Viimeisen muurin takana on totuus

Nyt ollaan totisesti jännän äärellä.
Blogi on elänyt hiljaiseloa viime ajat, koska olen ollut uimassa ihmisyyden haisevimmassa sontaviemärissä. Olen nyt kuitenkin palannut sieltä ja minulla on vähän tarinaa kerrottavana. Varoitan kuitenkin ennakkoon, että tämä ei ole lainkaan kiva tarina. Kerron tämän silti, koska tästä pitää ehdottomasti puhua ja, noh, siksihän minä täällä olen, että puhun asioista, joista kukaan muu ei halua puhua. Teitä on varoitettu.

Aiemmassa kirjoituksessani kerroin Viivi Luomasta, joka aiheutti viime marraskuussa kohua Ylen Perjantai-ohjelmassa. Kyseessä on itsensä mieheksi kokeva biologinen nainen, joka kävi läpi transtutkimukset ja sai transsukupuolisuusdiagnoosin, mutta päätti olla menemättä transhoitoihin. Minä tutustuin kyseiseen henkilöön IRL. Tällä tuttavuudella oli kannaltani dramaattiset seuraukset. Kyseinen henkilö oli minulle peili ja hänen kauttaan sisäistin monta asiaa, joita olin pyöritellyt jo jonkin aikaa, mutta joiden kanssa en ollut jotenkin päässyt edemmäs. Tämä koko blogihan on alunperinkin lähtöisin skeptisyydestä ja ajan kuluessa kävin koko ajan vain entistä skeptisemmäksi tietojeni karttuessa. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani, epäilyistäni ja fiiliksistäni ja tämän blogin olemassaolon aikana olen muuttanut kantaani transsukupuolisuudesta ja kallistuin voimakkaasti sen kannalle, että sukupuoliristiriitakokemukset selittyvät traumoilla ja muilla päävammoilla ja että koko transsukupuolisuuden olemassaolo voidaan kyseenalaistaa.

Olen potenut outoa, selittämätöntä ristiriitaa jo pitemmän aikaa. Puhutaan useammasta vuodesta. Yllä linkatut kirjoitukset ilmentävät tätä ristiriitaa varsin julmalla tavalla. Olen pystynyt alusta asti myöntämään itselleni ja maailmalle, että olen nainen ja että transhoidot eivät ole tehneet minusta miestä, vaan ainoastaan muokkaillun naisen. Olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni ja kritisoinut voimakkaasti transaktivisteja. Olen sanonut olevani niin kyllästynyt transrummutukseen, että haluan irtisanoutua koko transsukupuolisuudesta. Tästä huolimatta olen kuitenkin itse transsukupuolinen ja en voi lakata kokemasta keho- ja sukupuolidysforiaa. Dysforiani on niin paha, että se aikoinaan ajoi minut lähes itsemurhaan ja kaikesta tästä julmasta itsekritiikistä huolimatta olen aina kokenut, että sukupuolenvaihdos pelasti henkeni. Mutta silti jokin on hiertänyt minua aina. Olen aina sanonut, että en kaikesta itsekritiikistäni huolimatta ole koskaan katunut transhoitoja, enkä halua palata takaisin siihen, mitä joskus olin. Tämä on totuus, sillä tämä on sitä, mitä olen aina oikeasti kokenut. Tiedostin friikkiyteni, mutta siitä huolimatta pidin muutoksista kehossani ja en halunnut luopua niistä. En koskaan kokenut minkäänlaista katumusta tai kaipuuta entiseen. En yhtään minkäänlaista. Mutta silti jokin hiersi yhä vain. Tuo hiertäminen alkoi vaivata minua. Se vaivasi lopulta niin paljon, että en voinut enää jättää sitä huomiotta, vaan se oli pakko kohdata. Aikani mietittyäni ymmärsin, että en ole tosiaan koskaan ollut katuja, enkä ole kaivannut entistä minääni, vaan ongelma on kokemus siitä, että valehtelen. Minä tiesin aina olevani nainen. Minä tiesin aina, että minusta ei voi tulla koskaan miestä. Tiesin, mutta en sisäistänyt, ja tämänkin ristiriidan minä aina ymmärsin. Tietoisuus oikeasta sukupuolestani alkoi vaivata minua, sillä tiesin myös, että esiintyessäni miehenä minä valehtelen. Minä valehtelen itselleni ja minä valehtelen muille. Uskottelen muille olevani jotakin, mitä en ole. Minun nimeni ei ole oikea nimeni. Minulla on väärät paperit. Minun identiteettini on keksitty identiteetti. Tuota ihmistä ei ole olemassa, vaan minun oikea nimeni on se nimi, jonka sain syntymässä vanhemmiltani, ja tuo nimi on tytön nimi. Minä elän valheessa ja yhteiskunta on legitimisoinut tuon valheen. Tietoisuus valehtelustani alkoi painaa minua ja siitä muodostui lopulta vyyhti sisimpääni ja paino hartioilleni. Tästä huolimatta olin yhä transsukupuolinen ja koin aina, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu. Tämä kaikki ei ole katumusta, vaan sillä on enemmän tekemistä sen kanssa, että millainen persoona olen. Minä vihaan valehtelua ja kartan sitä tietoisesti. Mutta jotenkin koko elämästäni oli tullut valhe. Elämääni miehenä liittyi muutakin salailua. En esimerkiksi voinut mennä saunaan tai uimahalliin kummallekaan puolelle, koska näytin mieheltä, jolla on naisen jalkoväli. Tätä juttua sain aina salailla myös esimerkiksi työpaikan pukuhuoneessa ja minun piti joka ikinen päivä tunkea alkkareihini täytettä ja joskus kauhuissani tarkistin monta kertaa päivässä, että täyte on varmasti paikoillaan, sillä säikähdin unohtaneeni sen. Ja joskus unohdinkin. Jouduin keskusteluissa kiertämään joitakin kysymyksiä tai kertomaan puolitotuuksia, sillä minä en koskaan ole ollut poikalapsi tai teinipoika ja siten minulta puuttuu monet miesten kasvuun liittyvät tyypilliset kokemukset. Koin, että olen mies ilman menneisyyttä, mutta olen samaan aikaan myös nainen, joka on kuollut. Tämä oli hyvin hämmentävä ajatus.

