tiistai 5. helmikuuta 2019

Vieraskynä: Kirje eräältä äidiltä

Tervetuloa blogin ensimmäisen vieraskynäpostauksen pariin. Tässä postauksessa annan äänen M:lle, suomalaiselle perheenäidille, joka on huolissaan teini-ikäisen tyttärensä puolesta. Kirjoitus käsittelee erästä viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, josta käytetään englanninkielisessä maailmassa nimitystä Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD) eli yhtäkkisesti puhjennut sukupuolidysforia. Suomessa ilmiö on vielä aika tuntematon, mutta ulkomailla siitä on puhuttu jo vuosia, ja ulkomailla on myös kokonaan tähän ilmiöön erikoistuneita terapeutteja. Ilmiöstä on hyvin paljon tietoa 4thwavenow -blogissa, josta löytyy paljon aiheeseen liittyviä vieraskynäpostauksia sekä perheiden haastatteluja. Ohessa myös kansainvälinen ROGD-lasten vanhempien tukisivusto.

Kirjoittaja M haluaa pysyä anonyyminä suojellakseen alaikäistä tytärtään. Hänelle voi esittää kommentteja tämän kirjoituksen kommenttiosastolla.

Tahdotko sinä kirjoittaa blogiin oman vieraskynäpostauksen jostakin itseäsi koskettavasta aiheesta? Lähetä kirjoitus osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com. Voit kirjoittaa omalla nimellä tai nimimerkillä.

***

KIRJE ERÄÄLTÄ ÄIDILTÄ
Kirjoittanut: M

Ok. Let’s do this. Elämäni pelottavin kirjoitus tulee tässä. Tämä on todellista mustaa valkoisella.

Olen tavallinen suomalainen äiti – ainakin koen olevani tavallinen, miten se nyt määritelläänkään. Omasta mielestäni minulla on maailman tavallisin elämä. Perhe, pari lasta, työ, sauvakävelylenkit. Olen kasvattanut lapsiani rakkaudella ja rajoilla, keskitiellä ja arkisesti. Minulla oli ennen tapana suhtautua tyynesti uhkakuviin, joista silloin tällöin kuulin – haasteista, joita minun lasteni sukupolvi tulisi kohtaamaan esimerkiksi sen myötä, että he ovat some-ajan lapsia. Jotenkin ajattelin, että not in my background. Miten mikään erityisen vahingoittava ilmiö voisi kohdata meitä, miten se voisi olla edes kiinnostunut meistä?

Mutta tänään minulla on teini-ikäinen tytär, joka vilpittömästi kokee olevansa poika. Ja nyt, hyvä lukija, ethän triggeröidy. Tiedän, että käytin äsken ilmaisua ”erityisen vahingoittava ilmiö” ja nyt sinä ajattelet, että olen täynnä transfobiaa. En ole.

Fobian sijaan olen huolestunut ilmiöstä, joka on lähivuosina määritelty termillä Rapid Onset Gender Dysphoria. Ilmiötä ovat tutkineet ainakin Lisa Littman, Lisa Marchiano sekä J.Michael Bailey ja Ray Blanchard. ROGD tarkoittaa yllättäen ja nopeasti kehittynyttä sukupuolidysforiaa, joka ilmenee lapsella tai nuorella, jolla ei ole ollut nuorempana mitään viitteitä oman sukupuolensa kyseenalaistamisesta. Ilmiötä pidetään uutena eikä sitä ole tutkittu vielä paljon, mutta jonkinlaisia yhteenvetoja ROGD-nuorista on jo tehty. Moni heistä kärsii erilaisista mielenterveyden ongelmista, taustalta voi löytyä sosiaalisen kanssakäymisen haasteita ja AS-kirjon piirteitä, ja valtaosa omaksuu transsukupuolisen identiteetin sen jälkeen, kun on oppinut asiasta sosiaalisessa mediassa.  Suuri osa heistä on tyttöjä, mutta myös poikia löytyy.

