Sky Livingillä on kiinnostava dokumenttisarja Ladyboys, joka kertoo thaimaalaisten transnaisten elämästä ja sivuaa myös muita ei-länsimaalaisia transnaisia. Katsoin koko sarjan aikoinaan Intenetistä, mutta sivu, jolta sen pystyi katsomaan, ei ole enää olemassa. Linkin takana on vain pieni mainospätkä, mutta Juutuubasta löytyy yksi kokonainen jakso ja Dailymotionista yksi pitkä koostevideo. Tämä on paras koskaan näkemäni transdokumentti, joten harmi, etten pysty linkkaamaan teille koko sarjaa. Jokaisen transasioista kiinnostuneen pitäisi nähdä koko sarja.
Englanninkielistä materiaalia luettaessa törmää usein käsitteeseen ”full sex change”. Se tarkoittaa sukupuolenvaihdosprosessin läpikäymistä loppuun saakka eli jalkovälin täyttä operoimista. Moni transihminen jättää menemättä viimeiseen ja suurimpaan leikkaukseen eli jalkoväliremonttiin, koska se on kaikkein riskialttein leikkaus ja Suomen ulkopuolella myös kallein (Suomessa näitä leikkauksia tehdään vain julkisella). Mainitsemassani dokumenttisarjassa haastatellaan ladyboy Paengia, joka on käynyt läpi kaikki muut leikkaukset paitsi jalkoväliremonttia ja hän selittää, että ei edes halua siihen. Syyksi hän mainitsee sen, että on nähnyt, miten moni transsukupuolinen leikkauksen jälkeen menee ”ting tong” eli jotenkin sekoaa. Jotakin muuttuu heidän päänsä sisällä. Paengin ystävä, itsekin ladyboy, selittää, että leikkauksen jälkeen transsukupuolinen kokee itsensä hyvin hämmentyneeksi ja häneltä on ”mennyt järki” (”they lost their minds”). Tämän vuoksi Paeng epäilee leikkauksen tarpeellisuutta ja turvallisuutta ja on itse päättänyt jättää sen väliin, vaikka kokee, ettei penis ole osa häntä ja menee hyvin pitkälle saadakseen oman peniksensä pois näkyvistä (hän kirjaimellisesti rullaa sen paketiksi ja teippaa sen kiinni. Ohessa video, jossa näkyy, miten se tehdään. VAROITUS! K-18 -matskua!). Paengin poikaystävä Scott sanoo, että moni transsukupuolinen katuu jalkovälileikkausta ja toivoo, ettei olisi koskaan mennyt siihen. Moni yrittää jälkeenpäin itsemurhaa. Scottin mukaan leikkaus on hyvin vaikea ja voi mennä monella tavalla pieleen ja se usein tuhoaa henkilön seksielämän, koska uudesta värkistä ei saa toimivaa vastakkaisen sukupuolen värkkiä. Vanha värkki sentään on luonnollinen ja toimiva, vaikkakin ”väärä”.
Olen itse miettinyt näitä leikkausasioita viimeisen parin vuoden aikana paljon. Viestini kaikille transsukupuolisille on, että jos vaan löydät keinon elää ilman leikkauksia, niin älä mene niihin. Jos vaan kykenet elämään alkuperäisessä kropassasi ilman mitään transhoitoja, niin tee niin. Kaikki sukupuolenvaihdoshoidot ovat erittäin rankkoja ja jos vaan kykenet olemaan ilman niitä, niin hyvä.
Minulle on tehty mastektomia eli rintojen poisto ja sukuelinleikkauksen (metoidioplastia) ensimmäinen osa, mutta ei toista osaa. Ensimmäisessä osassa poistetaan munasarjat ja kohtu ja suljetaan emätin. Toisessa osassa muotoillaan penis ja kivekset. Jätin menemättä toiseen osaan, koska ensimmäinen osa oli kokemuksena suoraansanoen perseestä. Sain komplikaation ja luulin aivan aikuisten oikeasti, että kuolen. Olen siis ollut sukupuolenvaihdokseen liittyvässä leikkauksessa kahdesti ja molemmat kokemukset ovat hirveimpiä kokemuksia koko elämässäni. Olenkin kuvannut sukupuolenvaihdosprosessia siten, että se on matka helvetin läpi. Mutta ei siinä kaikki. Ei riitä, että kuljet helvetin läpi kerran, vaan sinun on kuljettava sen läpi useita kertoja. Jokainen leikkaus on uusi matka helvetin läpi. Olen mennyt helvetin läpi kolmasti. Ensimmäisen kerran tultuani ulos kaapista ja aloitettuani hormonihoidot. Toisen kerran mentyäni rintojen poistoon. Kolmannen kerran mentyäni jalkoväliremontin ensimmäiseen osaan. Neljättä kertaa en enää halua helvettiin mennä. En halua sinne enää ikinä.
Jos vaan voit säästyä siltä ensimmäiseltäkin matkalta helvetin läpi, niin hyvä. Se on pelkästään positiivista. Tämä ei ole mikään huviretki ja takaisinpääsyä ei ole.
Ladyboy Paeng sanoo dokumentissa, että jokainen nuori ladyboy ei osaa ajatella mitään muuta kuin sukupuolenvaihdosleikkausta. Heistä jokainen, myös hän itse, haluaisi käydä koko prosessin loppuun asti. Heidän mielensä usein muuttuu matkan varrella ja Paenginkin mieli muuttui, kun hän näki, mitä leikkaukset tekivät hänen transsukupuolisille ystävilleen. Tämä pätee myös muualla maailmassa, kuten Suomessa. Kun joudut joka päivä elämään sukupuoliristiriitaa ja et pääse sitä mitenkään pakoon, saat pakkomielteen leikkauksista ja hormonihoidoista. Ne tuntuvat taikasauvalta, joka parantaa kaiken. Tiedän tämän myös omasta kokemuksestani. Sitten kuitenkin huomaat, että asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia. Tutustu aiempaan kirjoitukseeni ”Kun sukupuolenkorjaus ei korjaa mitään”.
Olin aiemmin LGBT-aktiivi ja olin sitä mieltä, että sukupuolia ei ole olemassa. Mieleni teki U-käännöksen, kun huomasin, että mitään taikasauvaratkaisuja ei ole olemassa. Tähän vaikutti kaksi oivallusta:
1) Minä olen poikkeusyksilö. Valtaväestö ei koe sukupuolidysforiaa.
2) Biologiaa ei pääse koskaan pakoon.
Uskon, että monet katumistapaukset koskevat kohtaa 2. Uskon, että Paengin ystävät menivät ”ting tong”, koska he ymmärsivät, että mikään mahti maailmassa ei tee heistä oikeita naisia. Se on musertava, maailmankuvallisia perustuksia järisyttävä oivallus. Sinä et tule ikimaailmassa, koskaan, milloinkaan saamaan sitä asiaa, mitä kaikkein eniten haluat ja minkä vuoksi olet valmis kulkemaan helvetin läpi. Uskoit ennen oikeasti, että sen saisit ja että kirurgi voisi sen sinulle antaa. Mutta huomaat sen kaiken olevan vain harhaa. Ladyboy on mies. Hän tulee aina olemaan mies. Hänestä ei tule koskaan naista. Naiseksi tuleminen on täysin mahdotonta. Ja nyt kaikkien hoitojen jälkeen et enää koskaan voi olla normaali, vaikka haluaisit.
Samaa pätee myös toisinpäin eli naisesta ei tule koskaan miestä. Kun itse ymmärsin, että on täysin mahdotonta, että minusta tulisi oikea mies, niin kyseenalaistin koko sukupuolenvaihdosprosessin ja sen mielekkyyden. Transsukupuolisuus ei ole luonnollista eikä normaalia. Ei ole normaalia tuntea olevansa väärässä kehossa ja oikeasti vastakkaisen sukupuolen yksilö. Transsukupuolisuus on psyykkinen sairaus. Minä olen psyykkisesti sairas.
Walt Heyer on yhdysvaltalainen aktivisti, jonka mukaan sukupuolenvaihdoshoidot ovat täysin kyseenalaisia. Kirjoitin hänestä pitkät pätkät aiemmassa kirjoituksessani, joten tsekkaa sieltä hänen tarinansa ja taustatiedot. Heyer on biologinen mies, joka kärsi sukupuoliristiriidasta koko ikänsä ja vaihtoi sukupuolensa naiseksi. Hänen ongelmansa eivät kuitenkaan ratkenneet ja kahdeksan vuoden jälkeen hän vaihtoi sukupuolensa takaisin mieheksi. Heyer diagnosoitiin virheellisesti transsukupuoliseksi ja häntä hoitanut psykiatri sai hänet uskomaan, että hän on transsukupuolinen ja siten oikeasti nainen. Myöhemmin Heyerillä diagnosoitiin dissosiaatiohäiriö ja hän meni psykoterapiaan sen hoitamiseksi. Nettisaitillaan Heyer jakaa tutkimustietoa sukupuolenvaihdosleikkausta katuneista ihmisistä. Tutkimusten mukaan jopa 20% transsukupuolisista katuu leikkausta. Heyerin mukaan leikkaukset eivät ole ratkaisu transsukupuolisten ongelmiin, sillä heillä on muuhun väestöön verrattuna moninkertainen psyykkisten ongelmien esiintyvyys sekä itsemurhariski myös hoitojen jälkeen. Heyerin mukaan sukupuolenvaihdoshoidot ovat pelkästään kosmeettisia, eivätkä ne hoida tai paranna henkilön oikeaa ongelmaa.
Mielestäni kaiken itse näkemäni, kokemani ja oppimani perusteella Heyerin puheissa on erittäin paljon perää. Eräs toinen nettisaitti, sukupuoliristiriitaa kokevien lasten vanhempien blogi, valaisee asiaa lisää. Blogissa julkaistaan myös kirjoituksia sellaisilta ihmisiltä, jotka lapsena kokivat sukupuoliristiriitaa, mutta kasvoivat sen yli. Kirjoituksissa on hälyttävän paljon samaa ja niiden perusteella voi vetää seuraavan johtopäätöksen: sukupuoliristiriitaa kokeville ihmisille on lapsena tapahtunut jotain sukupuolisesti hämmentävää. Lapsuuden kokemukset ovat siis rikkoneet heistä jotain ja/tai he tajusivat myöhemmin olevansa homoja/lesboja. Minusta on merkittävää, että miten helppoa lapsen sukupuoli-identiteetti on rikkoa ja että useimmat tuntemani homomiehet olivat lapsena huomattavan feminiinisiä, he olivat lähinnä kiinnostuneita tyttöjen jutuista ja lähes kaikki tai kaikki heidän ystävänsä olivat tyttöjä.
Pari kriittistä kysymystä:
Kadunko omaa sukupuolenvaihdostani? En. En voi olla mies, mutta minusta on kuitenkin helpompaa olla ei-nainen.
Olisinko jättänyt menemättä sukupuolenvaihdosprosessiin, jos olisin tiennyt kaiken sen, mitä tiedän nyt? En tiedä. Kaikki oivallukseni vaativat sen, että pääsin ensiksi naiseudesta eroon ja sain siten otettua naiseuteen etäisyyttä.
Minä en vastusta sukupuolenvaihdoksia. Se, mitä minä tässä perustavanlaatuisesti kritisoin, on se, että miten yhteiskunnassa lähtökohtaisesti sukupuoleen suhtaudutaan. Sukupuolineutraaliuden vallatessa alaa ollaan menossa koko ajan vaan enemmän ja enemmän metsään. Otammeko lähtökohdaksi kiistattomat biologiset lainalaisuudet sekä tieteellisen tutkimustiedon vai tiettyjen piirien ideologiset haihattelut ja höpsöttelyt? Mitä tulee transsukupuolisten hoitoon, niin se on asia, jonka kohdalla voi mennä kaikki mahdollinen pieleen. Meidän tulee tuntea transasian pimeä puoli sekä kansainväliset ennakkotapaukset. Sukupuolenvaihdoshoitojen pitäisi olla aivan viimeinen ratkaisu, joka otetaan käyttöön vasta sitten, kun kaikki muu on jo kokeiltu. Nykyään on valtaamassa alaa enemmän ja enemmän sellainen käsitys, että kaikki transhoidot pitäisi vapauttaa ja sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen identiteettiä pitäisi tukea mahdollisimman varhaisesta vaiheesta asti. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että 80% kaikista sukupuoliristiriitaa kokevista lapsista kasvaa siitä ulos ja kasvaa normaaliksi mieheksi tai naiseksi. Lapsen kohdalla ei pitäisi milloinkaan tarjota transsukupuolisuutta selitykseksi hänen ongelmilleen! Mikäli sukupuoliristiriita on paha tai se vain jatkuu ja jatkuu pitäisi ensiksi sulkea pois kaikki muut vaihtoehdot ennen kuin ruvetaan puhumaan transsukupuolisuudesta. On todennäköisempää, että lapsi on homo tai lesbo, kuin että hän olisi transsukupuolinen.
Ei itsemääräämisoikeudelle ja jyrkkä ei sukupuolenvaihdoshoitojen vapauttamiselle. Nykyistä transsukupuolisten hoitokäytäntöä tulisi entisestään tiukentaa ja tarkentaa ja hoito tulisi suunnitella siten, että siinä ohjataan potilasta hyväksymään kehonsa. En kuitenkaan kannata sukupuolenvaihdoshoitojen kieltämistä, sillä osa sukupuoliristiriitaa kokevista ihmisistä selvästi hyötyy hoidoista (esim. minä itse). Tutkimusvaiheessa pitäisi kuitenkin keskustella vakavasti transhoitojen pimeästä puolesta ja siitä, että minkälaiset asiat saattavat aiheuttaa ihmisessä sukupuoliristiriitaa ja ohjata potilas luotaamaan omaa elämäänsä tässä valossa. Kun itse olin hoidossa, niin koko hoitojakson aikana minulle ei kerrottu pimeästä puolesta yhtään mitään ja mitään tunnettuja kansainvälisiä ennakkotapauksia ei otettu lainkaan puheeksi. Koko hoitojakson aikana ei puhuttu siitä, että millaisia vääriä diagnooseja on lähihistoriassa annettu ja mihin ne ovat johtaneet. Minua ei myöskään mitenkään ohjattu näkemään kehoani toisessa valossa, vaan hoitohenkilökunta lähinnä nyökkäili hyväksyvästi jutuilleni ja sain joitakin artikkeleja, jotka tukivat käsitystä siitä, että sukupuolenvaihdoshoidot ovat nimenomaan positiivinen asia ja että ne menevät äärimmäisen harvoin pieleen. Kaikki nykyiset tietoni olen kerännyt itsenäisesti vasta sukupuolenvaihdoshoitojeni jälkeen ja niihinkin törmäsin täysin sattumalta.