Olen viime vuodet kehittynyt huimasti ihmisenä ja olen päässyt yli lähes kaikista ongelmistani ja saanut kaikki lukkoni auki. Koin erityisesti Suomeen palattuani viime vuoden lopulla, että elämäni on nyt paremmin kuin koskaan aikaisemmin, koska kaikki lukkoni ovat avautuneet. Olin vuosia ja vuosia aikaisemmin rakentanut ympärilleni muureja tiedostamattani ja havahduin muurien olemassaoloon vasta niiden alettua aiheuttaa ongelmia. Vietin vuosia repien näitä muureja yksi kerrallaan alas. Suomeen palattuani koin, että viimeinenkin muuri on kaadettu ja niitä ei enää ole. Olen puhdas. Sitten elämässäni tapahtui muutoksia, joiden seurauksena järkytykseksekseni huomasin, että vielä yksi muuri on jäljellä ja että minä en näe sen taakse lainkaan. Sisuksissani oli vielä yksi lukko, mutta en jostain syystä saanut siitä mitään otetta ja en käsittänyt, mitä sen takana voisi olla. Ymmärsin vain, että sen takana oli jotakin hyvin pelottavaa. Siellä oli jotakin niin pelottavaa, että mieleni kytkeytyi pois päältä yrittäessäni saada siitä otetta. Asia alkoi vaivata minua enemmän ja enemmän.

Samaan aikaan, kun aktiivisesti hengailin Viivi Luoman kanssa, kuuntelin hänen näkemyksiään ja peilasin itseäni häneen, aloitin vanhan päiväkirjani järjestelmällisen läpilukemisen, sillä halusin tutkia menneisyyttäni. Ajattelin, että sieltä ehkä löytyy vastaus siihen, mikä minua hiertää. Pidin hyvin aktiivisesti päiväkirjaa vuodesta 2007 vuoteen 2015 ja kirjoitin sinne paitsi ajatuksiani ja fiiliksiäni lähes päivittäin, niin myös kokonaisia esseitä erilaisista aihealueista. Kyseiseen päiväkirjaan on kokonaan dokumentoitu transprosessini, sitä edeltävä aika ja sen jälkeinen aika, elämäni synkin ajanjakso sekä myös ideologiset ja maailmankuvalliset heräämiseni. Kaivoin tämän kaiken esiin ja aloitin lukemisen aivan alusta. Olin järkyttynyt siitä, mitä löysin. Päiväkirjasta paljastui asioita, jotka olin aivan kokonaan unohtanut tai joiden merkitystä en joko muistanut tai ollut ymmärtänyt. Päiväkirjan lukeminen sai minut ymmärtämään elämääni aivan uudella tasolla. Kaiken tämän peilaamisen ja vanhojen kirjoitusteni lukemisen kautta asiat kirkastuivat, palaset loksahtivat paikoilleen, sisäistin kunnolla asiat, joita olin pyöritellyt tai yrittänyt pyöritellä jo useamman vuoden. Silmäni aukenivat.

