Miksi lesbonäkyvyys on tärkeää (erityisesti nykyään)

Viime viikolla oli kansainvälinen lesbonäkyvyyden viikko eli Lesbian Visibility Week. Mölisin aiheesta Twitterissäni, mutta postaan nyt vielä erikseen täällä blogissa (vaikkakin vähän myöhässä).

Tässä kuvassa minä normaaleissa arkivaatteissani (vasen) ja vaatturivalmisteisessa miestenpuvussa (oikea).

Minä tajusin vasta 30-vuotiaana, että olen lesbo. Olin jo joitakin vuosia aikaisemmin tajunnut, että kiinnostukseni naisiin on huomattavasti suurempaa kuin kiinnostukseni miehiin, mutta oma sukupuolidysforiani tuli siihen väliin ja sotki kaiken. Erityisesti nuorempana luulin, että lesbot ovat joko rumia läskejä feministejä tai rumia miestenvaatteisiin pukeutuneita feministejä. Jotenkin koko lesbous tiivistyi mielessäni erityisesti Atlas Saarikoskeen, ketä pidin äärettömän vastenmielisenä henkilönä. Tässä ei ollut missään minulle yhtään mitään samaistumispintaa, joten samaistuin transsukupuolisuuteen. Lopun tiedätte.
Monet detransitioituneista naisista (eli itseään aiemmin miehenä pitäneistä transsukupuolisista) on nimenomaan lesboja. Aiheesta on keskusteltu blogissani aiemmin, mutta voit parhaiten havaita tämän asian itse vain esimerkiksi menemällä Youtubeen tai Twitteriin hakusanalla ”detrans” tai ”detransition”. Monet detransitioituneet naiset ovat sanoneet, että transidentiteetti (eli miesidentiteetti) oli heille suojautumiskeino, joka liittyi naiseuteen ja lesbouteen liittyvään kipuiluun. Kulttuurissamme lesbous on jotenkin pahasti fetisoitunut, ja ihmisille lesbo-käsite on tuttua lähinnä lesbopornosta. Monet detransitioituneet ovat sanoneet, että järkyttyivät nuorina lesbopornoa nähtyään niin pahasti, etteivät halunneet olla koko lesbo-aiheen kanssa tekemisissä. Tästä syystä jotkut lesbot ovat omaksuneet lesboudelle uusia termejä, esimerkiksi dyke tai sapfolainen/sapphic (runoilija Sapfon mukaan) erottaakseen aidon lesbouden eli naisten homoseksuaalisuuden lesbopornosta. Lesboporno ei kuvaa aitoja lesbonaisten välisiä suhteita, vaan se kuvaa heteromiesten naisiin liittyviä ryhmäseksi- ja haaremifantasioita. Täten siis lesboporno on heteropornoa ja täten sillä ei ole lesbouden kanssa mitään tekemistä. Lue lisää aiemmasta kirjoituksestani.

Kun seuraat monia suomalaisiakin mediassa esillä olleita transmiehiä (eli biologisia naisia) tai ”transmaskuliinejä”, niin havaitset, että heistäkin tyyliin kaikki ovat, tai ovat olleet, parisuhteessa naisen kanssa. Hmm…

En itse välittäisi olla esillä lesbouden kanssa, sillä en välittäisi millään tavalla korostaa sitä, mutta koen, että se on nykytilanteessa ehdottoman tarpeellista. Jossakin muussa tilanteessa olisin täysin hiljaa. Tässä siis minä, klassisesti pukeutuva kansallisaatteinen, talousoikeistolainen ja konservatiivi lesbo. Meitä on kaikenlaisia.

Kun kolmikymppisenä lähdin tutustumaan lesbouteen tarkemmin netin kautta, niin olin järkyttynyt, että miten tavallisen näköisiä naisia valtaosa lesboista oli. He olivat suorastaan klassisen kauniita. Siellä joukossa oli toki näitä huppariin ja väärinpäinolevaan lippikseen pukeutuneita tyyppejä tai rankasti tatuoituja tai lävistettyjä, tai queerfeministejä ym., mutta he olivat vähemmistö. Myös esimerkiksi Tinderissä havaitsin tämän saman asian. Pidän siksi tärkeänä, että saadaan lesbonäkyvyyteen vähän diversiteettiä, ettei kukaan nuori joutuisi enää samaan tilanteeseen kuin mihin minä jouduin.

Instagramissa on joitakin tosi hyviä lesbojen diversiteettiä esiintuovia tilejä. Esimerkiksi @lesbianrepresentation esittelee tunnettuja lesboja maailmalta, myös historiasta, ja @dancingwithher esittelee lesbonaisten aitoja hääkuvia.

Minä laitoin Twitterissä alulle myös Lesbian Awareness Day:n eli lesbotietoisuuden päivän, jonka tarkoitus on muistuttaa siitä, että mikä lesbo on: homoseksuaali nainen. Homoseksuaali kokee vetoa vain omaan sukupuoleen. Lesbonainen ei halua kimppakivaa miehen kanssa. Transnainen (biologinen mies) ei ole koskaan lesbo, eikä hänellä ole asiaa lesbopiireihin. ”Lesbo transnainen” on heteromies. Lesbo ei ole identiteetti, koska sukupuoli ei ole identiteetti.

Mutta vastaavasti ”hetero transmies” on lesbonainen! Kuulemieni juttujen mukaan transmiehet ovat aina olleet osana nimenomaan lesbopiireissä. Maskuliiniselle lesbonaiselle on oma terminsäkin: butch. Niin yleisestä lesboilmiöstä on kyse. Jotkut detransitioituneet naiset ovat sanoneet, että heidän detransitionsa liittyi nimenomaan siihen, kun ymmärsivät olevansa butch:eja. Tässä mielenkiintoinen video, jolla detransitioitunut nainen puhuu siitä, miten butch-naiset nykyään aivopestään ajattelemaan olevansa trans. Alla oleva kuva on screenshotti linkatun videon kommenttiosastolta:

Miten on mahdollista olla konservatiivi homoseksuaali? Heteroiden väärinkäsityksistä yms

Tässä kirjoituksessa nivon useita aihealueita yhteen (ehkä vähän sekavastikin, mutta menköön), ja kritisoin pornon naiskuvaa, joitakin konservatiivien näkemyksiä homoihin liittyen, genderideologiaa sekä gay pride-liikettä. Aloitan kertomalla tästä artikkelista, jossa lesbo peligraafikko Emma Kantanen kertoo miesten työpaikalla häneen kohdistamasta seksuaalisesta, fetisoivasta häirinnästä:

Jutussa kerrotaan:

Peligraafikko Emma Kantanen, 30, oli lähtenyt kollegoidensa kanssa baariin työpäivän päätteeksi. Hän istui ravintolan yläkerrassa tutun miespuolisen kollegansa kanssa, kun muut vielä odottivat juomiaan alakerrassa.

– Mitäpä sanot, jos tulen joku kerta sinun ja tyttöystäväsi kanssa pitämään hauskaa? Taloyhtiön sauna ja työpaikan vessakin käyvät. Kotiini ei voi tulla, koska siellä ovat vaimo ja lapset, mies yllättäen ehdotti.

Emma järkyttyi ja kieltäytyi ehdotuksesta. Silloin työkaveri tarttui Emman käteen ja kiskaisi sen omien alushousujensa sisälle. Onneksi toinen kollega saapui yläkertaan. Emma sai vedettyä kätensä pois.

---

– Töissä viihtymisen ja uran etenemisen kannalta on joskus parempi olla hiljaa yksityiselämästään. Tuntuu siltä, että seksuaalisen suuntautumisen mainitseminen heti kättelyssä voidaan kokea provosoivana. It-ala on surullisenkuuluisa naisten lähentelyistä, ja joskus naisilta on evätty työmahdollisuuksia, jos lähentelyn kohde ei ole ollut kiinnostunut lähentelijästä, Emma kertoo.

Hän on kokenut kähmintää usein pelifirmojen bileissä, joissa on tarjottu reippaalla kädellä ilmaista alkoholia.

– Lähentelyissä ärsyttää sekin, että minun oletetaan olevan kiinnostunut miesten huomiosta.

Kun luin tämän jutun, niin ensimmäinen reaktioni oli valkohehkuinen raivo. Miksi? Koska kuvittelin itseni Kantasen asemaan ja mietin, että miltä itsestäni olisi tuntunut. Nimittäin jos olisin itse joutunut kuvatunlaiseen tilanteeseen, niin olisin raivostunut ja räjähtänyt. Aivan täysin. Kyseisen miehen vihjailu oli niin ala-arvoista ja loukkaavaa, että olisin laittanut hänet maksamaan tuosta heitosta. Antaapahan mahdollisille uusille sivustaseuraaville pervoilijoille oikeanlaisen signaalin.

Rauhoituttuani aloin miettiä, että monet heteromiehet eivät ihan oikeasti ymmärrä, että mikä lesbo on. Se sitten heijastuu siihen, että miten he lesboihin suhtautuvat. Tässä kirjoituksessa hieman selvennän asiaa sekä sitä, että millaisia väärinkäsityksiä ihmisillä lesboista on.

Lesbo tarkoittaa homoseksuaalia naista. Homoseksuaalisuus tarkoittaa yksilön seksuaalisten ja romanttisten tuntemusten suuntautumista oman sukupuolen yksilöihin, mutta ei vastakkaisen. Se, että heteromies menee ehdottelemaan juttuja lesbonaiselle, on yhtä älytöntä kuin se, että heteronainen menisi ehdottelemaan homomiehelle. Tai että homomies menisi ehdottelemaan heteromiehelle. Kiinnostaa kuin kilo paskaa, ja turpaankin tulee. Lesbous ilmenee siten, että nainen ei ole kiinnostunut minkäänlaisista suhteista miesten kanssa edes teoriassa. Lesbonainen ei reagoi samoihin ärsykkeisiin tai samalla tavalla kuin heteronainen.

Jotkut lesbot ovat kertoneet minulle, että ihmiset reagoivat usein lesboihin todella voimakkaasti, etenkin miehet. Jotkut miehet tuijottavat lesboja täysin häpeilemättä ja jotkut suorastaan vihastuvat pelkästä lesbojen läsnäolosta ja menevät erikoisella tavalla hämmennyksiin. Tämä hämmennys voi sitten purkautua aggressiona. Eräs lesbo selitti minulle, että heteromiehet pelkäävät lesbonaisten vievän heiltä naiset. Kyseisen lesbon käsityksen mukaan heteromiehet ottavat tämän uhkan tosissaan, koska sisimmässään tietävät, että toinen nainen ymmärtää naista ja hänen tarpeitaan aivan eri tavalla kuin mies voisi ikinä ymmärtää. Itse sanoisin, että pelko on irrationaalinen ja siten turha, sillä lesbot ja heteromiehet eivät lähtökohtaisesti kilpaile samoista naisista. Heteronainen haluaa miehen, jollainen lesbonainen ei voi koskaan olla, vaikka olisikin pukeutunut miesten vaatteisiin ja esiintyisi jollain tavalla maskuliinisesti. Maskuliininen nainen ei ole mies. Lesbonainen ei voi siten ikinä olla minkäänlainen aito uhka heteromiehelle, vaan koko homma perustuu väärinkäsitykselle (jonka kumoamisessa lesboilla olisi oma vastuunsa). Oman lukunsa tosin tietenkin muodostavat biseksuaalit naiset, mutta noh, he eivät ole heteroita, vaan biseksuaaleja. Oman havaintoni mukaan tosin heistäkin ehdoton enemmistö on miehiin päin suuntautuneita, eli valitsevat miehen lopulta sitten kuitenkin, vaikka heillä olisikin joskus ollut naissuhteita. Tässäkin pelissä siis heteromies selviää voittajana pitkällä tähtäimellä. Heteromies ei siis menetä mitään siinä, että jättää lesbot lesboilemaan keskenään. Valtaosa maailman naisista kun ei ole lesboja eli heteromiehen apajat ovat isot, vaikka lesboja pieni määrä siellä joukossa onkin.

Juuri biseksuaalisuus on ymmärrykseni mukaan tässä kaikessa hämmentävä tekijä. Moni perushetero ei tunnu noteeraavan biseksuaalisuuden olemassaoloa ollenkaan. Moni perushetero kykenee ymmärtämään homouden konseptina, mutta biseksuaalisuutta ei. Biseksuaalisuuden olemus aiheuttaa hämmennystä. Tässä kohtaa siten myös joillakin heteromiehillä menee lesbous ja biseksuaalisuus sekaisin. Uskon, että hämmentävyyden lähde on lesboporno.

Mielestäni on oikeutettua sanoa, että kaikki miehet katsovat pornoa. Hyvin harva mies ei koskaan katso pornoa, ja vaikka olisikin jostakin syystä nykyään lopettanut, niin on taatusti katsonut sitä jossakin kohtaa aiemmassa elämässään. Erittäin iso ja suosittu pornogenre on lesboporno. Iso kasa miehiä saa jäätävät kiksit siitä, kun katsoo kahden tai useamman naisen puuhailevan keskenään. Teoriani on, että iso kasa perusheteromiehiä yhdistää käsitteen "lesbo" suoraan näkemäänsä lesbopornoon. Tässä on kuitenkin ongelma: lesbopornon "lesbot" toimittavat puuhailuaan miehen mieliksi ja miestä viihdyttääkseen, sekä odottavat miehen hyppäävän seuraan ja tyydyttävän molemmat naiset. Koko juttu liittyy heteromiesten ryhmäseksi- ja haaremifantasioihin. Täten siis miesten mielissä käsite "lesbo" yhdistyy suoraan myös heidän haaremifantasioihinsa, ja he kuvittelevat tosielämän lesbojen olevan sama asia kuin pornolesbot. Tosiasiassa yksikään tosielämän lesbo ei halua miestä sänkyynsä edes ajatuksen tasolla. Jos haluaisi, hän ei olisi lesbo!

