Vieraskynä: Ajatuksiani työpaikkojen Pride-koulutuksista

Tämänkertaisen vieraskynän kirjoittaja on nimettömänä pysyttelevä julkisen sektorin työntekijä, joka on kyllästynyt Setan järjestämiin koulutuksiin työpaikallaan. Tässä kirjoituksessa hän hieman kertoo siitä, että minkälaisia koulutuksia Seta järjestää hänen työpaikallaan.

Kirjoittaja näytti minulle ottamiaan kuvia koulutusmateriaalista, mutta ei halunnut minun liittävän niitä tähän, sillä hän oli epävarma siitä, että minkälaisia sääntöjä työpaikan sisäisten koulutusten materiaalien julkiseen jakamiseen liittyy, ja hän pelkäsi saavansa osakseen jonkinlaisia sanktioita. Hän tässä kirjoituksessa kuvailee kuitenkin koulutusten sisältöä omin sanoin. Materiaalien luulisi olevan saatavissa Setalta, mikäli joku lukija on niistä kiinnostunut, sillä Seta käyttää niitä koulutuksissaan muutenkin.

Kirjoittaja linkkasi tämän sivuston, jolla kyseinen koulutus mainitaan, mutta itse latauslinkki ei toimi. Sivulla kuitenkin mainitaan Setan koulutussunnitelija Marita Karvinen nimeltä, sekä hänen yhteystietonsa. Koulutuksesta on juttua myös Helsinki Pride -yhteisön sivuilla.

ONKO SETA KÄYNYT KOULUTTELEMASSA SINUN TYÖPAIKALLASI? Esitän yleisen vieraskynäkutsun kaikille lukijoille. Voit kirjoittaa omista kokemuksistasi nimellä, nimimerkillä tai täysin anonyyminä. Lähetä tekemäsi vieraskynäkirjoitus osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com.

On aikakin, että suuri yleisö saa tietää, että minkälaista tuubaa Seta levittelee hömppäkoulutuksiensa muodossa ja mukamas asiantuntijana. Lisäksi olen aika varma, että valtaosa homoista/transsukupuolisista ei hyväksy sitä, että minkälaista shittiä heistä selitellään valtaväestölle. Sinun homona/transsukupuolisena kannattaa tiedostaa tämä.



********


AJATUKSIANI TYÖPAIKKOJEN PRIDE-KOULUTUKSISTA
Kirjoittanut: Liittoutumaton rivityöntekijä


Valtioneuvostossa perustettiin kaikessa hiljaisuudessa syksyllä 2019 sateenkaariyhteistyöverkosto, jonka alkuperäinen nimi oli Valtioneuvoston HLBTI-verkosto. Toimintaa koordinoivat oikeusministeriö sekä sosiaali- ja terveysministeriö. Verkoston kaikista jäsenistä ei ole tietoa eikä myöskään siitä, miten sitä rahoitetaan. Lokakuussa 2020 Kristillisdemokraattien kansanedustaja Antero Laukkanen kysyi eduskunnan kyselytunnilla pääministeri Sanna Marinilta, onko hallitus antanut tällaisen verkoston kautta erityisaseman joillekin ryhmille. Marin sanoi, ettei ollut tietoinen verkostosta, vaikka hän oli juuri kuukautta aiemmin syyskuussa Helsinki Priden virallisena suojelijana kertonut siitä ja sen tarkoituksista (halu parantaa sateenkaariyhteistyötä ja tavoitteena edistää sateenkaaripolitiikkaa). Marin kiisti, että kyseessä olisi ns. salaseura.

Omassa työyhteisössäni järjestettiin Helsinki Priden yhteydessä Seta:n Working with Pride-teemainen koulutus, jossa käytiin läpi mm. aiheeseen liittyvää termistöä, lainsäädäntöä, LHBTIQ-historiaa, yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistämistä työpaikoilla sateenkaarinäkökulmasta ja ”hyviä inklusiivisia käytäntöjä”. Henkilöstökoulutuksen lisäksi LHBTIQ-aihe tulisi Seta:n mukaan huomioida ja saada näkyvyyttä vähemmistöille sopivina työvaatteina, WC-tilojen järjestelyissä, palavereissa, arvoissa, viestinnässä, työnantajatahon kannanotoissa aiheeseen liittyviin uutisiin, lomakkeissa, sähköisissä uutiskirjeissä, ilmoitustauluilla jne. Käytännössä siis vähän kaikkialla. Oli hämmentävää lukea samaan aikaan vastamedian uutisointia Helsinki Priden epämääräisiltä kuulostavista ohjelmanumeroista: mm. kemikaaliseksi-luennosta, lasten drag queen-työpajasta, dildobingosta. Äkkiseltään ei tule mieleen, mitä näillä on tekemistä mainostetun yhdenvertaisuuden edistämisen kanssa. Mitä tapahtuu tällaista toimintaa yhteistyöllään tukevien työnantajatahojen arvokkuudelle ja uskottavuudelle?

