Leikkausoperaatio ei ole huviretki

//EDIT 1.3.2025: Kieliasua muokattu.

Eräs bloggari kirjoitti tekstin, jossa hän kritisoi lapsille suunnattua transagendaa ja transsukupuolisuuden normalisoimista. Facebookissa bloggaus herätti keskustelua ja bloggaria syytettiin mm. empatian puutteesta ja leikkausten kohtuuttoman inhorealistisesta kuvaamisesta. Transsukupuolisia lapsia kiusataan muutenkin hirveästi ja he joutuvat kantamaan solvausten taakkaa, joten miksi et vaan voi ymmärtää ja tukea heitä???

Itse transsukupuolisena sanon nyt teille kaikille, että leikkaus ei ole huviretki. Ei ole empatian puutetta vastustaa lapsille ja nuorille suunnattuja sukupuolenvaihdosleikkauksia tai sukupuolenvaihdosta ylipäätään ensisijaisena transsukupuolisuuden hoitona. Päinvastoin, leikkausten normalisoimisen vastustaminen nimenomaan osoittaa empatiakykyä ja huolta potilaasta.

Lapsille ja nuorille on tyypillistä ja normaalia osoittaa jonkinlaista identiteettipallohukkaisuutta ja epävarmuutta itsestään ja siitä, kuka on. On myös täysin normaalia, että ihminen kasvaa nuoruuden hullutuksistaan ulos. Eräs kommentoija esitti, että on väärin kyseenalaistaa lapsen transidentiteetti, sillä hän itse kyllä tietää parhaiten. Ei todellakaan tiedä! Ihmiset tekevät nuorena kaikenlaista typerää ja vanhempina toivovat, että olisivat olleet fiksumpia. Itseäni hävettää edes ajatella niitä juttuja, mihin olin hurahtanut teininä.

Tutkimusten mukaan valtaosa niistä ihmisistä, jotka kokevat lapsena tai nuorena sukupuolidysforiaa, kasvaa siitä ulos. Vain 2,5 – 27% (tutkimuksesta ja sukupuolesta riippuen) Yhdysvalloissa jonkin sortin transtutkimuksissa olleista nuorista koki sukupuolidysforiaa aikuisena! Ketään alaikäistä ei tulisi päästää sukupuolenvaihdokseen! Täten siis alaikäisen transidentiteetin tukeminen on vaarallista ja sillä voidaan jopa saada ihminen entistä pahemmin solmuun! Transsukupuolisuus ei ole yhtä yksioikoinen asia kuin homoseksuaalisuus. Sinä olet homo tai et ole ja sen pituinen se. Lisäksi homous ei vaadi mitään hoitoja. Mutta transsukupuolisuus ei ole yhtä yksinkertaista. Ihmisen psyyke on monimutkainen juttu ja moni psyykkinen häiriö voi oireilla sukupuolidysforialla ja ihminen voi jopa olla vakuuttunut, että hän on transsukupuolinen. Kun on alettu kaivella syvemmältä, niin löytyykin jotain muuta. Olen kertonut jo aiemmin Walt Heyeristä, mutta vastaavia tapauksia on maailma täynnä. On myöskin epäselvää, että missä kohtaa pelkkä fetissi muuttuu varsinaiseksi transsukupuolisuudeksi. Ihmisen väitteisiin omasta transsukupuolisuudestaan tulisi siis aina suhtautua varauksella ellei kyseistä ihmistä ole perustavanlaatuisesti tutkittu asiaan erikoistuneen psykiatrin toimesta.

