Blogi takaisin linjoilla

Blogi on tänään avattu jälleen lukijoille pitkän poissaolon jälkeen. Toistaiseksi uusia tekstejä ei ole, mutta uudet lukijat pääsevät nyt katselemaan wanhoja juttuja. Pääsette helposti navigoimaan blogissa oikeassa sivupalkissa olevista tägeistä. Jatketaan tästä. Hauskaa kevään alkua kaikille.

Väliaikaistietoutta: Jaksamisen rajoilla

Moikka moi. Olen ollut pitkään poissa, joten ajattelin tulla vähän kertomaan kuulumisia.

Olen ollut koko kesän ja osan kevättäkin avaamatta sähköpostiani lainkaan ja lukematta mitään blogin kommentteja. Siksi viimeisimpien kirjoitusten kommenttimäärät näyttävät nollaa. Blogissa on käytössä manuaalinen kommenttien tarkistus, joten mitään kommentteja ei tule näkyviin ennen kuin manuaalisesti hyväksyn ne. Katosin myös Instagramista, Youtubesta ja Twitteristä, joissa olen jo pitempään ollut seuraamatta mitään kommentteja muutenkaan. Olen koko tämän vuoden kirjoitellut välillä jotain, jos on tullut juttuja mieleen, mutta en ole jäänyt seuraamaan kirjoitusten mahdollisesti aiheuttamaa keskustelua. Olen ottanut paljon etäisyyttä kaikkeen nettielämään myös ihan tietoisesti, koska voimavarani ovat olleet aivan minimissä.

Kun vuoden 2018 alussa detransitioiduin, niin elämäni hajosi sirpaleiksi ja en ole vieläkään toipunut siitä. Tuolloin kokemani järkytys oli niin suuri, että se vaikutti elämääni hyvin monella tasolla ja hyvin syvällisesti. Tämän te kaikki blogia yhtään pitempään lukeneet tosin jo tiesittekin. Myös koronakevät oli minulle hyvin vaikeaa aikaa, kun jouduin matkustusrajoitusten yms. vuoksi pitkäksi aikaa eristyksiin kavereistani ja sukulaisistani.

On kuitenkin olemassa vielä yksi asia, joka oli minulle vielä detransitiotanikin suurempi isku, ja se on yksinkertaisuudessaan tämä: olin kihloissa, mutta en ole enää. Kyseiseen tapaukseen liittyy intergalaktinen määrä draamaa, jonka silkkaa mainitsemistakin olen tähän asti välttänyt kokonaan. Minulta meni kirjaimellisesti koko vuosi 2019 tapahtuneen prosessoimiseen. Välillä 90% kaikesta energiastani kului tapahtuneen ajattelemiseen ja jäljellejääneen 10% yritin epätoivoisesti käyttää siihen, että saisin yliopisto-opintoni etenemään edes alhaisimmilla arvosanoilla. Mikäli kuvailisin viimeistä puoltatoista vuotta "kamppailuksi", niin vähättelisin tilannetta huomattavasti. Kaikki kihlaukseeni liittyvä draama tapahtui samanaikaisesti detransitiooni liittyvän kipuiluni kanssa, ja olin hyvin lähellä vetää itseni kiikkuun. Ja tämä ei ole läpändeerosta btw.

Nyt on syyskuu 2020 eli detransitioni aloittamisesta on nyt kulunut noin kaksi ja puoli vuotta, ja olen nähnyt ex-kihlattuni viimeisen kerran alkuvuodesta 2019 eli yli puolitoista vuotta sitten. Alan olla vasta nyt yli tästä kaikesta. Vasta nyt olen alkanut pikkuhiljaa palailla normaaliin elämään ja kykenen taas käymään töissä ja keskittymään opintoihin. Kaikenlainen nettivaikuttamiseni on siis ollut asioiden prioriteettilistassa varsin hännillä ja tästä syystä monet kaavailemani blogikirjoitukset tai muut uudistukset ovat jääneet toteuttamatta. En ole unohtanut niitä. Minulla on paljon suunnitelmia, joita haluan lähteä toteuttamaan, mutta minun on ihan ensiksi vakautettava elämäni ja tehtävä se kunnolla, jollen halua, että kaikki hajoaa pian uudestaan.

Mikäli olet laittanut minulle sähköpostia ja et ole saanut vastausta, niin se johtuu siitä, että en ole nähnyt viestiäsi. Pahoittelen tilannetta, mutta en nyt oikeasti mahda sille mitään. Palaan jossakin kohtaa takautuvasti sähköposteihin ja samoin myös blogin kommentteihin. Blogissa on todella iso läjä julkaisemattomia (ja lukemattomia) kommentteja, jotka käyn läpi jossakin kohtaa.

Tässä samalla otan käyttöön seuraavan uudistuksen blogissa: kaikki, siis aivan kaikki, blogiin kirjoitetut kommentit ovat julkisia. Tiedoksi siis kaikille stalkkereille, että en tule enää jatkossa hyväksymään sitä, että blogini kommenttimoderointiominaisuutta käytetään yksityisviestiväylänä kiertämään muualla asettamiani blokkauksia ja bännejä. Kaikki, mitä kirjoitat kommenttiosioon, on julkista. Tulen siis jatkossa kylmästi sivuuttamaan kaikki kommenteissa olevat "älä julkaise tätä blogiin" -pyynnöt. Julkaisen myös kaikki, aivan kaikki, kirjoittelemanne henkilökohtaiset vuodatukset. Mikäli sinulla on minulle yksityistä asiaa, niin laitat sähköpostia. Mikäli olen blokannut sinut, niin sille on jokin syy ja en halua olla kanssasi tekemisissä. Jatka elämääsi muualla.

Tulen jatkossa keskittymään enemmän tähän blogiin. En pidä siitä, että millaisen yleisön päädyin Youtube-kanavani kautta keräämään alkuvuonna 2019. Olen alusta asti ollut nimenomaan anonyymi asiabloggaaja ja minulla ei koskaan ole ollut halua tai tarvetta koota itselleni jonkinlaista fanilaumaa tai kerätä huomiota persoonalleni. Haluan kerätä huomiota asialleni, ja Youtubessa tein sen käyttämällä itseäni esimerkkinä, mutta tämä ei ihan onnistunut niinkuin olisin halunnut, koska Youtuben kulttuuri on tietynlainen. Jatkan Youtubessa, mutta tulen puuttumaan kaikenlaiseen fanitukseen, harhakäsityksiin yms. paljon rankemmin, sekä keskityn enemmän tekstipohjaiseen viestintään täällä blogissa sekä kirjoissa, joita suunnittelen kirjoittavani lähitulevaisuudessa, sekä tulevaan nettisivuuni, jolla esittelen näkemyksiäni pähkinänkuoressa.

Vieläkö täällä blogissa käy lukijoita? Miten teidän syksynne on lähtenyt käyntiin?

Miksi lesbonäkyvyys on tärkeää (erityisesti nykyään)

Viime viikolla oli kansainvälinen lesbonäkyvyyden viikko eli Lesbian Visibility Week. Mölisin aiheesta Twitterissäni, mutta postaan nyt vielä erikseen täällä blogissa (vaikkakin vähän myöhässä).

Tässä kuvassa minä normaaleissa arkivaatteissani (vasen) ja vaatturivalmisteisessa miestenpuvussa (oikea).

Minä tajusin vasta 30-vuotiaana, että olen lesbo. Olin jo joitakin vuosia aikaisemmin tajunnut, että kiinnostukseni naisiin on huomattavasti suurempaa kuin kiinnostukseni miehiin, mutta oma sukupuolidysforiani tuli siihen väliin ja sotki kaiken. Erityisesti nuorempana luulin, että lesbot ovat joko rumia läskejä feministejä tai rumia miestenvaatteisiin pukeutuneita feministejä. Jotenkin koko lesbous tiivistyi mielessäni erityisesti Atlas Saarikoskeen, ketä pidin äärettömän vastenmielisenä henkilönä. Tässä ei ollut missään minulle yhtään mitään samaistumispintaa, joten samaistuin transsukupuolisuuteen. Lopun tiedätte.
Monet detransitioituneista naisista (eli itseään aiemmin miehenä pitäneistä transsukupuolisista) on nimenomaan lesboja. Aiheesta on keskusteltu blogissani aiemmin, mutta voit parhaiten havaita tämän asian itse vain esimerkiksi menemällä Youtubeen tai Twitteriin hakusanalla ”detrans” tai ”detransition”. Monet detransitioituneet naiset ovat sanoneet, että transidentiteetti (eli miesidentiteetti) oli heille suojautumiskeino, joka liittyi naiseuteen ja lesbouteen liittyvään kipuiluun. Kulttuurissamme lesbous on jotenkin pahasti fetisoitunut, ja ihmisille lesbo-käsite on tuttua lähinnä lesbopornosta. Monet detransitioituneet ovat sanoneet, että järkyttyivät nuorina lesbopornoa nähtyään niin pahasti, etteivät halunneet olla koko lesbo-aiheen kanssa tekemisissä. Tästä syystä jotkut lesbot ovat omaksuneet lesboudelle uusia termejä, esimerkiksi dyke tai sapfolainen/sapphic (runoilija Sapfon mukaan) erottaakseen aidon lesbouden eli naisten homoseksuaalisuuden lesbopornosta. Lesboporno ei kuvaa aitoja lesbonaisten välisiä suhteita, vaan se kuvaa heteromiesten naisiin liittyviä ryhmäseksi- ja haaremifantasioita. Täten siis lesboporno on heteropornoa ja täten sillä ei ole lesbouden kanssa mitään tekemistä. Lue lisää aiemmasta kirjoituksestani.

Kun seuraat monia suomalaisiakin mediassa esillä olleita transmiehiä (eli biologisia naisia) tai ”transmaskuliinejä”, niin havaitset, että heistäkin tyyliin kaikki ovat, tai ovat olleet, parisuhteessa naisen kanssa. Hmm…

En itse välittäisi olla esillä lesbouden kanssa, sillä en välittäisi millään tavalla korostaa sitä, mutta koen, että se on nykytilanteessa ehdottoman tarpeellista. Jossakin muussa tilanteessa olisin täysin hiljaa. Tässä siis minä, klassisesti pukeutuva kansallisaatteinen, talousoikeistolainen ja konservatiivi lesbo. Meitä on kaikenlaisia.

Kun kolmikymppisenä lähdin tutustumaan lesbouteen tarkemmin netin kautta, niin olin järkyttynyt, että miten tavallisen näköisiä naisia valtaosa lesboista oli. He olivat suorastaan klassisen kauniita. Siellä joukossa oli toki näitä huppariin ja väärinpäinolevaan lippikseen pukeutuneita tyyppejä tai rankasti tatuoituja tai lävistettyjä, tai queerfeministejä ym., mutta he olivat vähemmistö. Myös esimerkiksi Tinderissä havaitsin tämän saman asian. Pidän siksi tärkeänä, että saadaan lesbonäkyvyyteen vähän diversiteettiä, ettei kukaan nuori joutuisi enää samaan tilanteeseen kuin mihin minä jouduin.

Instagramissa on joitakin tosi hyviä lesbojen diversiteettiä esiintuovia tilejä. Esimerkiksi @lesbianrepresentation esittelee tunnettuja lesboja maailmalta, myös historiasta, ja @dancingwithher esittelee lesbonaisten aitoja hääkuvia.

Minä laitoin Twitterissä alulle myös Lesbian Awareness Day:n eli lesbotietoisuuden päivän, jonka tarkoitus on muistuttaa siitä, että mikä lesbo on: homoseksuaali nainen. Homoseksuaali kokee vetoa vain omaan sukupuoleen. Lesbonainen ei halua kimppakivaa miehen kanssa. Transnainen (biologinen mies) ei ole koskaan lesbo, eikä hänellä ole asiaa lesbopiireihin. ”Lesbo transnainen” on heteromies. Lesbo ei ole identiteetti, koska sukupuoli ei ole identiteetti.

Mutta vastaavasti ”hetero transmies” on lesbonainen! Kuulemieni juttujen mukaan transmiehet ovat aina olleet osana nimenomaan lesbopiireissä. Maskuliiniselle lesbonaiselle on oma terminsäkin: butch. Niin yleisestä lesboilmiöstä on kyse. Jotkut detransitioituneet naiset ovat sanoneet, että heidän detransitionsa liittyi nimenomaan siihen, kun ymmärsivät olevansa butch:eja. Tässä mielenkiintoinen video, jolla detransitioitunut nainen puhuu siitä, miten butch-naiset nykyään aivopestään ajattelemaan olevansa trans. Alla oleva kuva on screenshotti linkatun videon kommenttiosastolta:

Miten parannuin dysforiasta

En koe nykyään dysforiaa enää lähes ollenkaan. Koen vieläkin hämmennystä, ristiriitaa ja ahdistustakin, enkä tiedä vapaudunko siitä koskaan kokonaan, mutta se on vain kausittaista, eikä voimakkuudeltaan dysforian kaltaista.
(EDIT 4.3.2020: Vuosi tämän kirjoituksen jälkeen on pakko tulla toteamaan, että olen huomannut, että koen yhä vieläkin hyvinkin syviä dysforiapiikkejä, jotka tuntuvat voimakkaana, kuristavana, painostavana ahdistuksena. Ne ovat kuitenkin nimensä mukaisesti piikkejä, eli kyseessä ei ole pysyvä olotila. Olen oppinut, että miten saan tilanteen hallintaan ja rauhoitettua, kun piikki iskee. Olen lisäksi oppinut, että mikä aiheuttaa näitä piikkejä ja osaan välttää asioita, jotka laukaisevat niitä.)

Kerron tässä kirjoituksessa syistä, jotka johtivat detransitiooni, ja samat syyt vaikuttavat dysforiani katoamisen taustalla. Sukupuoli-identiteettiongelmani ovat monen asian eskaloitunut summa. Oli kuitenkin eräs asia, joka minulle henkilökohtaisesti oli kaikkein suurin yksittäinen tekijä dysforian katoamisessa, ja se oli lesbous. Tiivistetysti voin todeta, että lesbous vapautti minut transsukupuolisuudesta. Yritän tässä kirjoituksessa selittää, että miksi. Tässä tulee jonkin verran aika henkilökohtaista settiä, mutta noh, ei kai tätä oikein muuten voi selittää.