Myös jotkut biseksuaalit naiset ovat sanoneet, että joidenkin miesten mielestä naisen biseksuaalisuus on heti merkki siitä, että nyt saadaan sänkyyn toinen nainen kolmen kimppaan. Ikäänkuin naisen biseksuaalisuus muka tarkoittaisi automaattisesti sitä, että hän haluaisi jakaa puolisonsa jonkun kolmannen kanssa. Sama se, onko kolmas henkilö mies vai nainen. Tässä siis mies projektoi omat haaremifantasiansa naiseen. Kuulemieni keskustelujen perusteella ryhmäseksi kahden naisen kanssa on heteromiesten yleisimpiä seksifantasioita, ja lukemieni pelimieskertomusten mukaan jotkut miehet suorastaan opettelemalla opettelevat keinoja manipuloida naisia ryhmäsessioihin, joissa on kaksi naista ja yksi mies (esimerkiksi tässä kirjassa kuvaillaan moista toimintaa sekä motivaatiota sen takana). Lisäksi lesbojen seuranhakukanavilla tulee jatkuvasti vastaan heteropareja, jotka etsivät ylimääräistä naista ryhmäseksiin (ilmiö, jota itse vihaan patologisella raivolla, ja mikäli minusta riippuisi, niin monottaisin heidät kaikki hemmettiin sukkelammin kuin heteromies klikkaa itsensä nettipornoon).

Moni lesbo on sanonut minulle, että he vihaavat lesbopornoa eivätkä koskaan katso sitä. Miksi? Koska lesbopornolla ei ole mitään tekemistä aidon lesbouden kanssa, eikä se kuvaa aitoja lesbonaisten välisiä kontakteja. Lesboporno ei ole tuotettu lesbonaisia ajatellen, vaan se on tarkoitettu heteromiehille. Täten lesbopornossa ei ole aidolle lesbolle mitään samaistumispintaa. Kyse on heteromiesten naisia koskevista seksifantasioista, ei realistisesta lesbouden kuvaamisesta, tai edes naisista yleisesti. Sillä homma pätee muuhunkin pornon naiskuvaan. Pornossa ei kuvata naisia sellaisina kuin he aidosti ovat (oli kyse sitten lesboista tai heteroista), vaan pornossa kuvataan heteromiesten fantasioita naisista. Näillä kahdella on koko maailma eroa.

Lesbopornossa lesbonaiset alennetaan ja yksinkertaistetaan heteromiesten fetissiksi. Se on erittäin alentavaa, nöyryyttävää ja loukkaavaa, sillä itselleni lesboudessa on kyse ERITTÄIN todellisesta ilmiöstä, jolla on ollut, ja on, elämääni dramaattiset seuraukset.

Ilmeisesti jotkut miehet ovat niin uppoutuneet pornon maailmaan, etteivät enää erota sitä todellisuudesta. Samalla he ovat esineellistäneet naiset henkilökohtaisiksi seksileluikseen, eivätkä enää pidä naisia omina, itsellisinä, miesten mielihaluista riippumattomina olentoina. Mikä on aika perseestä, ja huolestuttavaa.

Pornolesboja
(kuva on bestlesbianpornpics -pornosivustolta)

Oikeita lesboja
(kuva on lesbonaisten aitoja hääkuvia sisältävästä Instagramista @dancingwithher)

Toivon oikeasti, että te tyypit siellä ruudun takana osaatte jatkossa tehdä tämän olennaisen eron pornolesbon ja aidon lesbon välille. Vastaavasti toivon, että tajuatte eron lesbonaisen ja homomiehen välillä. Vaikka lesbonainen on lesbo, niin hän on silti nainen. Homomies on homoudestaan huolimatta mies. Miksi tämä on tärkeää? No siksi, että miehen ja naisen seksuaalisuus ovat ratkaisevalla tavalla erilaisia. Monet homomiesten puuhat, joita hämäriksikin voitaisiin kuvata, eivät johdu siitä, että he ovat homoja, vaan siitä, että he ovat miehiä.

Kun häivytämme ymmärryksen sukupuolieroista, niin kadotamme kosketuksen todellisuuteen todella olennaisella tavalla. Genderideologiasta, eli sukupuolisekoilusta niinkuin minä sitä kutsun, kärsivät kaikki, myös homot ja lesbot. Olen esimerkiksi ollut näkevinäni, että jotkut lesbot ovat lähteneet matkimaan homomiehiä, ja sitten ihmetelleet, kun siitä seurasi draamaa ja pahaa mieltä. Niin, miksiköhän... Tässä on kyse juuri sen seurauksista, kun biologisia sukupuolieroja ei ole ymmärretty. Lesbosuhteet toimivat aivan eri perusdynamiikalla kuin homomiesten suhteet, koska lesbot ovat naisia ja homot miehiä. Nainen hakee parisuhteessa jo lähtökohtaisesti pääasiassa eri asioita kuin mies, tai vähintään eri tärkeysjärjestyksessä (on tietenkin sanomattakin selvää, että yksilölliset erot voivat olla suuria, ja vaikka biologiset erot tunnustetaan, niin nämä asiat joutuu soveltamaan jokaisen yksilön kohdalla hieman uusiksi).

Tähän välin sivuhuomautus, joka auttanee laittamaan asioita perspektiiviin: olen kuullut (konservatiivisen) näkemyksen, jonka mukaan avioliitto on olemassa siksi, että promiskuiteettiin taipuvainen mies saadaan sitoutumaan naiseen, jolle on tuottanut jälkeläisiä. Eli toisinsanoen, koko avioliittolaitos on olemassa, jotta naisia ja lapsia suojeltaisiin miesten (luonnolliselta!) seksuaalisuudelta. Kaikenlaiset seksuaalisuuteen liittyvät hämäräpuuhat eivät ole homomiesten yksinoikeus, vaan kyse on miessukupuolen tyypillisestä toiminnasta (Pattaya, anyone?). Esimerkiksi seksi- ja pornoaddiktio, sekä niistä seuraavat ongelmat, ovat nimenomaan miesten ongelma (lukekaa sivut linkkien takana, oikeasti).

Se, mikä mahdollistaa homomiesten puuhat, on se, että heidän toimintansa kohdistuu toisiin miehiin, jotka luonnollisesti haluavat täsmälleen samoja asioita. Heteromiesten puuhia hillitsee voimakkaasti se, että naiset eivät halua samoja juttuja kuin miehet, eivätkä samalla tavalla. Päinvastoin, naisille monet miesten fantasiat ja mielihalut ovat suorastaan kauhistus. Täten heteromiehen on usein turvauduttava johonkin välikäteen, kuten rahaan tai manipulointiin, saadakseen sen mitä haluaa, ja moni mies (keneltä rahat, kyvyt, tai pelkkä häikäilemättömyys puuttuvat) jää myös kokonaan ilman naista. Homomiehelle riittää, että hän lähestyy toista homomiestä ja kysyy "pano?" Vastaus tähän on yksinkertainen kyllä tai ei, ja mikäli vastaus on ei, niin yksinkertaisesti siirrytään seuraavaan homomieheen, jolle kysymys toistetaan. Homomiehet ovat kertoneet, että seksiä saa aina ja erittäin helposti, ja ennenkaikkea täysin ilmaiseksi. On mielenkiintoista, että eräs seksuaalisesti todella aktiivinen homomieskaverini kertoi katsovansa todella vähän pornoa.

Uskon monien heteromiesten homovihan rakentuvan pohjimmiltaan:
1) kateellisuudesta,
2) toisen miehen himoitsevaan katseeseen liittyvästä seksiobjektina olemisen ahdistuksesta (monet tuntemani homomiehet ovat fyysisesti niin isoja, että pystyisivät halutessaan perseraiskaamaan valtaosan heteromiehistä).

Minulta on useasti kysytty, että jos olen lesbo(/trans), niin miten voin olla konservatiivi. Helposti. Seuraavassa lyhyt katsaus aiheeseen tiettyjen valittujen pointtien kautta:

1. Vankka osa maailmankuvaani on biologisiin sukupuolieroihin uskominen. Vaikka homot ja lesbot ovat jossain suhteessa muista miehistä ja naisista poikkeavia, niin he ovat silti miehiä tai naisia. Homoseksuaalisuus ei muuta homomiehiä ja lesbonaisia kokonaisvaltaisesti muusta väestöstä poikkeaviksi olennoiksi. Biologisen sukupuolen ja sen erityispiirteiden ottaminen huomioon on homo- ja lesbosuhteissakin olennaisen tärkeä osa.
2. Minulla on erittäin konservatiiviset parisuhdearvot. Seta jakoi SLEY:lle ns. rottapalkinnon vuonna 2019 heidän parisuhdeoppaastaan ”Kutsuvat sitä rakkaudeksi”. Selailin oppaan läpi ja totesin olevani oppaan kanssa lähes täysin samaa mieltä suurinpiirtein kaikesta. Minun kohdallani ainoa ero heteroihin on se, että minun kohdallani näitä täysin samoja arvoja sovelletaan samaa sukupuolta olevaan kumppaniin. Miten se on mahdollista, jos suhteessa on kaksi naista? Koska minä olen friikki, ja asetun täysin luonnostani ja mielelläni maskuliiniseen rooliin. Tämä jättää toiselle tilaa ns. ”olla nainen”, koska minulla on vähemmän tarvetta sellaiseen. Lisäksi olen täysin lesbo, mikä ilmenee mm. siten, että yksinkertaisesti rakastan naisia ja naiseutta ja haluan nähdä toisen suorastaan kukoistavan naisena, haluan myös auttaa häntä siinä. Toinen nainen ei ole minulle millään tavalla ”kilpailija”, enkä ole koskaan kokenut toisia naisia kilpailijoiksi kanssani. Olen yksinkertaisesti eri kategoriassa kuin he, ja toinen nainen ei vaan voi triggeröidä minussa jonkinlaista huonommuuden tunnetta (niin ei ole koskaan tapahtunut koko 33-vuotiaan elämäni aikana, joten tuskin tulee tapahtumaan jatkossakaan). Päässäni on pari piuhaa kytketty ratkaisevasti eri tavalla kuin perusheteronaisilla.
3. Vastustan hyvin kokonaisvaltaisesti nykyajan ”Mikä-mikä-maa -kulttuuria”, missä aikuisiän saavuttaneet ihmiset haluaisivat vaan loputtomasti keskittyä bilettämiseen, kerskakulutukseen ja keskarin näyttämiseen ympäröivälle yhteiskunnalle ja sen arvoille ilman huolta huomisesta kuin jotkut ylikasvaneet yläasteteinit. Jokaisen ihmisyksilön kuuluu kasvaa aikuiseksi. Kun se tapahtuu, niin kapinalliset yläasteteiniajat ovat kokonaan ohi, eivätkä ne palaa. Aikuistumiseen kuuluu oleellisena osana aikuisen sosiaalisen roolin omaksuminen, eli siis ohjaajana, kasvattajana, rajanvetäjänä, suojelijana ja vastuunottajana toimiminen. Aikuisen ihmisen tehtävä on pitää muista huolta ja suojella muita. Aikuisuudessa on monta osa-aluetta, jotka eivät ole ns. ”kivaa”. Sivuhuomautuksena monille tätä lukeville konservatiiveille, että Mikä-mikä-maa -kulttuuri ei ole homouden tai lesbouden mukana kylkiäisenä tuleva piirre, vaan se on suurempaa yhteiskunnallista liikehdintää, joka vaikuttaa ihan kaikkien ihmisten ajatusmaailmaan (ja siten tietenkin myös homoihin, koska homot sisältyvät ”kaikkiin”). Homot ja lesbot voivat ihan hyvin irtisanoutua koko roskasta ja olla silti täysin homoja/lesboja. Setalainen ajattelu tai pride-liike ei ole ainoa näkökulma näihin asioihin tai ainoa mahdollinen suhtautumistapa.
4. Yksi syy, miksi vastustan pride-liikettä, on se, että siinä on aina ollut sisäänrakennettuna kapinameininki ja keskarin näyttely, minkä tosin uskon liittyvän kiinteästi siihen, että varsinkin menneinä aikoina pride-liikkeen syntyaikoina homoutta ei ole ihan oikeasti hyväksytty yhteiskunnassa, ja homot ja lesbot ovat ihan oikeasti ja konkreettisesti joutuneet kärsimään siitä. Tämä on sitten purkautunut uhona, vihamielisyytenä ja kapinana ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan, ja saanut homot ja lesbot ghettoutumaan yhteen. Mikä on menneiden aikojen kontekstissä ymmärrettävää, sillä olivathan he kirjaimellisesti taistelussa elämästään. Henki on kuitenkin jäänyt elämään pride-liikkeeseen, vaikka ajat ovat muuttuneet. Mielestäni tämä ei ole millään tavalla rakentavaa, ja vaikka pride-liikkeelle varmasti onkin ollut tilausta joskus menneisyydessä (lukekaa huviksenne vaikka, että mitä Alan Turingille, brittiläiselle matemaatikolle, tehtiin vuonna 1952), niin kyseinen liike on tullut nyt kokonaan tiensä päähän. Tarvitaan aivan uudenlainen homoliike, joka vastaa juuri tämänhetkisen yhteiskunnan tarpeita. Ei ole millään tavalla rakentavaa ruokkia (tai lietsoa!) ihmisten teiniuhoa, katkeruutta tai kapinamieltä, vaan heitä pitää ohjata käsittelemään nuo tunteet, pääsemään niistä yli, etsimään rakentavia elämänhallintakeinoja ja kasvamaan tasapainoisiksi aikuisiksi. Pride-liike on minun silmissäni vain yksi iso penskojen uholiike. Ei-heterona olemisen ei todellakaan tarvitse (eikä pidä) olla sellaista. Pride-liike tuntuu jämähtäneen ajattelussaan jonnekin menneisiin aikoihin. Tilanne on hieman sama kuin joidenkin feministien kohdalla, kun he vuosikymmeniä sitten kirjoitettuja feminismin klassikkoteoksia lukiessaan jotenkin kuvittelevat, että yhteiskunta on yhä samanlainen kuin 1950-luvulla (minkäaikaista yhteiskuntaa ja ajattelua nuo teokset kritisoivat). Paljon on kuitenkin kerennyt vettä virrata Kymijoessa, ja ajat ovat oikeasti muuttuneet. Uskon, että monet nuoret ei-heterot ovat nimenomaan pride-liikkeen ajattelutavan uhreja monella tasolla. Eli he ovat jossain kohtaa hakeutuneet hakemaan apua ja tukea tilanteessaan, päätyneet pride-liikkeen vaikutuksen piiriin ja sitten omaksuneet sieltä ajattelutapoja ja toimintatapoja ns. sosiaalisena kontagiona. Uskon, että monet nuoret ei-heterot eivät todennäköisesti olisi koskaan päätyneet harkitsemaan esim. kaikenmaailman transidentiteettejä tai polyamoriaa, jos niitä ei olisi heille pride-liikkeen toimesta tyrkytetty joka puolelta.