Minun lapsellani ei ole lääkärin tekemää diagnoosia ROGD:sta, mutta kun luen esimerkiksi edellä mainittuja artikkeleita ja lukuisia muita aihetta käsitteleviä kirjoituksia, löydän tyttäreni niistä niin selvästi, että se on lähes pelottavaa. Suurimman osan tiedosta olen saanut englanninkielisiltä sivuilta. Toki Suomessakin ilmiö jo tunnetaan, mutta odotan edelleen, että näkisin aiheesta huolestuneita ja kattavia kannanottoja. Minun käsitykseni nimittäin on, elettyäni tätä vaihetta lapseni kanssa sekä tutustuttuani kymmeniin ja taas kymmeniin kertomuksiin kansainvälisillä vertaistukipalstoilla, että ROGD todellakin ON erityisen vahingoittava ilmiö. Mutta väitteeni ei liity millään tavalla sukupuolivähemmistöihin. Vaan siihen, että äkilliset keho- tai sukupuolidysforiat tuntuvat olevan raju reaktio muille ongelmille kuten masennukselle – tai ihan vain sille, että murrosiän läpi kasvaminen on helvetin vaikeaa nykynuorille. Tiedän, että en ole lääkäri (niin, en muuten ole, vaikka minusta kuinka TUNTUISI siltä) eikä ole minun asiani määritellä uusia diagnoosiluokituksia. Mutta kai ihmisillä on oikeus kertoa mielipiteitään kokemusasiantuntijoina? Mielestäni ROGD on vahingollinen ilmiö, koska se väittää tarjoavansa vastausta (”Oletkin toista sukupuolta”), vaikka todellisuudessa se estää nuorta kysymästä oikeita kysymyksiä (”Miksi tunnen näin? Millaisia käsittelemättömiä asioita minulla on? Mitä tyttöys tai poikuus oikeastaan tarkoittaa? Millainen tyttö tai poika minä olen?”)

Tammikuussa 2019 satuin lukemaan artikkelin Helsingin Sanomista. Siinä kerrottiin englantilaisesta anoreksian hoitomenetelmästä, joka on lähivuosina tuotu myös Suomeen. Menetelmä on perheterapialähtöinen ja se perustuu ajatukseen, jonka mukaan vanhemmat tulee voimaannuttaa, kouluttaa ja oikeuttaa hoitamaan lapsensa sairautta (lääketieteellisen hoidon lisäksi). Vanhemmilla on esimerkiksi oikeus vaatia ja vahtia, että lapsi syö.

Vau, huokaisin hiljaa vaikuttuneena mielessäni. Ja kateellisena. Kunpa minunkin tyttärelläni olisi anoreksia. Miksi hänellä täytyy olla tämä toinen dysforia?

Seuraavassa hetkessä tajusin, miten absurdilta kuulostan. Miten olen voinut joutua tilanteeseen, jossa edes ajattelen jotain näin kummallista? Minä? Me, meidän perheemme?

Tietenkään en oikeasti toivo lapselleni anoreksiaa. Vaan toivon, että kun nuoret tytöt (ja myös pojat) alkavat kokea toisen muotoista vakavaa kehodysforiaa, jossa he painonsa sijaan kyseenalaistavat sukupuolensa, heidänkin perheidensä tueksi rientäisi moniammatillinen työryhmä menetelmineen. Joka vakuuttaisi, että tästä selvitään. Lapsesi oireilee nyt vakavasti ja tämä kaikki vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko perheeseen, mutta apua on saatavilla. Ehkä ja toivottavasti tämä jo onkin joidenkin perheiden kokemus Suomessa, en tiedä. Itse olen toistaiseksi hakenut apua varovasti ja tunnustellen, sillä suoraan sanottuna minä pelkään. Pelkokuvissani olen tyttäreni kanssa tapaamassa lääkäriä, joka kuuntelee häntä puoli tuntia ja antaa sen perusteella diagnoosin: poika. Ihan vain siksi, että tyttärestäni yhtäkkiä tuntuu siltä, että hän on poika. Valitettavasti olen lukenut liian monia tarinoita esimerkiksi Yhdysvalloista, jossa perheille on käynyt juuri noin. ’Mutta mehän olemme järkevässä Suomessa’, yritän vakuuttaa itseäni. Se ei ole vielä auttanut; pelkään yhä.

