallistua tämän yhteiskunnan uusintamiseen ja rakentamiseen, vaikka haluaisinkin. Täten voin vain seistä varjoissa ja olla kaikesta normaalista elämästä ja elämänkulusta irrallinen ja seurata normaalia elämää sivusta, kykenemättä milloinkaan osallistumaan siihen. Ei niin, että tietenkään edes haluaisin, vaikka pystyisinkin, tai pystyisin, vaikka haluaisin, sillä olen lesbo. Ajauduin sukupuolenvaihdoshoitoihin, koska minulla on hyvin paljon päässä vikaa liittyen sukupuoleeni ja kykenen nytkin olemaan nainen ylipäätään vain siksi, että ymmärsin ja hyväksyin olevani lesbo. En kykene koskaan olemaan nainen miehelle. Suhteet miehiin ovat rikkoneet minut. Olen valuvikainen nainen. Kykenen olemaan nainen ainoastaan toiselle naiselle, puhumattakaan siitä, että mihin minä tunnen vetoa. Jo pelkästään tähän kaikkeen liittyvä sosiaalinen stigma on aivan liikaa monelle. Lesbopari ei voi olla samankaltainen kuin heteropari ja lesbosuhteista puuttuu tyystin heteroavioliittoon kuuluva traditio sekä yhteiskunnan ns. virallinen siunaus ja hyväksyntä. Itse kestän sen, sillä olen kulkenut erään tien loppuun saakka ja todennut, että siellä ei ole mitään. Olen nähnyt sen kaiken omin silmin ja kokenut sen omissa nahoissani. Tätä kautta olen hyväksynyt itsessäni olevat tietyt vajavaisuudet ja olen hyväksynyt, että minun elämäni ei tule koskaan olemaan sellaista kuin kaikilla muilla ja en tule milloinkaan saamaan sellaisia asioita, joita muut voivat saada. Minä tiedän, mikä minä olen, mikä minä en ole, mihin pystyn ja en pysty, ja olen vahva siinä, mikä olen. Otan vaikka koko maailman vihat niskoilleni siitä hyvästä. Se on enää tässä vaiheessa aivan vitun sama. Minä en halua enää mitään muuta kuin olla kutakuinkin onnellinen. Haluan vain olla olematta ahdistunut tai masentunut ja nukkua öisin hyvin. Olen luopunut kaikista suurista unelmista ja suurista suunnitelmista ja opetellut löytämään iloa hyvin pienistä ja mitättömistä asioista. Olen hyväksynyt sen, että minusta ei koskaan tule mitään. Mutta ihmissuhteissa ja erityisesti parisuhteissa on muitakin kuin minä. Muille ei ole ok ne asiat, jotka itselleni ovat ok. Minä olen mennyt sellaisen rajan yli, mistä ei ole paluuta, ja olen zen asian kanssa. Mutta toiset eivät ole. Toiset yhä haluavat niitä asioita, joita minä en voi saada ja joita en siten voi tarjota toisillekaan. Valtaosa ihmisistä eivät ole valmiita seuraamaan minua sen rajan yli varjoihin. Groteskina friikkinä potentiaalisten kumppanieni pooli ei muutenkaan ole mikään laaja, mutta se, että ihmisillä on muitakin tarpeita, joita minä en kykene tyydyttämään (kuten perheen ja tradition kaipuu), rajaa poolia rankasti vielä entisestään. Ehkä olen tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. En pääse koskaan pois varjoista. Voin vain istua siellä ja odottaa kuolemaa. Vaikka minulla on rikkinäinen keho, niin kaikkein suurin halkeama on sielussani.

Olen vollottanut vollottamasta päästyäni, myös julkisilla paikoilla. En enää tässä kohtaa oikeasti välitä, että mitä ihmiset minusta ajattelevat. Ihan vitun sama. Minä en mahda tilanteelleni yhtään mitään. Yhtään mitään ei ole tehtävissä. Olen mikä olen ja jokainen näkee kilsan päästä, että mikä minä olen. En voi peitellä sitä, enkä paeta sitä. Ottakaa tai jättäkää. Tykätkää tai älkää tykätkö. Minä en mahda sille mitään. Menköön maine ja kunnia ja kaikki loputkin. Nyt on oikeasti huono olo. Vollotan, jos vollotuttaa.

Tämä ei tietenkään suinkaan rajoitu vain ulkonäköön ja ihmissuhteisiin, vaan minulla on kokonainen myriadi kaikenlaisia ikäviä terveysongelmia. Transhoitojen osana minulta leikattiin kohtu ja munasarjat irti eli kehoni ei tuota luonnollisesti enää mitään hormonia. Olen kastraatti ja tästähän seuraa vaihdevuosien kaltaista oireilua, kuten kuumia aaltoja, yöhikoilua, unettomuutta ja kuorsausta. Unettomuutta minulla oli jo valmiiksi, mutta tämä pahentaa sitä entisestään. En välillä saa nukuttua ollenkaan ja jos nukun, niin nukun hemmetin huonosti, koska hikoilen kuin sika, näen levottomia unia, kuorsaan ja heräilen tunnin välein. Joskus herään klo 04-06 välillä ja en saa enää unta. Tästä kaikesta sitten seuraa myriadi omia ongelmia ja asiasta on huomattavaa haittaa esimerkiksi työelämän kannalta. Työkykyni on merkittävästi alentunut ja en tiedä, kuntoudunko enää koskaan normaaliksi. Olenkin asennoitunut siten, että en tod näk enää kykene koskaan kokopäivätyöhön, ja yrittänyt järjestää elämäni sen mukaiseksi. Hormonikorvaushoidon (eli testosteronin) käytön seurauksena minulla on myös muita ikäviä sivuvaikutuksia, kuten se, että minulta tippuu hiukset, joudun ajamaan parran joka päivä ja trimmailemaan sieraimista puskevia ylipitkiä nenäkarvoja (prkl). Jippii.

Minulla on lisäksi alkanut ilmetä jos jonkinlaista stressikäyttäytymistä. Olen paennut mm. shoppailuun (mikä on kokonaan uusi juttu minulle), mutta kaikista suurin paheeni on alkoholi. Minä ja Kuningas Alkoholi ollaan wanhoja kavereita. Olen entinen alkkis ja minulla oli elämässäni ajanjakso, jolloin olin kännissä kuin käki 24/7. Tai no, alkkis on aina alkkis, sillä kyseessä on eräänlainen addiktio ja häiriökäyttäytyminen, jonka voi hoitaa oireettomaksi, mutta joka ei varsinaisesti katoa. Olen ollut jo pitkään kuivilla, mutta olen aika ajoin vuosien varrella huomannut, että kyseinen taipumus nostaa helposti päätään, jos en ole varovainen. Siksi olen ollut aivan äärimmäisen varovainen. Tuli tässä huomattua, että olen ihan oikeasti aivan saakelin viinaanmenevä. Jos yhtään enempää löysään nutturaa, niin minähän hyppään pää edellä Kuningas Alkoholin syliin ja en edes tajua, mitä tuli tehtyä. Niin kävikin, sillä sattuneista syistä en ole yhtään normaalissa mielentilassa. Eräänä aamuna heräsin rähmältäni tuntemattoman tyypin olohuoneen lattialta. Nauroin, sillä minulle ei ole käynyt noin johonkin kymmeneen vuoteen, mutta ymmärsin heti, että nyt ollaan syvällä kaninkolossa ja siellä on aika helkkarin niljaiset seinämät, joten sieltä ei kiivetä ylös ihan noin vain. Järjestin sitten itselleni töitä, että pysyisin poissa pahanteosta. Mitään helppoa töissäolokaan ei tietenkään ollut, sillä aloin saamaan paniikkiin asti meneviä ahdistuskohtauksia, jolloin en muistanut omaa nimeänikään ja sitä rataa (ihan oikeasti ja kirjaimellisesti siis). Tähän vaivaan minulla on tosin onneksi aina mukana kulkevat hermomyrkyt (siis lääkkeet) ja vahva tupakka auttaa myös (en normaalisti tupakoi, joten stydi kama rentouttaa niin paljon, että iskee minulta lähes jalat alta). Olen kuitenkin toistaiseksi pysynyt sen verran kasassa, että olen selvinnyt ilman saikkua. Kriisiapua jouduin kuitenkin hakemaan.

