tiistai 14. maaliskuuta 2017

Mitä tarkoittaa "normaali"?

"Normaalin" käsite on ollut huonossa huudossa jo pitemmän aikaa. Erityisesti tietyissä piireissä vihataan normaalia tuhannen auringon voimalla. Olen ollut mukana useissa sellaisessa porukoissa, joissa tavanomaisesti suututaan, jos kehtaat puhua ihmisistä tai ilmiöistä "normaaleina" tai "epänormaaleina". "Määrittele normaali" on yleensä ensimmäinen kommentti ja jota toiset ryhtyvät säestämään "mitään normaalia ei ole olemassakaan" -kommenteilla. Tätä tekevät erityisesti nuoret (tavallisesti teineistä kolmeenkymppiin saakka). Tavallisesti keskustelu seuraavaksi ajautuu koko "normaaliuden" dissaamiseen. Normaali on ihan tylsää. Onneksi en ole normaali. Normaalit ihmiset pelottavat minua. Jne. Kuuluin aikana ennen sosiaalista mediaa eräälle netin keskustelufoorumille, missä käytiin raivokasta vääntöä normaalin käsitteestä ja puitiin erityisesti "yleistämistä" sekä ernuja (ernu = erilainen nuori, siihen aikaan paljon pinnalla ollut käsite). Osa porukasta oli sitä mieltä, että mitään yleistyksiä ei voida tehdä koskaan yhtään mistään, koska kaikki ovat yksilöitä. Täten mitään erilaisuuttakaan ei ole olemassa.

Varsin epätavanomaisena ja värikkäänä persoonana kuuluin aikoinaan itsekin normaalin dissaajiin. Kävin itsekin läpi sellaisen ikäkauden, kun oli hirveän hauskaa kapinoida kaikkia yhteiskunnan normeja ja arvoja vastaan. Olin sukupuolelleni epätyypillinen biseksuaali nainen, jolla oli nörtähtäviä harrastuksia ja nörttikavereita. Mutta sittemmin aloin huomata, että asiat eivät ole niinkuin olin kuvitellut niiden olevan ja kamppailuni ja sopeutumisongelmani työmaailmassa sekä myöhemmin sosiaalisten piirien täydellinen vaihtaminen aiheuttivat silmieni aukenemisen.

Tulin siihen lopputulokseen, että normaali on ihan oikeasti olemassa ja me voimme ihan oikeasti määritellä sen löyhästi. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tarkastella normaaliutta ja määritellä sille raamit.

"Normaali" on sikäli haastava määritellä, että se ei ole eksakti käsite. Se on kehys, mutta se ei ole kehyksen sisältö. Normaalin sisällä on siis liikkumavaraa. Se ei myöskään ole aina aivan tiukka kehys, vaan raja normaalin ja epänormaalin välillä tulee selväksi vasta silloin, kun joudumme sinne epänormaalin puolelle. Normaali on myös ainakin jossain määrin subjektiivinen käsite, vaikka ei olekaan relativistinen käsite. Et voi määritellä omaa normaaliasi, vaikka eri ihmisiltä kysyttäessä saamme todennäköisesti hiukan erilaisia normaalin määritelmiä.

Normaali on aina jotakin suhteessa johonkin. Eli normaalia kannattaa lähestyä sen vastaparin, epänormaalin, kautta. Normaali on tavallista suhteessa epätavalliseen, yleistä suhteessa harvinaiseen, tavanomaista suhteessa ei-tavanomaiseen, tervettä suhteessa epäterveeseen, todennäköistä suhteessa epätodennäköisyyteen, odotettavaa suhteessa yllättävään. Kun määrittelemme normaalia yhteiskunnallisella tasolla tai kun määrittelemme normaalia ihmistä, niin käsittelemme erityisesti todennäköisyyksiä. Millainen käytös on todennäköistä kohdatessasi satunnaisia ihmisiä? Mikä on tervettä? Mikä on yllättävää?

Normaalia voidaan lähestyä useasta eri vinkkelistä ja se voi tarkoittaa vähän eri asiaa riippuen kontekstistä (puhutaanko ihmisyksilöistä, ihmisestä lajina, ihmisen ominaisuuksista, kulttuurista, maailman asioista tai ilmiöistä yms). Tässä tekstissä keskityn tarkastelemaan sitä, että mitä voidaan lähtökohtaisesti tarkoittaa sillä, kun (arkikielessä) sanotaan, että joku ihminen on normaali tai epänormaali. Edellä hieman hahmottelin normaalia yleisellä tasolla ja voimmekin jakaa tämän avulla maailman ilmiöitä ja ihmisten yksittäisiä ominaisuuksia normaaleiksi tai epänormaaleiksi. Esimerkiksi tämän perusteella heterous on normaalia ja homous on epänormaalia. Mutta tarkoittaako se sitä, että homo ei voisi koskaan olla muuten henkilönä normaali, yhteiskuntakelpoinen yksilö? Ei tarkoita. Entä tarkoittaako se sitä, että hetero ei voi koskaan olla henkilönä epänormaali? Ei tarkoita.

Se, mikä aikoinaan vääristi omaa käsitystäni normaalista tai sen puutteesta, oli se, että elin omanlaisessani kuplassa. Kaikki kaverini ja tuttuni olivat epätavallisia ihmisiä ja peräisin erilaisista vaihtoehtopiireistä. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kosketusta ns. normaaleihin ihmisiin ja käsitykseni heistä perustui lähinnä vanhempieni tavismielipiteisiin, jotka olivat silloisen itseni silmissä kouluttamattoman ja mistään mitään tietämättömän ihmisen mielipiteitä. Pidin itseäni hemmetin fiksuna ja hyvänä tyyppinä ja siten parempana kuin "tavikset". Käsitykseni asioista ja ihmisistä muuttuivat, kun sain ensimmäisen työpaikkani lukion jälkeen. Jouduin tuolloin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa minun oli pakko tehdä yhteistyötä tavisten kanssa, tulla heidän kanssaan toimeen ja yrittää sopeutua heidän joukkoonsa. Koulussa sinun ei ole ikinä aivan täysin pakko tehdä mitään töitä kaikkien kanssa ja voit valikoida kaverisi. Minulle oli töissä shokeeraavaa huomata, että tavikset eivät ole tyhmiä lainkaan. Mainittakoon, että kyseessä oli duunarityö, ei esimerkiksi mikään luova työ. Päinvastoin, taviksilla on oma kiinnostava kokemusmaailmansa, joka on erilainen kuin minun, ja he voivat olla itseään kiinnostavissa asioissa todella lahjakkaita, vaikka nuo kiinnostuksen kohteet olivat usein eri kuin minun. Ensimmäinen työpaikkani aiheuttikin minulle ensimmäisen eksistentiaalisen kriisini: minä en olekaan se hemmetin fiksu ja lahjakas tyyppi, joka luulin olevani. Minä en enää automaagisesti pärjääkään ja minulla on myös vakavia puutteita.

