Transun fiiliksiä sukupuolesta

Minä voisin kirjoittaa sukupuolikokemuksestani kirjan. Ehkä kirjoitankin. Minulla on aiheesta nimittäin ihan hemmetisti sanottavaa. Sukupuolenvaihdoksestani on jo vuosia, mutta mietin silti aihetta oikeastaan joka viikko. Sukupuolivammani on alati läsnä, en pääse siitä koskaan eroon ja se tulee seuraamaan minua kuolemaani saakka. Ennen sukupuolivammani oli vain päässäni, nyt transhoitojen jälkeen se on myös fyysisessä ruumiissani. Vaikka sukupuolenvaihdos auttoi minua tietyissä ongelmissani ja ratkaisi tiettyjä ongelmiani, niin se myös loi koko joukon uusia. Sellaisia, joita en osannut edes kuvitella aikaisemmin.

Sukupuolikokemukseni ja siihen liittyvät ongelmat ovat erittäin laaja aihe. Olen puhunut aiheesta tässä blogissa hyvin vähän, en oikeastaan ollenkaan, sillä kyseessä on erittäin henkilökohtainen setti. Tämän blogin perustaessani halusin tämän olevan tiukka objektiivinen asiablogi, josta olen suodattanut kaiken henkilökohtaisen pois. Koin, että netissä on jo aivan tarpeeksi transsukupuolisten lifestyle -blogeja ja prosessipäiväkirjoja. Mutta viime aikoina olen tajunnut, että näkökulmani sukupuoleeni ja tapani käsitellä asiaa on hyvin erilainen verrattuna moniin muihin transsukupuolisiin. Aloin kokea, että taitaa olla sittenkin tarpeellista luopua tiukasta asialinjasta ja hivuttautua sinne henkilökohtaisen puolelle, sillä varsinkin nykyään, transkeskustelun velloessa ja pauhatessa varsin yksipuolisena, tarvitsemme toisenlaisia näkökulmia. Transaihe jos mikään on erittäin monisyinen ja vaikea aihe, loputon suo suorastaan, kuten olen tässä blogissa yrittänyt osoittaa. Se ei ole selkeä tai mustavalkoinen asia, sen suhteen ei voida vetää mutkia suoriksi, eikä siihen ole helppoja ratkaisuja.

Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista (detransitioituneista) ihmisistä ja heidän kirjoituksistaan (olen kirjoittanut heistä täällä ja täällä), olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni lukemattomia kertoja. Olen käynyt lukemattomia kertoja itseni kanssa kriittisen keskustelun, jossa olen tarkastellut omaa elämääni ja omaa sukupuolikokemustani niistä näkökulmista, joita detransitioituneet ihmiset ovat esittäneet (erityisesti traumanäkökulma). Olen lukemattomia kertoja kysynyt itseltäni, että voisiko olla mahdollista, että olen vain hämmentynyt lesbotyttö ja voisiko minun sukupuolidysforiani olla hoidettavissa jonkinsorttisella terapialla? Voisiko olla mahdollista, että minun ongelmani onkin jonkintasoinen dissosiaatiohäiriö ja jokin yhteys mieleni ja ruumiini välillä on katkennut? Voisinko saada tuon yhteyden takaisin? Miksi en voi hyväksyä kehoani? Miksi en voi hyväksyä sukupuoltani? Voisinko oppia hyväksymään sukupuoleni? Miksi koen sukupuoli- ja kehodysforiaa? Mistä se on tullut?

Kysyn nämä kysymykset itseltäni uudestaan ja uudestaan vielä tänäkin päivänä. Pahimpina aikoina käyn keskustelun itseni kanssa joka viikko. Minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen nainen. Minä tiedän, että olen nainen. Mutta minä en ymmärrä olevani nainen. Tuijotan itseäni peilistä, tutkin kehoani ja sanon itselleni yhä uudestaan minä olen nainen, minä olen nainen, minä olen nainen. Katson vääriä elimiäni ja tajuan, etten pääse niistä koskaan eroon. Katson kehoni pehmeitä, pyöreitä piirteitä ja värisen inhosta kehodysforian iskiessä päälle. Ihmettelen, että miksi en voi olla niinkuin toiset miehet, miksi olen jumissa tässä feminiinisessä epämiehekkäässä kehossa? Miksi mikään maailman treeni ei auta tähän? Sitten tajuan, että näytän naiselta, koska minä olen nainen. Katson leikkausarpiani ja tajuan, että kaikki on vain valhetta. Minä en ole mies. En ole koskaan ollut mies. Minä en voi koskaan tulla mieheksi. Kehoni on leikelty naisen keho. Miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Henkilöpapereissani oleva miehen nimi ei ole minun nimeni. Se on nimi, jonka itse keksin itselleni. Oikea nimeni on se nimi, jonka syntymässä sain vanhemmiltani. Se nimi on tytön nimi. Henkilötunnuksessani oleva miehelle kuuluva loppuosa ja passin sukupuolimerkintä ovat valhetta. Elän valheessa ja yhteiskunta on legitimoinut tuon valheen. Kaikki on valhetta. Kaikki on väärin. Minä en voi olla mitään muuta kuin nainen.