Olen yrittänyt asennoitua järkevästi ja antaa kaikkien negatiivisten tuntemusten ja ajatusten vain virrata lävitseni, päästää niistä irti. Olen lisäksi yrittänyt keskittyä sen ajattelemiseen, että mitä minulla voi vielä olla, sen sijaan, että kaikki energiani menisi sen murehtimiseen, että mitä olen menettänyt. Kaverini sanoi fiksusti, ettei minun pidä antaa minulle tapahtuneiden ikävien asioiden ja minua kaltoin kohdelleiden ihmisten tuhota itseäni ja kaikkea sitä hyvää, mitä minussa on, on ollut tai voisi olla. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten kykenen ylipäätään kestämään ja olemaan näinkin rauhallinen ja positiivinen. Syy on yksinkertaisesti se, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää ja yrittää ottaa ilo irti niistä sirpaleista, jotka minulla on vielä jäljellä. Elämässä ainoa suunta on eteenpäin. Pakkohan minun on pelata niillä korteilla, jotka olen sattunut saamaan. Vaikka välillä toki tuntuu, että en vaan kestä. Minä kuolen suruun. Olen jo tullut surusta aivan sairaaksi. Sydänvereni vuotaa pikkuhiljaa kuiviin, kunnes minusta ei ole jäljellä enää mitään. Kaverini sanoi viisaasti, että joskus surulle on annettava tilaa. Annan siis kerrankin itseni olla kunnolla surullinen. Nyt ollaan heikoilla, mutta minun on uskottava ja luotettava siihen, että aika parantaa haavat, ja paistaa se päivä vielä risukasaankin. Uudet harrastukset ja uudet ystävät ovat auttaneet minua jaksamaan eteenpäin.

Ehkä näin kuului tapahtua. Ehkä ihmisen täytyy joskus mennä rikki, että hän voi todella oppia, kasvaa ja kehittyä. Nyt olen niin vahva, että uskallan olla heikko. Ehkä minusta on vielä ihmiskunnalle hyötyä varoittavana esimerkkinä, jos ei muuten. Jos perseilyni voi pelastaa jonkun toisen vastaavalta perseilemiseltä, niin silloin kärsimykseni ei ole mennyt hukkaan. Olen maksanut ihan helvetin kovan hinnan ja toivon oikeasti, ettei kenenkään muun tarvitsisi maksaa sitä omassa elämässään.

Sain syntymäpäivänäni kortin, jossa oli teksti:

“Vanheneminen on taidetta,
jossa ilot ja surut,
nähty ja tehty,
koettu ja eletty
maalaavat esiin koko paletin kirjon
hehkuvia, loistavia, rohkeita värejä.”

Otan jonkin verran sanojani takaisin

Nyt kun kivasti avasin blogin uudestaan pitkähkön tauon jälkeen, niin ajattelinpa samaan hengenvetoon irtisanoutua muutamista asioista, joita olen menneisyydessä sanonut edustavani.

En ole panseksuaali, polyamoristi, ateisti enkä BDSM-harrastaja. Sitä en kiellä, ettenkö olisi ollut kiinnostunut kaikenlaisesta, ottanut asioista selvää ja käynyt kokeilemassakin. Tämän kautta olenkin tullut siihen lopputulokseen, että on asioita, jotka eivät ole minua varten ja joiden takana en halua seistä. Kehitys on ollut jo pitkään sensuuntaista, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä epäliberaalimmaksi muutun.

Panseksuaali: Panseksuaalisuus on jo käsitteenä ongelmallinen. Sen määritelmä on kutakuinkin se, että henkilöä ei kiinnosta toisten sukupuoli tai sen puute eli mikään ei ole este mitä romanttiseen tai seksuaaliseen kiinnostukseen tulee. Tämä eroaa biseksuaalisuudesta siten, että biseksuaali on kiinnostunut miehistä ja naisista. Panseksuaalille käyvät myös transsukupuoliset, sukupuolettomat sekä erilaiset olemassaolevat tai teoreettiset välimuodot. Tämä ajattelu kuitenkin pitää sisällään sen käsityksen, että sukupuolia olisi muitakin kuin mies ja nainen - mikä ei ole tietenkään totta. Sukupuolettomia ihmisiä tai miehen ja naisen välimuotoja ei ole olemassa. Pornofantasiat eivät ole todellisuutta. Transsukupuolisuus ei ole sukupuoli. Jokainen transsukupuolinen ihminen on biologinen mies tai nainen, vaikka henkilö itse kokisi mitä. Käsitykseni sukupuolisesta todellisuudesta ovat tämän blogin alkuaikojen jälkeen huomattavasti konservatiivistuneet sekä omaan seksuaalisuuteeni liittyvät epävarmuudet konkretisoituneet, selventyneet tai ratkenneet. En ole transsukupuolinen panseksuaali niinkuin olen joskus väittänyt olevani. Olen lesbonainen. En voi allekirjoittaa termiä, joka jo itsessään pitää sisällään käsityksen siitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi.

Polyamoria: Olin aikoinaan hyvin kiinnostunut polyamoriasta. Tämä kiinnostus pohjautui omiin pohdintoihini rakkaudesta ja ihmissuhteista. Olin tuolloin kuitenkin hyvin nuori ja vanhemmiten yksinkertaisesti tajusin olleeni väärässä. Eräänä kauniina päivänä ymmärsin myöskin, että olen aina ollut polyamoristi vain teoriassa. En ole milloinkaan ollut polyamoristi käytännössä. Kun olen jonkun kanssa ollut, niin olen aina ollut vain hänen kanssaan, enkä kenenkään muun. En ole koskaan pettänyt kumppaniani. En ole suhteessa ollessani koskaan ihastunut keneenkään toiseen tai kokenut halua lähteä jonkun muun mukaan tai ottaa suhteeseen mukaan ketään kolmatta. En myöskään koskaan viihtynyt polyamoriaporukoissa. Siellä on kauniisti sanottuna outoa jengiä. Polyamoria ei vaan yksinkertaisesti ole minun juttuni ja nykyään en tahdo olla sen kanssa yhtään missään tekemisissä. Nykyiset parisuhdekäsitykseni ja erityisesti uskollisuuskäsitykseni ovat hyvin konservatiiviset.

Ateisti: Olen aiemmin julkaissut blogissa tekstin ”Mikä vakuutti ateistin uskonnon tarpeellisuudesta”. En ole koskaan kokenut olevani ateisti sanan täydessä merkityksessä, vaan pikemminkin uskonnoton. Olin erityisesti lukioaikoinani erittäin uskonnonvastainen, mutta vihasin kaikkia uskontoja tasapuolisesti - siis myös esimerkiksi buddhalaisuutta ja luonnonuskontoja, joihin monet kristinuskonvastaiset suhtautuvat suopeasti. Vanhemmiten tulin omien elämänkriisejeni kautta siihen lopputulokseen, että maailma ja ihmiset eivät ole niin mekanistisia, materialistisia ja yksinkertaisia/yksiselitteisiä kuin olin halunnut uskoa, vaan on muutakin. Ja tuo muu on tärkeää. Erittäin tärkeää. En ole tullut uskoon tai mitään, mutta en vaan jaksa enää kutsua itseäni ateistiksi. Minä ihan oikeasti viihdyn kirkossa ja tykkään lukea raamattua. Viihdyin myös temppeleissä Aasiassa. Ehkä Jumalaa ei ole. Mutta entäs jos onkin. Ihan sama, en vaan jaksa tuhlata energiaa epäilyyn tai vastustamiseen. En ole erityisen uskonnollinen, joten Jumalan olemassaolon kysymys ei kauheasti edes kiinnosta minua. Mutta kumarran alttarille ja rukoilen, koska tykkään kumartaa ja rukoilla. En tiedä, että miksi, enkä osaa selittää. Eikä kiinnosta osata selittää. Paskaakos tässä, kiva on kivaa.