Yksi tämän kirjoituksen tarkoituksista on antaa ääni vanhemmille, jotka yrittävät ymmärtää tätä ilmiötä. Uskon puhuvani monen hämmentyneen äidin ja isän suulla, kun sanon: Rapid Onset Gender Dysphoria, vihaan sinua. Vihaan sinua, mutta kanssasi on pakko tulla toimeen. En vihaa sinua siksi, että vihaisin transsukupuolisia. Minulla ei ole fobiaa enkä ole rasisti. Vihaan sinua, koska rakastan lastani niin paljon. Vihaan sinua, koska sinä olet viestintuoja, joka kertoo minulle sellaisia asioita tästä ajasta jossa elämme, joista en haluaisi tietää mitään. Minun tyttärelleni esimerkiksi valehtelet, että mikään hänessä ei ole enää arvokasta. Koska vain halvan ja arvottoman voi pyyhkiä pois – tässä tapauksessa hänen ainutlaatuisen persoonallisuutensa, sen millainen ihminen hän on tyttönä. Ehkä olet kehittynein naisvihan muoto sitten seksiorjien keksimisen. Mikä oletkaan, niin olet tullut tuhoamaan, ryöstämään ja valehtelemaan. Valitsemasi uhrit ovat niitä, jotka eivät osaa puolustaa itseään; lapsia ja nuoria. Sinä, kyseenalaistamisen ammattilainen, tulet ja kyseenalaistat heidän koko identiteettinsä siinä vaiheessa, kun he ovat ikänsä puolesta hauraimmillaan. Tulet ja heität heidän kasvoilleen sangollisen itsevihaa.

Mutta tiedätkö – minäkin kyseenalaistan sinut. Sinulla EI ole oikeutta sekoittaa minun lapseni päätä ja levitellä naurettavia harhojasi tässä maailmassa. Sen sijaan minulla on oikeus suojella lastani sinulta. Ja yhteiskunnalla on siihen jopa velvollisuus. Onhan?

Niin, missä viipyy laaja rintama lastensuojelun, -kasvatuksen ja terveydenhuollon ammattilaisia, jotka vetoaisivat esimerkiksi sen puolesta, että maamme translaki EI kaipaa muutoksia koskien alaikäisiä lapsia?

Käytän voimakasta kieltä ja olen kirjoittaessani käynyt vihaiseksi, mutta kirjoitukseni ei ole sodanjulistus sukupuolivähemmistöjä kohtaan. Ei Setaa kohtaan, ei transaktivisteja kohtaan. En halua nostattaa vastakkainasettelua vaan huolta. Kuten jo aiemmin totesin, minulle ROGD näyttäytyy sairautena, johon nuori sairastuu aivan kuin vakavaan syömishäiriöön, usein seurauksena mielenterveyden ongelmista. Se myös näyttää leviävän sosiaalisesti ja yhteisöllisesti – emme voi vähätellä sosiaalisen median vaikutusta. Aikuisen näkökulmasta ROGD-nuorten yhteisö muistuttaa fanituskulttuuria – poikabändin tai TV-sarjan tilalla vain on sukupuolen kyseenalaistava ideologia.

Voin ymmärtää, miksi transsukupuolisuus ja siihen liittyvä vahva me-henki vetoaa nuoriin. Some on pullollaan herkässä iässä olevia, usein masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiviä sukupuoltaan kyseenalaistavia nuoria, jotka hakevat tukea toisistaan vilpittömässä rakkauden ja hyväksynnän hengessä. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Huolestuttavaa on se, että tämä kyseinen fanikulttuuri voi johtaa hormonihoitoihin ja leikkauksiin, jotka eivät kuitenkaan välttämättä poista niitä ongelmia, joiden pohjalta ROGD on alun alkaen puhjennut.