Juurikin sopeutumiskyvyttömyys vaivasi koko tuttavapiiriäni. Piireissäni oli lähinnä sellaisia ihmisiä, joissa oli jotakin epätavallista ja (epätavanomaisten) harrastustensa kautta kuplautuivat omiksi porukoikseen Internetin välityksellä. Näissä piireissä oli esimerkiksi sellaisia ihmisiä, jotka saattoivat olla suosittuja ja hyvin tunnettuja omissa porukoissaan, mutta piirien ulkopuolella, kuten koulussa, täysiä hylkiöitä, jopa pahasti kiusattuja. Työttömyys ja mielenterveysongelmat olivat todella yleisiä. Piirien ihmisille työmaailma kokonaisuudessaan näyttäytyi lähinnä ahdistavana ja heillä oli suuria vaikeuksia tulla toimeen pomojen ja työkavereiden kanssa. Jotkut olivat joskus tehneet jotain töitä, mutta työsuhteet olivat lyhyitä. Jotkut eivät olleet tehneet töitä koskaan. Monella ei ollut piirien ulkopuolelta yhtään kaveria. Sopeutumiskykyisimmät kykenivät tasapainoilemaan työmaailman ja vaihtoehtopiirien välillä. Taviksimmat tyypit häipyivät piireistä tavallisesti jonkin ajan jälkeen kokonaan.

Kaikenlaisissa vaihtoehto- ja alakulttuuriporukoissa lähtevät ideat helposti lentoon ja elämään omaa elämäänsä ja kuplautumisen vuoksi syntyy ns. echo chamber. Minusta näyttääkin siltä, että normaalin vastustaminen kulminoituu nimenomaan alakulttuuriporukoihin. Kaikille muille normaali on ihan päivänselvä asia ja heille sanaan ei liity negatiivista latausta.

Minun mielestäni normaalilla ihmisellä on:

  • terve maalaisjärki ja tilannetaju
  • terve todellisuudentaju
  • kohtuulliset ihmissuhdetaidot
  • kohtuullinen sopeutumiskyky
  • kohtuullinen mielenterveys, mukaanlukien terve itsetunto
  • kohtuullinen toimintakyky

Terve maalaisjärki on sitä, että kykenee tarkastelemaan syy-seuraus -suhteita ja tekemään päätelmiä näiden pohjalta. Tilannetaju on sitä, kun ymmärtää asioiden ja ihmisten todellisen laidan, tilanteeseen liittyvät oleellisuudet sekä tärkeysjärjestyksen ja osaa toimia tämän pohjalta. Terve todellisuudentaju on sitä, että kykenee havainnoimaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Kohtuulliset ihmissuhdetaidot tarkoittaa sitä, että ymmärtää sosiaalisen dynamiikan peruslainalaisuudet ja ymmärtää, mikä on järkevää ja mikä ei ja millaisia seurauksia milläkin käytöksellä todennäköisesti on ja kykenee toimimaan tämän ymmärryksen pohjalta. Kohtuullinen sopeutumiskyky on sitä, ettei kangistu tiettyihin kaavoihin, kykenee tarkastelemaan ympäristöä ja mukautumaan sen vaatimuksiin. Kohtuullinen mielenterveys on sitä, ettei kärsi mistään erityisen vakavista ja pitkäkestoisista mielenterveysongelmista, jotka haittaavat ja vaikeuttavat jokapäiväistä elämää. Kohtuullinen toimintakyky on sitä, että omaa edes jotain itsekuria, saa asioita aikaan ja kykenee tekemään myös epämiellyttäviä asioita ja sietämään niitä, sekä tekemään päätöksiä, myös vaikeita ja ikäviä, ja omaa tarvittavan motivaation.

Normaaleille ihmisille on tyypillistä nimenomaan hyvä maalaisjärki, hyvä tilannetaju ja hyvä sopeutumiskyky. Näistä seurauksena heillä on yleensä myös hyvät sosiaaliset taidot. Heillä ei yleensä ole mielenterveysongelmia ja jos jotain on, niin se pysyy heidän hallinnassaan ja he kykenevät normaalisti luomaan ja ylläpitämään ihmissuhteita, käymään töissä yms. He hallitsevat häiriön, häiriö ei hallitse heitä. Jos heille jotain isompaa ilmaantuu, niin se on tavallisesti väliaikaista ja liittyy elämän kriiseihin, kuten avioeroon, läheisen kuolemaan, burn-outiin töissä yms. Heidän mielenterveysongelmansa eivät ole kroonisia tai jatkuvasti taustalla kummittelemassa. Koska normaaleilla ihmisillä on hyvä maalaisjärki ja sopeutumiskyky ovat he tavallisesti jalat tiukasti maassa ja heidän asenteensa ja mielipiteensä tuppaavat olemaan tästä syystä tietyn suuntaisia. He eivät innostu kovin lennokkaista ideoista, sillä pitävät niitä epärealistisina. He myös ottavat vaikutteita toisilta kaltaisiltaan pitkälti kaikessa, kuten esimerkiksi harrastusten suhteen. Olen esimerkiksi kuullut monta kertaa, että henkilö on valinnut tiettyjä harrastuksia siksi, että kaikki muutkin harrastivat niitä ja he eivät koskaan kyseenalaistaneet koko asiaa yhtään mitenkään.

Tässä kohtaa palaan alussa esittämääni huomioon eli normaalius on vain kehys. Joskus raja normaalin ja epänormaalin välillä on veteen piirretty viiva ja ymmärrämme eron vasta, kun joudumme tietyn rajan yli. Me emme voi sanoa, että joku on normaali tai epänormaali, jos hänellä on se ja se piirre tai häneltä puuttuu se ja se piirre. Ihminen voi myös olla epätavanomainen erilaisista syistä, mutta yhä selväjärkinen, olematta varsinaisesti epänormaali. Tunnen ihmisiä, jotka ovat epätavanomaisia tai erilaisia, mutta heillä on tästä huolimatta hyvä maalaisjärki ja jalat tiukasti maassa eli ylläkuvattu normaalin ihmisen määritelmä täyttyy. He ovat usein tietoisia erilaisuudestaan ja tietävät, missä he eroavat muista ihmisistä, mutta tämä ei ole heille suuri ongelma. He ovat ainakin jokseenkin sinut oman erilaisuutensa kanssa ja kykenevät sopeutumaan muiden joukkoon. Normaaleja ihmisiä voisi kuvata yksiselitteisesti tervejärkisinä.

Olen tavannut elämässäni useita ihmisiä, jotka luokittelen epänormaaleiksi. Heillä on tyypillisesti häikkää juuri näissä yllä listaamissani asioissa ja tavallisesti vähintään kahdessa niistä, usein useammassa kuin kahdessa. Tyypillisesti häikkää on tilannetajussa ja sopeutumiskyvyssä. Pahempaan päin mennessä alkaa ilmaantua ongelmia mielenterveydessä, toimintakyvyssä ja ihmissuhdetaidoissa. Pahimmilla tapauksilla on vääristynyt todellisuudentaju, joka sitten vielä ennestään pahentaa kaikkia muita ongelmia. Heillä on hankaluuksia selviytyä jokapäiväisessä elämässä. Jos heillä on mielenterveysongelmia, niin ne ovat usein kroonisia ja haittaavat heidän jokapäiväistä elämäänsä. He eivät hallitse häiriötä, vaan häiriö hallitsee heitä.

Minä itse en ole normaali ihminen. Elämä ei ole kohdellut minua silkkihansikkain ja tästä on jäänyt selvä jälki. Voisin kuvata elämääni sanalla kamppailu ja olen käyttänyt koko nuoren aikuisikäni siihen, kun olen yrittänyt tulla toimivaksi, normaaliksi yksilöksi. Tämä on ollut erittäin haastava ja tuskallinen projekti, joka on minulla yhä kesken. Minulle oli yli 20-vuotiaaksi asti monet elämän perusasiat ihan täyttä hepreaa ja jouduin opettelemaan aikuisiällä kantapään kautta sellaiset asiat, jotka monet muut oppivat luonnostaan jo teineinä. Juuri tämän vuoksi olen pohtinut normaaliutta ja epänormaaliutta todella paljon - selventääkseni asioita itselleni ja ottaakseni selkoa todellisuudesta voidakseni sopeutua siihen.