Olen itse läpikäynyt kaksi leikkausta. Ensimmäinen oli mastektomia eli rintojen poisto. Jälkimmäinen oli sukuelinleikkauksen ensimmäinen osa (leikkaus naisesta mieheksi on iso operaatio ja Suomessa se tehdään kahdessa tai kolmessa osassa). Molemmat leikkaukset ovat tapahtuneet 2010-luvulla. Aion nyt tässä kirjoituksessa kuvailla leikkauskokemuksiani yksityiskohtaisesti osoittaakseni, että alussa mainittu bloggari ei lainkaan liiottele kuvatessaan leikkauksia brutaaleiksi. Mikään leikkaus ei koskaan ole läpihuutojuttu. Tarkoitan tällä siis ihan kaikkia mahdollisia leikkauksia, en pelkästään sukupuolenvaihdosleikkauksia. Leikkauksessa leikellään elävää ihmislihaa ja toivotaan, että keho parantuu haluttuun muotoon. Minkään leikkauksen onnistumisesta ei koskaan ole 100% takeita, vaikka jotkut leikkaukset onnistuvat todennäköisemmin kuin toiset. Leikkauksissa on aina komplikaation riski, jopa kuoleman riski. Leikkauksiin on ehdottomasti suhtauduttava tarvittavalla vakavuudella ja ihmisen tulisi aina viimeiseen asti välttää sellaisia leikkauksia, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia. Osa leikkauksista (esim. sydänleikkaus) joudutaan tekemään potilaan hengen pelastamiseksi, mutta sukupuolenvaihdosleikkaukset eivät kuulu tähän kategoriaan. Sukupuolidysforiasta kärsivä ihminen ei ole välittömässä hengenvaarassa ja hän ei ”tarvitse” mitään leikkauksia. Transaktivistit aina mässäilevät transsukupuolisten itsemurhalla, mutta itsemurhavaarassa oleva ihminen tarvitsee muuta apua. Hänen kehonsa on terve. Ongelma on hänen mielessään.

Omat leikkaukseni ovat koko elämäni hirveimpiä kokemuksia. Olen kuvannut sukupuolenvaihdosprosessia matkana helvetin läpi. Sukupuolenvaihdosleikkaukset ovat kaikkien leikkausten mittapuulla erittäin isoja ja radikaaleja ja koko sukupuolenvaihdoksen läpikäymiseen ei riitä yksi leikkaus, vaan niitä tarvitaan useita. Ei siis riitä, että kuljet helvetin läpi kerran. Sinne on palattava useita kertoja ja joka kerta sieltä on selvittävä takaisin. Sille on syynsä, että miksi transtutkimuksista ei päästetä läpi yksilöitä, jotka lääkärin mielestä eivät kestäisi sukupuolenvaihdosprosessia. Lisäksi lopputulos vaihtelee yksilöstä toiseen ja kaikki on riippuvaista kirurgin taidoista ja paljon tuuristakin. Jos näet netissä kuvia jonkun maailman huippukirurgin kättentöistä, niin olet hullu, jos kuvittelet, että saisit vastaavaa tulosta jossain satunnaisessa sairaalassa. Sinun on mentävä juuri kyseisen kirurgin leikeltäväksi.

Noniin, tämä on nyt tosi pitkä teksti ja sisältää hyvin henkilökohtaista settiä, mutta näitä yksityiskohtaisia leikkauskertomuksia ei ole netissä yhtään liikaa, joten siksi pidän nyt teille tämän pienen avautumistuokion.

Suomessa on lailla määrätty, että sukupuolenvaihdosleikkauksia tehdään ainoastaan Töölön sairaalassa. Osan leikkauksista, esimerkiksi kohdun poiston (joka ei ole varsinaisesti sukupuolenvaihdosleikkaus, vaan vain yksi osa sitä), voi teettää myös muussa sairaalassa. Yksityisellä voit ainoastaan leikatuttaa rintasi. Minä menin itse yksityiselle nähtyäni suljetuilla suomalaisilla transfoorumeilla valokuvia leikkausten lopputuloksista. Suomessa on yksi yksityinen plastiikkakirurgi, joka on erikoistunut poistamaan rinnat ”naisesta mieheksi” -transtapauksilta. Leikkaus maksoi hunajaa, mansikoita ja mannaryynejä, mutta raavin rahat kasaan. Ennen leikkausta piti olla syömättä 12 tuntia ja raahauduin yksityiselle klinikalle aikaisin eräänä aamuna. Minun piti pukea päälleni hassu valkoinen kaavuntapainen vaate, jonka alla ei ollut alusvaatteita. Hoitajat asettelivat minut leikkaussaliin jännien lautasmaisten lamppujen alle. Makasin siinä selälläni ja hoitaja sanoi, että nyt hän pistää nukutuspiikin ja tulen pian nukahtamaan. Valot sammuivat alle minuutissa.

