Kaikkialla somessa on jaettu oheista Helsingin Sanomien artikkelia eri asiayhteyksissä muka osoituksena siitä, että sukupuolia olisi enemmän kuin kaksi. Artikkelin otsikko on ”Ei tyttö eikä poika – moni suomalaislapsi syntyy ilman sukupuolta”. Mutta mitä tässä artikkelissa oikeasti kerrotaan? Tarkastellaan hieman lähemmin.
Artikkeli on pääpiirteisesti kertomus sukupuoli-identiteetin sisäsyntyisyydestä. Eli siitä, että ihmisen sukupuoli-identiteettiin ei voida ulkoapäin vaikuttaa yhtään mitenkään, vaan se on syntymästä asti mitä se on.
Artikkelissa kuvataan amerikkalaisen Brendan tarina. Brenda syntyi poikana, mutta ympärileikkauksessa vauvana hänen peniksensä tuhoutui. Brendan vanhemmat saivat kuulla John Moneysta, psykologista, joka tutki sukupuoli-identiteettiä ja puhui sukupuolenkorjausleikkauksista. Money innostui Brendasta, sillä hän halusi osoittaa todeksi teoriansa siitä, että sukupuoli-identiteetti rakentuu kasvatuksesta eikä se pohjaa biologiaan. Money halusi Brendan avulla todistaa, että pojasta saadaan tyttö kasvattamalla hänet tyttönä. Brenda leikattiin tytöksi ja hänen vanhempiaan kiellettiin kertomasta hänelle, että hän oli syntynyt poikana. Koe meni kuitenkin pieleen jo alusta lähtien. Brenda ei koskaan käyttäytynyt niinkuin tyttö, hän ei kiinnostunut tyttöjen leikeistä, vaan halusi leikkiä veljensä leluilla. Hän ei halunnut pukeutua mekkoon. Kahdeksanvuotiaana Brendan olisi pitänyt mennä jatkoleikkaukseen, mutta Brenda kieltäytyi. Hän ei halunnut olla tyttö. Koulussa opettajat kertoivat hänen kiinnostustensa olevan voimakkaasti maskuliinisia. Psykologien muistiinpanojen mukaan Brenda pelkäsi jo lapsena, että hänen sukuelimilleen oli tehty jotain. Hän koki olevansa poika, jolla on pitkä tukka ja tyttöjen vaatteet. Murrosikäisenä hänelle tuli äänenmurros estrogeenilääkityksestä huolimatta, hänellä oli kapea lantio ja vahvat hartiat. Hän myös liikkui teinipoikamaisen kömpelösti. Teininä hän lakkasi käyttämästä hameita ja alkoi käyttää itsestään nimeä David. Hän sai tietää, mitä hänelle oli vauvana tapahtunut. Hän halusi sukupuolenkorjausleikkaukseen, missä hänestä tehtäisiin poika. 18-vuotiaana David kertoi ensimmäiselle tyttöystävälleen ympärileikkauksessa tapahtuneesta vahingosta. Tarina levisi ja kiusaaminen alkoi. David yritti itsemurhaa kaksi kertaa. Sittemmin hänelle tehtiin uusi penisleikkaus ja hän meni naimisiin naisen kanssa. Sitten hänen veljensä kuoli ja David sairastui masennukseen. Tuli talousvaikeuksia ja avioero. David ampui itsensä 38-vuotiaana.
Loput artikkelista on intersukupuolisuuden eli sukupuolen eriasteisten kehityshäiriöiden kuvausta sekä kuvausta siitä, miten niihin on historiassa suhtauduttu. Artikkelissa mainitaan, että eräässä vaiheessa John Moneyn opit levisivät Suomeenkin ja Suomessakin sukupuoleltaan epäselvät vauvat leikattiin jo pian syntymän jälkeen joko pojaksi tai tytöksi. Yleensä tytöksi, sillä tytöksi leikkaaminen on helpompaa. Artikkelissa haastatellaan intersukupuolista Amia, joka leikattiin tytöksi, mutta joka ei koskaan tuntenut itseään naiseksi myöhäisellä aikuisiälläkään. Ennen kuin John Moneyn opit levisivät ympäri maailmaa sukupuoleltaan epäselviä vauvoja ei yleensä leikattu. Eri maiden välillä on edelleenkin suuria eroja sen suhteen, että miten epäselvien tapausten kanssa menetellään.
