Nykyinen rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu on mieletöntä

Modernissa maailmassa on kolme kuolemansyntiä. Ne ovat:

1. Rasismi
2. Suvaitsemattomuus
3. Vanhanaikaisuus

Näistä rasismi on itse pääperkele ja nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa se onkin pinnalla ihan koko ajan ja sen määritelmäkin on laajentunut siitä, mitä se alunperin tarkoittaa. Rasismia voi olla lähes mikä tahansa ja aina se on jotakin hiuksianostattavan hirveää.

Olen seurannut rasismikeskustelua jo pitemmän aikaa huuli pyöreänä. Olen tehnyt sen havainnon, että ns. antirasistit / rasismin vastustajat eivät ihan oikeasti ymmärrä, että mitä maahanmuuttokriittisyys tai nationalismi tarkoittavat ja miten maahanmuuttokriittinen ihminen pohjimmiltaan ajattelee ja mitä hän ei ajattele. Eivätkä antirasistit edes jaksa tai viitsi ottaa tästä selvää. Nykymaailmassa "rasisti" on kaikkein pahin leima, jonka ihminen voi saada, ja kukaan ei halua tätä leimaa itselleen, sillä silloin olet kirjaimellisesti Hitler ja pahapahapahahuono ihminen, joka pahuutensa tähden yksinkertaisesti ansaitsee tulla kohdelluksi toisen luokan kansalaisena. Antirasistit leimailevat porukkaa rasisteiksi ihan liian heppoisin perustein ja syynä on heidän oma täysi ymmärtämättömyytensä ja tietämättömyytensä siitä, että mitä maahanmuuttokriittiset ihmiset ajavat takaa ja mitä he eivät aja takaa.

Koko keskustelua myös sotkee todella paljon se, että Amerikasta leviää ympäri läntistä maailmaa asenteita, jotka eivät oikeasti kuulu Amerikan ulkopuolelle. Ihmisiltä yleisesti puuttuu kriittisyys Amerikan asioita kohtaan ja sieltä apinoidaan asenteita, käsitteitä ja terminologiaa Suomeen sellaisinaan, vaikka kyseiset asiat eivät sovi Suomeen ollenkaan, sillä ne liittyvät kiinteästi Amerikan historiaan ja amerikkalaiseen yhteiskuntaan, joka on aivan erilainen kuin Suomi. Aivan erityisesti on kyse neljännen aallon intersektionaaliseen feminismiin liittyvistä ajatuksista ja käsitteistä sekä kaikki rasismiin liittyvä, kuten mustien oikeudet (Suomessa yleensä puhutaan "tummista" tai "ruskeista"), valkoihoisten syyttäminen yms.

Nykyisenlainen rasismikeskustelu on mielekäs ainoastaan Amerikassa. Ei missään muualla. Lähestulkoon kaikki Suomessa tällä hetkellä vallitsevat rasismin vastustamiseen liittyvät asenteet on apinoitu suoraan Amerikasta sellaisinaan täysin kritiikittä. Ne eivät sovellu Suomeen lainkaan historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä. Selvitän tässä tekstissä, että miksi, ja juttelen rasismista vähän yleisemmälläkin tasolla.

Aloitetaan ihan alusta:
Olen ollut valkoihoisten syyttämistä ja demonisoimista kohtaan kriittinen ala-asteelta saakka. Tulin valkoisten demonisoimisesta tietoiseksi ensimmäisen kerran muistaakseni 10-11 -vuotiaana, kun ala-asteen historiantunneilla puhuttiin kolonialismista. Kolonialismihan on nykyihmisten mielissä jotakin ihan hirveääkamalaa ja tämä asenne näkyi myös luokkatovereissani. He keskustelivat aiheesta ja kauhistelivat sitä, mitä kaikkea hirveää valkoihoiset ovat tehneet ja tunsivat ahdistusta omasta valkoisuudestaan. Minä en koskaan hyväksynyt tätä asennetta edes silloin, enkä hyväksy nytkään. Järkeilin jo ala-asteella seuraavasti:

1. Kolonialismi tapahtui hyvin kauan sitten. Minä, vanhempani tai isovanhempani emme koskaan olleet siinä osallisina yhtään millään tavalla. Miksi minä olisin syyllinen johonkin sellaiseen, mitä jotkut tekivät joskus jossain? En tiennyt, että nykyaikana esi-isien synnit periytyvät sukupolvien ajan ja vieläpä vieraille kansoille. Tällä logiikalla meidän pitäisi olla syyllisiä esimerkiksi siihenkin, että roomalaiset valloittivat aikoinaan puoli Eurooppaa ja osan Afrikkaa ja orjuuttivat lukuisia kansoja.
2. Minä olen suomalainen. Suomi ei koskaan harjoittanut kolonialismia. Päinvastoin, Suomi on ollut koko historiansa ajan voimakkaampien valtioiden imperialismin uhri.
3. Minulla ei suomalaisena ole yhtään mitään tekemistä englantilaisten, ranskalaisten, portugalilaisten yms. maailmanvalloittajien kanssa. Meillä ei ole mitään yhteistä historiaa. Me olemme kaikki valkoisia joo, mutta miten se liittyy yhtään mitenkään mihinkään (vrt. roomalaiset)? Valkoiset eivät ole yhtenäistä sakkia, vaan meitä on lukemattomia kansoja, joilla on oma kieli, kulttuuri, historia, hallinto ja yhteiskunta. En hyväksy valkoisten niputtamista samaksi porukaksi.

Seuraava juttu onkin sitten Amerikan intiaanit. Tämäkin aiheutti koulussa itsevihaa luokkatovereilleni. Mutta tähän pätee sama kuin kolonialismiin: se tapahtui kauan sitten ihan toisaalla kuin Suomessa ja suomalaiset eivät olleet siinä osallisina. Minun ei suomalaisena tarvitse eikä pidä tuntea ahdistusta intiaanien vuoksi vain siksi, että ihonvärini sattuu olemaan sama kuin joillakin vierailla kansoilla, jotka keppostelivat joskus jossain kauan sitten. Edelleen, en tiennyt, että esi-isien synnit periytyät jälkipolville ja vieläpä toisille kansoille. Erityisen typeräksi asian tekee se, että ihmiset alkoivat jossain kohtaa pitämään kaikkia alkuperäiskansoja hirveänkamalan riiston uhreina ja raukkaparkoina, jotka ansaitsevat ikuista anteeksipyytelyä. Eli: nyt suomalaiset ovat syypäitä saamelaisten riistoon, koska Amerikan intiaanit. Vaikka tosiasiassa nämä eivät ole mitenkään verrannollisia keskenään. Amerikan intiaanien tapaus on uniikkia Amerikan historiaa, joka liittyy nimenomaan kyseisen paikan oloihin. Suomalaisilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Suomalaiset ja saamelaiset kohtasivat joskus vuonna käpy aikana ennen modernia teknologiaa ja elivät rinnan vaikka kuinka kauan. Suomalaiset eivät olleet merten takaa yhtäkkiä tulla tupsahtanut teknologisesti kehittynyt valloittajakansa. Suomalaiset tulivat nykyisen Suomen alueelle jo jääkauden jälkeen leviten pikkuhiljaa. Kansat ovat historiassa kohdanneet aina ja kaikkialla. Joskus heidän välilleen syntyy konflikteja. Tämä on aivan normaalia ihmiselämää. Sitä on tapahtunut ja tapahtuu edelleen kaikenrotuisten ihmisten keskuudessa (myös Afrikassa, Aasiassa, Oseaniassa jne.). Olet huomattavan sivistymätön historian suhteen, jos tämä on sinulle jotakin uutta. Inhottava juttuhan se on, koska sodat ja hirmuteot eivät ole kivaa, mutta sellaista se ihmiselämä nyt vaan on valitettavasti.