Lopputulos tästä kaikesta oli se, että ymmärsin tehneeni hirvittävän, kammottavan, brutaalin virheen.

Viivi Luoma on lähestulkoon julmuuteen asti rehellinen henkilö. Eli siis samanlainen kuin minä. Hän sanoi minulle monta asiaa, jotka olen sanonut itselleni, mutta joita en ollut koskaan aiemmin kuullut toisen ihmisen suusta ja nimenomaan päin naamaa sanottuina. Toisen ihmisen sanomina ja hänen reaktioillaan höystettyinä nuo asiat, jotka tiesin ja jotka olin itselleni myöntänyt, saivat jotenkin ihan uudenlaisen merkityksen ja kolahtivat paljon kovempaa. Jouduin ensimmäistä kertaa sellaiseen tilanteeseen, jossa minun piti ihan oikeasti, ja Aikuisten Oikeasti, kohdata oma kehoni ja sen rajat. Minun piti kohdata se, että mitä kehoni on ja mitä se ei ole. Katsoin peiliin ja ensimmäistä kertaa näin itseni sellaisena kuin olen. En nähnyt jotakin oman mieleni vääristymää, niinkuin tähän asti, ja mikä tärkeintä, en pystynyt enää pakenemaan harhoihini, vaan näin oikean, todellisen itseni sellaisena kuin se on. Katsoin peiliin ja ymmärsin, että viimeisen muurin takana on totuus. Peilistä katsoi takaisin nainen, sillä nainen minä olen, ja minulla on XX-kromosomit ja naisen vermeet. Minulle valkeni tuhannen auringon voimalla, että miten käsittämättömän harhainen ihminen minä olen ollut. Katsoin peilin naista ja viimeinkin sisäistin, että tuo nainen olen minä. Mutta en ole mikä tahansa nainen, vaan rikottu, silvottu, muokkailtu nainen. Minulta on leikattu ruumiinosia irti. Minulla ei ole rintoja, sillä ne on leikattu irti, ja alavatsassani on arpia, jotka ovat olleet haavoja, joiden kautta muutakin kehooni luonnollisesti kuuluvaa on leikattu irti. Kasvonpiirteeni ovat muuttuneet. Naamassani kasvaa karvaa. Ääneni on täysin tunnistamattomaksi muuttunut. Eikä pillu muutu kyrväksi vain tahtomalla niin. En voi siittää lasta ja olen steriili naisenakin. Minä en ole mies. Minä en ole lähelläkään miestä. Minusta ei koskaan tule miestä. Yritin ja epäonnistuin surkeasti ja tein vain itsestäni täyden pellen. Nykyinen nimeni ei ole oikea nimeni. Identiteettini on keksitty identiteetti ja minulla on väärät paperit. En ole mies, vaan olen silvottu nainen, outo nainen, friikki nainen, ruma ja kammottava nainen, kuvottava ja luotaantyöntävä nainen, jota kaikki katsovat oudoksuen, kammoksuen ja inhoten. Olen elänyt vuosia valheessa ja uskotellut itselleni olevani jotakin, mitä en ole, ja uskonut voivani saada asioita, joita en voi koskaan saada. Katsoin itseäni ja luhistuin täysin. Kysyin itseltäni ja ensimmäistä kertaa kysyin täysin tosissani: "Voi hyvä Luoja, mitä minä olen tehnyt?" Sitten kuulin sanat: "Ihmisessä, joka tekee itselleen jotain tuollaista, on pakko olla jotain outoa. Sinä sait, mitä halusit. Olisit tyytyväinen!" Mieleni kirkui. Minä sain, mitä halusin. Mutta en koskaan ymmärtänyt, mitä halusin. En koskaan oikeasti ymmärtänyt, mitä olin tekemässä, minne olin pyrkimässä. Se tässä onkin kaikkein traagisinta. Olen hyvin harhainen, sairas ihminen. Olen sairas lesbonainen, jolla on vääristynyt käsitys molemmista sukupuolista ja tämän kautta vääristynyt käsitys myös omasta sukupuolestaan. Olen friikki yksilö, jolla on vääristynyt käsitys maailmasta ja ihmisistä. Vanhasta päiväkirjastani paljastui asioita, jotka olin unohtanut, ja joiden perusteella päättelin näin jälkikäteen kärsineeni vuosia post-traumaattisesta stressioireyhtymästä täysin tietämättäni. Kaikkien näiden asioiden kautta pääni on sanonut poks. En koskaan ymmärtänyt sitä. En ennen kuin nyt. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Minä hyppäsin kaninkoloon. Olen mennyt yli siitä rajasta, jonka jälkeen ei ole enää paluuta. En saa koskaan takaisin jotakin sellaista, joka on kerran leikattu irti. Sukupuolenvaihdoshoidot ovat peruuttamattomia. Kun ruumis kerran rikotaan, niin sitä ei enää koskaan saada ehjäksi. Minä olen aivan täysin korjauskelvoton. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Minä olen vain rikkinäinen ja hämmentynyt lesbotyttö. En mitään muuta. En ole koskaan ollut mitään muuta. Enkä voi koskaan tulevaisuudessakaan olla mitään muuta. En voi koskaan olla mitään muuta kuin nainen, vaikka kuinka itseni mieheksi kokisin tai haluaisin olla mies. Muun väittäminen tai uskotteleminen on silkkaa paksua valhetta ja siinä valehtelen ennen kaikkea itselleni, sillä minä kyllä tiedän totuuden, vaikka muut eivät tietäisi. Se, että ylipäätään päädyin tähän pisteeseen asti, johtuu omasta harhaisuudestani ja sairaalloisuudestani. Se, että päädyin tänne asti, johtuu siitä, että olen hyvin sairas. Minulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, että kuka ja mikä olen, sillä en voi ikimaailmassa tulla toiseksi ihmiseksi. Traagista tässä on se, että minun piti käydä lihamyllyn läpi sen ymmärtääkseni. Mutta samanaikaisesti the truth will set you free. Kun minä ensimmäisen kerran kaiken tämän vuosien transuilun (ja kaiken siihen liittyvän salailun) jälkeen laitoin mekon päälleni ja totesin, että nyt olen nainen, niin tunsin silkkaa helpotusta. Nyt olen viimein lakannut valehtelemasta maailmalle ja ennen kaikkea itselleni. Se tuntui ainoastaan hyvältä. Olen tässä kahlannut läpi detransitioituneiden (=vaihtaminen takaisin alkuperäiseen sukupuoleen) naisten blogeja oppiakseni keinoja tulla toimeen uudessa tilanteessani ja heistä eräs sanoi osuvasti: sukupuolenvaihdoshoitojen perimmäinen tarkoitus ja päätepiste on aina detransitio. Sillä silloin hoidoista on ollut henkilölle jotakin todellista hyötyä, sillä hän on oppinut hyväksymään kehonsa ja sukupuolensa ja siten päässyt ongelmastaan (sukupuoliristiriidasta) yli. Minullekin sukupuolenvaihdos oli ennen kaikkea irtiotto naiseudesta. Pääsin sukupuolenvaihdoshoitojen aiheuttamien muutosten myötä tarkastelemaan naiseutta hieman ulkopuolelta käsin ja kykenin siten katselemaan asioita uudesta vinkkelistä. Tämän vuoksi olen tässäkin blogissa aiemmin puhunut siitä, että koin hyötyneeni sukupuolenvaihdoksesta aivan ehdottomasti. Olin alkujani hirveä räjähdysherkkä draamapesäke ja angstipallo. Sukupuolenvaihdos ratkaisi kaikki nuo ongelmat, rauhoituin ja pääsin elämässä eteenpäin. Löysin aiemmin mainitusta vanhasta päiväkirjastani vuodelta 2010 tekstin, jossa pohdin sukupuolijuttuja ja kirjoitin siinä, että haluan vain olla oma itseni. Nyt olen löytänyt sen oman itseni ja naisena oleminen on osa tuota itseä. Se henkilö, joka minä olen, on nainen. Miljoonan taalan kysymys kuitenkin on, että olisiko näitä ongelmia ollut mahdollista hoitaa ja ratkaista jollain muulla tavoin kuin hormoneilla ja leikkauksilla, esimerkiksi terapialla. Muihinkin vaikeisiin mielenterveyshäiriöihin on olemassa toimiva terapiamuoto (kuten anoreksiaan). Miksei siis sukupuoli-identiteettivammaankin? On paljon toistettu klisee, että kukaan ei hoida anoreksiaa rasvaimuilla. Minun kohdallani on tosin jo myöhäistä. Minua ei koskaan edes yritetty hoitaa terapialla, joten emme saa koskaan tietää, että olisiko se auttanut. Minä olen jo mennyt yli sen rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta.