Toinen nainen ikäänkuin ankkuroi minut todellisuuteen. Summa summarum: Tämä henkilö tässä on nainen. Minä olen niinkuin tämä henkilö. Ergo, minä olen nainen. Minä pidän tämän henkilön kehosta. Hänen kehonsa on hyvä ja kaunis. Se on samanlainen kuin minun. Ergo, minun kehoni on hyvä ja kaunis. Minä olen lesbo. Ergo, minun ei tarvitse välittää miehistä ja miesten tekemisistä ollenkaan.

Tämä on lyhyesti se ajatuskulku, joka johti dysforiani katoamiseen. Seuraavassa pitempi ja seikkaperäisempi selitys:

Minulla on koko ikäni ollut vääristynyt suhde molempiin sukupuoliin. Naisiin siksi, että olen itse poikkeusyksilö, joka ei kykene samaistumaan toisiin naisiin, ja miehiin siksi, että olen aina ylisamaistunut heihin. Tämä ristiriita on kierouttanut oman sukupuoli-identiteettini ja sen on vetänyt uudelle levelille seksuaalisuuteni (johon palaan kohta). Suhdettani miehiin on aina sotkenut ja vääristänyt se, että minusta miehet ovat yleensä ihan loistotyyppejä. Minun on aina ollut lähtökohtaisesti helpompi tulla toimeen miesten kuin naisten kanssa. Minulla on aina ollut lähes yksinomaan miespuolisia kavereita. Nykyäänkin läheisimmät ja pitkäaikaisimmat ystäväni ovat miehiä. Heitän miesten kanssa härskiä läppää ja puhun naisista. Jo yläasteella minulla oli kännykän taustakuvana tissit, jotka halusin omaan kännykkääni nähtyäni ne yhdellä luokan pojalla. Olen töissä aina tykännyt mieluummin tehdä töitä miesten kuin naisten kanssa. Kaikki idolini ovat miehiä. Minä en vihaa miehiä enkä pelkää heitä. Minä päinvastoin jopa tunnen suurta sympatiaa heitä kohtaan – olenhan myöntänyt symppaavani esimerkiksi miesasialiikettä. Miehillä on paljon sellaisia ominaisuuksia, joita ihailen ja arvostan, ja joista haluan ottaa mallia. Vietän mielelläni aikaa miesten kanssa. Mutta sitten, kun joku pariutumiseen liittyvä kuvio ilmaantuu, niin mieleni sanoo naks, ja minussa nousee negatiivisia tuntemuksia hyökyaallon lailla.

Ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen on aina herättänyt minussa hyvin voimakasta kuvotusta. Ihan nuoresta lähtien siis. Miehet ovat pölvästejä ja naiset hupakkoja. Miehet ovat riehuvia apinoita ja naiset kiimaisia narttuja. Juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen sivustaseuraaminen saa minut kokemaan itseni irralliseksi muista ihmisistä ja erityisesti naissukupuolesta, ja juuri ihmislajin pariutumiskäyttäytyminen saa minut menettämään aika ajoin uskoni koko ihmiskuntaan. Hurahdin nuorena LGBT-piireihin juuri siksi, että niissä pariutumiskäyttäytyminen oli jo lähtökohtaisesti erilaista kuin heteroilla. Luin jokin aika sitten Juhani Ahon kirjan Juha ja se oli aika ajoin minulle hyvin vaikea kirja lukea, sillä se kuvaa juurikin tyhjäpäisten naisten kiimaista suhtautumista idioottiin jännämieheen. Voin fyysisesti pahoin kirjaa lukiessani ja tarina nostatti minussa voimakkaita vihan ja aggression tunteita. Nuorempana erityisesti se, että ympäristö oletti minun käyttäytyvän ja reagoivan pariutumisjutuissa toisten naisten tavoin, sai minusta jotakin pahasti rikki ja minulta hajosi sekä minäkuva että kuva toisista ihmisistä. Tästä toipumiseen meni vuosia. Minullahan meni sukupuoli-identiteettiasioissa lopullisesti kuppi nurin juurikin yritettyäni treffailla miehiä. Tein lopullisen päätöksen hakeutua transpolille parien miehen kanssa epäonnistuneiden treffien jälkeen. Miehissä on jotakin, mikä saa minut haluamaan tuhota itseni. Miehet herättävät minussa epätervettä kilpailunhalua ja aggressiota, ja sitä kautta ahdistusta ja vihaa, kun huomaan, etten naisena kykene kilpailemaan heidän kanssaan monestakin syystä. Tämä puolestaan saa minut vihaamaan itseäni ja kehoani. Mainitsemisen arvoista lienee myös se, että olen ollut lapsesta saakka aivan sairaalloisen raskaus- ja synnytyspelkoinen. Olen tuntenut erittäin syvää, sairaalloista vihaa lapsia kohtaan hyvin nuoresta saakka. En välillä pystynyt olemaan lapsen kanssa samassa huoneessa. Tämä viha lakkasi vasta sukupuolenvaihdokseni myötä. Minun on vaikea vastata kysymykseen, että miltä minusta nykyään tuntuu olla lisääntymiskyvytön. En tiedä kumpi on pahempi, olla lisääntymiskyvytön ja kärsiä hormonittomuuden terveysvaikutuksista, vai olla lisääntymiskykyinen ja omata terve keho.

Tajusin, että olen myös aina etsinyt miehistä naisten ominaisuuksia (joita heistä ei tietenkään juuri löydy), ja ollut siksi pettynyt ja turhautunut suhteisiini miesten kanssa. Huomattavaa on myös se, että en ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista vetoa tai ylipäätään mielenkiintoa maskuliinisia miehiä kohtaan. Minä joko sivuutan maskuliiniset miehet kokonaan tai he herättävät minussa kuvotusta. Olen esimerkiksi aina vihannut partoja ja ihokarvoja, vaikka tarkoitankin tässä ”maskuliinisella” muutakin kuin ulkonäköä. Olen tykännyt pelkästään joko androgyyneistä tai feminiinisistä miehistä. Tajusin yhdessä kohtaa elämääni, että tykkään kaikenlaisista naisista (kaikentyylisistä, kaikenmuotoisista, kaikenvärisistä, kaikenkokoisista...), mutta tykkään vain hyvin, hyvin tietynlaisista miehistä: kapeakasvoisista, pitkäripsisistä, vaaleista, hoikista ja jäntevistä, joilla on sulavat, pehmeät liikkeet, sekä eräänlaista herkkyyttä olemuksessaan. Miespuolinen balettitanssija on tästä hyvä esimerkki (rakastan balettia). Tosin ollessani puolustusvoimilla töissä (missä näin atleettisia nuoria miehiä hyvin paljon päivittäin) ymmärsin, että katson tällaisiakin miehiä niinkuin katsoisin vinttikoiraa tai gepardia – ihailen, mutta ei siihen seksuaalista vetovoimaa liity (minä btw rakastan siroja ja jänteviä eläimiä, kuten juuri vinttikoiria ja gepardeja, ja katselen niitä hyvin mielelläni). Jos mieheltä puuttuu tämmöinen vinttikoiran sulokkuus ja kapeat kasvot, niin en huomaa häntä ollenkaan, eikä hän saa minussa mitään viisaria värähtämään millään lailla.

Suhdettani naisiin sen sijaan on aina häirinnyt hyvin kompleksinen suhteeni omaan naiseuteeni. Lapsena vihasin tyttöyttäni siksi, että ympäristö liitti minuun niitä ominaisuuksia, joita muilla tytöillä oli, mutta minulla ei ollut. En tullut lapsena juurikaan toimeen tyttöjen kanssa, vaan leikin poikien kanssa heidän leikkejään, kuten autojuttuja ja tappeluleikkejä. Pelasin serkkupoikien kanssa tietokonepelejä ja piirtelin toisiaan tappavia dinosauruksia. Juoksentelin metsässä ja kiipeilin puissa ja keräilin ötököitä ja sisiliskoja. Keräilin autojen kuvia ja halusin aikuisena tietokoneinsinööriksi. En ymmärtänyt tyttöjen leikkejä ollenkaan ja pidin niitä täysin typerinä ja noloina. Olin aggressiivinen niinkuin pojat ja minua nolotti ja vihastutti muiden tyttöjen ”nössöys” eli siis se, että he eivät nousseet poikia vastaan, vaan antoivat poikien kiusata ja haukkua itseään. Voin fyysisesti pahoin, kun minuun liitettiin tuollaisia tyttöjen ominaisuuksia. Eräs hirveimmistä lapsuuskokemuksistani oli se, kun eräs sukulainen oletti minun leikkivän Barbieilla ja antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Barbie-nuken. Tuo oli silloiselle minälleni kuin isku naamaan. Olen siis jo pienestä lapsesta lähtien ollut ikäänkuin katkaistu sukupuolestani ja samaan aikaan olen ylisamaistunut poikiin ja miehiin. Kuvotukseni naiseutta kohtaan vain kasvoi tullessani vanhemmaksi. Ymmärsin myöhemmin, että en ole ymmärtänyt lesbouttani aikaisemmin, koska suhtautumiseni omaan naiseuteeni oli niin hirvittävän tulehtunut. Kun katsoin toista naista, niin näin itseni, ja vihasin sitä, mitä näin. Se, mitä sukupuolenvaihdoshoidot minulle tekivät, oli se, että pääsin irtaantumaan omasta naiseudestani ja sen kautta sain naiseuteen etäisyyttä. Tämän vaikutuksesta pääsin tarkastelemaan naiseutta ikäänkuin ulkopuolelta ja yläpuolelta ja kykenin prosessoimaan asiaa. Samalla loppui aiemmin mainittu syvä lapsivihani. En tiedä, olisinko kyennyt mihinkään tähän ilman sukupuolenvaihdosta. Jonkun intensiivisen ja pätevän terapian kautta ehkä, mutta noh, sitä ei kokeiltu. Lisäksi aloin saada naispuolisia kavereita vasta sukupuolenvaihdokseni jälkeen. Olin sitä ennen kaveerannut lähes yksinomaan miesten kanssa ja ollut lukemattomat kerrat ainoa nainen äijäporukassa. Samaistumistani toisiin naisiin edesauttoi se, kun tapasin toisia epätyypillisiä naisia. Suhtautumiseni naiseuteen ja naisena olemiseen yleisesti rauhoittui vasta sukupuolenvaihdoksen myötä. Vasta tuolloin ymmärsin, että miten paljon naiset minua kiinnostavat, vaikka olenkin tiennyt jostain 13-vuotiaasta, että minulla on kiinnostusta toisia naisia kohtaan. Päätin tuolloin ottaa kunnolla aikaa näiden asioiden miettimiseen. Päädyin olemaan selibaatissa lähes 4 vuotta. Tuona aikana asiat kuitenkin huomattavasti selkiytyivät ja jokin lopullinen lukko aukesi päästäni maailmanympärimatkani aikana. Koin ensimmäisen kunnollisen intiimin kokemukseni naisen kanssa vasta palattuani ulkomailta Suomeen. Sitä ennen kaikki kokemukseni naisista olivat olleet vain ujoa säätöä. Tämä vaikutti siihen, että miksi pidin itseäni biseksuaalina hyvin kauan, vaikka minulle olikin ollut useita vuosia selvää, että olen hyvin vahvasti naisiin päin suuntautunut.

Tuo ensimmäinen kunnollinen kokemus toisesta naisesta räjäytti sitten koko maailmani ja sai monet palaset loksahtamaan ryminällä paikoilleen. Minulle oli täysin uutta, että toisen naisen katsominen ja koskettaminen saa minut rakastamaan myös omaa kehoani. En ole koko elämässäni tuntenut sellaista rauhaa ja iloa omaan kehooni liittyen kuin koettuani ensimmäisen intiimin kokemuksen naisen kanssa. Toinen nainen on ikäänkuin minua paljon, paljon lähempänä kuin mies voisi ikinä olla. Kuilu meidän väliltämme puuttuu ja pääsen kaiken sen samuuden kautta paljon lähemmäs niin fyysisesti kuin henkisestikin. Olen koko ikäni kaivannut tuskaisesti läheistä yhteyttä toiseen ihmiseen ja tuolloin koin sen viimein. Kaikki se rauha ja lämpö, mitä tunsin toista kohtaan, ja mitä tunsin omaa kehoani kohtaan tämän toisen naisen kautta, oli minulle aivan uusi kokemus. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin niin hyvää. Se oli aivan järisyttävä kokemus jo ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ensimmäistä kertaa koko tämänastisen elämäni aikana minusta tuntui todella hyvältä olla nainen. Minä koin ensimmäistä kertaa koko elämässäni, että minä haluan olla nainen. Minä haluan olla nainen tälle toiselle naiselle. En tiennyt, että minun olisi edes mahdollista tuntea jotakin, mikä tuntui niin hyvältä, tai että naiseus ylipäätään voisi tuntua niin hyvältä ja ennen kaikkea tavoiteltavalta, päämäärältä itsessään. Aloin tuntea halua olla enemmän nainen ja alkaa kultivoimaan kaikkea minussa olevaa naisellisuutta, kasvattaa sitä entisestään, kaikessa mahdollisessa muodossa, koska se vaan yksinkertaisesti tuntui niin hyvältä. Minusta tuntui intiimisti ollessa niin hyvältä, rauhalliselta ja luottavaiselta, että halusin antautua aivan kokonaan, luopua itsestäni ja omasta tahdostani, ja antaa itseni toiselle aivan kokonaan ja antaa hänen tehdä minulle mitä hän ikinä tahtoo. Tämäkin oli minulle aivan uusi ja järisyttävä kokemus. En tiennyt, että voisin koskaan tuntea jotakin sellaista. Olen koko ikäni ollut seksuaalisesti hyvin, hyvin dominoiva ja aggressiivinen, enkä ollut koskaan aikaisemmin elämässäni osoittanut minkäänlaista taipumusta haluun antautua tai alistua. En tiennyt, että minulla ylipäätään voisi olla tuollainen puoli. Ymmärsin, että olen täysin dominoiva ainoastaan miehiä kohtaan. Miehet herättävät minussa kilpailunhalua ja aggressiivisuutta, mutta naiset eivät. Kykenen suhteeseen miehen kanssa vain olemalla täysin dominoiva. Olen koko ikäni kokenut kumppanini dominointi- tai ns. vetovastuuyritykset yksinomaan ahdistavina, ja nimenomaan hyvin, hyvin ahdistavina. Kaikki leikki minun kanssani loppuu siihen, kun toinen yrittää ottaa ohjat. Mutta se on näin vain miehen kanssa. Naisen kanssa kaikki on aivan täysin toisin. En tiennyt sitä, koska minulla ei ollut koskaan ollut kokemusta naisen kanssa olemisesta. Naissuhde oli minulle aivan ratkaisevan tärkeä kokemus. Minulle avautui kokonaan uusi olemisen ulottuvuus, josta en aikaisemmin ollut tiennyt mitään. Nyt olen todella surullinen, etten kokenut tätä ensi kerran jo 10 vuotta sitten, mieluusti alle 20-vuotiaana. Olisin saattanut välttyä aivan kaikilta sukupuolikipuiluiltani ja sitä kautta isolta kasalta vuosia jatkuneilta mielenterveys- ja elämänhallintaongelmilta.

