Lapsen sukupuolidysforia ei välttämättä ole merkki yhtään mistään

Olen viime viikkoina tutustunut pieleenmenneisiin transtapauksiin ja transsukupuolisuuden kritiikkiin. Edellisessä postauksessani käsittelin ihmisiä, jotka vaihtoivat sukupuolensa tai aloittivat vaihdoksen, mutta halusivat vaihtaa myöhemmin takaisin. Toinen kiintoisa ryhmä on ne ihmiset, jotka kokivat lapsena ja/tai nuorena sukupuolidysforiaa, mutta eivät koskaan ryhtyneet sukupuolenvaihdokseen. He saattoivat jopa kasvaa kokonaan sukupuolidysforiasta ulos. Tällaiset ihmiset eivät luonnollisesti näy myöskään missään tilastoissa.

Tällaisia ihmisiä on paljon. Olen itsekin tuntenut useita tapauksia henkilökohtaisesti ja minusta näyttää siltä, että jokaikinen ihminen, joka on ollut sellaisissa piireissä, joissa LGBT-porukkaa on paljon, tuntee tällaisia tapauksia useita myöskin. Tietyissä piireissä on todella paljon porukkaa, jotka ovat jossain kohtaa kyseenalaistaneet sukupuoli-identiteettinsä ja/tai syntymäsukupuolensa roolin ja kokeneet jonkinasteista yhteenkuulumattomuutta biologisen sukupuolensa edustajien kanssa. Usein he myös kokevat jonkintasoista ahdistusta fyysisistä sukupuoliominaisuuksistaan. Naisilla rintojen vihaaminen on yleistä. Nämä ihmiset saattavat kuitenkin kasvaa normaaleiksi heteronaisiksi ja -miehiksi, mennä vastakkaisen sukupuolen yksilön kanssa naimisiin, saada lapsia ja olla onnellinen niin. Tutkimusten mukaan 80% Yhdysvalloissa transtutkimuksissa olleista lapsista ja nuorista lakkaa olemasta dysforisia aikuisina. Ja tässä luvussa on mukana ainoastaan tutkimuksissa olleet. Todellinen luku on varmasti paljon lähempänä sataa prosenttia.

Se, että lapsi tai nuori kokee sukupuolidysforiaa ja halua olla vastakkaisen sukupuolen yksilö, ei välttämätä tarkoita yhtään mitään. Se, että henkilö kokee lapsena hämmennystä sukupuolestaan ei tarkoita, että kyseinen henkilö on transsukupuolinen. Tällä hetkellä maailmalla on iso juttu ns. translapset (transkids), mikä tarkoittaa sukupuolidysforiaa kokevia lapsia ja sukupuolenvaihdoshoitojen antamista lapsille. Erityisesti Yhdysvalloissa on alkanut levitä murrosiän estävien lääkkeiden antaminen lapsille (puberty blockers), jotta he eivät kehittyisi syntymäsukupuolensa yksilöksi. Tällaiset tapaukset aloittavat estolääkityksen esiteini-iässä eli ennen 14 vuoden ikää ja siirtyvät käyttämään hormonivalmisteita 15-16 -vuotiaina. Eli heidän normaali murrosikänsä estetään keinotekoisesti ja jo teini-iässä he siirtyvät käyttämään vastakkaisen sukupuolen hormoneja (tytöt testosteronia ja pojat estrogeeniä). Ensimmäiseen leikkaukseen he saattavat mennä jo 16-17 -vuotiaina. Tapauksia on myös Britanniassa ja homma leviää ympäri läntistä maailmaa tällä hetkellä. Se on tullut myös Suomeen, mihin palaan kohta. Homma leviää juuri Yhdysvalloissa siitä syystä, että siellä terveydenhoitosysteemi on erilainen ja transaktivistit ovat siellä saaneet pitkälti purettua ns. portinvartioinnin (gatekeeping) eli siellä henkilön ei tarvitse sukupuolenvaihdoshoitoja saadakseen osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa ja muualla Euroopassa. Kaiken tämän mahdollistaa erityisesti transaktivistien harjoittama mittava yhteiskunnallinen aivopesu siitä, että transsukupuoliseksi synnytään ja henkilön transidentiteetin kieltäminen on sortoa, suvaitsemattomuutta ja väkivaltaa. Olen lukenut paljon yhdysvaltalaisten vanhempien kertomuksia siitä, miten heidän oli uskomattoman vaikeaa löytää lapselleen terapeutti, joka suhtautuisi transagendaan kriittisesti. Useat terapeutit lähtevät täysin sokeasti tukemaan jopa pienten lasten ja varhaisteinien transidentiteettiä ja ohjaavat sukupuolensa kanssa kipuilevan ihmistaimen suoraan transsukupuolisten tukiryhmiin tai murrosiän estolääkitystä myöntäville lääkäreille. Tässä linkkejä videoihin, joissa on ns. translapsia:
Jenkkiläisiä translapsia
Lisää jenkkiläisiä translapsia
Translasten leiri
Brittiläisiä translapsia

