"Normaalin" käsite on ollut huonossa huudossa jo pitemmän aikaa. Erityisesti tietyissä piireissä vihataan normaalia tuhannen auringon voimalla. Olen ollut mukana useissa sellaisessa porukoissa, joissa tavanomaisesti suututaan, jos kehtaat puhua ihmisistä tai ilmiöistä "normaaleina" tai "epänormaaleina".
"Määrittele normaali" on yleensä ensimmäinen kommentti ja jota toiset ryhtyvät säestämään
"mitään normaalia ei ole olemassakaan" -kommenteilla. Tätä tekevät erityisesti nuoret (tavallisesti teineistä kolmeenkymppiin saakka). Tavallisesti keskustelu seuraavaksi ajautuu koko "normaaliuden" dissaamiseen. Normaali on ihan tylsää. Onneksi en ole normaali. Normaalit ihmiset pelottavat minua. Jne. Kuuluin aikana ennen sosiaalista mediaa eräälle netin keskustelufoorumille, missä käytiin raivokasta vääntöä normaalin käsitteestä ja puitiin erityisesti "yleistämistä" sekä ernuja (ernu = erilainen nuori, siihen aikaan paljon pinnalla ollut käsite). Osa porukasta oli sitä mieltä, että mitään yleistyksiä ei voida tehdä koskaan yhtään mistään, koska kaikki ovat yksilöitä. Täten mitään erilaisuuttakaan ei ole olemassa.
Varsin epätavanomaisena ja värikkäänä persoonana kuuluin aikoinaan itsekin normaalin dissaajiin. Kävin itsekin läpi sellaisen ikäkauden, kun oli hirveän hauskaa kapinoida kaikkia yhteiskunnan normeja ja arvoja vastaan. Olin sukupuolelleni epätyypillinen biseksuaali nainen, jolla oli nörtähtäviä harrastuksia ja nörttikavereita. Mutta sittemmin aloin huomata, että asiat eivät ole niinkuin olin kuvitellut niiden olevan ja kamppailuni ja sopeutumisongelmani työmaailmassa sekä myöhemmin sosiaalisten piirien täydellinen vaihtaminen aiheuttivat silmieni aukenemisen.
Tulin siihen lopputulokseen, että normaali on ihan oikeasti olemassa ja me voimme ihan oikeasti määritellä sen löyhästi. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tarkastella normaaliutta ja määritellä sille raamit.
"Normaali" on sikäli haastava määritellä, että se ei ole eksakti käsite. Se on kehys, mutta se ei ole kehyksen sisältö. Normaalin sisällä on siis liikkumavaraa. Se ei myöskään ole aina aivan tiukka kehys, vaan raja normaalin ja epänormaalin välillä tulee selväksi vasta silloin, kun joudumme sinne epänormaalin puolelle. Normaali on myös ainakin jossain määrin subjektiivinen käsite, vaikka ei olekaan relativistinen käsite. Et voi määritellä omaa normaaliasi, vaikka eri ihmisiltä kysyttäessä saamme todennäköisesti hiukan erilaisia normaalin määritelmiä.
Normaali on aina jotakin suhteessa johonkin. Eli normaalia kannattaa lähestyä sen vastaparin, epänormaalin, kautta. Normaali on tavallista suhteessa epätavalliseen, yleistä suhteessa harvinaiseen, tavanomaista suhteessa ei-tavanomaiseen, tervettä suhteessa epäterveeseen, todennäköistä suhteessa epätodennäköisyyteen, odotettavaa suhteessa yllättävään. Kun määrittelemme normaalia yhteiskunnallisella tasolla tai kun määrittelemme normaalia ihmistä, niin käsittelemme erityisesti todennäköisyyksiä. Millainen käytös on todennäköistä kohdatessasi satunnaisia ihmisiä? Mikä on tervettä? Mikä on yllättävää?
