Olin ennen itsekin yksi näistä yleistämisen vihaajista. En voinut sietää oletuksia enkä varsinkaan stereotypioita. Mutta kuten myös "normaalin" tapauksessa olivat omat käsitykseni vääristyneitä siitä syystä, etten tiedostanut olevani itse poikkeusyksilö. Myös tuttuni olivat epätavanomaisia ihmisiä. Myöhemmin huomasin, että ihmisten kohtaaminen pelkästään yksilönä ei vaan yksinkertaisesti ole mielekästä.
Olen tehnyt vuosia asiakaspalvelutyötä, jossa kohtaan laumoittain ihmisiä joka päivä, alhaisimmillaan kymmeniä, korkeimmillaan satoja. Tässä työssä huomasin, että erilaisia asiakasryhmiä on ihan oikeasti olemassa ja eri ryhmät voivat olla dramaattisesti erilaisia monestakin syystä. Ja mikä hauskinta, pystyn usein päättelemään sekunnissa, että mihin ryhmään ihminen kuuluu vain vilkaisemalla häneen. Minun ei tarvitse edes keskustella hänen kanssaan tehdäkseni tämän päätelmän. Nämä salamannopeat arvioni osuvat 95-prosenttisesti oikein. Se on hämmästyttävää.
Valtaosa ihmisistä edustaa ensijaisesti jotakin tyyppiryhmää ja on vasta toissijaisesti yksilö. Voidakseni kohdata asiakkaan oikein ja voidakseni palvella häntä oikein on minun osattava päätellä hänen tyyppiryhmänsä ja käyttäydyttävä sen mukaisesti. Eri tyyppiryhmiä pitää kohdella eri tavalla, jopa dramaattisesti eri tavalla, ja jos epäonnistut tässä, niin teet asiakkaan hämmentyneeksi, vaivaantuneeksi, loukkaantuneeksi tai jopa vihaiseksi. Eri ryhmillä on eri tarpeita, eri tapoja ja he odottavat eri asioita. Välillä nopean vilkaisun arvioni menee pieleen ja avaan keskustelun asiakkaan kanssa ns. väärin, mutta tavallisesti pystyn päättelemään asiakkaan tyyppiryhmän uudestaan hänen avattuaan suunsa ensimmäisen kerran ja kuultuani häneltä ensimmäiset sanat. Minun täytyy tässä tilanteessa pystyä vaihtamaan kohtaamistapaani lennosta. Minulla onkin tapana sanoa, että työssäni minulla on lukemattomia erilaisia naamareita, joita vaihtelen lennosta asiakkaan mukaan.
Poikkeuksia on toki joka ryhmässä, mutta ne ovat yllättävän harvinaisia. Arviolta 95% kaikista ihmisistä edustaa tyyppiryhmänsä tyypillistä henkilöä ja pystyn arvaamaan tyyppiryhmän sekunnissa lähes aina oikein.
Jokaisen asiakkaan kohtaaminen yksilönä ei vaan yksinkertaisesti ole mielekästä. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään järkeä.
Ihmisten tyyppiryhmät eivät tietenkään rajoitu vain työpaikalleni, vaan kohtaan niitä myös työpaikan ulkopuolella, kuten harrastuksissa. Olen pyörinyt useissa eri harrastusporukoissa ja jonkin verran poliittisissa porukoissa. Joka paikassa on vähän erilaista porukkaa. Ihmisryhmien ja piirien välillä voi olla todella dramaattisia eroja.
Ihmisten tyyppiryhmiä ovat esimerkiksi ikä, sukupuoli, ammatti, asema ammatin sisällä (onko johto- vai työntekijäasemassa, onko asiantuntija vai perustasoa), koulutustaso, varallisuusluokka, perhetausta yms. mutta myös poliittinen suuntautuminen, uskonto/uskonnottomuus, kansallisuus/etninen alkuperä, asuinpaikka/kotikunta jne. Iso osa ihmisistä edustaa useampaa kuin yhtä ryhmää ja eri yhdistelmät myös käyttäytyvät eri tavalla. Kaiken tämän pystyy päättelemään hämmästyttävän paikkansapitävästi. Tyyppiryhmän voi tavallisesti päätellä pelkästään ulkonäöstä, pukeutumisesta ja sanattomasta kehonkielestä, viimeistään puhetyylistä. Yleensä väärinarvaamiseni pystynkin korjaamaan heti, kun asiakas avaa suunsa ja kuulen hänen puhetyylinsä. Vain hyvin, hyvin harva ihminen on niin poikkeava, että arvaan väärin vielä puhetyylinkin kuullessani. Heitäkin toki aina välillä esiintyy.
Tietyillä ihmisillä on tapana ylikorostaa näitä harvinaisia poikkeustapauksia. Niiden olemassaolo ei kuitenkaan tee olemattomaksi tyyppiryhmien olemassaoloa ja sitä, että ihmisistä 99% edustaa jotakin tyyppiryhmää. Tämä ajattelu näkyy vähän kaikessa nykyään, etenkin politiikassa. Esimerkiksi tämä vessahullutus. Miesten ja naisten vessoja ei saisi olla olemassa, koska joku transihminen SAATTAA EHKÄ JOSKUS eksyä paikalle. Toinen esimerkki on sukupuolisensiiivinen kasvatus koulussa. Ei saa puhua tytöistä ja pojista, koska luokallasi SAATTAA EHKÄ olla joku transsukupuolinen. Mainittakoon tässä, että transsukupuolisuuden esiintyvyys väestötasolla on 0,3 - 0,5% eli aivan uskomattoman mitättömän vähän.