Sain aikaisemman postaukseni kommenteissa linkkivinkin erään suomalaisen äidin blogiin. Kyseisellä äidillä on ns. transsukupuolinen lapsi (sanon "ns", sillä lapselta ei voida luotettavasti diagnosoida transsukupuolisuutta) ja hän bloggaa arkielämästä tällaisen lapsen kanssa. Luin koko blogin läpi alusta loppuun. Lapsi on ekaluokkalainen biologinen poika, joka elää tyttönä. Äiti tukee pojan tyttöilyä täysin sokeasti ja taistelee terveydenhoidon ammattilaisten kanssa pojan transsukupuolisuudesta. Homma on mennyt niin pitkälle, että poika käy koulussa tytöksi pukeutuneena, käyttää tytön nimeä ja jopa koulutodistukset kirjoitetaan tällä nimellä (se ei ole pojan virallinen nimi) ja äiti selittelee pitkin kyliä toisille lapsille ja aikuisillekin, että joillekin tytöille kasvaa vahingossa penis, mutta "se on ihan pikkujuttu, ei haittaa mitään ja sen voi korjata myöhemmin". Poika on vapautettu koulun uimatunneilta ja pojan todellinen sukupuoli salataan kaikilta.

Tässä on oppikirjaesimerkki transaktivistien aivopesusta ja että mihin se voi reaalimaailmassa johtaa. Tässä ei ole järjen, todellisuudentajun ja maalaisjärjen hiventäkään ja lisäksi pojan äiti oikeasti leikkii tulella. Lapsen transidentiteetin tukeminen voi olla vaarallista. Maailma on täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka lakkasivat olemasta dysforisia aikuisina ja edellisessä postauksessani käsittelin ihmisiä, jotka halusivat vaihtaa takaisin syntymäsukupuoleensa. Mutta sukupuolenvaihdoshoidot ovat peruuttamattomia. Et saa koskaan takaisin jotakin sellaista, joka on kerran leikattu irti. Myös hormonihoito tekee pysyvää jälkeä. Tässä on video, jolla puhuu sukupuolenvaihdoksen keskeyttänyt biologinen nainen. Vaikka hän keskeytti on hän aivan miehen näköinen. Lapsi tai nuori ei omaa riittävää harkintakykyä ja elämänkokemusta pystyäkseen päättämään sukupuolenvaihdoksesta. Se on päätös, jonka kykenee tekemään ainoastaan aikuinen. On hullua, että tässä maailmassa täytyy olla aikuinen voidakseen ottaa tatuoinnin tai juodakseen alkoholia ja kaikille on päivänselvää, että miksi näin on, mutta jostakin ihmeen syystä sukupuolenvaihdos pitäisi voida tehdä jo lapsena. On normaalia, että ihmiset tekevät pentuina kaikkea hullua ja typerää, mitä katuvat tai häpeävät aikuisina. On normaalia kokea epävarmuutta ja hämmennystä. Se kuuluu nuoruuteen ja kasvuun. Lapsen tai nuoren ei pidä koskaan antaa tehdä peruuttamattomia muutoksia kehoonsa. Sitä paitsi, minkälaista tuhoa tekee lapsen psyykelle se, että hän elää salattua elämää ja joutuu piilottelemaan todellista kehoaan ja minäänsä? Vapauttaminen uimatunneilta on kuin tunne, että omassa itsessä on jotain peruuttamattomasti vialla ja väärin. Miten lapsi voi koskaan tietää, ettei kykene olemaan syntymäsukupuolensa yksilö, jos ei koskaan saa edes mahdollisuutta olla kyseisen sukupuolen yksilö? Miten hän voi tietää, ettei kykene elämään kehossaan, jos ei saa mahdollisuutta kokeilla ja tutkia, mihin kaikkeen hänen kehonsa pystyy ja miltä se kaikki