Koko maailman historia on täynnä kansojen valloitusretkiä vieraiden kansojen alueille. Koko maailman historia on täynnä sotaa ja orjuuttamista. Mainitsin jo antiikin Rooman. Toinen hyvä esimerkki on mongolivaltakunta. Mongolit tekivät 1200-luvulla laajoja sotaretkiä Aasiaan ja Eurooppaan ja heidän valtakuntansa käsitti parhaimmillaan koko nykyisen Kiinan sekä osia muualta Aasiasta sekä Euroopasta. Aasiasta puhuttaessa ei voida sivuuttaa Kiinaa. Kiina on Aasian historian suurin ja mahtavin valtakunta, joka on vielä nykyäänkin Aasian suurin valtio. Historiassa kiinalaiset ovat keppostelleet siellä sun täällä ympäri Aasiaa toisten kansojen alueilla, esimerkiksi Vietnamissa, Taiwanissa ja Koreassa. Osa kepposteluista ei koskaan loppunut, vaan jatkuu yhä, hyvänä esimerkkinä Tiibetin tilanne. Kiinalla on historiassa ollut ja on vielä nykyäänkin suurta kulttuurista, poliittista ja taloudellista valtaa Aasian alueella. Matkustelin kuusi kuukautta Aasiassa ja tuli huomattua, että todella monet Aasian kansat vihaavat kiinalaisia joko nykyisistä tai historiallisista syistä. Ei kannata myöskään unohtaa, että Kiinan muuri on rakennettu pitkälti orjatyönä. Entäs mites japanilaiset ja ainut?

Afrikassa ja islamilaisessa maailmassa orjuus on ollut historiassa yleistä ja osassa Afrikkaa ja Lähi-Itää käytetään orjia vielä nykyäänkin ja ihmisoikeustilanne on kehno tai olematon. Osa orjista on lapsia. Mauritaniassa orjuus kriminalisoitiin vasta 1980-luvulla. Ajatus ihmisten ehdottomasta tasa-arvoisuudesta on tiukan länsimaalainen. Muualla maailmassa uskotaan ihan oikeasti yleisesti siihen, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia, eikä heidän pitäisikään olla. Suosittelen syvällistä tutustumista vieraisiin kulttuureihin. Kannattaa huomioida, että Yhdysvaltoihin kuljetettiin historian aikana 400 000 afrikkalaista orjaa, mutta arabien orjamarkkinoille heitä päätyi 18 miljoonaa. Ero on enemmän kuin merkittävä. Jos aletaan mittailemaan eri rotuisten ihmisten keppostelujen määrää historiassa, niin valkoiset eivät ole edes pahimmasta päästä. Päinvastoin, nimenomaan juuri valkoihoiset ovat saaneet aikaan paljon hyvää, kuten orjuuden lakkauttaminen, ihmisoikeudet, moderni lääketiede yms. Kaikki kansat ja kaikki rodut ovat tehneet hirmutöitä ja sortaneet ja orjuuttaneet vieraita kansoja, kuten myös omaansa. Valkoisten nostaminen jalustalle joinakin maailman pääperkeleinä on täysin keinotekoista ja puolueellista.

Noniin. Jos nyt käytämme myös muihin rotuihin samaa logiikkaa kuin valkoisiin yleisesti käytetään, niin pitäisikö kaikkien aasialaisten kansojen olla häpeissään kiinalaisten vuoksi, mukaanlukien ei-kiinalaiset sekä ne kansat, joita on historiassa nimenomaan sorrettu (kuten korealaiset, vietnamilaiset ja ainut)? Pitäisikö kaikkien maailman lähi-itäläisten ja/tai muslimien olla häpeissään siitä, että arabien orjamarkkinoille rahdattiin kahdeksantoista fucking miljoonaa afrikkalaista orjaa?

Vastaus on tietysti, että ei. Syy 1: Se, mikä on tapahtunut menneisyydessä, on menneisyydessä ja nykyajan ihmiset eivät ole siihen osallisia eivätkä syyllisiä. Syy 2: Tietyn kansan esi-isien synnit eivät periydy vieraille kansoille. Miksi siis kukaan valkoihoinen ikinä vaivautui lotkauttamaan korvaansa järjettömille syytöksille? Mikä ihme sai valkoihoiset vaivautumaan edes miettimään näitä syytöksiä ja tuntemaan kollektiivista häpeää ja itsevihaa järjettömien ja olemattomien syiden vuoksi?

Lopeta häpeän tunteminen jo tänään.

Ja nyt palatkaamme tekstin alkuperäiseen aiheeseen eli Amerikkaan.
Moderni rasismikeskustelu on mielekästä ainoastaan Amerikan Yhdysvalloissa. Syy tähän on siinä, että USA on moniin muihin maailman valtioihin verrattuna erityistapaus. Nimittäin kaikki amerikkalaiset intiaaneja lukuunottamatta ovat maahanmuuttajia. Kaikki amerikkalaiset ovat tulleet Amerikan mantereelle jostakin muualta maailmasta ja USA on valtiona hyvin nuori, vain parisen sataa vuotta vanha. Yhdelläkään rodulla ei ole toista suurempaa oikeutta olla USAssa, koska kaikki rodut, valkoiset, aasialaiset ja mustat, ovat maahanmuuttajataustaisia ja peräisin eri kansoista eri puolilta Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa. "Amerikkalaisuus" onkin jotakin biologiasta ja siten rodusta irrallista. Tämän takia rasismi on USAssa niin iso juttu.

USAn tilanne ei täten ole mitenkään verrannollinen esimerkiksi Eurooppaan, jonka kansat ovat asuneet nykyisillä alueillaan jopa tuhansia vuosia ja kehittyneet ja evolvoineet noilla alueilla. Esimerkiksi "suomalaisuus" ei ole millään tavalla verrannollinen "amerikkalaisuuteen", sillä suomalaisuus on ennen kaikkea geneettistä. Suomalaisuus ei ole rodusta eli biologiasta irrallista. Suomalaiset polveutuvat ihmisistä, jotka ovat asuneet nykyisen Suomen alueella ammoisista ajoista lähtien ja kielemme ja kulttuurimme ovat muovautuneet aikojen saatossa tämän alueen oloissa. Tälle alueelle muuttavat toisten kansojen jäsenet eivät ole suomalaisia, eikä heistä koskaan tule suomalaisia.