Tästä syystä tarvitsemme keskustelua, tietoa ja tukea. Me tarvitsemme asennekulttuurin, jossa emme salonkikelpoista ilmiöitä, jotka rohkaisevat lapsiamme ihannoimaan peruuttamattomia hormonihoitoja ja leikkauksia. Koska heidän ei edes kuuluisi miettiä sellaisia asioita. Heidän kuuluisi saada kasvaa rauhassa. Käydä läpi kasvukipunsa, kohdata murrosiän kuohut ja kauhut, löytää itsensä, valmistautua täyttämään oma paikkansa tässä maailmassa. Tyttöinä ja poikina.

27 kommenttia:

  1. Vasta nyt olen löytänyt tämän blogin. Vau! Niin rohkeaa! Ja sinulle, vieraskynä-äiti, kiitos myös sinun rohkeudestasi. Viisaita mietteitä. Niin hyvin kuvailet ongelman. Upeita ja vahvoja naisia olette! Haluan oppia teiltä. Voimia ja viisautta tyttären suhteen, te tulette varmasti selviämään. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anonyymi,

      kiitos, on todella tärkeää saada kuulla tuollaisia rohkaisun sanoja.

      -M-

      Poista
  2. Tämä pitäisi jakaa kaikille kansanedustajille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi,

      kiitos että olet tuota mieltä!

      -M-

      Poista
  3. Hei M! Minäkin olen ollut tuollainen teini. Minulla se vaati sen että kerran eräs ystävä kyseenalaisti minua aika tiukasti, loukkaannuin tietysti aluksi verisesti, mutta hieman sen jälkeen tapahtui jokin naksahdus päässä ja aloin vähitellen uskaltaa itsekin kyseenalaistaa "transidentiteettini" vaikka kovasti se sattui. Valitettavasti en osaa sanoa mikä teillä voisi auttaa kun vastustus nuorella on yleensä niin kova. Tärkeintä olisi jotenkin saada päähän että hän voi olla ihan minkälainen nainen vaan, hiiteen kaikki yhteiskunnan roolit ja ns. odotukset ja ajatus siitä minkälainen naisena "pitäisi" olla. Minä olin kehittänyt tuosta jonkun pakkomielteen koska ajattelin että en sovi naisen lokeroon vaikka olin ihan itse keksinyt sen lokeron ja luonut jonkun ideaalinaisen kuvan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kun jaoit kokemuksesi! Kiinnostaisiko sinua pyytää Sametilta vieraskynä-palstaa ja kertoa aiheesta vähän enemmänkin :)?

      -M-

      Poista
  4. HEI!

    Blogisi on tosi mielenkiintoinen ja tärkeästä aiheesta. Olet selvästi pohtinut aihettasi paljon syvällisemmin, omakohtaisemmin ja tabuja kaihtelemattommin kuin monet muut aiheesta kirjoittelevat. Itse olen jo 57-vuotias nainen ja olen todella kiitollinen siitä, että omassa nuoruudessani 1970-luvulla ei tiedetty mitään sukupuolen moninaisuudesta. Olisin mennyt päästäni lopullisesti sekaisin jos silloin olisi puhuttu sukupuolen moninaisuudesta ja alettu tarjoamaan sukupuolen vaihdosta ratkaisuksi identiteettikriisiin.

    Itse koin nuorena naiseuden hyvin vaikeaksi ja vastenmieliseksi, vaikka en ollutkaan mikään nk. poikatyttö. Murrosikä siihen kuuluvine muutoksineen oli ahdistavaa. Naisen asema oli silloin myös paljon heikompi kuin nykyisin ja kaikenlainen sovinismi ja seksimi kukoisti ilman että kukaan niitä juuri kyseenalaisti. Jälkeenpäin olen ajatellut, että suurin syy ahdistukseeni oli kuitenkin perhetilanteeni. Isäni oli narsistinen, väkivallalla uhkaileva despootti ja äitini oli taloudellisesti alisteisessa asemassa ja joutui sietämään hirvittävää käytöstä ilman ulospääsyn mahdollisuutta. Ei ihme, että naiseus ei näyttäytynyt kovin houkuttelevana.