tuntuu? Miten kenenkään aikuisen mielestä voi olla hyvä idea laittaa lapsi kouluun väärällä nimellä ja salata hänen todellinen sukupuolensa kaikilta? Miten kenenkään aikuisen mielestä voi olla hyvä idea sanoa pojalleen, että sinäkin voit mennä miehen kanssa naimisiin ja tulla äidiksi niinkuin kaikki tytöt, ja pisteeksi iin päälle selitellä pojalle itselleen ja toisille lapsille, että joillekin tytöille kasvaa vahingossa penis ja joillekin pojille vagina? Tällainen jos mikään on omiaan aiheuttamaan lapsille eeppistä hämmennystä. Suomalainen äiti kirjoittaa blogissaan, miten hänen tyttärensä (toinen, biologinen tyttö) oli yksi päivä myrtsillä tuulella ja kun äiti kysyi, mikä hätänä, niin tyttö vastasi, että hänkin haluaisi olla tyttö. Tyttö oli verrannut itseään veljeensä, jonka tyttöyttä äiti vakuuttelee kaikille. Kaikki lapset ovat vaarassa, myös terveet. Juuri tässä kyseisessä tapauksessa on myös erittäin merkittävää se, että tyttöilevä poika ei ole äitinsä biologinen lapsi. Kyseessä on huostaanotettu lapsi, joka on sijoitettu tähän perheeseen. Emme tiedä, miksi poika on huostaanotettu ja millaisista oloista, mutta tässä kohtaa pitäisi kaikilla hälytyskellot soida. Erityisesti sen varjolla, mitä sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet traumoista. Lue siitä lisää edellisestä postauksestani.

Kun tälle äidille vinkattiin blogistani ja kritiikistäni, niin hänen reaktionsa oli se, että minä olen vain kateellinen ja minulla on todella paha olla, enkä tiedä lasten kasvatuksesta mitään.

Noniin. Minun mahdollinen paha oloni tai kateellisuuteni tai kasvatustietämykseni tai sen puute on täysin irrelevanttia. Se, mitä tuo äiti tekee, on järjenvastaista ja hänen selittelynsä pojan tyttöydestä ovat todellisuudenvastaisia. Minä olen blogissani esitellyt tutkimustuloksia ja esimerkkitapauksia. Niiden olemassaolo ei liity minun hyvään tai pahaan olooni mitenkään. Olen myös osoittanut, että leikkaukset eivät ole pikkujuttu, kehonmuokkaus ei ole helppoa ja siihen liittyy todella vakavia riskejä. Eihän kukaan vanhempi voi haluta lapselleen tällaista? Minä olen huolissani siitä, että jotkut aikuiset ovat menettäneet suhteellisuudentajunsa (lue: järkensä) ja kokevat, että on ok riskeerata lapsen mielenterveys ja tulevaisuus jonkun agendan vuoksi. On huolestuttavaa, että jotkut aikuiset eivät näe ongelmaa siinä, että lapsia voidaan uhrata tällä tavalla. On huolestuttavaa, että he täysin sulkevat silmänsä kaikilta todisteilta. On fakta, että lapsen tai nuoren sukupuolidysforia valtaosassa tapauksista katoaa aikuisikään mennessä. On fakta, että on olemassa ihmisiä, jotka kävivät läpi sukupuolenvaihdoksen ja halusivat vaihtaa takaisin. On fakta, että on olemassa ihmisiä, jotka katuivat sukupuolenvaihdostaan. On fakta, että on olemassa sellaisia mielenterveyshäiriöitä ja tiloja, jotka aiheuttavat sukupuolidysforiaa ja voidaan sekoittaa transsukupuolisuuteen. On fakta, että lapset ja nuoret eivät kykene tekemään harkittuja päätöksiä niinkuin aikuinen.