Mitä tästä opimme? Miksi nostin tämän tähän?
Pointtina on se, että voidaksemme hoitaa erilaisia poikkeustapauksia oikein tulee meidän ymmärtää, miten sukupuoli-identiteetti kehittyy, mistä se tulee ja mikä merkitys sillä on yksilölle. Artikkelissa kuvatut tapaukset nimenomaan todistavat, että miten VAARALLISIA kaikenlaiset virheellisiin olettamuksiin perustuvat käsitykset ovat yksilön myöhemmän kehityksen, elämänlaadun ja mielenterveyden kannalta. Erityisen vaarallisia virhekäsitykset ovat terveydenhoidon ammattilaisten ja lainsäätäjien käsissä!
Sukupuolineutraaliutta ajavat tahot eivät suhtaudu tähän asiaan tarpeeksi vakavasti. Kaikki ei aina mene niinkuin Strömsössä ja näillä asioilla ei parane leikkiä. Myös väärät diagnoosit ovat mahdollisia ja myös ne voivat olla yksilön kannalta tuhoisia. Eräät tahot ovat voimakkaasti kritisoineet Suomen translakia sekä sitä, että voidakseen korjata sukupuolensa täytyy Suomessa potilaan tulla ensiksi diagnosoiduksi transsukupuoliseksi sukupuoli-identiteetin tutkimukseen erikoistuneen klinikan psykiatrin toimesta. Suomessa KUKAAN ei voi saada hormoneita (laillisesti) tai leikkauksia ellei hänellä ole erikoispsykiatrin asettamaa transsukupuolisuusdiagnoosia. Diagnoosin saadakseen täytyy potilaan osallistua pitkäkestoisiin psykiatrisiin tutkimuksiin, joita Suomen transaktiivit ovat kuvanneet nöyryyttäviksi ja ihmisoikeuksien vastaisiksi. Olen kirjoittanut asiasta translakimuutoksen yhteydessä täällä, täällä ja täällä.
Näiden nöyryyttävien ja ihmisoikeuksien vastaisten tutkimusten tarkoituksena on minimoida riski vääriin diagnooseihin eli niiden tarkoituksena on seuloa joukosta sellaiset tapaukset, joiden ongelma on jossain muualla kuin transsukupuolisuudessa ja jotka tarvitsevat toisenlaista hoitoa TAI olla myöntämättä transhoitoja henkilölle, jonka psyyke ei kestäisi niitä, sillä hoidot ovat erittäin rankkoja, peruuttamattomia ja hengenvaarallisia.
Walt Hayer on yhdysvaltalainen aktivisti, joka ylläpitää sivustoa sekä blogia, jolla hän kertoo sukupuolenkorjauksen vaaroista. Hayer syntyi poikana, mutta kärsi sukupuoli-identiteetin ongelmista koko ikänsä. Hän meni aikuisiällä psykiatrille, jonka mielestä Hayer oli transsukupuolinen nainen ja hänen tulisi hakeutua sukupuolenkorjausleikkaukseen. Hayer oli iloinen, että sai lopultakin syyn ongelmilleen ja meni sukupuolenkorjaukseen uskoen, että se olisi ratkaisu. Hayerin psyykkiset ongelmat kuitenkin jatkuivat ja hän alkoi pian epäillä ratkaisuaan. Hoitohenkilökunta vakuutti hänelle, että hänen pitäisi vain antaa itselleen lisää aikaa. Hayer hakeutui uudelle psykiatrille, joka diagnosoi hänellä dissosiaatiohäiriön. Hän meni psykoterapiaan dissosiaatiohäiriön hoitamiseksi. Hayer meni uuteen sukupuolenkorjaukseen ja hänet leikattiin takaisin mieheksi. Leikkauksessa miehestä naiseksi hänen sukuelimensä oli kuitenkin tuhottu ja niitä ei ollut enää mitenkään mahdollista palauttaa.