Olin teininä yksinkertaisesti sekaisin. Olen lapsesta asti tuottanut paljon kuvataiteellista ja kirjallista materiaalia, joihin purin itseäni, ja säästänyt lähes kaiken, joten itsetutkiskelua käydessäni pystyin helposti palaamaan menneisyyteen ja senaikaisiin tunnelmiin. Olin teininä täysin irtaantunut todellisuudesta ja elin täysin omissa maailmoissani. En ymmärtänyt mistään yhtään mitään. Kun ikätoverini viettivät aikaa toistensa kanssa, harrastuksissa, nuorisokerhoissa ja kesätöissä oppien todellisuuden lainalaisuudet ja ihmissuhdetaidot ihan itsestään, olin minä puolestani uppoutunut pohtimaan kaikkea aivan epäoleellista, kuten fantasiaromaanien henkilöhahmoja, pelien hahmostatistiikkoja, mystiikkaa ja okkultismia. Olin omissa sfääreissäni 24/7. Pyörittelin päässäni kaikenlaisia hulluja omia teorioitani maailman synnystä, tuonpuoleisen olemuksesta yms. En ymmärtänyt edes hävetä näitä ja puhuin niistä avoimesti kaikille. Yläasteella terveydenhoitaja passitti minut psykologille, enkä ymmärtänyt yhtään, että miksi. Minulla ei ollut koulussani yhtään kaveria, sillä en voinut sietää ketään luokkakavereitani. Käsitykseni todellisuudesta perustui lähinnä kirjojen ja pelien maailmoihin ja henkilöhahmoihin, ei havaintoihin todellisuudesta. Kun vuosikausia myöhemmin yli 20-vuotiaana vietin aikaa teinien kanssa, niin olin kertakaikkiaan järkyttynyt siitä, että miten fiksuja he olivat. Olin itse samanikäisenä täysi idiootti. Nuo tapaamani teinit olivat minua 10 vuotta henkisesti edellä. Se oli raastavaa. Minulla onkin tapana sanoa, että olen henkisessä kehityksessä 10 vuotta jäljessä, koska 10 vuotta elämästäni imeytyi pimeään kurimukseen.

Tulin tietoiseksi puutteistani ensimmäisen kerran lukion jälkeen mentyäni ensimmäiseen työpaikkaani. Silloin todellisuus iski minua täysillä päin pläsiä ja jouduin hämmennyksiin ja eksyksiin useaksi vuodeksi. Tuolloin ymmärsin, että minussa on jotakin todella, todella pahasti vialla, mutta minulta meni useita vuosia selvittää, että mikä tuo vika on ja miten se korjataan. Onnistuin siinä lopulta ihan omin avuin, mutta se vei lähes kaikki henkiset voimani useaksi vuodeksi, prosessi oli erittäin raskas ja vaati paljon kyyneliä, perseilyä, harhailua ja epäonnistumisia. Jos minun täytyy jotain positiivista itsestäni sanoa, niin se on se, että olen harvinaisen hyvä katsomaan peiliin. Tein vuosikaudet erittäin rankkaa itsetutkistelua, peilasin itseäni muihin ja muita itseeni, analysoin menneisyyttäni, tarkastelin ympäristöä, tein havaintoja ja pyrin tietoisesti kehittymään. Olen tullut valovuosien päähän siitä, mitä joskus olin. Suurin vaikutus kehittymiseeni on ollut työpaikalla ja työelämällä. Tein havaintoja ja analyysejä nimenomaan työelämässä ja pyrin sopeutumaan sinne. Onnistuin, sillä projektin aloitettuani en ole ollut päivääkään työttömänä, vaikka olen saanut potkut kahdesti ja joutunut välillä lähettelemään kymmeniä työhakemuksia. Uusimmassa työpaikassani koejaksolla pomoni antoi minulle palautetta, että minulla on todella hyvä maalaisjärki. Se on minunkaltaiselleni riemuidiootille aivan valtava saavutus.

Olen tavannut todella paljon ihmisiä, joilla on samankaltaisia negatiivisia kokemuksia koulusta ja työelämästä kuin minulla, mutta heiltä puuttuu itsereflektio ja tietty henkinen kypsyys. Heitä on tietyissä piireissä todella paljon. Juuri tällaisille ihmisille kulttuurimarxismi, erityisesti feminismi, on äärimmäisen tuhoisaa. He omaksuvat tiedostamattaan yhteiskunnallisen sortorakenneajattelun ja alkavat nähdä itsensä milloin minkäkin uhreina. Sen sijaan, että tutkisivat itseään ja pohtisivat, että mikä on pielessä ja mitä sille voisi tehdä, he alkavat syyttää jotakuta toista, esimerkiksi yhteiskuntaa, vanhempiaan, opettajiaan, peruskoulunaikaisia luokkatovereitaan yms. Tunsin esimerkiksi sellaisen ihmisen, joka syytti kaikista ongelmistaan vanhempiaan ja pörssikeinottelijoita. Hän oli täysin kyvytön tarkastelemaan ongelmiaan toisesta näkökulmasta ja torjui ehdottomasti ehdotukseni siitä, että hän lakkaisi murehtimasta menneisyyttään ja pohtisi, että mitä hän voisi itse elämässään muuttaa, että asiat lähtisivät menemään parempaan suuntaan tulevaisuudessa. Tämänkaltaisille ihmisille on täysin mahdoton ajatus, että he ottaisivat itse vastuun tulevan elämänsä suunnasta ja lakkaisivat pohtimasta sitä, että kuka sortaa ja syrjii ketäkin ja minkä uhreja he kokevat olevansa nykyisyydessä tai olleensa menneisyydessä.

Normaaliksi ihmiseksi en ole vieläkään tullut ja olen epäileväinen sen suhteen, että tulenko sellaiseksi koskaan. Olen onnistunut eheytymään sellaiseksi, että pärjään, mutta siinä kaikki. Tulen toimeen ihmisten kanssa, mutta en juuri koskaan sopeudu yhdeksi heistä. En ole koskaan vain yksi tavallinen jamppa, vaan ihmiset tekevät minusta välittömästi minut kohdattuaan sen johtopäätöksen, että olen omituinen. Kyseisen ihmisen persoona ratkaisee, että pitääkö hän minua ok:na vai rasittavana. Vaikka yritän olla mahdollisimman normaali, niin olen joka paikassa ulkopuolinen. Jos alan vähääkään puhua ajattelemistani asioista, niin saan heti palautetta, että olen todella erikoinen ja mietin outoja asioita. Tilanteesta ja ihmisestä sitten riippuu, että onko tämä erikoisuus hyvä vai huono asia.