Yksi suosikkiblogeistani netissä on yhdysvaltalaisen äidin ylläpitämä blogi 4th Wave Now. Äidillä on sukupuolidysforiaa kokeva lapsi ja blogin tarkoitus on koota yhteen vanhempia, jotka ovat samassa tilanteessa, jakaa tietoa ja kokemuksia ja järjestäytyä vastustamaan lapsille suunnattua transagendaa. Blogissa on todella paljon linkkejä tutkimuksiin, artikkeleihin ja muihin blogeihin. Blogissa on myös paljon vieraskynäpostauksia (guest post), joissa joku muu kuin blogin ylläpitäjä kertoo kokemuksistaan sukupuolidysforian kanssa. Tsekkaa tägi "guest post". Vieraskynien seassa on useita postauksia ihmisiltä, jotka itse kokivat lapsena sukupuolidysforiaa, mutta kasvoivat siitä yli. Kaikille näille tapauksille on yhteistä se, että henkilöille tapahtui lapsena ja/tai nuorena jotakin sukupuolisesti hämmentävää. Jonkin tapahtuman vuoksi heille syntyi mielikuva ja tunne siitä, että he ovat erilaisia kuin muut sukupuolensa edustajat ja heidän olisi pitänyt syntyä vastakkaisen sukupuolen yksilöksi. Merkittävää on myös se, että useimmat blogissa kirjoittavat sukupuolidysforiaa lapsena kokeneet naiset ovat lesboja. Kaikki löytämäni sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet naiset ovat lesboja. Tämä ei voi olla sattumaa. Palaan seksuaaliseen suuntautumiseen myöhemmin tässä tekstissä. Tässä pari esimerkkiä blogin tarinoista:

Charlie Rae oli tyttö, joka rakasti pelata jalkapalloa ja harrasti tae kwon do:ta, eikä ymmärtänyt muita tyttöjä ollenkaan. Hän halusi leikkiä vain poikien kanssa. Hän halusi olla poika, mutta hänen äitinsä oli todella jalat maassa, eikä hyväksynyt ollenkaan tällaista puhetta. Hänen äitinsä oli ns. vahva nainen, eikä ottanut sukupuolidysforiaa lainkaan vakavasti. Hän oli sitä mieltä, että tyttö voi tehdä tasan mitä haluaa, eikä se tee hänestä poikaa. Hän ei suostunut kutsumaan Charlieta poikatytöksi. Äiti sanoi: "Mitä helvettiä oikein puhut? Ei, sinä olet tyttö". Teini-iässä Charlie löysi uuden kaveripiirin, missä oli hänenkaltaisiaan poikamaisia tyttöjä. Hän tunsi viimein yhteenkuuluvuutta toisiin tyttöihin ja tuli siihen tulokseen, että hänen äitinsä oli aina ollut oikeassa. Charlien viesti sukupuolisesti poikkeavien lasten vanhemmille on: älkää ottako sitä niin kauhean vakavasti.