Hayerin artikkeli I was a transgender woman on varsin jäätävää luettavaa. Hän kertoo, miten hänen sukupuoli-identiteettiongelmansa alkoivat siitä, kun hänen ollessaan vielä pieni lapsi hänen isoäitinsä alkoi pukea häntä mekkoon ja leikkiä hänen olevan tyttö. Myöhemmin hänen setänsä käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen. Kokemukset jättivät Hayeriin syvät traumat ja erityisesti isoäidin mekkoleikit kiusasivat häntä pitkälle aikuisikään saakka.
Mikäli Hayer olisi hakeutunut Suomessa sukupuolenkorjaukseen olisi hänet luultavasti seulottu psykiatrisissa tutkimuksissa eikä häntä olisi diagnosoitu transsukupuoliseksi. Hayer on hyvä esimerkki väärästä diagnoosista sekä ihmisestä, joka ei ole transsukupuolinen, vaan oikea ongelma oli jossain muualla.
Verkkosivuillaan Hayer jakaa sukupuolenkorjausta katuneiden ihmisten tarinoita sekä tutkimustietoa siitä, että sukupuolenkorjauksen käyttö transsukupuolisten hoitomuotona on kyseenalaista. Hayerin mukaan väite siitä, että prosentuaalisesti vain häviävän pieni määrä sukupuolenkorjauksen läpikäyneistä ihmisistä katuu korjausta on yksiselitteisesti väärä. Todellisuudessa jopa 20% katuu sukupuolenkorjausta. Hayerin mukaan sukupuoli-identiteetin ongelmia potevien ihmisten perimmäinen, todellinen ongelma on jossain paljon syvemmällä ja sukupuolenkorjaus ei korjaa näitä ongelmia yhtään mitenkään, vaan ne jatkuvat myös korjauksen jälkeen. Tutkimusten mukaan transsukupuolisilla on valtaväestöön verrattuna huomattavan paljon suurempi itsemurhariski sekä psyykkisten ongelmien esiintyvyys myös sukupuolenkorjaushoitojen jälkeen.
Hayer varoittaa erityisesti gender-ideologiasta, joka on valtaamassa alaa lasten kasvatuksessa. Nykyään alkaa olla trendinä, että jos henkilö ei oikein koe sukupuolensa roolia omakseen, niin hän on joku ”gender” eli hän onkin oikeasti vastakkaisen sukupuolen yksilö tai joku välimuoto. Lapset poimivat jo varhain ajatuksen siitä, että ovat transsukupuolisia ja alkavat jo varhaisteineinä tietoisesti pukeutua ja käyttäytyä kuin vastakkaisen sukupuolen yksilö ja vaatia hormonihoitoja ja apuvälineitä (esim. binder = vaate, jolla saadaan tytöltä sidottua rinnat lattanoiksi). Lasta saatetaan jopa rohkaista tässä koulun tai terveydenhoitohenkilökunnan puolesta. Hayerin mielestä tämä on äärettömän vaarallista, sillä tutkimusten mukaan valtaosa ”translapsista” lopettaa kaikki puheet transsukupuolisuudesta murrosiän jälkeen ja kasvaa normaaliksi mieheksi tai naiseksi. Sukupuolenkorjauksen aloittaminen on siis erittäin suuri riski. Translasten vanhemmilla on netissä blogi, missä on todella paljon vanhempien jakamia tarinoita. Blogi on aika silmiäavaava, suosittelen vilkaisemaan.
Meillä on siis mieleltään jollain tasolla järkkyneitä ihmisiä, joiden ongelmat saattavat oirehtia siten, että se voidaan tulkita transsukupuolisuudeksi. Tai sitten henkilö vaan nappaa ajatuksen transsukupuolisuudesta tai muunsukupuolisuudesta jostain ja keksii, että tässähän se ongelman ydin onkin. Mutta sitten, kun aletaan vähän raapia pintaa syvemmältä, niin paljastuukin jotain muuta.