Heräsin seuraavan kerran illalla sängystä pienestä huoneesta. Huoneessa oli kaksi hoitajaa ja kaksi sänkyä. Minä olin toisella sängyllä ja toisella oli joku minulle tuntematon nuori ihminen, joka kuorsasi todella kovaa. Se oli hemmetin outo kokemus. Nukutuksesta herääminen ei tapahdu kuin unesta herääminen, vaan olet pitkään nukutuksen jälkeen unenpöpperössä ja sinun on vaikea saada silmät pysymään auki, etkä täysin ymmärrä, mitä ympärilläsi tapahtuu. Nukahtelin ja havahduin monta kertaa, kunnes heräsin kunnolla jossain kohtaa myöhäisiltaa. Olin tiukasti paketoitu rinnusten kohdalta ja minuun oli kiinnitetty useita letkuja. Oli tippaletku ja joku sellainen, joka nipistää sormesta ja mittaa sydämensykettä ja jotain muita letkuja, joiden tarkoitusta en tiennyt. Pelkäsin liikkua ja olin aivan täysin liikkumatta 12 tuntia. Makasin selälläni pimeässä huoneessa ja kuuntelin laitteiden piipitystä. Toivoin, että voisin nukahtaa ja herätä silloin, kun pääsen lähtemään kotiin. En kuitenkaan siinä kohtaa enää pystynyt nukkumaan. Olin vahvoissa kipulääkkeissä, jotka tekevät olon vähän sairaaksi ja kummaksi ja joka paikkaan särki. En tuntenut viiltävää haavakipua, vaan sellaista mustelmakipua. Eli tuntui kuin olisin ollut jonkun nyrkkeilysäkkinä ja hakattu oikein perusteellisesti. Hoitaja kävi vähän väliä katsomassa ja tyrkytti lisää kipulääkkeitä ja kyseli, että haluanko vessaan. En ottanut kipulääkkeitä, enkä uskaltanut yrittää nousta ylös. Menin vessaan hoitajan avustuksella vasta seuraavana aamuna. Käveleminen oli vaikeaa, sillä jokaisella askeleella keho hieman tärähtää ja tämä tärähtäminen sattui. En taipunut juuri ollenkaan, joten pöntöllä istuessa oli vaikeuksia kurottaa vessapaperiin ja sitten kurottaa kädellä hanuriin asti.

Minut päästettiin kotiin leikkauksesta seuraavana päivänä noin keskipäivän aikaan ja minua tultiin hakemaan autolla. Automatka oli helvettiä, sillä auto hyppeli jonkin verran katukivetyksissä, vaikka kuski yritti ajaa todella hiljaa. Kotona minulla oli erittäin suuria vaikeuksia kävellä edes lähikauppaan 200 metrin päähän. Jouduin vetämään kipuun vahvoja kolmiolääkkeitä ja ne tekivät olon tokkuraiseksi ja ärtyneeksi. En halunnut syödä mitään, sillä olo oli sen verran huono. Nukkuminen oli hankalaa, sillä jouduin nukkumaan pelkästään selälläni parisen viikkoa. Tämä teki selän kipeäksi ja jäykäksi. Tällaiselle skolioositapaukselle se oli iso juttu. En enää muista, kuinka kauan olin sairaslomalla, mutta olisiko ollut kolme viikkoa. Paraneminen kesti kuitenkin paljon kauemmin. Jouduin pitämään usean viikon yötä päivää korsettimaista liiviä, jonka tarkoitus oli painaa rinnukset kasaan ja ehkäistä arpien levähtäminen. Rinnukset oli pitkään niin turvoksissa ja täysin mustelmilla, että näytti siltä, kuin mitään rintavarustusmateriaalia ei olisi poistettu. Iho oli kummallisesti irti muusta kehosta. Tuntui, kuin rinnassa ihoni alla olisi ollut pelkkää ilmaa ja kuului kuvottava ritinä, kun painelin ihoa. Leikkaus meni kuitenkin hyvin ja parani ilman sen kummempia kommelluksia. Jälki oli hyvää verrattuna monen muun ihmisen leikkauslopputulokseen, vaikka nännini ovat vielä tänäkin päivänä vähän kuopalla ja siksi vältän paidattomana olemista jopa kesäkuumalla uimarannalla. Kirurgi todella osasi hommansa ja siitä kannatti maksaa. Tiedän kumminkin, että minulla homma meni poikkeuksellisen putkeen. Osalta ihmisistä joudutaan poistamaan ihoa, sillä tissien sisuksen hävitessä iho jää sisällöttömänä roikkumaan. Tästä voi jäädä hyvin isot ja näkyvät arvet. Osalla kirurgi ei ole osannut muotoilla rintoja ollenkaan miehen rinnuksen näköiseksi, vaan nännit ovat oudossa kohdassa tai koko rinnan yli on jopa voinut kulkea iso arpi.