Omat epäilyni ja skeptisten ajatusten pyörittelyt eivät ole uusi juttu, kuten jo tässäkin blogissa aiemmin julkaissut tekstit osoittavat. Olin yli vuoden putkeen ulkomailla syksystä 2016 loppuvuoteen 2017. Otin viimeisen hormonipiikkini ennen lähtöä. Olen tässä kohtaa (10.2.2018) ollut ilman hormonihoitoa lähes puolitoista vuotta. Huomasin jo alkuvuodesta 2017, että hormonien vaikutuksen hälvettyä oloni alkoi muuttua ja muutokset kävivät koko ajan vahvemmiksi. Isoin muutos oli itkuherkkyyden palautuminen. Minähän olen alkujani suorastaan itkupilli, sillä taidehomona minussa on voimakasta herkkyyttä. Näen merkityksiä ja kauneutta sielläkin, missä niitä ei ole, ja reagoin niihin voimakkaasti. Mutta hormonihoidon aloittamisen myötä kadotin kokonaan kyvyn itkeä. En pystynyt itkemään, vaikka olisin halunnut ja vaikka olo olisi ollut aivan hirveä. Minusta tuli jotenkin emotionaalisesti turta ja itkuherkkyyden alkaessa palailla hormonitauon vuoksi huomasin kadottaneeni jonkun yhteyden tunteisiini ja sisimpääni. Tuo yhteys alkoi palailla itkuherkkyyden myötä. Olin järkyttynyt huomatessani, että olin unohtanut, miltä monet tunteet tuntuvat. Kadotin yhteyden sisimpääni ja minuuteeni, koska menetin kyvyn tuntea ja käsitellä tunteita. Ymmärsin tuolloin, että minulla oli alun alkaenkin jo ennen transhoitoja emotionaalisia lukkoja, joita en ollut pystynyt käsittelemään. Hormonihoito pahensi tätä ongelmaa katkaisemalla yhteyden tunteisiini. Aloin jo keväällä ja alkukesästä 2017 miettiä hormonihoidon lopettamista kokonaan, kun ymmärsin, mitä se oli minulle tehnyt. Näiden emotionaalisten muutosten lisäksi minulle alkoi ilmestyä enemmän ja enemmän fyysisiä oireita, joista näkyvimpänä hiusrajan yhtäkkinen nopea vetäytyminen. Luin hormonivalmisteen pakkausselostetta ja tunnistin haittavaikutuslistasta useita oireita, joita en ollut aiemmin osannut yhdistää hormoneihin, mutta joiden tajusin ilmaantuneen vasta hormonihoidon aloittamisen jälkeen. Olin jo aiemmin perseillyt leikkausten kanssa ja hormonien jatkaminen alkoi hirvittää. Aloin miettiä, että mitä helvettiä oikein teen itselleni. Mitä helvettiä olen jo tehnyt itselleni? Sen minä olin jo vaikeimman kautta oppinut, että leikkaus ei ole huviretki, mutta nyt sain tuntea nahoissani, että hormonit eivät todellakaan ole karkkia. Kun tulin tietoiseksi emotionaalisista lukoistani ja kun jouduin vastatusten tuon aiemmin mainitun viimeisen muurin kanssa, niin minun oli aivan pakko myöntää itselleni, että minulla on todella, todella suuri ongelma. En voinut enää ignoorata sitä tai edes yrittää selitellä sitä olemattomiin. Sitä oli pakko lähteä tutkimaan. Aikani räpiköityäni sain revittyä viimeisen muurin alas. Lopputulos on tässä. Muurin romahtaminen avasi semmoiset syöverit, ettei tosikaan, ja imeydyin ihmisyyden pimeimpiin ja likaisimpiin viemäreihin useaksi viikoksi. Tässä kohtaa olen jo pureksinut asiaa jonkun aikaa, mutta kovin paljon helpommaksi tämä ei ole käynyt. Voisin vieläkin hyppiä seinille lähes päivittäin. Ja matka on vasta alussa kaikinpuolin. En ole tehnyt mitään satunnaista vaatteidenvaihtoa ja lääkärille avautumista konkreettisempia toimenpiteitä.