Tietyt piirit ovat täynnä erikoisia ja outoja ihmisiä. He tuntuvat hakeutuvan pääsääntöisesti tiettyjen asioiden luo ja pakkautuen siksi juuri tiettyihin piireihin. Näille piireille on tyypillistä se, että niissä olevat ihmiset rakastavat alleviivata omaa erilaisuuttaan ja he ovat korostuneen tietoisia siitä, miten normaalit ihmiset katsovat heitä kieroon. He eivät usein osaa suhtautua tähän ristiriitaan järkevästi ja se purkautuu henkisenä epäkypsyytenä. Juuri näissä piireissä vihataan koko normaalin käsitettä. Normaalius nähdään jonakin negatiivisena ja epänormaalius positiivisena. Osa vilpittömästi ihmettelee, että miksi ei saa työpaikkaa. Miksi jengi ei halua palkata näin erityistä ja persoonallista ihmistä? Kuka tahansa normaali osaa tähän vastata, että duuniin mennään tekemään työnantajan määrittelemää duunia. Ei enempää eikä vähempää. Siellä pitää sulautua joukkoon, eikä erottua siitä. Esimerkiksi itse sain kantapään kautta oppia, että työnantajia ei voisi vähempää kiinnostaa minun erityislahjakkuuteni asioissa x, y ja z. Luulin yhdessä kohtaa näiden erityislahjakkuuksien olevan etu ja esimerkiksi alleviivasin niitä työhakemuksissa. Sain huomata, että pomoja ei kiinnosta, työkavereita ei kiinnosta ja kaikkia vain vituttaa. Pää kiinni ja tee työsi. Olennaista on vain sellainen lahjakkuus, joka yhdistyy jo olemassaolevaan työkokemukseen ja meriitteihin tehden sinusta erityisen tehokkaan työntekijän.

Kun ensimmäisen kerran elämässäni päätin tietoisesti irtautua friikkiporukoista ja hakeutua tavallisten ihmisten seuraan, niin olin kerta toisensa jälkeen ilahtunut ja helpottunut siitä, miten selväjärkisiä tavalliset ihmiset ovat. Heille ei tarvitse selitellä tai määritellä päivänselviä asioita, sillä he tajuavat ne itsekin ja ne ovat heille selvää pässinlihaa. He ovat myös lähes aina perusheteroita ja elävät tavallisentylsissä jokapäiväisissä heterosuhteissa työssäkäynteineen ja lastenhoitoineen. Huomasin, että nautin sellaisen katselemisesta. Minusta on rentouttavaa nähdä, miten normaaleja ihmiset voivat olla. Kerrankin kaikki on yksinkertaista ja selkeää! Siinä sielu lepää. Jatkakaa samaan malliin. Ymmärrän, miksi koette, etten ole yksi teistä, mutta pyydän, että siedätte minua ja hyväksytte minut joukkoonne, sillä pidän teistä.

Epänormaalina ja erilaisena ihmisenä haluan sanoa, että erilaisuus ei ole hyve, eikä se ole elämässä etu. Se on taakka. Se vaikeuttaa yksilön sopeutumista yhteiskuntaan ja työelämään ja aiheuttaa siten kaikenlaisia ongelmia, joista sosiaaliset ongelmat ja mielenterveysongelmat ovat näkyvimpiä. Ei ole helppoa olla erilainen. Ei myöskään todellakaan kannata hakeutua alakulttuuriporukoihin, sillä siellä tyhmyys tiivistyy ja sieltä saa kaikkia negatiivisia vaikutteita. Itselleni erilaisuus on elämän onnenpyörän rosvosektori, joka on ainoastaan vaikeuttanut asioita, ei koskaan parantanut tai helpottanut niitä. En pysty poistamaan näitä piirteitä itsessäni, sillä en voi muuttua toiseksi ihmiseksi. Voin korkeintaan opetella uuden asenteen ja suhtautumistavan asioihin ja elämään.

Miten itse koet normaaliuden? Miten itse määrittelisit normaalin? Koetko olevasi normaali?

Oletko kävelevä friikkisirkus allekirjoittaneen tapaan? Miten se on vaikuttanut elämääsi?

15 kommenttia:

  1. Eli riittävän räikeän epänormaaliuden ilmeisimpänä sudenkuoppana on sopeutumishalukkuuden puute? Eli jos syystä tai toisesta putoat riittävän selkeästi epänormaalin puolelle, on sinne helppo jäädä pyörimään samaan mutakuoppaan muiden samamielisten kanssa ja ylläpitää 'happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista'-meininkiä. Että pitäkää tunkkinne, jos ette ole valmiita sopeutumaan minuun, _minä_ en ainakaan ota askeltakaan teidän suuntaanne.

    Jonkinlainen epänormaaliuden tunne varmasti kuuluu erottamattomasti ihmisyyteen, mutta siitä selviää jos onnistuu löytämään sen oman viiteryhmän jossa ei tunne oloaan epänormaaliksi. Silloin on helpompi jaksaa niitä joukkoja, joissa ei välttämättä ole niin kotonaan. Sosiaaliset roolit auttavat tässä, työminän ei ole tarkoituskaan henkilökohtaisella tasolla bondata ja arvostaa jokaista työkaveria, riittää että heidän kanssaan tulee toimeen. Olisihan se muutenkin kohtuuttoman rankkaa (ainakin minulle) olla kaikessa mukana koko persoonalla ja täydellä sielulla.

    Itse olin teinimpänä friikimpi, joskus lukion alkupuolella tajusin, että en ole tyytyväinen tilanteeseen sellaisenaan vaan halusin olla normaalimpi. En ole erityisesti normaalimpi, joten siinä en onnistunut, mutta olen oppinut paremmin tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Tilaisuuden salliessa käytän myös ernutaustaani jaloihin tarkoituksiin, kuten vaikka tukemaan niitä nykyisiä ernuja jos he edes yrittävät sopeutua normaaliin työelämään ja yhteiskuntaan. Kun on omakohtaista kokemusta siitä tunteesta, että yrittää toimia täysin väärällä pelilaudalla on helpompi hahmottaa vähän friikkinä pidetyn kaverin tomintamallien taustat ja koittaa ylläpitää yleistä suvaitsevaisuutta ja positiivista henkeä häntä kohtaan yhteisön sisällä. Hyväksyntäähän suurin osa meistä kaipaa, vaikka mitä länkyttäisi oman 'special snowflakes united'-jenginsä sisällä, ja jos positiivista palautetta saa edes hyvästä yrityksestä niin kyllähän se kannustaa sopeutumaan edes sen mihin rahkeet riittää.

    Toivoisin, että et suomisi itseäsi liikaa todellisuuspakoisten teinivuosiesi takia. Suurin osa meistä on teineinä tehnyt asioita tai ylläpitäneet todellisuuskäsityksiä, jotka jälkikäteen ajatellen ovat olleet poskettoman typeriä. Sitä sattuu ja elämä jatkuu. Hirveän paljon on kyse siitäkin, millaista tukea perhe ja lähipiiri kykenevät tarjoamaan. Internetin aikakaudella on oikeasti aika iso riski ajautua jengiin melkein minkä tahansa alakulttuurin suhteen ja yksilöllisyyttä korostava aikamme ei edes tarjoa nuorille niitä luontevia pakollisia todellisuuskosketuksia esimerkiksi sukulaisten tai jonkin muun ei-itsevalitun tavisyhteisön kanssa toimmimisen muodossa. Jos perhe tai lähipiiri kykenee ohjaamaan epätavallisista aihealueista kiinnostuneen nuoren toteuttamaan itseään sosiaalisemmilla tavoilla, esimerkiksi tarjoamalla edes jonkin verran yleissivistystä asioista sen verran että nuori kykenee ylläpitämään järkevää keskustelua muistakin kuin oman tiukimman kiinnostuspiirin ympärillä pyörivistä aiheista, on ernunuoren elämä todennäköisesti monellakin tasolla helpompaa.
    (jatkuu...)