Summa summarum: nykyinen pride -liike on genderideologia (sukupuolisekoilu) yhdistettynä ikuiseen kapinamielialaan ja Mikä-mikä-maa -kulttuuriin. Oma arvomaailmani ja maailmankuvani on ratkaisevalla tavalla erilainen. Ongelma on se, että pride-liikkeellä on tällä hetkellä homoasioiden monopoli. Pride-liikkeelle ei yksinkertaisesti ole yhtäkään vaihtoehtoa. Näkisin mielelläni muutoksen tähän niin pian kuin mahdollista ja tahdon omalta osaltani osallistua muutoksen aikaansaamiseen.

Konservatiivien näkee usein kritisoivan homoja ja pride-liikettä juuri holtittomasta seksuaalisuudesta. No, milläs heterot ovat laittaneet holtittoman seksuaalisuuden (eli lähinnä miehet) kuriin kautta historian? Pakottamalla heidät omaksumaan aikuisen, vastuullisen, muita ajattelevan ihmisen roolin. Tämä on usein ollut isän/äidin rooli, mutta se ei ole ainoa olemassa oleva vastuullinen rooli. Mies tai nainen voi olla monenlaisissa vastuullisissa rooleissa yhteiskunnassa (esimerkkejä: suvun vanhin, kylän vanhin, hallitsija, armeijan komentaja, opettaja, lastentarhanhoitaja, työpaikan pomo, jonkin yleishyödyllisen järjestön hallituksen jäsen, luostarin apotti/abbedissa). Näissä rooleissa voi ihan hyvin olla myös homo tai lesbo. Toisin kuin Mikä-mikä-maa -kulttuuri kuvittelee, sikailu ei itsessään voi olla elämän tarkoitus kenellekään. Ihmiseliö tarvitsee itsekuria ja jotakin syvällisempää sisältöä elämälleen pitkällä tähtäimellä.

Konservatiivit usein myös kritisoivat homoja sanoen, että he eivät voi koskaan tullakaan vastuullisiksi aikuisiksi, koska eivät voi saada lapsia (biologisesti). Tämä ei pidä paikkaansa. Historia on täynnä lapsettomia ihmisiä, jotka ottivat itselleen jonkin muun vastuullisen aikuisen roolin kuin isän tai äidin roolin, tai löysivät elämälleen jonkin muun syvällisen merkityksen. Argumentti on nk. olkiukko. Puhun aiheesta tällä videollani. Muistutan erityisesti kristilliskonservatiiveja siitä, että esimerkiksi sellaiset henkilöt kuin Johannes Kastaja, Jeesus ja Paavali olivat kaikki lapsettomia.

Kautta historian ihmiset ovat kipuilleet aikuiseksi kasvamisessa sekä aikuisen roolin omaksumisessa. Kautta historian monet ovat myös epäonnistuneet tuon roolin täyttämisessä, tai pelänneet sen omaksumista ja siten pakoilleet sitä. Ei tarvitse kauaa historiankirjoja tai vaikka menneiden aikojen romaaneja selailla, kun tämä asia tulee konkreettisesti selväksi, ja että mitä seurauksia esimerkiksi suvulle tai avioliitolle tai lapsille on ollut siitä, kun mies tai nainen on pakoillut vastuun ottamista. Yhteisön tehtävä on ennen kaikkea auttaa ja tukea nuoria kasvamaan aikuisiksi. Nyky-yhteiskunta, ja pride-liike, epäonnistuu tässä aivan kokonaan.

Mielestäni se on tragedia, joka meidän pitäisi kollektiivina lähteä tietoisesti muuttamaan.

"Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä" - Transkokemus ja trauma

Otsikossa on lausahdus, jota kaikki detransitioitujat, myös minä itse, joutuvat kuuntelemaan jatkuvasti. Olen ihmetellyt, mitä noiden sanojien päässä oikein liikkuu, kun menee sanomaan jotakin noin älyttömän typerää, mutta keskustellaanpa nyt aiheesta tässä bloggauksessa. Sanojat tuntuvat rinnastavan transprosessin johonkin kampaajalla käyntiin tai tatuoinnin ottamiseen tms., ja heiltä tuntuu menneen ohi aivan kaikki pointit, joita detransitioitujat ovat yrittäneet nostaa esille, nimittäin mielenterveysasiat.

Olen keskustellut transihmisten mielenterveysasioista jonkin verran Youtube-kanavallani tässä ja tässä, sekä maininnut Youtubessa ja blogissani useita kertoja omat mielenterveyshäiriöni, jotka jäivät transpolin henkilökunnalta diagnosoimatta (PTSD ja dissosiaatio). Detransitioitujat mainitsevat erittäin usein kärsineensä pitkään täysin tietämättään dissosiaatiosta ja/tai PTSD:stä, mutta sotkivat kokemuksen transsukupuolisuuteen, ja kukaan ei kyseenalaistanut heidän johtopäätöstään, vaan suorastaan pönkitti sitä. Transsukupuoliseksi itsensä kokevilla ihmisillä on usein myös muita mielenterveysongelmia tai joku muu kehonkuvahäiriö yhtä aikaa kehodysforian kanssa, esim. syömishäiriö. Transaktivistien vakioselitys on, että nämä kaikki johtuvat transsukupuolisuudesta, eli transsukupuolinen ihminen kärsii niin paljon, että hän oireilee lukemattomilla tavoilla, esim. itsetuhoisuudella. Rupesin kuitenkin itse jo useampi vuosi sitten pohtimaan tekemieni havaintojen pohjalta, että ovatko ihmisen ongelmat seurausta transsukupuolisuudesta, vai onko transsukupuolisuus (eli kokemus väärässä kropassa olemisesta) seurausta ihmisen ongelmista. Tulin siihen lopputulokseen, että isossa osassa tapauksista transkokemus on seurausta ihmisen ongelmista, ei siis päinvastoin. Mitä enemmän detransitioitujien juttuja kuuntelee ja transyhteisöä tarkkailee, niin sitä enemmän tämä käsitys vahvistuu.

Sain Youtubessa ja muualla netissä paljon kommentteja, joissa ihmiset olivat suuttuneet tai loukkaantuneet siitä, että ”haukun” tai ”syyllistän” ihmisiä heidän mielenterveysasioistaan, tai ”naureskelen” niille. Näiltä kommentoijilta oli kuitenkin mennyt viestini täysin ohi, sillä oikea viestini oli, että:

ERILAISET MIELENTERVEYDEN HÄIRIÖT OVAT OIKEASTI OLEMASSAOLEVA ASIA, JOKA VAATII OIKEAA, OSAAVAA JA AMMATTITAITOISTA HOITOA, JA IHMINEN, JOKA KÄRSII JOSTAKIN HÄIRIÖSTÄ, KÄRSII SIITÄ IHAN OIKEASTI, EI LEIKISTI, JA HÄN TARVITSEE APUA.

Mielenterveyshäiriöitä on eri asteisia ja ne voivat ilmetä lukemattomilla eri tavoilla. Jotkut mielenterveydenhäiriöt ovat oikeasti syviä ja oikeasti vakavia, ja voivat vaarantaa ihmisen itsensä sekä hänen ympäristönsä (esim. ne häiriöt, joiden yhteydessä ihmisen todellisuudentaju horjuu tai kokonaan katoaa). Häiriöstä kärsivä ihminen voi olla aivan täysin ja totaalisesti häiriönsä vallassa ja sen vietävissä. Ihminen itse ei ole välttämättä millään tavalla tietoinen häiriöstään, ja miten voisikaan olla, sillä hän on ensinnäkin 1) sairas, 2) maallikko. Häiriöiden osaavaan diagnosointiin tarvitaan ammattilainen, eli siis psykiatri (joka on koulutukseltaan erikoislääkäri). Esimerkiksi minä itse en edes tiennyt, että on olemassa sellainen asia kuin dissosiaatiohäiriö. En ollut koskaan kuullutkaan koko asiasta, ennen kuin ensimmäisen kerran törmäsin netissä detransitiotarinaan. Tämän jälkeen osasin epäillä dissosiaatiota itselläni ja hakeuduin hoitoon psykiatrian poliklinikalle, missä todettiin samantien, että minulla on aivan selvää dissosiatiivista oireilua. Lisäksi se, että miten eri häiriöitä kuuluu hoitaa ja vieläpä oikein, on ihan oma maailmansa, ja mikäli joku amatööri laitetaan asialle huseeraamaan, niin hän saattaa vain pahentaa asioita, ja sen jälkeen ollaan entistä syvemmässä kusessa. Siksi ammattitaitoinen psykiatrinen hoito on mielenterveyden häiriöiden kohdalla AIVAN EHDOTTOMAN TÄRKEÄ ASIA. Mikäli sinun mielestäsi maallikoiden pitäisi osata diagnosoida ja hoitaa omat mielenterveyden häiriönsä, niin olet aivan täysi idiootti, ja sinulle kuuluukin sanoa asia ääneen ja päin naamaa.

Noh. Olen tuntenut vuosien varrella useita ihmisiä, jotka joko pitävät itseään transsukupuolisena, ja ovat hakeutuneet transhoitoihin tai käyneet ne läpi, tai jossain kohtaa pitäneet itseään transsukupuolisena, mutta luopunut tästä käsityksestä. En ollut varsinaisessa transyhteisössä koskaan kovin syvällä toisin kuin esimerkiksi toinen suomalainen detransitioituja Nita, mutta kuuluin kyllä transsukupuolisten foorumeille, kävin jonkin aikaa säännöllisesti tukiryhmässä, sekä kaveripiirissäni oli useita transsukupuolisia. Pistin jo useampi vuosi sitten merkille, että transsukupuolisilla on usein erittäin rankka tausta. Heillä on siis paljon traumaattisia kokemuksia, jopa erittäin rajuja sellaisia, sekä pitkällistä, syvää mielenterveysoirehdintaa. Traumaattiset kokemukset yleisesti ottaen ovat tarpeeksi vahvoja rikkomaan koko ihmisen, jopa peruuttamattomasti ja parantumattomasti, varsinkin, jos ne ovat alkaneet lapsuudessa. Traumatisoitunut ihminen voi oireilla hyvin kirjavilla eri tavoilla ja traumatisoitumisesta seuraa yleensä uusia häiriöitä. Mielestäni ei voi olla sattumaa, että transsukupuolisissa on niin paljon ihmisiä, joilla on tällainen tausta. Kavereillani, joiden kanssa olen keskustellut aiheesta, on samanlaisia kokemuksia transsukupuolisista ihmisistä ja he ovat päätyneet samoihin johtopäätöksiin kuin minä. Olen kuullut useamman ihmisen sanovan, että eivät ole koskaan tavanneet ongelmavapaata transsukupuolista, vaan havaintojensa mukaan transsukupuolisilla on rajuja ongelmia myös sukupuolenvaihdoshoitojensa jälkeen, ja osa jopa pahenee hoitojen jälkeen. Olen itse ihmetellyt useamman tuntemani ihmisen kohdalla, että miten voi olla mahdollista, että kyseinen ihminen on IKINÄ saanut transdiagnoosin ja transhoidot, kun hänen kohdallaan on niin ILMEISTÄ, että hänen kehonkuva- ja minäkuvahäiriönsä ovat suorassa kytköksessä hänen erittäin traumaattisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Miten voi olla mahdollista, että KENELLEKÄÄN, etenkään hyvin nuorelle ihmiselle, kenellä on tällainen tausta, annetaan peruuttamattomia transhoitoja (=kehonmuokkaushoitoja) ENNEN kuin hän on käynyt massiiviset ja syvälliset terapiajaksot läpi? Ja puhun nyt siis ihmisistä, joilla on perheväkivaltatausta tai jotain vastaavaa, sekä jo lapsuudessa alkanutta syvää mielenterveysoirehdintaa. Esimerkiksi eräs tuntemani hyvin nuori transhenkilö kertoi, että hänen dissosiaationsa on niin syvä, että hän välillä alkaa vahingoittaa itseään vain tunnustellakseen, että onko hän oikeasti olemassa (derealisaatio, depersonalisaatio), ja häntä ei tämän vuoksi voi jättää yksin. Sama henkilö kertoi, että hän joutui jo lapsena sähköhoitoon vakavan masennuksen hoitamiseksi, koska mikään muu ei ollut auttanut.