Sukupuolen monimuotoisuudesta puhuttaessa pitäisikin puhua monimuotoisuudesta sukupuolen sisällä. Eli ei ole vain yhtä tapaa olla mies tai nainen. On kaikenlaisia miehiä ja naisia ja se ei tee heistä yhtään vähempää miehiä tai naisia. Sukupuolen monimuotoisuus -hömppä ei ole laajentanut käsitystämme mieheydestä ja naiseudesta, vaan se on nimenomaan kaventanut sitä. Jos et ole sellainen ja tällainen, niin et taida olla mies tai nainen lainkaan, vaan olet joku muu.
Jälleen hyvä kirjoitus, ja tärkeä argumentti sen puolesta, miksi transtutkimusten on oltava tiukkoja ja rajan hoitoonpääsyyn oltava korkealla.
VastaaPoistaSukupuolenvaihdos on toimiva hoito äärimmäisen harvinaiseen geneettisperäiseen lääketieteelliseen anomaliaan nimeltä transseksualismi. Kaikille muille eli niille, jotka eivät tästä tilasta kärsi, se on varma tie katastrofiin. Ja kaikkein tärkein diagnoosikriteeri on ja tuleekin olla sukupuolidysforia, eli kertakaikkinen kyvyttömyys elää omassa syntymäsukupuolessaan. Mitä useampi itsemurhayritys, sen todennäköisempi tapaus, näin kyynisesti sanottuna.
Kun asia oli itselleni vielä akuutti 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, oltiin juuri siirrytty 1980-luvun natsittamisesta tolkulliseen hoitoon ja tutkimuksiin, ja itseälläni tällöin rima oli korkealla. Sain asianmukaista hoitoa ja olen jo yli 20 vuotta elänyt sitä elämää, mitä minun olisi pitänyt saada elää syntymästäni saakka.
Minua aivan oikeasti pelottavat nämä nuoren polven tranut. Kun, kiitos vihervassarien, tästäkin asiasta on alettu pitää ääntä ja jengi pitää tätä jonain erikoisena elämäntapana eikä lääketieteellisenä anomaliana mitä se on. Ja kaiken maailman erikoisuudentavoittelijat tai muuten vain valuvikaiset tapaukset sitten haluavat vaihtaa sukupuoltaan. Vanhan huonon vitsin mukaan "mitä eroa on transseksuaalilla ja terroristilla? Terroristin kanssa voi neuvotella". Ja tästä on kyse. Ihmisen itsensä oikeusturvasta ettei häntä "vapauden" nimessä päästetä tekemään itselleen peruuttamatonta vahinkoa. On olemassa koko joukko ihmisiä, joita tulee suojella heiltä itseltään.
Transseksualismi on siitä ikävä tila, että hoitamattomana se johtaa psykoosiin, itsemurhaan tai molempiin. Hoidettuna se johtaa pysyvään hedelmättömyyteen. Ja toisaalta jos ihminen, joka ei ole aito TS, päästetään hoitoon, lopputuloksena on aivan yhtä lailla katastrofi. Niin tai näin, häviät aina. Tässä ei voi voittaa: tässä voi vain päästä omilleen. Ja olen aina ollut sitä mieltä, että kenenkään, joka ei ole yrittänyt tämän jutun takia itsemurhaa tai vakavasti harkinnut sellaista, ei pitäisi hakeutua transhoitoihin. Kyse on kuolemanvakavasta asiasta.
Transseksualismi voidaan somaattisesti havaita aivokurkiaisen BSTc:n koosta. Ikävä kyllä se voidaan diagnosoida vain kuolleelta ihmiseltä. Niin kauan kun ihminen on elossa, joudutaan turvautumaan toisaalta geenitutkimuksiin ja toisaalta erotusdiagnoosiin. Ja tässä on hirveä dilemma: miten erotetaan aidot tapaukset ja estetään heitä kilahtamasta tai tekemästä itselleen pahaa ja hoidetaan heidät, ja toisaalta estetään epäaitoja menemästä hoitoihin ja tekemästä itselleen peruuttamattoman vahingon?
Tämän vuoksi erotusdiagnoosi on ehdoton must, ja miksi ne tuskalliset jutut kuten hormoniterapia sekä arkielämäkoe ovat tarpeen. Minä itse vedin omasta halustani arkielämäkokeen kolmen vuoden mittaiseksi, vaikka lääkärin mielestä vuosi olisi ollut riittävä. Syystä että halusin päästä satavarmuuteen siitä, että omalla osallani kyse oli aidosta transsukupuolisuudesta. Ymmärsin jutun peruuttamattomuuden vähän turhankin tuskallisesti.
Tiedän, etten koskaan voi olla oikea nainen. Mutta voin yrittää olla aika pahuksen hyvä approksimaatio sellaisesta. En pysty vaihtamaan geenejäni enkä kromosomejani, mutta voin yrittää elää sellaisena kuin mitä olisin ollut jos olisin saanut syntyä tyttönä.
Suomessa onneksi katujia on ollut hyvin vähän, siksi, että standardit ja kriteerit ovat hyvin tiukat. Juuri tästä syystä niistä ei saa tinkiä yhtään.
Vielä jatkoa. Kun tämä juttu oli itselleni akuutti, sain seuraavan neuvon: "Tämä juttu ei ole formulakisa, tämä on romuralli. Se ei voita, joka tulee maaliin ensimmäisenä, se voittaa, joka tulee maaliin ehjimpänä". Sukupuolenvaihdoksen päämäärän tulisi jokaiselle olla mielenterveyden, työkyvyn ja psyyken pelastaminen, ei fantasioiden toteuttaminen. Kuten sanoit, sen pitäisi olla aina se viimeinen keino, ei koskaan ensimmäinen.
VastaaPoistaParhaimmin tästä tuntuvat selviävän ne, jotka tekevät esityöt hyvin. Ne, jotka todella ottavat selvää, mistä tässä on kyse, jotka todella tekevät itselleen selväksi että tämä on peruuttamaton prosessi, joka muuttaa ihmisen lopullisesti ja jotka tekevät myös sen "Plan B:n" eli miten toimitaan, jos jotain menee pieleen tai jos tutkimuksessa käy selväksi, ettei kyse ole transsukupuolisuudesta.
Sukupuo0lenvaihdos ratkaisee ainoastaan psyyken ja ruumiin ristiriidan. Se ei ratkaise mitään muuta. Kaiken muun - kaikki muut psyyken ja mielenterveyden ongelmat, masennus, ahdistus jne, joutuu itse setvimään. Sivudiagnooseja ei pidä pelätä. Minulla itselläni on vaativan persoonallisuuden sivudiagnoosi. Niitä sattuu.
Ehkä kaikkein paras ennusmerkki siitä, että tuleeko ihminen katumaan vai ei, on RLT eli arkielämäkoe. Jos siitä kykenee selviämään ilman ongelmia, silloin todennäköisesti on aito TS ja sukupuolenvaihdos on hyödyksi. Jos siitä alkaa lintsaamaan, on se merkki siitä, että nyt ei kaikki ole kotona. Ja lähes joka tapauksessa, kun joku TS on katunut, kyse on ollut siitä, että hän on lintsannut RLT:ssä.
Jokin aika sitten oli juttua Englannin nuorimmasta TS:stä Ria Cooperista. Hänellä kaikki ei mennytkään ihan suunnitelmien mukaan - hänelle selvisi RLT:n aikana, ettei hän ole nainen vaan femmehomo.
Siinä, että ihminen on femmehomo, ei ole mitään pahaa eikä väärää. On aina helpompaa edes jotenkin pysyä omassa biologiassaan kuin yrittää muuttaa fenotyyppiään. Se olisi minullekin ollut se pienemmän riesan tie. Mutta kun niin vain ei käynyt. Itselläni ainoa, mikä auttoi, oli koko jutun käyminen läpi.
Näin ei tarvitse olla kaikilla. Olisin ollut iloinen, jos minulle olisi vähempi riittänyt. Mutta jälleen on pakko siteerata menneisyyttäni, ja neuvoa, jonka silloin sain: "Jos aiot mennä leikkaukseen, varmistu läpikotaisin siitä, että todella olet TS. Jos et ole sellainen sitä ennen, olet varmasti sitä sen jälkeen." Ja tästä todella on kyse.
Ne selviävät tästä jutusta hyvin, jotka _ovat jo kokeilleet muita mahdollisuuksia_ ja sulkeneet ne pois. Jos joku saa 11-vuotiaana päähänsä olevansa TS, hän todennäköisesti ei sitä ole enää 18-vuotiaana. Kuten Ria Cooper. Siksi on kertakaikkiaan rikollista ohjata tuonikäisiä transhoitoihin, ellei ihmisellä ole kromosomipoikkeamia tai muita selkeitä intersukupuolisuuden merkkejä. Teinit ovat jo muutenkin sekaisin tuonikäisinä.
Yksi aidon TS:n tuntomerkkejä on siitä, että hän todella tietää, kuinka rankka ja raskas prosessi tämä on, ja yrittää tehdä kaikkensa sen välttääkseen. Minäkin yritin koko nuoruuteni olla mies, vaikka väkisin ja hampaat irvessä. Ei vain onnistunut. Hoitoon hakeuduin vasta itsemurhayrityksen jälkeen. En tarkoita, että kaikilla pitäisi olla yhtä rankkaa kuin minulla oli, vaan sitä, että tämän jutun pitäisi olla aina se viimeinen ratkaisu, ei ikinä ensimmäinen.
Ja tästä syystä en tarjoa neuvoja kenellekään nuorelle TS:lle joka ottaa minuun yhteyttä. En kertakaikkiaan kestäisi sitä, jos joku nuori sielu ryhtyisi tähän juttuun vain siksi "koska minä olin niin urhea ja rohkea ja tein sen". On vihoviimeinen juttu painostaa ketään tähän prosessiin. Se ei ikinä pääty hyvin. Edes silloin, vaikka kyseessä olisi aito TS.
Wanha Ämmä:
VastaaPoistaErittäin mielenkiintoista settiä sinulta taas kerran. Kiitos kommentoinnista.
Minua kiinnostaisi hirveästi kuulla lisää siitä, että millainen sukupuolenvsihdosprosessi oli sinun aikanasi. Näyttää siltä, että ajat ovat muuttuneet ihan täysin. Muistaakseni sanoit jossain aiemmin jotain sellaista, että jossain kohtaa Walt Heyerin tapaisia katumistapauksia oli paljon, joten sukupuolenvaihdoshoidot kiellettiin hetkeksi kokonaan ja sitten myöhemmin aloitettiin Suomen nykyjärjestelmän kaltainen systeemi. Jos et tähän viitsi kommentoida, niin jatketaan keskustelua mailissa samettiorkidea ÄT gmail.com.
Katsoin Ria Cooperista dokumentin. Ei vaikuttanut kauhean henkisesti tasapainoiselta yksilöltä noin yleisesti. Onneksi tajusi painaa jarrua. Nyt sitten odotellaan, että miten käy tälle Jazz Jenningsille. Toivottavasti menee hänellä hyvin. On näitäkin tosi nuoria tapauksia, joille sukupuolenvaihto oli ilmeisesti oikea ratkaisu. Katsoin dokumentin yhdestä toisesta brittiläisestä transtytöstä (nimi unohtui), joka meni leikkaukseen varhaisteininä. Leikkaus tehtiin Thaimaassa, koska Briteissä alaikäisten leikkaukset on kielletty. Hän vaikutti ihan fiksulta ja itsetuhoisuutensa oli parantunut leikkauksen jälkeen.
Nuo on hyviä nuo saamasi neuvot romuralleista yms. Itsellenihän ei kukaan hoitohenkilökunnasta kertonut mitään vastaavaa. Mielestäni potilaan ohjaus on nykyään ihan retuperällä. Käyt vaan klinikalla selittelemässä ummet ja lammet ja henkilökunta nyökyttelee. Sinua ei ohjata tai auteta syväluotaamaan tilannettasi. Tässä olisi paljon parannettavaa.
Transyhteisö on paljon kritisoinut nykyistä sukupuolenvaihdossysteemiä ja vaikka he usein syyttävät sitä vääristä asioista, niin kritiikkiin kyllä on aihetta. Henkilö saa päähänsä, että on trans --> hakeutuu tutkimuksiin --> siellä nyökytellään --> okei mitäs nyt? Jos et saa diagnoosia, niin päädyt käytännössä heitteille, koska et ole alun alkaenkaan saanut mitään ohjausta, neuvoja tai lisätietoja. Päädyt ihan tyhjän päälle. Minulle ei kerrottu klinikalla mitään sellaista, mitä en olisi jo tiennyt. Vasta vuosia myöhemmin tajusin, että en tiedä paljon mitään ja tähän liittyy hirveän paljon kaikkea. Hoitohenkilökunta on taatusti ollut kyllä tietoinen siitä kaikesta.
Poista1980- ja 1990-luvun vaihteesta on jo pitkä aika, mutta jotain voin kertoa.
VastaaPoista1970-luvulla meno oli täysin villiä, ja sukupuolenvaihdokseen pääsi, kun löi rahat pöytään ja sanoi haluavansa vaihtaa sukupuolta. Seurauksena oli koko joukko tragedioita: Suomessa tiettävästi tuolloin on ollut seitsemän sukupuolenvaihdosta, joista vain yksi on ollut aito TS. 1980-luvulla sitten väännettiin hanat kiinni eikä ketään hoidettu. Sekin oli väärä päätös: tuloksena oli koko joukko itsemurhia ja tiedän erään tapauksen, joka yritti itse kastroida itsensä ja melkein menetti henkensä. Niinpä lopulta päädyttiin siihen, että kyllä kyseessä on aivan oikea lääketieteellistä väliintuloa vaativa tila, joka tulee hoitaa.
Kivi Lydecken sekä Veronica Pimenoff olivat transsukupuolisuuden hoitamisen uranuurtajia Suomessa, ja he organisoivat transhoidot Suomeen. Pääkaupunkiseudulla hoidot oli diagnosoitu HUSiin, ensin Lapinlahden sairaalaan ja sitten Meilahteen. Hoidot tapahtuivat silloisten amerikkalaisten Standards of Caren mukaisesti. SoC:ta siis oli käytetty pohjana.