BDSM-harrastaja: En ole siveyden sipuli, sen myönnän, mutta en enää koe mitään halua tai tarvetta retostella asialla. Se, mitä joskus ehkä teen, jää minun ja puolisoni makkariin. Olin joskus mukana BDSM-piireissä, mutta ne kokivat kohdallani samanlaisen inflaation kuin polyamoriapiirit. Eli niissä on kauniisti sanottuna outoa porukkaa, jonka kanssa minua ei kiinnosta olla tekemisissä. Häivyin noista piireistä kokonaan jo ajat sitten, enkä ole mennyt takaisin. Turha minun on kutsua itseäni BDSM-harrastajaksi, kun ei minuun niissä piireissä törmää.

Noh. Olenko transsukupuolinen sitten? Valitettavasti olen ikuinen transu. Olen detransitioitunut eli palannut (sosiaalisesti) elämään alkuperäisessä sukupuolessani, mutta kerkesin käydä sukupuolenvaihdosprosessin läpi. Hormonien ja leikkausten keholleni tekemää vahinkoa ja muutoksia ei saada enää häivytetyksi tai tekemättömäksi. Olen ikuisesti jumissa muokkaillussa ja runnellussa kehossa. En koskaan pääse transtaustaani pakoon enkä voi koskaan peittää tai salata sitä. Siksi minun kohdallani ei voida sanoa, että minä olin transsukupuolinen tai että minä en ole transsukupuolinen alunalkaenkaan. Minä koin niin pahaa keho- ja sukupuolidysforiaa, että halusin mennä sukupuolenvaihdosprosessin läpi. Sen tein, ja nyt olen ikuisesti jumissa tässä transhommassa.

Blogi takaisin linjoilla

Ette te vielä minusta eroon päässeet. Sori.

Moikkamoi. Blogi on ollut viime huhtikuusta saakka piilotettuna eli näkynyt ainoastaan minulle itselleni. Tarvitsin tauon aivan kaikesta keskittyäkseni olennaiseen eli ruudun toisella puolella oleviin juttuihin. Syynä henkilökohtainen scheisseni, pääasiassa detransitioni, mutta tässä on ollut muutakin draamaa. Voimat tilapäisesti loppui. Tarkoitus oli olla blogitauolla vain korkeintaan kesäkuuhun, mutta yliarvioin oman jaksamiseni ja päädyin taukoilemaan tänne syyskuuhun saakka.

Nyt olen kuitenkin takaisin ja tarkoitus on jatkaa bloggailua entistä ehompana. Pahimmat scheisset on nyt käyty läpi ja draamat draamailtu. Elämässä on hiukan päivitystä muutenkin. Aloitin uusintakierroksen transpolilla, sain B-lausunnon psykoterapian aloittamista varten, sain opiskelupaikan ja aloitin viikko sitten yliopisto-opinnot, muutin toiselle puolen Suomea rauhallisempaan paikkaan ja löysin itseni kihloista. Eli eiköhän tämä tästä.

Blogin ulkoasua on pikkasen päivitelty ja päivitin myös LGBT-sanaston, jonka huomasin auttamattomasti vanhentuneen. Sekin vain neljässä vuodessa (alkuperäinen sanasto on vuodelta 2014). Sanastoon on nyt lisätty kaikenmaailman muunsukupuolisuusjutut ja pari muutakin viime aikoina yleistynyttä termiä. Eli jos joku asia mietityttää, niin käykää tsekkaamassa sanastosta. Sanaston kommenttiosiossa on myös sallittua käydä keskustelua.

Tästä homma etenee. Mitäs lukijoille kuuluu?

Jodelista bongattua.

Musta orkidea eli helvettiin ja takaisin

Puuh. No niin, jatketaan harjoituksia.
Kirjoitin edellisessä tekstissäni elämässäni tapahtuneista dramaattisista muutoksista. Lyhyesti: tulin siihen lopputulokseen, että sukupuolenvaihdokseni oli brutaali virhe. Jatkan tästä eteenpäin biologisessa sukupuolessani eli naisena. Tämä on painajainen, sillä hormonihoito on paikoin muokannut minut tunnistamattomaksi ja minulle on tehty kaksi leikkausta. Hormonien tai leikkausten kummankaan jälkeä ei saa tekemättömäksi eli olen tässä silvotussa ja runnellussa kehossa jumissa koko loppuelämäni. Olen uinut ihmisyyden pimeimmässä likakaivossa viime vuoden (2017) lopusta lähtien ja kävin hyvin lähellä täydellistä romahdusta. Hain apua, sain sitä ja minulla on nyt lähetteet vetämässä eteenpäin. Minulle määrätyt lääkkeet ovat auttaneet ihan oikeasti ja tilanne on nyt kutakuinkin handussa. Niin handussa, kuin tällainen tilanne voi nyt ylipäätään olla. Eli ei oikeastaan handussa lainkaan. Toimintakykyinen minä kuitenkin olen, sillä olen ollut töissä koko ajan normaalisti. Haluan nyt tässä kirjoituksessa jakaa fiiliksiä detransitiosta (=vaihtaminen takaisin alkuperäiseen sukupuoleen) hieman enemmän.

Edellisen tekstini kommenttiosiossa joku kysyi, että tehdäänkö minulle nyt uusia leikkauksia takaisin naiseksi. Ei tehdä. Minä olen nyt tässä kohtaa perseillyt hormoneilla ja leikkauksilla niin paljon, etten halua koskea niihin enää edes lipputangon pituisella seipäällä. En tahdo edes minulle lääkärissä tarjottua estrogeenikorvaushoitoa. En tunge kehooni mitään ylimääräistä ja keinotekoista sinne kuulumatonta enää koskaan. Minulta on leikattu kohtu ja munasarjat irti eli kehoni ei nykyisessä normaalitilassaan tuota luonnollisesti enää mitään hormonia. Olen kastraatti. Olkoon siis niin. Lisäksi, kuten edellisessä tekstissäni selitin, suurin ongelma minulle koko tässä transperseilyssä oli voimakas, ahdistava tunne siitä, että valehtelen. Minä valehtelen maailmalle, muille ihmisille ja ennen kaikkea itselleni. Minä uskottelen olevani jotakin, mitä en ole. En tee tuota enää koskaan. Olen tästä lähin täysin rehellisesti vain sitä, mitä olen, eli lihamyllystä läpimennyt nainen. Eli ei, minulle ei tulla laittamaan silikonirintoja, eikä mitään muutakaan. Rintani on leikattu irti. Kertaalleen irtileikattua ei saa takaisin. Olkoon siis niin. Jos joku kysyy, niin sitten vastaan täysin rehellisesti. Olen saanut valehtelusta sekä kiertelystä ja kaartelusta tarpeekseni koko loppuiäkseni.