Kaikenlaiset poikkeamat sukupuolessa ja sukupuoli-identiteetissä ovat hyvin hankala psyykkinen/sosiaalinen/lääketieteellinen/yhteiskunnallinen ongelma ja asian vääränlaisella kohtaamisella voi olla yksilön kannalta katastrofaaliset seuraukset. Nykyinen hämmentävä ilmapiiri on omiaan aiheuttamaan sukupuoli-identiteettiongelmia terveillekin ihmisille, järkkyneistä puhumattakaan. Esimerkit maailmalta osoittavat, että sukupuoli ei ole missään mielessä häilyvä käsite, ei sukupuoli-identiteettikään. Sukupuoli-identiteetti on sisäsyntyinen ja siihen ei voida vaikuttaa ulkoapäin, ei leikkauksilla eikä kasvatuksella. Sorkkimisyrityksillä on pelkästään negatiivinen vaikutus yksilön mielenterveyteen. Tässä valossa sukupuolineutraalius ja gender-ideologia ovat aivan täysin vastuuttomia.
Kaikki osoittaa sen puolesta, että sukupuolineutraaliutta ajavat tahot puuhastelevat pelkän naiivin fiilistelyn ja sokean ideologisen apinanraivon pohjalta, eivätkä ole itsekään miettineet koko asiaa aivan loppuun saakka. Heille ei mene kaaliin, että myös vakavia negatiivisia vaikutuksia on olemassa ja heille tuntuu olevan aivan käsittämätöntä ajatella, että miten helppoa sukupuolineutraaliutta olisi väärinkäyttää ja miten TOIMIMATON ja MAHDOTON systeemi se käytännössä olisi.
Kaiken edelläkuvatun varjolla toivon sydämestäni, että sukupuolineutraaliushulluus saadaan lopetettua ennenkuin se leviää seuraavalle tasolle eli jotain konkreettisia lakimuutoksia aletaan valmistella sekä laittaa käytäntöön. Toivon koko sydämestäni, ettei minun tai kenenkään muunkaan ihmisen tarvitse todistaa sukupuolineutraalia valtiota. Esimerkit ulkomailta kertovat pelkkää huonoa. Tilanne on ajatustasolla JO NYT erittäin paha, kuten PS-Nuorten #tyttö_poika -kampanjan reaktiosta voidaan selkeästi nähdä. Ihmiset ovat paikoin menettäneet todellisuudentajunsa aivan kokonaan ja tällaisesta ei voi seurata mitään hyvää. Ohessa vielä screencäppinä otteita eräästä eeppisestä Facebook -keskustelusta:
Huomasin, että myös Ruukinmatruuna ja Laasanen olivat kirjoittaneet samasta aiheesta, ja molemmat varsin hyvin. Tuo David Reimerin tapaus eli John/Joan -tapaus on sellainen, jonka jokainen TS tässä maailmassa varmasti tuntee, ja samalla se on mainio osoitus siitä, että sukupuoli-identiteetti on aivoihin koodattu asia, jota ei voi vaihtaa leikkelemällä jalkoväliä. Mutta se on samalla osoitus siitä, että jos aivoissa sukupuoli-identiteetti on alunalkaen koodautunut väärin, se ei parane millään psykoterapialla.
VastaaPoistaTuntuu jotenkin siltä, että nykypäivänä sekä TS:t että transaktivistit ovat paljon pahemmin sekaisin kuin 20 v sitten, jolloin asia oli minulle itselleni akuutti. Tai että silloin hoitoihin hakeutuivat vain ne, ketkä olivat satavarmoja tilanteestaan ja jotka olivat jo tehneet sen itsetutkiskelun. Ikäänkuin jengi ei tietäisi, tai jos tietää, niin ei tajuaisi, miten vakavasta asiasta on kyse ja että miten sekä hormonit että leikkaus ovat peruuttamattomia.