Tässä kohtaa jengi yleensä toteaa tuohtuneina, että yritän mustamaalata transsukupuolisia, ja siten toimimalla ojennan aseita änkyröille. Päinvastoin! Erittäin tärkeä osa ihmisten hoitoa minkä tahansa asian suhteen on se, että hän saa oikeaa hoitoa oikeaan häiriöön. Oikea hoito tietenkin edellyttää oikean diagnoosin saamista. Havaintojeni mukaan transsukupuolisiksi itsensä kokevien ihmisten kohdalla normi on se, että heidän oireilunsa tulkitaan transsukupuolisuudeksi (= oletettu synnynnäinen, parantumaton tila), kaikki huomio kohdistuu henkilön oletettuun transsukupuolisuuteen ja sitä kautta kehonmuokkaushoitoihin, ja samaan aikaan HÄNEN MUUT ONGELMANSA JÄÄVÄT JOPA KOKONAAN DIAGNOSOIMATTA JA HOITAMATTA. Tämä on niin vakava potilasturvallisuus- ja laiminlyöntiasia, että järkeni ei kykene käsittämään, että miten tästä ei ole olemassa suorastaan mitään haloota. Ja kun esim. minä nostan asian esille, niin reaktio on ”miksi sä haukut ihmisiä” tai ”ihan itse transhoitoihin menit, syytä itseäsi vaan”. Ei voi kuin silmät pyöreinä kysyä, että mitä helvetin persettä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

Toistan: vakavasti sairaiden ihmisten sairaus jää jopa kokonaan diagnosoimatta ja/tai hoitamatta, ja sen sijaan heidän järkkynyttä/vioittunutta/rikkoutunutta todellisuudentajuaan (eli harhojaan) pönkitetään muiden ihmisten ja terveydenhoitosysteemin toimesta, ja heille uskotellaan, että ainoa keino parantaa heidän vointiaan on peukaloida heidän kehonsa hormoneja ja amputoimalla ruumiinosia.

Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä mitään ongelmaa? Miten voi olla mahdollista, että sinä et näe tässä koko aikamme pahinta ihmisoikeusrikkomusta? Voiko olla niin, että ihmisten tietämys mielenterveysasioista yleisesti on niin olematonta, että he eivät kykene tunnistamaan oireita ja laskemaan 1+1, joten tätä kautta minunkin juttuni ovat heille täyttä hepreaa?

Traumatisoitumisen eräs vaikutus on se, että mieli ”blokkaa” vaikeat muistot, eli toisinsanoen työntää ne jonnekin tietoisuuden perukoille, jolloin ihminen ei pääse kyseisiin muistoihin ja/tai ajatuksiin tietoisesti käsiksi, eikä hän varsinkaan kykene käsittelemään näitä asioita. Tämä myös vaikeuttaa trauman tunnistamista. Ihminen saattaa oireilla monin eri tavoin, ja hän saattaa olla oireilustaan tietoinen, mutta hän ei ymmärrä lainkaan, että miksi hän oireilee ja mitä tehdä asialle. Terapiatyöskentelyssä sitten pyritään tunnistamaan syitä oireilun taustalla (mikä saattaa olla vuosikausien projekti), mutta meillä on tässä maailmassa paljon jopa vakavasti traumatisoituneita ihmisiä, jotka eivät päädy koskaan terapiaan, ja jatkavat oireiluaan hautaan saakka. Jotkut ihmiset eivät edes ymmärrä olevansa traumatisoituneita, ja vaikka ympäristö huomaa henkilön oireilun, niin henkilö itse ei ymmärrä oireilevansa. Jos joku olisi ehdottanut minulle ollessani noin 20-vuotias, että olen traumatisoitunut jostain, niin olisin nauranut. Huomatkaa, että traumatisoitumiseen ei vaadita dramaattisia väkivaltaisia kokemuksia, kuten raiskatuksi tai hakatuksi joutumista, vaan traumatisoitumisen aiheuttaa myös kiusaamisen kokeminen lapsena jossain muodossa (passiivinen kiusaaminen, kuten porukasta ulos sulkeminen, riittää) tai etäinen huoltaja. Tämmöiset voivat vaivata ihmista pitkälle hänen aikuisikäänsä jopa hyvin kokonaisvaltaisella tavalla. Jos henkilö joutuu esimerkiksi triggeröitymisen kautta tekemisiin jonkun hänelle vaikean asian kanssa, niin seurauksena voi olla täysi sekoaminen, etenkin pahimmissa traumatapauksissa. Juurikin tästä syystä trauman käsittely voi olla erittäin vaikeaa, jopa mahdotonta, sillä voidakseen parantua traumasta ihmisen täytyy ensiksi kyetä kohtaamaan se. Moni ihminen mieluummin pakenee traumaa kuin kohtaa sen, sillä kohtaaminen voi olla äärimmäisen tuskallista ja se voi aiheuttaa hyvin voimakkaita reaktioita ihmisessä (huom. ihminen ei tee tätä läheskään aina tietoisesti, vaan kaikki on täysin tiedostamatonta). Pakenemiskeinoja on lukemattomia, esimerkiksi erilaiset turruttamiseen, lohduttamiseen tai huomion muualleviemiseen tähtäävät toiminnot, kuten runsas alkoholinkäyttö, lohtusyöminen, seksiaddiktio, pakkomielteinen liikunta tai työnarkomania. Ihmiset voivat mennä aivan äärimmäisyyksiin traumaa paetessaan ja tehdä ulkopuolisen näkökulmasta täysin älyttömiä, typeriä ja epäloogisia asioita. Btw, olen erittäin vihainen tietyille poliittisille toimijoille siitä, että he ovat saattaneet käsitteen ”triggeröityminen” täysin naurunalaiseksi. Oikea traumatriggeröityminen on nimittäin oikeasti vakava asia, ja liittyy aina hoitoa vaativaan mielenterveysongelmaan. Moni detransitioituja on sanonut, että transidentiteetti oli mielen suojamekanismi jostakin traumaattisesta asiasta selviämiseksi (kutsutaan defenssimekanismiksi), ja kun henkilö tuli tästä asiasta vuosien varrella itse tietoiseksi, niin hän kykeni sanoittamaan kokemuksensa, puhumaan siitä ammattilaiselle ja sitä kautta hakemaan apua. Kun henkilölle opetettiin keinoja prosessoida vaikeita asioita, niin trauma alkoi pikkuhiljaa purkautumaan, ja olo parani. Tässä kohtaa henkilö kykeni samalla luopumaan transidentiteetistä. Olen käsitellyt terapiatyöskentelyä tällä videollani. Olen vuosien varrella saanut blogini kautta myös useamman viestin, jossa kirjoittaja on sanonut olevansa onnellinen siitä, että tajusi itse lopettaa omat transtutkimuksensa kesken ja hakea apua muualta. Tämänkään perusteella transpoliin ei voi yhtään luottaa siinä, että se osaisi tarvittaessa ohjata potilaita kokonaan muuhun hoitoon. Mikä on tietenkin erittäin huolestuttavaa. Terveydenhoitohenkilökunnan on erittäin tärkeää osata hahmottaa, että mikä on syy ja mikä seuraus transkokemuksessa.

Tämä ylläkuvattu prosessointiasia tapahtui myös minulle itselleni eli olen itsekin käynyt läpi vastaavanlaisen pitkän prosessin. Detransitioni siis tavallaan alkoi jo pari vuotta ENNEN kuin tein varsinaisen päätöksen detransitioitumisesta. Se alkoi nimittäin prosessoinnin muodossa, ja olenkin jäänyt ikuisesti kyselemään, että JOS olisin saanut osaavaa terapiaa ennen transhoitojen aloittamista, niin olisinko selvinnyt dysforiastani kokonaan ilman transhoitoja. Ja vastaus on ikuinen en tiedä, sillä mitään terapiaa ei koskaan kokeiltu eikä edes ehdotettu, vaan minut diagnosoitiin suoraan transsukupuoliseksi ja näin toimimalla terveydenhoidon ammattilaiset pönkittivät harhaista minäkuvaani. Vastaavasti taas detransitioni ei päättynyt siihen, kun aloin kutsumaan itseäni jälleen naiseksi, vaan joudun tänäkin päivänä aivan jatkuvasti käsittelemään, prosessoimaan sekä hallitsemaan dysforiaani, jota nyt osaan hallita, sillä opin keinot siihen. Keinoja ihan oikeasti on, ja ne on ihmiselle opetettavissa.

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tämä minunkin kohdallani toteutunut ammattilaisten toiminta on voinut olla mahdollista, sillä en usko sekuntiakaan, että transpolin erikoissairaanhoidon koulutettu henkilökunta ei tietäisi kaikkia tässä blogissa esittelemiäni asioita. He tietävät tämän kaiken aivan varmasti, ja paljon enemmänkin. Tämän tiedon pohjalta heidän täytyy ehdottomasti olla kykeneviä vetämään piuhoja yhteen ja laskemaan 1+1=2, kun kerran minäkin kykenen. Ja silti he toimivat niinkuin toimivat. En käsitä, miten voi olla mahdollista, että minun dissosiaationi on jäänyt transpolin ammattilaisryhmältä huomaamatta ja diagnosoimatta, ja niin on jäänyt muidenkin. Transpolit ovat päästäneet transtutkimuksista läpi kehonmuokkaushoitoihin minua itseäni paljon, paljon syvemmin ongelmaisia ihmisiä. Minä itse olin kuitenkin aina toiminta- ja työkykyinen. Moni muu ei ollut. Minä kävin koko transtutkimusten ja transhoitojen ajan normaalisti töissä. Moni muu ei käynyt. Miten voi olla mahdollista, että transpolin henkilökunnalla ei hälytyskellot soi? Mikä on ihmisten oireilussa syy ja mikä seuraus?

Transyhteisö ja LGBT-aktivistit puhuvat yleensä siihen tyyliin kuin ihmiskunta jo tietäisi transasioista kaiken mahdollisen, mutta minusta asia on juuri päinvastoin: me tiedämme loppujenlopuksi transasioista ja transkokemuksesta hyvin vähän, ja on jo aikakin käynnistää mittavat tieteelliset tutkimukset asioiden perusteelliseksi selvittämiseksi, jotta oppisimme varmuudella diagnosoimaan transsukupuolisuuden oikein, emmekä enää koskaan päätyisi arvailemaan tai mutuilemaan. Transpoli muutenkin on olemassa sitä varten, että siellä seulotaan joukosta ne, joiden ei pitäisi kehonmuokkaushoitoihin ryhtyä, mutta tässä tehtävässään transpoli on täysin epäonnistunut jo useita kertoja, ja herraties montako detransitioitujaa Suomessa oikeasti on, varsinkin seuraavan tulevan 10 vuoden aikana. Suomessakin transpoli siirtyi nimittäin vuoden 2019 alusta ns. informed consent -käytäntöön eli suomeksi ”tietoon perustuva suostumus”, jossa vastuu transhoidoista vyörytetään potilaan niskoille. Minun aikanani tätä käytäntöä ei vielä ollut, ja silti olen nyt tässä. Juurikin tässä käsillä olevassa bloggauksessa olen avannut sitä, että miksi kyseinen informed consent on äärettömän huono idea, ja olen paljon miettinyt, että mitkät pahuuden voimat ovat ylipuhuneet transpolin ottamaan sen käyttöön. Tästä ei voi seurata mitään hyvää pitkällä tähtäimellä. Mitä tulee terveydenhoitoon, niin lääkärin vastuu on ehdoton, etenkin niin vakavassa asiassa kuin peruuttamattomassa kehonmuokkauksessa, johon ryhdytään mielenterveyssyistä. Transhoidot eivät esim. ole verrattavissa siihen, että polvesi on sökö ja tarvitset polvileikkauksen (=elimelliseen vaivaan elimellinen hoito) niinkuin Trasekin varapuheenjohtaja kaverilleni Twitterissä sanoi, vaan siinä yritetään hoitaa mielenterveysasioita muokkaamalla kehoa, mikä vertaantuu lähinnä siihen, että maanis-depressiiviselle ihmiselle suoritetaan lobotomia ja hänelle uskotellaan, että lobotomia on ainoa hoitokeino hänen ongelmiinsa. Ja huomatkaa tämä vertaus nyt nimenomaan nykyajan kontekstissä, eli maanis-depressiivisyyteen todellakin on olemassa muuta hoitoa kuin lobotomia (niinkuin on dysforiaankin on muuta hoitoa kuin kehonmuokkaushommat).