Seuraava leikkaus ei sitten mennytkään yhtä putkeen minullakaan.
Kyseessä oli sukuelinkirurgian ensimmäinen osa, missä poistetaan kohtu ja munasarjat, poistetaan emättimen sisuskalvo ja ommellaan emätin umpeen. Jouduin tähän leikkaukseen menemään julkiselle, sillä Suomessa leikkauksia ei saa tehdä yksityisellä. Ulkomailla on sellaisia yksityisiä sairaaloita, jotka ovat kokonaan erikoistuneet sukupuolenvaihdosleikkauksiin. Kuten ensimmäisessä leikkauksessa jouduin nytkin olemaan syömättä 12 tuntia ja menemään sairaalaan hyvin aikaisin aamulla. Mutta toisin kuin ensimmäinen paikka, joka oli pieni ja tehokas, oli tämä toinen sairaala valtava monikerroksinen pytinki. Jouduin odottelemaan leikkauksen alkua parisen tuntia ja alku sujui samalla tavalla kuin ensimmäisessä eli puin sen hassun kaavun ja menin leikkaussaliin pöydälle. Mutta nyt jalkani aseteltiin levälleen pöydällä oleviin telineisiin ja sidottiin kiinni vöillä. Siinä kohtaa alkoi hirvittää ja hirvitys jatkui pari kuukautta putkeen. Minua pistettiin nukutuspiikillä ja valot sammuivat alle minuutissa.

Heräsin jossain kohtaa siihen, etten saanut henkeä. Olin valoisassa huoneessa ja näin epämääräisesti, miten ihmisiä kulki ympärillä. Olin täysissä nukutuspössyissä ja tajusin vain vaivoin, mitä tapahtui. Muistan vain kivun ja sen, etten saanut henkeä. Nukahdin pian uudestaan, kunnes heräsin taas siihen, etten saa henkeä. Kurkku ja nenäontelo tuntui rutikuivalta. En pystynyt liikkumaan ja aloin tuntea pientä pakokauhua. Jostakin syystä en saanut suutani auki ja kysyttyä ympärillä käveleviltä ihmiseltä, että mitä tapahtuu ja voisinko saada vettä. Tätä nukahtelua ja havahtelua kesti jonkin aikaa, kunnes minut siirrettiin osastolle. En muista tästä oikeastaan mitään, enkä tiedä, mikä se ensimmäinen paikka oli. Olisiko ollut heräämö tai joku vastaava. Joka tapauksessa, päädyin potilashuoneeseen sairaalan suurelle osastolle, missä oli kahdella käytävällä paljon potilashuoneita, joissa oli 1-4 potilasta kussakin. Minä olin jostain syystä yksinäisessä huoneessa. Oli iltapäivä sänkyä vastapäisellä seinällä olevan kellon mukaan. Olin letkuissa. Kädessä oli letku ja jalkoväliin kulki letkuja. Joka paikkaan särki niin paljon, etten pystynyt liikkumaan ollenkaan. En vaihtamaan asentoa edes sentin, kääntämään kylkeä, liikuttamaan jalkoja, nousemaan istuma-asentoon, en mitään. Jostain syystä hartioihin ja niskaan sattui niin paljon, että melkein vaikeroin ääneen. Hoitaja sanoi sen olevan ilmakuplia, sillä leikkauksessa keho pumpataan täyteen ilmaa ja menee hetki, että kaikki ilma poistuu. En ymmärtänyt, että mitä hittoa se tarkoittaa, enkä ymmärrä vieläkään. Hoitaja vaihtoi sängyn asentoa (se oli sellainen sähköinen sänky, jota voi säätää) ja kipu hartioissa katosi parissa tunnissa.