Ruukinmatruuna kertoi, että Britannian nuorin TS Ria Cooper oln luopunut leikistä ennen leikkausta. Tähän on pakko todeta, että mitäs minä sanoin. Jo silloin 2009 kun Ria Cooper oli 12-vuotias ja alkoi epäillä ensimmäisen kerran tilannettaan, porukat hehkuttivat miten edistyksellisiä britit ovat kun tuonikäiselle annetaan tilaisuus hoitoihin. Minä totesin silloin, että 12-vuotias on täysi kakara ja tuon ikäiset ovat yleensä täysin sekaisin eivätkä tiedä ketä ja keitä ovat. Sanoin silloin, että tuo ihminen tekee itselleen peruuttamattoman vahingon. Toiset TS:t olivat aivan onnessaan siitä, että "Ria Cooper saa elää normaalin tytön nuoruuden ja hänelle hormonit vaikuttavat täysillä". Toisin kävi. Ria Cooperilla meni RLT vituralleen. Hän ei kertakaikkiaan kyennyt elämään tyttönä. Kaupan päälle hänelle hormonit vaikuttivat rajusti psyykeä riepotellen ja ne tekivät hänestä seksimaanikon. Tällaiset tapaukset saavat minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ketään teiniä ei pitäisi päästää muutokseen sillä teinit ovat muutoinkin täysin sekaisin, ja että paras ikä muutoksen tekemiseen on 25-35 v, koska silloin on riittävästi elämänkokemusta ja kypsyyttä hahmottamaan, mistä todella on kyse ja mitä ollaan tekemässä.
Kyllä minä muistan itse, miten rankkoja ne tutkimukset olivat. Niin niiden kuuluukin olla, koska kyse on tutkittavan oikeusturvasta. Jos psykot eivät saa tutkittavaa itkemään, he eivät ole tehtäviensä tasalla. Transsukupuolisuuden diagnosointi on erotusdiagnoosi, jossa pyritään löytämään kaikki mahdolliset muut jutut, mistä voisi olla kyse. Jos mitään muuta ei löydy, voidaan päätyä transsukupuolisuuteen. Minä itse olisin ollut onnellinen mistä tahansa muusta diagnoosista, koska sillä olisi päässyt helpommalla. Ria Cooper ilmeisesti on femmehomo, ainakin nettijuttujen perusteella.
Mitä nuorempana ihminen ryhtyy tähän muutosprosessiin, sitä pahemmin hän myös yleensä on sekaisin. Ja sitä pahempi on myös se mahdollisuus, että hän katuu. Gender Trenderissä on aika julmia juttuja siitä, kun teinit, jotka eivät todellakaan ole olleet sinuja itsensä kanssa, ovat tehneet sukupuolenvaihdoksen ilman riittävää itsetutkiskelua eivätkä ole ottaneet RLT:tä riittävän vakavasti, ovat sitten katuneet kun fantasiat eivät olekaan toteutuneet.
Tuossa vielä Ria Cooperista:
https://gendertrender.wordpress.com/tag/ria-cooper/
Tuo sexchangeregret.com ja Walt Hayerin sivusto on tylyä luettavaa. Noin käy silloin, kun ei tajuta että kyse on kuolemanvakavasta asiasta ja kun kuvitellaan sukupuolenvaihdoksen olevan jokin kaikenratkaiseva taikasauvan heilautus.
VastaaPoistaTuo katuminen tuntuu olevan erityisesti amerikkalaisten ongelma. Euroopassa tilanne on ollut sikäli onnellinen, että Euroopassa seula on tiukka ja prosessia valvotaan tiukasti. Ilman että selviää RLT:stä ei ole mitään asiaa leikkaukseen. Itse vedin aikoinaan RLT:n kolmen vuoden mittaiseksi omasta halustani, sillä halusin varmistua siitä, että kyseessä omalla kohdallani todella oli transsukupuolisuudesta eikä jostain muusta.