Normaalia voidaan lähestyä useasta eri vinkkelistä ja se voi tarkoittaa vähän eri asiaa riippuen kontekstistä (puhutaanko ihmisyksilöistä, ihmisestä lajina, ihmisen ominaisuuksista, kulttuurista, maailman asioista tai ilmiöistä yms). Tässä tekstissä keskityn tarkastelemaan sitä, että mitä voidaan lähtökohtaisesti tarkoittaa sillä, kun (arkikielessä) sanotaan, että joku ihminen on normaali tai epänormaali. Edellä hieman hahmottelin normaalia yleisellä tasolla ja voimmekin jakaa tämän avulla maailman ilmiöitä ja ihmisten yksittäisiä ominaisuuksia normaaleiksi tai epänormaaleiksi. Esimerkiksi tämän perusteella heterous on normaalia ja homous on epänormaalia. Mutta tarkoittaako se sitä, että homo ei voisi koskaan olla muuten henkilönä normaali, yhteiskuntakelpoinen yksilö? Ei tarkoita. Entä tarkoittaako se sitä, että hetero ei voi koskaan olla henkilönä epänormaali? Ei tarkoita.
Se, mikä aikoinaan vääristi omaa käsitystäni normaalista tai sen puutteesta, oli se, että elin omanlaisessani kuplassa. Kaikki kaverini ja tuttuni olivat epätavallisia ihmisiä ja peräisin erilaisista vaihtoehtopiireistä. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kosketusta ns. normaaleihin ihmisiin ja käsitykseni heistä perustui lähinnä vanhempieni tavismielipiteisiin, jotka olivat silloisen itseni silmissä kouluttamattoman ja mistään mitään tietämättömän ihmisen mielipiteitä. Pidin itseäni hemmetin fiksuna ja hyvänä tyyppinä ja siten parempana kuin "tavikset". Käsitykseni asioista ja ihmisistä muuttuivat, kun sain ensimmäisen työpaikkani lukion jälkeen. Jouduin tuolloin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa minun oli
pakko tehdä yhteistyötä tavisten kanssa, tulla heidän kanssaan toimeen ja yrittää sopeutua heidän joukkoonsa. Koulussa sinun ei ole ikinä aivan täysin pakko tehdä mitään töitä kaikkien kanssa ja voit valikoida kaverisi. Minulle oli töissä shokeeraavaa huomata, että
tavikset eivät ole tyhmiä lainkaan. Mainittakoon, että kyseessä oli duunarityö, ei esimerkiksi mikään luova työ. Päinvastoin, taviksilla on oma kiinnostava kokemusmaailmansa, joka on erilainen kuin minun, ja he voivat olla itseään kiinnostavissa asioissa todella lahjakkaita, vaikka nuo kiinnostuksen kohteet olivat usein eri kuin minun. Ensimmäinen työpaikkani aiheuttikin minulle ensimmäisen eksistentiaalisen kriisini:
minä en olekaan se hemmetin fiksu ja lahjakas tyyppi, joka luulin olevani. Minä en enää automaagisesti pärjääkään ja minulla on myös vakavia puutteita.
Juurikin sopeutumiskyvyttömyys vaivasi koko tuttavapiiriäni. Piireissäni oli lähinnä sellaisia ihmisiä, joissa oli jotakin epätavallista ja (epätavanomaisten) harrastustensa kautta kuplautuivat omiksi porukoikseen Internetin välityksellä. Näissä piireissä oli esimerkiksi sellaisia ihmisiä, jotka saattoivat olla suosittuja ja hyvin tunnettuja omissa porukoissaan, mutta piirien ulkopuolella, kuten koulussa, täysiä hylkiöitä, jopa pahasti kiusattuja. Työttömyys ja mielenterveysongelmat olivat todella yleisiä. Piirien ihmisille työmaailma kokonaisuudessaan näyttäytyi lähinnä ahdistavana ja heillä oli suuria vaikeuksia tulla toimeen pomojen ja työkavereiden kanssa. Jotkut olivat joskus tehneet jotain töitä, mutta työsuhteet olivat lyhyitä. Jotkut eivät olleet tehneet töitä koskaan. Monella ei ollut piirien ulkopuolelta yhtään kaveria. Sopeutumiskykyisimmät kykenivät tasapainoilemaan työmaailman ja vaihtoehtopiirien välillä. Taviksimmat tyypit häipyivät piireistä tavallisesti jonkin ajan jälkeen kokonaan.
Kaikenlaisissa vaihtoehto- ja alakulttuuriporukoissa lähtevät ideat helposti lentoon ja elämään omaa elämäänsä ja kuplautumisen vuoksi syntyy ns.
echo chamber. Minusta näyttääkin siltä, että normaalin vastustaminen kulminoituu nimenomaan alakulttuuriporukoihin. Kaikille muille normaali on ihan päivänselvä asia ja heille sanaan ei liity negatiivista latausta.