Juniper oli tyttö, jolla oli hyvin herkkä kaksoisveli, kun Juniper itse oli voimakasluonteinen. Lapsina he katsoivat itseään peilistä ja veli sanoi: "Minun olisi pitänyt olla tyttö ja sinun poika, koska minä olen meistä kauniimpi". Koulussa veljeä kiusattiin ja veli juoksi Juniperin luo turvaan. Lopulta toisetkin pojat tulivat Juniperin luo turvaan, jos heitä kiusattiin. Juniperin veli piti Juniperiä veljenä eikä siskona. Juniper koki, että Jumala oli tehnyt virheen ja hän rukoili, että heräisi aamulla poikana. Hän koki murrosiässä kehonsa muutokset todella ahdistavina ja hänestä tuli itsetuhoinen. Hänen veljensä oli teininä ristiinpukeutuja (crossdresser) eli käytti mekkoja ja meikkiä. 18-vuotiaana Juniper ymmärsi olevansa lesbo ja se oli hänelle todella vaikea asia. Hän tapasi transsukupuolisia ja vakuuttui siitä, että hän oli itsekin transsukupuolinen. Myöhemmin hän ymmärsi, että hän ei ole mies, vaan hän on vahva maskuliininen nainen ja se on täysin ok. Hän on helpottunut, ettei koskaan ryhtynyt mihinkään sukupuolenvaihdoshoitoihin ja on huolestunut nykymeiningistä, missä sukupuolisesti poikkeavia lapsia pidetään heti transsukupuolisina ja heitä rohkaistaan sukupuolenvaihdokseen. Hänen veljensä lakkasi ristiinpukeutumasta myöhäisteini-iässä. Juniperin mielestä hänen ja hänen veljensä pitäminen transsukupuolisina lapsina olisi ollut tuhoisaa, sillä hänestä heidän molempien ongelmat olivat traumaperäisiä.

Dot oli lapsena poikamaisella tavalla aggressiivinen tyttö. Hän leikki poikien kanssa tappeluleikkejä, metsästi ötököitä, vihasi mekkoja ja repi barbie-nukeilta päät irti. Hän samaistui voimakkaasti miehiin sekä elokuvien ja TV-sarjojen miespuolisiin hahmoihin. Hän ei tullut tyttöjen kanssa toimeen ja vihasi tyttöjä. 10-vuotiaana hän koki, että hänen kehonsa on väärä. Hän häpesi kehoaan ja sulkeutui omiin fantasiamaailmoihinsa, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta ja omaa kehoaan. Eräs sukulaismies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen ja Dot alkoi unelmoida mieheksi muuttumisesta, omasta peniksestä ja fyysisestä voimasta. Teininä hän koki voimakasta tarvetta olla yksi pojista ja tulla hyväksytyksi yhtenä pojista. Hänen oli vaikeaa suhtautua tyttöihin. 18-vuotiaana hän tuli tietoiseksi seksismistä ja että pojat näkivät hänet yhtenä tytöistä ja siten seksiobjektina. 20-vuotiaana hän löysi feministiset yhteiskuntateoriat ja nämä ohjasivat hänet tarkastelemaan omaa naiseuttaan ja naiseutta ylipäätään erilaisista näkökulmista. Vuosien tutkiskelun jälkeen hän lopulta hyväksyi naiseutensa.

4th Wave Now -blogin kommenteissa on myös todella paljon keskustelua. Joissakin postauksissa on satoja kommentteja. Ihmiset kertovat avoimesti omista sukupuoli-identiteettikokemuksistaan lapsina. Jonkintasoinen dysforia ja hämmennys on yllättävän yleistä. On todella paljon ihmisiä, jotka kokivat epävarmuutta ja hämmennystä sukupuolestaan lapsena, mutta kasvoivat siitä yli teini-iän jälkeen. Myös minä olen henkilökohtaisesti törmännyt tällaisiin ihmisiin. Moni aikuinen ihminen on sanonut, että on helpottunut, että oli itse lapsi ennen nykyaikaa. Heidän omana aikanaan ei kukaan puhunut trans- tai muunsukupuolisuudesta ja moni on sanonut kokevansa, että ennen sukupuolisesti poikkeavilla oli helpompaa, koska ilmapiiri oli yksinkertainen. Ei ollut sitä vaihtoehtoa, että voisin olla joku numeraaliegosukupuolinen panromanttinen audiodemiseksuaali, joten asioita oli helpompi pyöritellä pienessä päässään, kun ei ollut niin paljon hämmentäviä käsitteitä. Nykyilmapiiri monisukupuolisuuksineen on todella hämmentävä ja ahdistava. Moni on sanonut olevansa todella peloissaan sukupuoli-identiteettiongelmien kanssa kamppailevien lasten ja nuorten puolesta.