Tästä pääsemme seuraavaan pointtiin eli Suomen maahanmuuttajiin. Suomessa asuva musta tai "tumma" tai aasialainen ei ole verrannollinen USAn mustaan tai aasialaiseen. Suomen kaikki maahanmuuttajat ovat joko ensimmäistä tai toista sukupolvea, jotka edustavat lähtömaansa kansaa ja kulttuuria, ja ovat tulleet tänne vasta jossain kohtaa toisen maailmansodan jälkeen. Vielä minun vanhempieni nuoruudessa maahanmuuttajat olivat todella harvinaisia (edustan Y-sukupolvea). Eri etnisistä ryhmistä lähtöisin olevat ihmiset Suomessa eivät ole "suomalaisia" samalla tavalla kuin USAn ryhmät ovat "amerikkalaisia". Koska amerikkalaisuus ja suomalaisuus ovat ihan eri asioita. Suomessa toisen etnisen ryhmän jäsen on muukalainen ja vieraan kulttuurin ja vieraan maailmankuvan edustaja. Amerikassa eri rodut ovat asuneet siellä USAn alkuajoista lähtien ja kasvaneet amerikkalaisuuteen eli amerikkalaiseen kulttuuriin ja amerikkalaisiin arvoihin. Täten USAn eri rodut ovat kaikki amerikkalaisia, mutta vain eritaustaisia ja erivärisiä. Valkoihoiset eivät ole siellä missään erityisessä asemassa, sillä myös he ovat maahanmuuttajia. Suomalaiset sen sijaan ovat Suomen alkuperäisiä asukkaita. Suomalaiseksi voi vain syntyä. Suomalaiseksi ei tulla. Voit ulkomaalaisena tulla Suomen kansalaiseksi, mutta et suomalaiseksi.

Suomessa ei voida puhua rasismista samassa merkityksessä kuin USAssa, sillä USAssa kaikki rodut edustavat käytännössä samaa kulttuuria eli amerikkalaisuutta. Suomessa ryhmien väliset ristiriidat liittyvät ensisijaisesti kulttuurien kohtaamiseen, vieraisiin arvomaailmoihin ja maailmankuvaan, vieraaseen uskontoon (esim. buddhalaisuus, islam) yms. ja vasta toissijaisesti rotuun tai ihonväriin. Suomessa maahanmuuttajat edustavat vierasta kulttuuria ja heidän tapansa ja arvomaailmansa voivat olla ristiriidassa suomalaisen arvomaailman kanssa. Juuri tässä on maahanmuuttokriittisyyden ydin. Kyse ei ole rasismista eli rotusyrjinnästä, vaan siitä, että maahanmuuttajat ovat arvokysymyksissä meidän kanssamme eri mieltä ja ovat jopa kyvyttömiä ymmärtämään Suomen kulttuuria ja sopeutumaan Suomeen. Kansan syvien rivien maahanmuuttokriittisyys liittyy nimenomaan tosielämän kohtaamisiin vierasmaalaisten kanssa (lue tästä omista kokemuksistani) sekä tunteeseen siitä, että suomalaiset ovat nykyään toisen luokan kansalaisia omassa maassaan. Jälkimmäinen liittyy turvapaikanhakijoihin, jotka saavat paljon sellaisia etuuksia, joita syntyperäinen suomalainen ei saa (esimerkiksi ilmainen asuminen, ilmainen ruoka, tulkkipalvelut ja kaikenmaailman liikunta- ja puuhakerhot, unohtamatta yleistä myötäilevää asenneilmapiiriä). Puhutaankin "juhlapaikanhakijoista" ja "elintasosurffareista", joiden erityiskohtelu menee tavan suomalaisen oikeustajun yli, sillä meillä on Suomessa jo omasta takaa kodittomia, mielenterveysongelmaisia, sairaita, vanhuksia, työttömiä yms. joiden hyvinvoinnista leikataan ja joista kukaan ei ole kiinnostunut. Esimerkiksi tässä on kirjoitus, jossa on tyypillistä suomalaisen tavantallaajan kokemusmaailmaa. Todella harva dissaa mamua siksi, että hän on väärän värinen. Maahanmuuttokriittisten piirien sisällä oikeat rasistit eli toisenväristen dissaajat ovat täyttä pohjasakkaa ja heidän kanssaan ei haluta olla tekemisissä.

Miksi tämä on niin vaikeaa ymmärtää?

Kaikenmaailman puheet "uussuomalaisista" on täyttä tuubaa ja koen sen henkilökohtaisesti erittäin loukkaavana. Se on ensinnäkin amerikkalaisen kulttuurin väkisintunkemista Suomeen, vaikka se ei tänne sovellu eikä kuulu syistä, jotka juuri selitin. Toiseksi se on suomalaisen kulttuurin ja suomalaisen perimän halventamista. Ulkomaalainen olkoon ylpeä omasta perimästään. Suomalainen hän ei ole, eikä suomalaiseksi tule.

Olen nyt vääntänyt rautalangasta, että mitä maahanmuuttokriittisyys lähtökohtaisesti on. Selitän vielä, että mitä se ei ole. Mainitsin jo, että se ei ole rasismia eli rotusyrjintää. Lisäksi maahanmuuttokriittisyys ei ole sama asia kuin maahanmuuttovastaisuus. Kukaan ei ole sanonut, että maahanmuutto pitäisi kieltää tai että Suomessa ei saisi olla ketään muita kuin etnisiä suomalaisia (EDIT 21.2.2025: Paitsi ne ihan oikeat natsit, mutta heitä ei ole kovin paljon). Maahanmuutto on normaali osa ihmiselämää. Kaikkialla maailmassa porukkaa muuttaa jatkuvasti maasta toiseen. Siinä ei ole mitään huonoa tai väärää. Maahanmuuttokriittiset ovat kuitenkin yleensä lähtökohtaisesti sitä mieltä, että:

1. Jokainen valtio saa itse määritellä, että kenen sallii astua alueelleen.
2. Kaikkien täytyy muuttaa vieraaseen maahan omilla rahoillaan ja tulla siellä toimeen omilla rahoillaan.
3. Maassa maan tavalla tai maasta pois eli sinun täytyy kunnioittaa uuden maan kulttuuria ja ihmisiä ja elää heidän lakiensa ja oikeuskäsityksensä mukaan.

Olen miettinyt muuttamista Thaimaahan. Tuleeko minusta thaimaalainen, jos asun Thaimaassa? Ei milloinkaan. Tulen aina olemaan ulkomaalainen ja muukalainen. Jos menen naimisiin thaimaalaisen kanssa ja saan lapsen, niin onko lapsi thaimaalainen? Ei ole, hän on puoliksi suomalainen ja puoliksi thaimaalainen ja 100% thaimaalaiseksi hän ei tule. Olenko helvetin idiootti, jos arvostelen Thaimaassa asuvana thaimaalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria? Todellakin olen ja voin joutua siitä hyvästä vankilaan tai hengettömäksi, sillä toisin kuin länsimaissa Thaimaassa kunnioitetaan omaa kulttuuria, pidetään sitä muita parempana ja rangaistaan sitä vastaan rikkomisesta.