Ne hoitostandardit ovat olemassa siksi, ettei niitä katujia tulisi. Hoitostandardit on otettu käyttöön juuri siksi, että Walt Hayerin kaltaisia tapauksia tuli menneinä vuosina riesaksi asti. Hoidot ovat nöyryyttäviä, raskaita ja repiviä. Niin niiden tuleekin olla. Että saadaan ne epäaidot pois ennenkuin he silvotuttavat itsensä.
Suomessa tiettävästi ei 1980-luvun jälkeen leikatuista kukaan ole katunut. Tämä juuri siksi, että hoitostandardit ovat riittävän kireät että ne, joista havaitaan vähänkin epävarmuutta, saadaan pois ja muuhun hoitoon. Ei se RLT ole kiusaamisen vuoksi siellä. Se on siellä sitä varten, että katsotaan että kykeneekö ihminen todella tulemaan toimeen jokapäiväisessä elämässään uudessa sukupuolessaan. Aidolle transsukupuoliselle se ei ole Test vaan Real Life. Epäaito kokee sen vaikeaksi, hankalaksi ja tuskalliseksi. Katujille tuntuisi olevan yhteistä se, etteivät he ole selvinneet RLT:stä vaan he ovat lintsanneet siinä. Oli oikeastaan Ria Cooperin onni, että hän huomasi ettei hän kyennyt RLT:hen lainkaan ja luovutti ajoissa. Femmehomona on kuitenkin aina helpompaa, ja nyt hänelle on ainakin selvinnyt, mstä hänen kohdallaa _ei_ ole kyse.
"Tuo David Reimerin tapaus eli John/Joan -tapaus on sellainen, jonka jokainen TS tässä maailmassa varmasti tuntee"
VastaaPoista"Hoitostandardit on otettu käyttöön juuri siksi, että Walt Hayerin kaltaisia tapauksia tuli menneinä vuosina riesaksi asti."
Tämä on kiintoisaa, sillä itse en koskaan kuullut yhdestäkään pieleenmenneestä tapauksesta. Niitä ei otettu kertaakaan puheeksi missään keskustelufoorumeilla, tapaamisissa tai edes transklinikalla. Kuulin David Reimerista ekan kerran vasta sen jälkeen kun olin korjannut sukupuoleni ja perustanut tämän blogin. Ja kuulin hänestä Takkiraudan kommenttiosastolla.
En tiedä, mikä mättää, mutta nykyään näistä ikävistä keisseistä ei ihan oikeasti puhuta. Uskon, että todella moni minun ikäluokastani tai nuoremmista ei ole koskaan kuullut yhtäkään varoittavaa esimerkkiä.
Btw kiitos kommenteistasi. Se on aina kiva törmätä selväjärkisiin transsukupuolisiin.
Minua ihan oikeasti pelottaa se suuntaus, mihin transsukupuolisten hoidossa ja heidän asiassaan ollaan menossa. Kun asia oli minulle itselleni 1990-luvulla akuutti, transsukupuolisten hoito oli saatu jotenkuten tässä maassa järjestykseen ja lääkärikunnassa oli hiukan hajua jo siitä, että mistä on kyse ja missä mennään ja miten tulee toimia.
VastaaPoistaMinun omana aikanani sosiaalinen media olivat IRC, internetin keskusteluryhmät sekä postituslistat, ja siellä sain itse varsin kattavan ymmärryksen asiasta. Koska pääosa keskustelijoista oli amerikkalaisia, tieto oli varsin amerikkalaisittain värittynyttä mutta mukana oli myös ymmärrystä amerikkalaisista käytännöistä ja kulttuurista. Katujista puhuttiin, ja jokaista nuorta varoitettiin asiasta. Eli että sukupolenvaihdoksen pitäisi olla se vihoviimeinen juttu jos mikään muu ei toimi. Samoin meitä varoitettiin hormonien vaikutuksesta, eli että ne panevat psyyken aivan oikeasti sekaisin ja että tunteet menevät vuoristorataa kuin teinitytöillä.