Tosin huomatkaa, että huoleni ei liity pelkästään detransitioitujiin, sillä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa on iso kasa mielenterveystapauksia, jotka eivät päädy detransitioitumaan. Detransitiossa on kyse siitä, että ihminen kykeni kohtaamaan traumansa, käsittelemään sen ja liikkumaan eteenpäin. Jotkut eivät pysty siihen koskaan, eivätkä varsinkaan ilman psykiatrista apua. Minä kysyn, että kuinka monelle noista ihmisistä transprosessi on todellisuudessa heidän oikeiden ongelmiensa lakaisua maton alle, ja kuinka moni heistä olisi mahdollisesti saanut sisimmässään olevaa ahdistusvyyhtiä auki ILMAN transhoitoja, jos heillä olisi ollut pääsy oikeasti osaavaan terapiaan ja muihin tukipalveluihin, ja mikäli yhteiskunnassa ei olisi olemassakaan massiivista koneistoa, joka puskee ajatusta väärään kehoon syntymisestä? Teoria siitä, että transkokemuksesta kärsivällä ihmisellä on ”vastakkaisen sukupuolen aivot” ja täten tila on synnynnäinen ja parantumaton, on pelkkä teoria, sillä aivotutkimukset eivät kuulu transtutkimuksiin eli transtutkimuksissa ei tutkita potilaiden aivoja. Me emme tiedä transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten aivojen rakenteesta yhtään mitään. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta mitään, etkä tiedä sinäkään, joten kommentit tyyliin ”sinä et koskaan ollut trans” ovat täysin älyttömiä. Jos minä en ole trans, niin millä perusteella kukaan muukaan on? Miten me varmuudella todennamme transsukupuolisuuden tai ei-transsukupuolisuuden ihmisestä? Vai mahtaako minun ei-transsukupuolisuuteni johtuakin lähinnä siitä, että todellisuudentajuni ja itsereflektiokykyni eivät olleetkaan lopulta tarpeeksi vioittuneet harhaisuuden jatkamiseen? Minä en yritä kieltää sitä, etteikö maailmassa olisi sellaisia ihmisiä, joiden aivorakenne on poikkeuksellinen, sillä luonnossa tapahtuu kaikkea outoa ja jännää koko ajan, mutta tämä aivorakennejuttu koskee vain niitä yksilöitä, joiden aivot on oikeasti tutkittu ja heidän rakennepoikkeamansa on todennettu. Kaikkien muiden kohdalla on kyse pelkästä arvailusta.

Tutkimisen arvoinen asia on myös se, että kuinka moni transhoitoja läpikäynyt ihminen päätyy detransitioitumisen sijaan tekemään itsemurhan. Blogissani kävi aikoinaan kommentoimassa aktiivisesti eräs vanhempi transsukupuolinen, joka kertoi, että hän kuului joskus 90-luvun alussa transpiireihin ja hänellä oli siellä tiivis transnaisten (=biologiset miehet) kaveriporukka. Nykypäivänä kommentoija itse on ainoa tuosta porukasta, kuka on enää elossa. Hän puhui kommenteissaan paljon mielenterveysongelmien tutkimisen tarpeellisuudesta, sillä hän oli nähnyt paljon surullisia tapauksia sekä kaikenlaista rajua mielenterveysoireilua. Olen samansuuntaista kuullut muuallakin, esimerkiksi tässä blogikirjoituksessa kerron thaimaalaisista transnaisista (tunnetaan nimellä ladyboy), jotka olivat näkemässäni dokumentissa kertoneet, että heistä moni jättää menemättä jalkovälileikkaukseen, koska olivat nähneet liian monen ystävänsä sekoavan tuon leikkauksen jälkeen. He olivat tästä päätelleet, että juuri jalkovälileikkaukseen liittyy jotakin pimeää, eivätkä siksi uskaltaneet mennä siihen. Yhdysvaltalainen transsukupuolinen tubettaja Blaire White tuli samaan lopputulokseen omalla kohdallaan. Tämän tutkimuksen mukaan transsukupuolisten itsemurhaluvuissa tapahtuu piikki leikkausten jälkeen. Mediassa näkyvästi esillä olleet sankaritarinat ja menestystarinat taitavat olla pelkkä jäävuoren kiiltelevä huippu. Veden pinnan alla on isot kasat shittiä ja skeidaa.

Olen täysin äimän käkenä siitä, että ihmisten ensimmäinen reaktio tässä bloggauksessa esiin nostamiini asioihin on ”ojennat aseita änkyröille”. Sellaisenko ajatteleminen on teidän prioriteettinne? Prioriteettinne ovat täysin ylösalaisin, sillä kaikkien prioriteetti pitäisi olla potilasturvallisuus, terveydenhuollon eettisyys sekä ihmisten hyvinvointi. Mitä tulee peruuttamattomiin kehonmuokkaushoitoihin, niin niiden tarpeellisuus tulee aina tutkia jokaisen erillisen ihmisen kohdalla erikseen. On olemassa ihmisiä, keiden ei pidä antaa muokkaustoimenpiteisiin mennä, vaikka he itse kokisivat jossakin kohtaa tarvitsevansa ko. muokkauksia. Lisäksi transtutkimuksia tulee jatkuvalla syötöllä kehittää, niinkuin kaikkea muutakin terveydenhoitoa. Jos uusia tutkimustuloksia, uutta tietoa tai uusia havaintoja tulee esiin, niin hoitosysteemin tulee reagoida siihen. Detransitioilmiö sekä dissosiaation ja traumakokemusten yhteys transkokemukseen on tällainen asia, johon transtutkimussysteemin tulee reagoida, ja mikäli jokin käytäntö muuttuu uuden tiedon valossa epävarmaksi tai kyseenalaiseksi, niin asiantuntijoiden tulee käynnistää massiiviset lisätutkimukset. Me tiedämme varmuudella, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat pitäneet itseään transsukupuolisena ja jopa käyneet läpi transhoitoja, mutta ovat löytäneet ei-kehonmuokkauksellisia keinoja selvitä dysforiasta (minä itse olen sellainen). Täten väite siitä, että dysforiaan ei ole muuta hoitoa kuin sukupuolenvaihdos, on täysi vale. Olen itse ehdottanut esim. erillisen dysforiapolin perustamista transpolin rinnalle sekä dysforiayhdistyksen perustamista ja dysforian hoitoon tähtäävän psykofyysiseen fysioterapiaan pohjautuvan jatkuvasti pyörivän kurssin kehittämistä (mainitaan tällä videolla). Tämä ei ole mitään hämärää änkyräpolitiikkaa, vaan ihmisten hoitamista terapeuttisin keinoin, ja päämääränä on ihmisten olon ja elämänlaadun parantaminen ILMAN, että heidän tarvitsee läpikäydä erittäin rankkoja kehonmuokkaushoitoja ja ILMAN, että he joutuvat lääkevalmisteiden käyttäjiksi koko loppuiäkseen (hormonihoitoa on tarkoitus jatkaa loppuelämän!). Tällaisia vastaavia ehdotuksia ovat maailmalla ja Suomessa tehneet myös sellaiset ihmiset, jotka ovat minun kanssani täysin erilaisessa poliittisessa leirissä. On erikoista, että monet niistä ihmisistä, jotka vastustavat esimerkiksi ruoan lisäaineiden käyttöä ja tavoittelevat mahdollisimman ”luonnonmukaista” elämää ovat sitten kuitenkin eturivissä tsemppaamassa muiden ihmisten (jopa lasten) voimakasta lääkkeellistä kehonmuokkausta, sekä kyseisten ihmisten saattamista riippuvaisiksi lääkeaineista loppuiäkseen. Transsukupuolisten hormonihoito jatkuu nimittäin loppuelämän, ja detransitioituja joutuu samaan lääkekierteeseen, mikäli hän on ehtinyt käydä leikkauksissa (itse joudun nyt ottamaan keinotekoista estrogeenia rajujen vaihdevuosioireiden estämiseksi, koska munasarjani on leikattu transhoitojen yhteydessä irti).

”Ihan itse hoitoihin menit ja nyt syytät muita niistä” on kaiken edelläkuvatun varjolla aivan täysin uskomaton lausahdus, sillä todella monelta transsukupuoliseksi itsensä kokevalta ihmiseltä ei voida olettaakaan, että hän tekisi päätöksiä täydessä ymmärryksessä. Ei hän tee, koska hänen muut häiriönsä estävät sen. Esimerkiksi dissosiaatio aiheuttaa häiriöitä ihmisen todellisuudentajuun ja mitä syvempi dissosiaatiotila on kyseessä, sitä merkittävämpiä vaikutukset ovat. Oman lukunsa muodostavat esimerkiksi psykoottinen masennus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, joita myös esiintyy transsukupuoliseksi itsensä kokevilla. Joillakin ihmisillä on oireita useammasta kuin yhdestä mainitusta, sekä niiden lisäksi persoonallisuushäiriöistä (omien havaintojeni mukaan etenkin epävakaa persoona sekä narsistinen persoona). Tämä on jo melkoinen cocktail, ja on kertakaikkiaan vastuutonta ajatella, että ongelmat ratkeavat sillä, että laitetaan (sairaat ja mieleltään järkkyneet) ihmiset allekirjoittamaan papereita, joissa he vakuuttavat ymmärtävänsä, mitä ovat tekemässä. Toistan: eivät he ymmärrä, ja miten voisivatkaan ymmärtää. Juuri se on se pointti, jota yritän tässä rautalangasta vääntää. Se, ettei transpolin psykiatri tunnista ihmisestä erilaisia häiriöitä ENNEN kuin kyseinen ihminen aloittaa peruuttamattomia kehonmuokkaustoimenpiteitä, ja ohjaa häntä asianmukaiseen psykiatriseen hoitoon, on todella vakava hoitovirhe sekä potilaan vaarantamista. Hommasta tekee vakavammin myös se, että transpoli pönkittää potilaan epävakaata minäkuvaa sekä legitimoi sen asettamalla virallisen transsukupuolisuusdiagnoosin (jollainen minullakin on). Oma lukunsa on tietenkin massiivinen yhteiskunnallinen transidentiteetin tsemppauskoneisto, joka on levinnyt jo päiväkoteihinkin. Tämän koko tsemppauskoneiston koko olemassaolo on tietenkin erittäin kyseenalaista, mutta koko homman pitäisi viimeistään tyssätä transpoliin, missä terveydenhoitohenkilökunta pistää perseilylle stopin. Mutta kun ei se pistä. Olen miettinyt jo pitkään, että mitä hemmettiä transpoleilla oikein tapahtuu ja tietääkö ne siellä yhtään, mitä ovat tekemässä. Asiasta pitäisi käynnistää laaja selvitys.

Oma lukunsa asiassa on tietenkin se, että transhoitoihin ryhtyvä ihminen ei voi aina tietää, että mitä kaikkia mahdollisia pitkäaikaisia vaikutuksia tai sivuvaikutuksia transhoidoilla on. Ihmiset ovat nälvineet minua siitä, kun olin heidän mielestään niin tyhmä, etten ottanut selvää transhoitojen vaikutuksista. Paitsi, että otin. Minä lurkkasin pitkään transfoorumeilla ja luin lukemattomia prosessipäiväkirjoja läpi. Useissa päiväkirjoissa oli paljon kuvia sekä yksityiskohtaista tietoa hoitojen vaikutuksista. Minä tiesin, mitä esimerkiksi leikkauksissa tapahtuu, ja minulla oli myös transpolilta saatuja dokumentteja, joita erikseen pyysin. Näissä dokumenteissa esiteltiin transhoitojen vaikutuksia sekä tilastoja. Tästä kaikesta huolimatta monet asiat transhoidoissa tulivat minulle yllätyksenä. En esimerkiksi tiennyt mitään siitä, että mitä kaikkia vaikutuksia on naispuolisen yksilön yleisterveyteen sillä, että hänen kehossaan ei ole tarpeeksi estrogeenia. Myös testosteronivalmisteilla itsellään on iso kasa sivuvaikutuksia, ja monista noista sivuvaikutuksista ei puhuttu esimerkiksi transfoorumeilla mitään. Sain lopulta sellaisia sivuvaikutuksia, joista en ollut kuullut kenenkään mainitsevan, en lääkärinkään, mutta vastaavasti minulle jäi tulematta monta sellaista vaikutusta, jotka näyttivät olevan muilla yleisiä. Merkittävää on se, että ongelmat alkoivat vasta kolmisen vuotta transhoitojen aloittamisen jälkeen. Ongelmat eivät alkaneet heti. Näkisinkin nyt nykyisten tietojeni valossa, että iso ongelma transyhteisön kanssa on se, että siellä on paljon nuoria ihmisiä, jotka eivät ole olleet transhoidoilla vielä kovin kauaa. Haluaisinkin nyt kuulla nimenomaan niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hormoneilla 20 vuotta tai kauemmin. Tässä kaksi videota, jolla testosteronia neljätoista vuotta käyttänyt transmies puhuu vaikutuksista. Hän lopetti testosteronin käytön terveyssyistä, vaikka ei ole detransitioituja. Alla myös screencäpit eräästä Twitter-keskustelusta. Minä tajusin muutaman vuoden hormoneilla oltuani, että tämä koko asia on paljon, paljon monimutkaisempi kuin mitä kukaan on minulle kertonut, ja että en ole ikinä tavannut ketään vanhempaa transihmistä (ja tarkoitan ”vanhemmalla” nyt sellaista, joka on tosiaan ollut hormoneilla 20 vuotta, en esimerkiksi 40-vuotiasta, joka aloitti hormonit viime vuonna). Mitä tulee leikkauksiin, niin mikään ennalta lukemani, edes näkemäni kuvat, ei kyennyt valmistamaan minua siihen, että miltä leikkauksessa oleminen lopulta oikeasti tuntui. En ollut kyennyt kuvittelemaan niitä tuntemuksia etukäteen, ja miten olisinkaan voinut. Olihan kyseessä täysin uusi kokemus, minkälaista en ollut aiemmin kokenut, ja lisäksi leikkaukset ja niiden tulokset ovat erittäin yksilöllisiä. Juuri leikkaukset saivat minut palaamaan jostain dissosiaatiohuuruista takaisin kehooni, ja aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa transidentiteettiäni vakavissani juuri leikkauksia koettuani. Mutta se on kokonaan uusi kirjoituksen aihe.