Kysyn itseltäni yhä uudestaan, että miksi minä en voi olla tuo nainen, joka minä olen? Miksi valehtelen kaikille? Miksi valehtelen itselleni? Pimeimpinä hetkinä katson itseäni ja totean ”herranjumala, mitä minä olen tehnyt?” Pimeimpinä hetkinä hajoan pieniksi palasiksi ja mieleni kirkuu minulle: ”Sinä et ole mies, sinä olet lesbotyttö! Sinä olet lesbotyttö!” Silloin mietin detransitioituneita ihmisiä ja totean, että haluan lopettaa. Haluan lopettaa valehtelun. Haluan kertoa kaikille, että olen valehdellut heille. Haluan luopua miesidentiteetistäni ja miesnimestäni. Katson vanhoja valokuvia itsestäni ja näen kuvissa upean, kauniin, tyylikkään naisen. Haluan olla tuo nainen. Hän on kaunis ja kokonainen. Hän on ehjä. Ei rikottu ja silvottu valehtelija. Mietin, että voisiko minun olla mahdollista peruuttaa sukupuolenvaihdokseni. Pystyisinkö tekemään niin?

Olen käynyt nämä ajatukset läpi lukemattomia kertoja muutaman vuoden aikana. Joka ikinen kerta, yhä uudestaan ja uudestaan, päädyn samaan lopputulokseen: Minä en voi mennä takaisin. Minä en voi olla nainen. Sille on syynsä, miksi alunperin sukupuolenvaihdokseen ryhdyin. Minä vaan olen viime vuosina unohtanut nuo syyt, sillä olen viime vuodet elänyt miehenä. Kun keskityn tarkastelemaan ja muistelemaan menneisyyttäni, niin muistan jälleen nuo syyt. Silloin ymmärrän, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu ja paluuta ei ole.

Olen kuvannut aiemminkin, että transsukupuolisuus on elämäni rosvosektori. Se on päävamma, psyykkinen sairaus, josta en koskaan pääse eroon. Ennen sukupuolenvaihdostani olin ahdistusvyyhti, draamapesäke ja angstipallo. En usko, että olisin koskaan eheytynyt ilman sukupuolenvaihdosta, sillä kannaltani oli aivan ratkaisevaa, että pääsin olemaan ei-nainen. Ilman sukupuolenvaihdosta en olisi koskaan päässyt noiden ongelmien yläpuolelle ja en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogia konservatiivisesta näkökulmasta ja analysoimassa näitä asioita. En tiedä, missä olisin ilman sukupuolenvaihdosta. Ehkä pöpilässä tai linnassa. Todennäköisesti haudassa. Mutta tästä mielenrauhasta ja parantumisesta piti maksaa kauhea hinta.

Sillä sukupuolenvaihdos oli eräänlainen vaihtokauppa: luovuin jostakin saadakseni jotain. Se on eräänlainen elämäni onnettomuus. Siinä missä joku syntyy sokeana, vakavasti sairaana tai joutuu pyörätuoliin, niin minä olen transsukupuolinen. Nallekarkit ei mene tasan. Se on luonnonlaki ja normaalia elämää. Sen kanssa on vain elettävä. On pelattava niillä korteilla, jotka saa. Eräällä kaverillani oli tapana sanoa: Paskan määrä elämässä on vakio. Elämä ei ole koskaan helppoa kenellekään ja kaikki saavat elämänsä aikana tietyn kasan paskaa niskaan. Mutta siinä on suuria eroja, että missä muodossa ja missä vaiheessa elämää tuo paska sataa. Minulla on vaikeuksia sukupuoleni kanssa, mutta jollakulla toisella jonkun muun asian kanssa. Vaikka toinen ihminen ei kärsi rampauttavasta kehodysforiasta, niin hänet voi yhtä pahasti rampauttaa joku muu asia. Siksi en ole katkera yhteiskuntaa kohtaan tai kateellinen toisille ihmisille. Toisilla on omat demoninsa painittavana, omat taistelunsa voitettavana.