Ei ole mahdollista syntyä väärään kehoon. Ihmisen keho on ollut olemassa jo kauan ennen kuin tietoisuus tai identiteetti ovat muotoutuneet. Keho ja mieli eivät ole toinen toisistaan irrallisia tai olemassa erillisinä tai yksittäisinä. Ne ovat aina yhtä. Ajatuskin siitä, että joku voisi olla sisäisesti vastakkaista sukupuolta, on aivan täysin naurettava. Transsukupuolisuus on identiteettihäiriö ja tämä häiriö on korvien välissä, ei kehossa. Sukupuoli on kehon fyysinen ominaisuus samaan tapaan kuin pituus, kengänkoko tai hiusten väri. Sukupuolta ei voi vaihtaa yhtään sen enempää kuin vaikka rotua tai pituutta voi vaihtaa. Ei ole millään tasolla normaalia vihata omaa kehoaan tai tuntea, että oma keho on väärä. Transsukupuolisuus muistuttaa kaikin puolin hyvin läheisesti anoreksiaa. Kyseessä on ikäänkuin samankaltaisen oireilun eri ilmenemismuoto. Transsukupuolisuus on erittäin vakava, täysin vittumainen sairaus. Maailma meni metsään siinä kohtaa, kun T sisällytettiin LGBT:hen (lesbian gay bi trans). LGB ovat seksuaalisia suuntautumisia, transsukupuolisuus on mielenterveyshäiriö. Transsukupuolisuus ei ole mitään sukua homoudelle. Kyse on aivan täysin eri ilmiöistä ja niistä ei voida puhua samassa kontekstissä. Transsukupuolisuuden samaistaminen homouteen on ainoastaan vääristänyt ja sotkenut asioita ja tehnyt niistä vaikeammin ymmärrettäviä. Olen varma, että saan nyt kuulla paljon siitä, että en ole "oikeasti" trans. Mikä on "oikea" trans? Ei ole olemassa oikeita tai vääriä transsukupuolisia, kuten ei ole oikeita tai vääriä anorektikkojakaan. On vain ihmisiä, joita yhdistää sama tietty ongelma, eli tässä tilanteessa sukupuolidysforia ja siihen liittyvä psyykkinen oireilu. "Transsukupuolisuus" on täten psykiatriaan liittyvä lääketieteellinen termi, joka tarkoittaa ihmistä, jolla on hyvin pahasti vääristynyt kehonkuva ja identiteetti sukupuoleen liittyen. Tässä kontekstissä minä olen "oikea" transsukupuolinen, sillä kehonkuvani on syvästi vääristynyt ja kärsin syvästä kehodysforiasta, niin syvästä, että päädyin menemään leikkauksiin ja juridiseen sukupuolenvaihdokseen asti. Kärsin vakavasta dysforiasta yhä, mutta ero entiseen on se, että nyt jokin lukko päässäni on avautunut ja olen lopputuloksena vähemmän harhainen kuin aiemmin. Sen sijaan, että ruokkisin sairauttani tai kieltäisin sen olemassaolon, niin myönnän, että miten paha ongelma minulla on ja yritän parantua siitä. Käyttääkseni jälleen kerran anoreksiaa esimerkkinä: sen sijaan, että anorektikkona käyttäisin aikani pro-ana -sivustoilla ja foorumeilla ihannoimassa sairauttani ja rinkirunkkaamassa muiden yhtä sairaiden ihmisten kanssa, niin myönnän, että minulla on paha mielenterveysongelma, jolle täytyy tehdä jotakin. Helppoa tämä ei ole tosin vieläkään, kaukana siitä. Lähdin eräänä päivänä kauppakeskukseen hameessa ja muissa naisten vaatteissa ja dysforia iski minua naamaan kuin pirun rautainen, piikikäs nyrkki. Olin jo unohtanut, miltä dysforia voi tuntua ja miten hirvittävän paha ja syvä minun dysforiani on. Olen tuosta päivästä lähtien kärsinyt päivittäisestä pakokauhuun asti menevästä ahdistuksesta. Sillä nyt minä viimein ymmärrän olevani nainen, rikottu nainen, mutta mieleni ei vieläkään täysin sisäistä sitä ja siksi tuo ymmärrys aiheuttaa lähinnä kauhistuneita "ei vittu, ei jumalauta" -reaktioita. Minusta tuntuu välillä, että olen tullut aivan hulluksi. En enää tiedä, kuka olen. En enää tiedä, mikä olen. En tiedä, mitä tehdä, miten puhua, miten käyttäytyä. En tiedä, miten olla.