Minun mielestäni normaalilla ihmisellä on:
- terve maalaisjärki ja tilannetaju
- terve todellisuudentaju
- kohtuulliset ihmissuhdetaidot
- kohtuullinen sopeutumiskyky
- kohtuullinen mielenterveys, mukaanlukien terve itsetunto
- kohtuullinen toimintakyky
Terve maalaisjärki on sitä, että kykenee tarkastelemaan syy-seuraus -suhteita ja tekemään päätelmiä näiden pohjalta. Tilannetaju on sitä, kun ymmärtää asioiden ja ihmisten todellisen laidan, tilanteeseen liittyvät oleellisuudet sekä tärkeysjärjestyksen ja osaa toimia tämän pohjalta. Terve todellisuudentaju on sitä, että kykenee havainnoimaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Kohtuulliset ihmissuhdetaidot tarkoittaa sitä, että ymmärtää sosiaalisen dynamiikan peruslainalaisuudet ja ymmärtää, mikä on järkevää ja mikä ei ja millaisia seurauksia milläkin käytöksellä todennäköisesti on ja kykenee toimimaan tämän ymmärryksen pohjalta. Kohtuullinen sopeutumiskyky on sitä, ettei kangistu tiettyihin kaavoihin, kykenee tarkastelemaan ympäristöä ja mukautumaan sen vaatimuksiin. Kohtuullinen mielenterveys on sitä, ettei kärsi mistään erityisen vakavista ja pitkäkestoisista mielenterveysongelmista, jotka haittaavat ja vaikeuttavat jokapäiväistä elämää. Kohtuullinen toimintakyky on sitä, että omaa edes jotain itsekuria, saa asioita aikaan ja kykenee tekemään myös epämiellyttäviä asioita ja sietämään niitä, sekä tekemään päätöksiä, myös vaikeita ja ikäviä, ja omaa tarvittavan motivaation.
Normaaleille ihmisille on tyypillistä nimenomaan hyvä maalaisjärki, hyvä tilannetaju ja hyvä sopeutumiskyky. Näistä seurauksena heillä on yleensä myös hyvät sosiaaliset taidot. Heillä ei yleensä ole mielenterveysongelmia ja jos jotain on, niin se pysyy heidän hallinnassaan ja he kykenevät normaalisti luomaan ja ylläpitämään ihmissuhteita, käymään töissä yms. He hallitsevat häiriön, häiriö ei hallitse heitä. Jos heille jotain isompaa ilmaantuu, niin se on tavallisesti
väliaikaista ja liittyy elämän kriiseihin, kuten avioeroon, läheisen kuolemaan, burn-outiin töissä yms. Heidän mielenterveysongelmansa eivät ole kroonisia tai jatkuvasti taustalla kummittelemassa. Koska normaaleilla ihmisillä on hyvä maalaisjärki ja sopeutumiskyky ovat he tavallisesti jalat tiukasti maassa ja heidän asenteensa ja mielipiteensä tuppaavat olemaan tästä syystä tietyn suuntaisia. He eivät innostu kovin lennokkaista ideoista, sillä pitävät niitä epärealistisina. He myös ottavat vaikutteita toisilta kaltaisiltaan pitkälti kaikessa, kuten esimerkiksi harrastusten suhteen. Olen esimerkiksi kuullut monta kertaa, että henkilö on valinnut tiettyjä harrastuksia siksi, että kaikki muutkin harrastivat niitä ja he eivät koskaan kyseenalaistaneet koko asiaa yhtään mitenkään.
Tässä kohtaa palaan alussa esittämääni huomioon eli normaalius on vain kehys. Joskus raja normaalin ja epänormaalin välillä on veteen piirretty viiva ja ymmärrämme eron vasta, kun joudumme tietyn rajan yli. Me emme voi sanoa, että joku on normaali tai epänormaali, jos hänellä on se ja se piirre tai häneltä puuttuu se ja se piirre. Ihminen voi myös olla epätavanomainen erilaisista syistä, mutta yhä selväjärkinen, olematta varsinaisesti epänormaali. Tunnen ihmisiä, jotka ovat epätavanomaisia tai erilaisia, mutta heillä on tästä huolimatta hyvä maalaisjärki ja jalat tiukasti maassa eli ylläkuvattu normaalin ihmisen määritelmä täyttyy. He ovat usein tietoisia erilaisuudestaan ja tietävät, missä he eroavat muista ihmisistä, mutta tämä ei ole heille suuri ongelma. He ovat ainakin jokseenkin sinut oman erilaisuutensa kanssa ja kykenevät sopeutumaan muiden joukkoon. Normaaleja ihmisiä voisi kuvata yksiselitteisesti
tervejärkisinä.