Pari ekaa päivää leikkauksen jälkeen oli kamalaa. En pystynyt liikkumaan lainkaan eli en pystynyt tekemään yhtään mitään. Toivoin, että voisin vaan nukahtaa ja herätä parin päivän kuluttua, mutta eihän siitä mitään tullut. En ole sohvaperuna, joka viihtyy telkan ääressä tai sängyn pohjalla kaikki päivät, vaan olen levoton duracell-pupu ja skolioositapaus. Aloin hermostua ja ahdistua heti sen jälkeen, kun pahin nukutuspössy haihtui ja aloin tulla pieneen pakokauhuun. Olin selälläni letkuissa sairaalasängyssä ja tuijotin vastapäisellä seinällä olevaa kelloa. Viisarit liikkuivat kuin hidastetussa ajassa. Välillä torkahdin hetkeksi ja kun heräsin, oli aikaa kulunut 3 minuuttia. Se oli turhauttavaa. Elämä oli pelkkää kivun ja epämukavuuden sietoa ilman mahdollisuutta tehdä itse asioille tai tilanteelle mitään. En voinut muuta kuin kärsiä.

En siis päässyt vessaan tai mitään, vaan olin tippaletkuissa ja jalkoväliin meni pari letkua, joista yksi imeskeli verta pois ja yksi meni suoraan virtsarakkoon asti ja kaikki pisuli valui letkusta pussiin heti ilmestyttyään. En muista, kauanko tätä täydellistä liikkumattomuutta kesti, enkä kirjoittanut tuolloin päiväkirjaa. 1-2 päivää nyt ainakin olin lähes täysin liikkumatta ja sen jälkeen pakottauduin liikkumaan sen verran, että vaihdoin aina asentoa, kun alkoi perse puutua. Pärjäsin siihen asti, kun perse taas puutui ja piti kammeta itsensä toiselle kankulle. Ja niin edelleen. Yhdessä kohtaa, olisiko ollut kahden päivän päästä, hoitaja ehdotti, että yrittäisin nousta istumaan. Hän neuvoi, miten pääsisin ylös siten, että sattuisi mahdollisimman vähän. Pääsin istumaan, mutta silmissä pimeni samantien ja jouduin käymään takaisin makuulle. Olin tosi huonossa hapessa muutaman päivän. Olen siis kohtuullisessa fyysisessä kunnossa ja olen aktiivinen ihminen. Mutta tuolloin olin aivan raihnainen ja silmissä pimeni ihan muutaman askeleen jälkeen. Ahdistuin yksinäisessä huoneessani, joten lähdin osaston käytäville vaeltelemaan. Jaksoin kävellä 10-20 metriä, kunnes piti käydä takaisin makuulle. Näin kuluivat päivät osastolla. Kävelin 20 metriä, menin sohvalle, kävelin 20 metriä, menin sohvalle jne. Alaruumiissa tuntui jatkuva vihlova kipu ja jouduin vetelemään vahvoja kipulääkkeitä ja verenohennuslääkettä, joka piti pistää piikillä ihoon. Neulakammoiselle hemmetin ahdistavaa. Selkäkipu oli sairaalan pehmeän sängyn vuoksi sen verran paha, että aloin nukkua lattialla. Pehmeä makuualusta pahentaa kipuja ja kotona olen nukkunut lattialla pelkällä petauspatjalla jo monta vuotta. Sairaalassa nukuin suoraan lattialla ilman mitään makuualustaa.