    VastaaPoista
  2. (...jatkuu)
    Omakohtaisesti koen parhaana metaforana erilaisuudelle vastaanottajan näkökulmasta suolaisuuden. Sopivissa rajoissa suola tekee asioista paremman makuisia ja nostaa parhaita puolia annoksista esiin. Silloin tällöin on mukava syödä sipsejä tai suolakeksejä, mutta niissä tulee raja vastaan jossain vaiheessa. Jos joku on kauhonut annokseen suolaa kaksin käsin, on se käytännössä syömäkelvoton, samoin täysi suolattomuus jättää enimäkseen haljun olon. Oleellista tässä on se, että asiaa tarkkaillaan muualta kuin omasta vinkkelistä. Se mikä on toiselle tapposuolaista on toiselle juuri sopivaa. Ketään ei kiinnosta, kuinka erilaiseksi tunnet itsesi. Kuten jo aiemmin taisin sanoa, käytännössä kaikki tuntevat itsensä jollain tapaa erilaisiksi. Teatterinkin hahmojen luonnin perusoivalluksia on se, että ei riitä että ilmoitat olevasi kuningatar/kerjäläinen/kirvesmurhaaja, huomattava osa hahmon roolin välittymisestä yleisölle tulee siitä, kuinka toiset lavalla olijat reagoivat hahmoon. Samoin on oman kokemuksen kanssa, sosiaalisissa tilanteissa se ei ole olemassa yksin ja tyhjiössä vaan syntyy ja voimistuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

    Allekirjoitan myös täysin tuon toteamuksesi siitä, että erilaisuus on taakka. Itse olen täysin tympääntynyt kuulemaan kommentteja siitä että olen jotenkin erilainen. Lähinnä siksi, että olen sopeutunut ja tehnyt parhaani ollakseni tavallisempi, joten erilaisuuden korostamisesta tulee sellainen olo, että viimeisen 20 vuoden aikana tekemäni työ ei ole johtanut mihinkään. Toisaalta ymmärrän myös, että 99% ihmisistä sanoo noita asioita ihan positiivisessa mielessä ja yritän suhtautua siihen sen mukaisesti. Helppoa se ei kyllä aina ole, etenkin väsyneentä tai stressaantuneena tekisi oikeasti mieli antaa happamia vastakommentteja...

    VastaaPoista
  3. Hyvää pohdintaa, olet selvästi asiaa käsitellyt ja miettinyt. Minua häiritsee nykyinen epä-älyllisyys, jossa kategoria mitätöidään sillä, että sen rajat eivät ole selvät. Tätä samaa tuubaa tulee monestakin ikkunasta. Biologisia sukupuolia on kaksi. Väliin jää joukko poikkeamia ja näillä poikkeamilla perustellaan sukupuolten välinen liukuma ja tällä liukumalla kielletään sukupuolten olemassa olo. Kansa on hyvä käsite ja selvästi olemassa. Raja toiseen kansaan on liukuva ja taas tällä liukumalla perustellaan, että kansoja ei olekkaan. Jne. Normaali on hyvä käsite ja toki siinäkin on jatkuva liukuma epänormaaliuteen. Kategorien välinen liukuva jatkumo ei poista kategorioita. Aivan päivänselvää asiaa, mutta niin siitä vain jankataan eduskuntaa myöten.

    Itse vietin lapsuuteni porukassa, joka oli kasattu vanhempieni työtovereiden lapsista. Emme siis itse valinneet viiteryhmää, mutta emme myöskään olleet aivan satunnaisesti kasattu. Keskimääräinen kognitiivinen tasomme oli kirkkaasti väestön keskiarvoa korkeampi. Jälkikäteen onkin hassua havaita, että normaali - epänormaali jatkumolle jakauduimme melko tasaisesti. Friikeimmät ovat jo kuolleet huumeisiin, normaalit perustivat perheet, suorittivat opinnot ja vetävät uraputkea. Rajatilatapaukset potkivat kuka mitenkin. Itse olin porukan normaalimmasta päästä, mutta kuitenkin sen verran epänormaali, että vasta yliopistossa tohtoriopintojen alussa aloin tuntea kuuluvani johonkin joukkoon.

    Pidin yrityksestäsi määritellä normaali. Siinä oli elämän makua mukana. Itse olisin yrittänyt jotain matemaattisempaa. Otetaan ominaisuus ja siitä keskiarvo, ja pidetään normaalina 99% (tms) jakauman keskeltä. Käydään kaikki ominaisuudet läpi näin ja, jos yksilön ominaisuuksista 99% (tms) osuu yksittäisten ominaisuuksien normaaliin niin yksilö on normaali.

    Hauskana yksityiskohtana määritelmässäsi pidit selväjärkisyyttä normaaliuteen kuuluvana. Olen tavoitellut selväjärkisyyttä koko ikäni, aivan lapsesta asti ja olinkin nuorena selvästi selväjärkisempi kuin ikätoverini ja se oli omituisuuteni. Tajusin toki, että selväjärkisyydellä keuliminen ei ole esim. yläasteelta hengissä selviämisen kannalta mikään etu.

    VastaaPoista
  4. Tää oli taas todella hyvä! Itsekin olen epänormaali, eikä musta tuu normaalia. Se ei haittaa, mutta jo sekin, että jätin taakseni hippimuusuäärifeministiporukat, niin on parantanut elämääni selvästi ��

    VastaaPoista
  5. Tämän kertainen tekstisi on enemmän kuin blogiteksti.

    Kertomasi matka vieraantumiseen, vertaisryhmän löytymiseen ja sitten tavallasuuden löytymiseen on niin tuttua. (lukuunottamatta tuota sinun LGBT-osuutta).

    Jokaisen friikin/nörtin/nösssön/kummajaisen pitäisi lukea tämä. Vanhan latteuden mukaan kaikista ei tarvitse pitää, mutta kaikkien kanssa on hyvä tulla toimeen. Avartaa elämää.

    Ettei menisi kuitenkaan liian yksioikoiseksi lainaan Pirunkeppiä.”Tutun suosiminen on asia, jota käytännössä jokainen tekee, mutta jota kaikki eivät edes myönnä itselleen. Siitä saa kuitenkin jotain, jolla voi ylösrakentaa omaa moraaliaan ja maailmankuvaansa. Seuraavan kerran kun tunnet itsesi tukalaksi siksi, ettet oikein sovi porukkaan, myönnä itsellesi että pilaat toisten meiningit ja syy on siinä. Älä kinua toisia hyväksymään itsesi vaan hae omempaa seuraa. Et menetä siinä mitään, koska et itsekään viihtyisi hampaita kiristellen suvaittuna häiriötekijänä. Tässä ei tietenkään olisi mitään ongelmaa, mutta hyljeksityksi tunteminen johtuukin siitä, että tällainen seurapiiri on ominut jonkin resurssin, josta haluaisi itsekin päästä osalliseksi. Moisesta ahneudesta kannattaa kouluttaa itsensä irti, koska muuten ei elämässä itku ja harmi lopu ikinä.

    Niinkuin Nina ja edelliset kommentoija ovat todenneet meistä friikeistä tuskin tulee täysin normaaleja.

    Mutta liian normaali olisi vähän tylsää :) (Jatkuu...)