Olen itse hyvin maahanmuuttokriittinen, tunnen vahvaa ylpeyttä suomalaisuudesta sekä voimakasta yhteenkuuluvuutta länsimaiseen kulttuuriin. Minusta kaikkien maailman kansojen pitäisi arvostaa omaa perimäänsä ja kulttuuriaan ja vaalia sitä. En haluaisi olla mikään muu kuin valkoihoinen, vaikka saisin valita. Olenko joku white supremacist ja onko Ku Klux Klan siisti juttu? En ole, miksi edes kysyt? Miten se liittyy mitenkään mihinkään? Valkoihoisuus tai länsimaalainen kulttuuri ei ole "parempi" kuin muut rodut tai kulttuurit. Mutta se on minun rotuni ja minun kulttuurini. Muut olkoot ylpeitä omistaan ja vaalikoot niitä. Olen tästä kaikesta huolimatta kuitenkin aina kokenut itseni kosmopoliitiksi ja nautin kansainvälisessä ympäristössä olemisesta. Olen selittänyt kansainvälisyyden ja monikulttuurin eron täällä. Olen aina ollut todella kiinnostunut vieraista kulttuureista ja olenkin tutustunut joihinkin syvällisesti. Elämässäni on myös hyvin paljon vieraista kulttuureista omaksuttuja vaikutteita. Kuitenkin vastustan monikulttuuria.

Oman kulttuurin vaaliminen ja muista kulttuureista kiinnostuneena oleminen eivät sulje toinen toistaan pois. Kuten ei sulje transsukupuolisuus ja konservatiivisuuskaan. On uskomatonta, että näin päivänselviä asioita tarvitsee nykyaikana ruveta vääntämään rautalangasta.

Kaikenlaiset rasismi-, fasismi- ja basismi -syytökset ovat vain harhautusta, joilla yritetään kääntää keskustelu oleellisesta sivuraiteille. Älkää astuko siihen miinaan.

Yleistäminen kielletty

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani siitä, että "normaali" on kuin onkin olemassa. Tähän asiaan liittyy myös yleistäminen, mikä on tietyissä piireissä yhtä huonossa huudossa kuin normaalin käsite. Jatkuvasti kuulee tiettyjen ihmisten sanovan, että ei saa yleistää ja heistä osa on sitä mieltä, että koskaan ei pitäisi yleistää missään tilanteessa, koska kaikki ihmiset ovat yksilöitä. Eli ihminen pitäisi aina kohdata pelkästään yksilönä, eikä jonkun ryhmän edustajana, eli täten jokaikinen ihminen pitäisi aina kohdata ilman ainuttakaan ennakko-oletusta. Olen nähnyt joidenkin ihmisten inhoavan yleistämistä niinkin paljon, että inhosivat esimerkiksi koirarotujen rotukuvauksia, joissa tehdään yhteenvetoja eri rotujen tyypillisistä ominaisuuksista.

Olin ennen itsekin yksi näistä yleistämisen vihaajista. En voinut sietää oletuksia enkä varsinkaan stereotypioita. Mutta kuten myös "normaalin" tapauksessa olivat omat käsitykseni vääristyneitä siitä syystä, etten tiedostanut olevani itse poikkeusyksilö. Myös tuttuni olivat epätavanomaisia ihmisiä. Myöhemmin huomasin, että ihmisten kohtaaminen pelkästään yksilönä ei vaan yksinkertaisesti ole mielekästä.

Olen tehnyt vuosia asiakaspalvelutyötä, jossa kohtaan laumoittain ihmisiä joka päivä, alhaisimmillaan kymmeniä, korkeimmillaan satoja. Tässä työssä huomasin, että erilaisia asiakasryhmiä on ihan oikeasti olemassa ja eri ryhmät voivat olla dramaattisesti erilaisia monestakin syystä. Ja mikä hauskinta, pystyn usein päättelemään sekunnissa, että mihin ryhmään ihminen kuuluu vain vilkaisemalla häneen. Minun ei tarvitse edes keskustella hänen kanssaan tehdäkseni tämän päätelmän. Nämä salamannopeat arvioni osuvat 95-prosenttisesti oikein. Se on hämmästyttävää.

Valtaosa ihmisistä edustaa ensijaisesti jotakin tyyppiryhmää ja on vasta toissijaisesti yksilö. Voidakseni kohdata asiakkaan oikein ja voidakseni palvella häntä oikein on minun osattava päätellä hänen tyyppiryhmänsä ja käyttäydyttävä sen mukaisesti. Eri tyyppiryhmiä pitää kohdella eri tavalla, jopa dramaattisesti eri tavalla, ja jos epäonnistut tässä, niin teet asiakkaan hämmentyneeksi, vaivaantuneeksi, loukkaantuneeksi tai jopa vihaiseksi. Eri ryhmillä on eri tarpeita, eri tapoja ja he odottavat eri asioita. Välillä nopean vilkaisun arvioni menee pieleen ja avaan keskustelun asiakkaan kanssa ns. väärin, mutta tavallisesti pystyn päättelemään asiakkaan tyyppiryhmän uudestaan hänen avattuaan suunsa ensimmäisen kerran ja kuultuani häneltä ensimmäiset sanat. Minun täytyy tässä tilanteessa pystyä vaihtamaan kohtaamistapaani lennosta. Minulla onkin tapana sanoa, että työssäni minulla on lukemattomia erilaisia naamareita, joita vaihtelen lennosta asiakkaan mukaan.

Poikkeuksia on toki joka ryhmässä, mutta ne ovat yllättävän harvinaisia. Arviolta 95% kaikista ihmisistä edustaa tyyppiryhmänsä tyypillistä henkilöä ja pystyn arvaamaan tyyppiryhmän sekunnissa lähes aina oikein.

Jokaisen asiakkaan kohtaaminen yksilönä ei vaan yksinkertaisesti ole mielekästä. Tai oikeastaan siinä ei ole mitään järkeä.

Ihmisten tyyppiryhmät eivät tietenkään rajoitu vain työpaikalleni, vaan kohtaan niitä myös työpaikan ulkopuolella, kuten harrastuksissa. Olen pyörinyt useissa eri harrastusporukoissa ja jonkin verran poliittisissa porukoissa. Joka paikassa on vähän erilaista porukkaa. Ihmisryhmien ja piirien välillä voi olla todella dramaattisia eroja.

Ihmisten tyyppiryhmiä ovat esimerkiksi ikä, sukupuoli, ammatti, asema ammatin sisällä (onko johto- vai työntekijäasemassa, onko asiantuntija vai perustasoa), koulutustaso, varallisuusluokka, perhetausta yms. mutta myös poliittinen suuntautuminen, uskonto/uskonnottomuus, kansallisuus/etninen alkuperä, asuinpaikka/kotikunta jne. Iso osa ihmisistä edustaa useampaa kuin yhtä ryhmää ja eri yhdistelmät myös käyttäytyvät eri tavalla. Kaiken tämän pystyy päättelemään hämmästyttävän paikkansapitävästi. Tyyppiryhmän voi tavallisesti päätellä pelkästään ulkonäöstä, pukeutumisesta ja sanattomasta kehonkielestä, viimeistään puhetyylistä. Yleensä väärinarvaamiseni pystynkin korjaamaan heti, kun asiakas avaa suunsa ja kuulen hänen puhetyylinsä. Vain hyvin, hyvin harva ihminen on niin poikkeava, että arvaan väärin vielä puhetyylinkin kuullessani. Heitäkin toki aina välillä esiintyy.

