Älä hiero homoutta toisten naamaan

Anne Rice on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on tullut tunnetuksi vampyyrikirjoistaan. Hän oli suosikkikirjailijani ollessani yläasteella ja olen lukenut hänen suomeksi ilmestyneen vampyyritrilogiansa useaan kertaan. Ricella on hyvin persoonallinen ja mystinen kirjoitustyyli ja hänen kirjoissaan on mielenkiintoista eksistentiaalista ja moraalista pohdintaa. Ricen synkät uskonnollissävytteiset pohdinnat upposivat yläasteikäiseen Samettiin kuin kuuma veitsi voihin.

Ricen kirjat ovat myös voimakkaan homoeroottisia, mistä syystä sateenkaariyhteisö otti hänet aikoinaan Yhdysvalloissa keulakuvakseen. Rice itse oli tästä hyvin yllättynyt, sillä hän ei edes tiedostanut kirjoittavansa mitään homoa. Homokirjan kirjoittaminen ei ollut missään kohtaa hänelle tietoinen päätös. Homoilu vaan jotenkin... tapahtui.

Tämä kuvastaa myös omaa suhtautumistani homouteen. En ole ikinä kokenut, että homous olisi mikään Juttu. Olen biseksuaali ja tajusin omat homokiinnostukseni yläasteen ihan alussa, mutta en edes kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Ne eivät ole koskaan olleet minulle mikään Juttu, eivät positiivisessa eivätkä negatiivisessa mielessä, enkä ole koskaan kokenut millään tavalla tarpeelliseksi korostaa tai piilottaa niitä. Myöskään Ricen kirjoja lukiessani en koskaan kiinnittänyt homosteluun mitään huomiota. Tulin siitä tietoiseksi vasta muiden huomautettua siitä. Olin hyvin ihmeissäni, kun kuulin yli 20-vuotiaana, että monelle homolle tai biseksuaalille on ollut järkytys tajuta oma seksuaalinen suuntautumisensa. Monelle muulle ihmiselle oma ei-hetero seksuaalinen suuntautuminen on ollut hyvin vaikea asia ja sen kanssa on ollut vaikea päästä sinuiksi.

Omaa suhtautumistani voisi kuvailla, että ”aurinko nousee, linnut laulaa, ihmiset homoilee...” eli kyseessä on niin normaali ja päivänselvä juttu, että tuntuu suorastaan typerältä tehdä asiasta numero. En ole ikinä kokenut minkäänlaista tarvetta alleviivata omaa biseksuaalisuuttani/lesbouttani tai transsukupuolisuuttani ja tästä syystä en ole ikinä tykännyt Gay Prideista, en edes silloin, kun kuuluin vielä Setaan. Olen ei-hetero. Deal with it. Ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka, sen pituinen se.

Minulla on teoria:
Gay Pridet ovat ensisijaisesti sellaisten ihmisten juttu, keillä on joku ongelma homouden tai transsukupuolisuuden kanssa. Asia on heille joku kipupiste ja asian ylikorostaminen on keino käsitellä asiaa. Tästä samasta asiasta johtuu myös se, että miksi sateenkaariyhteisö reagoi niin hirveän voimakkaasti kaikenlaiseen homo- tai sukupuolikriittiseen juttuun, kuten Aito Avioliitto ry:hyn.

Eräs asia, mikä kuuluu eniten inhoamiini asioihin koko maailmassa, on omien mielipiteiden, uskomusten, käsitysten yms. hierominen toisten naamaan. Homouden ja muunsukupuolisuuden ylikorostaminen menee kirjoissani ”hierominen toisten naamaan” -kategoriaan. Olet homo. Mitä sitten? Sen pituinen se.

Gay Pridessa on samaa selittelyn makua kuin monissa feministisissä jutuissa, kuten body positivity tai fat acceptance. Näistä kaikista saa sellaisen kuvan, että huonon itsetunnon omaava itseensä jollain tavalla epätyytyväinen henkilö yrittää epätoivoisesti vakuutella itselleen ja maailmalle (erityisesti itselleen), että on upea ja hieno ja kaunis juuri sellaisena kuin on (eli yleensä läskinä). Jos hän olisi oikeasti sinut itsensä kanssa, niin hän ei kokisi tarvetta yrittää todistaa kenellekään yhtään mitään, eikä hän vetäisi pimppirageja joka kerta, kun joku vähän kritisoi.

Jos asia ei ole sinulle vaikea, niin silloin se ei ole sinulle kipupiste. Jos asia ei ole sinulle kipupiste, niin sinua ei voida satuttaa asian avulla.

Tästä syystä minulle ei tuota vaikeuksia tunnustaa heteronormatiivisuuden asema ihmisen ns. default-tilana sekä heteroavioliiton erityisasema homoavioliittoon nähden. Avioliiton ideana on perustaa perhe ja vain mies ja nainen voivat saada keskenään jälkeläisiä. Deal with it.
P.S: Kahden aikuisen muodostama talous ei ole perhe.