Se, mikä sai minut lopulta parantumaan dysforiasta niin, että halusin detransitioitua, oli ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse ajatella miehiä yhtään millään lailla. Suljin miehet kokonaan ulos mielestäni ja sitä kautta elämästäni. Minun ei tarvitse olla suhteessa miehen kanssa. Minun ei tarvitse ajatella yhtäkään miestä potentiaalisena kumppanina. Suljin sen mahdollisuuden mielestäni ulos kokonaan. Minun ei tarvitse olla huolestunut siitä, että miehet herättävät minussa negatiivisia reaktioita tai että minussa on jotakin ”vikaa”. Minun ei tarvitse välittää siitä, että muut naiset ovat kiinnostuneita miehistä tai että miehet ovat kiinnostuneita minusta. Minä en ole itse mies, joten voin kokonaan sivuuttaa sen, että en kykene samanlaisiin suorituksiin kuin miehet, tai että minulla ei ole sellaisia ominaisuuksia kuin miehillä, vaikka noita ominaisuuksia ihailen ja haluaisin niitä itselleni. On ok olla joissain asioissa huonompi kuin miehet, mutta on myös ok olla erilainen nainen. Minun ei tarvitse olla lainkaan ahdistunut siitä, että olen myös erilainen kuin miehet. Minä olen nainen. Minä olen lesbo. Minä olen persoona. Minä olen minä, minä saan olla minä. Olkoon siis niin. Tämän jälkeen tuntui siltä, kuin kokonaisen vuoren paino olisi tippunut pois harteiltani. Kun vapauduin kaikentyylisistä ajatuksistani, jotka liittyivät miehiin, niin vapauduin dysforiasta.

Viimeisen vuoden aikana olen myös saanut kuulla kritiikkiä seksuaalisesta suuntautumisestani. Olen kokenut, että minua on painostettu hakeutumaan suhteeseen miehen kanssa, koska se on ”oikein” ja koska ”luonto on päättänyt niin”. Minulle on sanottu, että en minä ole lesbo, sillä ei lesboja ole olemassa, vaan tämä on kaikki vain jonkinlaista ”vääristymää”, josta minun pitää pyrkiä ”parantumaan”, sillä kaikki ihmiset ovat todellisuudessa heteroita. Minulle on sanottu, että voin olla kokonaisvaltaisesti nainen vain miehen kautta. Voin ”täydentyä” ja tulla ikäänkuin kokonaiseksi ja eheäksi ainoastaan miehen kautta ja miehen läsnäolon vaikutuksesta. Pelkkä ajatus siitä, että minun täytyisi palata suhteisiin miesten kanssa ja olla miehelle nainen siinä samassa merkityksessä kuin olin nainen toiselle naiselle, sai kaiken vanhan dysforiani palaamaan yhtenä isona yhtäkkisenä, voimakkaana ryöppynä. Aloin jälleen potea sitä samaa vanhaa kuvottavaa inhoa naiseutta kohtaan, mitä tunsin koko ikäni ennen transhoitojen aloittamista. Aloin jälleen vihata itseäni ja kehoani ja aloin tuntea pakottavaa halua tuhota itsestäni kaiken naiseuden. Hätkähdin tätä reaktiota ja minun oli tietoisesti muistutettava itseäni siitä, että miten uskomattoman hyvältä minusta naisena oleminen oli tuntunut vain vähän aikaisemmin, ja että minun elämässäni ei ole pakko olla tätä vihaa, dysforiaa ja ahdistusta. Kukaan mies ei määrittele minun naiseuttani. Minun naiseuteni on olemassa yhdestäkään miehestä riippumatta. Minä olen nainen ihan itsessäni. Minulle on loppujen lopuksi ok olla nainen, myös sosiaalisesti, ja ns. ”alistua” moniin sosiaalisiin normeihin NIIN KAUAN KUIN kuvioon ei liity miestä. Minulta on tultu kysymään, että jos olen maskuliininen nainen, niin miksi esimerkiksi pukeudun huiviin ja pitkään hameeseen. Koska ne ovat minusta kauniita, ja minusta näytän miljoonasti paremmalta pukeutuneena näin. Kuka tahansa nainen näyttäisi. Minä en koe mitään halua tai tarvetta kapinoida monia sosiaalisia normeja vastaan, vaan jopa koen rauhaa ja tyydytystä pyrkimällä mukautumaan niihin. Minulle on ok olla nainen itsekseni tai nainen naisten joukossa, mutta sitten, kun täytyisi olla NAINEN SUHTEESSA MIEHEEN, niin minulla on iso, iso ongelma.

Miehet eivät saa minun naiseuttani esiin. Toinen nainen saa. En tiedä, miksi se on niin, mutta se on niin.

Älkää saatana soikoon tulko edes vihjaamaan minulle, että nyt kun olen ”eheytynyt” transsukupuolisuudesta, niin seuraava etappi elämässäni on ”eheytyä” lesbosta heteroksi. Koen itseni konservatiiviksi, mutta tässä menee minulla raja. Minun elämäni on ollut hyvin vaikea, hyvin pimeä ja hyvin surullinen, ja nyt olen löytänyt asian, joka saa oloni oikeasti todella, todella hyväksi, rauhalliseksi ja iloiseksi, ja joka saa minut kokonaisvaltaisesti rakastamaan naiseuttani ja kehoani ensimmäistä kertaa koko elämässäni. En helvetissä aio luopua siitä yhtään minkään syyn varjolla. Jos tiettyjen ihmisten ylenkatse ja arvostelu on hinta siitä, että oloni on viimeinkin hyvä, niin olkoon sitten niin. Olen ihan oikeasti aivan täysin kyllästynyt miettimään sukupuoli-identiteetti- ja seksuaalisuusjuttuja, sillä ne ovat aiheuttaneet minulle ahdistusta ja ongelmia koko ikäni. Nyt kun olen löytänyt paikan, missä nuo molemmat asiat ovat ratkenneet, niin haluan lopettaa näiden asioiden pyörittelyn for good ja jäädä tähän. Tahdon vain lepoon ja rauhaan. Voisitteko edes yrittää ymmärtää, että mitä tämä minulle merkitsee? Ja ei, tämä ei ole lainkaan sama asia, kuin se ”helpotus”, joka tuli sukupuolenvaihdoshoitojen aloittamisesta. On tyystin eri asia alkaa muokkailemaan vääränä pitämäänsä kehoa kuin hyväksyä kehonsa ja alkaa suorastaan rakastamaan sitä. Ensimmäinen oli ongelmien laastarointia ja peittelyä, jälkimmäinen tulosta siitä, kun ongelmat sai käsiteltyä.

Olen blogissani kritisoinut LGBT-yhteisöä sekä ns. homotusta, ja seison edelleen noiden näkemysten takana. Valtaosa kaikista ihmisistä on heteroita ja se nyt vaan on niin, ja se ei muutu, vaikka jotkut meistä eivät ole. Minä olen maailmankuvallisesti valovuosien päässä gay pride -karnevalisteista. Mutta minä en ole hetero. Minä en ole samanlainen kuin te. Tässä maailmassa on oikeasti olemassa ihmisiä, jotka ovat erilaisia. En oleta, että teistä kukaan ymmärtää, miltä minusta tuntuu, enkä siksi vaadi sitä. Miten voisittekaan ymmärtää, kun ei tämä teitä kosketa, mutta toivoisin, että edes yrittäisitte kuunnella. Minun erilaisuuteni on jotakin todella perustavanlaatuista ja syvältä olemuksestani kumpuavaa. Siihen liittyy paljon muutakin kuin pelkkä seksuaalinen suuntautuminen, ja se seksuaalinen suuntautuminenkin on jotakin paljon syvempää kuin pelkästään se, että kumman sukupuolen vehkeitä preferoi panopuuhissa. Olen ehkä valuvikainen nainen, mutta se on minun elämäni. Minä en tiedä, että miksi olen tällainen, mutta minä olen tällainen. Siinä ei voida vetää mutkia suoriksi, ei suuntaan eikä toiseen. Jos niin yritetään tehdä, niin tehdään pelkkää vahinkoa. Miessuhteeni ovat olleet oleellisesti osana sitä, että miksi dysforiani ylipäätään kehittyi niin pahaksi kuin kehittyi. Nyt toivon, että olisin nuorena välttynyt niiltä kokonaan. Äläkä myöskään tule sanomaan minulle, että miessuhteeni olivat ”vääränlaisia” tai ”huonoja”. Minulla on ollut pari sellaista poikaystävää, jotka olivat oikeasti hyviä tyyppejä ja hyviä minua kohtaan, mutta en kyennyt rakastamaan heitä takaisin, mistä minulla on näin vuosien jälkeenkin huono omatunto. Olisi ollut molempien kannalta parempi, että näitä suhteita ei olisi koskaan syntynytkään. Koen muutenkin, että miehet ovat aina olleet pääasiassa ystävällisiä ja ymmärtäväisiä minua kohtaan. Ristiriitatilanteet ovat johtuneet omasta poikkeavuudestani ja poikkeavasta reagoinnistani asioihin. Selitin tässä tekstissä, että olen ylipäätään kyennyt olemaan intiimisti miehen kanssa vain silloin, kun hän on tietynlainen. En ole koko ikänäni kokenut yhtään minkäänlaista seksuaalista tai romanttista kiinnostusta perinteisesti maskuliinisiin miehiin. Sitä kiinnostusta ei ole olemassa. Ja nyt kun tiedän, että millaista naisen kanssa oleminen on, niin kiinnostukseni edes ajatella paluuta suhteisiin miesten kanssa, minkäänlaisten miesten kanssa, on tasan nolla. Todistat oman lyhytnäköisyytesi tulemalla sanomaan minulle, että voisin olla niinkuin sinä, jos vaan haluaisin. Minulla on todella paljon yhteistä pintaa konservatiivien kanssa, mutta samaan aikaan minulle on täysin itsestäänselvää, että monet asiat eivät ole minua varten. Minä korkeintaan tunnustan asioiden olemassaolon. Asiat ovat totta, ja monet asiat ovat oikein ja kauniitakin ja ne ovat muille, mutta ne eivät ole minulle. Vastaavasti jotkut asiat, jotka ovat minulle, eivät ole muille. Sekin on ok. Minun elämäni on toisenlainen kuin teidän. Minun tehtäväni tässä maailmassa on eri kuin teillä.

Monet ihmiset ovat tulleet kysymään minulta, että miten voin olla sitä ja tätä, kun olen sitä ja tätä. Siksi, koska olen persoona, ja ajattelen itse. En yritäkään mahtua mihinkään muottiin, kuulua johonkin tiiviiseen porukkaan, mielistellä muita ihmisiä tai olla jonkin katsomuksen seuraaja. Älä yritä määritellä minua jonkun viiteryhmän kautta, vaan tutustu siihen, että miten minä henkilökohtaisesti ajattelen. Olen tekemisissä useiden erilaisten viiteryhmien kanssa kiinnostuksenkohteitteni ja suhteitteni mukaan ja vähän tilanteidenkin, mutta nuo ryhmät eivät määrittele minua. En näe tässä mitään ristiriitaa, sillä pidän tavoiteltavana asiantilana sitä, että kykenee kohtaamaan ihmisen ihmisenä ja laittamaan mahdolliset erimielisyydet sivuun.

En kykene antamaan muille mitään neuvoja, että miten parantua dysforiasta. Sinä olet lesbo tai sitten et ole. En tiedä, miksi juuri sinä koet dysforiaa ja mistä sinun dysforiasi kumpuaa. Kuitenkin lukemani perusteella sukupuolidysforia naisilla on suuressa määrin juuri lesbojen ongelma. Kaikki löytämäni detransitioituneet naiset ovat lesboja. Tutkimusten mukaan nuorena sukupuolidysforiaa kokeneista tytöistä 100%:lla on kiinnostusta omaa sukupuolta kohtaan, ja pojillakin luku on peräti 94%. Tämä ei voi olla sattumaa, ja on siksi kiinnostavaa, ja kannattaa pitää mielessä. Eivät jotkut ihmiset turhaan sano, että moderni transbuumi on eheytymisterapian muoto, missä homoista ja lesboista tehdään heteroita laittamalla heidät vaihtamaan sukupuolensa. Saatat olla lesbo myös tietämättäsi, niinkuin minä itsekin olin. Tai sitten et ole. Ihminen on monimutkainen olento. Annan vaan sen neuvon, että älä yritä hädissäsi tai painostettuna olla väkisin jotakin, mitä et ole. Ja muista myös se, että tämä pätee kaikkiin suuntiin.

Tervehdys kaikille uusille stalkkereille

Blogissani ja Youtube-kanavallani on viime aikoina käynyt porukkaa tungokseksi saakka. Youtube-kanavani on saanut vain muutamassa päivässä useita satoja uusia tilaajia, tätä kirjoittaessa ulostulovideollani on Youtubessa lähes 40 000 katselukertaa ja täällä blogissa on päivittäin useita tuhansia uusia katselukertoja. Yhteensä blogia on katsottu yli 335 000 kertaa. Mitä pidän aika suurena määränä.

En olisi ikinä uskonut, että hölinäni kiinnostaisivat ketään. Tämä koko blogi alkoi vuonna 2014 vain tarpeestani avautua jossain pimeässä Internetin nurkassa yksikseni ja en odottanut, että tänne eksyisi enemmän kuin pari hassua lukijaa.

Tosin voihan se tietty niinkin olla, että minulla on tässä kohtaa pelkkää friikkisirkusarvoa. Jengi tykkää jostain syystä katsoa kaikkea hullua ja typerää. Sekosin jo laskuissa, että kuinka monta kertaa minua on kehotettu tappamaan itseni tai luultu uskoon hurahtaneeksi hihhuliksi, joka on detransitioitunut siksi, että helvettiinmeno alkoi pelottaa.