Nykyistä ajatteluani värittääkin tietynlainen alistunut hyväksyntä. Tämä on tätä, tämä on minun elämäni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Näillä eväillä mennään nyt eteenpäin ja otan ilon irti niistä sirpaleista, jotka minulla on. Katkeruus tai viha ei auta mitään. Ne eivät paranna mitään. Olen alistuneesti hyväksynyt sen, että olen nainen. Se on yksinkertaisesti totuus, jota en voi paeta koskaan. Siksi minulla ei ole pienintäkään vaikeutta myöntää maailmalle, että olen nainen. Olen korkeintaan sosiaalisesti mies ja siinä onnistun aika hyvin. Olenkin nyky-yhteiskunnalle kiitollinen siitä, että minun sallitaan olla sosiaalisesti mies. Tuo ei ole tässä maailmassa lainkaan itsestäänselvä asia.

”Transfobia” ei hätkäytä minua yhtään, sillä tiedänhän itsekin, että millainen friikki olen. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että joku kuvittelee olevansa vastakkaista sukupuolta, nappailee lääkevalmisteita, jotka muokkaavat rajusti kehoa ja pisteenä ii:n päälle menee kirurgien leikeltäväksi. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että miehellä on pillu. Ketä voi syyttää siitä, että pitää tuollaista outona, karmivanakin? Mutta se ei tee kenestäkään ihmisenä, henkilönä, huonompaa kuin toisista. Minä tiedän, että en ole huonompi kuin muut ja friikkiydestäni tai karmivuudestani huolimatta voin olla fiksu, osaava, hyvä, kunnioitettava ihminen ja siihen elämässäni pyrin. Sillä nuo asiat eivät katso sukupuolta tai sen puutetta, sairautta tai friikkiyttä.

Sitä paitsi nykyään ymmärrän, että valtaosa ongelmistani johtuu siitä, että olen henkilönä omituinen. Olisin friikki, vaikka en olisi sukupuolenvaihdokseen koskaan lähtenytkään. Niin tai näin, aina väärinpäin. Paitsi, että minulla on outoja harrastuksia ja outoja kiinnostuksenkohteita ja maailman paskin huumorintaju, niin ennen sukupuolenvaihdostani sain jatkuvasti kuulla olevani pelottava tai ahdistava. Minussa on sellaista dominoivaa aggressiivisuutta ja kylmää rationaalisuutta, joka on naisille hyvin epätyypillistä. Sainkin aikoinaan lisää pontta ryhtyä sukupuolenvaihdokseen, kun eräs kaverini sanoi, että jos olisit mies, niin et olisi lainkaan omituinen, koska nuo piirteet ovat miehillä tavallisia. Olin kyllästynyt olemaan friikki ja uskoin, että tulemalla mieheksi voisin olla viimeinkin normaali. Niin ei tapahtunut. Nyt saan kuulla olevani hinttimäinen. Minulla on piirteitä, jotka ovat naisille epätyypillisiä, mutta minulla on myös piirteitä, jotka ovat miehille epätyypillisiä. Ennen ihmiset tulkitsivat minua naisena, nyt he tulkitsevat minua miehenä. Ongelmat eivät loppuneet, vaan ne muuttivat muotoaan. Yritänkin nykyään keskittyä olemaan vain minä. En voi olla muuta kuin minä, olin mitä sukupuolta tahansa. Paskat siitä, että millaisia leimoja muut lyövät otsaani. Olivat ne sitten ”hintti”, ”hipsteri”, ”natsi”, ”homofoobikko” tai jotain muuta. Tehkää mitä teette, ajatelkaa mitä ajattelette. Tuo hintittely tosin ärsyttää minua enemmän kuin viitsin ääneen sanoa. Hintti on sellainen, joka tykkää ottaa patukkaa poskeen ja anukseen. Minä en tee kumpaakaan ja on häiritsevää ajatella, että ihmiset luulevat minun pitävän moisesta. Minua kiinnostaa pillu.

Mutta tässä alistuneessa hyväksynnässä oudointa on se, että olen yhä transsukupuolinen. En voi lakata olemasta transsukupuolinen. Tiedän, että olen nainen, mutta en ymmärrä olevani nainen. Koen, että olen mies ja haluan olla mies. Haluan olla parempi mies, niin hyvä mies, kuin vaan voin olla. En voi olla nainen. En voi mennä takaisin. Tiedän, että kehoni on vain leikelty naisen keho, mutta pidän ihan oikeasti niistä muutoksista, joita transhoidot ovat saaneet aikaan. Olin kaunis nainen ja olen surullinen siitä, että en voinut olla tuo nainen, mutta minulle on silti helpompaa olla sitä, mitä nyt olen. En halua luopua niistä muutoksista, joita transhoidot ovat aiheuttaneet kehossani.

Olikohan tämä nyt liian henkilökohtainen teksti. Noh, postaan silti. Katsotaan, mitä kehtaa kirjoitella jatkossa.