Olen tavannut elämässäni useita ihmisiä, jotka luokittelen epänormaaleiksi. Heillä on tyypillisesti häikkää juuri näissä yllä listaamissani asioissa ja tavallisesti vähintään kahdessa niistä, usein useammassa kuin kahdessa. Tyypillisesti häikkää on tilannetajussa ja sopeutumiskyvyssä. Pahempaan päin mennessä alkaa ilmaantua ongelmia mielenterveydessä, toimintakyvyssä ja ihmissuhdetaidoissa. Pahimmilla tapauksilla on vääristynyt todellisuudentaju, joka sitten vielä ennestään pahentaa kaikkia muita ongelmia. Heillä on hankaluuksia selviytyä jokapäiväisessä elämässä. Jos heillä on mielenterveysongelmia, niin ne ovat usein kroonisia ja haittaavat heidän jokapäiväistä elämäänsä. He eivät hallitse häiriötä, vaan häiriö hallitsee heitä.
Minä itse en ole normaali ihminen. Elämä ei ole kohdellut minua silkkihansikkain ja tästä on jäänyt selvä jälki. Voisin kuvata elämääni sanalla kamppailu ja olen käyttänyt koko nuoren aikuisikäni siihen, kun olen yrittänyt tulla toimivaksi, normaaliksi yksilöksi. Tämä on ollut erittäin haastava ja tuskallinen projekti, joka on minulla yhä kesken. Minulle oli yli 20-vuotiaaksi asti monet elämän perusasiat ihan täyttä hepreaa ja jouduin opettelemaan aikuisiällä kantapään kautta sellaiset asiat, jotka monet muut oppivat luonnostaan jo teineinä. Juuri tämän vuoksi olen pohtinut normaaliutta ja epänormaaliutta todella paljon - selventääkseni asioita itselleni ja ottaakseni selkoa todellisuudesta voidakseni sopeutua siihen.
Olin teininä yksinkertaisesti
sekaisin. Olen lapsesta asti tuottanut paljon kuvataiteellista ja kirjallista materiaalia, joihin purin itseäni, ja säästänyt lähes kaiken, joten itsetutkiskelua käydessäni pystyin helposti palaamaan menneisyyteen ja senaikaisiin tunnelmiin. Olin teininä täysin irtaantunut todellisuudesta ja elin täysin omissa maailmoissani. En ymmärtänyt mistään yhtään mitään. Kun ikätoverini viettivät aikaa toistensa kanssa, harrastuksissa, nuorisokerhoissa ja kesätöissä oppien todellisuuden lainalaisuudet ja ihmissuhdetaidot ihan itsestään, olin minä puolestani uppoutunut pohtimaan kaikkea aivan epäoleellista, kuten fantasiaromaanien henkilöhahmoja, pelien hahmostatistiikkoja, mystiikkaa ja okkultismia. Olin omissa sfääreissäni 24/7. Pyörittelin päässäni kaikenlaisia hulluja omia teorioitani maailman synnystä, tuonpuoleisen olemuksesta yms. En ymmärtänyt edes hävetä näitä ja puhuin niistä avoimesti kaikille. Yläasteella terveydenhoitaja passitti minut psykologille, enkä ymmärtänyt yhtään, että miksi. Minulla ei ollut koulussani yhtään kaveria, sillä en voinut sietää ketään luokkakavereitani. Käsitykseni todellisuudesta perustui lähinnä kirjojen ja pelien maailmoihin ja henkilöhahmoihin, ei havaintoihin todellisuudesta. Kun vuosikausia myöhemmin yli 20-vuotiaana vietin aikaa teinien kanssa, niin olin kertakaikkiaan järkyttynyt siitä, että miten
fiksuja he olivat. Olin itse samanikäisenä täysi idiootti. Nuo tapaamani teinit olivat minua 10 vuotta henkisesti edellä. Se oli raastavaa. Minulla onkin tapana sanoa, että olen henkisessä kehityksessä 10 vuotta jäljessä, koska 10 vuotta elämästäni imeytyi pimeään kurimukseen.