Noh, nyt kävi näin. Koen helpommaksi olla avoimesti friikki kuin yrittää selitellä itselleni, että en minä ole kenenkään mielestä friikki ja ei sitä kukaan kuitenkaan huomaa. Sattuneista syistä "keisarin uudet vaatteet" -meininki vituttaa. Ei teistä kukaan voi satuttaa minua enää sen jälkeen, mitä jo olen kokenut. Olkaa minusta mitä mieltä ikinä haluatte.

Blogi takaisin linjoilla

Ette te vielä minusta eroon päässeet. Sori.

Moikkamoi. Blogi on ollut viime huhtikuusta saakka piilotettuna eli näkynyt ainoastaan minulle itselleni. Tarvitsin tauon aivan kaikesta keskittyäkseni olennaiseen eli ruudun toisella puolella oleviin juttuihin. Syynä henkilökohtainen scheisseni, pääasiassa detransitioni, mutta tässä on ollut muutakin draamaa. Voimat tilapäisesti loppui. Tarkoitus oli olla blogitauolla vain korkeintaan kesäkuuhun, mutta yliarvioin oman jaksamiseni ja päädyin taukoilemaan tänne syyskuuhun saakka.

Nyt olen kuitenkin takaisin ja tarkoitus on jatkaa bloggailua entistä ehompana. Pahimmat scheisset on nyt käyty läpi ja draamat draamailtu. Elämässä on hiukan päivitystä muutenkin. Aloitin uusintakierroksen transpolilla, sain B-lausunnon psykoterapian aloittamista varten, sain opiskelupaikan ja aloitin viikko sitten yliopisto-opinnot, muutin toiselle puolen Suomea rauhallisempaan paikkaan ja löysin itseni kihloista. Eli eiköhän tämä tästä.

Blogin ulkoasua on pikkasen päivitelty ja päivitin myös LGBT-sanaston, jonka huomasin auttamattomasti vanhentuneen. Sekin vain neljässä vuodessa (alkuperäinen sanasto on vuodelta 2014). Sanastoon on nyt lisätty kaikenmaailman muunsukupuolisuusjutut ja pari muutakin viime aikoina yleistynyttä termiä. Eli jos joku asia mietityttää, niin käykää tsekkaamassa sanastosta. Sanaston kommenttiosiossa on myös sallittua käydä keskustelua.

Tästä homma etenee. Mitäs lukijoille kuuluu?

Jodelista bongattua.

Musta orkidea eli helvettiin ja takaisin

Puuh. No niin, jatketaan harjoituksia.
Kirjoitin edellisessä tekstissäni elämässäni tapahtuneista dramaattisista muutoksista. Lyhyesti: tulin siihen lopputulokseen, että sukupuolenvaihdokseni oli brutaali virhe. Jatkan tästä eteenpäin biologisessa sukupuolessani eli naisena. Tämä on painajainen, sillä hormonihoito on paikoin muokannut minut tunnistamattomaksi ja minulle on tehty kaksi leikkausta. Hormonien tai leikkausten kummankaan jälkeä ei saa tekemättömäksi eli olen tässä silvotussa ja runnellussa kehossa jumissa koko loppuelämäni. Olen uinut ihmisyyden pimeimmässä likakaivossa viime vuoden (2017) lopusta lähtien ja kävin hyvin lähellä täydellistä romahdusta. Hain apua, sain sitä ja minulla on nyt lähetteet vetämässä eteenpäin. Minulle määrätyt lääkkeet ovat auttaneet ihan oikeasti ja tilanne on nyt kutakuinkin handussa. Niin handussa, kuin tällainen tilanne voi nyt ylipäätään olla. Eli ei oikeastaan handussa lainkaan. Toimintakykyinen minä kuitenkin olen, sillä olen ollut töissä koko ajan normaalisti. Haluan nyt tässä kirjoituksessa jakaa fiiliksiä detransitiosta (=vaihtaminen takaisin alkuperäiseen sukupuoleen) hieman enemmän.

Edellisen tekstini kommenttiosiossa joku kysyi, että tehdäänkö minulle nyt uusia leikkauksia takaisin naiseksi. Ei tehdä. Minä olen nyt tässä kohtaa perseillyt hormoneilla ja leikkauksilla niin paljon, etten halua koskea niihin enää edes lipputangon pituisella seipäällä. En tahdo edes minulle lääkärissä tarjottua estrogeenikorvaushoitoa. En tunge kehooni mitään ylimääräistä ja keinotekoista sinne kuulumatonta enää koskaan. Minulta on leikattu kohtu ja munasarjat irti eli kehoni ei nykyisessä normaalitilassaan tuota luonnollisesti enää mitään hormonia. Olen kastraatti. Olkoon siis niin. Lisäksi, kuten edellisessä tekstissäni selitin, suurin ongelma minulle koko tässä transperseilyssä oli voimakas, ahdistava tunne siitä, että valehtelen. Minä valehtelen maailmalle, muille ihmisille ja ennen kaikkea itselleni. Minä uskottelen olevani jotakin, mitä en ole. En tee tuota enää koskaan. Olen tästä lähin täysin rehellisesti vain sitä, mitä olen, eli lihamyllystä läpimennyt nainen. Eli ei, minulle ei tulla laittamaan silikonirintoja, eikä mitään muutakaan. Rintani on leikattu irti. Kertaalleen irtileikattua ei saa takaisin. Olkoon siis niin. Jos joku kysyy, niin sitten vastaan täysin rehellisesti. Olen saanut valehtelusta sekä kiertelystä ja kaartelusta tarpeekseni koko loppuiäkseni.

En ole vielä tehnyt sosiaalista muutosta työpaikallani, sillä en vaan yksinkertaisesti ole jaksanut. Olen vaihtanut sukupuolta työpaikalla jo kerran aikaisemmin. Se ei ole kiva eikä helppo rumba ja en ole toistaiseksi jaksanut sitä. Ilmiannoin kuitenkin itseni lähipiirilleni, pyysin julkisesti anteeksi somessa kaikilta, joille olen vuosia valehdellut (en ole avoimesti trans) sekä otin yksityiselämässäni käyttöön alkuperäisen nimeni. Olen uusille tapaamilleni ihmisille esittäytynyt alkuperäisellä nimelläni. Virallista nimen- tai sotunmuutosta en ole vielä tehnyt, sillä siihen tarvitaan transpolia, minne on kuuden kuukauden jonot. Vapaa-ajallani olen jo jonkin aikaa käyttänyt pelkästään naisten vaatteita. Esiinnyn miehenä enää ainoastaan työpaikalla, mutta sekin loppuu hyvin pian, sillä sopimukseni on määräaikainen. Uuteen työhön menen naisena. Kirjoitan siitä lisää, kun sen aika tulee.

Detransitio takaisin naiseksi on tuntunut pääasiassa erittäin helpottavalta. Kun ensimmäisen kerran laitoin mekon päälleni ja totesin itselleni, että nyt olen nainen, niin tunsin pelkkää helpotusta, sillä nyt olen viimein lakannut valehtelemasta. Alkuun sain lähes päivittäisiä pakokauhuun asti meneviä ahdistuskohtauksia, kun vanha tuttu dysforia iski silmille oikein kunnon voimalla. Olin jo ehtinyt unohtaa näiden miespuvussa viettämieni vuosien aikana, että miltä dysforia voi tuntua, ja dysforia iski minua naamaan kuin rautainen nyrkki. Opin kuitenkin yllättävän nopeasti käsittelemään noita tuntemuksia ja etenkin siksi, että en enää antanut niille valtaa. Koska silmäni olivat avautuneet, niin en enää voinut paeta harhoihini ja sulkea todellisuutta pois mielestäni. Minulla ei enää ollut sitä mahdollisuutta, että pakenisin kehoani tai sukupuoltani transsukupuolisuuden tai sukupuolenvaihdoksen ajattelemiseen. Se tie oli jo käyty loppuun asti. Kyse on nimenomaan pakenemisesta. Pakokauhun tilalle tuli pikkuhiljaa pelkkä helpotus, kun huomasin, miten uskomattoman huojentavalta tuntuu se, etten teeskentele enää mitään. Tajusin esimerkiksi jo ekalla reissullani naisten julkiseen vessaan, ettei minun tarvitse enää murehtia sellaisista pikkujutuista, kuten että miltä kuulostan käydessäni vessassa. Koska minulla ei ole miehen vermeitä, niin en miestenvessassa kuulosta siltä, miltä pitäisi, ja julkisista vessoista olikin muodostunut minulle painajainen. Erityisesti sellaisista, joissa on pahviset seinät koppien välillä, sillä viereisen kopin jamppa kuulee jokaisen pisarankin putoamisen. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta tuo oli oikeasti ahdistavaa ja olin onneni kukkuloilla, kun naistenvessassa sain suhistella menemään täysin vapaasti ilman mitään peittelyä tai kuumotusta.

Kaikki kulissit on revitty alas. Kaikki naamarit on poltettu totuuden roviolla. Minä en salaile enkä uskottele enkä teeskentele enää mitään. Se, että minä olisin mies, on pelkkä iso paksu valhe. Minun miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Sitä ihmistä ei ole olemassa. Nyt jokainen näkee minut kymmenen kilometrin päästä täydessä alastomuudessani juuri sellaisena kuin oikeasti olen. En pysty sanoin kuvailemaan, miten uskomattoman hyvältä tuntuu vuosien salailun, valehtelun, peittelyn, kiertelyn ja kaartelun jälkeen olla täysin avoimesti ja piilottelematta sitä, mitä on. Ja mikä tärkeintä, tiedän nyt itse, että kuka ja mikä olen. Katsoin eräänä päivänä peiliin ja hämmästyin, sillä minä tunnistin itseni. Tuntui siltä, kuin olisin saanut kadottamani kasvot takaisin. Se oli uskomaton tunne.

Se henkilö, joka minä olen, on nainen. Minä olen elämän (kirjaimellisesti) kolhima lesbonainen, jolla on murtunut mieli ja särkynyt sydän. Jokainen kykenee näkemään sen, joten miksi uskotella muuta. Minun piti jauhautua lihamyllyssä ja uida halki elämän ja ihmisyyden pimeimpien ja haisevimpien sontaviemärien sen tajutakseni ja sisäistääkseni. Mutta löysin sieltä likaviemäristä jotakin mittaamattoman arvokasta. Löysin sieltä itseni.

Matkani helvettiin ja takaisin on opettanut minulle ennen kaikkea sen, että kuka ja mikä minä olen. Se on opettanut minulle sen, että kuka ja mikä minä en ole. Minä olen paennut itseäni ja maailmaa harhoihin ja valheeseen ja yrittänyt tulla joksikin, mitä en ole. Tuo tie on nyt kuljettu loppuun asti. En voi enää olla mitään muuta kuin se, mitä olen. En voi enää muuta kuin hyväksyä sen, että kuka ja mikä olen. Olen saanut kokea nahoissani erittäin kipeästi sen, että kuka ja mikä en ole ja miksi en voi koskaan tulla. En toista tuota virhettä enää koskaan. Nyt tiedän, että kuka olen ja hyväksyn itseni. Olen vahva siinä, mitä olen. Voisin kirjoittaa kirjan yleisistä kamppailuistani elämässä. Ehkä kirjoitankin.

Olen kulkenut helvetin läpi ja tuossa tulessa minusta on palanut pois kaikki turha ja jäljelle on jäänyt pelkkä oleellinen ja kirkas ydin. Tunnen vahvuuteni ja tiedostan puutteeni ja ennen kaikkea hyväksyn vajavaisuuteni. Puutteeni ja vajeeni ovat tässä kohtaa varsin lukuisat ja maailma on täynnä asioita, joita en voi koskaan saada useasta syystä. Mutta ei se mitään. En enää koe tarvetta tai halua olla jotakin, mitä en ole, tai viitsi hävetä sitä, mitä olen. Minä olen minä. En voi olla mitään muuta kuin minä. Tuntuu ensimmäistä kertaa koko elämässäni hyvältä olla minä. Olen ensimmäistä kertaa läsnä kehossani ja omassa elämässäni. En toki selvinnyt helvetistä naarmuitta. Siitä on todisteena jäljet kehossani ja kannan noita jälkiä mukana koko loppuikäni. En tahdo peittää enää niitäkään ja siksi olen tästä lähin avoimesti lesbonainen, joka luuli olevansa mies eli sekaisin kuin seinäkello siis. Paskaakos tässä. Ottakaa tai jättäkää.

Opettelen vasta naisena elämistä. Kaikki tuntuu oudolta ja uudelta. Olen ehtinyt unohtaa hirveästi asioita ja loput yritin aina edellisessä elämässäni kieltää tai selitellä olemattomiin. Aion jatkaa tästä aiheesta puhumista. En enää usko lainkaan transsukupuolisuuden olemassaoloon siinä muodossa, missä se tällä hetkellä yleisesti ymmärretään. Transsukupuolisuus on mielenterveyshäiriö ja identiteettiharha. Se on aina oire jostakin muusta ja isommasta. Transsukupuolisille tyypilliset puheet siitä, että sukupuolenvaihdoksen myötä he tulevat siksi ihmiseksi, joka he todellisuudessa sisäisesti ovat, on silkkaa paksua ja törkeää tuubaa. Kenenkään ihmisen sisällä ei ole toista, hänestä irrallista ihmistä. Väärään kehoon syntyminen on yksinkertaisesti täysin mahdotonta, sillä mieli ja keho ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta. Minä olen nainen. Minä en ole mies. Yrittämällä tulla mieheksi yritän nimenomaan tulla joksikin sellaiseksi, mitä en ole. Sukupuolenvaihdos ei tee minusta omaa itseäni, vaan detransitio eli harhasta luopuminen tekee minusta oman itseni. Minä syleilen omaa, autenttista itseäni vasta nyt lopettamalla transuilun ja hyväksymällä naiseuteni.

Odotan tällä hetkellä pääsyä takaisin transpolille. Odotan uutta käyntiä mielenkiinnolla, sillä minua kiinnostaa oikeasti, että mitä he minulle vastaavat, kun esitän muutamat tiukat kysymykset. Aion myös nostaa heitä vastaan syytteen hoitovirheestä. Täten aloitan omalta osaltani konkreettisen taistelun tätä nykyisin vallitsevaa hulluutta vastaan. Aiheesta lisää, kun asia jossain kohtaa etenee.