    Juuri tuo oivalluksesi, että ei ole mitään kehosta irrallista identiteettia, eikä kukaan voi syntyä väärään kehoon, on niin osuva. Jossain vaiheessa omaa vaikeaa kypsymistäni oivalsin itse, että kukaan ei voi ulkopuolelta määritellä minkälainen on oikea naiseus. Minä olen nainen juuri omalla ainutlaatuisella tavallani aivan niin kuin kaikki muutkin naiset. Ei ole mitään mittapuuta sille mikä on oikeaa naiseutta.

    Itse vielä keski-ikäisenä sairastuin vakavasti ja jouduin suureen leikkaukseen, joka oli kokemuksena hirvittävä. Leikkaaminen on aina väkivaltaista puuttumista kehon kudoksiin ja sitä ei mielestäni koskaan pitäisi tehdä ilman selkeää lääketieteellistä syytä sairauden parantamiseksi. En ole ihan varma, ymmärtävät kaikki sukupuolenvaihdosleikkauksiin menevät etukäteen miten rankasta toimenpiteestä on kysymys. Leikattu kudos ei koskaan ole sama kuin terve alkuperäinen. Itse rukoilen, että en koskaan enää joudu leikkausveitsen alle.

    VastaaPoista
  5. Hei, mukava kuulla, että olet kokenut blogin kiinnostavaksi. Olen samaa mieltä, että mikään ei määrittele minun naiseuttani, paitsi naiseuteni olemassaolo itse. Itse koin nuorempana vahvasti, että naiseus on jotakin huonompaa mieheyteen verrattuna. Sittemmin tajusin, että se ei ole huonompaa (eikä myöskään parempaa), vaan ERILAISTA. Ja jos joku toinen on eri tavalla nainen kuin minä, niin se ei tee minusta ja naiseudestani huonoa tai väärää. Ja päinvastoin: sen toisen naiseus ei ole huonompaa kuin minun. Olemme persoonia naisen kehossa.

    En usko, että kovin moni transsukupuolinen tajuaa, että miten rankkoja leikkaukset ovat. Itse tajusin vasta käytyäni sellaisessa. Vasta leikkauksessa oltuani tajusin, että kehollani on ihan oikeasti rajat, joita ei voi muuttaa.

    VastaaPoista
  6. 57-vuotias jatkaa:
    Totta muuten tuo kokemus kehon rajojen rikkoutumisessa leikkauksessa. Se oli juuri omakin kokemukseni 12 tunnin leikkauksen jälkeen. Olisin voinut huutaa ääneen tuskasta (ei-fyysisestä) sen jälkeen. Sanoin leikanneelle kirurgille, että tunnen itseni kuin raiskatuksi. No, eipä hän ymmärtänyt ollenkaan mitä tarkoitin, piti minua ihan hulluna. Siksi juuri ei-pakollisiin leikkauksiin pitäisi suhtautua hyvin vaarovaisesti. Jos vaan voisi etukäteen välittää tuon tunteen leikkausta harkitseville, he voisivat miettiä kaksi kertaa ennen kuin ottavat tuon askeleen.

    VastaaPoista
  7. Hei M,

    ensinnäkin paljon voimia perheeseenne. Toiseksi, kiitos kokemuksesi ja ajatustesi jakamisesta. On aikakin, että tulee hieman vastapainoa kaikenmaailman Riikka Aapalahdille ja Magdaleenan äideille, joille lapsen ns. transidentiteetti on jonkinlainen glorifioinnin kohde, ja on niin hienoa kun perheessä on oma pikku ihmisoikeussoturi. Sillä saa paljon hyve- ja uhripisteitä... Mutta vakavasti puhuen, on todella tärkeää, että näitäkin kriittisiä äänenpainoja tulee esille. Nykyään tuntuu, että jos ei ole heti hyväksymässä (tuputtamassa?) lapsen transidentiteettiä, on suunnilleen taluttamassa lasta mestausjonoon, kun se kuitenkin tekee itsemurhan. Olkoonkin, että lähes 100% sukupuoli-identiteetin kanssa kipuilevista lapsista kasvaa asiasta ulos. Mielestäni tässä tekstissä olisi lyhennettynä ja editoituna potentiaalia lehtien mielipidepalsoille lähetettäväksi.