Hoitoon saattoi päästä joko yksityistä tietä tai julkista tietä. Yksityisen valitsivat ne, joilla oli jonkinlainen ymmärtämys asioista, tietoa ja säännölliset tulot kuten työpaikka; julkiselle hakeutuivat ne, joilta jokin näistä kolmesta puuttui. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa transsukupuolisuudesta oli asiallista tietoa, mutta se kaikki piti itse etsiä (silloinen Usenet, lääkärikirjallisuus, lääketieteen julkaisut jne). Silloin oli toki jo Internet olemassa, mutta se oli täysin tekstipohjainen ja rajoittui yliopistomaailmaan. Meidän sosiaalinen mediamme olivat Usenetin keskustelupalstat ja IRC, jossa tapasin ensimmäisen kerran kaltaisiani. Trasek ry. oli hyvin tärkeässä asemassa tiedonsaannin kannalta, ja siellä pääsi myös tutustumaan toisiin transsukupuolisiin.
Itse aloitin oman prosessini niin, että laadin itselleni "tiekartan" että miten etenen. Ensimmäisen vuoden käyttäisin itsetutkiskeluun ja siihen, että etsisin tietoa ja miettisin, että onko kyseessä todella transsukupuolisuus vaiko ei. Jos olisi näin, että kyseessä olisi jotain muuta (femmehomous, sekopäisyys, erikoisuudentavoittelu), etsisin jotain muuta. Transvestismifantasiat pyyhin heti pois vaihtoehtona, koska pukeutumisjutut eivät koskaan olleet minun juttuni: olen aina pukeutunut hyvin sukupuolineutraalisti. Toisena vuotena, jos päätyisin siihen että kyseessä voisi olla transsukupuolisuus, aloittaisin HRT:n ja antaisin hormonien tehdä tehtävänsä. Samalla opettelisin feminiinisen maneerismin ja kävisin tyttöilemässä paikoissa, joissa minua ei tunneta. Jos yhä tuntuisi siltä, että kyseessä olisi transsukupuolisuus, tämän jälkeen hakeutuisin HUS:iin virallisen reitin piiriin.
Törmäsin Netissä moneen amerikkalaiseen vanhan polven TS:ään, ja sain heiltä hyviä neuvoja. He olivat nähneet aika monta tragediaa, ja varoittivat sudenkuopista. Ennenkaikkea he varoittivat, että pysy erossa huumeista, prostituutiosta ja hormonien katukaupasta, äläkä kiirehdi oman juttusi kanssa.
Ensimmäinen vuosi meni kuten olin suunnitellut. Kaikkien mielestä olin liian täysipäinen että minulla olisi psykoosi tai skitsofrenia (selitys pois) eikä minulla ollut fantasioita (selitys pois) ja koin myös homoyhteisön itselleni vieraaksi (selitys pois) enkä koskaan ollut innostunut pukeutumisleikeistä enkä fetisseistä. Dysforia sisällä paheni koko ajan, ja niinpä seuraavana vuonna hakeuduin yksityiseltä puolen hormoneille. Kävi myös ilmi, että minulla on kromosomipoikkeama. Hormonit helpottivat huomattavasti oloani, mutta eivät tarpeeksi. Niinpä hakeuduin HUS:iin tarkempiin tutkimuksiin.
Jo ennen tutkimuksien alkua olin aloittanut RLT:n omin päin. Kokemukseni tyttöilystä paikassa, jossa minua ei tunnettu, tuntuivat erittäin helpottavilta ja luonnollisilta, ja koin muutokset kropassani positiivisina. Ne tuntuivat niin hyviltä, että tein nopeasti sosiaalisen sukupuolenvaihdoksen ja päästin poninhäntäni auki, ja aloin käyttämään naisen nimeä. Valitsin sellaisen nimen, joka omassa ikäluokassani on melko yleinen. Toiseksi nimekseni otin sen nimen, jonka vanhempani olisivat antaneet minulle, jos olisin syntynyt tyttönä.
VastaaPoistaSain hiukan huomautuksia minua HUSissa hoitaneilta lääkäreiltä siitä, että olin aloittanut RLT:n omin päin, mutta sanoin heille, että minun oli pakko tehdä se - en enää kertakaikkiaan kestänyt elää miehenä. Onneksi he ymmärsivät asian.
Tutkimuksissa sitten syväluodattiin psyykeäni ja kaivettiin menneisyys auki. Haluttiin varmistautua siitä, että en ollut psykoottinen, tiesin mitä tein ja ymmärsin, että tämä prosessi on peruuttamaton ja että mitä sillä voi saada ja mitä ei. Samoin pyrittiin etsimään muita mahdollisia selityksiä että mikä minulla voisi olla.
Tutkimuksiin kuuluivat erilaiset psykologiset testit, persoonallisuus- ja älykkyystestit, psykologin, omahoitajan ja lääkärin haastattelut, seurantatutkimukset ja fysiologinen tutkimus. Tuolloin haluttiin olla hyvin perusteellisia asiasta. Omasta aloitteestani vedin RLT:n kolmen vuoden mittaiseksi, koska todella halusin itse varmistautua asiasta. Olin työelämässä koko prosessin ajan.
Lopulta sain lähetteen leikkaukseen. Mietin monta kuukautta, että teenkö sen vai riittääkö vähempi. Lopulta päätin ettei se riitä, ja kävin ulkomailla leikkauksessa. Se onnistui erinomaisesti, ja olen ollut jo yli 25 vuotta post-op.
Tuo, mitä kerroit, on hiukan huolestuttavaa. Kuulostaa, että järjestelmässä on luovuttu erotusdiagnoosista ja seulaa löysättty. Tuossa ikäänkuin lähdetään oletusarvoisesti siitä, että tutkittava on TS, ja muita selitysmalleja ei etsitä. Eihän sen noin pitäisi olla, vaan pikemminkin niin, että pyritään ensin etsimään kaikki muut mahdolliset selitykset, ja päädytään TS-diagnoosiin vain silloin, jos mikään muu selitys ei toimi. Tuossa on todellakin vaara pudota aivan tyhjän päälle, kuten sanoit.
En ole ollut juurikaan transyhteisön kanssa tekemisissä viimeiseen 20 vuoteen, joten en tunne nykysysteemiä. Mutta jos seulaa on löysätty, se on paha merkki.
Ihan mielettömän kiinnostavaa. Toi oli minulle kaikki ihan uutta. Kiitos tiedoista.
VastaaPoistaHuhhuh, ajat on kyllä tosiaan muuttuneet...
Kuulostat myös itse harvinaisen selväpäiseltä. Virkistävää kuulla välillä tuommoista. Pistää vaan miettimään, että mihin on nuoremmilta tolkku kadonnut.
VastaaPoistaSanotaanko näin, että jokaisen TS:n takana on kuutiometri kyyneliä.
VastaaPoistaMinäkin olen omat itkuni itkenyt, ja olen useasti yrittänyt analysoida sitä, että miksi juuri minä olen onnistunut siinä, missä niin moni muu ei ole. Minun aikanani oli jo internet (vaikkei sellaisena kuin mitä se tänään on), ja tutustuin silloin viiteen suunnilleen itseni ikäiseen TS:ään ympäri maailmaa. Meistä kuudesta minä olen ainoa, joka on enää elossa. Kaksi kuoli huumeyliannokseen, yksi teki itsemurhan, yksi on kuollut leukemiaan ja yksi henkirikoksen uhrina.
Ehkä tärkein yhteinen nimittäjä niiden osalta, jotka selviävät tästä prosessista hengissä on se, että heillä on merkityksellisiä ihmissuhteita. Vanhemmat, sisarukset, tyttö- tai poikaystävä, kavereita, harrastuksia jne jotka tukevat ja joihin voi luottaa. Kun tuntuu pahalta, on olkapää jota vasten itkeä ja joka tukee ja rakastaa. Ihmissuhteet ovat äärimmäisen tärkeitä mielenterveyden kannalta. Ne myös estävät syrjäytymistä ja ajautumista huumeisiin ja/tai prostituutioon, jotka tuntuvat USA:ssa olevan ainaisena riskinä TS:ien osalta. Suomessa tilanne on onneksi parempi.
Toinen yhteinen nimittäjä on, että he suhtautuvat prosessiin sen vaatimalla vakavuudella eivätkä yritä oikoa kulmia missään kohden. Itse en voi olla painottamatta RLT:n tärkeyttä: yhteinen nimittäjä niiden osalta, jotka epäonnistuvat, on se, että he ovat lintsanneet RLT:n ja halunneet mahdollisimman nopeasti leikkaukseen. Se taas on varma tie tragediaan. Muistan kyllä, miten minuakin yritettiin painostaa ja hoputtaa. Totesin, että tämä on minun juttuni eikä teidän ja vaikka olisin aito TS, haluan tehdä asian omaan tahtiini. Se oli oikea päätös: ei elämä lopu kaksiviitosena eikä edes kolmikymppisenä.
Kolmas yhteinen nimittäjä on, että kaikki onnistujat ovat olleet joko opiskelujen tai työn syrjässä kiinni eli että he ovat löytäneet jonkinlaisen paikan yhteiskunnassa. Nykyään tämä tuntuu hirveän vaikealta, työelämä on koventunut ja vaikeutunut paljon niistä ajoista kun asia oli itselleni akuutti. Erilaisiin alakulttuureihin meneminen on käytännössä sosiaalinen itsemurha, ja huonontaa selkeästi selviytymistodennäköisyyttä.
Hyvin tärkeää on myös hoidattaa kaikki muut psyyken traumat ja ongelmat pois ja oireettomiksi ennen sukupuolenvaihdosta. Se ratkaisee ainoastaan kehodysforian, muttei mitään muuta: ne muut möröt jäävät kummittelemaan ellei niitä hoida erikseen.
Parhaimmin tästä jutusta tuntuvat selvinneen ne, jotka ovat hakeutunueet hoitoihin 25-35 -vuotiaina. Tuolloin identiteetti alkaa olla jo kasassa, opiskelut suoritettu, ensimmäinen työpaikka saatu ja paikka yhteiskunnassa löytynyt, mutta vielä ei ole perustettu perhettä, eikä ulkonäkö ole vielä kehon omien hormonien turmelema. Tuota nuoremmilla on paha taipumus joko kilahtaa tai syrjäytyä koska heillä ei ole vielä henkistä kypsyyttä eikä elämänkokemusta selviytyä, ja tuota vanhemmilla alkaa olla jo perhe ja muut yhteiskunnalliset siteet niin vahvat, että ne heikentävät onnistumistodennäköisyyttä ja ulkonäkölähtökohdat alkavat olla jo menetetyn puolella.
Transsukupuolisuuden ikävin piirre on siinä, että mitä nuorempana se puhkeaa, sitä nopeammin se pahenee ja sitä rajummin. Siksi 27-vuotiaana hoitoon hakeutuvan ennuste on paljon parempi kuin 17-vuotiaan. Tuolla nuorella ihmispololla on vielä identiteetti muutenkin hakusessa ja hän on aivan kakara, hänellä ei ole mitään elämänkokemusta eikä hajuakaan miten yhteiskunta toimii ja miten ihmissuhteita hoidetaan. Vielä siihen päälle se, miten rajuna ja voimakkaana tuolloin dysforia iskee. Se on aika lailla Herran haltuun silloin. Vaikka minullakin oli teininä kamalaa, onneksi dysforia iski päälle vasta lähempänä kahtaviittä kuin kahtakymmentä.
VastaaPoistaPelottaa nuorten TS:ien puolesta. Vaikka asenteet ovat muuttuneet parempaan 25 vuoden aikana, se heiluri on kääntynyt toiseen äärilaitaan. Tuntuu kuin sukupuolenvaihdosta tarjottaisiin jonkinlaisena patenttiratkaisuna sukupuoli-identiteetin ongelmiin, ja eihän sen niin pitäisi olla. Minulla on tunne, että nyt saadaan paljon Ria Cooperin kaltaisia tapauksia aikaan, mikä ei ole hyvä. Samoin Jazz Jenningsin kaltaiset tapaukset huolettavat aivan oikeasti.
Kun asia oli minulle itselleni akuutti, tutustuin erääseen amerikkalaiseen vähän iäkkäämpään TS:ään, joka on ottanut elämäntehtäväkseen toimia "tätinä" kaikille nuorille TS:ille ympäri maailmaa ja auttaa sekä neuvoa heitä ja tarjota heille sen olkapään ja ihmissuhteita, johon turvata. Jos haluat, voin antaa hänen yhteystietonsa. Kerro hänelle, että sait ne yhdeltä hänen alkuperäisistä tytöistään - hän tietää kyllä, kuka on kyseessä.
Tutustuin tuohon Walt Heyerin tapaukseen. Hän oli tehnyt metamorfoosinsa vanhoina huonoina aikoina, siis 1970-luvun puolessavälissä, ja hänelle oli osunut terapeutti jolla oli enemmän intoa kuin ymmärrystä, ja hänelle oli tarjottu transsukupuolisuutta ikäänkuin maagisena taikasauvana, joka ratkaisisi kaikki hänen ongelmansa. Ja huonostihan siinä kävi.
VastaaPoistaStandards of Care vakiutui kunnolla vasta 1980-luvulla ja syynä oli se, että sukupuolenvaihdos oli saanut todella huonon maineen kun liian moni tämänkaltainen tapaus oli hakeutunut muutokseen ja silvotuttanut itsensä ja sitten katunut, kun fantasiat eivät olleetkaan toteutuneet. Transsukupuolisuutta ei yksinkertaisesti ymmärretty eikä siitä tiedetty sitä, mitä siitä tiedetään tänään. Ei ymmärretty, että kyseessä on synnynnäinen tila eikä perversio eikä ymmärretty, että jos epäaito TS leikataan, niin siinä käytännössä luodaan uusi TS. Kaikkine dysforioineen.
Vanhoina huonoina aikoina mentiin transsukupuolisuuden hoidossa perse edellä puuhun. Koko juttu oikeastaan alkoi leikkauksella, jonka jälkeen potilas sai hormonireseptin ja hänet jätettiin omilleen. Ei ymmärretty RLT:n merkitystä eikä sitä, että hormonit tulee aloittaa jo ennen kaikkea muuta hoitoa. Ennen 1980-lukua vain aniharva TS todella läpikävi arkielämäkoetta ja/tai todella opetteli elämään vastakkaisen sukupuolen elämää. Ja sitten käy ikävästi.
En yhtään epäile sitä, mitä Walt Heyer esittää blogissaan ja sivullaan, mutta se kaikki tulee lukea "with a grain of salt". Hänen argumenttinsa koskevat juurikin niitä transukupuolisia, jotka on hoidettu vanhoina huonoina aikoina tai joiden hoidossa on menty oikomaan kulmia ja tingitty vaatimuksista. Ja kun itse kävin omaa prosessiani läpi, vanhoista huonoista ajoista oli kulunut sen verran vähän aikaa, että ne kaikki katastrofit otettiin vakavasti, ja TS-tuttavani varoittivat erityisesti niistä sudenkuopista, jotka olivat aiheuttaneet näitä katastrofeja.