En ole vielä tehnyt sosiaalista muutosta työpaikallani, sillä en vaan yksinkertaisesti ole jaksanut. Olen vaihtanut sukupuolta työpaikalla jo kerran aikaisemmin. Se ei ole kiva eikä helppo rumba ja en ole toistaiseksi jaksanut sitä. Ilmiannoin kuitenkin itseni lähipiirilleni, pyysin julkisesti anteeksi somessa kaikilta, joille olen vuosia valehdellut (en ole avoimesti trans) sekä otin yksityiselämässäni käyttöön alkuperäisen nimeni. Olen uusille tapaamilleni ihmisille esittäytynyt alkuperäisellä nimelläni. Virallista nimen- tai sotunmuutosta en ole vielä tehnyt, sillä siihen tarvitaan transpolia, minne on kuuden kuukauden jonot. Vapaa-ajallani olen jo jonkin aikaa käyttänyt pelkästään naisten vaatteita. Esiinnyn miehenä enää ainoastaan työpaikalla, mutta sekin loppuu hyvin pian, sillä sopimukseni on määräaikainen. Uuteen työhön menen naisena. Kirjoitan siitä lisää, kun sen aika tulee.

Detransitio takaisin naiseksi on tuntunut pääasiassa erittäin helpottavalta. Kun ensimmäisen kerran laitoin mekon päälleni ja totesin itselleni, että nyt olen nainen, niin tunsin pelkkää helpotusta, sillä nyt olen viimein lakannut valehtelemasta. Alkuun sain lähes päivittäisiä pakokauhuun asti meneviä ahdistuskohtauksia, kun vanha tuttu dysforia iski silmille oikein kunnon voimalla. Olin jo ehtinyt unohtaa näiden miespuvussa viettämieni vuosien aikana, että miltä dysforia voi tuntua, ja dysforia iski minua naamaan kuin rautainen nyrkki. Opin kuitenkin yllättävän nopeasti käsittelemään noita tuntemuksia ja etenkin siksi, että en enää antanut niille valtaa. Koska silmäni olivat avautuneet, niin en enää voinut paeta harhoihini ja sulkea todellisuutta pois mielestäni. Minulla ei enää ollut sitä mahdollisuutta, että pakenisin kehoani tai sukupuoltani transsukupuolisuuden tai sukupuolenvaihdoksen ajattelemiseen. Se tie oli jo käyty loppuun asti. Kyse on nimenomaan pakenemisesta. Pakokauhun tilalle tuli pikkuhiljaa pelkkä helpotus, kun huomasin, miten uskomattoman huojentavalta tuntuu se, etten teeskentele enää mitään. Tajusin esimerkiksi jo ekalla reissullani naisten julkiseen vessaan, ettei minun tarvitse enää murehtia sellaisista pikkujutuista, kuten että miltä kuulostan käydessäni vessassa. Koska minulla ei ole miehen vermeitä, niin en miestenvessassa kuulosta siltä, miltä pitäisi, ja julkisista vessoista olikin muodostunut minulle painajainen. Erityisesti sellaisista, joissa on pahviset seinät koppien välillä, sillä viereisen kopin jamppa kuulee jokaisen pisarankin putoamisen. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tuo oli oikeasti ahdistavaa ja olin onneni kukkuloilla, kun naistenvessassa sain suhistella menemään täysin vapaasti ilman mitään peittelyä tai kuumotusta.

Kaikki kulissit on revitty alas. Kaikki naamarit on poltettu totuuden roviolla. Minä en salaile enkä uskottele enkä teeskentele enää mitään. Se, että minä olisin mies, on pelkkä iso paksu valhe. Minun miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Sitä ihmistä ei ole olemassa. Nyt jokainen näkee minut kymmenen kilometrin päästä täydessä alastomuudessani juuri sellaisena kuin oikeasti olen. En pysty sanoin kuvailemaan, miten uskomattoman hyvältä tuntuu vuosien salailun, valehtelun, peittelyn, kiertelyn ja kaartelun jälkeen olla täysin avoimesti ja piilottelematta sitä, mitä on. Ja mikä tärkeintä, tiedän nyt itse, että kuka ja mikä olen. Katsoin eräänä päivänä peiliin ja hämmästyin, sillä minä tunnistin itseni. Tuntui siltä, kuin olisin saanut kadottamani kasvot takaisin. Se oli uskomaton tunne.

Se henkilö, joka minä olen, on nainen. Minä olen elämän (kirjaimellisesti) kolhima lesbonainen, jolla on murtunut mieli ja särkynyt sydän. Jokainen kykenee näkemään sen, joten miksi uskotella muuta. Minun piti jauhautua lihamyllyssä ja uida halki elämän ja ihmisyyden pimeimpien ja haisevimpien sontaviemärien sen tajutakseni ja sisäistääkseni. Mutta löysin sieltä likaviemäristä jotakin mittaamattoman arvokasta. Löysin sieltä itseni.

Matkani helvettiin ja takaisin on opettanut minulle ennen kaikkea sen, että kuka ja mikä minä olen. Se on opettanut minulle sen, että kuka ja mikä minä en ole. Minä olen paennut itseäni ja maailmaa harhoihin ja valheeseen ja yrittänyt tulla joksikin, mitä en ole. Tuo tie on nyt kuljettu loppuun asti. En voi enää olla mitään muuta kuin se, mitä olen. En voi enää muuta kuin hyväksyä sen, että kuka ja mikä olen. Olen saanut kokea nahoissani erittäin kipeästi sen, että kuka ja mikä en ole ja miksi en voi koskaan tulla. En toista tuota virhettä enää koskaan. Nyt tiedän, että kuka olen ja hyväksyn itseni. Olen vahva siinä, mitä olen. Voisin kirjoittaa kirjan yleisistä kamppailuistani elämässä. Ehkä kirjoitankin.

Olen kulkenut helvetin läpi ja tuossa tulessa minusta on palanut pois kaikki turha ja jäljelle on jäänyt pelkkä oleellinen ja kirkas ydin. Tunnen vahvuuteni ja tiedostan puutteeni ja ennen kaikkea hyväksyn vajavaisuuteni. Puutteeni ja vajeeni ovat tässä kohtaa varsin lukuisat ja maailma on täynnä asioita, joita en voi koskaan saada useasta syystä. Mutta ei se mitään. En enää koe tarvetta tai halua olla jotakin, mitä en ole, tai viitsi hävetä sitä, mitä olen. Minä olen minä. En voi olla mitään muuta kuin minä. Tuntuu ensimmäistä kertaa koko elämässäni hyvältä olla minä. Olen ensimmäistä kertaa läsnä kehossani ja omassa elämässäni. En toki selvinnyt helvetistä naarmuitta. Siitä on todisteena jäljet kehossani ja kannan noita jälkiä mukana koko loppuikäni. En tahdo peittää enää niitäkään ja siksi olen tästä lähin avoimesti lesbonainen, joka luuli olevansa mies eli sekaisin kuin seinäkello siis. Paskaakos tässä. Ottakaa tai jättäkää.

Opettelen vasta naisena elämistä. Kaikki tuntuu oudolta ja uudelta. Olen ehtinyt unohtaa hirveästi asioita ja loput yritin aina edellisessä elämässäni kieltää tai selitellä olemattomiin. Aion jatkaa tästä aiheesta puhumista. En enää usko lainkaan transsukupuolisuuden olemassaoloon siinä muodossa, missä se tällä hetkellä yleisesti ymmärretään. Transsukupuolisuus on mielenterveyshäiriö ja identiteettiharha. Se on aina oire jostakin muusta ja isommasta. Transsukupuolisille tyypilliset puheet siitä, että sukupuolenvaihdoksen myötä he tulevat siksi ihmiseksi, joka he todellisuudessa sisäisesti ovat, on silkkaa paksua ja törkeää tuubaa. Kenenkään ihmisen sisällä ei ole toista, hänestä irrallista ihmistä. Väärään kehoon syntyminen on yksinkertaisesti täysin mahdotonta, sillä mieli ja keho ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Minä olen nainen. Minä en ole mies. Yrittämällä tulla mieheksi yritän nimenomaan tulla joksikin sellaiseksi, mitä en ole. Sukupuolenvaihdos ei tee minusta omaa itseäni, vaan detransitio eli harhasta luopuminen tekee minusta oman itseni. Minä syleilen omaa, autenttista itseäni vasta nyt lopettamalla transuilun ja hyväksymällä naiseuteni.

