Vieraskynä: Minä ja trans

Tämänkertaisen vieraskynäkirjoituksen meille tarjoilee nimimerkki "Tyttö tuonpuoleisesta", joka on itseään aikaisemmin transsukupuolisena miehenä pitänyt nuori lesbonainen. Hänet käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi hänen terapeuttinsa, koska "Tyttö" oli ns. viallinen nainen. "Tyttö" kuitenkin ymmärsi ennen transhoitojen aloittamista olevansa tekemässä virheen. Hänen transhoitojaan ei koskaan päädytty aloittamaan.

Olen blogissa maininnut pari kertaa sen, että jotkut ovat sitä mieltä, että moderni transagenda on uusi homojen eheytymisterapian muoto (linkki 1, linkki 2, linkki 3, linkki 4), erityisesti lasten ja nuorten kohdalla. Etenkin hyvin konservatiivisten tai uskonnollisten vanhempien on joskus helpompi sulattaa lapsen sukupuolenvaihdos kuin lapsen homoseksuaalisuus (lesbotyttärestä tulikin heteromies tai homopojasta tulikin heteronainen). "Tyttö tuonpuoleisesta" todistaa, että huoli on aiheellinen ja tätä oikeasti tapahtuu Suomessa 2000-luvulla.

Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

*****


MINÄ JA TRANS
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

"Kumpi on kauniimpi? Minä vai äitisi?" Terapeuttini tapittaa minuun ylimeikatuilla sinisillä silmillään.
Suuni on yhtäkkiä kuiva. Haluan sanoa 'äitini'. Hän ei meikkaa eikä arvostele muita naisia ulkonäön perusteella. Hän on muutenkin paljon kauniimpi kuin tämä olento edessäni, joka pukeutuu kuin 2000-luvun pissikseksi kutsuttu ihmistyyppi, ollen tosin yli kaksin verroin keskimääräistä lajin edustajaa vanhempi.
Juuri siinä hetkessä vihaan terapeuttiani tuhottoman paljon.

"Homot eivät ole oikeita miehiä."
"Nainen on liian samanlainen ollakseen toisen naisen kanssa."
"Nainen ei pidä lompakkoa taskussa."
"Oletko ajatellut, että olisitkin poika?"
Pääni oli täynnä näitä lauseita ja kaunaa niiden laukojaa kohtaan. Olin ollut kiusattu sen takia, että pukeuduin collegevaatteisiin ja näytin liian ruokkoamattomalta tullakseni ikäisteni tyttöjen kanssa toimeen. Minulle tarjottiin kahta vaihtoehtoa; naisistu, heitä meikit naamaan ja kävele sipsuttaen tai hakeudu sukupuolenvaihdoshoitoihin. Pyörittelin päässäni molempia. En halunnut tuottaa terapeutilleni sitä tyydytystä, että muuttuisin hänen kaltaisekseen teräväkieliseksi korkokenkäolennoksi.
Omaa vikaani oli se, etten itseinhossani nähnyt kolmatta vaihtoehtoa.

Kaikenlaisia ahdistavia ajatuksiani pyöri päässäni. Kuinka rintani tekivät minusta saman joukon edustajan terapeuttini kanssa. Kuinka ruumiini oli tarkoitettu muiden käyttöön, kantamaan lapsia, vaikka minulla oli vahva tarve omistaa itseni kokonaan. Ajatuskin raskaaksi tulemisesta sai minut haluamaan vahingoittaa itseäni. En kestänyt miesten katseita, en sitä limaista oloa baari-illan jälkeen kun olin ollut niille alttiina. Halusin hyökätä kaikkea sitä vastaan mikä tuli iholle ja halusi niputtaa minut samaan joukkoon kiusaajieni ja terapeuttini kanssa. Koin itseni oksettavaksi. Rasvaprosentti? Liian korkea, tunsin itseni lihavaksi vaikka olin hoikka normaalipainoinen. Lantio? Liian leveä, en tehnyt ylimääräisiksi kokemillani senteillä mitään. Rinnat? Niille minulla ei ollut mitään käyttöä, halusin repiä ne irti ettei kukaan katsoisi niitä ihaillen. En voinut rakastaa mitään sellaista itsessäni, mikä teki minusta naisen. Minun kaltaiselleni ihmiselle ei mielestäni ollut olemassa onnellista tapaa olla naaras, olin liian äänekäs, liian itsenäinen ja raju, liian suorasukainen ja ennen kaikkea liian lesbinen.

"Kyllä me sinut hommataan transhoitoihin, älä huoli", uusi terapeuttini sanoo. On ensimmäinen tai toinen kerta, kun tapaamme.
Hänen huoneessaan on ikoneja ja hän puhuu hyvin nopeasti. Alan epäillä, että terapeutillani on mania.
Epäilen myös tässä vaiheessa, onko transhoidoissakaan mitään järkeä.
Pyörittelen asiaa, ja sisälläni syntyy dysforiankin ylitse kantava ajatus: entä jos dysforia onkin väärässä ja minussa ei olekaan mitään vikaa? Entä jos olen erilaisena, poikamaisena, aavistuksen Asperger-piirteisenä, ylitarkkana lesbonaaraana juuri sopiva eikä minun tarvitse olla kukaan muu?

Minun olisi pitänyt tietää, etten halua miehiltä muuta kuin pakopaikan naisten maailmasta jossa minua nälvittiin ja arvosteltiin säälimättä. Miehet ja aiemmin pojat inspiroivat minua olemaan parempi ihminen ja vaatimaan vähemmän armopaloja. Tilanne on sittemmin parantunut, mutta nuorempana ollessani tyttöseurassa halusin ampua itseni. En jaksanut sitä kaksinaamaisuutta, jota suurin osa ikäryhmäni naisista harrasti. Ja silti, niitä harvoja naisia jotka eivät minua inhonneet, minä rakastin silloinkin kun ei objektiivisesti olisi pitänyt, minä halusin heidät iholleni, heidän kosketuksensa tuntui kodilta.
Jos vihaa ja rakastaa samaan aikaan jotain ryhmää ja kuuluu itsekin siihen, voi kokea syvää ristiriitaa. Saattaa myös alkaa vihata itseäänkin.

"Kumpi olisi parempi?" kysyn ystävältäni, vaikka tiedän jo tasan tarkkaan kumpi on vastaus ahdistukseeni.
"Nainen", hän vastaa ja katsoo minuun.
Olen rauhallisempi. Dysforia muuttuu jotenkin; se koteloituu ja alkaa rapistua pikkuhiljaa.
Entisen terapeuttini määritelmän mukaista naista minusta ei saa vieläkään, ja hyvä niin. Olen nainen joka haluaa naisia; olen outolintu; olen monta asiaa samaan aikaan enkä halua enää että minua kohdellaan silkkihansikkain. Loppu munankuorilla kävelylle. Loppu jatkuvalle tuskalle ja tunteelle siitä, että minussa on jotain perinpohjaisen väärää.
Suljen mielessäni kirjan täynnä minua hoitaneiden ihmisten letkautuksia, jotka päästin ihon alle.
Minuun ei kykene enää mikään homofobian terä; olen pahimman jo käynyt läpi ja iloitsen, kun säästyin näin vähällä. Monelle muulle kävi toisin ja käy jatkossakin.
Istun sohvalla naisenperseelläni ja kirjoitan naisenkäsilläni näitä sanoja. Voin hyvin; olen vahvempi kuin koskaan ennen.