Aitoja transsukupuolisia, jotka hyötyvät sukupuolenvaihdoksesta, _on_ olemassa. Me olemme siitä elävä esimerkki. Mutta jokaista aitoa kohti on varmaan viidestä kymmeneen epäaitoa, jotka kuvittelevat olevansa TS:iä mutteivät ole. Hoitoprosessin tehtävä on juurikin erottaa nämä epäaidot aidoista.
Eräs amerikkalainen IRC-tuttavani ylläpiti erittäin hyvää ja mielenkiintoista TS-sivustoa. Kolme kuukautta leikkauksensa jälkeen hän pimahti ja joutui mielisairaalaan. Syyksi paljastui, että hän oli lintsannut RLT:stä. Hän oli tyttöillyt vain kaveriensa kanssa ja tutuissa porukoissa, ja muutoin elänyt miehenä. Hän oli mennyt puutteellisella kokemuksella leikkaukseen, ja se löi sitten näpeille.
Tuntuu, kuin nuoren polven TS:t eivät ymmärtäisi, miten kuolemanvakavasta asiasta tässä on kyse. RLT:stä ei saa missään tapauksessa tinkiä. Se on juurikin se testi, joka erottaa jyvät akanoista ja aidot epäaidoista. Aidolle TS:lle RLT ei ole mikään Test vaan Real Life. Ja Ria Cooper oli feilannut juurikin RLT:ssä. Tietyllä vinksahtaneella tavalla olen onnellinen Ria Cooperin osalta. Hänen ei tarvitse käydä läpi tätä koko prosessia ja hänelle riittää vähempi kuin meille.
Mutta jos hoitoprosessi keskittyy vain siihen, että oletusarvoisesti tutkittava on aito TS ja jättää sitten epäaidot oman onnensa nojaan, tällöin ollaan huonoilla jäljillä. Se, että ihminen ei ole TS mutta hänellä on sukupuoli-identiteetin kriisi, ei ole syy sysätä häntä omilleen. Tällöinkin tulisi ehdottomasti tutkia, että mistä hänen osallaan on kyse, ja ohjata hänet omaa diagnoosiaan vastaavaan hoitoon eikä vain lykätä psyykenlääkkeitä käteen. Myös epäaidoilla tapauksilla yleensä on jokin ongelma taustallaan, mikä tulee hoitaa siinä missä meilläkin transsukupuolisuus hoidettiin. On väärin jättää ihminen oman onnensa nojaan vain siksi, ettei hän saa positiivista transsukupuolisuusdiagnoosia.
Wanha Ämmä:
VastaaPoista"Sukupuolenvaihdos on toimiva hoito äärimmäisen harvinaiseen geneettisperäiseen lääketieteelliseen anomaliaan nimeltä transseksualismi. Kaikille muille eli niille, jotka eivät tästä tilasta kärsi, se on varma tie katastrofiin."
ja
"Transseksualismi voidaan somaattisesti havaita aivokurkiaisen BSTc:n koosta. Ikävä kyllä se voidaan diagnosoida vain kuolleelta ihmiseltä."
Jos transsukupuolisuus on kaikissa tapauksissa palautettavissa biologiaan, (eli geeneihin ja aivokurkiaisen BSTc:n kokoon) kuinka pystyt selittämään male-to-female-transujen "epideemisen" esiintyvyyden Thaimaassa länsimaihin verrattuna? Useimpien arvioiden mukaan transsukupuoliset muodostavat länsimaissa noin 0,3 % koko väestöstä ja Thaimaassa ladyboyt noin 4 % koko miespuolisesta väestöstä (mikä mielnekiintoista kyllä vastaa useimpia arvioita homoseksuaalien esiintyvyydestä miespuolisessa väestössä). Vastaavaa transsukupuolisten väentunkua ei taida olla Thaimaan kaakkoisaasialaisissa naapurivaltioissa eikä Thaimaassakaan male-to-female-transsukupuolisten osalta.
"Transseksualismi on siitä ikävä tila, että hoitamattomana se johtaa psykoosiin, itsemurhaan tai molempiin."
Oletko sitä mieltä, että sellaiset sukupuolenvaihdokseen hyvin myöhäisellä iällä hakeutuneet transut kuten Marja-Sisko Aalto ja Caitlyn Jenner olisivat olleet akuutin psykoosi- tai itsemurhariskin alaisina, mikäli he eivät olisi näihin hoitoihin päässeet? Aalto oli hoidot aloittaessaan yli 50-vuotias ja Jenner yli 60-vuotias. Molemmat olivat siis ehtineet elää sukupuolidysforiansa kanssa jo kokonaisen ihmisiän verran ja lisäksi molemmilla vaikutti pyyhkivän ihan hyvin elämässään hoitojen aloittamisen aikoihin. Aallolla oli vakituinen työpaikka Imatran kirkkoherrana ja lisäksi hän oli kolmen aikuisen lapsen isä ja isoisä, Jennerillä oli taustalla menestyksekäs urheilu-uransa ja hänkin oli ollut naimisissa ja saanut useita lapsia. Jos he olisivat olleet pimahtamisvaarassa, miksi sitä ei koskaan tapahtunut vaan miksi he pystyivät elämään ulkoisesti täysin normaalia ja menestyksekästä elämää myöhäiseen keski-ikäänsä saakka?
"Samalla opettelisin feminiinisen maneerismin ja kävisin tyttöilemässä paikoissa, joissa minua ei tunneta."
"Kokemukseni tyttöilystä paikassa, jossa minua ei tunnettu, tuntuivat erittäin helpottavilta ja luonnollisilta, ja koin muutokset kropassani positiivisina. Ne tuntuivat niin hyviltä, että tein nopeasti sosiaalisen sukupuolenvaihdoksen ja päästin poninhäntäni auki, ja aloin käyttämään naisen nimeä."
Mitä tällainen "tyttöily" pitää sisällään? Itse olen cis-sukupuolinen nainen ja sellaisena en ole koskaan sitä ainakaan tietoisesti harrastanut, vaan yritän lähinnä elää elämääni omana itsenäni siinä missä muutkin. Jos minussa jotakin tyttömäistä onkin, sen pitäisi ilmetä käytöksessäni täysin luonnollisesti ja jopa tiedostamatta. Ei millään pahalla, mutta kuulostaa vähän siltä kuin myönteisen transsukupuolisuushoitopäätöksen jälkeen olisit päättänyt alkaa pelkästään näyttelemään naista julkisesti. Siihenhän tuo "feminiinisen maneerismin opettelukin" viittaa. Sitä paitsi kukaan cis-sukupuolinen nainen ei ajattele siten, että hänen naiseutensa olisi kiinni siitä pitääkö hän lettinsä auki vai ei.
Anonyymi: Aivan ensimmäisenä laitetaan terminologia paikalleen. "Transu" tarkoittaa transvestiittia eli ristiinpukeutujaa, jotka pääsääntöisesti ovat cis-sukupuolisia miehiä. Transsukupuoliset kokevat sen hyvin loukkaavana itsestään käytettyinä. Oikeampi termi on "TS" tai "teeässä".
VastaaPoistaThaimaassa on noin 67 eri etnistä ryhmää ja siellä puhutaan kuutta eri kieltä. Thaimaa on sen maailmankolkan ainoa monipuoluedemokratia ja buddhalainen yhteiskunta, jossa normipoikkeamia ei pyritä nujertamaan kuten naapurimaissa. Siksi vertaukset naapurimaihin ovat aina vaikeita. Länsimaissa transsukupuolisuuden esiintyimistodennäköisyys on noin 1:8000 - 1:10 000 (Cohen-Kettenis et al) eli nuo Thaimaan luvut ovat noin 3-10 -kertaiset länsimaisiin nähden.
On todennäköistä, että jotkut etniset ryhmät ovat rajusti yliedustettuina TS:ien joukossa. Kun asia oli itselleni akuutti, netissä juutalaistaustaisilla oli raju yliedustus (noin kolmasosa netin TS:istä oli juutalaisia), mutta myös suomalaisssukuiset ja natiiviamerikkalaiset olivat yliedustettuina. Tällöin näissä ryhmissä tuo X-kromosomissa esiintyvä AR-geenin muoto, joka aiheuttaa BSTc:n kehittymisen pieleen, on jostain syystä joko rikastunut tai ei ole karsiutunut pois riittävän tehokkaasti.
Blogi-isäntä kirjoittikin jo ladyboy-ilmiöstä. Suurin osa heistä ei ole transsukupuolisia eivätkä he ikinä Suomessa pääsisi hoitoon, ja ladyboy-ilmiö liittyy kiinteästi prostituutioon. Thaimaa on myös hyvin machoistinen yhteiskunta, ja siellä meikäläistä homoutta ei juurikaan katsota hyvällä. Siksi monet homomiehet omaksuvat tuon ladyboyn roolin. Ja tässä on catch: jos tällainen ladyboy, joka ei ole aito TS, menee leikkaukseen, on todennäköistä, että hän menee ennemmin tai myöhemmin ting tong, blogi-isännän termein. Tilannetta ei mitenkään helpota se, että Thaimaassa ei ole transsukupuolisuudelle mitään virallista hoitojärjestelmää, vaan siellä leikkaukseen pääsee kun lyö rahat tiskiin. Lopputuloksena on kyllä iso joukko hoidettuja transsukupuolisia, mutta siinä sivussa myös valtava määrä pimahduksia, aivan kuten aikaisemmin länsimaissa ennen Standards of Caren käyttöönottoa. Ei hyvä.
Transsukupuolisuutta on eniten tutkittu Hollannissa, jossa Louis Gooren, Peggy Cohen-Kettenis ja Jian-Ning Zhou ovat selvittäneet asian etiologiaa. Vuoden 1988 hollantilaisen tutkimuksen mukaan hoitamattomista TS:istä noin 40% tekee itsemurhan ja saman verran päätyy psykoosiin. Lopuista hyvin suuri osa syrjäytyy. Eli kyse ei ole leikin asiasta.
Transsukupuolisuus kehittyy eri ihmisissä eri iässä. Nyrkkisääntö on, että mitä nuorempana se puhkeaa, sitä rajumpana se tulee ja sitä nopeammin se pahenee. Tästä syystä transsukupuolisilla teineillä on perinteisesti ollut hyvin huono ennuste: teini-ikä on muutenkin hirveän myllerryksen aikaa ja siihen sitten dysforia päälle, niin lopputulos on ting tong. Itse olin sikäli onnellinen, että minulla ei teininä ollut oireita - ihmettelin vain, miksi en ole samanlainen kuin muut pojat ja miksi olin aina erilainen kuin muut. Itselläni tila puhkesi noin 23-24 v iässä ja paheni muutamassa vuodessa itsemurhayrityksen asteelle. Jos se olisi tapahtunut 13-14 v iässä, en todennäköisesti olisi nyt tässä. Olisin todennäköisesti tehnyt itsemurhan tai mennyt ting-tong ja olisin nyt joko tönkkösuolattu psyykenlääkkeillä tai jossain suljetulla.
Mutta vastaavasti mitä vanhemmalla iällä oireilu alkaa, sitä hitaammin se kehittyy ja sitä siedettävämpää se on. On todennäköistä, että Aalto ja Jenner ovat kyenneet vuosikausia tukahduttamaan dysforiansa tai he eivät ole edes ymmärtäneet asiaa, koska heillä oireilu on alkanut vasta myöhemmin eikä se ole ollut yhtä rajua kuin meillä joille se puhkesi nuorempana. On myös todennäköistä, että moni vanhemman iän TS kertakaikkiaan vie salaisuutensa mukanaan hautaan ja vain puree hammasta yhteen ja yrittää sietää dysforiansa.
Jatkoa: Transsukupuolisilla on perinteisesti ollut neljä selviämisstrategiaa: 1) Alkoholi ja huumeet eli turrutetaan kuuppa (tuhoisin seurauksin.) 2) Machismo eli yritetään tehdä itsestä mies vaikka väkisin. (Korkein tapaamani sotilasarvo kenelläkään TS:llä on ollut kommodori.) 3) Annetaan aivoille muuta ajateltavaa (työnarkomania, harrastukset, urheilu, hengellisyys jne) ja 4) Avioliitto. Näistä nelonen on kaikkein tuhoisin, se tuhoaa kahden ihmisen elämän.
VastaaPoistaNäiden strategioiden valossa Aallon ja Jennerin tarinat eivät yllätä yhtään, he ovat yrittäneet strategioita 2) ja 3). Heillä vielä dysforia on puhjennut vanhalla iällä, eli he ovat säästyneet siltä tuskalta, mikä meillä nuoremmilla on ollut. Paha olo heillä taatusti on ollut sisällä kaikki nämä vuodet.
Mitä tyttöily pitää sisällään? Naisellisen käytöksen, pukeutumisen maneerismin, puheäänen, tapojen ja eleiden opettelun sekä ihmisten kohtaamisen naisena. Minulla ei ollut transvestiittitaustaa, ja olen aina pukeutunut hyvin sukupuolineutraalisti. Mutta huomasin, että nuo kaikki muut tulivat sisältäni kuin luonnostaan ja tiedostamatta. En oikein koskaan ollut osannut olla poika enkä käyttäytyä kuten poikien ja miesten oletetaan. Ainoa miehinen rooli, jonka osasin, oli hypermaskuliininen macho. Oli helpottava kokemus huomata, ettei minun tarvinnut enää näytellä mitään, vaan saatoin olla oma itseni, eikä minun tarvinnut enää kätkeä herkkyyttäni suojellakseni itseäni.
"Päästää poninhäntä auki" oli kielikuva. Tarkoitin sillä sitä, että en enää yrittänyt tukahduttaa feminiinisyyttäni itsessäni enkä käyttäytyä sukupuolineutraalisti. Koska olin vielä varsin nuori tuolloin, hormonit vaikuttivat minuun hyvin voimakkaasti, enkä myöskään enää yrittänyt peittää rintojani enkä lantiotani. Aluksi pelkäsin, että minun olisi näyteltävä naista aivan samalla tavoin kuin olin näytellyt poikaa ja miestä koko ikäni. Mutta oli helpottavaa huomata, että kun aloin elää naisena, alkutyttöilyjen jälkeen koko juttu tuli sisältäni kuin luonnostaan eikä minun tarvinnut enää näytellä mitään.