Odotan tällä hetkellä pääsyä takaisin transpolille. Odotan uutta käyntiä mielenkiinnolla, sillä minua kiinnostaa oikeasti, että mitä he minulle vastaavat, kun esitän muutamat tiukat kysymykset. Aion myös nostaa heitä vastaan syytteen hoitovirheestä. Täten aloitan omalta osaltani konkreettisen taistelun tätä nykyisin vallitsevaa hulluutta vastaan. Aiheesta lisää, kun asia jossain kohtaa etenee.



There's a hope that's waiting for you in the dark
You should know you're beautiful just the way you are
And you don't have to change a thing
The world could change its heart
No scars to your beautiful
We're stars and we're beautiful

No better you than the you that you are
No better life than the life we're living
No better time for your shine, you're a star
Oh, you're beautiful, oh, you're beautiful

Viimeisen muurin takana on totuus

Nyt ollaan totisesti jännän äärellä.
Blogi on elänyt hiljaiseloa viime ajat, koska olen ollut uimassa ihmisyyden haisevimmassa sontaviemärissä. Olen nyt kuitenkin palannut sieltä ja minulla on vähän tarinaa kerrottavana. Varoitan kuitenkin ennakkoon, että tämä ei ole lainkaan kiva tarina. Kerron tämän silti, koska tästä pitää ehdottomasti puhua ja, noh, siksihän minä täällä olen, että puhun asioista, joista kukaan muu ei halua puhua. Teitä on varoitettu.

Aiemmassa kirjoituksessani kerroin Viivi Luomasta, joka aiheutti viime marraskuussa kohua Ylen Perjantai-ohjelmassa. Kyseessä on itsensä mieheksi kokeva biologinen nainen, joka kävi läpi transtutkimukset ja sai transsukupuolisuusdiagnoosin, mutta päätti olla menemättä transhoitoihin. Minä tutustuin kyseiseen henkilöön IRL. Tällä tuttavuudella oli kannaltani dramaattiset seuraukset. Kyseinen henkilö oli minulle peili ja hänen kauttaan sisäistin monta asiaa, joita olin pyöritellyt jo jonkin aikaa, mutta joiden kanssa en ollut jotenkin päässyt edemmäs. Tämä koko blogihan on alunperinkin lähtöisin skeptisyydestä ja ajan kuluessa kävin koko ajan vain entistä skeptisemmäksi tietojeni karttuessa. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani, epäilyistäni ja fiiliksistäni ja tämän blogin olemassaolon aikana olen muuttanut kantaani transsukupuolisuudesta ja kallistuin voimakkaasti sen kannalle, että sukupuoliristiriitakokemukset selittyvät traumoilla ja muilla päävammoilla ja että koko transsukupuolisuuden olemassaolo voidaan kyseenalaistaa.

Olen potenut outoa, selittämätöntä ristiriitaa jo pitemmän aikaa. Puhutaan useammasta vuodesta. Yllä linkatut kirjoitukset ilmentävät tätä ristiriitaa varsin julmalla tavalla. Olen pystynyt alusta asti myöntämään itselleni ja maailmalle, että olen nainen ja että transhoidot eivät ole tehneet minusta miestä, vaan ainoastaan muokkaillun naisen. Olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni ja kritisoinut voimakkaasti transaktivisteja. Olen sanonut olevani niin kyllästynyt transrummutukseen, että haluan irtisanoutua koko transsukupuolisuudesta. Tästä huolimatta olen kuitenkin itse transsukupuolinen ja en voi lakata kokemasta keho- ja sukupuolidysforiaa. Dysforiani on niin paha, että se aikoinaan ajoi minut lähes itsemurhaan ja kaikesta tästä julmasta itsekritiikistä huolimatta olen aina kokenut, että sukupuolenvaihdos pelasti henkeni. Mutta silti jokin on hiertänyt minua aina. Olen aina sanonut, että en kaikesta itsekritiikistäni huolimatta ole koskaan katunut transhoitoja, enkä halua palata takaisin siihen, mitä joskus olin. Tämä on totuus, sillä tämä on sitä, mitä olen aina oikeasti kokenut. Tiedostin friikkiyteni, mutta siitä huolimatta pidin muutoksista kehossani ja en halunnut luopua niistä. En koskaan kokenut minkäänlaista katumusta tai kaipuuta entiseen. En yhtään minkäänlaista. Mutta silti jokin hiersi yhä vain. Tuo hiertäminen alkoi vaivata minua. Se vaivasi lopulta niin paljon, että en voinut enää jättää sitä huomiotta, vaan se oli pakko kohdata. Aikani mietittyäni ymmärsin, että en ole tosiaan koskaan ollut katuja, enkä ole kaivannut entistä minääni, vaan ongelma on kokemus siitä, että valehtelen. Minä tiesin aina olevani nainen. Minä tiesin aina, että minusta ei voi tulla koskaan miestä. Tiesin, mutta en sisäistänyt, ja tämänkin ristiriidan minä aina ymmärsin. Tietoisuus oikeasta sukupuolestani alkoi vaivata minua, sillä tiesin myös, että esiintyessäni miehenä minä valehtelen. Minä valehtelen itselleni ja minä valehtelen muille. Uskottelen muille olevani jotakin, mitä en ole. Minun nimeni ei ole oikea nimeni. Minulla on väärät paperit. Minun identiteettini on keksitty identiteetti. Tuota ihmistä ei ole olemassa, vaan minun oikea nimeni on se nimi, jonka sain syntymässä vanhemmiltani, ja tuo nimi on tytön nimi. Minä elän valheessa ja yhteiskunta on legitimisoinut tuon valheen. Tietoisuus valehtelustani alkoi painaa minua ja siitä muodostui lopulta vyyhti sisimpääni ja paino hartioilleni. Tästä huolimatta olin yhä transsukupuolinen ja koin aina, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu. Tämä kaikki ei ole katumusta, vaan sillä on enemmän tekemistä sen kanssa, että millainen persoona olen. Minä vihaan valehtelua ja kartan sitä tietoisesti. Mutta jotenkin koko elämästäni oli tullut valhe. Elämääni miehenä liittyi muutakin salailua. En esimerkiksi voinut mennä saunaan tai uimahalliin kummallekaan puolelle, koska näytin mieheltä, jolla on naisen jalkoväli. Tätä juttua sain aina salailla myös esimerkiksi työpaikan pukuhuoneessa ja minun piti joka ikinen päivä tunkea alkkareihini täytettä ja joskus kauhuissani tarkistin monta kertaa päivässä, että täyte on varmasti paikoillaan, sillä säikähdin unohtaneeni sen. Ja joskus unohdinkin. Jouduin keskusteluissa kiertämään joitakin kysymyksiä tai kertomaan puolitotuuksia, sillä minä en koskaan ole ollut poikalapsi tai teinipoika ja siten minulta puuttuu monet miesten kasvuun liittyvät tyypilliset kokemukset. Koin, että olen mies ilman menneisyyttä, mutta olen samaan aikaan myös nainen, joka on kuollut. Tämä oli hyvin hämmentävä ajatus.