Virtsaletku otettiin pois parin päivän jälkeen, mutta leikkaus oli paskonut jotain alaruumiin hermoyhteyksiä ja en pystynyt käymään vessassa lainkaan omin avuin. Vaikka rakko olisi ollut kuinka täynnä, niin mitään ei tullut ulos. Se oli hemmetin outo tunne, kivulias myöskin. Hoitajien piti katetroida minut joka kerta. Eikun selälleen sängylle, housut kinttuihin ja jalat levälleen, niin hoitaja asensi letkun. Tämän ongelman vuoksi jouduin jäämään sairaalaan paljon pitemmäksi aikaa kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Hoitajilla oli laite, jonka avulla he pystyivät mittaamaan, että kuinka monta prosenttia ihmisen virtsarakon tilavuudesta on nestettä ja he mittailivat minua alvariinsa. Välillä sain omin avuin tyhjennetyksi vain neljäsosan ja loppu tavara kieltäytyi tulemasta ulos. Taas katetroitiin.

Lopulta hommat alkoi toimia, joten pääsin kotiin. Vajaa viikon olin sairaalassa. Olo oli yleisesti paljon huonompi kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja kivut paljon suuremmat. Alaruumiissa tuntui jatkuvaa viiltävää kipua ja välillä polttavaa kuumotusta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta se oli sellaista ahdistavaa, todella veemäistä kipua. Verta vuosi koko ajan yötä päivää ja jouduin pitämään kuukautissidettä. Öisin piti nukkua pyyhkeen päällä, sillä verta vuosi siteestä ohi. Housuja joutui vaihtamaan koko ajan.

Sitten yhtäkkiä muutaman päivän kotiintulon jälkeen hommat kävi astetta jännemmäksi täysin ennalta-arvaamattomasti. Olin vanhempieni luona perheillallisella ja istuimme koko porukka ruokapöydän ääressä. Yhtäkkiä tunsin hanurissani jotain lämmintä ja nousin ylös. Tuoli oli veressä. Juoksin vessaan, housut kinttuihin. Kuukautissiteeni oli niin veressä, että se suorastaan tihkui verta. Oli siis niin täynnä, ettei pystynyt imemään enää yhtään enempää. Istuin pöntölle ja lirinä vaan kävi. Verta vuosi niin runsaasti. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt on joku haava ratkennut ja vuodan kuiviin. Äitini etsi minulle sairaalasta saamieni paperien seasta päivystyksen puhelinnumeron ja soitin päivystysnumeroon pöntöltä veren liristessä. Minun käskettiin soittaa ambulanssi ja tulla heti osastolle. Äitini, joka on itse sairaanhoitaja, käski minun tulla lattialle makuulle, sillä hänen mielestään se olisi verenvuodon kannalta parempi asento. Isäni soitti ambulanssin. Vuosin verta suihkuamalla. Äitini yritti painaa pyyhkeellä, mutta pyyhe kastui sekunneissa läpimäräksi verestä. Ambulanssin tulo kesti todella, todella kauan, vaikka olimme pääkaupunkiseudulla suhteellisen keskeisellä paikalla.

Minuutit kuluivat ja ambulanssia ei kuulunut. Silloin luulin ihan tosissani, että kuolen. Ajattelin, että nyt on se hetki, kun minä kuolen. Näin minä kuolen. Minä kuolen sukupuolenvaihdosleikkauksen komplikaatioon ja se on täysin omaa syytäni. Minun ei ollut pakko mennä tähän leikkaukseen. Kukaan ei pakottanut minua tähän. Minua varoitettiin sairaalassa ennen leikkausta, että leikkauksissa voi olla vakavia komplikaatioita ja ihmisiä on kuollut. Otin riskin ihan omasta vapaasta tahdostani. Nyt maksan siitä. Olin valmis ottamaan riskin ja nyt maksan siitä hengelläni.