Minulle Real Life Test ei ollut Test, se oli Real Life. Koin nopeasti, että tämä on sitä elämää, jota minun olisi pitänyt saada elää koko ikäni. Alkuhämmennyksen jälkeen se tuntui äärimmäisen helpottavalta ja luonnolliselta. Mutta mietin pitkään, että jatkanko leikkaukseen asti. Halusin saada sataprosenttisen varmuuden tilastani. Siksi vedin RLT:n omasta halustani kolmen vuoden mittaiseksi vaadittavan yhden vuoden sijaan. Kun lopulta hain lähetteen leikkaukseen, se osoittautui oikeaksi päätökseksi. En ole sen jälkeen enää katsonut taakseni.
Wanha Ämmä:
VastaaPoistaHuhhu. On kyllä rajua tekstiä. Mutta erittäin mielenkiintoista, kuten sinulla aina.
Tuosta Walt Heyeristä, vanhoista huonoista ajoista ja hoitokäytännöistä tulee mieleen, että nykyään on näköjään otettu reilusti takapakkia. En voi olla ainoa nuori trans, joka ei ollut ikinä kuullutkaan noista kuuluisista pieleenmenneistä tapauksista. Ihmettelen vaan ihan tosissani, että miksi ja miten tähän on oltu. Sanoit, että Veronica Pimenoff oli Suomessa uranuurtaja. Hän oli minua hoitanut lääkäri. Hän on aivan satavarmasti tiennyt kaikesta tästä.
"Thaimaa on myös hyvin machoistinen yhteiskunta, ja siellä meikäläistä homoutta ei juurikaan katsota hyvällä. Siksi monet homomiehet omaksuvat tuon ladyboyn roolin."
Tässä on muuten varmasti paljon perää. Thaimaa on ihan oikeasti patavanhoillinen maa ja siellä on hyvin vahvat sukupuoliroolit ja tämä heijastuu myös paikalliseen LGBT-kulttuuriin. Homofobia ottaa jänniä muotoja. Myös tuolta rapakon takaa on olemassa esimerkkitapauksia siitä, miten kehodysforiasta kärsivän homoseksuaalisen nuoren ihmisen vanhemmat ovat suhtautuneet hyväksyvästi sukupuolenvaihdokseen, sillä heille on ollut helpompaa ajatella, että heidän tytöstään tuli heteromies tai pojastaan heteronainen, kuin että heidän lapsensa olisi lesbonainen tai homomies. Thaimaan homokulttuurista en tiedä mitään, mutta lesbokulttuurista olen kuullut juttuja. Thaimaassa on erikseen "mieslesbot" ja "naislesbot" eli vaikka kaikki ovat naisia, niin henkilön täytyy ottaa joko miehen tai naisen sosiaalinen rooli. Jako on erittäin selvä ja jyrkkä ja näkyy hyvin selkeästi jo pukeutumisesta. Ladyboy-ilmiö saattaa olla sukua tälle.
En tiedä, mistä ovat peräisin ne puheet, että Thaimaa olisi maailman hyväksyvimpiä maita mitä tulee sateenkaari-ihmisiin. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.
Olen lähdössä useaksi kuukaudeksi Kaakkois-Aasiaan ja käyn kääntymässä myös Thaimaassa. Haluan ehdottomasti tutustua paikalliseen LGBT-yhteisöön ja haastatella niin montaa ihmistä kuin mahdollista. Erityisesti kiinnostaa paikallisen transyhteisön pimeät tapaukset. Kuten sanottua, Thaimaassa ei ole olemassa mitään transihmisten hoitoklinikkaa, vaan kuka tahansa voi vaihtaa sukupuolta milloin tahansa, jos omistaa tarvittavat rahat. Haluan selvittää, minkälaisia ihmiskohtaloita Thaimaan transyhteisöstä löytyy.
Anonyymi:
VastaaPoistaTranssukupuolisetkin ovat ihmisiä eli heilläkin on suurta yksilöllistä vaihtelevuutta. Kun puhumme heistä joukkona, niin Wanhan Ämmän esittämät asiat pätevät, sillä nämä asiat ovat ihan oikeasti yleisiä transsukupuolisten keskuudessa. Kaikilla ei tietenkään mene asiat samalla tavalla ja olen itse huomannut, että transsukupuolisilla on kehodysforian sietokyvyssä erittäin suuria eroja. Jotkut eivät kykene lainkaan olemaan syntymäsukupuolessaan ja jopa arkielämän pieniltä vaikuttavat asiat voivat olla ylivoimaisia (esimerkiksi yleiseen vessaan meneminen tai puhelimella soittaminen, mistään koulussa- tai työssäkäynnistä tai ihmissuhteista puhumattakaan), kun taas jotkut kestävät kyllä, vaikka olo onkin epämukava.
Itselläni oli suhteellisen hyvä kehodysforian sietokyky. Olo oli aina epämukava ja epämukavuus purkautui sitten psyykkisinä ongelmina, mutta yritin kuitenkin vuosia olla nainen ja olen vielä yli 20-vuotiaanakin käyttänyt hameita, korsetteja ja korkokenkiä. Tilani kuitenkin huononi yhtäkkiä äkisti, kuten Wanhalla Ämmälläkin, ja silloin totesin, etten voi elää naisena ja hain apua.
Tapasin transihmisten tapaamisessa transnaisen, joka oli lähtenyt sukupuolenvaihdokseen keski-iässä. Hän selitti, että oli aina ollut erilainen kuin muut, mutta ei oikein ymmärtänyt, että miksi. Hän ymmärsi vasta keski-iässä, mistä hänen erilaisuutensa johtuu. Silloin hän lähti sukupuolenvaihdokseen.
Kuten Wanha Ämmä sanoikin, moni vain tyytyy puremaan hammasta. Olen transihmisten foorumeilta lukenut useasta tällaisesta tapauksesta. Heille koko sukupuolenvaihdosprosessi tai edes kaapistaulostulo on aivan liian raskas ja he eivät koskaan kykene siihen, vaikka kärsivätkin. Moni sanoi, että vaimo on uhannut avioerolla yms. joten henkinen kantti ei ole kestänyt. Tämmöisillä tapauksilla vaan on usein alkoholiongelma tai muuta vastaavaa, joten mitään ongelmattomia/oireettomia eivät ole nekään ihmiset, ketkä eivät prosessiin lähde.
Suomessa on 1970-luvun jälkeen katumistapauksia ollut hyvin vähän, ja ne liittyvät pieleenmenneisiin leikkauksiin. Syynä on toisaalta ollut se, että Suomessa hoitoonpääsyn kriteerit ovat olleet hyvin kireät, ja toisaalta tutkimuksiin ovat hakeutuneet tuolloin vain ne, jotka todella ovat olleet tosissaan. Mutta omahoitajani antoi ymmärtää, että Suomessa noin kolmasosa tutkittavista omana aikanani (1980- ja 1990-luvun vaihteessa) karsiutui, ja he yleensä itsekin ymmärsivät, ettei tämä juttu ollut heitä varten.
VastaaPoistaOlettaisin, että tämä suomalainen menestystarina (katujia on ollut mitätön määrä) on sitten saanut hoitohenkilökunnan "relaamaan" ja löysäämään standardeja. Toisaalta myös yhteiskunnan yleisen asenneilmapiirin lätsähtäminen, "anything goes" ja ainoa tuomittava asia on suvaitsemattomuus, on ollut omiaan standardien löystymiselle ja sille, ettei katujista ole pahemmin puhuttu.
Oma osansa on myös TS-yhteisön muutoksella. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa meidän sosiaalinen mediamme oli IRC, jossa juttelimme ympäri maailmaa, ja mukana oli iso joukko amerikkalaisia, jotka olivat tehneet oman muutoksensa vanhoina huonoina aikoina 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla, ja joilla oli omakohtaista kokemusta katujista ja pimahduksista. Internet oli tuolloin myös täysin tekstipohjainen ja rajoittui yliopistomaailmaan, ja yliopistomaailma oli turvapaikka sukupuolisille poikkeavuuksille. Keskustelut olivat tasoltaan erinomaisia. Tiedonjakoa tapahtui myös Usenetin keskusteluryhmissä, joista tärkein oli soc.transgendered sekä postituslistoilla, kuten Transgen. Suomessa Trasek ry. oli kaikkein tärkein foorumi, ja siellä pääsi tutustumaan toisiin TS:iin kasvokkain.
Nykypäivänä Netti on paljon hajanaisempi kuin tuolloin, ja eri sivustoja, keskustelupalstoja ja foorumeita on satamäärin, ja kaikilla annetaan erilaista informaatiota asiasta, usein ristiriitaistakin. Nykypäivänä omaa tilaansa ja tuskaansa pohtivalla ihmisellä on paljon helpompaa löytää tietoa mutta paljon vaikeampaa päättää, että mitä tietoa uskoa ja miten toimia. Tämä on omiaan lisäämään epätietoisuutta. Jos katujista ja virhepäätöksistä sekä muista mahdollisista ratkaisuista ei jaeta tietoa, tällöin ollaan hyvin ohuella jäällä.
Useimmat katujat vaikuttavat olevan käyneet prosessinsa läpi ennen Standards of Caren käyttöönottoa ja myös laiminlyöneet RLT:n. Tuon arkielämäkokeen tärkeyttä ei voi ylikorostaa, sillä sen tarkoitus ei ole olla pelkästään koe vaan antaa ymmärrys siitä, millaista elämä tulee tästedes olemaan. Useimmat katujat vaikuttaisivat olevan femmehomoja, jotka eivät ole sujut itsensä kanssa, tai transvestiittejä, joille juttu on mennyt överiksi, tai sitten ihmisiä, joilla on todella pahat lapsuudentraumat ja jotka inhoavat itseään ja kroppaansa ja kuvittelevat sukupuolenvaihdoksen ratkaisevan asian. Mukana on aina myös psykoottisia tapauksia, skitsofreenikkoja ja erikoisuudentavoittelijoita, mutta heitä on onneksi Suomessa vähän.
Olen myös sanonut, että aidon TS:n tunnistaa siitä, että hän ei halua mennä prosessiin, sillä hän tiedostaa alitajuisesti, kuinka rankka, tuskallinen ja repivä tämä juttu on, ja pyrkii potkimaan tutkainta vastaan joka käänteessä. Epäaidolle puolestaan tämä juttu on ikäänkuin pakkomielle.
On yksi asia, joka saa minut todella raivoihin, ja se on ihmisten painostaminen tai ympäripuhuminen muutosprosessiin, tai tutkimuksiin hakeutuneen ihmisen hoputtaminen. Tiedän itse, miten kova, vaikea ja tuskallinen tämä prosessi on, enkä tosiaankaan halua kenenkään käyvän sitä läpi ellei ole ihan pakko. Samoin toivon, että tulevaisuudessa transsukupuolisuus voitaisiin diagnosoida jo sikiöasteella geeniseulonnalla ja sitä hoitaa jo sikiöasteella geeniterapialla niin, ettei kenenkään tarvitsi syntyä TS:ksi. USA:ssa arvioidaan, että jokaista aitoa TS:ää kohti on kymmenen epäaitoa, ja tutkimusten tavoitteena on karsia nuo kymmenen epäaitoa pois. Jos tällainen epäaito TS ympäripuhutaan tai painostetaan muutokseen, se on hirveä karhunpalvelus hänelle, ja pahimmillaan johtaa katastrofiin. Ja vaikka ihminen olisikin aito TS, hoputtaminen aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Tässä prosessissa on niin paljon sortattavaa ja järjesteltävää myös omassakin päässä, ja se kaikki vaatii aikansa. On mielekkäämpää "haaskata" ylimääräinen vuosi RLT:ssä ja setviä asiat kunnolla kuin kiihdyttää vauhtia, oikoa mutkissa ja sitten kilahtaa leikkauksen jälkeen kun psyyke on vielä sotkussa. Jopa aidolle TS:lle on uudessa sukupuolessa elämisessä paljon opittavaa, ja se kaikki pitää oppia RLT:n aikana.
VastaaPoistaOlen myös ehdottomasti sitä vastaan, että teineille aletaan järjestämään transhoitoja. Ihmisen sukupuoli- ja seksuaali-identiteetti ovat teininä hyvin häilyviä ja selkiytymättömiä, ja transsukupuolisuus voidaan luotettavasti diagnosoida vasta aikuisella ihmisellä. Vaikka sukupuoli-identiteetti onkin geeneihin koodattu ja ilmaisee itsensä BSTc:n koossa, se teineillä usein heittelehtii rajusti, ja poikkeavasta teinistä on vaikeaa sanoa, onko tämä TS, tiitti vaiko femmehomo, vai "eheytyykö" hän normaaliksi vanhemmiten. Ria Cooperin tapauksen pitäisi kilistää kelloja. Hän olikin femmehomo, eikä kovin henkisesti tasapainoinen. Hän epäonnistui pahasti RLT:ssä, ja hormonit vaikuttivat häneen destabiloivasti, eivät tasapainottavasti. Tämän pitäisi olla riittävä varoitus. Meidän pitäisi ottaa Ria Cooperista opiksemme, ei tuomita häntä eikä halveksia häntä.
On aina helpompaa olla femmehomo tai poikamainen lesbo tai muuten vain ristiinpukeutuja kuin vaihtaa sukupuolta, ja kuten blogi-isäntä totesi, liki 80% nuoruusiän sukupuoli-identiteettiongelmista häviää iän myötä. Sukupuolenvaihdoksen pitäisi aina olla se vihoviimeinen ratkaisu kun mikään muu ei toimi, ei ikinä se ensimmäinen.
"Vaikka sukupuoli-identiteetti onkin geeneihin koodattu ja ilmaisee itsensä BSTc:n koossa, se teineillä usein heittelehtii rajusti, ja poikkeavasta teinistä on vaikeaa sanoa, onko tämä TS, tiitti vaiko femmehomo, vai "eheytyykö" hän normaaliksi vanhemmiten."
VastaaPoistaVuonna 2013 julkaistun kaksostutkimuksen mukaan tutkimukseen osallistuneista naistransuista 22,5 %:lla myös monotsygoottinen kaksossisarus oli transu ja miehillä vastaavasti 33 %:lla. Tietenkin otanta kyseisessä tutkimuksessa oli pieni, mutta se johtuu vain siitä että transsukupuolisia ja vieläpä sellaisia, joilla sattuu olemaan identtinen kasossisarus on niin vähän. Se ei siis tue ajatusta perinnöllisyydestä transsukupuolisuuden täydellisenä selittäjänä. Sitä paitsi monotsygoottiset kaksoset jakavat paljon muutakin yhteistä kuin identtiset perintötekijät.