Olen viime vuodet kehittynyt huimasti ihmisenä ja olen päässyt yli lähes kaikista ongelmistani ja saanut kaikki lukkoni auki. Koin erityisesti Suomeen palattuani viime vuoden lopulla, että elämäni on nyt paremmin kuin koskaan aikaisemmin, koska kaikki lukkoni ovat avautuneet. Olin vuosia ja vuosia aikaisemmin rakentanut ympärilleni muureja tiedostamattani ja havahduin muurien olemassaoloon vasta niiden alettua aiheuttaa ongelmia. Vietin vuosia repien näitä muureja yksi kerrallaan alas. Suomeen palattuani koin, että viimeinenkin muuri on kaadettu ja niitä ei enää ole. Olen puhdas. Sitten elämässäni tapahtui muutoksia, joiden seurauksena järkytykseksekseni huomasin, että vielä yksi muuri on jäljellä ja että minä en näe sen taakse lainkaan. Sisuksissani oli vielä yksi lukko, mutta en jostain syystä saanut siitä mitään otetta ja en käsittänyt, mitä sen takana voisi olla. Ymmärsin vain, että sen takana oli jotakin hyvin pelottavaa. Siellä oli jotakin niin pelottavaa, että mieleni kytkeytyi pois päältä yrittäessäni saada siitä otetta. Asia alkoi vaivata minua enemmän ja enemmän.

Samaan aikaan, kun aktiivisesti hengailin Viivi Luoman kanssa, kuuntelin hänen näkemyksiään ja peilasin itseäni häneen, aloitin vanhan päiväkirjani järjestelmällisen läpilukemisen, sillä halusin tutkia menneisyyttäni. Ajattelin, että sieltä ehkä löytyy vastaus siihen, mikä minua hiertää. Pidin hyvin aktiivisesti päiväkirjaa vuodesta 2007 vuoteen 2015 ja kirjoitin sinne paitsi ajatuksiani ja fiiliksiäni lähes päivittäin, niin myös kokonaisia esseitä erilaisista aihealueista. Kyseiseen päiväkirjaan on kokonaan dokumentoitu transprosessini, sitä edeltävä aika ja sen jälkeinen aika, elämäni synkin ajanjakso sekä myös ideologiset ja maailmankuvalliset heräämiseni. Kaivoin tämän kaiken esiin ja aloitin lukemisen aivan alusta. Olin järkyttynyt siitä, mitä löysin. Päiväkirjasta paljastui asioita, jotka olin aivan kokonaan unohtanut tai joiden merkitystä en joko muistanut tai ollut ymmärtänyt. Päiväkirjan lukeminen sai minut ymmärtämään elämääni aivan uudella tasolla. Kaiken tämän peilaamisen ja vanhojen kirjoitusteni lukemisen kautta asiat kirkastuivat, palaset loksahtivat paikoilleen, sisäistin kunnolla asiat, joita olin pyöritellyt tai yrittänyt pyöritellä jo useamman vuoden. Silmäni aukenivat.

Lopputulos tästä kaikesta oli se, että ymmärsin tehneeni hirvittävän, kammottavan, brutaalin virheen.

Viivi Luoma on lähestulkoon julmuuteen asti rehellinen henkilö. Eli siis samanlainen kuin minä. Hän sanoi minulle monta asiaa, jotka olen sanonut itselleni, mutta joita en ollut koskaan aiemmin kuullut toisen ihmisen suusta ja nimenomaan päin naamaa sanottuina. Toisen ihmisen sanomina ja hänen reaktioillaan höystettyinä nuo asiat, jotka tiesin ja jotka olin itselleni myöntänyt, saivat jotenkin ihan uudenlaisen merkityksen ja kolahtivat paljon kovempaa. Jouduin ensimmäistä kertaa sellaiseen tilanteeseen, jossa minun piti ihan oikeasti, ja Aikuisten Oikeasti, kohdata oma kehoni ja sen rajat. Minun piti kohdata se, että mitä kehoni on ja mitä se ei ole. Katsoin peiliin ja ensimmäistä kertaa näin itseni sellaisena kuin olen. En nähnyt jotakin oman mieleni vääristymää, niinkuin tähän asti, ja mikä tärkeintä, en pystynyt enää pakenemaan harhoihini, vaan näin oikean, todellisen itseni sellaisena kuin se on. Katsoin peiliin ja ymmärsin, että viimeisen muurin takana on totuus. Peilistä katsoi takaisin nainen, sillä nainen minä olen, ja minulla on XX-kromosomit ja naisen vermeet. Minulle valkeni tuhannen auringon voimalla, että miten käsittämättömän harhainen ihminen minä olen ollut. Katsoin peilin naista ja viimeinkin sisäistin, että tuo nainen olen minä. Mutta en ole mikä tahansa nainen, vaan rikottu, silvottu, muokkailtu nainen. Minulta on leikattu ruumiinosia irti. Minulla ei ole rintoja, sillä ne on leikattu irti, ja alavatsassani on arpia, jotka ovat olleet haavoja, joiden kautta muutakin kehooni luonnollisesti kuuluvaa on leikattu irti. Kasvonpiirteeni ovat muuttuneet. Naamassani kasvaa karvaa. Ääneni on täysin tunnistamattomaksi muuttunut. Eikä pillu muutu kyrväksi vain tahtomalla niin. En voi siittää lasta ja olen steriili naisenakin. Minä en ole mies. Minä en ole lähelläkään miestä. Minusta ei koskaan tule miestä. Yritin ja epäonnistuin surkeasti ja tein vain itsestäni täyden pellen. Nykyinen nimeni ei ole oikea nimeni. Identiteettini on keksitty identiteetti ja minulla on väärät paperit. En ole mies, vaan olen silvottu nainen, outo nainen, friikki nainen, ruma ja kammottava nainen, kuvottava ja luotaantyöntävä nainen, jota kaikki katsovat oudoksuen, kammoksuen ja inhoten. Olen elänyt vuosia valheessa ja uskotellut itselleni olevani jotakin, mitä en ole, ja uskonut voivani saada asioita, joita en voi koskaan saada. Katsoin itseäni ja luhistuin täysin. Kysyin itseltäni ja ensimmäistä kertaa kysyin täysin tosissani: "Voi hyvä Luoja, mitä minä olen tehnyt?" Sitten kuulin sanat: "Ihmisessä, joka tekee itselleen jotain tuollaista, on pakko olla jotain outoa. Sinä sait, mitä halusit. Olisit tyytyväinen!" Mieleni kirkui. Minä sain, mitä halusin. Mutta en koskaan ymmärtänyt, mitä halusin. En koskaan oikeasti ymmärtänyt, mitä olin tekemässä, minne olin pyrkimässä. Se tässä onkin kaikkein traagisinta. Olen hyvin harhainen, sairas ihminen. Olen sairas lesbonainen, jolla on vääristynyt käsitys molemmista sukupuolista ja tämän kautta vääristynyt käsitys myös omasta sukupuolestaan. Olen friikki yksilö, jolla on vääristynyt käsitys maailmasta ja ihmisistä. Vanhasta päiväkirjastani paljastui asioita, jotka olin unohtanut, ja joiden perusteella päättelin näin jälkikäteen kärsineeni vuosia post-traumaattisesta stressioireyhtymästä täysin tietämättäni. Kaikkien näiden asioiden kautta pääni on sanonut poks. En koskaan ymmärtänyt sitä. En ennen kuin nyt. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Minä hyppäsin kaninkoloon. Olen mennyt yli siitä rajasta, jonka jälkeen ei ole enää paluuta. En saa koskaan takaisin jotakin sellaista, joka on kerran leikattu irti. Sukupuolenvaihdoshoidot ovat peruuttamattomia. Kun ruumis kerran rikotaan, niin sitä ei enää koskaan saada ehjäksi. Minä olen aivan täysin korjauskelvoton. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Minä olen vain rikkinäinen ja hämmentynyt lesbotyttö. En mitään muuta. En ole koskaan ollut mitään muuta. Enkä voi koskaan tulevaisuudessakaan olla mitään muuta. En voi koskaan olla mitään muuta kuin nainen, vaikka kuinka itseni mieheksi kokisin tai haluaisin olla mies. Muun väittäminen tai uskotteleminen on silkkaa paksua valhetta ja siinä valehtelen ennen kaikkea itselleni, sillä minä kyllä tiedän totuuden, vaikka muut eivät tietäisi. Se, että ylipäätään päädyin tähän pisteeseen asti, johtuu omasta harhaisuudestani ja sairaalloisuudestani. Se, että päädyin tänne asti, johtuu siitä, että olen hyvin sairas. Minulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, että kuka ja mikä olen, sillä en voi ikimaailmassa tulla toiseksi ihmiseksi. Traagista tässä on se, että minun piti käydä lihamyllyn läpi sen ymmärtääkseni. Mutta samanaikaisesti the truth will set you free. Kun minä ensimmäisen kerran kaiken tämän vuosien transuilun (ja kaiken siihen liittyvän salailun) jälkeen laitoin mekon päälleni ja totesin, että nyt olen nainen, niin tunsin silkkaa helpotusta. Nyt olen viimein lakannut valehtelemasta maailmalle ja ennen kaikkea itselleni. Se tuntui ainoastaan hyvältä. Olen tässä kahlannut läpi detransitioituneiden (=vaihtaminen takaisin alkuperäiseen sukupuoleen) naisten blogeja oppiakseni keinoja tulla toimeen uudessa tilanteessani ja heistä eräs sanoi osuvasti: sukupuolenvaihdoshoitojen perimmäinen tarkoitus ja päätepiste on aina detransitio. Sillä silloin hoidoista on ollut henkilölle jotakin todellista hyötyä, sillä hän on oppinut hyväksymään kehonsa ja sukupuolensa ja siten päässyt ongelmastaan (sukupuoliristiriidasta) yli. Minullekin sukupuolenvaihdos oli ennen kaikkea irtiotto naiseudesta. Pääsin sukupuolenvaihdoshoitojen aiheuttamien muutosten myötä tarkastelemaan naiseutta hieman ulkopuolelta käsin ja kykenin siten katselemaan asioita uudesta vinkkelistä. Tämän vuoksi olen tässäkin blogissa aiemmin puhunut siitä, että koin hyötyneeni sukupuolenvaihdoksesta aivan ehdottomasti. Olin alkujani hirveä räjähdysherkkä draamapesäke ja angstipallo. Sukupuolenvaihdos ratkaisi kaikki nuo ongelmat, rauhoituin ja pääsin elämässä eteenpäin. Löysin aiemmin mainitusta vanhasta päiväkirjastani vuodelta 2010 tekstin, jossa pohdin sukupuolijuttuja ja kirjoitin siinä, että haluan vain olla oma itseni. Nyt olen löytänyt sen oman itseni ja naisena oleminen on osa tuota itseä. Se henkilö, joka minä olen, on nainen. Miljoonan taalan kysymys kuitenkin on, että olisiko näitä ongelmia ollut mahdollista hoitaa ja ratkaista jollain muulla tavoin kuin hormoneilla ja leikkauksilla, esimerkiksi terapialla. Muihinkin vaikeisiin mielenterveyshäiriöihin on olemassa toimiva terapiamuoto (kuten anoreksiaan). Miksei siis sukupuoli-identiteettivammaankin? On paljon toistettu klisee, että kukaan ei hoida anoreksiaa rasvaimuilla. Minun kohdallani on tosin jo myöhäistä. Minua ei koskaan edes yritetty hoitaa terapialla, joten emme saa koskaan tietää, että olisiko se auttanut. Minä olen jo mennyt yli sen rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta.