There's a hope that's waiting for you in the dark
You should know you're beautiful just the way you are
And you don't have to change a thing
The world could change its heart
No scars to your beautiful
We're stars and we're beautiful

No better you than the you that you are
No better life than the life we're living
No better time for your shine, you're a star
Oh, you're beautiful, oh, you're beautiful

Minä en ymmärrä

Minä en enää ymmärrä mistään mitään. En voi kuin toljottaa monttu auki. Siksi minulla ei ole moneen asiaan mitään sanottavaa enää nykyään, koska en voi kommentoida jotain sellaista, jota en ymmärrä ja josta en tiedä yhtään mitään.

Perustin aikoinaan tämän blogin näyttääkseni maailmalle, että transsukupuolisen tai LGBT-ihmisen ei tarvitse olla setalainen feministinen arvoliberaali ja kaikestaloukkaantuja. Halusin lisätä transsukupuolisuuden ymmärrystä yhteiskunnassa avaamalla keskusteluyhteyden LGBT-ihmisten ja perusheteroiden välille. Tämä blogi on ollut alusta asti suunnattu ensisijaisesti nimenomaan perusheteroille. Kirjoitin aikoinaan, että minä olen yksi LGBT-ihmisistä ja minä olen heidän puolellaan. Aivan erityisesti olen transsukupuolisten puolella. Koin edustavani LGBT-ihmisiä ja transsukupuolisia ja halusin antaa heille vähän toisenlaisenkin äänen.

En ole enää samaa mieltä. Minusta tuntuu, etten enää halua olla transsukupuolisuuden tai transsukupuolisten kanssa missään tekemisissä.

Minulla on vankka käsitys siitä, että mitä transsukupuolisuus on. Olenhan käynyt läpi sukupuolenvaihdoksen naisesta mieheksi ja halusin tässä blogissa kertoa syitä siihen ja selittää, että miksi joku noin päätyy tekemään. Mutta olen huomannut, että viime vuosina koko transsukupuolisuuden käsite on muuttanut muotoaan. Se, mitä nykyään käsitetään transsukupuolisuudeksi ei vastaa lainkaan minun käsitystäni transsukupuolisuudesta. Täten minä puhun oikeastaan kokonaan toisesta asiasta kuin nuo muut. Eli toisin sanoen minä en enää edusta transsukupuolisia. Minun ääneni ei ole transsukupuolisten ääni.

Minä en ole lainkaan samaa porukkaa kuin nuo kaikki muut. Minä edustan vain itseäni. Minun ääneni on vain minun itseni ääni.

En edes haluaisi enää kutsua itseäni transsukupuoliseksi. Minusta tuntuu, että minun kokemus- ja ajatusmaailmani on niin täysin erilainen kuin noilla kaikilla muilla, että en vaan yksinkertaisesti ole samalta planeetalta. Jos tuo, mitä he ovat, on transsukupuolisuutta, niin silloin minä en ole yksi heistä.

Mikä minä sitten olen? En tiedä. En tiedä, miksi minun pitäisi itseäni kutsua. Ehkä olen vain minä. Ehkä en yritäkään antaa asialleni mitään nimitystä. Ehkä minun ei tarvitsekaan lokeroida itseäni mihinkään. Tiedän vain, että olen vaihtanut sukupuoleni naisesta mieheksi. Tiedän, mitä tunnen. Tiedän, mitä ajattelen. Mutta millä sanoilla tai termeillä minun tulisi kuvata näitä ajatuksia, tunteita ja tekoja? En halua lyödä omaan otsaani sellaista leimaa, joka ei kuvaa minua, kokemusmaailmaani tai ajatusmaailmaani yhtään mitenkään.

Olen ollut viimeisen vuoden ajan todella hämmentynyt. Olen sen verran hämmentynyt, etten oikein osaa edes kunnolla purkaa tätä. En tiedä, mistä aloittaa. Olen aina kokenut itseni hyvin liberaaliksi ja vapaamieliseksi, mutta olen huomannut, että minunkin kupissani on pohja. En olisi nuorempana pystynyt edes kuvittelemaan, että pohjani voisi tulla vastaan. Mutta enpä osannut kuvitella sitäkään, että maailmasta tulisi näin hullu paikka ja vieläpä näin nopeasti. Sillä minun pohjani tuli vastaan jo ajat sitten. Olen pohtinut asiaa hyvin paljon ja miettinyt, että miksi näin on. Miksi tunnen niinkuin tunnen ja miksi ajattelen niinkuin ajattelen? Olen huomannut, miten kuukausi kuukaudelta tulen koko ajan vaan väsyneemmäksi ja konservatiivisemmaksi.

Ja sitä mukaa, kun konservatiivistun, haluan koko ajan olla vähemmän ja vähemmän tekemisissä koko transsukupuolisuuden kanssa. En halua ajatella sitä. En halua puhua siitä. En halua ajatella itseänikään transsukupuolisena, vaan haluan vain kadota perusheteroiden sekaan ja olla yksi heistä. En halua kertoa transsukupuolisuudestani kenellekään, enkä halua keskustella siitä.

Mutta samaan aikaan se vain pahentaa hämmennystäni. Sillä en voi kadota perusheteroiden sekaan. En voi olla yksi heistä. Olen transsukupuolinen eli yksi niistä friikeistä ja hämmentyneistä (häiriintyneistä?) ihmisistä. Miten minä koskaan voin olla edes konservatiivi, kun olen mitä olen? Minun on vaikeaa selittää asiaa edes itselleni.

Tiedän vain sen, että en hyväksy tätä meininkiä, mitä näen ympärilläni. Kutsun "sukupuolisekoiluksi" sitä, että yritetään sotkea koko sukupuolen käsite ja selitellään kivenkovaan, että miehet voivat synnyttää ja sen sellaista. Eli nykyään ollaan sitä mieltä, että sukupuoli voi olla mitä tahansa, mitä ihminen päättää sen olevan. Eli käsitteillä "mies" tai "nainen" ei ole toisinsanoen mitään sisältöä. Ne voivat olla mitä tahansa ja tarkoittaa mitä tahansa. Ne ovat vain tyhjiä sanoja, huulien heilumista tuulessa. No, ei se noin ole. Tuollainen maailmankuva on todellisuuden vastainen. Käsitteillä "mies" ja "nainen" on todellakin sisältö ja tuo sisältö ei ole riippuvainen yksilön itsensä päättämästä määritelmästä. En hyväksy sukupuolisekoilua. Nykyään, kun puhutaan transsukupuolisuudesta, niin sillä tarkoitetaan nimenomaan sukupuolisekoilua. En siis ole transsukupuolinen termin tämänhetkisessä merkityksessä. Olin transsukupuolinen termin aikaisemmassa merkityksessä. Mikä olen nykyään? En tiedä. Enkä jaksa miettiä.

Ollakseni täysin rehellinen, niin sukupuolisekoilu herättää minussa lähinnä inhoa. Edellisen kirjoitukseni kommenteissa anonyymi kirjoittaja puhuu amerikkalaisesta "synnyttäneestä miehestä" Evan Hempelistä. Anonyymi kirjoittaa:

"Koska raskaaksi tuleminen edellyttää hormonihoidon keskeyttämistä ja sitä, ettei henkilölle ole tehty genitaalikirurgiaa, raskaaksi tulemisen transmiehen tapauksessa pitäisi tulkita merkiksi siitä, että ko. henkilö on keskeyttänyt hoidot ainakin toistaiseksi ja päättänyt, ettei hän haluakaan enää olla mies vaan nainen. Siksi olisi parempi, jos henkilön juridinen sukupuolimerkintä muutettaisiin takaisin naiseksi, vaikka ylimääräistä byrokraattista rumbaa siitä joka tapauksessa aiheutuu. Raskaana olemisessa ja siittämisessä on kyse miehuuden ja naiseuden fysiologisesti määräävimmästä ominaisuudesta ; siksi niitä ei voida irrottaa toisistaan edes juridiikan tasolla. Raskaana oleminen ja synnyttäminen ovat sen verran raskaita kokemuksia norminaisellekin, että transmiehen kyky sellaiseen toimintaan kielii vain siitä, että kyseessä täytyy olla täysin kehodysforiattoman, korkeintaan non-binäärisen yksilön, joka ei siis ole edes transmies sanan varsinaisessa merkityksessä. Kykyä olla raskaana ja synnyttää pitäisi käyttää erotusdiagnoosina pääteltäessä, että onko henkilö transsukupuolinen vai ei.

Jos kokee olevansa mies vaikka on raskaana, se on merkki siitä, ettei henkilö selkeästi ole sisäistänyt sitä millaista on olla mies ja hänen todellisuuskäsitystään voisi nimittää kauniisti sanottuna horjuvaksi. Yhteenvetona: taas uutisotsikoihin on onnistunut pääsemään joku non-binäärinen lumihiutale, joka on sekaisin kuin seinäkello ja pihalla kuin lumiukko ja jolla on vieläpä otsaa esittää itsensä jonkinlaisena vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän uhrina. Kaikki lapset vaan huostaan tämmöisiltä.

Eräs näistä raskaana olevista "miehistä", Evan Hempel nimeltään, on kitissyt julkisesti siitä, että hänen ollessaan viimeisillään raskaana vieraat ihmiset eivät tulleet pussailemaan ja taputtelemaan hänen vauvamahaansa, vaan huutelivat kadulla hänelle kaljamahasta. Hormonihoidon aiheuttaman parrankasvun takia ihmiset luulivat häntä mieheksi. Kirjoitit, että jos henkilö on muokannut ulkonäköään siten, että ihmiset luulevat häntä mieheksi hän myös jollain tasolla (ainakin sosiaalisesti) on mies; mutta jos tähän miesoletukseen sisältyy myös oletus siitä, ettei henkilö voi olla raskaana, onko henkilön raskaana oleminen silloin myös osin sosiaalisesti konstruoitunutta eli hän ei "sosiaalisella tasolla" ole raskaana, koska toiset luulevat hänen isoa masuaan kaljamahaksi?

Hyvin monet ihan tavalliset ihmiset sekä netissä että IRL:ssä ovat sanoneet, että heidän näkemänsä kuva Evan Hempelistä imettämässä lastaan isoilla roikkutisseillään (linkki) on yksi oksettavimmista joita he koskaan ovat nähneet ja se on lisännyt heidän inhoaan transihmisiä kohtaan yleisemminkin."

Niinpä niin.
Valitettavasti transpiireissä on aina ollut tätä porukkaa, joka haluaa tahallisesti sotkea koko sukupuolen käsitteen sekä kaikki sukupuolen rajat. Olen nähnyt kommentoijan linkkaaman kuvan aikaisemminkin ja olen nähnyt paljon muitakin vastaavia. Minun aikanani tuollaisesta käytettiin termiä genderfuck. Fuck gender oli näillä tyypeillä tapana sanoa ja foorumeilla oli kuvia tyypeistä, jotka näyttivät lähinnä Conchita Wurstilta. En ole ikinä ymmärtänyt, miten tämä liittyy transsukupuolisiin, sillä emmehän me todellakaan halua näyttää miltään parrakkaalta naiselta tai tissilliseltä mieheltä. Minun päähäni ei mahdu, miten Conchita Wurst muka edistää transsukupuolisten oikeuksia. Transsukupuoliset itsekin pitivät Conchitaa ällöttävänä, perusheteroista nyt puhumattakaan. Conchita Wurst ei liity mitenkään transsukupuolisiin, vaan hän on tuota genderfuckia. Aikoinaan tämä porukka oli transpiireissä vähemmistö, mutta nykyään kaikki keskustelu pyörii heidän ympärillään.

Nykyään genderfuck on yhtä kuin transsukupuolisuus. Se tulee selväksi vain seuraamalla jonkin aikaa transkeskustelua sivusta. Ja tässä kohtaa loppuu minulta ymmärrys täysin. Minä en ymmärrä lainkaan noita ihmisiä. En ymmärrä lainkaan, että mitä ihmettä heidän päässään oikein liikkuu. En ymmärrä lainkaan heidän tarkoitusperiään, heidän ajatusmaailmaansa tai heidän kokemusmaailmaansa. En voi tehdä muuta kuin tollottaa monttu auki. En osaa edes sanoa mitään, sillä kaikki, mitä he sanovat tai tekevät, on aivan täysin älytöntä ja menee minulta ohi.

Sukupuolisekoilu ei suinkaan paranna transsukupuolisten asemaa yhteiskunnassa tai saa ihmisiä suhtautumaan transsukupuolisiin suopeammin. Päinvastoin, se saa ihmiset näkemään transsukupuoliset täysinä kajahtaneina pipipäinä. Transsukupuolisuus on jo valmiiksi outo juttu, jota on vaikeaa selittää ihmisille, mutta sukupuolisekoilu vaikeuttaa asioita entisestään. Olen ollut huolissani siitä, että sukupuolisekoilu vie transsukupuolisuudelta kaiken pohjan - eli siis, että ihmiset eivät ota transsukupuolisuutta enää lainkaan vakavasti, vaan pitävät sitä latvalahojen turhana ja ärsyttävänä sekoiluna. Olen itse halunnut aina osoittaa, että transsukupuolisuus on oikea, vakava ilmiö, johon täytyy suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella. Kyseessä on samankaltainen häiriö kuin anoreksia. Mutta nämä sukupuolisekoilijat tekevät kaikki aikaansaannokseni tyhjiksi.

Minä olen jo hävinnyt tämän sodan. Translakiuudistustekstini kommenteissa anonyymi lukija tiivistää kaikki pelkoni täydellisesti:

"Aikaisemmin suhtauduin kaikkiin transsukupuolisiin joko neutraalisti tai positiivisesti, mikäli suhtauduin ollenkaan. Viimeaikaisen yhteiskunnassa framille nousseen transälämölön seuraaminen, johon tämän blogin lukeminen on osaltaan vaikuttanut, on kuitenkin aukaissut silmiä ja muuttanut kantani näistä asioista pysyvästi. On alkanut vaikuttaa siltä, että ns. tyyppitranssukupuolinen olisi hyvin pitkälti jonkun Juudas Kanniston kaltainen. Useimmat transsukupuoliset olisivat loputtomine melttareineen ja draamailuineen pronomineista ja vessoista lähinnä naurettavia tapauksia, mutta fanaattisuudessaan ja aggressiivisuudessaan he ovat aidosti pelottavia ja siksi pyrin välttämään heitä kuin ruttoa (mikäli kyseessä eivät siis ole Blaire Whiten kaltaiset poikkeusyksilöt). Lisäksi heillä on LGBT-aatteen voittokulun myötä kosolti yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, joka vain kasvaa vuosi vuodelta sitä mukaa kuin esim. lasten blokkerihoitoja normalisoidaan ja sukupuolenvaihdoshoitoihin pääsevien määrää tietoisesti kasvatetaan. Mitään tämän lahkon opetuksia ei saa kritisoida ja "sukupuolen moninaisuutta" ajetaan aivottomasti muiden muassa koulutukseen, viranomaistahoihin ja ammattiliittoihin. Koko ideologian perusajatus rakentuu newspeakille ja äärimmäisen poliittisesti korrektin kielenkäytön sävyttämille ideoille, joilla ei ole mitään vastinetta konkreettisessa, fyysisessä todellisuudessa, kuten "setä on täti, koska sukupuoli on mielentila" ja se on soo soo ja hyi häpeä, jos et ajattele näin.