Näitä ajatuksia pyörittelin maatessani eteisen lattialla verilammikossa. Aloin huutaa ja äitini oli sitä mieltä, että olen menossa verenhukasta johtuvaan shokkiin. Ambulanssi tuli lopulta ja minut vietiin sairaalaan. Minut vietiin takaisin sille osastolle, jossa olin ollut leikkauksen jälkeen. Lääkäri tarkisti ompeleet alapäästä ja totesi niiden olevan paikallaan. Minulle annettiin jotain verilääkettä (en enää muista mitä, olisiko ollut verenohennuslääkettä) ja päädyin takaisin sairaalasängylle osaston huoneeseen. Keho oli kuin tulessa. Kuumotti ja hiki valui. Mutta verenvuoto lakkasi. Leikkauksen jäljiltä alavatsaan jää tyhjää tilaa ennen kuin sisäelimet järjestyvät pikkuhiljaa uudelleen. Ilmeisesti tuollaiseen tyhjään tilaan oli pakkautunut verta, joka sitten päätti tulla kaikki kerralla ulos. Mikään paikka ei ollut repeytynyt. En vuotanut kuiviin, vaikka menetinkin paljon verta ja olo oli todella heikko. Jouduin takaisin sairaalaan pariksi päiväksi.

Koettelemukset eivät loppuneet tähän. Päästyäni viimein takaisin kotiin sain jonkin sortin tulehduksen. Koko alaruumista särki ja käveleminen ja erityisesti istuminen oli vaikeaa. Eikun takaisin sairaalaan ja gynekologin tuoliin haarat levällään. Paikat tutkittiin ja eritenäytteitä otettiin. Gynen mielestä paikat näyttivät normaalilta eli mitään ei ollut revennyt eikä mitään näkyvää tulehdusta ollut. Näytteet lähetettiin labraan tutkittaviksi ja minulle määrättiin antibiootteja. Näytteistä paljastui tulehdus, joka onneksi hoitui nopeasti antibiooteilla, eikä tullut takaisin.

Kipu ja verenvuoto jatkui pitkään. Päädyin saikulle paljon pitemmäki aikaa kuin oli arvioitu. Eräänä aamuna heräsin siihen, kun koko alaruumis tuntui tulikuumalta ja sykkivältä. Heitin peiton syrjään ja havaitsin makaavani verilammikossa. Kylmä hiki nousi samantien otsalle ja pelkäsin, että nyt on lopullisesti joku paikka revennyt ja joudun taas soittamaan ambulanssin. Housut ja lakanat vaihtoon, minkä jälkeen huomasin, että verta ei tule enää. Ei tarvinnut soittaa ambulanssia ja palata sairaalaan. Tapaus kuitenkin aiheutti minulle verenvuotopelon, josta en ole vieläkään toipunut. Aina, kun alaruumiissa tuntuu oudolta, ensimmäinen ajatus on, että joku paikka on revennyt ja verta alkaa vuotaa lirisemällä. Verenpaineet nousee kattoon ja saan pitkään rauhoitella itseäni, että ei sitä verta vuoda, katso vaikka.

Alapää tuntui kuukausia oudolta, kipeältä ja kuivalta. Emättimen kalvon poistaminen tekee sen, että kiihottuessa nesteet ei enää lähde liikkeelle eli paikat kuivuu. Tämä tuntui oudolta, ihan toisenlaiselta kuin olin kuvitellut ja aloin vakavissani miettiä, että olisin voinut oikeastaan jättää tämän väliin. Mistään ei tullut mitään ilman liukkaria ja orgasmi oli kivulias. Ei lainkaan miellyttävää. Hinta uusista vermeistä, joiden toiminnasta ei ole takeita, alkoi tuntua liian kalliilta. Tätäkö tämä onkin? Kipua, kuumotusta ja verenvuotoa? Päätin, että en enää uskalla jatkaa. En enää halua jatkaa. Päätin pelastaa alkuperäisistä vermeistäni sen, mitä niistä vielä oli jäljellä, vaikka olen yhä sitä mieltä, että antaisin toimivasta peniksestä mitä tahansa. Leikkausten tosiasiallisista vaikutuksista puhutaan liian vähän. Tiesin itsekin liian vähän. Päätin viheltää pelin poikki, soitin sairaalaan ja peruin seuraavan leikkaukseni.