Mielestäni on kyseenalaista, että ideologisesti värittynyttä koulutusta järjestetään työpaikoilla. Osa ihmisistä, erityisesti perinteisiä arvoja kannattavat, alkavat olla jo lopen kyllästyneitä tähän sateenkaariaatteen ja intersektionaalisen feminismin väkipakolla tuputtamiseen. Erityisesti julkisen sektorin kuuluisi pysyä neutraalina, eikä esimerkiksi liputtaa vuosittain sateenkaarilipuilla tai osallistua marsseille. Eihän samainen taho liputa esimerkiksi vammaisjärjestöjen tai romanienkaan lipuilla säännöllisesti. Muille vähemmistöille tai valtaväestölle voi muodostua käsitys, että tiettyä vähemmistöryhmää suositaan, vaikka hallintolaki velvoittaa jo lähtökohtaisesti kohtelemaan ihmisiä tasaveroisesti.

Koulutuksen yhteydessä tuli esille, että työyhteisössämme ei ollut tiettävästi esiintynyt niin yhteisön sisällä kuin sieltä ulospäinkään seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistunutta syrjintää. Olemme itse asiassa olleet käytäntöinemme ihmisiä yhdenvertaisesti kohteleva taho jo ammoisista ajoista. Missä siis ongelma? Keskustelu harhautui sitten sivuraiteille, alettiin puhua esimerkiksi ikä- tai ihonvärisyrjinnästä. Tulee väistämättä vaikutelma lapsenomaisesta huomionhakuisuudesta. Joillakin mieli vain pahoittuu toistuvasti arjessa. Koetaan ja haetaan syrjintää sieltä, missä sitä ei edes ole - edes niissä rakenteissa - ja jostain syystä tarvitaan kuitenkin erityiskohtelua. Aktivistipiireissä tuntuu olevan myös tarvetta määritellä, mitä muut ihmiset saavat asioista ajatella ja sanoa. Tähän törmäsi hiljattain esimerkiksi kansanedustaja Anna Kontula julkaistessaan Twitterissä satiirisen sarjakuvan, jonka joukko transaktivisteja tulkitsi transmisogyyniseksi ja odotti myös Kontulan ja muidenkin tekevän niin.

Unisex-WC:t kuulemma tarvitaan, koska ”jotkut joutuvat koulussa tai työpaikallaan olemaan juomatta koko päivän, jottei tarvitsisi mennä normaalivessoihin”. Esimerkiksi eräässä ison suomalaisen kaupungin sairaalassa jouduttiin unisex-WC:t palauttamaan takaisin sukupuolitetuiksi, koska asiakkaat (siis enemmistö = ei seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvat) kokivat yhteisvessat kiusallisiksi. Joissakin kouluissa on toimittu samoin, koska monet tytöt joutuivat pidättelemään koko päivän uskaltamatta mennä poikien kanssa samaan vessaan. Jos sukupuolitetut vessat eivät sateenkaariväelle kelpaa, voi käyttää  invavessoja. Vessojen remontointi unisex-versioiksi ei ole ilmaista sekään.

Pride-viikon yhteydessä keskusteltiin myös palaverikäytännöistä. Niissähän pitäisi kuulemma esittelykierroksella ja työkavereita puhutellessa noudattaa jotakin lumihiutale-säännöksiä persoonapronominien suhteen, jottei kukaan vaan loukkaannu. Tämä on ainakin suomenkielisiä palavereita pitäville työyhteisöille täysin turhaa vouhkaamista, koska meidän persoonapronominimme hän on sukupuolineutraali ja ihmisiä kutsutaan etunimillä. Tai vaikka lempinimillä. Seta:n väen mielestä inklusiivisuus tulisi ottaa huomioon palavereja pidettäessä. Eräs osallistuja kysyi, miten se heidän tapauksessaan otetaan, kun aihepiiri on koko lailla täysin eri sfääreistä eikä siihen oikein saa inklusiivisuutta mitenkään ympättyä mukaan. Kouluttajan mielestä palavereissa on hyvä puhua välillä muustakin kuin työasioista. ”Olisiko teillä hetki aikaa keskustella inklusiivisuudesta?” Ei, ei ole aikaa eikä suurinta osaa taida oikein kiinnostaakaan.