Tulin tietoiseksi puutteistani ensimmäisen kerran lukion jälkeen mentyäni ensimmäiseen työpaikkaani. Silloin todellisuus iski minua täysillä päin pläsiä ja jouduin hämmennyksiin ja eksyksiin useaksi vuodeksi. Tuolloin ymmärsin, että minussa on jotakin todella, todella pahasti vialla, mutta minulta meni useita vuosia selvittää, että mikä tuo vika on ja miten se korjataan. Onnistuin siinä lopulta ihan omin avuin, mutta se vei lähes kaikki henkiset voimani useaksi vuodeksi, prosessi oli erittäin raskas ja vaati paljon kyyneliä, perseilyä, harhailua ja epäonnistumisia. Jos minun täytyy jotain positiivista itsestäni sanoa, niin se on se, että olen harvinaisen hyvä katsomaan peiliin. Tein vuosikaudet erittäin rankkaa itsetutkistelua, peilasin itseäni muihin ja muita itseeni, analysoin menneisyyttäni, tarkastelin ympäristöä, tein havaintoja ja pyrin tietoisesti kehittymään. Olen tullut valovuosien päähän siitä, mitä joskus olin. Suurin vaikutus kehittymiseeni on ollut työpaikalla ja työelämällä. Tein havaintoja ja analyysejä nimenomaan työelämässä ja pyrin sopeutumaan sinne. Onnistuin, sillä projektin aloitettuani en ole ollut päivääkään työttömänä, vaikka olen saanut potkut kahdesti ja joutunut välillä lähettelemään kymmeniä työhakemuksia. Uusimmassa työpaikassani koejaksolla pomoni antoi minulle palautetta, että minulla on todella hyvä maalaisjärki. Se on minunkaltaiselleni riemuidiootille aivan valtava saavutus.
Olen tavannut todella paljon ihmisiä, joilla on samankaltaisia negatiivisia kokemuksia koulusta ja työelämästä kuin minulla, mutta heiltä puuttuu itsereflektio ja tietty henkinen kypsyys. Heitä on tietyissä piireissä todella paljon. Juuri tällaisille ihmisille kulttuurimarxismi, erityisesti feminismi, on äärimmäisen tuhoisaa. He omaksuvat tiedostamattaan yhteiskunnallisen sortorakenneajattelun ja alkavat nähdä itsensä milloin minkäkin uhreina. Sen sijaan, että tutkisivat itseään ja pohtisivat, että mikä on pielessä ja mitä sille voisi tehdä, he alkavat syyttää jotakuta toista, esimerkiksi yhteiskuntaa, vanhempiaan, opettajiaan, peruskoulunaikaisia luokkatovereitaan yms. Tunsin esimerkiksi sellaisen ihmisen, joka syytti kaikista ongelmistaan vanhempiaan ja pörssikeinottelijoita. Hän oli täysin kyvytön tarkastelemaan ongelmiaan toisesta näkökulmasta ja torjui ehdottomasti ehdotukseni siitä, että hän lakkaisi murehtimasta menneisyyttään ja pohtisi, että mitä hän voisi itse elämässään muuttaa, että asiat lähtisivät menemään parempaan suuntaan tulevaisuudessa. Tämänkaltaisille ihmisille on täysin mahdoton ajatus, että he ottaisivat itse vastuun tulevan elämänsä suunnasta ja lakkaisivat pohtimasta sitä, että kuka sortaa ja syrjii ketäkin ja minkä uhreja he kokevat olevansa nykyisyydessä tai olleensa menneisyydessä.
Normaaliksi ihmiseksi en ole vieläkään tullut ja olen epäileväinen sen suhteen, että tulenko sellaiseksi koskaan. Olen onnistunut eheytymään sellaiseksi, että pärjään, mutta siinä kaikki. Tulen toimeen ihmisten kanssa, mutta en juuri koskaan sopeudu yhdeksi heistä. En ole koskaan vain yksi tavallinen jamppa, vaan ihmiset tekevät minusta välittömästi minut kohdattuaan sen johtopäätöksen, että olen omituinen. Kyseisen ihmisen persoona ratkaisee, että pitääkö hän minua ok:na vai rasittavana. Vaikka yritän olla mahdollisimman normaali, niin olen joka paikassa ulkopuolinen. Jos alan vähääkään puhua ajattelemistani asioista, niin saan heti palautetta, että olen todella erikoinen ja mietin outoja asioita. Tilanteesta ja ihmisestä sitten riippuu, että onko tämä erikoisuus hyvä vai huono asia.