No yritänkö tässä kirjoituksessa nyt väittää, että kaikki transsukupuoliseksi itsensä kokevat ovat jostakin traumatisoituneita ja päätyvät kaikki lopulta detransitioitumaan tai tekemään itsemurhan? En, sillä eihän minulla nyt tietenkään ole tietoja kaikista maailman transihmisistä, enkä yritäkään väittää olevani joku yleisjeesus, joka tietää kaikesta kaiken. Sanon, että meillä on varma tieto siitä, että transsukupuoliseksi itsensä kokevien ihmisten joukossa ON traumatisoituneita, myös erittäin syvästi traumatisoituneita, ihmisiä, ja heitä ei ole ihan vähän. Heitä on huolestuttavan paljon suorastaan, mutta silti jostain kumman syystä tämä koko aihe on hyshys. Yritän teroittaa sitä, että trauma ja/tai dissosiaatio on ilmeisen selvästi kytköksissä transkokemukseen, ja näiden yhteyttä pitää nyt ihan oikeasti ruveta tutkimaan perusteellisesti. Miksi? Jotta ihmisiä osattaisiin auttaa oikein, ja jotta detransitioitujia EI TULISI ENÄÄ LISÄÄ, ja jotta ihmiset saisivat oikeaa hoitoa oikeaan ongelmaan, eivätkä menisi kehonmuokkaushoitoihin turhaan. Meillä nimittäin alkaa olla maailmalla detransitioitujia jo aika paljon, ja heitä astuu esiin koko ajan lisää, ja transtutkimuksiin hakeutuvien nuorien määrä on räjähtänyt käsiin länsimaissa. Ensimmäiset oikeusjututkin ovat jo tulilla.

Tässä kirjoituksessa esittämäni monet väitteet perustuvat omiin kokemuksiini ja omiin havaintoihini. Mitä tulee moniin tietoihini transihmisistä, niin ne perustuvat todella usein IRL-kohtaamisiin tai keskusteluihin suljetuilla foorumeilla, joten minulla ei ole esittää kirjallista dataa kaikista asioista. Mikäli näistä asioista on tehty virallisia tutkimuksia, niin minulla ei ole niistä tietoa. Aina välillä tihkuu kyselytietoa yksittäisistä ryhmistä tai yksittäisiltä ammattilaisilta, mutta siihen se jää (esimerkiksi tässä yksi). Siksi peräänkuulutan laajempaa tutkimusta. Meillä on aivan liikaa pelkkää mutuilua ja teoretisointia, sekä vanhojen tietojen yleistämistä uuteen kohderyhmään. Kenelläkään ei luulisi olevan mitään puolueettomia tieteellisiä tutkimuksia vastaan, kaikkein vähiten transyhteisöllä, sillä mikäli heidän näkemyksensä ovat tosia ja tieteeseen perustuvia, niin silloin lisätutkimukset osoittavat heidän olevan oikeassa. Mutta transyhteisö ei yleensä näytä olevan tutkimuksille lainkaan avoin. Itselläni on sellainen kutina perseessä, että transyhteisöllä on jotakin salattavaa tai he tietävät itsekin, etteivät heidän väitteensä kestä lähempää tarkastelua, joten siksi he keskittyvät lähinnä kiukutteluun ja uhkailuun (eli siis manipulointiin).

Mielestäni yhteiskunnassa pitäisi aloittaa laajempi keskustelu traumasta ja trauman vaikutuksista yleisesti, ja siitä, mikä merkitys traumatisoitumiseen liittyvillä asioilla on ihmisen elämään, toimintakykyyn, ajatteluun ja elämänlaatuun. Onko sinulla kokemusta tai tietämystä trauma-aiheesta jotakin kautta, tai tarjota linkkejä tietolähteisiin? Tule kertomaan siitä kommentteihin.

Lopuksi haluan todeta, että olen lakannut puhumasta ”transsukupuolisuudesta”, vaan puhun nykyään ”transkokemuksesta”. Uskoin aikoinaan aivoteoriaan dysforian syntymisen taustalla, mutta en usko enää. Aivoteorialle ei ole tarpeeksi todisteita. Käytin aikoinaan käsitettä ”transsukupuolisuus/transsukupuolinen” kuvaamaan sellaista tilaa, missä henkilöllä on synnynnäinen aivorakennepoikkeama, mikä synnyttää hänelle kroonisen olotilan väärässä kehossa olemisesta. Mutta mikäli tällaista aivorakennepoikkeamaa ei ole, niin mitä transsukupuolisuus silloin konkreettisesti on? Kokemus transsukupuolisena olemisesta on kyllä olemassaoleva ilmiö, millä on vakavat seuraukset (samaan tapaan kuin anorektikon kokemus lihavana olemisesta on oikea, vakava asia, joka pitää ottaa tosissaan). Koska kenenkään aivoja ei transtutkimusten yhteydessä tutkita, niin en tee enää rinnastusta/johtopäätöstä transkokemus -> transsukupuolinen. Huomatkaa, että tämä ei kuitenkaan tee henkilön transkokemusta yhtään vähemmän vakavaksi asiaksi. Transkokemus on vakava, aina hoitoa tarvitseva psyykkinen häiriö.

Suomeen tarvitaan transpolin rinnalle dysforiapoli

Minulta (sekä myöskin kavereiltani) kysytään usein, että onko minun mielestäni (tai heidän mielestään) transsukupuolisia olemassa. Mitä kysyjä tarkoittaa tällä kysymyksellä? Mihin se on viittaus? Miksi kysyt sitä?

Minä en ole enää varma, mitä "transsukupuolisuus" on. Koko sen ajan, mitä itse olen ollut tekemisissä transsukupuolisuuden käsitteen kanssa, niin se on tarkoittanut ihmistä, jolla on "vastakkaisen sukupuolen aivot". Tätä ei kuitenkaan voida todentaa tai tutkia ihmisestä, joten emme tiedä transsukupuolisiksi itsensä kokevien ihmisten aivorakenteesta yhtään mitään. Siksi siitä on täysin turhaa puhua. Kaikki perustuu henkilön omaan uskomukseen aivojensa rakenteesta.

Väärään kehoon ei voi syntyä, koska aivot ja muu keho eivät ole toisistaan irrallisia, eivätkä voi olla olemassa ilman toista. MIKÄ syntyy väärään kehoon ylipäätään? Mieli? Sielu? Mieli ei ole olemassa ilman kehoa, ja keholla on sukupuoli, jota ei voi muuttaa. Ja vaikka aivot tai mieli olisivatkin eriparia kehon kanssa, niin mitä sitten, sillä keholla on sukupuoli, jota ei voi muuttaa. Ihmisen koko elämä eletään sukupuolisessa kehossa, joten parempi lähestymistapa on opettaa mieli elämään siinä kehossa, johon on syntynyt. Ihminen voi kokea elämässään sietämätöntä ahdistusta monenlaisista asioista, ja terveydenhoidon ammattilaisten tehtävänä onkin ohjata ihmistä olemaan vähemmän ahdistunut, tulemaan toimeen asioiden kanssa ja käsittelemään kokemuksiaan.

Onko olemassa ihmisiä, jotka kokevat olevansa toista sukupuolta? On. Allekirjoitan transsukupuolisuuden käsitteen sellaisena, jona se on psykiatriassa/lääketieteessä ymmärretty. En ole koskaan sanonut, että transhoidot pitäisi kieltää. Sen sijaan olen sanonut, että transtutkimuksia pitäisi tarkentaa. Ei siis "tiukentaa", vaan tarkentaa. Kaikki tiede, myös lääketiede, kehittyy sitä mukaa, kun uutta tietoa ilmaantuu. Minulla on sellainen perskutina, että moni LGBT-yhteisössä ajattelee, että transasioista tiedetään jo kaikki mahdollinen. Olen eri mieltä. Koko transkokemusta pitäisi tutkia paljon enemmän, ja uuden tutkimustiedon pitäisi heijastua siihen, että miten transtutkimukset järjestetään. Esimerkiksi todella monet detransitioituneet ovat kertoneet, että heillä oli dissosiaatio ja post-traumaattinen stressioireyhtymä ilman, että olivat tästä itse tietoisia, eikä heitä hoitanut terveydenhoitohenkilökunta tunnistanut heistä näitä häiriöitä. Heidän paranemisensa alkoi vasta, kun hoidot suunnattiin dissosiaatioon ja traumoihin, ja transjutut unohdettiin. Suomen transpoli ei tunnistanut minusta itsestänikään dissosiaatiota. Se diagnosoitiin vasta, kun itse epäilin sitä itselläni (jo käytyäni sukupuolenvaihdoshoidot läpi) ja hakeuduin psykiatrian polille. Dissosiaation ja post-traumaattisen stressin yhteys transkokemukseen tulisikin tutkia perinpohjin, sekä henkilökunnan pitäisi kiinnittää näihin transtutkimuksissa huomiota. Koko transhoidon pitäisi olla 100% lääketieteellistä (johon myös psykiatria kuuluu), alati uuden tieteellisen tutkimustiedon kautta kehittyvää. Ei poliittista, tai poliittisten ryhmien painostamaa tai ohjailemaa. Koko transasian yhteiskunnassa pitää olla ensisijaisesti siihen erikoistuneiden lääketieteen ammattilaisten käsissä, ei poliitikkojen tai kansalaisjärjestöjen.

En vastusta myöskään juridista sukupuolenvaihdosta, mutta sen pitäisi toimia siten kuin se on aina ennenkin toiminut, eli juridinen sukupuolenvaihdos on yhteiskunnallinen poikkeuslupa yksilöille, jotka elävät 100% ajastaan vastakkaisen sukupuolen sosiaalisessa roolissa ja eivät enää transhoitojen takia muistuta syntymäsukupuolensa yksilöä.

Kannatan varsinaisen transpolin rinnalle perustettavaa "dysforiapolia", joka olisi toiminnaltaan syömishäiriöklinikan kaltainen, ja dysforiapoleja olisi kaikissa suuremmissa sairaaloissa, ja dysforiaa tuntevia terapeutteja saisi olla yksityisilläkin klinikoilla. Dysforiapolilla hoidettaisiin psykoterapian avulla keho- ja sukupuolidysforiaa, ja siellä olisi töissä ihmisiä, jotka oikeasti tuntevat transkokemusilmiötä, sen syntymekanismeja ja hoitoa. Jokainen transsukupuoliseksi itsensä kokeva ohjattaisiin ensiksi dysforiapolille, ja jos siellä tarjottava psykoterapia ei auta, niin vasta sen jälkeen tulisi lähete varsinaiselle transpolille, ja vasta siellä alettaisiin tutkia mahdollisuutta aloittaa lääketieteelliset transhoidot (niinkuin nyt transpolilla tehdään). Dysforiapolilta ei voisi saada "jäähyjä" (=henkilön kohdalla todetaan syystä x, että tutkimuksia ei voida hänen kohdallaan jatkaa, eikä lääketieteellisiä transhoitoja voida aloittaa) ja siellä ei kytättäisi ihmisten pukeutumista, maneereja, aiempaa dysforiahistoriaa, aiempaa mielenterveyshistoriaa, eikä mitään muutakaan, mitä kytätään transpolilla.
HUS:in syömishäiriöyksikkö
Yle: Syömishäiriöklinikka on Iriksen ja Marian koti

Nykysysteemissä dysforiapoli puuttuu, ja henkilö, joka saa "jäähyn" transpolilta, joutuu täysin tyhjän päälle ilman mitään asiantuntevaa tukea. Monet terapeutit, hoitajat ja lääkärit eivät tiedä hevonhulihumpan vertaa transkokemuksesta, sen ilmenemisestä, syntymekanismeista tai hoidosta, joten eivät kykene dysforiapotilaita kunnolla auttamaan. Transkokemus on anoreksian kaltainen, hoitohenkilökunnalta erityisosaamista vaativa, hyvin syvä ja potilaan elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttava häiriö, joka voi olla hengenvaarallinen. Olen nykyään myöskin täysin vakuuttunut siitä, että monet sukupuolenvaihdokseen ryhtyneistä ihmisistä olisivat alunperinkin tarvinneet jotain ihan muuta hoitoa ja apua, mutta jäivät ilman sitä, sillä koko energia keskittyi transsukupuolisuuden vatvomiseen. Olen tuntenut paljon transsukupuolisiksi itsensä kokevia ihmisiä, ja heistä monella on erittäin rankkoja elämänlaatuun vaikuttavia ongelmia sekä traumaattisia kokemuksia, jotka eivät hoituneet yhtään mihinkään transhoidoilla. Dysforiapolilla tällaiset ihmiset saisivat terapiassa käydä läpi asioitaan ja puhua täysin vapaasti ilman tunnetta siitä, että heitä ja heidän kokemuksiaan arvioidaan kriittisesti, ja ilman jännitystä siitä, että heidän täytyy sanoa oikeat asiat tai muuten hoitoa ei tipu. Dysforiapolilla heitä ohjattaisiin käsittelemään kokemuksiaan ja ahdistustaan ja selviämään sen kanssa. Tarvittaessa he saisivat lähetteen jatkohoitoihin muihin yksiköihin, mikäli heidän tilansa sitä vaatii (monilla dysforiapotilailla on myös esim. syömishäiriö).