Koulutusmateriaalin mukaan mikroaggressio voi työpaikalla ilmetä mm. niin, että todetaan työkaverille: ”En olisi uskonut, että olet homo.” Miten usein tällaisia kommentteja oikeasti kuulee? Omassa työyhteisössäni en ole kuullut koskaan. Tavallisia ihmisiä ei työpaikoilla yleensä kiinnosta pätkääkään muiden työkavereiden seksuaalinen suuntautuminen ja mahdollinen vähemmistöön kuuluminen. Ehkä pienen väestönosan ajatusmaailma pyörii toistuvasti sukupuoliin ja seksielämään liittyvien teemojen ympärillä, mutta valtaosaa ihmisiä taasen ei juurikaan kiinnosta muiden makuukammarielämä. Tavallisesti työpaikoille mennään ensisijaisesti tekemään töitä, ei pohdiskelemaan muiden suuntautumista. Jos jotakuta esimerkiksi avoimesti nimitellään halventavasti seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi, tulee se tietysti selvittää ihan samalla tavalla kuin kaikki muutkin työpaikkakiusaamistapaukset. Koko mikroaggressio-keskustelu sen sijaan vaikuttaa neuroottiselta muiden ihmisten eleiden, ilmeiden, asentojen ja lauseiden pilkun paikkojen kyttäämiseltä. Moni kysyy jo aiheellisesti: uskaltaako työpaikoilla enää mistään puhua, ettei vain joku loukkaannu?

Edelleen koulutuksen mukaan työyhteisön yhteiskuvissa tulisi ilmetä monimuotoisuus eli esillä olisi oltava kaikennäköistä, ei vain yhdennäköistä väkeä. Hetkinen. Kaikkihan me olemme erinäköisiä, vaikka työyhteisö nyt sattuisi koostumaan vaikkapa valkoihoisista nuorista naisihmisistä. Kuten esimerkiksi tämän sateenkaariverkoston alulle pannut Suomen valtioneuvoston viisikko ennen Kulmunin vaihtumista Vanhaseen. Mikä ihmeen itseisarvo se on, että työyhteisön yhteiskuvissa esiintyy erirotuisia, eri seksuaalisesti suuntautuvia, eri ikäisiä, terveitä ja vammaisia jne?  Työyhteisöähän ei pitäisi koota ulkoisten seikkojen vaan henkilöiden pätevyyden perusteella. Seta:n kouluttajan mukaan työryhmän koostuminen esimerkiksi vain valkoisista miehistä on merkki siitä, ”ettei ole annettu tilaa kaikille”. Tervetuloa todellisuuteen, kaikki eivät voi päästä kaikkiin työpaikkoihin. Jotkut alat ja työtehtävät nyt vain ovat luontaisempia miehille tai naisille.  Intersektionaalisen feminismin ajaminen työpaikoille johtaa siihen, että työyhteisöt alkavat vähitellen koostua työtehtäviin inkompetenteista yksilöistä, jotka täyttävät kylläkin ulkoisilta ominaisuuksiltaan jonkun uhripisteytysjärjestelmän kriteerit.

Koulutuksessa annettiin myös vinkkejä ”LHBTIQ-liittolaisille” työyhteisössä. Liittolainen-sanasta ainakin itselleni tulee mielleyhtymä jonkinlaisesta sodankäynnistä. Onko Seta ja transaktivistijoukko sodassa? Ketä vastaan ja miksi?  ”Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!”-ajattelua? Työyhteisöjen johto ei aina näemmä uskalla vastustaa tällaista painostusta, koska pieni mutta äänekäs vähemmistö aloittaisi välittömästi massiivisen maalittamiskampanjan verkossa, puolueellisen valtamedian tukemana. Oli suorastaan säälittävää seurata esimerkiksi erään ison vaatefirman ryömimistä transaktivistien vaatimusten mukaan, kun lupasivat poistaa verkkokaupastaan kahteen sukupuoleen perustuvan binäärisen hakujaottelun. Yrityksillä on melkoinen tasapainotteleminen tässä "sodassa", jossa lopputuloksena voi olla osan asiakaskunnan menettäminen.

Mielestäni ihmisten työpaikat tulee jättää trans- ja miltä tahansa aktivismeilta rauhaan, koska suurin osa haluaa vain keskittyä tavanomaiseen arkiseen työntekoon. Kohtaamaan erilaiset ihmiset ihmisinä, hyviä käytöstapoja noudattaen. Ilman sekavan oloisia selvityksiä esimerkiksi useista kymmenistä eri sukupuolen kokemuksista ja vaatimuksista, miten ne tulisi muiden CIS-ihmisten (!) osata sensitiivisesti ottaa huomioon. Vetoan myös julkisen ja yksityisen puolen työnantajiin. Uskaltakaa suhtautua kriittisesti ja vastustaa tätä kehitystä. Työyhteisössä ei alaisten pidä joutua sosiaalisen paineen alla  tekemisiin minkään aatteiden kanssa, varsinkaan sellaisten, jotka ovat mahdollisesti omaa arvomaailmaa vastaan. Jotkut voivat kokea epämiellyttävänä, jos heidät työajan ulkopuolella leimataan olevan jollain lailla kytköksissä esimerkiksi Seta:an työpaikkansa Pride-hypetyksen kautta. Politiikka ja ideologiat kuuluvat vapaa-ajalle.