    VastaaPoista
  6. (Jatkoa…) Sen minkä PK unohti maininta, että oman viiteryhmän ulkouolella voi pärjätä, mutta pitää olla tarpeeksi vahva itsetunto, koska joutuu luultavasti siellä safe heavenin ulkopuolella toteemipaalun pohjalle. Esim edellinen tyttöystäväni oli duunari, ja hänen amiskamujen kanssa hengatessa olin kummallinen nörtti, jonka jutut menivät muilta helposti yli. Toisinaan tuli taas hengattua itseäni paljon fiksumpien kanssa, jolloin piti hyväksyä, että heidän silmissään olinkin täysi vajakki. Mutta se on OK,koska saatan itsekin olla taakaksi muille.

    Ei saa ottaa itseään liian vakavasti.

    Se mikä itselläni peruskoulun sosiaalisissa piireissä tökki oli sisäpiirivitsien, piiloviittausten ja oman piirin legendojen yliviljely/paisuttelu ja muuta teeskentelyltä haiskahtavaa. Sitten tuli huomattua että friikkipiirit olivat täynnä samoja epäkypsiä maneereja, jotka etoivat peruskoulussa -ja olin itse ihan samallainen. Sosiaalisuus on loppujen lopuksi valtava make beliefs peli. Joku voisi sanoa, että lika barn leka bäst mutta että osaa rentoutua tietyntyyppisestä sosiaalisessa ympäristöässä ei vielä kerro miten hyvin osaa ”tuottaa” tätä sosiaalisuutta. Sanotaan yksinkertaisuuden vuoksi, että nörtit tykkäävät omanlaisesta huumorista ja damikset omanlaisesta. Nörtit muiden nörttien keskuudeen, mutta tämä ei vielä kerro että osaavatko itse heittää hyvää Monty Python/Big Bang läppää, (eivät), vai pysyvätkö he kasassa yhteisen kokemusmaailman, sisäpiiri viittausten ja keskinäisen säälin (yms. teeskentelyn) voimalla. Oma kokemukseni kertoo jotain tähän suuntaan, mutta ei se mitään koska en ole itse yhtään parempi.

    Mutta mikä avuksi, jos on determinoitu kohtaamaan vain epäaitoja ihmisiä joiden porukkaan ei täysin sopeudu ? Kun itseäni vituttaa kun jossain viiteryhmässä tarinallistetaan kokemukset täysin irti realiteeteista, muistelen, että aikoinaan edesmenneessä Leikkikehässä kerrottiin tarinaa naisesta jolla oli pakkomeile self-bondageen. Kerran hän järjesti itselleen performanssin jossa hän laittoi itsensä rautoihin niin ettei pystynyt seisomaan vaan hänen piti ryömiä. Hän oli postittanut itselleen avaimet ja hänen piti odottaa pari päivää römyten asuntonsa lattialla, että avaimet putoavat postiluukusta. Hän oli varannut itselleen lattianrajaan juomavettä, kuivamuonaa ja kissanhiekka laatikoita.

    2. Lapsuuden kotini vieressä oli laitos johon laitettiin mielisairaita ja kehitysvammaisia. Naapurissamme asuvat hoitajat kertoivat, että laitoksella oli potilaita jotka saivat suurinta kuviteltaviassa huvia mitä ihminen voi saada koristelemalla laitoksen seiniä ulosteellaan.
    Kun muistelen näitä kahta tarinaa pystyn ottamaan mukavan ironisen etäisyyden siihen ja siihen alakulttuuriin enkä stressaa siitä ettei minulla ole aavistustakaan siitä tai siitä elokuvasta/pelistä/julkkiksesta/mikänytonkaan, jotka saavat muut hihkumaan innosta.

    Mikään ei ole oikeasti coolia, kukaan ei tarkoita mitä selittelee muille tai itselleen, mitään kokemusta ei voi jakaa loppuun asti, eikä ketään seuraa mikään studioyleisö. Mutta siitä ei kannata masentua. Siitä huolimatta voi olla rationaalinen ja lämminsydäminen muita kohtaan.

    INFJ mielenlaatu ehkä auttaa tajuamaan tämän ;)

    VastaaPoista
  7. Elin itse nuorempana paljon omassa kuplassani, omissa kuvitelmissani ja omissa maailmoissani.
    Myöhemmin epäiltiin, että olisiko minulla asperger, mutta omiin mielikuvitusmaailmoihin ja omiin kiinnostuksenkohteisiin uppoutuminen on myös keino paeta ulkoisen ympäristön stressitekijöitä.
    Eli kun yksilö ei voi paeta tai taistella ulkoisia uhkia vastaan, niin kuin lapsi ei kykene, eikä lähiomaiset tarpeellisessa määrin tue ja luo turvaa, niin mieli suojautuu sulkeutumalla itseensä.
    Semmoinen on yleensä haitallista lapsen ja nuoren henkiselle– ja sosiaaliselle kehityselle, sillä ihminen kehittyy vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Vuorovaikutusta ei voi syntyä, eikä sen kautta kehittyä, jos yksilö ei voi siirtyä sisäisestä maailmastaan ulkoiseen.
    Oman spesiaaliuden ja paremmuuden korostamisessa on pohjimmiltaan tuota samaa.
    Ylivertaisena ihmisen ei tarvitse välittää ympäristöstään, sillä hän ei ole kenestäkään tai mistään riippuvainen.
    Hän käsittelee ja kontrolloi kasvuympäristönsä epävakauden luomaa sisäistä epävakauttansa väheksymällä ja sivuuttamalla ympäristöänsä, sekä pönkittämällä itseänsä.
    Kun kyseinen illuusio sortuu, eli jos vaikka ympäristö onkin odotettua parempi eikä itse niin spesiaali, mielen puolustuskeino pettää, yksilö turvautuu muihin suojautumiskeinoihin tai pahimmillaan romahtaa. Yksilö ei ole asiantilaansa syypää, eikä asiantila tee ihmisestä huonoa tai pahaa - tilanne on seurausta yksilön kasvuympäristöstä. Asiantila on myös jossain määrin hoidettavissa, jos ongelmat tiedostaa ja onnistuu saamaan niihin asiantuntevaa apua.

    VastaaPoista
  8. Olen ollut onnekkaampi, sillä täysin todellisuudesta irtautumisen sijaan olen seisonut aina yksi jalka oikeassa maailmassa. Perheeni oli normaali, jossa elimme normaalia alemman keskiluokan/duunariperheen arkea. En ole koskaan yrittänyt etsiä sopivaa viiteryhmää itselleni, vaan elämäni olen elänyt normaalien ihmisten lomassa. Luokioaikojen kaveriporukkani oli nörtähtävä, mutta heistäkin on tullut kunnon kansalaisia. Uskon, että meille hulluille on tärkeää välttää toisten hullujen seuraa, sillä se tekee kaltaisekseen. Osaan tarvittaessa olla todella, todella hankala ja vaativa ihminen, mutta taviksien seurassa palutteen saa aika nopeasti. Tämä on jossain määrin hillinyt itsekkyyttäni ja pitänyt himoni typeriin tempauksiin kurissa.

    Ehkä on onni, että olen myös keskinkertaisempi kuin haluaisinkaan myöntää. Pidän vaikkapa jääkiekosta, josta voi löytää jutunaihetta suomalaisten enemmistön kanssa. Armeijan käyminen ei myöskään ollut huono idea, sillä siitä jos mistä saa porinaa aikaiseksi lähes kenen tahansa miehen kanssa. Kun esimmerkiksi opiskelijasoluuni muutti uusi kämppis, joka oli juuri kotiutunut palveluksesta, väänsimme aiheesta kymmenen tunnin ajan asiaa.