Moni on sanonut, että 80- ja 90-luku olivat monessa suhteessa upeaa aikaa ja silloin oli parempi meininki kuin nykyään. Tuolloin oli paljon liikehdintää tiukkojen sukupuoliroolien romuttamiseksi, mutta kukaan ei puhunut transsukupuolisuudesta. Silloin olivat vahvasti pinnalla esimerkiksi sellaiset artistit kuin David Bowie ja Marilyn Manson, jotka avoimesti leikittelivät sukupuolirooleilla ja ihmiset usein miettivät, että kumpaa sukupuolta he edustavat. Mutta kenellekään ei tullut edes mieleen ehdottaa, että he olisivat jotakin muuta sukupuolta kuin mitä biologisesti edustavat. Olen itsekin sanonut, että todellista sukupuolten tasa-arvoa on viestittää, että saat olla minkälainen poika tai tyttö tahansa. Saat tehdä mitä tahansa ja se on ok. Ei ole olemassa asioita, jotka ovat vain pojille tai vain tytöille. On täysin ok ja hyväksyttävää olla erilainen. Mutta siinä kohtaa, kun aletaan pitämään ihmistä muun sukupuolen kuin hänen biologisen sukupuolensa edustajana, niin mennään metsään.

Homot ja lesbot ovat olleet läpi historian tunnettuja erilaisuudestaan ja he ovat kautta aikain rikkoneet sukupuolirajoja. Homomiehet ovat tunnetusti feminiinisiä ja lesbonaiset maskuliinisia. Olen tuntenut paljon homoja ja heille on aivan tyypillistä, että olivat lapsena kiinnostuneet tyttöjen jutuista, kuten koruista ja mekoista ja kissanpennuista, tulivat hyvin toimeen tyttöjen kanssa ja leikkivät mielellään tyttöjen kanssa tyttöjen leikkejä. Minulla oli yläasteella samanikäinen miespuolinen kirjekaveri, joka kirjoitteli minulle viikoittain pitkiä kirjeitä, joissa vuodatti ahdistustaan sukupuolirooleista. Häntä kiusattiin koulussa, kaikki hänen ystävänsä olivat tyttöjä ja häntä ahdisti kovasti, kun toiset jaottelivat asioita tyttöjen ja poikien juttuihin. Hän pukeutui isosiskojensa vaatteisiin ja koruihin ja koristeli kirjoittamiaan kirjeitä tarroilla ja hileillä. Lukiossa hän tajusi olevansa homo. Hänen tarinansa on tyypillinen. Monet homot myös jossain kohtaa nuoruuttaan kokevat sukupuoliristiriitaa ja saattavat kyseenalaistaa sukupuoli-identiteettinsä. Brittiläinen homoseksuaali näyttelijä Rupert Everett kertoo omasta lapsuudestaan ja varoittaa nykyisestä translapsitrendistä seuraavasti: "Halusin tosissani olla tyttö. Kiitos Jumalalle siitä, että maailma ei silloin ollut sellainen kuin nykyään, sillä olisin nyt hormoneilla ja olisin nainen. Viidentoista ikävuoden jälkeen en enää koskaan halunnut olla nainen."

Tutkimusten mukaan sukupuolenvaihdoksen varhaisteininä aloittaneista pojista 94 % koki kiinnostusta oman sukupuolen edustajia kohtaan ja tytöillä luku oli peräti 100 %. Sattumaako? Kiinnostavaa.