Tietyillä ihmisillä on tapana ylikorostaa näitä harvinaisia poikkeustapauksia. Niiden olemassaolo ei kuitenkaan tee olemattomaksi tyyppiryhmien olemassaoloa ja sitä, että ihmisistä 99% edustaa jotakin tyyppiryhmää. Tämä ajattelu näkyy vähän kaikessa nykyään, etenkin politiikassa. Esimerkiksi tämä vessahullutus. Miesten ja naisten vessoja ei saisi olla olemassa, koska joku transihminen SAATTAA EHKÄ JOSKUS eksyä paikalle. Toinen esimerkki on sukupuolisensiiivinen kasvatus koulussa. Ei saa puhua tytöistä ja pojista, koska luokallasi SAATTAA EHKÄ olla joku transsukupuolinen. Mainittakoon tässä, että transsukupuolisuuden esiintyvyys väestötasolla on 0,3 - 0,5% eli aivan uskomattoman mitättömän vähän.

Mistä tyyppiryhmien olemassaolo johtuu? Tämän voi päätellä ihan maalaisjärjellä: ihmiset ovat erilaisia ja erityyppiset ihmiset hakeutuvat pääsääntöisesti tiettyjen asioiden luo. Täten tyyppiryhmiin kasaantuu pääasiassa tietynlaista porukkaa. On myös itsestäänselvää, että samantaustaiset ihmiset (perhetausta, varallisuustausta, kansallisuus, kulttuuri yms.) käyttäytyvät samankaltaisesti ja vastaavasti eroavat toisentaustaisista ihmisistä. Itsestäänselvää on myös erot käyttäytymisessa ja preferensseissä iän ja sukupuolen mukaan. Ei tämä ole rakettitiedettä.

Kun olet itse poikkeusyksilö ja tyyppiryhmäsi arvataan toistuvasti väärin muiden toimesta, niin sinulle voi syntyä se illuusio, että kaikki toisetkin kokevat samoin. Eivät koe. Itsellenihän oli shokeeraavaa huomata, miten ei-poikkeavia muut ihmiset tyypillisesti ovat. Oma tyyppiryhmäni arvataan toistuvasti väärin ja minusta tehdään tyypillisesti seuraavat päätelmät:

• Teen istumatyötä toimistossa.
• Olen varakas.
• Olen hippihenkinen ja kannatan Vihreitä.
• En käytä alkoholia.
• Olen homoseksuaali (mies).
• Olen noin 20-vuotias.

Minähän en kuulu näistä ryhmistä yhteenkään. Olen vihaisuuteen saakka kurkkuani myöten täynnä näitä olettamuksia. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että ihmisten valtaosa ei tunne samoin.

Todellisuuden hahmottaminen ja päätelmien/päätösten tekeminen kaikenlaisten poikkeustapausten kautta ei ole mielekästä eikä järkevää.

Mitä tarkoittaa "normaali"?

"Normaalin" käsite on ollut huonossa huudossa jo pitemmän aikaa. Erityisesti tietyissä piireissä vihataan normaalia tuhannen auringon voimalla. Olen ollut mukana useissa sellaisessa porukoissa, joissa tavanomaisesti suututaan, jos kehtaat puhua ihmisistä tai ilmiöistä "normaaleina" tai "epänormaaleina". "Määrittele normaali" on yleensä ensimmäinen kommentti ja jota toiset ryhtyvät säestämään "mitään normaalia ei ole olemassakaan" -kommenteilla. Tätä tekevät erityisesti nuoret (tavallisesti teineistä kolmeenkymppiin saakka). Tavallisesti keskustelu seuraavaksi ajautuu koko "normaaliuden" dissaamiseen. Normaali on ihan tylsää. Onneksi en ole normaali. Normaalit ihmiset pelottavat minua. Jne. Kuuluin aikana ennen sosiaalista mediaa eräälle netin keskustelufoorumille, missä käytiin raivokasta vääntöä normaalin käsitteestä ja puitiin erityisesti "yleistämistä" sekä ernuja (ernu = erilainen nuori, siihen aikaan paljon pinnalla ollut käsite). Osa porukasta oli sitä mieltä, että mitään yleistyksiä ei voida tehdä koskaan yhtään mistään, koska kaikki ovat yksilöitä. Täten mitään erilaisuuttakaan ei ole olemassa.

Varsin epätavanomaisena ja värikkäänä persoonana kuuluin aikoinaan itsekin normaalin dissaajiin. Kävin itsekin läpi sellaisen ikäkauden, kun oli hirveän hauskaa kapinoida kaikkia yhteiskunnan normeja ja arvoja vastaan. Olin sukupuolelleni epätyypillinen biseksuaali nainen, jolla oli nörtähtäviä harrastuksia ja nörttikavereita. Mutta sittemmin aloin huomata, että asiat eivät ole niinkuin olin kuvitellut niiden olevan ja kamppailuni ja sopeutumisongelmani työmaailmassa sekä myöhemmin sosiaalisten piirien täydellinen vaihtaminen aiheuttivat silmieni aukenemisen.

Tulin siihen lopputulokseen, että normaali on ihan oikeasti olemassa ja me voimme ihan oikeasti määritellä sen löyhästi. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tarkastella normaaliutta ja määritellä sille raamit.

"Normaali" on sikäli haastava määritellä, että se ei ole eksakti käsite. Se on kehys, mutta se ei ole kehyksen sisältö. Normaalin sisällä on siis liikkumavaraa. Se ei myöskään ole aina aivan tiukka kehys, vaan raja normaalin ja epänormaalin välillä tulee selväksi vasta silloin, kun joudumme sinne epänormaalin puolelle. Normaali on myös ainakin jossain määrin subjektiivinen käsite, vaikka ei olekaan relativistinen käsite. Et voi määritellä omaa normaaliasi, vaikka eri ihmisiltä kysyttäessä saamme todennäköisesti hiukan erilaisia normaalin määritelmiä.

Normaali on aina jotakin suhteessa johonkin. Eli normaalia kannattaa lähestyä sen vastaparin, epänormaalin, kautta. Normaali on tavallista suhteessa epätavalliseen, yleistä suhteessa harvinaiseen, tavanomaista suhteessa ei-tavanomaiseen, tervettä suhteessa epäterveeseen, todennäköistä suhteessa epätodennäköisyyteen, odotettavaa suhteessa yllättävään. Kun määrittelemme normaalia yhteiskunnallisella tasolla tai kun määrittelemme normaalia ihmistä, niin käsittelemme erityisesti todennäköisyyksiä. Millainen käytös on todennäköistä kohdatessasi satunnaisia ihmisiä? Mikä on tervettä? Mikä on yllättävää?