    Minulla ei ole kokemuksia alakulttuureista tai oudoista porukoista, sillä en koskaan pyörinyt sellaisissa. Minulla on kuitenkin kuva, että esimerkiksi mielenterveysongelmien romantisointi on niissä yleistä. Uskon ymmärtäväni jutun jujun, mutta lopulta se on vain vahingollista. Neuroottisuudessani ei tosiaan ole mitään hurraamista. Se on vain paskaa, josta haluaisin eroon. Se haittaa jokapäiväistä elämääni, siitä ei ole tipan vertaa iloa minulle eikä kenellekään muulle. Vihaan sitä ja tahtoisin oksentaa sen ahdistavan möykyn ulos, jos vain voisin.

    VastaaPoista
  9. Yksi syy, miksi en hakeutunut mihinkään viiteryhmään, on se että olen kokenut itseni kaikkialla ulkopuoliseksi. Jo varhain kokemukseni oli se, että juuri ketään muuta ei kiinnosta samat asiat kuin minua, juuri kukaan ei pidä samasta musiikista, samoista elokuvista, sarjoista ja kirjoista. Onneni oli tosiaan myös tietyt mainstream-kiinnotuksenaiheet, kuten mainitsemani jääkiekko.

    Toisaalta olisi vaikkapa Star Trekin tai fantasikirjallisuuden fanittamiselle löytynyt viiteryhmiä viimeistään yliopistopaikkakunnallani, mutta tuossa vaiheessa sellainen ei olisi voinut enää vähempää kiinnostaa. Viime kädessä taide on yksityinen asia, eikä sen kokemisessa ole tosiaan kyse mistään skenettämisestä. Vierestä sitä on ehkä hauska joskus katsella, mutta jätän sen omalta osaltani väliin. Tärkeintä on, että on ystäviä ja jotain yhteistä heidän kanssaan. Tavikset kelpaavat.

    VastaaPoista
  10. Korppi on oikeus:

    Minun äitini on normaali, mutta isäni outo. Isälläni on ollut omaan elämääni todella suuri negatiivinen vaikutus. Tajusin sen kunnolla vasta yli 20-vuotiaana, kun huomasin omaksuneeni todella paljon hänen outoja juttujaan ihan tiedostamatta.

    Armeija- ja jääkiekkojutuilla pääsee jo todella pitkälle. Itsehän en ole ikinä seurannut mitään urheilua (isäni vihaa urheilua ja urheilu oli aina jotain negatiivista kotona ja en kiinnostunut siitä myöhemmällä iälläkään) ja armeijasta vapauttivat, perkeleet.

    "Uskon, että meille hulluille on tärkeää välttää toisten hullujen seuraa, sillä se tekee kaltaisekseen. Osaan tarvittaessa olla todella, todella hankala ja vaativa ihminen, mutta taviksien seurassa palutteen saa aika nopeasti."

    Hyvin sanottu.

    "Minulla on kuitenkin kuva, että esimerkiksi mielenterveysongelmien romantisointi on niissä yleistä."

    Pitää paikkaansa. Auta armias, jos edes kehtaat sanoa tämän ääneen tietyissä porukoissa.

    VastaaPoista
  11. Minun äitini on normaali, mutta isäni outo. Isälläni on ollut omaan elämääni todella suuri negatiivinen vaikutus. Tajusin sen kunnolla vasta yli 20-vuotiaana, kun huomasin omaksuneeni todella paljon hänen outoja juttujaan ihan tiedostamatta.

    Pois se minusta, että väittäisin olevamme olosuhteiden marionetteja, mutta koti määrittää kliseisesti ilmaistuna ihmeellisen paljon. Isäni on monin tavoin tyypillinsen jäyhä suomalainen, kun taas äitini tempperamentti vastaa eteläeurooppalaista. Tunnen olevani tuon vanhempieni välisen ristiriidan ruumiillistuma. Äidiltäni olen perinyt ylitsevuotavan tunteellisuuden ja herkkyyden, mutta isältäni olen oppinut olemattomat ilmaisukyvyt; siksi kai kirjoitankin, kun tunteistaan on miehen noloa puhua.

    VastaaPoista
  12. Nyt teen syntiä enkä lukenut kommentteja. Olen se toinen Anonyymi-DID joka toiseen tekstiisi tuli höpöttämään aiemmin. Olen lueskellut blogiasi ja pidän ajattelutavastasi. Huikeaa pohdintaa, kiitos.

    Tästä normaalista/epänormaalista on kokemusta. Satun itse olemaan melkoinen friikkisirkus häiriöni takia. Ennen en kokenut halua integroitua normaaleihin ihmisiin vaan vietin kaiken aikani mielenterveysongelmaisten tai muuten vain omituisten ihmisten kanssa. Ja kyllä, siinä vääristyy koko maailma. Olen entinen päihdeongelmainen ja sieltä takaisin ponnistanut tähän maailmaan. Ne porukat on ihan sekaisin ja sekoittaa päätään lisää niillä päihteillään. Mielenterveysongelmaiset ja muuten oudot taas ovat luvalla sanottuna niin sekaisin, että pelkästään heidän parissa aikaa viettämällä tippuu mustaan kuiluun. En edes tajunnut miten raskasta ja epänormaalia menoa se oli, kun jokainen kaveri oli ihan helvetin sekaisin. Nykyään seurustelen miehen kanssa, joka on juuri niin normaali kuin vaan voisi olettaa. Toki taiteellisena joskus erikoinen tapaus, muttei sillä tavalla, etteikö sopeutuisi yhteiskuntaan. Käy töissä, on terve, valkoinen heteromies, isä jne. Ainoa kummallisuus on se, että hän jaksaa elää arkea minun kanssani vaikka olen ihan sekaisin. Mieheltä olen oppinut paljon elämästä ja normaaliudesta. Pystyn peilaamaan paljon hänen kauttaan ja alan hahmottaa asioita realistisemmin. Pidän siitä. Lisäksi miehen kautta olen tutustunut muihin normaaleihin yksilöihin ja pidän siitäkin. Se on niin mutkatonta ja selkeää. On noita hulluja ja muuten hihhuleita edelleen kaveripiirissä, mutten enää vietä kaikkea aikaa heidän kanssa. Olen myös muutamissa paikoissa (kodin lisäksi) aivan avoimen sekaisin ja sairas. Se auttaa ylläpitämään muualla kuvaa siitä, että olen ihan järkevä ja tasapainoinen. Järkevä usein olenkin, mutten missään tapauksessa tasapainoinen. Tiedän olevani sekaisin, mutta yritän välttää tekemästä tuhoa asialla. Tietyssä mielessä on mukavaa, että voin selittää sairauttani ja elää sen mukaan. Ihmiset ottavat aika hyvin, kun heille selittää. Tällainenkin epänormaalius nähdään usein vain omituisuutena muttei esteenä tuttavuudelle. Pidän siitäkin. Tasapainottelen siis friikkisirkuksena epänormaalien hihhulipiirien (joissa voin olla juuri niin sekaisin kuin olen) ja normaalien tavisten (joiden keskellä skarppaan ja opin sosiaalisia taitoja) välillä. Ja mielestäni tämä on hyvä ratkaisu. Nykyään tunnen enemmän vetoa normaaleihin vaikka ennen kieltämättä pelkäsin koko ryhmää. Ihan vain siksi ettei minulla ollut hajuakaan, miten normaalit elävät ja miten sosiaalinen etiketti toimii. Lisäksi minulla oli kasa ennakkoluuloja. Olen potkinut itseäni opettelemaan hiljaa sosiaalisia taitoja koska haluan olla normaalien joukossa. En tule koskaan olemaan normaali vaan aina jollain tavoin friikkishow mutta haluan opetella etiketin ja mahdollisimman paljon integroitua normaaliväestöön. Vaikka sitten erikoisena taiteilijana, joka on työkyvytön hulluutensa vuoksi. Mutta toivon, että peräään sanotaan "se on silti yllättävän järkevä ja ihan hyvä tyyppi".