Kirjoituksessaan mies- ja naisidentiteeteistä Henry Laasanen kiteyttää täydellisesti omankin mielipiteeni tästä aiheesta. Voin allekirjoittaa sen sanasta sanaan ainoastaan sillä erotuksella, että Laasanen on biologinen mies ja minä olen biologinen nainen:
http://www.miesasia.fi/2016/02/sukupuoli-identiteetti-ei-ole-sama-asia.html
"Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen mieheksi/naiseksi?
Miltä tuntuu kokea itsensä mieheksi tai naiseksi? Muiden kokemuksia on mahdoton tietää, koska voimme tietää ainoastaan oman pään sisältömme.
Koenko minä itseni mieheksi? Ehkä, en minä tiedä. En minä koe paljon mitään. Pitäisi varmaan tietää vertailun vuoksi, millaista on tuntea itsensä naiseksi. Saattaa olla, että minä en koekaan itseäni oikealla tavalla mieheksi.
Transumiehet haluavat pukeutua naisten vaatteisiin, laittaa huulipunaa ja käyttäytyä naisellisesti. He haluavat eroon pippelistä, karvoista ja matalasta äänestä. Jos tuollaiset halut sisältyvät naisen identiteettiin, niin silloin minä en ole nainen. Toisaalta on olemassa paljon naisia, joilla ei ole mitään hinkua naiselliseen käytökseen."
Minulla ei tuossa tekstissä kuvattuja haluja ainakaan ole, mutta eipä toisaalta ole pippeliä, ylimääräisiä karvoja tai matalaa ääntäkään, joista hankkiutua eroon. Ei myöskään mitään hinkua naiselliseen käytökseen. Koska minulta näin ollen näköjään puuttuu "naisellinen identiteetti", en ehkä koe itseäni oikealla tavalla naiseksi - niin kuin ei Laasanenkaan itseään ehkä oikealla tavalla mieheksi.
PS. Transu-sana viittaa yleisessä kielenkäytössä paitsi transvestiittiin myös transsukupuoliseen. Jos joku siitä loukkaantuu, se on pelkästään hänen oma ongelmansa. Vaikka olisi "vaihtanut" sukupuoltaan naiseksi, se ei kuitenkaan tarkoita että pitää ruveta käyttäytymään mimosahipiäisen prinsessan tavoin, vaikka se asianomaisen mielestä epäilemättä kuuluukin oleellisena osana "tyttöilyyn" tai "naisellisiin maneereihin". Turha uhriutuminen ja loukkaantuminen ovat nykymaailman syöpä.
Anonyymi, minulla on nyt sellainen tunne, että sinä et ymmärrä transsukupuolisuutta lainkaan. Sotket sen transvestismiin ja kieltäydyt käyttämästä korrektia terminologiaa.
VastaaPoistaSitä, onko jokin nimi loukkaava tai halventava, ei päätä nimen käyttäjä vaan sen päättää nimen kohde. Et sinä puhuttelisi julkisesti ketään afrikkalaistakaan nimellä "nekru" tai venäläistä nimellä "ryssä". Transsukupuolisuus ja transvestismi ovat kaksi täysin eri ilmiötä, ja transsukupuolisen rinnastaminen transvestiittiin on äärimmäisen loukkaavaa, saati sitten transuttelu.
Transsukupuolisuuden geneettinen yhteys ratkesi 2008 australialaisessa tutkimuksessa, jossa miehestä naiseksi -transsukupuolisuus kyettiin yhdistämään vialliseen X-kromosomissa olevaan geeniin AR (http://news.bbc.co.uk/2/hi/health/7689007.stm). Vastaavasti naisesta mieheksi -transsukupuolisuus yhdistyy sytokromi P-17:ää säätelevään autosomaaliseen geeniin.
On kuitenkin muistettava, että kyseessä ei ole on-off -tila. Kyseiset geenimuunnokset ovat "välttämättömiä" sille, että ihmisestä tulee TS, mutta ne eivät väistämättä johda transgender-ilmiön äärimmäisimpään tilaan eli "full transition" -transsukupuolisuuteen. Vastaavasti jos ihmisellä on "normaali" genetiikka, hänestä ei tule transsukupuolista.
Wikipediasta löytyi tällaista:
Transsexuality among twins
In 2013, a twin study combined a survey of pairs of twins where one or both had undergone, or had plans and medical approval to undergo, gender transition, with a literature review of published reports of transgender twins. The study found that one third of identical twin pairs in the sample were both transgender: 13 of 39 (33%) monozygotic or identical pairs of assigned males and 8 of 25 (22.5%) pairs of assigned females. Among dizygotic or non-identical twin pairs, there was only 1 of 38 (2.6%) pairs where both twins were trans. The significant percent of identical twin pairs where both twins are trans, and the virtual absence of dizygotic twins (raised in the same family at the same time, but not genetically identical) where both were trans, provides evidence that transgender identity is significantly influenced by genetics.
Eli genetiikalla on erittäin vahvasti näppinsä pelissä siinä, että lähteekö aivokurkiaisen BSTc kehittymään pieleen, vastakkaisen sukupuolen kaltaiseksi. Samoin on todennäköistä, että niillä identtisillä kaksosilla, joista toinen on ollut "full transition TS", myös toisella on ainakin joitakin transgender-ilmiön tunnuspiirteitä muttei niin pahana, että se johtaisi täysin kehittyneeseen "full transition" -transsukupuolisuuteen.
Kysyt: "Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen mieheksi/naiseksi? ja vastaat: "Miltä tuntuu kokea itsensä mieheksi tai naiseksi? Muiden kokemuksia on mahdoton tietää, koska voimme tietää ainoastaan oman pään sisältömme." Siinäpä se. Sinä olet cis-sukupuolinen ja olet koko ikäsi ollut sujut oman kroppasi kanssa (vaikka varmasti olet kironnut hormonimyrskyjäsi, kuukautiskiertoasi, ihosi tunneherkkyyttä ja muita naisen elämän ei-niin-kivoja asioita). Minä ja blogi-isäntämme tiedämme sen, millaista on elää silloin, kun ruumiinkuva ei vastaa omaa kroppaa ja jopa imitaatio vastakkaisesta sukupuolesta tuntuu itselle luonnollisemmalta kuin syntymäsukupuoli. Tiedän, etten voi ikinä olla "oikea" nainen, mutta nykyinen ruumiini tuntuu silti minulle oikeammalta kuin se, jossa synnyin. Olen siis kokenut sekä "väärän" sukupuolen että nyt myöhemmin "oikean" sukupuolen tuntemuksen. Ja usko pois: olisin valmis kärsimään vaikka millaiset kuukautiskivut jos vain voisin tulla äidiksi.
Kysyt vielä: "Koenko minä itseni mieheksi? Ehkä, en minä tiedä. En minä koe paljon mitään. Pitäisi varmaan tietää vertailun vuoksi, millaista on tuntea itsensä naiseksi."
VastaaPoistaVoit yrittää. Piikitä itseesi testosteronia pari kuukautta, pukeudu mieheksi, omaksu miehinen maneerismi ja puhetapa ja kävelytapa ja yritä impersonoida miestä pari kuukautta. Ei taida onnistua. Sellaisen ihmisen, jolla ei milloinkaan ole ollut sukupuoli-identiteetin kriisiä tai ristiriitaa, on mahdotonta mitenkään mieltää, mitä on kokea itsensä "mieheksi" tai "naiseksi", sillä tällainen ihminen kokee itsensä omaan sukupuoleensa aivan luonnollisesti. Hänen ei tarvitse leikkiä mitään tai näytellä mitään. Hän ei koe olevansa ulkopuolinen eikä hän koe, että hänessä olisi mitään vialla. Ne, jotka ovat, ovat kokeneet sen itse katkerimman kautta.
Jatkat: "Transumiehet haluavat pukeutua naisten vaatteisiin, laittaa huulipunaa ja käyttäytyä naisellisesti. He haluavat eroon pippelistä, karvoista ja matalasta äänestä. " En tiedä, mistä olet tuon lukenut, mutta nuo ovat lähinnä karikatyyrejä ja liittyvät pikemminkin transvestismiin kuin transsukupuolisuuteen. Minulle pukeutumisjutut eivät ikinä ole olleet mikään iso juttu, ja pukeudun aika sukupuolineutraalisti T-paitoihin ja farkkuihin. Myöskään huulipuna ja meikkaaminen eivät ole mikään juttu, sillä elän aika ulkoilmaelämää enkä ole töissä alalla, jossa ulkonäöllä olisi paljoakaan merkitystä. Naisellinen käytös tietenkin sen vuoksi, että myös kanssaihmiset mieltävät minut naiseksi. Sosiaalisia normeja emme pääse pakoon.
Mitä fyysisiin tuntomerkkeihin tulee, niin ne liittyvät kehonkuvaan, eivät naisen sosiaaliseen tai henkiseen identiteettiin. Minulla ei koskaan ollut kunnolla karvoitusta eivätkä kivekseni laskeutuneet ilman kirurgista toimenpidettä, ja ääni taas on asia, josta selkeästi voi tunnistaa onko ihminen mies vaiko nainen. Siksi nuo jutut eivät nekään olleet mikään iso issue minulle.
Minä olin syntynyt pojaksi, joten minulla piti ohjesäännön mukaan olla miehinen identiteetti. Eipä ollut. Ihmettelin ja tuskailin koko ikäni, että miksi en ole samanlainen kuin muut pojat. Kun asia sitten selvisi, oletin tietysti että minun pitäisi "oppia" olemaan nainen. Eipä tarvinnutkaan: muutaman haparoinnin jälkeen se kaikki tuli sieltä sisältä kuin luonnostaan. Ja aika on tehnyt sekin tehtävänsä, eli olen vanhemmiten oppinut sen, minkä tytöt oppivat lapsina ja nuorina.
Mutta maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa transsukupuolisia vaikka eivät sitä ole. Napoleonina itseään pitävä ei ole Napoleon. Mutta transsukupuolisuus ei ole transvestismia eikä se ole psykoosi. Transsukupuolisuuteen kuuluu tärkeimpänä juuri tuo kehodysforia eli kertakaikkinen kyvyttömyys elää syntymäsukupuolessaan. Minulla se paheni itsemurhayrityksen asteelle, eikä blogi-isäntämmekään ole päässyt sen helpommalla.
Laasanen nyt on omanlaisensa tapaus, ja hänellä on omat pinttymänsä sukupuolesta. Hän edustaa sitä miestyyppiä, joka ei muuta näkemyksiään vaikka saisikin oikeaa, lääketieteellistä, informaatiota asiasta.
"Anonyymi, minulla on nyt sellainen tunne, että sinä et ymmärrä transsukupuolisuutta lainkaan. Sotket sen transvestismiin ja kieltäydyt käyttämästä korrektia terminologiaa."
VastaaPoistaTunteesi on täysin väärä. Kyllä minä tiedän, että transsukupuolisuudessa on kyse kehonkuvan häiriöstä ja sukupuoli-identiteetistä ja transvestismissa ristiinpukeutumisesta, eikä transvestiitti halua muuttaa sukupuoltaan pysyvästi.
"Sitä, onko jokin nimi loukkaava tai halventava, ei päätä nimen käyttäjä vaan sen päättää nimen kohde."
Olet oikeutettu tuohon mielipiteeseesi siinä missä kuka tahansa muukin on omiinsa, mutta et voi pakottaa muuta maailmaa toimimaan tai puhumaan omien mielipiteidesi mukaan.
"Et sinä puhuttelisi julkisesti ketään afrikkalaistakaan nimellä "nekru" tai venäläistä nimellä "ryssä". Transsukupuolisuus ja transvestismi ovat kaksi täysin eri ilmiötä, ja transsukupuolisen rinnastaminen transvestiittiin on äärimmäisen loukkaavaa, saati sitten transuttelu."
Mikäli olet sattunut huomaamaan, tämän blogin kirjoittaja, joka on transsukupuolinen itsekin käyttää myös transu-sanaa, joten ajattelin että se on täysin asiallinen sana tässä blogissa. Minun mielestäni ongelma eivät ole koskaan sanat itsessään vaan se, että missä asiayhteydessä ja sävyssä niitä käyttää. "Transu" on lempinimi siinä missä vaikka homoseksuaalista homppeli, lesbosta lepakko tai perussuomalaisesta persu, ja yleensä näiden ryhmien edustajat käyttävät itsekin näitä nimityksiä itsestään. Sitä paitsi neekeri... ei ku siis anteeksi tummaihoinen ei voi loukkaantua nekru-sanan käytöstä, jos hän kutsuu itseään niggaksi. Sellaista sanotaan tekopyhyydeksi. Sitä paitsi en minä ainakaan loukkaantuisi siitä, jos joku mustalainen kutsuisi minua "valkolaiseksi" tai venäläinen "tsuhnaksi", vaikka jälkimmäisellä on venäjän kielessä täysin sama sävy kuin ryssä-sanalla suomen kielessä. Sanoisin siihen vaan että "jos kerran olen tsuhna, niin so what?"
Ihan oma lukunsa ovat sitten sellaiset akat, jotka vetävät hirveät kilarit jostain tytöttelystä. Sellaisia ihmisiä en ole koskaan pystynyt ymmärtämään.
Mitä tulee tarpeeseesi tehdä hajurako itsesi ja transvestiittien välille... Onko sinulla jotakin henkilökohtaisesti heitä vastaan? Monesti transnaista ei sitä paitsi ulkonäöltään edes pysty erottamaan transvestiitista, kuten alla olevissa tapauksissa:
https://twitter.com/search?f=tweets&q=%23MyVanityFairCover&src=hash
Halusivat kuvien "ladyt" itseään kutsuttavan ihan millä nimellä tahansa, minä ainakin voin kertoa että he ovat pelkkiä vanhoja karvaisia äijiä hameissa eivätkä mitään muuta. Tietenkin pieni joukko transnaisia, kuten Dana International tai Nok Yollada käyvät kyllä erittäin hyvin synnynnäisestä naisesta.
"Transsukupuolisuuden geneettinen yhteys ratkesi 2008 australialaisessa tutkimuksessa, jossa miehestä naiseksi -transsukupuolisuus kyettiin yhdistämään vialliseen X-kromosomissa olevaan geeniin AR (http://news.bbc.co.uk/2/hi/health/7689007.stm). Vastaavasti naisesta mieheksi -transsukupuolisuus yhdistyy sytokromi P-17:ää säätelevään autosomaaliseen geeniin."
VastaaPoistaEt osaa tulkita tieteellisiä tutkimustuloksia oikein. Tieteellisiä tosiasioita ei voi vielä yleistää yksittäisten tutkimusten pohjalta, vaan tällaiset kokeet täytyy toistaa useita kertoja ennen kuin niistä voi vetää mitään lopullisia tieteellisiä faktoja. Sitä paitsi transsukupuolisuus saattaa hyvinkin olla polygeeninen ominaisuus, eli siihen vaikuttavia perintötekijöitä olisi useita ja eri kromosomeissa. Muissa tutkimuksissa saattaa siis hyvinkin löytyä vielä joitain muitakin siihen vaikuttavia perintötekijöitä sun muita biologisia syitä.
