Vieraskynä: Dysforia, identiteetti ja lapsuus

Näin naistenpäivänä on ilo julkaista teille tämä teksti nimimerkiltä "Tyttö tuonpuoleisesta". Kirjoittaja on itseään aikaisemmin transsukupuolisena miehenä pitänyt nuori lesbonainen. Hänet käytännössä painosti vaihtamaan sukupuolensa mieheksi hänen terapeuttinsa, koska "Tyttö" oli ns. viallinen nainen. "Tyttö" kuitenkin ymmärsi ennen transhoitojen aloittamista olevansa tekemässä virheen. Hänen transhoitojaan ei koskaan päädytty aloittamaan. Kirjoittajan aiempi teksti löytyy tästä. Kirjoittajalle voi esittää kommentteja kirjoituksen kommenttiosiossa.

Hyvää naistenpäivää kaikille lukijoille!

*****

DYSFORIA, IDENTITEETTI JA LAPSUUS
Kirjoittanut: Tyttö tuonpuoleisesta

Varhaisin muistikuvani sukupuoli-identiteetin astumisesta elämääni on, kun hyvää tarkoittava täti kysyy isältäni, onko rattaissa istuva lapsi tyttö vai poika.
"En minä ole tyttö enkä poika! Minä olen hevonen!" huudan isäni päälle.
Tämä voi tosin olla valemuisto. Epäilen nykyään kaikkea, mikä liittyy sukupuoliristiriitaani nuorella iällä.

Vanhemmiltani ei tullut minkäänlaista viestiä sen suhteen, miten minun tulisi tyttönä käyttäytyä suhteessa maailmaan. Minun annettiin leikkiä dinosauruksilla ja autoilla. Olin kyllä hieman kiinnostunut myös niinsanotuista prinsessaleikeistä lyhyen ajan, mutta seikkailut ja tappamisjutut ja tarinat veivät voiton. Jos joku lukee Harry Potteria, olin tyypillinen korpinkynsi. Aina nenä kirjassa tai sitten ulkona telmimässä puiden katveessa mielikuvitusystävieni kanssa.

En vieläkään identifioidu naiseksi. Siitä yksinkertaisesta syystä, etten näe naiseutta identiteettinä vaan sinä kokemuksena, joka johtuu naiskehossa elämisestä. Tunnistan kehoni omakseni. Se vain lienee olemassa tällaisena, identifioiduin siihen tai en. Se, että havainnoin sitä, ei vielä liity identiteettiini mitenkään. Se on tietynlainen kuori, tietty tomumaja, ajatuslaiva jota minä persoonallisuuteni kanssa ohjaan.

Ajatusmaailmani on tietysti muuttunut viime vuosina aika paljon, mutta olen silti sama ihminen. Muistan yhä, miltä kehodysforia tuntuu ja jos ajattelen sitä, voin kääntää sen päälle. Olenko jotenkin ollut epäaito transihmisyyteni kanssa? Mistä sen olisi voinut tietää, kun oireilin tismalleen samalla tavalla vuosia kuin niin useat transitioon asti päätyneet?
Minulla on kuitenkin samanlaista taustaa; mieshahmoihin samaistuminen, poikamainen ulkomuoto ja äänekäs vastustus tytöksi erittelyä kohtaan. En vihannut vaaleanpunaista sen takia, että siinä olisi värinä ollut jotain huonoa, vaan sen takia, että kyseessä oli tytöille tyrkytetty väri. Minä en halunnut olla passiivinen prinsessa vaan seikkailija, aktiivinen toimija, eikä siinä nyt ole mitään erikoista sinällään.

Prinsessa oli muuten sana, jota ensimmäinen terapeuttini rakasti käyttää minua vastaan, antimonarkistista poikatyttöä, joka koki sen turhankin nöyryyttävänä. Kun vertaan nykyiseen minuuteeni, pystyn hyvin kuuntelemaan, kuinka olen hieno neiti tai prinsessa, vaikka kuka hyvänsä minut tunteva tietääkin etten asetu noihin sanoihin mitenkään päin.

Palatakseni asiaan - mikä tekee juuri minun kokemuksestani epätyypillisen? Nuo samat huolet painavat transmiehiä ja -poikia hyvin yleisesti. Lisäksi tietysti kehodysforia, joka alkoi minulla (kuten usein käy) juuri murrosiän kynnyksellä.
Miksi juuri minä paranin dysforiasta miltei kokonaan? Vaikka se oli voimakkaampi kuin mikään muu inhon ja depersonalisaation tunne kehoani kohtaan? Huijaanko itseäni? En mielestäni. Olen aidosti onnellinen, vaikka ahdistun monesti siitä ajasta jonka olisin voinut käyttää itseni rakastamiseen. Minusta nykyinen suhteellisen seestynyt tilanteeni ei sulje pois sitä faktaa, että dysforiani oli aitoa. Se oli keskittynyt nimenomaan naiseuden tuntomerkkeihin. Se oli repivää, ällöttävää ja sairasta. En toivoisi kenenkään ristiksi.

Nyt varmaan joku ajattelee, että patoan vain tunteeni ja minun pitäisi tulla uudestaan itselleni kaapista transmiehenä. Vaan olisihan se näin lesbon näkökulmasta sääli, jos näin hienoa naisen kehoa lähtisi muuttelemaan jonkin periaatekysymyksen vuoksi. Tehkööt muut mitä tahtovat, en jaksa käydä kamppailua kenenkään muun sukupuolesta kuin omastani. Mutta transpolille en mene. Enkä riisu yltäni sen asian tunnustamista, että olen nainen tai tyttö. Olin tyttö kun halusin olla hevonen, olin tyttö kun vihasin rintojani, ja vaikka jonkin aikaa olinkin mielestäni trans, on minun silloinen mielipiteeni herttaisen yhdentekevä sen rinnalla, että tämä ruumis pitää vain hyväksyä. Toista samalaista en saa.
Ei transitio olisi minua auttanut.

Minulta kysytään vieläkin, miksi puhun poikamaisella äänellä. Monet hätkähtävät käytöstäni, vaikken varsinaisesti ole huonotapainen. Voisi kuvitella, että joudun jotenkin uudestaan assertoimaan itselleni ja muille sukupuoleni, kuten olen tässä tekstissä tehnyt. Tosiasiassa minua huvittaa jokainen kerta, kun ajattelen itseäni naisena syystä tai toisesta. Nauran itsekseni sille harhaluulolle, ettei tämä kroppa ole minua varten. Ehkä olisin erilainen, jos olisin syntynyt pojaksi. Mahdotonta sanoa. Siinäkin tapauksessa että minulla olisi miehen mieli, olen sopeutunut jo uskomattoman hyvin elämään tässä varastetussa naiskehossa, eikä kukaan ole pääni sisällä tullut vaatimaan sitä takaisinkaan.

Vika olikin dysforiassa, ei sukupuolessani.