Ihmiset eivät turhaan sano, että transsukupuolisuus on ainoa lääketieteellinen häiriö, jonka potilas itse diagnosoi ja johon potilas itse määrää hoidot. Mielestäni koko transhoitosysteemin lähtökohdan tulisi olla se, että potilas VÄLTTYISI lääketieteellisiltä transhoidoilta. Jos potilas kykenee löytämään keinon tulemaan toimeen dysforiansa kanssa tai pääsemään siitä yli, niin se on PELKÄSTÄÄN POTILAAN ETU. Meidän tulee tunnustaa se tosiasia, että IHMINEN ON HÄNEN KEHONSA, tuolla keholla on sukupuoli ja sitä kehon sukupuolta EI VOI MUUTTAA. Tämä on aikaisemmin ollutkin transhoidoissa lähtökohtana ja itsestäänselvyytenä, ja transhoitoihin on ymmärtääkseni mennyt pääasiassa vain ne KAIKKEIN DYSFORISIMMAT tapaukset. Jo pelkästään tämän takia transpolille hakeutui aikoinaan vain muutama kymmentä tyyppiä vuodessa ja katujaluvut olivat hyvin alhaiset. Itse tosin olen jäänyt miettimään, että jos näillekin tyypeille olisi ollut saatavilla todella osaava dysforiapoli, niin kuinka moni näistäkin olisi jättänyt menemättä transhoitoihin. En tietenkään ole tavannut kaikkia maailman transsukupuolisia, mutta tapaamistani transsukupuolisista niin hälyttävän suuri prosentti on täysiä mielenterveystapauksia vielä transhoitojen JÄLKEENKIN, että on pakko esittää kysymys: johtuuko henkilön ongelmat transsukupuolisuudesta vai transsukupuolisuus henkilön ongelmista. On huomattava se, että vaikka moni transhoidot läpikäynyt ei päädy katumaan itse hoitoja, niin hänen elämänsä saattaa silti olla onnetonta, vaikeaa ja monien mielenterveysongelmien sävyttämää. Hän tarvitsee apua ja hoitoa näihin asioihin.

Minun ikäisilleni (32 v.) transsukupuolisille varmaan kaikki tässä sanomani onkin ihan selvää pässinlihaa ja heitä varmaan ärsyttää, että miksi louskutan leukojani tästä uudestaan ja uudestaan. Louskutan nuorempien vuoksi. Ilmapiiri yhteiskunnassa koskien sukupuolta on muuttunut. Minusta on erittäin hälyttävää, että eräs yläasteikäisen dysforiasta kärsineen teinitytön äiti kertoi, että hänen tyttärensä oli aidosti uskonut voivansa muuttua transhoidoilla biologiseksi pojaksi. Kun tytär saatiin ymmärtämään, että hän tulee aina olemaan biologisesti tyttö ja että hän saa tyttönä olla juuri sellainen persoona kuin on, niin hän lopulta luopui transidentiteetistä, ja nykyään pitää koko transyhteisöä vahingollisena.

Huomatkaa, että koko transajattelun lähtökohtana on käsitys siitä, että henkilössä on jotain vikaa tai jotakin väärää, ja hänen täytyy muuttua voidakseen tulla onnelliseksi ja voidakseen elää täyttä elämää. Tämä on täysin päinvastaista kuin mitä homoaktivistit ovat yrittäneet yhteiskunnassa saavuttaa, ja syvässä ristiriidassa alkuperäisen homojen oikeuksia ajavan liikkeen kanssa (LGB). "Born this way" -ajattelu koskee siten vain homoja ja biseksuaaleja, EI TRANSSUKUPUOLISIA, ja on tehtävä selvä ero homoaktivistien ja transaktivistien välille. Homot ja biseksuaalit ovat aina halunneet, että yhteiskunta hyväksyisi heidät sellaisina kuin he ovat, eli sukupuolelleen epätyypillisinä naisina tai miehinä. Mutta transsukupuolisen kohdalla ei ole mitään merkitystä sillä, vaikka koko maailma sanoisi hänelle, että olet kaunis, ihana, riittävä, arvokas, rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin olet (eli sukupuolelleen epätyypillisenä naisena tai miehenä). Transsukupuolinen on silti ahdistunut ja haluaa muokkautua toisenlaiseksi. Eli kääntäen: transsukupuolinen hylkää kaiken sen, mitä homot, lesbot ja biseksuaalit haluavat ja tavoittelevat.

Uusi suomalainen detransition -blogi

Eräs toinen suomalainen detransitioitunut nainen on julkaissut tarinansa omassa blogissaan.

Olen tavannut tämän ihmisen, ja hänen tarinansa on sikäli kiinnostava, että se on monilta osin täysin eri kuin omani. Käykää lukemassa se hänen blogistaan. Haluan tässä nostaa esiin minua erityisesti koskettavan pätkän hänen tarinansa kolmannesta osasta:

Kulttuurimme on hyvin pääkeskeinen ja paljon arvoa annetaan ajatustyölle, kielelle ja rationaalisuudelle. Ihmisinä meissä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin vain ajatteleva mielemme ja ajatuksemme: meillä on kehomme kaikkine tunteineen, tuntemuksineen ja kokemuksineen. Teini-ikäisenä minulla ei ollut työkaluja tai esimerkkejä joiden avulla juurtua omaan kehooni. Elinkin pitkälti päässäni, ajatuksissani ja internetissä unelmoiden elämästä ilman kehoa kaikkine kremppoineen ja hankaluuksineen. Näen identiteettikeskeisen sukupuolikäsityksen olevan pitkälti jatketta pääkeskeisestä ihmiskuvasta: ihmisillä nyt vain on jonkinsukupuoliset aivot tai identiteetti, ja keho joko vastaa tai ei vastaa tätä aivojen sukupuolta tai sukupuoli-identiteettiä.

Itse ajattelen sukupuolen olevan monitahoinen ilmiö, joka on pohjimmiltaan todella fyysinen ja kehollinen, mutta johon yhdistyy myös kulttuurimme kehoihin liittämiä käsityksiä ja normeja. Toisin sanoen ajattelen että sukupuolemme johtuu siitä kehosta joka meillä on läpi elämämme kohdusta kuolemaan, sillä se millainen keho meillä on vaikuttaa syvästi siihen millaisia asioita koemme ja kohtaamme.

Minulle kohtu, kyky tulla raskaaksi joko toivoen tai haluamattaan, kehon sisätila joka vuotaa kuukausittain ja jossa piilee mitä erilaisimpia tuntemuksia kivusta hekumalliseen nautintoon ovat olennainen osa naiseutta. Kuukautisten loppuminen tai puuttuminen, keskenmeno, epätoivottu lapsettomuus tai lantionseudun elinten sairaudet ja ongelmat suruineen ja tuskineen ovat myös vahvasti naiseuteen kuuluvia kokemuksia. Mielestäni naiseutta ei tule erottaa näistä syvistä kehollisista kokemuksista, eikä niistä pidä vaieta myöskään identiteettikeskeisen sukupuolikäsityksen vallitessa.

Henkilökohtaisesti en identifioidu täysin naisen enkä miehen sukupuolirooliin, sillä rooleja kun ovat, molemmat tuntuvat kovin kapeilta. Minulla ei ole erityistä, voimakasta sukupuoli-identiteettiä enkä ole enää kovin varma mitä ”kokemus sukupuolesta” edes tarkoittaa. Minussa on miehisiä ja naisellisia aspekteja (kuten kaikissa ihmisissä on, joko piilotettuina tai ilmaistuina) ja molemmat ilmenevät minussa vapaasti ja voimakkaasti. Tietyllä tavalla voisin sanoa, että minulla ei ole sukupuoli-identiteettiä, mutta olen nainen sillä sellainen kehoni on. Yhtä hyvin voisin varmaan edelleenkin identifioitua muunsukupuoliseksi, mutta koen sen nykyään keinotekoiseksi kategoriaksi joka häivyttää yhteyteni muihin samankaltaisia kehoja ja kokemuksia omaaviin ihmisiin eli naisiin. En koe identiteettikeskeistä sukupuolikäsitystä omakohtaisesti tärkeäksi, sillä käsitykseni sekä ihmisyydestä että sukupuolesta on nykyään syvästi kehollinen.

Elämänkatsomustiedon opettajien yhdistyksen nolo kannanotto oppikirjakohuun

Edellisessä kirjoituksessani käytiin läpi erästä varsin transideologisesti värittynyttä yläasteen elämänkatsomustiedon oppikirjaa. Kirjan tekijä Feto ry eli elämänkatsomustiedon opettajien yhdistys on ottanut kantaa kirjan aiheuttamaan kohuun. Tässä screencäppi kyseisestä kannanotosta sen varalta, että se poistetaan tai sitä muokataan (klikkaa isommaksi):

Noniin, käydäänpä nyt yhdessä tämä kannanotto läpi ja keskustellaan sen sisällöstä.

”Opetus ei ole puoluepolitiikkaa”

Sitten kuitenkin kyseinen oppikirja edustaa aivan selvästi tiettyä ideologiaa, jota ajavat nimenomaan tietyt poliittiset tahot.

”Elämänkatsomustiedon oppikirjassa Kompassi: 7–9 yläkoulun elämänkatsomustieto on kuva, jossa esiintyy yhdysvaltalainen Thomas Beatie silloisen puolisonsa kanssa. Beatie on transmies eli hänen sukupuolensa on korjattu naisesta mieheksi. Yhdysvalloissa sukupuolenkorjaus ei lain mukaan vaadi sterilointia. Vuonna 2008 Beatiesta tuli tiettävästi myös maailman ensimmäinen juridinen mies, joka on synnyttänyt lapsen. Kirjan kuvateksti toteaa: “Nykyään mieskin voi synnyttää.””

Tätä informaatiota ei kirjassa kuitenkaan mainita. Henkilö ei ole mies, hän on transmies. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Transmies on biologinen nainen, joka kokee olevansa mies. Transmiehellä on naisen keho eli siten myös synnyttämiseen soveltuvat biologiset värkit. Biologisella miehellä ei synnytysvärkkejä ole, eikä hänelle niitä myöskään koskaan tule. Juridinen mies, joka on synnyttänyt, ei ole sama asia kuin että mies synnyttää. Kamoon nyt ihan oikeasti. Kyseinen tapaus ei ole esimerkki sen puolesta, että miehetkin voivat synnyttää.

”Kuvateksti pitää teknisesti ottaen paikkansa, mutta on ymmärrettävää, että se voidaan kokea provokatiiviseksi, koska sellaiseksi se oli tarkoitettukin. Elämänkatsomustiedon perusluonteeseen kuuluu keskustelun herättäminen.”

Seli seli.

”Näyttää kuitenkin siltä, että elämänkatsomustiedon luonnetta tuntematon ja sukupuolten moninaisuutta koskevasta keskustelusta tietämätön saattoi kokea kuvan teksteineen loukkaavaksi.”

Kyse ei ole siitä, että joku on ”loukkaantunut”, vaan siitä, että kirjassa puhutaan täyttä liibalaabaa, joka ei missään tapauksessa edusta neutraalia tiedettä, vaan tiettyä ideologiaa. Jos kyseinen kuva olisi ollut kirjassa siten, että asia olisi avattu niinkuin kannanoton alussa kirjoitettiin, tai jos kuvateksti olisi kuulunut esim. ”joidenkin näkemysten mukaan mieskin voi synnyttää”, ja lisäksi kirjassa olisi esitelty muitakin tapoja ymmärtää sukupuoli, niin kenelläkään ei olisi ollut minkään kanssa mitään ongelmaa. Mutta sen sijaan kirjassa esitellään sukupuoli vain siten kuin Seta aiheesta opettaa. Setan ideologia on nimenomaan SETAN IDEOLOGIA, ja kirjassa ei esitellä mitään vaihtoehtoisia näkemyksiä. Eli huomatkaa: jengillä ei ole ongelmaa sen kanssa, että Setankin näkemys kirjassa esitellään JOS se esitellään VAIN YHTENÄ näkemyksenä MONISTA näkemyksistä. Tässä maassa on uskonnon- ja maailmankuvan vapaus, siitä ei ole kukaan eri mieltä, ja tämä vapaus koskee myös setalaista maailmankuvaa. Ongelma on siinä, että kirja edustaa PELKKÄÄ SETALAISTA NÄKEMYSTÄ sukupuoliaiheeseen.