Luulen, että sinun tapauksessasi sukupuoli-identiteetin häiriö ei johdu mistään yksittäisestä geenistä vaan siitä tosiasiasta, että olet XY/XXY-mosaiikki eli lievästi Klinefelterin syndroomainen. Sukupuoli-identiteetin häiriöt ovat Klinefelterin syndroomassa yleisiä.
"Eli genetiikalla on erittäin vahvasti näppinsä pelissä siinä, että lähteekö aivokurkiaisen BSTc kehittymään pieleen, vastakkaisen sukupuolen kaltaiseksi. Samoin on todennäköistä, että niillä identtisillä kaksosilla, joista toinen on ollut "full transition TS", myös toisella on ainakin joitakin transgender-ilmiön tunnuspiirteitä muttei niin pahana, että se johtaisi täysin kehittyneeseen "full transition" -transsukupuolisuuteen."
Tuo on juuri se sama tutkimus johon minäkin viittasin, so where's the beef? 20-35 % esiintyvyys on muuhun väestöön verrattuna toki korkea mikä oli odotettavissakin, mutta samalla transsukupuolisuuden periytyvyys on paljon lievempää moneen muuhun psykiatriseen geneettisperäiseen häiriöön tai ominaisuuteen verrattuna.
"Voit yrittää. Piikitä itseesi testosteronia pari kuukautta, pukeudu mieheksi, omaksu miehinen maneerismi ja puhetapa ja kävelytapa ja yritä impersonoida miestä pari kuukautta. Ei taida onnistua."
Sinä siis tiedät minua paremmin, että mikä minulta onnistuu ja mikä ei? Mieheksi pukeutumista voisi tietysti kokeillakin, koska en nykyiselläänkään koskaan käytä mitään muita asusteita paitsi pitkiä housuja, nilkkasukkia, lenkkitossuja ja bändi-t-paitoja, joita miehetkin käyttävät.
Naisena tai miehenä olemisessa ei ole kyse siitä, että omaksuu jotkut feminiiniset tai maskuliiniset "maneerismit". Mikään ulkopuolinen taho ei tällaisia maneereita pakota omaksumaan, se on täysin vapaaehtoista. Minä ainakaan en ole koskaan mitään feminiinistä maneerismia omaksunut. En ole omaa puhetapaani tai kävelytapaani koskaan sen kummemmin analysoinut, mutta mitenkään stereotypaalisen naisellisia ne eivät ainakaan ole. Luullakseni kävelytapani on pitkälti joko melko samanlaisia kuin tyypillisellä miehellä tai androgyyni. Puheääntäni on luonnehdittu matalaksi ja monotoniseksi.
"Jatkat: "Transumiehet haluavat pukeutua naisten vaatteisiin, laittaa huulipunaa ja käyttäytyä naisellisesti. He haluavat eroon pippelistä, karvoista ja matalasta äänestä. " En tiedä, mistä olet tuon lukenut, mutta nuo ovat lähinnä karikatyyrejä ja liittyvät pikemminkin transvestismiin kuin transsukupuolisuuteen."
VastaaPoistaTuo ei ollut omaa tekstiäni vaan suoraa lainausta Laasasen jutusta. Siksi se oli laitettu lainausmerkkien sisään.
Omat havaintoni tukevat kuitenkin hyvin Laasasen vastaavia. Suurin piirtein joka ikinen transnainen, joka julkisuudessa on esiintynyt on pukeutunut aina leimallisen naisellisesti, mikä käytännössä tarkoittaa lakattuja kynsiä, piikkikorkkareita, koruja, meikkiä, hameita ja tietyllä tavalla laitettuja hiuksia. Itse tunnut olevan lähinnä poikkeus tuohon sääntöön omassa sukupuolineutraalissa tyylissäsi. Itsekin tosin toteutat tuon stereotypian naisellisen käyttäytymisen osalta, ja halu hankkiutua eroon pippelistä, karvoista ja matalasta äänestä liittyy kehonkuvan häiriöön, ei transvestismiin.
"Naisellinen käytös tietenkin sen vuoksi, että myös kanssaihmiset mieltävät minut naiseksi. Sosiaalisia normeja emme pääse pakoon."
Sinun pitää siis käyttäytyä naisellisesti, koska muuten kukaan ei pitäisi sinua naisena? Laasaselta löytyy myös sellainen kirjoitus kuin "Millainen on naisellinen nainen?" (http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/43393-millainen-on-naisellinen-nainen) Ehkä se on niitä samoja Laasasen sukupuoleen liittyviä päähänpinttymiä kuin muutkin hänen kirjoituksensa, mene ja tiedä, mutta siinä hän esittää mielestäni suunnilleen totuudenmukaisesti, vaikkakin hyvin karrikoidusti kuinka naisellinen nainen käyttäytyy. Kuinka hyvin kyseisessä kirjoituksessa esitetyt määreet sopivat omaan käytökseesi? Jos oma käsityksesi naisellisesta käytöksestä poikkeaa Laasasen määritelmistä, niin millä tavalla? Omalta kohdaltani mikään Laasasen tekstissä mainittu ei sovi ollenkaan itseeni lukuun ottamatta kiinnostusta kirjallisuutta ja taidetta kohtaan, eli toisin sanoen Laasasen termein en ole "naisellinen nainen". Minussa ei siis lainkaan ole taipumusta naiselliseen käytökseen, joten "sosiaalisia normeja" voi kuin voikin päästä karkuun. Sukupuoleen liittyviä ulkoapäin saneltuja käyttäytymisnormeja ei siis toisin sanottuna taida olla oikeasti olemassa.
"Mutta maailmassa on paljon ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa transsukupuolisia vaikka eivät sitä ole. Napoleonina itseään pitävä ei ole Napoleon. Mutta transsukupuolisuus ei ole transvestismia eikä se ole psykoosi. Transsukupuolisuuteen kuuluu tärkeimpänä juuri tuo kehodysforia eli kertakaikkinen kyvyttömyys elää syntymäsukupuolessaan. Minulla se paheni itsemurhayrityksen asteelle, eikä blogi-isäntämmekään ole päässyt sen helpommalla."
Luulen, että Napoleon-vertauksellaan Laasanen ei tarkoittanut sitä, etteikö transsukupuolisen kehodysforia olisi aitoa tai että transsukupuolisuus on psykoottinen tila vaan sitä, että pelkkä ihmisen kokemus omasta sukupuolestaan tai halu olla jotakin sukupuolta ei ole sama asia kuin hänen todellinen sukupuolensa. Toisin sanoen: jos sellainen ei-psykoottinen mies, jolle ei ole tehty mitään transhoitoja kokee itsensä naiseksi, se ei kuitenkaan tarkoita että hän olisi nainen, eikä sukupuoli ole itsemäärittelykysymys.
Asioista sen pahemmin tietämättä, (anonyymin kommentin inspiroimana).
VastaaPoistaTransvestismi vaikuttaisi liittyvän, _osalla_ transvestiiteistä, johonkin seksuaaliseen, jonkinlaiseen fetissiin, joka toisaalta voi liittyä myös johonkin identiteetti-juttuun…. (Virallisissa lähteissä fetissi-puoli yleensä kielletään, tai sitä vähätellään.)
Trans-ihmisten kokemus sen sijaan käsittääkseni on eri, jotenkin kokonaisvaltainen.
Normikansalle termeillä tuskin on eroa - tuskin nimittäin näistä paljoa tietävätkään.
Mutta kait TR-ihmisen väittäminen transuksi, voisi tuolta pohjalta olla vähän niin kuin väittäisi naiseuden olevan lähinnä jotain pintaa, tai pahimmillaan, pelkästään jotain seksuaalisuutta. Kun naiseus taas on niin paljon enemmän (kuin pintaa ja seksuaalisuutta), eikä seksuaalisuutta kaikilla edes sisällä.
Trans-aihe joka tapauksessa ärsyttää joitain, esim. itse nuorempana ärsyynnyin (stereotyyppisistä) trans-naisista, mutta niin myös tosi naisellisista naisista ylipäätänsä.
Minua ärsytti naisellisuus, josta ikään kuin oli tullut joku yleinen ehto koko naiseudelle. (Itse olen siis cis-nainen, joka ei aina ihan osu nykyiseen naiskuvaan ja naisihanteisiin, ja jolla on ollut ongelmia sukupuolellisuuteen kasvamisessa.) Tältä pohjalta biologiaan ja ulkonäköön vetoaminen, ja takertuminen, lienee loogista. Jos nimittäin tuntuu, ettei muutenkaan riitä naisena, niin voi sentään vetää naiseuden ehdoksi puhtaan biologian, ja ankkuroitua siihen.
En siis itse ollut okei naiseuden kanssa.
Se, että transnaiset lähtivät toteuttamaan naiseudessa, monesti juuri jotain naisellista naiseutta, tuntui ikään kuin vahvistavan omalta osaltaan sitä, että sitä se naiseus nyt on.
Enkä voinut ymmärtää, miksi ketään ylipäätänsä kiinnosti vaihtaa osansa naiseksi, ja koin katkeruutta, että jotku ikään kuin pystyivät hyppäämään lapsuus- ja nuoruusikään ajoittuvien naiseuteen kasvamiseen liittyvien ongelmien ja kipuilujen ohi, ikään kuin suoraan itse asiaan.
Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut ja tullut pakotetuksi katsomaan asioita laajemmin ja useasta eri vinkkelistä.
Nykyään ymmärtää, että lähtökohdat ovat erit. Että en oikeastaan ymmärtänyt mieheyttä myöskään, enkä siihen liittyviä rajoitteita ja haasteita, enkä tiedostanut trans-puoleen liittyviä haasteita, työtä ja kipuilua. Että pinta on vain pintaa, vaikkakin sillä on toki merkitystä, sillä me sukupuolitamme ja käyttäydymme myös biologiamme pohjalta.
Ja että jos jotain pitää syyttää, niin juurikin semmoista ajatusmaailmaa ja kulttuuria, jossa naiseus pelkistetään pelkäksi pinnaksi ja/tai tietynlaiseksi seksuaalisuudeksi. Se nimittäin on hajottavaa, ja rikkoo pahimmillaan monella eri tasolla…
Väittäisin jopa, että nykyinen transmies-buumi lienee osin juuri tämmöisen kaventuneen ja kärjistyneen naiskuvan seurausta.
Joskus kun on helpompi kyseenalaistaa oma sukupuoli (ja/tai seksuaalisuus), kuin yrittää mahduttautua ihanteiseen joihin ei vain mahdu.
On helpompi etsiä konkreettisia ratkaisuja, kuin lähteä selvittämään pään sisäisiä ajatusmalleja, joita ei aina edes tiedosta/näe.
Voi olla helpompi projisoida joku sopivampi elämä toiseuteen, ja/tai olla toiseudessa rehellisesti vääränlainen ja/tai keskeneräinen, kuin olla vääränlainen, jossain, missä ei pitäisi mitään ongelmia olla. ... (jatkuu)
...(jatko:)
VastaaPoistaTiedän itsekin naisihmisiä, jotka kuvittelevat että naisellisina homomiehinä heillä olisi asiat paremmin, kuin mitä epänaisellisina naisina millaisia he ovat. Eikä kehodysforiaa heillä parhaimman ymmärrykseni mukaan ole, mutta muunlaista tyytymättömyyttä sukupuoleensa nyt kuiteskin. (Plus romanttisia unelmia, fantasioita ja epärealistisia kuvitelmia vastakkaisesta sukupuolesta ja homoelämästä.)
Tämmöisessä ilmapiirissä trans-aiheen ”normalisointi”, hoitojen vähättely, kuin myös sukupuolierojen kiistäminen… jonkinlainen sukupuolineutraaliuden propaganda….ja oman kaveripiirin ”everything goes”-kupla, on minusta jotenkin vaarallinen yhdistelmä.
Blogi ja tänne heitetyt kommentit ovat muuten parhaimmillaan todella informoivia ja avartavia.
Nykyään tuntuu, että transjutuista tiedotetaan mediassa jotenkin toispuoleisesti, osana jotain muuta propagandaa - tai, sen vaikutuksen värittämänä. Ja tämä taas on omiaan värittämään ja vääristämään myös itse asiaa, sillä riskillä, että mahdollisista ”vääristymistä” voi joku joutua maksamaan.
- K
Anonyymi:
VastaaPoistaSinulla on hyvin mielenkiintoista ja osuvaa pohdintaa. Lähestyt kuitenkin transsukupuolisuutta rationaalisesti. Transsukupuolisuus ei ole rationaalista, vaan se on tunnejuttu. Se on totta, mitä sanot siitä, että mitä on tarkalleen "tuntea olevansa jotakin sukupuolta". Olet sitä sukupuolta, mitä olet jne ja sen pituinen se. Transsukupuolinen kuitenkin vahvasti tuntee olevansa toista sukupuolta ja tämä tunne/luulo on transsukupuolisuudessa keskeistä. Ei oikeastaan mikään muu. Ja tunne on niin vahva, että sillä on henkilön elämään dramaattiset seuraukset.
Siitä voimme kiistellä loputtomiin, että kuinka mielekästä tai epämielekästä, järkevää tai ei-järkevää on tuntea olevansa vastakkaista sukupuolta. Ei siinä järkeä olekaan. Tämä kysymys on kuitenkin irrelevantti. Relevanttia on se, että sukupuolidysforialla on rajuja konkreettisia vaikutuksia siitä kärsivän ihmisen elämään.
Transsukupuolisuutta on verrattu anoreksiaan, eikä suotta. Molemmat ovat psyykkisiä häiriöitä, joissa henkilön kehonkuva on vahvasti vääristynyt ja aiheuttaa dramaattisia seurauksia. Anorektikon kannalta on irrelevanttia keskustella siitä, että miten hänen tuntemuksissaan ei ole järkeä tai niillä ei ole pohjaa (langanlaiha nälkäkuoleman partaalla oleva henkilö kokee olevansa läski ja hänen pitää laihduttaa lisää). Anoreksia ei ole rationaalista, vaan se on tunnejuttu, kuten transsukupuolisuuskin. Sukupuolidysforiaa ei voi järjellä selittää, koska siinä ei ole järkeä.
Kiitoksia tästä blogista johon olen törmännyt vasta itse asiassa tänään. Ehkä joskus aikaisemmin olen lukenut tätä, mutten ole korviani lotkauttanut.