Eräs brittiläinen homomies kirjoittaa artikkelissaan, että nykyaikainen transagenda on uusi homofobian muoto. Lasten sukupuolenvaihdos on vain homojen eheytysterapian uusi muoto. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän väitteen. Jos lapsi on tyttömäinen poika tai poikamainen tyttö, niin ihmisten ensimmäinen ajatus on, että lapsi on transsukupuolinen. Olen kuullut, että hyvin konservatiivisille ihmisille lapsen sukupuolenvaihdos on helpompi asia kuin lapsen homoseksuaalisuus. Joillekin ihmisille on helpompaa ajatella, että heidän pojastaan tuli heteronainen kuin että poika olisi homomies, tai että tytöstä tuli heteromies lesbonaisen sijaan. Sen sijaan, että yhteiskunnassa avoimesti hyväksyisimme homomiehet ja lesbonaiset ja ihmiset, jotka ovat erilaisia kuin muut, niin teemmekin sen johtopäätöksen, että henkilö ei ole mies tai nainen lainkaan, vaan hän on joku muu. Tästä erittäin hyvä esimerkki on eräs äiti, joka kommentoi aiemmin mainitun suomalaisen translapsen äidin blogissa. Tämä äiti kirjoittaa viestissään: "Minulla on viisivuotias poika joka rakastaa kaikkea kimaltavaa, pinkkiä, prinsessa juttuja ja mekkoja. Kotona saakin leikkiä niillä paljon. Ehkä vaikutusta on sillä kun idoli on kaksi vuotta vanhempi serkkutyttö jonka kanssa tottunut leikkimään. Poika ihannoi kaikkea kaunista: kukkia ja perhosia. Elehtii usein "tyttömäisesti" mutta myös "poikamaisesti". Pitää myös turtleseista ja hämähäkkimiehestäkin. Tosin kauniit prinsessat vievät voiton :) Haluaa roolileikeissä aina olla tyttö. Pippeliään ei kyllä mitenkään mielestäni häpeile. Räpeltää sitä hyvinkin usein ja naureskelee kun se välillä nousee. Tutkii kuten tuon ikäinen tekeekin. Ei ole kertaakaan sitä halunnut pois tai sanonut olevansa tyttö. Jokus kyllä että olisi mieluummin tyttö. En tiedä jotnekin kun tietää että transihmisiä on niin kovasti mietityttää oman lapsen tilanne. Onko vain kehitysvaihe ja kyseessä herkempi poika. Vai hämmentynyt pieni ihminen väärässä kehossa. Mielestäni ehkä enemmän kyse herkästä pojasta. Mutta siis tuleeko sinulle tuosta mieleen mitään? Miten kannattaa äitinä toimia? Olisiko jotain tiettyjä kysymyksiä jolla voisin saada selkoa tilanteeseen?"

Minusta tämä kuvaus kuulostaa tyypilliseltä homomieheltä. On vaarallista edes ajatella, että kyseessä voisi olla transnainen. Homomiehet ovat kautta historian olleet tunnettuja feminiinisyydestä ja sukupuoliroolien rikkomisesta. Homoskenessä "tyttöily" on todella suosittua ja ns. tyttöhomot/femmehomot ovat iso osa homoskeneä ja heillä on omat vankat faninsa. Todella monella homo- ja bi-miehellä on iso fetissi naisten vaatteisiin ja he saavat kiksejä tytöksi pukeutumisesta tai tytön roolissa olemisesta. Myynnissä on myös sellaista eroottista materiaalia, missä on yksinomaan hyvin feminiinisiä ja/tai tytöiksi pukeutuneita miehiä, jotka käyttäytyvä kuin tytöt. Näyttävälle naiseksi pukeutumiselle on oma sanansa, drag. Jokainen tietää, mikä drag queen on. Tämä kaikki kannattaa pitää mielessä. Homomiehen ja yleensä myös bi-miehen usein tunnistaa jo kehonkielestä ja puhetyylistä. Heissä on jotakin selvästi erilaista kuin heteromiehissä. Tässä on video, jolla eräs homomies kertoo päivästään. Äärimmäinen esimerkki feminiinisestä homomiehestä on amerikkalainen bisnesmies Jeffree Star.