Omat epäilyni ja skeptisten ajatusten pyörittelyt eivät ole uusi juttu, kuten jo tässäkin blogissa aiemmin julkaissut tekstit osoittavat. Olin yli vuoden putkeen ulkomailla syksystä 2016 loppuvuoteen 2017. Otin viimeisen hormonipiikkini ennen lähtöä. Olen tässä kohtaa (10.2.2018) ollut ilman hormonihoitoa lähes puolitoista vuotta. Huomasin jo alkuvuodesta 2017, että hormonien vaikutuksen hälvettyä oloni alkoi muuttua ja muutokset kävivät koko ajan vahvemmiksi. Isoin muutos oli itkuherkkyyden palautuminen. Minähän olen alkujani suorastaan itkupilli, sillä taidehomona minussa on voimakasta herkkyyttä. Näen merkityksiä ja kauneutta sielläkin, missä niitä ei ole, ja reagoin niihin voimakkaasti. Mutta hormonihoidon aloittamisen myötä kadotin kokonaan kyvyn itkeä. En pystynyt itkemään, vaikka olisin halunnut ja vaikka olo olisi ollut aivan hirveä. Minusta tuli jotenkin emotionaalisesti turta ja itkuherkkyyden alkaessa palailla hormonitauon vuoksi huomasin kadottaneeni jonkun yhteyden tunteisiini ja sisimpääni. Tuo yhteys alkoi palailla itkuherkkyyden myötä. Olin järkyttynyt huomatessani, että olin unohtanut, miltä monet tunteet tuntuvat. Kadotin yhteyden sisimpääni ja minuuteeni, koska menetin kyvyn tuntea ja käsitellä tunteita. Ymmärsin tuolloin, että minulla oli alun alkaenkin jo ennen transhoitoja emotionaalisia lukkoja, joita en ollut pystynyt käsittelemään. Hormonihoito pahensi tätä ongelmaa katkaisemalla yhteyden tunteisiini. Aloin jo keväällä ja alkukesästä 2017 miettiä hormonihoidon lopettamista kokonaan, kun ymmärsin, mitä se oli minulle tehnyt. Näiden emotionaalisten muutosten lisäksi minulle alkoi ilmestyä enemmän ja enemmän fyysisiä oireita, joista näkyvimpänä hiusrajan yhtäkkinen nopea vetäytyminen. Luin hormonivalmisteen pakkausselostetta ja tunnistin haittavaikutuslistasta useita oireita, joita en ollut aiemmin osannut yhdistää hormoneihin, mutta joiden tajusin ilmaantuneen vasta hormonihoidon aloittamisen jälkeen. Olin jo aiemmin perseillyt leikkausten kanssa ja hormonien jatkaminen alkoi hirvittää. Aloin miettiä, että mitä helvettiä oikein teen itselleni. Mitä helvettiä olen jo tehnyt itselleni? Sen minä olin jo vaikeimman kautta oppinut, että leikkaus ei ole huviretki, mutta nyt sain tuntea nahoissani, että hormonit eivät todellakaan ole karkkia. Kun tulin tietoiseksi emotionaalisista lukoistani ja kun jouduin vastatusten tuon aiemmin mainitun viimeisen muurin kanssa, niin minun oli aivan pakko myöntää itselleni, että minulla on todella, todella suuri ongelma. En voinut enää ignoorata sitä tai edes yrittää selitellä sitä olemattomiin. Sitä oli pakko lähteä tutkimaan. Aikani räpiköityäni sain revittyä viimeisen muurin alas. Lopputulos on tässä. Muurin romahtaminen avasi semmoiset syöverit, ettei tosikaan, ja imeydyin ihmisyyden pimeimpiin ja likaisimpiin viemäreihin useaksi viikoksi. Tässä kohtaa olen jo pureksinut asiaa jonkun aikaa, mutta kovin paljon helpommaksi tämä ei ole käynyt. Voisin vieläkin hyppiä seinille lähes päivittäin. Ja matka on vasta alussa kaikinpuolin. En ole tehnyt mitään satunnaista vaatteidenvaihtoa ja lääkärille avautumista konkreettisempia toimenpiteitä.