Ylilyöntejä on tullut tässä asiassa viime aikoina niin paljon, ettei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kauan tämä pelleily vielä tulee jatkumaan ja missä vaiheessa enemmistö, joka edustaa lähes 100 %:a ihmisistä, tulee laittamaan sille stopin. Siinä vaiheessa, kun hommasta on viimeinenkin alkuviehätys karissut ja televisiossa itsekeksityistä pronomineistaan vollottavat uniikit lumihiutaleet sekä mies- ja naisoletetuista puhuminen alkavat vaihteeksi tuntua taas ankeilta? Siinä vaiheessa, kun sukupuolisegregoidut pukukopit ja naisurheilu päätetään vaihteeksi keksiä uudestaan, kun naiset eivät fysiikkansa vuoksi pärjänneetkään itsensä naiseksi kokeville biologisille miehille ja Caster Semenyan kaltaisille intersukupuolisille? Siinä vaiheessa, kun ilman "portinvartiointia" sukupuolenkorjausleikkauksiin hetken massahuumassa menneet ihmiset alkavat joukolla katua leikkauksiaan, tekevät itsemurhan tai detransitioituvat ja menevät tiedotusvälineisiin puhumaan sukupuolenvaihdoksia vastaan, jolloin yleinen ilmapiiri kääntyy siihen suuntaan, että kaikki sukupuolenvaihdosleikkaukset kielletään. Vai onko niin, että koko idea transsukupuolisten hoitamisesta sukupuolenvaihdoksin on kussut jo alusta alkaen ja nämä nykyiset transsukupuolisten yritykset koko yhteiskunnan muuttamiseksi heidän tarpeitaan varten ovat suoraa seurausta heidän ahdistuksestaan ja pahasta olostaan, johon sukupuolenvaihdos ei tuonutkaan toivotunlaista muutosta, vaikka he ovat edelleen sen kannalla ja haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olisiko jo silloin vuonna 1950, kun Christine Jorgensen ensimmäisenä sukupuolenvaihdosleikkauksesta henkiin jääneenä ihmisenä leikattiin miehestä naiseksi jonkun ennalta viisaan pitänyt nähdä, että näin ei olisi pitänyt toimia, koska nämä hoidot tulisivat yleistymään ja normalisoitumaan jokaisella tulevalla vuosikymmenellä ainakin 2010-luvulle saakka ja samalla aiheuttaisivat koko yhteiskunnassa vaikuttavan mies- ja naiskäsitysten muokkautumisen epäterveeseen suuntaan, jonka seuraukset ovat pitkälti vasta nyt nähtävissä?"

Tämä anonyymi kirjoittaja ei ole ainoa, jonka olen nähnyt sanovan tällaista. Olen alusta asti toitottanut sitä, että sukupuolisekoilijoiden ja kaikestaloukkaantujien touhut tulevat kääntämään yhteiskunnan kaikkia transsukupuolisia vastaan, jos emme onnistu pysäyttämään kehitystä. Pelkoni ovat käymässä toteen. Minusta tuntuu, etten voi enää tehdä mitään, mikä voisi kääntää kehityksen suunnan. On vain ajan kysymys, että milloin paska osuu tuulettimeen.

Minä en ole yksi noista sukupuolisekoilijoista. Minä en edusta heitä. Minä en edes halua edustaa transsukupuolisia niin kauan kun transsukupuolisuus on yhtä kuin genderfuck. Minä en enää sano puhuvani transsukupuolisena transsukupuolisten puolesta. Minä edustan vain itseäni ja kaikki sanomiseni ja mielipiteeni ovat vain omiani.

Minusta tuntuu, että haluan vain kadota perusheteroiden sekaan ja odottaa hiljaa sitä aikaa, kun valtaväestöltä menee kuppi nurin ja he laittavat stopin tälle pelleilylle.

Transun fiiliksiä sukupuolesta

Minä voisin kirjoittaa sukupuolikokemuksestani kirjan. Ehkä kirjoitankin. Minulla on aiheesta nimittäin ihan hemmetisti sanottavaa. Sukupuolenvaihdoksestani on jo vuosia, mutta mietin silti aihetta oikeastaan joka viikko. Sukupuolivammani on alati läsnä, en pääse siitä koskaan eroon ja se tulee seuraamaan minua kuolemaani saakka. Ennen sukupuolivammani oli vain päässäni, nyt transhoitojen jälkeen se on myös fyysisessä ruumiissani. Vaikka sukupuolenvaihdos auttoi minua tietyissä ongelmissani ja ratkaisi tiettyjä ongelmiani, niin se myös loi koko joukon uusia. Sellaisia, joita en osannut edes kuvitella aikaisemmin.

Sukupuolikokemukseni ja siihen liittyvät ongelmat ovat erittäin laaja aihe. Olen puhunut aiheesta tässä blogissa hyvin vähän, en oikeastaan ollenkaan, sillä kyseessä on erittäin henkilökohtainen setti. Tämän blogin perustaessani halusin tämän olevan tiukka objektiivinen asiablogi, josta olen suodattanut kaiken henkilökohtaisen pois. Koin, että netissä on jo aivan tarpeeksi transsukupuolisten lifestyle -blogeja ja prosessipäiväkirjoja. Mutta viime aikoina olen tajunnut, että näkökulmani sukupuoleeni ja tapani käsitellä asiaa on hyvin erilainen verrattuna moniin muihin transsukupuolisiin. Aloin kokea, että taitaa olla sittenkin tarpeellista luopua tiukasta asialinjasta ja hivuttautua sinne henkilökohtaisen puolelle, sillä varsinkin nykyään, transkeskustelun velloessa ja pauhatessa varsin yksipuolisena, tarvitsemme toisenlaisia näkökulmia. Transaihe jos mikään on erittäin monisyinen ja vaikea aihe, loputon suo suorastaan, kuten olen tässä blogissa yrittänyt osoittaa. Se ei ole selkeä tai mustavalkoinen asia, sen suhteen ei voida vetää mutkia suoriksi, eikä siihen ole helppoja ratkaisuja.

Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista (detransitioituneista) ihmisistä ja heidän kirjoituksistaan (olen kirjoittanut heistä täällä ja täällä), olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni lukemattomia kertoja. Olen käynyt lukemattomia kertoja itseni kanssa kriittisen keskustelun, jossa olen tarkastellut omaa elämääni ja omaa sukupuolikokemustani niistä näkökulmista, joita detransitioituneet ihmiset ovat esittäneet (erityisesti traumanäkökulma). Olen lukemattomia kertoja kysynyt itseltäni, että voisiko olla mahdollista, että olen vain hämmentynyt lesbotyttö ja voisiko minun sukupuolidysforiani olla hoidettavissa jonkinsorttisella terapialla? Voisiko olla mahdollista, että minun ongelmani onkin jonkintasoinen dissosiaatiohäiriö ja jokin yhteys mieleni ja ruumiini välillä on katkennut? Voisinko saada tuon yhteyden takaisin? Miksi en voi hyväksyä kehoani? Miksi en voi hyväksyä sukupuoltani? Voisinko oppia hyväksymään sukupuoleni? Miksi koen sukupuoli- ja kehodysforiaa? Mistä se on tullut?

Kysyn nämä kysymykset itseltäni uudestaan ja uudestaan vielä tänäkin päivänä. Pahimpina aikoina käyn keskustelun itseni kanssa joka viikko. Minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen nainen. Minä tiedän, että olen nainen. Mutta minä en ymmärrä olevani nainen. Tuijotan itseäni peilistä, tutkin kehoani ja sanon itselleni yhä uudestaan minä olen nainen, minä olen nainen, minä olen nainen. Katson vääriä elimiäni ja tajuan, etten pääse niistä koskaan eroon. Katson kehoni pehmeitä, pyöreitä piirteitä ja värisen inhosta kehodysforian iskiessä päälle. Ihmettelen, että miksi en voi olla niinkuin toiset miehet, miksi olen jumissa tässä feminiinisessä epämiehekkäässä kehossa? Miksi mikään maailman treeni ei auta tähän? Sitten tajuan, että näytän naiselta, koska minä olen nainen. Katson leikkausarpiani ja tajuan, että kaikki on vain valhetta. Minä en ole mies. En ole koskaan ollut mies. Minä en voi koskaan tulla mieheksi. Kehoni on leikelty naisen keho. Miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Henkilöpapereissani oleva miehen nimi ei ole minun nimeni. Se on nimi, jonka itse keksin itselleni. Oikea nimeni on se nimi, jonka syntymässä sain vanhemmiltani. Se nimi on tytön nimi. Henkilötunnuksessani oleva miehelle kuuluva loppuosa ja passin sukupuolimerkintä ovat valhetta. Elän valheessa ja yhteiskunta on legitimoinut tuon valheen. Kaikki on valhetta. Kaikki on väärin. Minä en voi olla mitään muuta kuin nainen.

Kysyn itseltäni yhä uudestaan, että miksi minä en voi olla tuo nainen, joka minä olen? Miksi valehtelen kaikille? Miksi valehtelen itselleni? Pimeimpinä hetkinä katson itseäni ja totean ”herranjumala, mitä minä olen tehnyt?” Pimeimpinä hetkinä hajoan pieniksi palasiksi ja mieleni kirkuu minulle: ”Sinä et ole mies, sinä olet lesbotyttö! Sinä olet lesbotyttö!” Silloin mietin detransitioituneita ihmisiä ja totean, että haluan lopettaa. Haluan lopettaa valehtelun. Haluan kertoa kaikille, että olen valehdellut heille. Haluan luopua miesidentiteetistäni ja miesnimestäni. Katson vanhoja valokuvia itsestäni ja näen kuvissa upean, kauniin, tyylikkään naisen. Haluan olla tuo nainen. Hän on kaunis ja kokonainen. Hän on ehjä. Ei rikottu ja silvottu valehtelija. Mietin, että voisiko minun olla mahdollista peruuttaa sukupuolenvaihdokseni. Pystyisinkö tekemään niin?

Olen käynyt nämä ajatukset läpi lukemattomia kertoja muutaman vuoden aikana. Joka ikinen kerta, yhä uudestaan ja uudestaan, päädyn samaan lopputulokseen: Minä en voi mennä takaisin. Minä en voi olla nainen. Sille on syynsä, miksi alunperin sukupuolenvaihdokseen ryhdyin. Minä vaan olen viime vuosina unohtanut nuo syyt, sillä olen viime vuodet elänyt miehenä. Kun keskityn tarkastelemaan ja muistelemaan menneisyyttäni, niin muistan jälleen nuo syyt. Silloin ymmärrän, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu ja paluuta ei ole.

Olen kuvannut aiemminkin, että transsukupuolisuus on elämäni rosvosektori. Se on päävamma, psyykkinen sairaus, josta en koskaan pääse eroon. Ennen sukupuolenvaihdostani olin ahdistusvyyhti, draamapesäke ja angstipallo. En usko, että olisin koskaan eheytynyt ilman sukupuolenvaihdosta, sillä kannaltani oli aivan ratkaisevaa, että pääsin olemaan ei-nainen. Ilman sukupuolenvaihdosta en olisi koskaan päässyt noiden ongelmien yläpuolelle ja en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogia konservatiivisesta näkökulmasta ja analysoimassa näitä asioita. En tiedä, missä olisin ilman sukupuolenvaihdosta. Ehkä pöpilässä tai linnassa. Todennäköisesti haudassa. Mutta tästä mielenrauhasta ja parantumisesta piti maksaa kauhea hinta.

Sillä sukupuolenvaihdos oli eräänlainen vaihtokauppa: luovuin jostakin saadakseni jotain. Se on eräänlainen elämäni onnettomuus. Siinä missä joku syntyy sokeana, vakavasti sairaana tai joutuu pyörätuoliin, niin minä olen transsukupuolinen. Nallekarkit ei mene tasan. Se on luonnonlaki ja normaalia elämää. Sen kanssa on vain elettävä. On pelattava niillä korteilla, jotka saa. Eräällä kaverillani oli tapana sanoa: Paskan määrä elämässä on vakio. Elämä ei ole koskaan helppoa kenellekään ja kaikki saavat elämänsä aikana tietyn kasan paskaa niskaan. Mutta siinä on suuria eroja, että missä muodossa ja missä vaiheessa elämää tuo paska sataa. Minulla on vaikeuksia sukupuoleni kanssa, mutta jollakulla toisella jonkun muun asian kanssa. Vaikka toinen ihminen ei kärsi rampauttavasta kehodysforiasta, niin hänet voi yhtä pahasti rampauttaa joku muu asia. Siksi en ole katkera yhteiskuntaa kohtaan tai kateellinen toisille ihmisille. Toisilla on omat demoninsa painittavana, omat taistelunsa voitettavana.

Nykyistä ajatteluani värittääkin tietynlainen alistunut hyväksyntä. Tämä on tätä, tämä on minun elämäni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Näillä eväillä mennään nyt eteenpäin ja otan ilon irti niistä sirpaleista, jotka minulla on. Katkeruus tai viha ei auta mitään. Ne eivät paranna mitään. Olen alistuneesti hyväksynyt sen, että olen nainen. Se on yksinkertaisesti totuus, jota en voi paeta koskaan. Siksi minulla ei ole pienintäkään vaikeutta myöntää maailmalle, että olen nainen. Olen korkeintaan sosiaalisesti mies ja siinä onnistun aika hyvin. Olenkin nyky-yhteiskunnalle kiitollinen siitä, että minun sallitaan olla sosiaalisesti mies. Tuo ei ole tässä maailmassa lainkaan itsestäänselvä asia.