    Itsekin kipuilin nuorena sukupuoli- ja muiden identiteettikysymysten kanssa. Hyödyin valtavasti siitä, että oli aikuinen, joka ei antanut periksi kipuilulleni, vaikka kuuli ja uskoi kokemustani. Mielestäni se on aikuisen tehtävä, vaikka varmasti vaikea tehtävä onkin.

    Vielä kerran voimia ja tsemppiä perheeseenne!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että jaksoit lukea ja vastata! En oikeastaan tunne näiden mainitsemiesi perheiden tarinoita hyvin. Jokainen vanhempi valitsee itse, miten suhtautuu näihin asioihin oman maailmankatsomuksensa mukaan. Itse suhtaudun varauksella esimerkiksi siihen, jos tunteiden ja "olojen" perusteella aletaan kyseenalaistaa biologisia realiteetteja. Ja koska "translasten" perheet ja vanhemmat eivät ole homogeeninen joukko, on hyvä, että kaikki saisivat äänensä kuuluville.

      -M-

      Poista
  8. Hyvää pohdintaa ja hyviä kysymyksiä! Nimenomaan lapsi ja nuori opettelee kyseenalaistamaan, vastustamaan ja vaihtamaan käsityksiään. Eli kun vauvasta alkaen on ilmaissut, miltä juuri jonakin hetkenä tuntuu, nyt tulisi oppia ulkoisia lainalaisuuksia ja fyysisiä faktoja ja löytää paikkansa maailmassa - lapsena ja nuorena -, silloin tulee näitä, jotka sanovat ailahtelevien tuntemusten muuttavan fyysistäkin todellisuutta! Tästä koohotuksesta ja sen voimamarkkinoinnista seuraa pahempaa kuin osaan sanoilla kuvata. Sosiologinen tarkastelu ei tuota biologista faktaa!
    Siksi sanon: on kromosomit ja sen pohjalta kaksi sukupuolta. Sitten on diagnoosimääritellyt kromosomivirheet. Niihin on lääketieteellinen tieto ja hoito. Ja jottei unohdettaisi "muunsukupuolisuuden" marginaaliasemaa, Suomessa yleisintä kromosomivirhettä ilmenee noin 4-5 syntyneen lapsen kohdalla vuosittain.
    Tavalliset perheet, tavalliset ihmiset, tavalliset vanhemmat ja tavalliset nuoret voivat vielä katastrofin estää.
    (Tarkoitan: ei kirkko, puolue tai konservatiivit tms.) Kiitokset panoksesta siinä ja siihen suuntaan!

    VastaaPoista
  9. Vesa, kiitos! Olen aina niin iloinen, kun kohtaan ihmisiä, jotka ovat ajatelleet näitä asioita. Siis todella ajatelleet, syvällisesti.
    -M-

    VastaaPoista
  10. En tiedä oletko uskonnollinen ihminen mutta tämä lauseesi toi mieleen rRaamatun: ”Mikä oletkaan, niin olet tullut tuhoamaan, ryöstämään ja valehtelemaan. ”

    Joh 10:10: ”Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.”

    VastaaPoista
  11. Ja:

    Joh 8:44

    ”Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä”

    Siunausta koko perheelle. Toivottavasti löydätte avun.