Normaalia voidaan lähestyä useasta eri vinkkelistä ja se voi tarkoittaa vähän eri asiaa riippuen kontekstistä (puhutaanko ihmisyksilöistä, ihmisestä lajina, ihmisen ominaisuuksista, kulttuurista, maailman asioista tai ilmiöistä yms). Tässä tekstissä keskityn tarkastelemaan sitä, että mitä voidaan lähtökohtaisesti tarkoittaa sillä, kun (arkikielessä) sanotaan, että joku ihminen on normaali tai epänormaali. Edellä hieman hahmottelin normaalia yleisellä tasolla ja voimmekin jakaa tämän avulla maailman ilmiöitä ja ihmisten yksittäisiä ominaisuuksia normaaleiksi tai epänormaaleiksi. Esimerkiksi tämän perusteella heterous on normaalia ja homous on epänormaalia. Mutta tarkoittaako se sitä, että homo ei voisi koskaan olla muuten henkilönä normaali, yhteiskuntakelpoinen yksilö? Ei tarkoita. Entä tarkoittaako se sitä, että hetero ei voi koskaan olla henkilönä epänormaali? Ei tarkoita.

Se, mikä aikoinaan vääristi omaa käsitystäni normaalista tai sen puutteesta, oli se, että elin omanlaisessani kuplassa. Kaikki kaverini ja tuttuni olivat epätavallisia ihmisiä ja peräisin erilaisista vaihtoehtopiireistä. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kosketusta ns. normaaleihin ihmisiin ja käsitykseni heistä perustui lähinnä vanhempieni tavismielipiteisiin, jotka olivat silloisen itseni silmissä kouluttamattoman ja mistään mitään tietämättömän ihmisen mielipiteitä. Pidin itseäni hemmetin fiksuna ja hyvänä tyyppinä ja siten parempana kuin "tavikset". Käsitykseni asioista ja ihmisistä muuttuivat, kun sain ensimmäisen työpaikkani lukion jälkeen. Jouduin tuolloin ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa minun oli pakko tehdä yhteistyötä tavisten kanssa, tulla heidän kanssaan toimeen ja yrittää sopeutua heidän joukkoonsa. Koulussa sinun ei ole ikinä aivan täysin pakko tehdä mitään töitä kaikkien kanssa ja voit valikoida kaverisi. Minulle oli töissä shokeeraavaa huomata, että tavikset eivät ole tyhmiä lainkaan. Mainittakoon, että kyseessä oli duunarityö, ei esimerkiksi mikään luova työ. Päinvastoin, taviksilla on oma kiinnostava kokemusmaailmansa, joka on erilainen kuin minun, ja he voivat olla itseään kiinnostavissa asioissa todella lahjakkaita, vaikka nuo kiinnostuksen kohteet olivat usein eri kuin minun. Ensimmäinen työpaikkani aiheuttikin minulle ensimmäisen eksistentiaalisen kriisini: minä en olekaan se hemmetin fiksu ja lahjakas tyyppi, joka luulin olevani. Minä en enää automaagisesti pärjääkään ja minulla on myös vakavia puutteita.

Juurikin sopeutumiskyvyttömyys vaivasi koko tuttavapiiriäni. Piireissäni oli lähinnä sellaisia ihmisiä, joissa oli jotakin epätavallista ja (epätavanomaisten) harrastustensa kautta kuplautuivat omiksi porukoikseen Internetin välityksellä. Näissä piireissä oli esimerkiksi sellaisia ihmisiä, jotka saattoivat olla suosittuja ja hyvin tunnettuja omissa porukoissaan, mutta piirien ulkopuolella, kuten koulussa, täysiä hylkiöitä, jopa pahasti kiusattuja. Työttömyys ja mielenterveysongelmat olivat todella yleisiä. Piirien ihmisille työmaailma kokonaisuudessaan näyttäytyi lähinnä ahdistavana ja heillä oli suuria vaikeuksia tulla toimeen pomojen ja työkavereiden kanssa. Jotkut olivat joskus tehneet jotain töitä, mutta työsuhteet olivat lyhyitä. Jotkut eivät olleet tehneet töitä koskaan. Monella ei ollut piirien ulkopuolelta yhtään kaveria. Sopeutumiskykyisimmät kykenivät tasapainoilemaan työmaailman ja vaihtoehtopiirien välillä. Taviksimmat tyypit häipyivät piireistä tavallisesti jonkin ajan jälkeen kokonaan.

Kaikenlaisissa vaihtoehto- ja alakulttuuriporukoissa lähtevät ideat helposti lentoon ja elämään omaa elämäänsä ja kuplautumisen vuoksi syntyy ns. echo chamber. Minusta näyttääkin siltä, että normaalin vastustaminen kulminoituu nimenomaan alakulttuuriporukoihin. Kaikille muille normaali on ihan päivänselvä asia ja heille sanaan ei liity negatiivista latausta.

Minun mielestäni normaalilla ihmisellä on:

• terve maalaisjärki ja tilannetaju
• terve todellisuudentaju
• kohtuulliset ihmissuhdetaidot
• kohtuullinen sopeutumiskyky
• kohtuullinen mielenterveys, mukaanlukien terve itsetunto
• kohtuullinen toimintakyky

Terve maalaisjärki on sitä, että kykenee tarkastelemaan syy-seuraus -suhteita ja tekemään päätelmiä näiden pohjalta. Tilannetaju on sitä, kun ymmärtää asioiden ja ihmisten todellisen laidan, tilanteeseen liittyvät oleellisuudet sekä tärkeysjärjestyksen ja osaa toimia tämän pohjalta. Terve todellisuudentaju on sitä, että kykenee havainnoimaan todellisuutta sellaisena kuin se on. Kohtuulliset ihmissuhdetaidot tarkoittaa sitä, että ymmärtää sosiaalisen dynamiikan peruslainalaisuudet ja ymmärtää, mikä on järkevää ja mikä ei ja millaisia seurauksia milläkin käytöksellä todennäköisesti on ja kykenee toimimaan tämän ymmärryksen pohjalta. Kohtuullinen sopeutumiskyky on sitä, ettei kangistu tiettyihin kaavoihin, kykenee tarkastelemaan ympäristöä ja mukautumaan sen vaatimuksiin. Kohtuullinen mielenterveys on sitä, ettei kärsi mistään erityisen vakavista ja pitkäkestoisista mielenterveysongelmista, jotka haittaavat ja vaikeuttavat jokapäiväistä elämää. Kohtuullinen toimintakyky on sitä, että omaa edes jotain itsekuria, saa asioita aikaan ja kykenee tekemään myös epämiellyttäviä asioita ja sietämään niitä, sekä tekemään päätöksiä, myös vaikeita ja ikäviä, ja omaa tarvittavan motivaation.