”Transfobia” ei hätkäytä minua yhtään, sillä tiedänhän itsekin, että millainen friikki olen. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että joku kuvittelee olevansa vastakkaista sukupuolta, nappailee lääkevalmisteita, jotka muokkaavat rajusti kehoa ja pisteenä ii:n päälle menee kirurgien leikeltäväksi. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että miehellä on pillu. Ketä voi syyttää siitä, että pitää tuollaista outona, karmivanakin? Mutta se ei tee kenestäkään ihmisenä, henkilönä, huonompaa kuin toisista. Minä tiedän, että en ole huonompi kuin muut ja friikkiydestäni tai karmivuudestani huolimatta voin olla fiksu, osaava, hyvä, kunnioitettava ihminen ja siihen elämässäni pyrin. Sillä nuo asiat eivät katso sukupuolta tai sen puutetta, sairautta tai friikkiyttä.

Sitä paitsi nykyään ymmärrän, että valtaosa ongelmistani johtuu siitä, että olen henkilönä omituinen. Olisin friikki, vaikka en olisi sukupuolenvaihdokseen koskaan lähtenytkään. Niin tai näin, aina väärinpäin. Paitsi, että minulla on outoja harrastuksia ja outoja kiinnostuksenkohteita ja maailman paskin huumorintaju, niin ennen sukupuolenvaihdostani sain jatkuvasti kuulla olevani pelottava tai ahdistava. Minussa on sellaista dominoivaa aggressiivisuutta ja kylmää rationaalisuutta, joka on naisille hyvin epätyypillistä. Sainkin aikoinaan lisää pontta ryhtyä sukupuolenvaihdokseen, kun eräs kaverini sanoi, että jos olisit mies, niin et olisi lainkaan omituinen, koska nuo piirteet ovat miehillä tavallisia. Olin kyllästynyt olemaan friikki ja uskoin, että tulemalla mieheksi voisin olla viimeinkin normaali. Niin ei tapahtunut. Nyt saan kuulla olevani hinttimäinen. Minulla on piirteitä, jotka ovat naisille epätyypillisiä, mutta minulla on myös piirteitä, jotka ovat miehille epätyypillisiä. Ennen ihmiset tulkitsivat minua naisena, nyt he tulkitsevat minua miehenä. Ongelmat eivät loppuneet, vaan ne muuttivat muotoaan. Yritänkin nykyään keskittyä olemaan vain minä. En voi olla muuta kuin minä, olin mitä sukupuolta tahansa. Paskat siitä, että millaisia leimoja muut lyövät otsaani. Olivat ne sitten ”hintti”, ”hipsteri”, ”natsi”, ”homofoobikko” tai jotain muuta. Tehkää mitä teette, ajatelkaa mitä ajattelette. Tuo hintittely tosin ärsyttää minua enemmän kuin viitsin ääneen sanoa. Hintti on sellainen, joka tykkää ottaa patukkaa poskeen ja anukseen. Minä en tee kumpaakaan ja on häiritsevää ajatella, että ihmiset luulevat minun pitävän moisesta. Minua kiinnostaa pillu.

Mutta tässä alistuneessa hyväksynnässä oudointa on se, että olen yhä transsukupuolinen. En voi lakata olemasta transsukupuolinen. Tiedän, että olen nainen, mutta en ymmärrä olevani nainen. Koen, että olen mies ja haluan olla mies. Haluan olla parempi mies, niin hyvä mies, kuin vaan voin olla. En voi olla nainen. En voi mennä takaisin. Tiedän, että kehoni on vain leikelty naisen keho, mutta pidän ihan oikeasti niistä muutoksista, joita transhoidot ovat saaneet aikaan. Olin kaunis nainen ja olen surullinen siitä, että en voinut olla tuo nainen, mutta minulle on silti helpompaa olla sitä, mitä nyt olen. En halua luopua niistä muutoksista, joita transhoidot ovat aiheuttaneet kehossani.

Olikohan tämä nyt liian henkilökohtainen teksti. Noh, postaan silti. Katsotaan, mitä kehtaa kirjoitella jatkossa.

Miksi kirjoitan tätä blogia?

Aiemman tekstini kommenteissa nimimerkki Isaiah sanoo:

Voi hyvin olla että sinulle on Suomesa tarjolla suurempaa nettiglooriaa nationalistisen taantumukselliston lemmikkinä ja provoilevana Transu-Milona ja jos tuo rooli kiihottaa, niin ei kai sille millään argumentoinnilla mitään voi.

Inspiroiduinpa tästä nyt kertomaan ihan erillisessä postauksessa, että miksi pidän tätä blogia.

Kuulen aina välillä kommentteja siitä, että kirjoitan, jotta saisin hyväksyntää tai suosiota milloin miltäkin porukalta (kuten alt-rightilta, persuilta, nationalististeilta tai konservatiiveilta) tai koska haluan jotenkin ”päästä piireihin” kyseisissä porukoissa bäshäämällä homoja ja transuja tai koska saan jonkin sortin kiksejä siitä, että minut huomataan. Tai jotain sinne päin.

Kaikessa lyhykäisyydessään, minulla ei alunperin ollut yhtään mitään taka-ajatusta eikä tavoitetta. Blogin alkuperäinen tarkoitus oli 1) purkaa omaa vitutusta ja 2) tarjota perusheteroille väylä keskustella oikean transsukupuolisen kanssa ilman, että aletaan syyttää syrjinnästä tai transfobiasta. Varsinkin kohta 1 tulee aika hyvin esille blogin varhaisista kirjoituksista.

Olen aina purkanut itseäni kirjoittamalla. Kirjoittaminen on minulle terapiaa ja asioiden kirjoittaminen ylös auttaa minua jäsentämään omia ajatuksiani ja maailmankuvaani. Olen vuodesta 2006 pitänyt päiväkirjaa, johon olen kirjoittanut satoja sivuja tekstejä ja dokumentoinut sinne paitsi koko sukupuolenvaihdosprosessini kaikkine ajatuksineen ja sekavuustiloineen, niin myös koko eksistentiaalisen kriisini sekä poliittisen valveutumiseni. Olen kirjoittanut useista aiheista pitkiä artikkeleita ja esseitä, joita en ole ikinä julkaissut missään. Eli toisinsanoen, kirjoittaminen on minun henkireikäni ja minulle luonnollinen tapa käsitellä ajatuksiani ja tunteitani.

Eli: minä kirjoitan, koska minä haluan kirjoittaa. Kirjoitan, vaikka kukaan ei lukisi. Kuten olen vuosia tehnytkin.

Syy, miksi aloitin transaiheisen julkisen blogin, oli se, että juuri kukaan ei puhu transasioista kriittisesti. Minulla oli pää täynnä ajatuksia ja halusin oksentaa ne maailmalle. En koskaan uskonut, että blogille tulisi enemmän kuin pari lukijaa. Toisin kävi. Kuten olen aiemminkin sanonut, minusta blogin kommenttiosio on ollut alusta asti blogin kaikkein kivoin asia. Minusta on kivaa vaihtaa ajatuksia muiden kanssa ja lukea toisten kokemuksista. Osa kommentoijista on kertonut omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan todella seikkaperäisesti ja se on kivaa. Haluaisin lisää lukijoita jo pelkästään siitä syystä, että kommentteja tulisi lisää ja että kommentoimaan tulisi enemmän erilaisia ja eritaustaisia ihmisiä. Erityisesti tykkään tarinoistanne.

Pidän tiettyä etäisyyttä kaikkiin poliittisiin ryhmittymiin. Vierastan poliittisia lokeroita, sillä olen aina kokenut, että en oikein kuulu niistä mihinkään. Siksi pidän etäisyyttä kaikkiin ryhmiin, jotka keräytyvät tietyn ajatuksen tai aatteen ympärille. Olen kurottanut tiettyjä ryhmiä kohti ja jollain tasolla lukeudun joihinkin ryhmiin (kuten maahanmuuttokriittisiin ja arvokonservatiiveihin), mutta en ole koskaan kokenut, että ”tämä on 100% minun paikkani”. Olen ajattelultani kriittinen eli olen aina avoin sille ajatukselle, että olen väärässä tai että se, mitä nyt teen ja minkä uskoin olevan oikein, onkin hairahtunut väärälle raiteelle. Aatteen palo ei ole minun juttuni, vaikka olenkin valmis tukemaan joitakin sellaisia ryhmiä tai ihmisiä, joilla aatteen palo on. Koen, että minä olen ensisijaisesti minä ja vasta toissijaisesti osa jotakin ryhmää tai aatetta. Maailmankatsomukseni on tulosta omista kokemuksistani ja havainnoistani ja olen useammin kuin kerran pyörtänyt pyhät sanani jonkun osoitettua minulle, että olen väärässä tai hakoteillä, tai huomattuani, että ajatus ei vastaa todellisuutta. Se voi tapahtua uudestaankin.

Tämän vuoksi en pidä ihmisten valtavasta hingusta yrittää tunkea minut johonkin lokeroon. Erityisesti sellaiseen lokeroon, johon en missään tapauksessa kuulu. Kuten natseihin. Tai queerfeministeihin. Minun kutsumiseni natsiksi on yhtä älytöntä kuin minun kutsumiseni vaikka mormoniksi. Senkin mormoni! Öh, mistäs tuo nyt tuli?

Minä kirjoitan ajatuksistani. Kuten olen tehnyt vuosia. Seuraan paljon netissä käytävää keskustelua ja luen artikkeleita ja kirjoja. Näen asioita, koen asioita. Kirjoitan siitä, mitä olen lukenut ja nähnyt ja mitä ajattelin. Kaikki kirjoitukset tässä blogissa ovat tulosta tästä. Minä en ole asiantuntija, enkä tutkija enkä edes kirjailija tai journalisti. Olen vain random jamppa. Minä en ole täydellinen, enkä väittänyt olevani. Välillä postaan kirjoituksen ajatellen ”tämä saattoi nyt mennä perseelleen, mutta menkööt jos on mennäkseen, eiköhän joku siitä huomauta”. Eli toisinsanoen, postaan sillä uhalla, että kirjoituksissani on asiavirheitä. Myös siksi toivotan tervetulleeksi kommentoijat. Jos puhuin jotain ihan paskaa, niin tule kertomaan siitä. Ehkä opin sinulta jotain. Se on sitä dialogia. Ei elämästä tule mitään, jos pitää aina pyrkiä 100% täydellisyyteen ja tarkkuuteen.

Minä kirjoitan myös siksi, että olen ihan oikeasti huolissani siitä, että mitä maailmassa tapahtuu. Puhun sellaisista asioista, joista puhutaan ihan liian vähän. Kirjoitusteni tarkoitus on osoittaa ihmisille, että näinkin voi ajatella. Ehkä he saavat tästä uusia ideoita ja voivat pohtia asioita pienissä päissään myös toisista näkökulmista. Minusta maailmassa on jännää juuri se, että oikeastaan mikään ei ole mustavalkoista eikä selkeää. Maailmassa ei ole mustaa eikä valkoista, vaan lukematon määrä harmaan eri sävyjä. Maailma on hyvin monisyinen, vaikeaselkoinen ja hankala paikka. Minä yritän antaa ihmisille ideoita. On sitten heidän asiansa, että mitä he niillä ideoilla tai tiedoilla tekevät.

Foorumin perustin, koska halusin antaa alustan myös muille. Minusta oli shokeeraavaa lukea ihmisten kommentteja siitä, että miten yksinäisiksi he ovat itsensä kokeneet omien ajatustensa kanssa. Toisin kuin moni muu asiabloggaaja, minä olen ekstrovertti ja oikeasti pidän ihmisistä. Järkkäisin tapaamisia ja omia tapahtumia harva se päivä, ellen olisi siinä vankassa uskossa, että julkisuuteen astuminen omalla naamalla olisi nykyisen työurani loppu. Tässä joutuu sitten tekemään valintoja, joista osa ei ole kivoja, mutta näillä mennään nyt toistaiseksi ainakin.

Kaiken tämän varjolla pidän erittäin absurdina näitä kommentteja, joissa väitetään minun olevan vain joku toisten ihmisten äänitorvi tai käsikassara. Ikäänkuin olisin tahdoton robotti tai poliittinen broileri, tai pelkkä trolli. Ihanko oikeasti ette usko, että transsukupuolinen voisi oikeasti olla sitä mieltä kuin minä olen? Tämä on loukkaus transsukupuolisten itsenäistä persoonaa kohtaan. Ja sitä paitsi, minä en kuulu mihinkään sisäpiireihin yhtään missään. Olen yksinäinen susi, jolla ei ole juuri kavereita (sniff).

Osaan tosin ohittaa nämä kommentit hymähdyksellä, sillä tiedän kaikkien kriittisten transujen saavan niitä. Seuraan ulkomaalaisia transuja, jotka puhuvat samaa asiaa kuin minä, ja heitä kaikkia syytetään samoista asioista ja he myös saavat järkyttävät kasat vihapostia ja jopa tappouhkauksia (keiltä muiltakaan kuin LGBT-aktivisteilta ja intersektionaalisilta feministeiltä). Että kai tämä on se hinta siitä, kun kehtaa olla jostain jotain mieltä.

Mutta ei se mitään, kommentoikaa jatkossakin.

Erilaisena olemisen vaikeudesta

Törmäsin Youtubessa thaimaalaiseen lesboelokuvaan Yes or No. Elokuva kertoo thaimaalaisista nuorista yliopisto-opiskelijatytöistä ja käsittelee niitä hämmentäviä ja pelottavia tunteita/tilanteita, kun nuori ihminen huomaa olevansa ei-hetero tai sukupuolisesti poikkeava. Elokuvassa yliopistoon saapuu uusi opiskelija, jota opiskelijatoverit luulevat pojaksi, mutta joka paljastuu ns. tomiksi. Tom on Thaimaan lesbokulttuurissa sellainen nainen, joka pukeutuu ja käyttäytyy kuin mies ja puhuu niinkuin mies eli hän ottaa ikäänkuin miehen sosiaalisen roolin (thaikielessä mies ja nainen puhuvat eri tavalla käyttäen erilaisia sanamuotoja). Elokuva käsittelee ympäristön (negatiivista) suhtautumista outoon, poikkeavaan tyttöön sekä tytön tuntemuksia itsestään. Elokuva käsittelee myös tavallisen tytön kokemuksia, kun hän tajuaa olevansa ihastunut tähän outoon tyttöön (hänen hämmennystään, pelkoa perheen suhtautumisesta, ristiriitaisuutta ja sisäistä kamppailua yms.)