    VastaaPoista
  12. Vita Thais, kiitos kun jätit kommentin. Miten tahansa kukin meistä määrittelee pahuuden, niin tärkeää on oppia tunnistamaan se. Siunausta myös sinulle. -M-

    VastaaPoista
  13. Anorektikkonuoria työkseni hoitavana särähti pahasti korvaan, kun haluaisit tyttärelläsi olevan mieluummin anoreksian. Oletko seurannut läheltä anorektikkonuoren elämää? Se on tuskallista ja äärimmäisen ahdistavaa. Lisäksi kuolleisuus on aivan eri luokkaa, kuin useimmissa muissa nuoruusiän sairauksissa. Rakastava äiti ei toivo lapselleen anoreksiaa missään tilanteessa, jos on vähääkään tietoinen tämän sairauden tuskallisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Kiitos kommentistasi. Kuten kirjoitinkin, en tietenkään toivo lapselleni anoreksiaa. -M-

      Poista
  14. Sanoit kuitenkin:"kunpa minunkin tyttärelläni olisi anoreksia"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koska kuvailin absurdia hetkeä, jossa kävin todellisessa aallonpohjassa. Aika monilla ihmisillä on joskus tuollaisia hetkiä. Vakavista ongelmista kärsivien lasten vanhemmilla ainakin. -M-

      Poista
    2. Aika lahjakkaasti tahallisesti väärinymmärretty, hyvä anonyymi. Hienosti myös irretettu kontekstista, sillä M kirjoittaa heti tuon jälkeen: "Tietenkään en oikeasti toivo lapselleni anoreksiaa. Vaan toivon, että kun nuoret tytöt (ja myös pojat) alkavat kokea toisen muotoista vakavaa kehodysforiaa, jossa he painonsa sijaan kyseenalaistavat sukupuolensa, heidänkin perheidensä tueksi rientäisi moniammatillinen työryhmä menetelmineen."

      Omassa ystäväpiirissä on ollut sekä nenämahaletkulla kuolemalta pelastettuja anorektikkoja sekä sukupuoli-identiteettinsä kanssa sekaisin olevia, syvästi masentuneita ja jopa itsetuhoisia itsensä transsukupuoliseksi kokevia nuoria. Siinä missä anorektikko laitetaan tarvittaessa pakkohoitoon ja -ruokintaan, moniammatillisen työryhmän hoidettavaksi, vanhemmat pidetään hoidossa mukana ja hekin saavat tukea, mitä saavat ns. translapsen vanhemmat? Pahimmassa tapauksessa suoranaista painostusta tukea lapsen "transidentiteettiä" (koska muuten se karkaa kotoa tai tappaa itsensä, väitetään), eikä ainakaan mitään ammattilaisten armeijaa, jossa tämä vakava kehon silpomis- ja tuhoamishalu, syvä keho- ja itseinho yritettäisiin parantaa. Vastaukseksi tarjotaan blokkereita ja sosiaalista transitioitumista sen sijaan, että ongelmaan oikeasti puututtaisiin. Mielestäni M ilmaisi, että toivoisi lapsella olevan ongelma jota osattaisiin ja haluttaisiin hoitaa. Jonka hoitoon HALUTAAN panostaa, toisin kuin tämän ehkä toistaiseksi aika mystisen ROGD:in. Sametti on osuvasti verrannut transasioiden ympärillä olevaa liikehdintää (johon itse katson kuuluvaksi täysin politisoituneen trasekin jne.) pro-ana liikkeeseen. Miltä itsestäsi tuntuisi, kun näkisit anorektikkoja tuskissaan mutta he eivät saisikaan apua, vaan pro-anojen huutelua heistä nälkään kuolevina todellisessa oikeassa kehossaan?

      Toivottavasti sinulla on työssäsi enemmän viisautta kuin mitä lukijana ja kommentoijana osoitat.

      Poista
    3. Kiitos, onnistuit tässä sanoittamaan hyvin paljon myös minun ajatuksiani. -M-

      Poista
  15. Hatunnosto rohkeasta kirjoituksesta ja tsemppiä&voimia koko perheellenne!

    Minusta kertoo valitettavan paljon nykyisestä ilmapiiristä se, että joudut toteamaan ja alleviivaamaan kerta toisensa jälkeen ettet ole transfobinen! Vaikka sen nyt voi muutenkin todeta lukemalla tekstistä, mutta ilmapiiri kun on mitä on - valitettavasti - niin pitää erikseen päivänselviä asioita korostaa.