Normaaleille ihmisille on tyypillistä nimenomaan hyvä maalaisjärki, hyvä tilannetaju ja hyvä sopeutumiskyky. Näistä seurauksena heillä on yleensä myös hyvät sosiaaliset taidot. Heillä ei yleensä ole mielenterveysongelmia ja jos jotain on, niin se pysyy heidän hallinnassaan ja he kykenevät normaalisti luomaan ja ylläpitämään ihmissuhteita, käymään töissä yms. He hallitsevat häiriön, häiriö ei hallitse heitä. Jos heille jotain isompaa ilmaantuu, niin se on tavallisesti väliaikaista ja liittyy elämän kriiseihin, kuten avioeroon, läheisen kuolemaan, burn-outiin töissä yms. Heidän mielenterveysongelmansa eivät ole kroonisia tai jatkuvasti taustalla kummittelemassa. Koska normaaleilla ihmisillä on hyvä maalaisjärki ja sopeutumiskyky ovat he tavallisesti jalat tiukasti maassa ja heidän asenteensa ja mielipiteensä tuppaavat olemaan tästä syystä tietyn suuntaisia. He eivät innostu kovin lennokkaista ideoista, sillä pitävät niitä epärealistisina. He myös ottavat vaikutteita toisilta kaltaisiltaan pitkälti kaikessa, kuten esimerkiksi harrastusten suhteen. Olen esimerkiksi kuullut monta kertaa, että henkilö on valinnut tiettyjä harrastuksia siksi, että kaikki muutkin harrastivat niitä ja he eivät koskaan kyseenalaistaneet koko asiaa yhtään mitenkään.

Tässä kohtaa palaan alussa esittämääni huomioon eli normaalius on vain kehys. Joskus raja normaalin ja epänormaalin välillä on veteen piirretty viiva ja ymmärrämme eron vasta, kun joudumme tietyn rajan yli. Me emme voi sanoa, että joku on normaali tai epänormaali, jos hänellä on se ja se piirre tai häneltä puuttuu se ja se piirre. Ihminen voi myös olla epätavanomainen erilaisista syistä, mutta yhä selväjärkinen, olematta varsinaisesti epänormaali. Tunnen ihmisiä, jotka ovat epätavanomaisia tai erilaisia, mutta heillä on tästä huolimatta hyvä maalaisjärki ja jalat tiukasti maassa eli ylläkuvattu normaalin ihmisen määritelmä täyttyy. He ovat usein tietoisia erilaisuudestaan ja tietävät, missä he eroavat muista ihmisistä, mutta tämä ei ole heille suuri ongelma. He ovat ainakin jokseenkin sinut oman erilaisuutensa kanssa ja kykenevät sopeutumaan muiden joukkoon. Normaaleja ihmisiä voisi kuvata yksiselitteisesti tervejärkisinä.

Olen tavannut elämässäni useita ihmisiä, jotka luokittelen epänormaaleiksi. Heillä on tyypillisesti häikkää juuri näissä yllä listaamissani asioissa ja tavallisesti vähintään kahdessa niistä, usein useammassa kuin kahdessa. Tyypillisesti häikkää on tilannetajussa ja sopeutumiskyvyssä. Pahempaan päin mennessä alkaa ilmaantua ongelmia mielenterveydessä, toimintakyvyssä ja ihmissuhdetaidoissa. Pahimmilla tapauksilla on vääristynyt todellisuudentaju, joka sitten vielä ennestään pahentaa kaikkia muita ongelmia. Heillä on hankaluuksia selviytyä jokapäiväisessä elämässä. Jos heillä on mielenterveysongelmia, niin ne ovat usein kroonisia ja haittaavat heidän jokapäiväistä elämäänsä. He eivät hallitse häiriötä, vaan häiriö hallitsee heitä.

Minä itse en ole normaali ihminen. Elämä ei ole kohdellut minua silkkihansikkain ja tästä on jäänyt selvä jälki. Voisin kuvata elämääni sanalla kamppailu ja olen käyttänyt koko nuoren aikuisikäni siihen, kun olen yrittänyt tulla toimivaksi, normaaliksi yksilöksi. Tämä on ollut erittäin haastava ja tuskallinen projekti, joka on minulla yhä kesken. Minulle oli yli 20-vuotiaaksi asti monet elämän perusasiat ihan täyttä hepreaa ja jouduin opettelemaan aikuisiällä kantapään kautta sellaiset asiat, jotka monet muut oppivat luonnostaan jo teineinä. Juuri tämän vuoksi olen pohtinut normaaliutta ja epänormaaliutta todella paljon - selventääkseni asioita itselleni ja ottaakseni selkoa todellisuudesta voidakseni sopeutua siihen.

Olin teininä yksinkertaisesti sekaisin. Olen lapsesta asti tuottanut paljon kuvataiteellista ja kirjallista materiaalia, joihin purin itseäni, ja säästänyt lähes kaiken, joten itsetutkiskelua käydessäni pystyin helposti palaamaan menneisyyteen ja senaikaisiin tunnelmiin. Olin teininä täysin irtaantunut todellisuudesta ja elin täysin omissa maailmoissani. En ymmärtänyt mistään yhtään mitään. Kun ikätoverini viettivät aikaa toistensa kanssa, harrastuksissa, nuorisokerhoissa ja kesätöissä oppien todellisuuden lainalaisuudet ja ihmissuhdetaidot ihan itsestään, olin minä puolestani uppoutunut pohtimaan kaikkea aivan epäoleellista, kuten fantasiaromaanien henkilöhahmoja, pelien hahmostatistiikkoja, mystiikkaa ja okkultismia. Olin omissa sfääreissäni 24/7. Pyörittelin päässäni kaikenlaisia hulluja omia teorioitani maailman synnystä, tuonpuoleisen olemuksesta yms. En ymmärtänyt edes hävetä näitä ja puhuin niistä avoimesti kaikille. Yläasteella terveydenhoitaja passitti minut psykologille, enkä ymmärtänyt yhtään, että miksi. Minulla ei ollut koulussani yhtään kaveria, sillä en voinut sietää ketään luokkakavereitani. Käsitykseni todellisuudesta perustui lähinnä kirjojen ja pelien maailmoihin ja henkilöhahmoihin, ei havaintoihin todellisuudesta. Kun vuosikausia myöhemmin yli 20-vuotiaana vietin aikaa teinien kanssa, niin olin kertakaikkiaan järkyttynyt siitä, että miten fiksuja he olivat. Olin itse samanikäisenä täysi idiootti. Nuo tapaamani teinit olivat minua 10 vuotta henkisesti edellä. Se oli raastavaa. Minulla onkin tapana sanoa, että olen henkisessä kehityksessä 10 vuotta jäljessä, koska 10 vuotta elämästäni imeytyi pimeään kurimukseen.