Tietyt piirit ovat täynnä erikoisia ja outoja ihmisiä. He tuntuvat hakeutuvan pääsääntöisesti tiettyjen asioiden luo ja pakkautuen siksi juuri tiettyihin piireihin. Näille piireille on tyypillistä se, että niissä olevat ihmiset rakastavat alleviivata omaa erilaisuuttaan ja he ovat korostuneen tietoisia siitä, miten normaalit ihmiset katsovat heitä kieroon. He eivät usein osaa suhtautua tähän ristiriitaan järkevästi ja se purkautuu henkisenä epäkypsyytenä. Juuri näissä piireissä vihataan koko normaalin käsitettä. Normaalius nähdään jonakin negatiivisena ja epänormaalius positiivisena. Osa vilpittömästi ihmettelee, että miksi ei saa työpaikkaa. Miksi jengi ei halua palkata näin erityistä ja persoonallista ihmistä? Kuka tahansa normaali osaa tähän vastata, että duuniin mennään tekemään työnantajan määrittelemää duunia. Ei enempää eikä vähempää. Siellä pitää sulautua joukkoon, eikä erottua siitä. Esimerkiksi itse sain kantapään kautta oppia, että työnantajia ei voisi vähempää kiinnostaa minun erityislahjakkuuteni asioissa x, y ja z. Luulin yhdessä kohtaa näiden erityislahjakkuuksien olevan etu ja esimerkiksi alleviivasin niitä työhakemuksissa. Sain huomata, että pomoja ei kiinnosta, työkavereita ei kiinnosta ja kaikkia vain vituttaa. Pää kiinni ja tee työsi. Olennaista on vain sellainen lahjakkuus, joka yhdistyy jo olemassaolevaan työkokemukseen ja meriitteihin tehden sinusta erityisen tehokkaan työntekijän.
Kun ensimmäisen kerran elämässäni päätin tietoisesti irtautua friikkiporukoista ja hakeutua tavallisten ihmisten seuraan, niin olin kerta toisensa jälkeen ilahtunut ja helpottunut siitä, miten
selväjärkisiä tavalliset ihmiset ovat. Heille ei tarvitse selitellä tai määritellä päivänselviä asioita, sillä he tajuavat ne itsekin ja ne ovat heille selvää pässinlihaa. He ovat myös lähes aina perusheteroita ja elävät tavallisentylsissä jokapäiväisissä heterosuhteissa työssäkäynteineen ja lastenhoitoineen. Huomasin, että nautin sellaisen katselemisesta. Minusta on rentouttavaa nähdä, miten
normaaleja ihmiset voivat olla. Kerrankin kaikki on yksinkertaista ja selkeää! Siinä sielu lepää. Jatkakaa samaan malliin. Ymmärrän, miksi koette, etten ole yksi teistä, mutta pyydän, että siedätte minua ja hyväksytte minut joukkoonne, sillä pidän teistä.
Epänormaalina ja erilaisena ihmisenä haluan sanoa, että
erilaisuus ei ole hyve, eikä se ole elämässä etu.
Se on taakka. Se vaikeuttaa yksilön sopeutumista yhteiskuntaan ja työelämään ja aiheuttaa siten kaikenlaisia ongelmia, joista sosiaaliset ongelmat ja mielenterveysongelmat ovat näkyvimpiä. Ei ole helppoa olla erilainen. Ei myöskään todellakaan kannata hakeutua alakulttuuriporukoihin, sillä siellä tyhmyys tiivistyy ja sieltä saa kaikkia negatiivisia vaikutteita. Itselleni erilaisuus on elämän onnenpyörän rosvosektori, joka on ainoastaan vaikeuttanut asioita, ei koskaan parantanut tai helpottanut niitä. En pysty poistamaan näitä piirteitä itsessäni, sillä en voi muuttua toiseksi ihmiseksi. Voin korkeintaan opetella uuden asenteen ja suhtautumistavan asioihin ja elämään.
Miten itse koet normaaliuden? Miten itse määrittelisit normaalin? Koetko olevasi normaali?
Oletko kävelevä friikkisirkus allekirjoittaneen tapaan? Miten se on vaikuttanut elämääsi?