Katsoin elokuvan ja itkin. Elokuva toi mieleeni paljon omia muistojani. Olen jossain määrin unohtanut, että miltä tuntuu olla nuori ei-hetero ihminen. En ole enää itse ihan sitä junioriosastoa ja monet aikoinaan akuutit ajatukset ja tunteet ovat painuneet jonnekin muistojen perukoille. LGBT-ihmisillä ei aina ole todellakaan helppoa monestakin syystä. Olen jo pitkään miettinyt, että mistä johtuu netin LGBT-ryhmissä vallitseva hyvin negatiivinen suhtautuminen valtaväestöön ja tietty katkeruus. Kauhean usein näkee hyvin katkeraa suhtautumista esimerkiksi uskovaisiin ja olen miettinyt, että onko nämä kaikki kirjoittelijat kotoisin jostain Pohjois-Suomen lestadiolaisalueilta, kun kaikki jauhavat vanhanaikaisuudesta ja uskovaisista, vai mistä ihmeestä tämä johtuu. Itselläni ei siis ole kertaakaan ollut tähänkään päivään mennessä mitään ongelmaa uskovaisten eikä vanhanaikaisuuden kanssa. En ole koskaan kokenut mitään oikeaa syrjintää (en laske ennakkoluuloja, kritiikkiä tai tietämättömyyttä syrjinnäksi). Mutta elokuvan katsottuani muistin, että mistä on kyse.

Kyse on ennen kaikkea yksilön sisäisestä kamppailusta. Kyse on yksilön sisäisestä hämmennyksestä ja peloista. Ei ole kauhean yleistä, että randomisti törmäät toiseen LGBT-ihmiseen esimerkiksi koulussa tai työpaikalla, koska me emme ole erityisen yleisiä, joten saatat olla täysin perusheteroiden ympäröimä. Voi olla suorastaan pelottavaa tulla tietoiseksi, että olen erilainen kuin nämä muut. Siinä alkaa miettimään, että mitähän nämä muut sanovat ja miten he reagoivat, jos ilmaisen avoimesti olevani homo, lesbo, bi tai trans. Se on siinä kohtaa itselle ja ympäristöllekin uusi ja outo asia. Et vaan voi tietää, että miten siinä käy, ennen kuin kokeilet. Asiasta saattaa muodostua henkilön sisimpään hyvin suuri vyyhti, joka aiheuttaa ahdistusta. Sellaisessa tilassa kaikki ulkoapäin tuleva arvostelu tuntuu todella, todella pahalta. Yksilön herkkyydestä riippuu, että miten hän kykenee tämän kaiken handlaamaan. Varsinkin nuorena sitä sitten helposti hakeutuu netin LGBT-ryhmiin avautumaan, koska siellä ymmärretään.

Perusheterot ovat yleensä erittäin tietämättömiä kaikista LGBT-asioista. He eivät välttämättä tiedä tai ymmärrä ollenkaan, että mitä on olla homo tai lesbo ja mitä siihen liittyy. He eivät varsinkaan ymmärrä, että mitä transsukupuolisuus tai biseksuaalisuus on. Heillä on kaikenlaisia harhakäsityksiä tai he eivät välttämättä ole koskaan kuulleetkaan koko asiasta. He saattavat ajatella, että ei tämä tämmöinen voi olla tottakaan. ”Sinähän olet ihan ok ja normaali, miten sinä voit olla homo/lesbo/bi/trans?” Asia ei myöskään heitä henkilökohtaisesti kosketa, joten heillä ei välttämättä ole mielenkiintoakaan ottaa selvää. Tästä syystä he saattavat sanoa jotakin hyvin ajattelematonta tai heittää ronskia läppää, erityisesti jos eivät tiedä sinun olevan LGBT-ihminen. Saatat olla ensimmäinen homo, lesbo, bi tai trans, jonka he koskaan tapaavat.

Tämä on se syy, miksi homoilla, lesboilla, biseksuaaleilla ja transsukupuolisilla voi olla vaikeaa. Jos tulet ykskaks kaapista, niin ympäristön reaktio saattaa olla voimakas. Saatat olla ensimmäinen heidän koskaan tapaamansa LGBT-ihminen ja he eivät kertakaikkiaan osaa suhtautua. Reaktio voi vaihdella ihmetyksestä ja epäuskosta närkästykseen tai suuttumukseen. Minulla oli hyvin vaikeaa, kun ensimmäisiä kertoja keskustelin transsukupuolisuudesta vanhempieni kanssa. He eivät suhtautuneet asiaan hyvin. Olen kuullut omalta äidiltäni koko elämäni hirveimmät kommentit liittyen transsukupuolisuuteeni. Isäni itki ja muu suku oli hämmentynyt ja epäuskoinen. Tätini koki asian onnettomuutena. Yli vuoden äitini suhtautui hyvin vihamielisesti kaikkiin pieniinkin viittauksiin. Hän ei esimerkiksi tykännyt, että aloin nostella painoja ja sanoin vaaleanpunaista kännykkäkoteloani ”homonpinkiksi”. En ottanut koko transsukupuolisuutta ollenkaan puheeksi uudestaan ennen kuin sain virallisen diagnoosin transklinikalta ja aloitin hormonit. Vanhempani eivät tukeneet minua. Olin pitkään varma siitä, että sukupuolenvaihdokseni tulee rikkomaan välit vanhempiini. Kykenin kestämään ajatuksen. Minä olen hyvin vahva ihminen, mutta tiedän, että moni muu ei ole yhtä vahva kuin minä. Herkemmälle ihmiselle tilanne olisi saattanut olla täysin kestämätön. Thaimaalainen elokuva käsittelee juuri tätä asiaa hyvin. Elokuvan tyttö ei uskalla kertoa äidilleen, että on suhteessa poikamaisen tom-tytön kanssa. Tilanne katkaisee tyttöjen välit ja molemmat päätyvät murheen murtamiksi.

Tässä blogissa olevien kirjoitusten perusteella minua on sanottu homo- ja transfoobikoksi. Minä kuulemma vastustan LGBT-ihmisten oikeuksia. En vastusta. Jumalauta, minä olen yksi teistä! Minä olen joutunut käymään aika kovan myllyn läpi ja tiedän, miltä teistä tuntuu. Minä en näe homoudessa, lesboudessa tai transsukupuolisuudessa yhtään mitään pahaa tai väärää. Mutta olen huomannut, että LGBT-piireissä on vallalla paljon outoja käsityksiä maailmasta ja yhteiskunnasta. Olen oman elämänkokemukseni ja havaintojeni perusteella todennut nämä käsitykset vääriksi. Tämän blogin tarkoitus on kritisoida käsityksiä, asioita ja ilmiöitä, mutta ei itse homoutta, lesboutta tai transsukupuolisuutta. Tämän blogin tarkoitus on tuoda perspektiiviä ja kriittistä ääntä asioihin. Syy, miksi aikoinaan alunperin lähdin LGBT-piireistä, oli siellä ilmennyt vahva heteroviha ja misogynia. LGBT-ihmiset väittävät olevansa suvaitsevaisia ja suvaitsevaisuuden asialla, mutta silti heistä moni pitää heteroja tyhminä, tylsinä tai ällöttävinä ja puhuu heteroista samaan tyyliin kuin pahimmat homofoobikot puhuvat homoista. Minä en koskaan sulattanut tätä vinksahtanutta ajattelutapaa. Myös heterous on seksuaalinen suuntautuminen ja se on yhtä vähän valinta kuin homouskaan on. Suvaitsevaisuuden pitää koskea myös heterouden suvaitsemista. Sain myös nähdä lähes päivittäistä misogyniaa homo- ja bimiehiltä. Ihan avoimesti puhuivat siitä, miten naiset on ällöttäviä ja rumia ja vaginat on oksettavia. He eivät edes yrittäneet peitellä sitä. Joo, ymmärrän, että ootte homoja ja tykkäätte kyrvästä, mutta joku raja. Misogynia ulottui myös transmiehiin (=biologinen nainen, joka on vaihtanut sukupuolensa mieheksi), kuten minuun itseeni. Jos äitiäni ei lasketa, niin en ole koko elämässäni saanut perusheteroilta sellaista kohtelua kuin sain homo- ja bi-tutuiltani. En saanut yhtään mitään tukea. Tiedän, että vastaavasti lesbopiireissä esiintyy misandriaa. Nämä kaksi asiaa, avoin heteroviha ja misogynia/misandria, saivat minut lähtemään LGBT-piireistä. Feminismi-, sukupuolisekoilu- ja kulttuurimarxismijutut tulivat vasta myöhemmin. Lähtöni jälkeen LGBT-piirit ovat vieläpä nousseet ihan uudelle levelille. Menetin uskoni LGBT-yhteisöön jo pelkän heterovihan ja misogynian vuoksi, mutta nykymeininki on jotakin täysin käsittämätöntä.

Olen omassa elämässäni jatkuvasti pyrkinyt aktiivisesti riisumaan ne homonpinkit lasit silmiltäni, astumaan sivuun ja tarkastelemaan maailmaa, ihmisiä ja yhteiskuntaa ikäänkuin yläpuolelta ja ulkopuolelta. Olen aktiivisesti pyrkinyt olemaan näkemättä asioita transsukupuolisena ja transsukupuolisen näkökulmasta. Sen sijaan pyrin katsomaan asioita ensiksi jonkun toisen näkökulmasta ja sitten ulkopuolisen näkökulmasta. Olen mielestäni hyvä irtaantumaan omista lähtökohdistani ja tunteistani ja asettumaan toisenlaiseen asemaan. Tässä blogissa esitellyt ajatukset ovat tulosta tästä toiminnasta. Moni LGBT-ihminen ei kykene samaan, eikä varsinkaan nuorena (en minäkään kyennyt), vaan kaikkea katsotaan niiden homonpinkkien lasien läpi. Mitä pinkimmät lasit, sitä vääristyneempää kaikki on. Lisäksi olen aktiivisesti vältellyt ghettoutumista samanmielisten porukoihin, vaan olen pyrkinyt sopeutumaan perusheteroiden keskelle. Tämä kykyni ei kuitenkaan tee minua yhtään vähempää LGBT-ihmiseksi. Minulla on omat kokemukseni ja omat tunteeni, jotka ovat kaikenaikaa olemassa taustalla.

Osa näitä kokemuksia on se, että olen itse mennyt läpi niistä asioista, joita nuoret LGBT-ihmiset pyörittelevät mielessään ja pelkäävät. Olen joutunut kohtaamaan kaikenlaisia reaktioita. Osa on ollut perseestä, osa on ollut positiivisia. Osa on ollut yllättäviä. Jo pelkästään tästä syystä kantani moniin asioihin on hieman erilainen. Minusta tuntuu, että monissa netin LGBT-ryhmissä ja foorumeilla on pääosin todella, todella nuorta porukkaa. Eikä nuoruudessa mitään pahaa itsessään ole, olenhan itsekin joskus ollut siellä. Olen vain huolissani juurikin tästä ghettoutumisesta. En pidä lainkaan monista LGBT-piireissä vallalla olevista asenteista ja käsityksistä. Minusta ne tekevät LGBT-yhteisölle itselleen pelkkää hallaa pitkällä tähtäimellä ja pyrin osoittamaan sen tässä blogissani.

Tämä nyt oli tällainen pieni ”musta tuntuu” -postaus. En ole tainnut tällaisia pahemmin kirjoitella, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Viestini tässä on nyt lähinnä se, että ei ole helppoa olla erilainen. Ei ole helppoa olla erilainen mistä tahansa syystä. Ja lohdutukseni on, että 1) kerran se vain kirpaisee ja 2) pelko on usein pitkälti aiheeton. Tiedän, että netissä kiertää näitä kauhutarinoita, että vanhemmat heittivät homon lapsensa kadulle, mutta väitän, että tuollaiset ovat aika harvinaisia. Perusheterot usein haukkuvat, mutta eivät pure. Tarkoittaen siis sitä, että heidän letkautuksensa ovat juuri sitä itseään, eli letkautuksia. He puhuvat ajattelemattomia, koska eivät ymmärrä. Kun he joutuvat oikeassa elämässä kasvotusten oikean homon/lesbon/transsukupuolisen kanssa, niin heidän asenteensa usein muuttuu ja he joutuvat tarkistamaan käsityksiään. Omaan perheeseeni kuuluu syvästi uskonnollinen henkilö, jonka olen tuntenut pikkukakarasta saakka. Kyseessä on hyvin homofoobinen ihminen, jonka homovihaa olen kuunnellut koko ikäni. Kun aloitin sukupuolenvaihdoksen, niin välttelin häntä tahallani pitkään, koska tiesin hänen kantansa. Mutta sitten jouduin yllättäen kohtaamaan hänet eräässä perhetapahtumassa. Hän tuli minua vastaan hymyillen, halasi minua ja käytti minusta uutta nimeäni niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Eräs lestadiolaistaustainen homokaverini taas ei uskaltanut vuosiin kertoa isälleen homoudestaan. Kun hänen isänsä sairastui vakavasti, niin hän päätti kertoa, ettei heidän välilleen jäisi selvittämättömiä asioita. Isä otti asian erittäin positiivisesti ja sanoi, että olet mikä olet, niin olet silti minun rakas poikani. Omat vanhempani kakistelivat pitkään transsukupuolisuuteni kanssa, mutta ajan kanssa oppivat hyväksymään sen. Äitini on sanonut, ettei vieläkään ymmärrä, että miksi halusin vaihtaa sukupuoleni, mutta ainakin hän on tosissaan yrittänyt ymmärtää. Hän esimerkiksi osti Marja Björkin kirjan ”Poika”, luki sen ja halusi minun lukevan sen ja kirjoittavan omia kommenttejani marginaaleihin. Sen jälkeen hän luki kirjan uudestaan. Molemmilla vanhemmillani on vieläkin vaikeuksia käyttää uutta nimeäni ja isäni sanoo minua vieläkin joskus tytöksi. Olen päättänyt olla välittämättä, sillä he ovat kuitenkin auttaneet minua paljon toipuessani leikkauksistani, joten mistään tahallisesta kiusanteosta ei varmasti ole kyse. Ei se kai ihan helppoa ole, kun tyttärestäsi tulee yhtäkkiä poikasi.

Anna ihmisille aikaa pureksia asiaa. Anna heidän mietiskellä ja pyöritellä asioita pienissä päissään. Myös suvaitsevaisuuteen ja hyväksymiseen tarvitaan usein kaksi. En pidä hedelmällisenä tai fiksuna sellaista homot vs. heterot -vastakkainasettelua, johon ihmiset ovat kauhean usein taipuvaisia. Sen sijaan peräänkuulutan yhteisymmärrystä ja yhteistyötä.