Tuntuu kuin nykyporukat eivät aivan oikeasti ymmärtäisi, miten vakavasta asiasta tässä on kyse. Transsukupuolisuus tuntuu heille olevan kuin jokin vitsi tai ironian aihe ja jotain sellaista, jonka kanssa voi leikitellä. Minulle se oli itsemurhayrityksen aihe. En halua, että kukaan joutuu kokemaan samaa mitä itse koin, mutta en myöskään halua, että kukaan nuori lähtee tähän juttuun ymmärtämättä, että se on hirveä uhkapeli jonka tulokset ovat peruuttamattomat ja parhaassakin tapauksessa ainoa, mitä voi voittaa, on päästä sinuiksi itsensä kanssa ja saada psyyke tasapainoon. Minulle se oli jo riittävä voitto. Se, että pääsin naimisiin ja minulla on työ, on enemmän kuin uskalsin toivoa.
Minua aivan oikeasti pelottavat ne ihmiset, jotka ovat yllyttämässä teinejä ja sitäkin nuorempia mömmöille ja leikkaukseen. Siinä lopputulos voi olla todella hirveä. On totta, että mitä nuorempana kakka osuu tuulettimeen, sitä intensiivisemmät ja hirveämmät dysforian tuntemukset ovat ja sitä nopeammin ne pahenevat, mutta teinit ovat jo muutoinkin sekaisin oman hormonitoimintansa vuoksi. Siksi mielestäni alaikäraja transtutkimuksille pitäisi olla 21 vuotta, ellei potilaalla ole selkeää historiaa dysforiasta sitä ennen. Ja tarkoitan tällä todellista keho- ja sukupuolidysforiaa, en pelkkää epätietoisuutta sukupuoli-identiteetistä.
RLT eli arkielämäkoe on mielestäni se kaikkein paras indikaatio dysforian ohella siitä, onko ihminen oikeasti TS vai jotain muuta. Jos ihminen ei kykene elämään uudessa sukupuolessaan vähintään vuotta, niin ei hän kykene elämään loppuelämäänsäkään. Ja tämä on asia, jonka tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Tehkää se RLT kunnolla. Ja vaikka se veisi aikaa ja vaikka lääkäri sanoisi että vuosi lisää, niin ottakaa se kaikki harjoituksena. Joudutte elämään sitä loppuelämänne.
Kun leikkaus oli minulle ajankohtainen, sain siihen erinomaisen neuvon: "On parasta olla sitten satavarma, että olet TS ennen leikkausta. Jos et ole, niin olet satavarmasti sellainen sen jälkeen." Tämä on asia, jonka jokaisen soisi ymmärtävän.
Tuo David Reimerin tapaus on sellainen, joka on syytä ottaa vakavasti, siis molempiin suuntiin. Ensiksikin se on kertomus siitä, että sukupuoli-identiteetti on koodattu aivoihin. Toiseksi se on kertomus siitä, mitä transsukupuolinen todella tuntee sisällään. Kolmanneksi se on varoitus siitä, miten käy, jos sellaisen ihmisen, joka ei ole TS, jalkoväliä mennään operoimaan seurauksista piittaamatta. Ja se on asia, josta pitäisi puhua.
Vielä tuosta Waltista sen verran, että ei Transklinikalla Suomessa ole osaamista DID:in tunnistamiseen tai ymmärtämiseen. Se on oikeasti fakta. Harvalla psykiatrilla, psykologilla, terapeutilla tai muulla hoitohenkilöllä on minkäänlaista käsitystä DID:istä ja melkoinen osa ei edes _usko_ koko dissosiaatioon. Sitä ei ole helppo tunnistaa, koska se perustuu vain ja ainoastaan henkilön omaan kertomukseen ja ainakin oma osani, tämä nuori nainen, kyllä tiesi ettei semmoissia sovi kertoa tutkimuksissa. Keskimääräisesti se että henkilö saa DID diagnoosin vie noin 13 vuotta. 13 vuotta ja siihen mennessä henkilölle on yleensä kertynyt vino pino muita diagnooseja aivan kuten transsukupuolisellekin. Minulla DID diagnoosi vei lähes 20 vuotta.
VastaaPoistaTerveisin: H