    VastaaPoista
  13. Hei Anonyymi-DID. Tervetuloa takaisin. Kiitos tarinastasi. Kiintoisaa luettavaa.

    Tuon minäkin huomasin, että jos epänormaalien tai sekavien ihmisten kanssa hengaa, niin he vetävät mukanaan kuiluun. Kaikki se negatiivisuus tarttuu yllättävän nopeaan ja vetää omankin mielen mustaksi. Kun poistin facebookista kaikki entiset tutut, niin oli uskomatonta, miten paljon ilma raikastui ja miten paljon se vaikutti omaan psyykkiseen terveyteen.

    Otin aikoinaan tutuiltani erittäin paljon huonoja vaikutteita ihan huomaamattani. Oli kauhea työ yrittää opetella näistä vaikutteista pois. Juuri normaali työelämä ja kontaktit normaaleihin ihmisiin auttoivat huimasti, vaikka koen yhä heidän joukkoonsa sopeutumisen vaikeaksi.

    VastaaPoista
  14. Olen huomannut, että normaaliväestö ymmärtää ja hyväksyy paljon, kun heille selittää ihan rehellisesti ja rypemättä tai olettamatta mitään toimia keneltäkään. Kun selittää ja kertoo, miksi on joskus hieman epäselvä tapaus ja miksi käytös toisinaan on hämmentävää, kyllä he sen tajuavat ja jopa hyväksyvät. Tästä kuitenkin tuli mieleen, että monella saattaa mennä tämä selittämisen pointti ohi. Se, että selittää omat outoutensa ja antaa käytökselleen järkevän perustelun on silti eri asia kuin vaatia koko maailman alkavan pyöriä oman epämääräisen käytöksensä mukaan ja vaatia ihmisiä hyväksymään aivan mitä tahansa. Jos olet sairas tai outo, siitä vaan. Mutta ei kannata hautautua illuusioon, että koko maailman velvollisuus on mennä sinun sairautesi tai outoutesi mukaan. Olen tietyin varauksin avoin siitä, että olen sekaisin, kyllä. Mutta en siksi, että sillä tavoittelen muilta erilaista kohtelua tai eri oikeuksia. Syy omaan avoimuuteeni on se, että se on mielestäni vaan niin paljon helpompaa ja vaivattomampaa kun ei aina tarvitse salailla ja esittää ja keksiä tekosyitä esim. voimien vähyydelle. En aina osaa, en toisinaan pysty ja joskus olen erikoinen ja tälle on nimi. Se käytöksen nimi ei vapauta vastuusta eikä oikeuta piileskelemään diagnoosin takana. Ennen ajattelin, että yhteiskunnan ja ihmisten pitäisi sallia ja mahdollistaa omituinen käytökseni ja taputella minua päähän. Jostain syystä ajattelin, ettei minulla ole mitään vastuuta vaan muilla ihmisillä on vastuu minusta. Että muiden täytyy sopeutua minuun eikä minun tarvitse tehdä mitään ja kaikki on sallittua sairauden ja outouden varjolla. Ja huomatessani, ettei se toimi niin, oli syy tietenkin maailmassa ja yhteiskunnassa eikä suinkaan itsessäni. Halusin eri oikeuksia ja eri vapauksia ja sitä, että toimiani katsellaan läpi sormien. Käännekohta sairaudessani ja elämässäni oli se, kun tajusin vastuun käytöksestäni olevan minulla itselläni. Myös toipuminen lähtee minusta itsestäni. Sopeutuminen lähtee minusta itsestäni. Lopetin siis odottamasta, että muut ottavat vastuun minusta ja hyväksyvät mukisematta kaiken älyttömän sekoiluni. Aloin ottamaan vastuuta käytöksestäni ja myös oireistani, jotka purkautuvat toisinaan huonona käytöksenä. Lopetin sairauden takana piileskelyn. Vaikka huonon käytöksen syy olisikin sairaus, ei se muuta sitä, että minä olen vastuussa käytöksestäni. Vain minä itse voin toipua ja vain minä itse voin työskennellä sopeutuakseni. Se ei ole muiden vastuulla, kaikki työ kuuluu minulle. Muut voivat auttaa ja tukea, jos haluavat ja jaksavat. Velvollisuutta heillä ei siihen ole. Tämä ajattelutapa on konkreettisesti vaikuttanut siihen, että outoudestani huolimatta voin pärjätä omassa elämässäni suhteellisen hyvin. Itsehän olen työkyvytön, mutta muutoin haluan sen ihan tavallisen, jopa vähän tylsän elämän, joka on enimmäkseen mutkatonta. Minusta tuskin tulee työkykyistä koskaan, mutta muuten haluan pyrkiä elämään mahdollisimman tavallista elämää. Olen kurkkuani myöten täynnä ylimääräistä draamaa, synkistelyä ja rypemistä. Haluan tavallista arkea enkä jaksa olla vastuussa enää aikuisten ihmisten hyvinvoinnista. Se ei kuulu minulle, en ole terapeutti heille eivätkä he minulle. Selitin tätä juuri veljelleni, jolla ei ole sairauksia. Se jatkuva ylimääräinen, joka suunnasta tuleva sekoilu alkaa jossain vaiheessa ottamaan päähän. Mitta tulee täyteen ja alkaa kaivata jotain ihan muuta. Pelkäsin ennen kuollakseni "tylsää, perusharmaata arkea". Kun olen saanut siihen kosketusta, olen tajunnut, että juuri sitä kaipaan ja toivon tulevaisuudelta. Se ei ole tylsää vaan vakaata, tasapainoista ja turvallista.

    Anonyymi-DID

    VastaaPoista
  15. Erittäin hyvin sanottu.

    VastaaPoista

Kommenteissa on sallittua repiä asioita kappaleiksi, esittää kärkkäitä mielipiteitä, kysellä ns. tyhmiä tai hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. Kommenteissa saa myös suuttua ja minusta saa olla sitä mieltä, että olen täysi kusipää. Kommenttiosastolla on kuitenkin kiellettyä heittäytyä alakoululaiseksi tai raivopäiseksi apinaksi. Tämä on asiablogi eli pidetään keskustelu asiallisena. Mikäli olet sitä mieltä, että olen täysi kusipää, niin sinulla tulee kommentissasi olla jotain muutakin sanottavaa. Huutelu ei hyödytä mitään muuta kuin huutelijan huutelun halua. Kommenteissa on lisäksi syytä välttää kiroilua ja muuta alatyylistä kielenkäyttöä ja turhaa provokaatiota. Siitä, että mikä on loppupeleissä asiallista ja mikä ei, päätän minä. Trollaajat ja perseilijät saavat matkalipun banaanisaarille.