Pari kuukautta myöhemmin limakalvoni yllättäen parantuivat ja liukkarin tarve katosi. Paikat ovat kuitenkin vielä tänäkin päivänä todella arat. Pelkkä ajatus uudesta leikkauksesta on ahdistava. Seuraava leikkaus olisi ollut varsinaisen peniksen rakennusleikkaus eli hyvin suuri ja vaikea operaatio. Ajatus tästä leikkauksesta on pelkästään ahdistava. Näin netissä dokumentin brittiläisistä transnuorista ja yksi seurattavista nuorista oli biologinen nainen, jolle tehtiin phalloplastia eli peniksenrakennusleikkaus. Pätkien katsominen oli kuvottavaa ja tunsin fyysistä kipua ja ahdistusta. Hinta uusista vermeistä on liian kallis.

Haluaisinko peniksen? Haluaisin. Koen hyvin voimakkaasti, että olen nykyisenlaisena vajaa ja minulla on väärät vehkeet. Jos olisi mahdollista saada täysin toimiva penis en epäröisi yhtään vaihtaa nykyistä vehjettäni siihen. Mutta oikea maailma ei ole taikamaailma, missä taikasauvan heilautuksella voidaan kasvatella ihmisille kehonosia tai poistaa niitä. Todellisuudessa joudut menemään veitsella leikattavaksi ja lopputulos ei ole onnistuneenakaan lähelläkään aitoa penistä.

On ihmisen oman edun mukaista, jos hän voi välttyä näiltä leikkauksilta! Tätä ei voi liikaa painottaa! On ihmisen oman edun mukaista, jos hän voi saada päänsä kuntoon ja ”eheytyä” sukupuolidysforiasta. Kuten olen todistanut, valtaosalla sukupuolidysforiaa kokevista ihmisistä on psyykkisiä ongelmia, jotka oireilevat dysforiana ja he voivat parantua dysforiastaan, kun ensin selvitetään, että mikä heidän varsinainen ongelmansa on ja he saavat hoitoa tuohon ongelmaan. Osalla dysforia katoaa ajan myötä. Ei ole mitään empatian puutetta sanoa, että leikkauksiin ei pidä kannustaa! Sukupuolenvaihdoshoidot ovat erittäin dramaattisia, brutaaleja ja peruuttamattomia ja jos käy huono mäihä, niin voit paskoa niillä terveytesi! Yhteiskunnallisen ilmapiirin ei missään nimessä tule olla sellainen, että dysforiaa kokevia kannustetaan sukupuolenvaihdoshoitoihin!

On aivan täysin vastuutonta kannustaa lapsia tai nuoria näihin hoitoihin! Lapsen tai nuoren transidentiteettiä ei pidä tukea kuin äärimmäisessä poikkeustapauksessa. Lähtökohtaisesti lapsen tai nuoren transidentiteettiä ei pitäisi tukea milloinkaan.

Myös sateenkaariliikkeen on lakattava promoamasta leikkauksia ja ”sukupuolenkorjausta” (eli sukupuolenvaihdosta) ylipäätään. Ai sä koet olevasi väärässä kropassa? Ei hätää, menet leikkaukseen ja sen pituinen se. Homma ei todellakaan mene näin. Sateenkaariliikkeen transpuheet ovat aivopesua, jolla saadaan ihmiset kuvittelemaan, että heistä voisi oikeasti tulla vastakkaisen sukupuolen yksilö. Homma ei todellakaan ole näin yksinkertaista, vaan sukupuolenvaihdos on äärimmäisen raskas ja kivinen prosessi ja lopputulos ei ole lähelläkään aitoa ja luonnollista. Sukupuolta ei ole mahdollista vaihtaa. Sinusta ei koskaan voi tulla vastakkaisen sukupuolen yksilöä. Sinä tulet ikuisesti olemaan sitä sukupuolta, johon synnyit, joten on parempi vain vetää syvään henkeä ja hyväksyä se. Se on ihan oikeasti se helpompi tie ja jos vaan suinkaan kykenet hyväksymään kehosi edes kakistellen, niin tee niin ja luovu transhoidoista. Sukupuolenvaihdoksen lopputulos on pelkkää feikkiä. Minä olen muka-mies. Tulen ikuisesti olemaan vain leikelty nainen. Sukupuolenvaihdoksesta on mediassa ja sateenkaariaktivistien kampanjoissa maalailtu kohtuuttoman ruusuinen kuva.