    Mikä tuo mieleen Pirkko Saision ja hänen näkemyksensä nykymeiningistä vs taistolaisuus. Yhtälailla molemmista löytyy kiihkeää, mustavalkoista ajattelua ja varsinkin leimakirveen heiluttelua. https://yle.fi/uutiset/3-9624830

    VastaaPoista
  16. Kiitos tosi paljon tekstistä. Ihanaa että uskallat ja osaat ilmaista ajatuksiasi ja avata perhetilannettasi läpinäkyvästi kaikille meille, jotka mietimme samoja kysymyksiä.

    Erityisen tärkeää on musta että juuri tällaiset "tavalliset perheet" saisivat ääntään esiin, ja rohkaisevaa on että Musta orkidea -blogin kirjoittaja, joka kuitenkin kuuluu sukupuolisen suuntautumisensa tähden "muodikkaaseen vähemmistöön", puhuu myös avoimesti aiheesta.
    Itselläni kun elämän pohjana on Jumala ja Raamattu, tuntuu nykyaikana hyvin vaikealta sanoa mitään mielipiteitä ääneen, ilman että koko ympäristö tulkitsee niiden kumpuavan pelkästään Raamatusta eikä tarkasta analysoinnista. Helposti sitä saa natsin leiman jo ennenkuin avaa suutaan, ihan kuin Jumalaan uskominen poistaisi aivot ja tekisi kaikesta sanomastani vihapuhetta. Siinä jää asiani pointti ihan tyystin vaille huomiota.
    Nykyään korostetaan niin vahvasti suvaitsevaisuutta, silti "yleinen mielipide" sietää entistä huonommin minkäänlaista kritiikkiä, eikä sen kanssa samaan linjaan sopimattomia suvaita.
    Tervetuloa tänne "hihhuloiden" ja muiden kylähullujen joukkoon!
    Toivon että sinua kuunnellaan enemmän kuin meitä muita.

    Mutta vaikka tämä on iso yhteiskunnallinen ongelma, ymmärrän että sinulle se on ennenkaikkea henkilökohtainen taistelu ja syvä huoli.
    Voimia ja viisautta rakkautesi tueksi <3 uskon että tyttösi varmasti selviää ehjään aikuisuuteen asian kanssa kun hänellä on sinut.

    VastaaPoista
  17. Ja vielä;
    Lain mukaan alle 15v ei saa ostaa tähtisadetikkuja.
    Alle 18v ei saa ajaa autoa eikä mennä baarin sisälle, eikä tatuoida itseään ilman vanhempien suostumusta.

    Mutta silti alaikäisetkö saisivat päättää siittä, osallistuvatko sarjaan monimutkaisia ja vaarallisia leikkausoperaatioita, joiden lopputulos on peruuttamaton?

    ✋mä tilaan mun lapsille mielummin jonku törkeän yli puolet naamaa peittävän kasvotatuoinnin.
    Tai sitten niitä tähtisadetikkuja.

    VastaaPoista
  18. Kiitos Varblo, Suomessahan ei onneksi toteuteta alaikäisten leikkaushoitoja, mutta transition tielle lähteminen on mahdollista muilla keinoin, ja sitä haluttaisiin uuden lakialoitteen myötä helpottaa. Kirjoitan tästä kaikesta enemmän omassa blogissani. Kiva kun kävit jättämässä kommentin!

    VastaaPoista

Tervetuloa kommentoimaan.
Tämä blogi EI ole ns. safe space eli täällä EI noudateta turvallisen tilan periaatteita. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki asiat ja ideat, myös arat ja tabuaiheet, ovat vapaata riistaa kritiikille. Vääriä mielipiteitä ja tyhmiä kysymyksiä ei ole.

Kahden säännön puitteissa:
1) Älä loukkaa kenenkään yksityisyyttä.
2) Pitäydy kohteliaassa asiakeskustelussa (ei kommentteja luokkaa "tapa ittes", "hevosen kyrpä" tai "neekerineekerineekeri").