Ei ole mahdollista syntyä väärään kehoon. Ihmisen keho on ollut olemassa jo kauan ennen kuin tietoisuus tai identiteetti ovat muotoutuneet. Keho ja mieli eivät ole toinen toisistaan irrallisia tai olemassa erillisinä tai yksittäisinä. Ne ovat aina yhtä. Ajatuskin siitä, että joku voisi olla sisäisesti vastakkaista sukupuolta, on aivan täysin naurettava. Transsukupuolisuus on identiteettihäiriö ja tämä häiriö on korvien välissä, ei kehossa. Sukupuoli on kehon fyysinen ominaisuus samaan tapaan kuin pituus, kengänkoko tai hiusten väri. Sukupuolta ei voi vaihtaa yhtään sen enempää kuin vaikka rotua tai pituutta voi vaihtaa. Ei ole millään tasolla normaalia vihata omaa kehoaan tai tuntea, että oma keho on väärä. Transsukupuolisuus muistuttaa kaikin puolin hyvin läheisesti anoreksiaa. Kyseessä on ikäänkuin samankaltaisen oireilun eri ilmenemismuoto. Transsukupuolisuus on erittäin vakava, täysin vittumainen sairaus. Maailma meni metsään siinä kohtaa, kun T sisällytettiin LGBT:hen (lesbian gay bi trans). LGB ovat seksuaalisia suuntautumisia, transsukupuolisuus on mielenterveyshäiriö. Transsukupuolisuus ei ole mitään sukua homoudelle. Kyse on aivan täysin eri ilmiöistä ja niistä ei voida puhua samassa kontekstissä. Transsukupuolisuuden samaistaminen homouteen on ainoastaan vääristänyt ja sotkenut asioita ja tehnyt niistä vaikeammin ymmärrettäviä. Olen varma, että saan nyt kuulla paljon siitä, että en ole "oikeasti" trans. Mikä on "oikea" trans? Ei ole olemassa oikeita tai vääriä transsukupuolisia, kuten ei ole oikeita tai vääriä anorektikkojakaan. On vain ihmisiä, joita yhdistää sama tietty ongelma, eli tässä tilanteessa sukupuolidysforia ja siihen liittyvä psyykkinen oireilu. "Transsukupuolisuus" on täten psykiatriaan liittyvä lääketieteellinen termi, joka tarkoittaa ihmistä, jolla on hyvin pahasti vääristynyt kehonkuva ja identiteetti sukupuoleen liittyen. Tässä kontekstissä minä olen "oikea" transsukupuolinen, sillä kehonkuvani on syvästi vääristynyt ja kärsin syvästä kehodysforiasta, niin syvästä, että päädyin menemään leikkauksiin ja juridiseen sukupuolenvaihdokseen asti. Kärsin vakavasta dysforiasta yhä, mutta ero entiseen on se, että nyt jokin lukko päässäni on avautunut ja olen lopputuloksena vähemmän harhainen kuin aiemmin. Sen sijaan, että ruokkisin sairauttani tai kieltäisin sen olemassaolon, niin myönnän, että miten paha ongelma minulla on ja yritän parantua siitä. Käyttääkseni jälleen kerran anoreksiaa esimerkkinä: sen sijaan, että anorektikkona käyttäisin aikani pro-ana -sivustoilla ja foorumeilla ihannoimassa sairauttani ja rinkirunkkaamassa muiden yhtä sairaiden ihmisten kanssa, niin myönnän, että minulla on paha mielenterveysongelma, jolle täytyy tehdä jotakin. Helppoa tämä ei ole tosin vieläkään, kaukana siitä. Lähdin eräänä päivänä kauppakeskukseen hameessa ja muissa naisten vaatteissa ja dysforia iski minua naamaan kuin pirun rautainen, piikikäs nyrkki. Olin jo unohtanut, miltä dysforia voi tuntua ja miten hirvittävän paha ja syvä minun dysforiani on. Olen tuosta päivästä lähtien kärsinyt päivittäisestä pakokauhuun asti menevästä ahdistuksesta. Sillä nyt minä viimein ymmärrän olevani nainen, rikottu nainen, mutta mieleni ei vieläkään täysin sisäistä sitä ja siksi tuo ymmärrys aiheuttaa lähinnä kauhistuneita "ei vittu, ei jumalauta" -reaktioita. Minusta tuntuu välillä, että olen tullut aivan hulluksi. En enää tiedä, kuka olen. En enää tiedä, mikä olen. En tiedä, mitä tehdä, miten puhua, miten käyttäytyä. En tiedä, miten olla.

Olen löytänyt itseni kammottavasta limbosta. Täten minusta on tullut varoittava esimerkki. En olisi ikinä voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatella, että päätyisin joskus tähän tilanteeseen. Se hirvittää minua ihan oikeasti. Se hirvittää niin paljon, että en kykene kunnolla edes ajattelemaan koko asiaa. Mieleni sanoo kertakaikkiaan jursk.

Olen tällä hetkellä kaikinpuolin hyvin ikävässä paikassa. Olen aikamoinen raunio ja olen alkanut miettiä, että kuinkahan paljon minulla on ylipäätään elinaikaa jäljellä. Olen ollut jo pitkään vain haamu entisestä minästäni. Tai en edes sitä, vaan entisen minäni haamun varjo. Olisin raunio jo muutenkin muista syistä, mutta nyt olen tämän transperseilyn myötä herännyt aivan uuden kaliiberin painajaiseen vain todetakseni, että kyseessä ei ole painajainen, vaan oikea, todellinen elämä. Minun elämäni. Minun ainoa elämäni, jota en voi paeta ja josta en pääse mihinkään, ja en tiedä jaksanko tai kykenenkö elämään sitä näiden haavojen ja arpien kanssa. Ei ihme, että transsukupuolisten itsemurhaluvut ovat niin korkeita ja ne ovat by the way aivan yhtä korkeita myös sukupuolenvaihdoshoitojen jälkeen. Tässä tilassa se jorpakko alkaa näyttää ihan oikeasti kutsuvalta ja armolliseltakin. Me transut olemme ihan oikeasti kaikinpuolin aivan vitun sairasta sakkia. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Säästäkää siis minut jaxuhaleiltanne ja keskittykää sen sijaan korjaamaan oma päänne. Sillä ihan yhtä sekaisin ja rikottuja kummajaisia te kaikki muutkin sukupuolivammaiset olette.

Minusta tuntuu tällä hetkellä kaikinpuolin siltä, kuin olisin herännyt jostakin unesta. Tai psykoosista. Tai ehkä tämä on Matrix, en tiedä. Koko elämäni tuntuu aivan epätodelliselta, niin mennyt kuin nykyinenkin. Mutta aivan erityisesti mennyt. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin omasta elämästäni irrallinen. Minusta tuntuu, että olen todellinen vasta nyt. Sen on pakko liittyä siihen, että olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni ihan uudella tavalla läsnä kehossani. Ja koska olen nyt läsnä kehossani, niin ymmärrän ihan uudella tavalla myös sen, että mitä olen keholleni tehnyt.

Viivi Luoma on kuvannut transsukupuolisuutta käärmeenä, joka kuiskuttelee korvaan valheita ja kiusauksia. Käärme sanoo, että kun uskallat mennä rajan yli ja hypätä kaninkoloon, eli siis ryhtyä sukupuolenvaihdosprosessiin, niin tulet joksikin paremmaksi ja todemmaksi ja elämäsi muuttuu hienompaan suuntaan. Ymmärrän hyvin, mitä hän tuolla tarkoittaa, sillä olenhan kokenut tuon saman itse ja enemmänkin, sillä minä menin lihamyllyyn, mutta Viivi ei. Oma käärmeeni on nyt kuollut, eikä se kuiski enää mitään. Nyt minulla on vain totuus, joka on ruma ja kauhistuttava, ja pääni ei meinaa kestää sitä.

P.S: Jakakaa tätä tekstiä somessa niin maan perkeleesti.