Olen löytänyt itseni kammottavasta limbosta. Täten minusta on tullut varoittava esimerkki. En olisi ikinä voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatella, että päätyisin joskus tähän tilanteeseen. Se hirvittää minua ihan oikeasti. Se hirvittää niin paljon, että en kykene kunnolla edes ajattelemaan koko asiaa. Mieleni sanoo kertakaikkiaan jursk.

Olen tällä hetkellä kaikinpuolin hyvin ikävässä paikassa. Olen aikamoinen raunio ja olen alkanut miettiä, että kuinkahan paljon minulla on ylipäätään elinaikaa jäljellä. Olen ollut jo pitkään vain haamu entisestä minästäni. Tai en edes sitä, vaan entisen minäni haamun varjo. Olisin raunio jo muutenkin muista syistä, mutta nyt olen tämän transperseilyn myötä herännyt aivan uuden kaliiberin painajaiseen vain todetakseni, että kyseessä ei ole painajainen, vaan oikea, todellinen elämä. Minun elämäni. Minun ainoa elämäni, jota en voi paeta ja josta en pääse mihinkään, ja en tiedä jaksanko tai kykenenkö elämään sitä näiden haavojen ja arpien kanssa. Ei ihme, että transsukupuolisten itsemurhaluvut ovat niin korkeita ja ne ovat by the way aivan yhtä korkeita myös sukupuolenvaihdoshoitojen jälkeen. Tässä tilassa se jorpakko alkaa näyttää ihan oikeasti kutsuvalta ja armolliseltakin. Me transut olemme ihan oikeasti kaikinpuolin aivan vitun sairasta sakkia. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Säästäkää siis minut jaxuhaleiltanne ja keskittykää sen sijaan korjaamaan oma päänne. Sillä ihan yhtä sekaisin ja rikottuja kummajaisia te kaikki muutkin sukupuolivammaiset olette.

Minusta tuntuu tällä hetkellä kaikinpuolin siltä, kuin olisin herännyt jostakin unesta. Tai psykoosista. Tai ehkä tämä on Matrix, en tiedä. Koko elämäni tuntuu aivan epätodelliselta, niin mennyt kuin nykyinenkin. Mutta aivan erityisesti mennyt. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin omasta elämästäni irrallinen. Minusta tuntuu, että olen todellinen vasta nyt. Sen on pakko liittyä siihen, että olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni ihan uudella tavalla läsnä kehossani. Ja koska olen nyt läsnä kehossani, niin ymmärrän ihan uudella tavalla myös sen, että mitä olen keholleni tehnyt.

Viivi Luoma on kuvannut transsukupuolisuutta käärmeenä, joka kuiskuttelee korvaan valheita ja kiusauksia. Käärme sanoo, että kun uskallat mennä rajan yli ja hypätä kaninkoloon, eli siis ryhtyä sukupuolenvaihdosprosessiin, niin tulet joksikin paremmaksi ja todemmaksi ja elämäsi muuttuu hienompaan suuntaan. Ymmärrän hyvin, mitä hän tuolla tarkoittaa, sillä olenhan kokenut tuon saman itse ja enemmänkin, sillä minä menin lihamyllyyn, mutta Viivi ei. Oma käärmeeni on nyt kuollut, eikä se kuiski enää mitään. Nyt minulla on vain totuus, joka on ruma ja kauhistuttava, ja pääni ei meinaa kestää sitä.

P.S: Jakakaa tätä tekstiä somessa niin maan perkeleesti.