Kannattaa myös pitää mielessä, että tyttöily tai poikailu ei välttämättä ole aina merkki yhtään mistään. Kaikissa tapauksissa ei ole kyse edes lesboudesta tai homoudesta. Minun oma veljeni pukeutui lapsena mekkoon ja halusi olla tyttö. Hänestä kasvoi normaali heteromies. Aiemmin mainitun suomalaisen äidin blogin kommenteissa on viesti naiselta, joka kertoo, että halusi olla lapsena poika ja jopa teki puutarhaletkusta peniksen. Hänestä kasvoi heteronainen. Tällaisia tapahtuu. Ihmiset tekevät pentuna kaikennäköistä. Jotkut ihmiset myöskin tykkäävät rikkoa sukupuolirooleja ihan muutenvaan. Yksi parhaista ystävistäni on heteromies, joka tykkää pukeutua hameisiin, käydä genderbender-tapahtumissa ja eläytyä naisen rooliin roolipelien muodossa. Hän on kritisoinut paljon ahtaita sukupuolirooleja ja on kiinnostunut siitä, että millaista olisi olla nainen. Hän on kuitenkin sanonut, ettei koe minkäänlaista sukupuoli- tai kehodysforiaa ja vaikka häntä kiinnostaisi elää naisena, niin hän haluaisi kuitenkin vaihtaa takaisin mieheksi.

Aiemmin mainitun Charlie Raen neuvo onkin todella hyvä: älkää vanhempina ottako lastenne tekemisiä ja haluamisia niin kamalan vakavasti! Jos 12-vuotias tyttösi haluaa silikonitissit, niin miten reagoit? Miksi tissien tai muiden ruumiinosien leikkaaminen irti olisi yhtään enempää ok? 4th Wave Now-blogissa ihmiset ovat sanoneet, että jos lapsesi on jollain tasolla sukupuolisesti poikkeava ja haluaa tehdä sukupuolelleen epätyypillisiä asioita, niin anna hänen tehdä niin äläkä itse ylireagoi siihen tai tee siitä numeroa. Jos tyttösi haluaa opetella autonkorjausta ja harrastaa karatea, niin anna hänen tehdä niin. Jos poikasi haluaa leikkiä barbeilla ja leipoa kuppikakkuja, niin anna hänen tehdä niin. Anna lapsen tehdä niitä asioita, joista hän on kiinnostunut ja joista hän saa iloa. Näiden asioiden kieltäminen häneltä aiheuttaa surua, koska et anna hänen tehdä jotakin sellaista, mistä hän tykkää. Mutta älä hetkeksikään lähde mukaan siihen, että lapsi olisi toista sukupuolta kuin mitä fyysisesti edustaa. Tee hänelle selväksi, että hänen sukupuolensa on se, jota hän fyysisesti edustaa, mutta on ok, jos hän haluaa tehdä epätyypillisiä asiota. Jos hän haluaa vaihtaa sukupuoltaan, niin tehköön sen päätöksen aikuisena. On todennäköistä, että lapsesta tulee homo tai lesbo, mutta voi myös olla, että hän on ihan vaan hetero. Charlie Raen äiti on minusta loistava esimerkki aikuisesta, jonka asenne oli oikein.

Transsukupuolisuutta ei voida diagnosoida lapselta. Meillä on liian paljon esimerkkejä siitä, että lapsen pitäminen transsukupuolisena on todella hätiköityä. Lasta ei pidä koskaan pitää transsukupuolisena. Lapsen ongelmien selitykseksi ei pidä koskaan tarjota transsukupuolisuutta. Lapsen transidentiteettiä ei pidä lähtökohtaisesti milloinkaan tukea. Sukupuolenvaihdoshoitoja ei pidä milloinkaan antaa alaikäiselle, ellei kyseessä ole äärimmäinen poikkeustapaus. Kirjoitin tällaisista tapauksista aiemmassa tekstissäni. Kyseessä on sellaiset tapaukset, jotka eivät selviä arkielämästä ja heidät on hoidettu heidän henkensä pelastamiseksi.

Minulla on vähän sellainen kutina perseessä, että seuraavan 10 vuoden aikana saamme kuulla hyvin paljon katumistapauksista ja varoittavista esimerkeistä.