VastaaPoistaAjattelin tuosta Walt Heyeristä sen verran sanoa, että olen hänen kanssaan vähän samassa kanootissa. Minulla on DID ja yksi vahvimmista persoonista on nuori nainen. Olen tämän tiennyt teini-ikäisestä lähtien, mutta se ei estänyt antamasta käytännössä valtaa hänelle vuosia sitten. Olimme tutkimuksissa, hommasimme hormonit ulkomailta ja kaikki sujui tutkimuksissa suht hyvin. En epäile hetkeäkään etteikö tämä nuori nainen olisi saanut lääkäreitä vakuutettua siitä, että olemme korjauksen tarpeessa. Jos laskeskelen vuosia niin olisimme varmasti jo käyneet leikkauksissa ja olisimme eläneet jo vuosia naisena. En sitten tiedä mikä psyykkinen tilanne olisi nyt.
Joka tapauksessa jotain tapahtui ennen tutkimusten loppumista. Ehkä se oli hormonien aiheuttama tunnemyrsky, alitajunta, Jumala, Kohtalo vai vain sattuma, mutta käytännössä pää räjähti ja korjausprosessi jäi siihen.
Nykyään yritän setviä DID:iä traumaterapeutin kanssa. Koen edelleen sukupuolidysforian äärimmäisen voimakkaana varsinkin silloin kuin tämä nuori nainen on paikalla. Tiedän maailmalta tapauksia joissa DID:in kanssa on kuitenkin menty korjaamaan kehoja. Itsestäni en enää tiedä mitä tehdä tai mihin uskoa. Olen yhtä pahassa paikassa kuin ennenkin ja vaikea on uskoa, että näen tätä elämää luonnolliseen päätökseen.
Mielenkiintoinen elämä ollut kuitenkin...kai?
Terveisin: H
H:
VastaaPoistaOhhoh.
Piti ihan tutustua tuohon DID:iin tarkemmin ja juttuja lukiessani tajusin, että huomasin ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, että kärsin voimakkaista depersonalisaatio-oireista (dissosiaation muoto). Mainitsit toisaalla, että Suomessa transklinikalla ei ole mitään DID-osaamista ja aloin miettiä, että mikähän on heidän osaamisensa dissosiaatiohäiriön osalta yleisesti? Minulta nimittäin ei kyselty dissosiaatio-oireista mitään. Ovatkohan edes yrittäneet poissulkea psykiatrisia tiloja?
Eli Walt Heyerin kaltaiset tapaukset eivät välttämättä ole mitenkään harvinaisia. Luin, että dissosiaation laukaisee jokin trauma (Heyerin kohdalla se oli seksuaalinen hyväksikäyttö ja mekkoleikit) ja on ihan silkka fakta, että monilla sukupuoli-identiteettiongelmaisilla on kaikennäköisiä mielenterveysongelmia ja rankkaa kotitaustaa ym. On merkittävää, miten helppoa ihminen on loppupeleissä rikkoa.
Yleensä kuuluu sanottavan, että transihmsillä on ongelmia, koska yhteiskunta ei hyväksy heitä. Mitä enemmän tongin, sitä kirkkaammin voi laskea 1+1, että sukupuoli-identiteetin häiriöt ovat yleensä vain yksi oire henkilön monista ongelmista.
Hyvä, että tänne eksyy kaikenkarvaista jengiä kommentoimaan. Syvennetään toinen toistemme tietoja.
Jaksamisia sinne.
H tässä. Taas vähän jälkijunassa tänne, mutta...Eli tuosta DID:istä.
VastaaPoistaSuomessa ja muuallakin maailmassa dissosiaatio-osaaminen ja tunnistaminen on täysin onnetonta. Ja tämä ei ole vain minun mielipiteeni. En usko, että yksikään lääkäri kiistäisi tätä näkemystä. Muistaakseni keskimäärin dissosiaatiopotilaalle kestää noin 10 vuotta ennenkuin dissosiaatiodiagnoosia saadaan aikaiseksi. Sitä ennen tulee lukematon joukko muita diagnooseja. Minulla kesti noin 15 vuotta, että dissosiaatio tunnustettiin tosiasiaksi ja löysin traumaterapeutin. Niitäkään ei montaa suomessa ole ja jos on niin ovat etelä-suomessa.
Transtutkimuksissa ei ainakaan minun aikanani mietitty mitään dissosiaatioon vittaavaa. Aika peruskauraa ne psykiatriset tutkimukset ovat oikeasti. Itse kun olen pyörinyt kuitenkin potilaana psykiatrian parissa aika pitkään niin rehellisesti on sanottava, että ne tutkimukset ovat aika köykäiset...vaikka niitä mainostetaan perusteellisina.
Mutta tosiaan mielenkiintoista on, että traumaterapeuttini ei ole suoraan poissulkenut sitä mahdollisuutta, että olen oikeasti transsukupuolinen jolla vain sattuu olemaan DID. Terapeutti haluaisi käsitellä tätä transsukupuolisuusasiaa enemmänkin, mutta itse en oikeastaan enää haluaisi siihen paneutua. Mielestäni rupean olemaan jo liian vanha korjausprosessiin. Ja tällä taustalla ja diagnoosilla voin kuvitella, että tutkimukset ja korjaukset venyisivät ja vanuisivat ja hautajaisissani saisin ehkä viimein naisen sotun.
Sellasta...
Terveisin: H
Toinen Anonyymi täällä, joka DIDin kanssa painii. Olen itse sinällään vekkulissa tilanteessa, että olen kehon piirteiltäni nainen, mutta sivupersoonani ovat enimmäkseen miehiä ja elän parhaillaan läpi jonkinsorttista kriisiä liittyen sukupuoliasioihin. Mukavaa, että löysin tämän blogin! Täältä olen saanut aivan valtavan paljon miettimisen aihetta ja jonkinlainen toimintasuunnitelman rakenne alkaa muodostua omassa päässä. Kiitos aivan valtavasti siitä, että tämä blogi ei sorru tarpeettomaan hehkutukseen liittyen trans-aiheeseen vaan kertoo myös ne karut faktat toisesta vinkkelistä. Lisäksi olen saanaut aivan huimasti kyseenalaistettavaa ja pureskeltavaa. Olen oikeasti hyvin kiitollinen, että kaikkien transblogien keskeltä löysin (myös) tämän. Olin juuri tällaisen järkevän ja rationaalisen blogin tarpeessa.
VastaaPoistaItse olen sukupuoliasioita tosiaan jo jonkun tovin pyöritellyt, ei kuitenkaan puhuta vuosista vaan kuukausista. Tällä hetkellä mulla ei ole hajuakaan, olenko lintu vai kala vai lintu JA kala. Toisaalta tällä hetkellä sillä ei ole mitään merkitystä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että voin toteuttaa sukupuoltani täysin haluamallani tavalla nytkin, ilman korjaushoitoja (joista en siis edes tiedä, olisivatko ne kohdallani tarpeellisia). Niin kauan, kun toteutan itseäni suhteellisen harmittomasti ja ilman peruuttamattomia muutoksia, en tuskin saa kovin pahaa jälkeä aikaseksi vaikka kuinka erehtyisinkin oman sukupuolikokemukseni kanssa. Olen ollut siinä uskossa, ettei kaltaiseni avoimen vinksahtanut tyyppi voisi edes tässä tilanteessa päästä läpi transseulojen. Olen kieltämättä huolissani, jos voisin niistä läpi päästä tällä hyvin vaihtuvalla identiteettikokemuksella. Voihan se olla, että olenkin trans, voi myös olla että olen jotain muuta. Sukupuolidysforia tuntuu aidolta, ei-naiseus tuntuu aidolta. Mutta tämän blogin myötä olen pysähtynyt OIKEASTI miettimään kaiken sen transhypetyksen keskellä. Olen aidosti huolissani, jos transtutkimuksissa ei kyseenalaisteta kunnolla yksilön kokemusta, jos ei jarrutella ruusuisia (harha)kuvitelmia, jos ei perehdytä, tutkita ja suljeta pois kaikkea muuta, joka voi oirekuvan aiheuttaa. En itse usko, että tuollaisen prosessin kuuluisikaan olla helppoa. Olen itse henkilökohtaisesti huolissani ajatuksesta, että voisin mahdollisesti mennä miehenä heittämällä läpi tutkimuksista. Kuulostaa aivan sekopäiseltä, jos asia on näin.
Olen nimittäin vakaasti sitä mieltä, että vaikka traumatisoituneen DID-tapauksen sukupuoli-identiteetti olisikin transtyyppinen, on ensimmäinen osoite (ennen peruuttamattomia hoitoja) traumaterapia, jossa käsitellään pahimmat identiteettiheilahtelut ja menneisyyden taakat ensin pois alta. Enhän minä tämän häiriöni kanssa voi mitenkään tietää KUKA olisin, jos olisin yksi. Tiedän vain, kuka olen, jos persoonani on hajonnut eri osiin, moneen ANP- ja EP-osaan. Tässä tilassa kuulostaa huolestuttavalta, jos esimerkiksi kuka tahansa miespersoonani (joita on siis huomattava enemmistö) voisi kävellä transtutkimuksiin ja saada diagnoosin. Samalla, kun naispersoonat olisivat edelleen naisia (ja jotka todennäköisesti tulisivat ”korjatussa” mies-kehossa kärsimään sukupuolidysforiasta ja muista ongelmista)
(jatkuu...)
(jatkuu..)
VastaaPoistaKoen itse sukupuoli- ja kehodysforian hyvin aitona, voimakkaana ja toisinaan lamauttavana. Voin hyvin kuvitella, että trans ja DID voivat oirehtia samankaltaisesti riippuen persoonallisuuden sukupuoli-identiteetistä. Se, onko ok lähteä korjaamaan DID-persoonan sukupuolta, on aika kyseenalaista. Toistan itseäni, mutta koen hyvin huolestuttavana, jos se edes teoriassa voisi olla mahdollista. Että esimerkiksi minä; hyvin hajanainen rykelmä eri tavoin toimivia persoonallisuuksia, jotka edustavat eri ikäluokkia ja eri sukupuolia, voisin päästä nykyisistä seuloista läpi, saada trans-diagnoosin ja oikeutuksen korjaushoitoihin. Voisihan se osua oikeaan ja olisin oikeastikin trans. Huolestuttavaa on, että aivan yhtä todennäköisesti se voi olla osumatta oikeaan ja olisinkin cis, joka vain luulee olevansa trans. Kyse on siitä, ettei DID-ihminen voi mitenkään tietää, KUKA hän oikeasti on. Kuka hän olisi, jos hän olisi yksi yhtenäinen, toimiva persoona. Yksi minä. Yksi ihminen yhdessä päässä ja yhdessä kehossa, ei monta ihmistä yhdessä päässä ja yhdessä kehossa. Itselläni ei ole hajuakaan, kuka olisin, jos olisin yksi. Olisin yhdistelmä kaikista persoonista. Kuka se ihminen on?
Tässä tilanteessa en koe todellakaan toivottavana, että ketään, joka kärsii dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, lähdettäisiin hoitamaan peruuttamattomilla hoidoilla. Kyllä tärkeysjärjestys on se, että ensin hoidetaan akuuteimmat ja esteenä olevat ongelmat pois alta ja sitten mietitään koko kuvio uudelleen. Ja tämä siis sillä ajatuksella, että DID voi olla trans. Voi myös yhtähyvin olla olematta. Sitä ei vaan voi tietää, jos DIDiä ei ensin hoideta asianmukaisella traumaterapialla kondikseen.
Tämän kaiken sanon sellaisen ihmisen ominaisuudessa, joka painii sukupuoli-identiteettinsä kanssa, kärsii keho- ja sukupuolidysforiasta ja miettii ja pyörittelee transasioita mielessään. Ja sairastaa DIDiä. Ei ole kenenkään etu, jos mennään liian kevyin perustein, liian nopeasti ja liian vähän tutkien. Näissä asioissa on hyvä olla varma. Jos ei ole varmuutta, ei mielestäni tarvitse olla pääsyä (peruuttamattomiin) hoitoihinkaan. Oli trans tai ei (koska sitä ei välttämättä voi tietää, ellei hoida ensin päänuppia muilta osin kuntoon).
Tämä blogi pysäytti, auttoi. Kiitos! Nyt ymmärrän paremmin, että olin ihan mikä tahansa, minulla on juuri nyt hyvin akuutti ongelma (DID) joka täytyy hoitaa kuntoon ennen kuin voin rehellisesti miettiä, olenko trans vai vain kuvittelen ehkä olevani. Siihen saakka voin turvautua ihan mihin tahansa ei-peruuttamattomaan, ei-vahingolliseen selviytymistapaan. Lempinimiväännöksiin, pukeutumisella kikkailuun, binderiin jne. Mutta niihin peruuttamattomiin hoitoihin ei minulla ole tällä hetkellä asiaa, koska ne ovat nimensä mukaisesti peruuttamattomia.
Kiitos tästä herätyksestä! Liikaa näkee tätä trans-hypetystä, joka jättää joskus vähän ikävästi karua todellisuutta kertomatta. Että se oma kokemus on erehtymätön. DIDinä kokemukseni on se, että omalla kokemuksellani ei ole välttämättä juurikaan tekoa nykyhetken realiteettien kanssa. Tämä oli arvokas muistutus siitä. Jos vielä traumaterapian jälkeen koen olevani väärän sukupuolen fyysiset piirteet omaavassa kehossa, suuntaan luultavasti transtutkimuksiin. Sitä ennen en pidä kiirettä ja jätän asiat hautumaan. (on myös täysin mahdollista, etten koskaan toivu DIDistä ja se on toki ikävää, mutta elämä joskus on ikävää).
Anteeksi, olen valvonut koko yön ja tekstini on hieman sekavaa. Lopettaminen on myös vaikeaa. Mutta vielä kerran; kiitos. Erityiskiitos myös Wanhalle Ämmälle, joka sai 26-vuotiaan ihmisen hetkeksi pysähtymään ja oivaltamaan asioita järkevästi ajatellen. :)
Tervehdys Anonyymi. Todella mukavaa, jos olet kokenut tämän blogin herätteleväksi. Olen siis saavuttanut jotain.
VastaaPoistaKiitos tarinastasi. Tässä alkaa ymmärtää, että näitä DID-tapauksia ihan oikeasti esiintyy ja ne voidaan todellakin sekoittaa transsukupuolisuuteen. Olen nyt törmännyt useaan tapaukseen. Kyllähän transklinikan henkilökunnan pitäisi nämä tietää.
Voimia sinulle. Toivottavasti asiat selkenevät.