”Sen sijaan aiheen käsittely oppikirjassa tulee suoraan perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista. Kohdan “3.1 Perusopetuksen tehtävä” mukaan “[p]erusopetus kannustaa yhdenvertaisesti tyttöjä ja poikia eri oppiaineiden opinnoissa sekä lisää tietoa ja ymmärrystä sukupuolen moninaisuudesta.” Kohdassa “4.2 Toimintakulttuurin kehittämistä ohjaavat periaatteet” todetaan, että “Oppiva yhteisö edistää arvoillaan ja käytänteillään sukupuolten tasa-arvoa ja tukee oppilaita oman identiteetin rakentumisessa.” Elämänkatsomustiedon yläkoulun opetussuunnitelmassa mainitaan erikseen kohdassa “15.4.11 S2 Etiikan perusteita” seuraavasti: “Perehdytään sosiaalisessa mediassa ja muissa tiedotusvälineissä esiintyviin ajankohtaisiin kysymyksiin eettisestä näkökulmasta.” Lisäksi kohdassa “S3 Ihmisoikeudet ja kestävä tulevaisuus” lukee: “Perehdytään ihmisarvoon, ihmisoikeuksiin ja ihmisten väliseen yhdenvertaisuuteen[.]” (linkki, sivut 18, 28 ja 412)”

Mitäh? Eihän tuossa puhuttu transideologiasta ja sen sisällöstä yhtään mitään (ja hyvä niin). Miksi kyseistä sisältöä kirjassa siis on? Huomatkaa, että pelkkä transsukupuolisuudesta puhuminen ei ole transideologiaa ja kenelläkään ei ole mitään ongelmaa sen kanssa, että oppikirjoissa mainitaan transsukupuolisuus, homous tai mitkään muutkaan ilmiöt. Transideologiaa on se, että MITÄ ja MITEN esitetään, ja mitä esitetään totuutena. Olennaista on siis muotoilu, ja se, että mitä nostetaan esiin ja mitä jätetään mainitsematta. Kävin aiheen tarkemmin läpi edellisessä kirjoituksessani.

”Oppimateriaalien sisällöt pyrkivät usein herättämään lukijassa kysymyksiä ja reaktioita. Näiden pohjalta opetustilanteessa käydään aiheeseen liittyvää avointa keskustelua. Kyseessä olevassa tapauksessa luvussa pohditaan sukupuolen biologisia, psykologisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia. Tätä taustaa vasten myös Beatien kuvateksti tulee ymmärrettäväksi: hän on juridisesti mies, vaikka hänellä onkin kohtu ja munasarjat. Lain edessä hän on siis mies, joka on synnyttänyt. Kuvateksti “nykyään mieskin voi synnyttää” ei sano tätä suoraan, mutta asiayhteyden perusteella on ilmeistä, että tarkoituksena on herätellä lukijaa pohtimaan luvuna aihetta eli sukupuolen eri ulottuvuuksia. Jokainen opiskelija on – ja tulee olla – vapaa muodostamaan aiheesta oma mielipiteensä.”

Seli seli.
Kirjan kyseinen luku ei ”pohdi” yhtään mitään, vaan referoi asiat setalaisen ideologian pohjalta. Kyseinen luku on ERITTÄIN yksipuolinen ja jättää etenkin mies- ja naissukupuolen biologiset/fysiologiset/psykologiset erot mainitsematta. Niinikään luku jättää mainitsematta, että sukupuoliroolit pohjautuvat biologiaan. Luku on kokonaan luettavissa (sekä kommenttini siihen) edellisessä bloggauksessani. Ja edelleen, kirjassa ei avata lainkaan sitä, että kyseinen ”synnyttävä mies” on nimenomaan LAIN EDESSÄ mies. Laki ja fyysinen todellisuus ovat kaksi täysin eri asiaa. Aihe kyllä sellaisenaan on soveltuva elämänkatsomustietoon nimenomaan pohdiskelevalta pohjalta. Aiheesta enemmän kirjoituksessani synnyttävistä miehistä.

”On totta, että esimerkiksi seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoleen liittyvät kysymykset herättävät tunteita ja jakavat mielipiteitä. Tämä on täysin ymmärrettävää, ovathan ne hyvin henkilökohtaisia asioita. Seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoleen liittyvistä eriävistä näkemyksistä ei kuitenkaan pidä tehdä poliittisia lyömäaseita. Jokaisella oppilaalla on oltava oikeus muodostaa niistä vapaasti oma informoitu näkemyksensä. Muuten ajaudumme kohti yhden totuuden yksinkertaistettua ja köyhää maailmaa, jossa opetuksen ammattilaisten perustellut pedagogiset valinnat pyritään sensuroimaan, jos ne eivät vastaa lukijan omaa maailmankuvaa.”

Mitäh?
Se, joka tässä sensuroi ja joka edustaa yhtä totuutta olette TE, KIRJAN TEKIJÄT. Nostatte kirjassa esiin VAIN TÄMÄN YHDEN näkemyksen ja jätätte kokonaan mainitsematta muut. Lisäksi ette kirjassa edes yritä nostattaa keskustelua synnyttävistä JURIDISISTA miehistä, vaan toteatte ykskantaan ”nykyään mieskin voi synnyttää”, mikä on täysin eri asia. Toistan: kenelläkään ei ole mitään ongelmaa sen kanssa, että oppikirjoissa käsitellään eri ilmiöitä, kuten transsukupuolisuutta tai homoutta. Sillä on merkitystä, että MITEN näitä käsitellään, mitä nostetaan esiin ja mistä vaietaan. Asiat voidaan esittää joko objektiivisesti tai asennoidusti. Tämä oppikirja on hyvin asennoitunut, ja SE ON SE ASIA, jonka kanssa ihmisillä on ongelma, ei itse aihe sinänsä. Naisen kehon omaava juridinen mies VOI synnyttää, siitä ei ole kukaan eri mieltä.

”Seksuaaliseen suuntautumiseen ja sukupuoleen liittyvistä eriävistä näkemyksistä ei kuitenkaan pidä tehdä poliittisia lyömäaseita.” Mitä tämä edes tarkoittaa ja mihin tällä viitataan?

”Opettaja tai oppimateriaali ei voi kertoa, miltä jokaisesta opiskelijasta pitäisi tuntua, mikä on heidän seksuaalinen suuntautumisensa tai mitä heidän tulisi ajatella sukupuolen moninaisuudesta. Kuten muissakin kysymyksissä, opettaja esittelee aiheeseen liittyviä näkemyksiä, kysymyksiä ja ongelmia, ja antaa opiskelijalle eväitä muodostaa oma käsityksensä.”

Eipä tässä kirjassa esitellä muita näkökantoja kuin se setalainen.

”Erityisesti ihmistieteissä, jossa näkökulmien moninaisuus on suuri verrattuna luonnontieteisiin, jonkin yksittäisen näkökulman opettaminen ainoana oikeana totuutena olisi ongelmallista.”

No miksi sitten itse teette niin?

”Opettajan tehtävä ei ole kertoa opiskelijalle esimerkiksi, millaista talouspolitiikkaa tai uskontoa hänen tulisi kannattaa.”

Onko joku väittänyt, että olisi? Miksi tämä nostetaan kannanotossa esiin ylipäätään?

”Suomen kouluissa annettava opetus ei lähtökohtaisesti seuraa mitään tiettyä poliittista ideologiaa. Opettaja ei siis pyri tekemään kenestäkään oikeistolaista tai vasemmistolaista, liberaalia tai konservatiivia, ei punavihreää eikä sinivalkoista.”

Kyllä se tietty poliittinen ideologia nyt vaan haisee tänne asti…

”Opetuksen sisällön sanelevat lait ja valtakunnalliset opetussuunnitelman perusteet. Opettajan ja oppikirjailijan tehtävä on antaa opetussuunnitelman sisältöjen ja arvopohjan mukaista opetusta käyttäen työkaluinaan pedagogista asiantuntijuutta ja oman oppiainesisällön hallintaa.”

Hyvin jännästi olette opetussuunnitelman sisällön tulkinneet (lue: oman poliittisen ideologianne läpi).

”Suomen koulumenestys perustuu merkittävissä määrin opettajien vahvaan autonomiaan, joka ei ole alisteinen kulloinkin vallassa oleville poliittisille näkemyksille.”

HAHHAHHAA! Katsotaan, kauanko Suomen koulumenestys jatkuu, jos kaltaisenne opettajat huseeraavat siellä jatkossakin. Opettajan vahva autonominen asema tulee edukseen juuri silloin, kun poliitikot yrittävät painostaa jotakin tiettyä näkemystä kouluihin, mutta opettaja pistää hanttiin. Nytpä te itse opettajat juurikin opetatte tiettyjä poliittisia näkemyksiä. Käytätte opettajan autonomista asemaa opettaaksenne asioita, joita opetussuunnitelma ei edellytä opettamaan ajaaksenne tiettyä maailmankuvaa oppilaille.

”Opetussuunnitelman arvoperusta korostaa ihmisyyttä, sivistystä, tasa-arvoa ja demokratiaa. Opetuksen lähtökohtia ovat kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus, kriittinen ajattelu, ihmisarvon loukkaamattomuus sekä katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitoutumattomuus. Tällaisia arvoja on jokaisen opettajan ammatissaan edistettävä.”

Hienoja periaatteita. Menkää nyt siis ja edistäkää niitä.

”Oppimateriaalien sisältöjen alistaminen puoluepolitiikalle avaisi ovet propagandalle.”

On avannut jo, ja propagandisteja olette te itse. Aika paksua tulla julkisesti selittelemään tuollaisia, kun olette jo jääneet kiinni housut kintuissa.

”Sen sijaan että yritettäisiin herättää opiskelijoissa kysymyksiä, kriittistä ajattelua ja antaa eväitä omien perusteltujen mielipiteiden muodostamiselle, poliittinen ohjaus kertoisi kulloinkin vallassa olevien puolueiden näkökulman totuutena. Näin ei onneksi ole, eikä se ole tulevaisuudessakaan oikea tie Suomen koululaitokselle.”

Paitsi, että on jo. Olet(te) poliittisessa ohjauksessa edustaessasi(/nne) tiettyä maailmankuvaa siten, että et(te) ole siitä ilmiselvästi itse lainkaan tietoinen(/sia). Ota jo se pää pois perseestäsi. Tuo on tosi noloa.

Tästä koko kannanotosta paistaa tietynlainen asenteellisuus, sekä myös jonkintasoinen väärinymmärrys siitä, että MIKSI kirja aiheutti kohua ja MISTÄ ihmiset ovat suivaantuneet. Kantaa asiaan on ottanut esimerkiksi Perussuomalaisten kansanedustaja Mauri Peltokangas tässä Facebook-videossaan ja kyllä jokaiselle terveellä järjellä varustetulle normaalille ihmiselle käy selväksi, että MIKÄ on Peltokankaan mielestä ”paskaa” ja miksi tämä oppikirja pitäisi heivata ”helvettiin”. Paskaa ei ole transsukupuolisten olemassaolo ja sen maininta oppikirjoissa, vaan väite siitä, että miessukupuolta edustava ihminen voi synnyttää (transmies eli biologinen nainen eli JURIDINEN mies sen sijaan kyllä voi, mutta se on ERI ASIA kuin biologinen mies). Olen äimän käkenä siitä, että MIKSI sukupuoleen liittyvät eri ulottuvuudet ovat nykyihmisille niin kauhean vaikeaa ja miksi tästä aiheesta syntyy liian helposti ja aivan täysin yrittämättä aivan typeriä väärinymmärryksiä, kun keskustelun eri osapuolet puhuvat jo lähtökohtaisesti eri asiasta, mutta eivät ymmärrä sitä itse. Erityisen huolestuttavaa tästä tekee se, että Feto ry on filosofian ja elämänkatsomustiedon OPETTAJIEN järjestö, ja myöskin kirjat tekijät ovat korkeasti koulutettuja ihmisiä, joiden PITÄISI olla kykeneviä syvälliseen, objektiiviseen ajatteluun sekä analysointiin. Jaakko Lindfors, yksi kirjan tekijöistä, on itse kaksinkertainen maisteri (tosin myös Turun Vasemmistoliiton puheenjohtaja, hmm…), mutta hänen Mauri Peltokankaalle tekemänsä vastausvideo on suoraan sanoen myötähäpeää herättävä.

Esittelen, määrittelen ja analysoin sukupuolen eri ulottuvuudet tässä aiemmassa kirjoituksessani.

Vielä lopuksi huomauttaisin siitä, että käsitys, jonka mukaan mies EI VOI synnyttää, ei ole konservatiivinen, eikä siten konservatiivisuutta. Se on pelkkää kiistattoman fysiologisen todellisuuden tunnustamista todeksi, ja on siten ei-ideologinen näkemys. Se, että ihmislajilla vain naissukupuolen yksilö synnyttää, on kiistaton tosiasia samaan tapaan kuin se, että painovoima on olemassa ja kuu ei ole juustoa.