Mistä tyyppiryhmien olemassaolo johtuu? Tämän voi päätellä ihan maalaisjärjellä: ihmiset ovat erilaisia ja erityyppiset ihmiset hakeutuvat pääsääntöisesti tiettyjen asioiden luo. Täten tyyppiryhmiin kasaantuu pääasiassa tietynlaista porukkaa. On myös itsestäänselvää, että samantaustaiset ihmiset (perhetausta, varallisuustausta, kansallisuus, kulttuuri yms.) käyttäytyvät samankaltaisesti ja vastaavasti eroavat toisentaustaisista ihmisistä. Itsestäänselvää on myös erot käyttäytymisessa ja preferensseissä iän ja sukupuolen mukaan. Ei tämä ole rakettitiedettä.
Kun olet itse poikkeusyksilö ja tyyppiryhmäsi arvataan toistuvasti väärin muiden toimesta, niin sinulle voi syntyä se illuusio, että kaikki toisetkin kokevat samoin. Eivät koe. Itsellenihän oli shokeeraavaa huomata, miten ei-poikkeavia muut ihmiset tyypillisesti ovat. Oma tyyppiryhmäni arvataan toistuvasti väärin ja minusta tehdään tyypillisesti seuraavat päätelmät:
- Teen istumatyötä toimistossa.
- Olen varakas.
- Olen hippihenkinen ja kannatan Vihreitä.
- En käytä alkoholia.
- Olen homoseksuaali.
- Olen noin 20-vuotias.
Minähän en kuulu näistä ryhmistä yhteenkään. Olen vihaisuuteen saakka kurkkuani myöten täynnä näitä olettamuksia. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että ihmisten valtaosa ei tunne samoin.
Todellisuuden hahmottaminen ja päätelmien/päätösten tekeminen kaikenlaisten poikkeustapausten kautta ei ole mielekästä eikä järkevää.
Totta, yleistäminen on käytännöllinen ns. nyrkkisääntö (mahtaako tuokin vanha sananparsi olla nykyään vihapuhetta?), mutta tietenkin olisi hyvä jos pystyisi pysymään valppaana ja vastaanottavaisena huomaamaan ensimmäisestä arviosta poikkeavat piirteet toisissa ihmisissä. Tietenkin tämä onnistuu erinomaisen huonosti, jos sattuu olemaan huono päivä: jos olet väsynyt, masentunut tai keskittynyt aivan johonkin muuhun.
VastaaPoistaVoimme ainoastaan yrittää olla tarkkaavaisia, parempina päivinä se joskus jopa onnistuu!
Poikkeustapaukset pitäisi käsitellä aina erikseen ja tapauskohtaisesti.
VastaaPoistaTosin nykyään sekin on tehty vaikeaksi. Normi-ihminenhän epäselvässä tapauksessa ottaa ja kysyy suoraan. Mutta sehän on nykyään loukkaavaa.
Sosiaalisen kanssakäymisen sujuvuuteen tarvitaan kaksi. Kaikenlaiset spesiaalit lumihiutaleet kuvittelevat, että ihmisten pitäisi jotenkin osata lukea heidän ajatuksensa.
Yleistämistä on jotenki ikävä. Vielä kymmenisen vuotta sitten sai kuulla kadulla sitä ikivanhaa "ootsä tyttö vai poika"-huutelua, nyt se on kokonaan kadonnut. Syytän tästä suvaitsevaista aivopesua. pelottavaa. Siinä on niinku mittatikkuna yhteiskunnassa että kuinka dekadentti saasta on hyväksyttävää. nyt mittari näyttää "anything goes", kun se hetki sitten oli "pienellä varauksella, ehkä"
VastaaPoistaIndividualistina tykkään ajatella ihmisiä ensisijassa yksilönä. Voin kuitenkin tunnustaa todellisuuden laidan ja myöntää, että ihmiset ovat aina myös viiteryhmänsä edustajia.
VastaaPoista. Olen nähnyt joidenkin ihmisten inhoavan yleistämistä niinkin paljon, että inhosivat esimerkiksi koirarotujen rotukuvauksia, joissa tehdään yhteenvetoja eri rotujen tyypillisistä ominaisuuksista.
Heh, kuulostaa ihan johdonmukaiselta kehitykseltä. Seuraavaksi voidaan kyseenalaistaa lajierottelu, ei ole mitän simpansseja ja ihmisiä. Olemmehan 98 %:sti saman genetiikan omaavia!
"Olen nähnyt joidenkin ihmisten inhoavan yleistämistä niinkin paljon, että inhosivat esimerkiksi koirarotujen rotukuvauksia, joissa tehdään yhteenvetoja eri rotujen tyypillisistä ominaisuuksista."
VastaaPoistaTämä kertoo aika paljon ajastamme ja maalaisjärjen puutteesta. Mikähän siinä on, ettei tervettä järkeä haluta arvostaa, vaan annetaan kaikki valta tunteille?
Myös tämä Maria Petterssonin kolumni edustaa samaa linjaa http://yle.fi/uutiset/3-9517916