Tulin tietoiseksi puutteistani ensimmäisen kerran lukion jälkeen mentyäni ensimmäiseen työpaikkaani. Silloin todellisuus iski minua täysillä päin pläsiä ja jouduin hämmennyksiin ja eksyksiin useaksi vuodeksi. Tuolloin ymmärsin, että minussa on jotakin todella, todella pahasti vialla, mutta minulta meni useita vuosia selvittää, että mikä tuo vika on ja miten se korjataan. Onnistuin siinä lopulta ihan omin avuin, mutta se vei lähes kaikki henkiset voimani useaksi vuodeksi, prosessi oli erittäin raskas ja vaati paljon kyyneliä, perseilyä, harhailua ja epäonnistumisia. Jos minun täytyy jotain positiivista itsestäni sanoa, niin se on se, että olen harvinaisen hyvä katsomaan peiliin. Tein vuosikaudet erittäin rankkaa itsetutkistelua, peilasin itseäni muihin ja muita itseeni, analysoin menneisyyttäni, tarkastelin ympäristöä, tein havaintoja ja pyrin tietoisesti kehittymään. Olen tullut valovuosien päähän siitä, mitä joskus olin. Suurin vaikutus kehittymiseeni on ollut työpaikalla ja työelämällä. Tein havaintoja ja analyysejä nimenomaan työelämässä ja pyrin sopeutumaan sinne. Onnistuin, sillä projektin aloitettuani en ole ollut päivääkään työttömänä, vaikka olen saanut potkut kahdesti ja joutunut välillä lähettelemään kymmeniä työhakemuksia. Uusimmassa työpaikassani koejaksolla pomoni antoi minulle palautetta, että minulla on todella hyvä maalaisjärki. Se on minunkaltaiselleni riemuidiootille aivan valtava saavutus.

Olen tavannut todella paljon ihmisiä, joilla on samankaltaisia negatiivisia kokemuksia koulusta ja työelämästä kuin minulla, mutta heiltä puuttuu itsereflektio ja tietty henkinen kypsyys. Heitä on tietyissä piireissä todella paljon. Juuri tällaisille ihmisille kulttuurimarxismi, erityisesti feminismi, on äärimmäisen tuhoisaa. He omaksuvat tiedostamattaan yhteiskunnallisen sortorakenneajattelun ja alkavat nähdä itsensä milloin minkäkin uhreina. Sen sijaan, että tutkisivat itseään ja pohtisivat, että mikä on pielessä ja mitä sille voisi tehdä, he alkavat syyttää jotakuta toista, esimerkiksi yhteiskuntaa, vanhempiaan, opettajiaan, peruskoulunaikaisia luokkatovereitaan yms. Tunsin esimerkiksi sellaisen ihmisen, joka syytti kaikista ongelmistaan vanhempiaan ja pörssikeinottelijoita. Hän oli täysin kyvytön tarkastelemaan ongelmiaan toisesta näkökulmasta ja torjui ehdottomasti ehdotukseni siitä, että hän lakkaisi murehtimasta menneisyyttään ja pohtisi, että mitä hän voisi itse elämässään muuttaa, että asiat lähtisivät menemään parempaan suuntaan tulevaisuudessa. Tämänkaltaisille ihmisille on täysin mahdoton ajatus, että he ottaisivat itse vastuun tulevan elämänsä suunnasta ja lakkaisivat pohtimasta sitä, että kuka sortaa ja syrjii ketäkin ja minkä uhreja he kokevat olevansa nykyisyydessä tai olleensa menneisyydessä.

Normaaliksi ihmiseksi en ole vieläkään tullut ja olen epäileväinen sen suhteen, että tulenko sellaiseksi koskaan. Olen onnistunut eheytymään sellaiseksi, että pärjään, mutta siinä kaikki. Tulen toimeen ihmisten kanssa, mutta en juuri koskaan sopeudu yhdeksi heistä. En ole koskaan vain yksi tavallinen jamppa, vaan ihmiset tekevät minusta välittömästi minut kohdattuaan sen johtopäätöksen, että olen omituinen. Kyseisen ihmisen persoona ratkaisee, että pitääkö hän minua ok:na vai rasittavana. Vaikka yritän olla mahdollisimman normaali, niin olen joka paikassa ulkopuolinen. Jos alan vähääkään puhua ajattelemistani asioista, niin saan heti palautetta, että olen todella erikoinen ja mietin outoja asioita. Tilanteesta ja ihmisestä sitten riippuu, että onko tämä erikoisuus hyvä vai huono asia.

Tietyt piirit ovat täynnä erikoisia ja outoja ihmisiä. He tuntuvat hakeutuvan pääsääntöisesti tiettyjen asioiden luo ja pakkautuen siksi juuri tiettyihin piireihin. Näille piireille on tyypillistä se, että niissä olevat ihmiset rakastavat alleviivata omaa erilaisuuttaan ja he ovat korostuneen tietoisia siitä, miten normaalit ihmiset katsovat heitä kieroon. He eivät usein osaa suhtautua tähän ristiriitaan järkevästi ja se purkautuu henkisenä epäkypsyytenä. Juuri näissä piireissä vihataan koko normaalin käsitettä. Normaalius nähdään jonakin negatiivisena ja epänormaalius positiivisena. Osa vilpittömästi ihmettelee, että miksi ei saa työpaikkaa. Miksi jengi ei halua palkata näin erityistä ja persoonallista ihmistä? Kuka tahansa normaali osaa tähän vastata, että duuniin mennään tekemään työnantajan määrittelemää duunia. Ei enempää eikä vähempää. Siellä pitää sulautua joukkoon, eikä erottua siitä. Esimerkiksi itse sain kantapään kautta oppia, että työnantajia ei voisi vähempää kiinnostaa minun erityislahjakkuuteni asioissa x, y ja z. Luulin yhdessä kohtaa näiden erityislahjakkuuksien olevan etu ja esimerkiksi alleviivasin niitä työhakemuksissa. Sain huomata, että pomoja ei kiinnosta, työkavereita ei kiinnosta ja kaikkia vain vituttaa. Pää kiinni ja tee työsi. Olennaista on vain sellainen lahjakkuus, joka yhdistyy jo olemassaolevaan työkokemukseen ja meriitteihin tehden sinusta erityisen tehokkaan työntekijän.

Kun ensimmäisen kerran elämässäni päätin tietoisesti irtautua friikkiporukoista ja hakeutua tavallisten ihmisten seuraan, niin olin kerta toisensa jälkeen ilahtunut ja helpottunut siitä, miten selväjärkisiä tavalliset ihmiset ovat. Heille ei tarvitse selitellä tai määritellä päivänselviä asioita, sillä he tajuavat ne itsekin ja ne ovat heille selvää pässinlihaa. He ovat myös lähes aina perusheteroita ja elävät tavallisentylsissä jokapäiväisissä heterosuhteissa työssäkäynteineen ja lastenhoitoineen. Huomasin, että nautin sellaisen katselemisesta. Minusta on rentouttavaa nähdä, miten normaaleja ihmiset voivat olla. Kerrankin kaikki on yksinkertaista ja selkeää! Siinä sielu lepää. Jatkakaa samaan malliin. Ymmärrän, miksi koette, etten ole yksi teistä, mutta pyydän, että siedätte minua ja hyväksytte minut joukkoonne, sillä pidän teistä.

Epänormaalina ja erilaisena ihmisenä haluan sanoa, että erilaisuus ei ole hyve, eikä se ole elämässä etu. Se on taakka. Se vaikeuttaa yksilön sopeutumista yhteiskuntaan ja työelämään ja aiheuttaa siten kaikenlaisia ongelmia, joista sosiaaliset ongelmat ja mielenterveysongelmat ovat näkyvimpiä. Ei ole helppoa olla erilainen. Ei myöskään todellakaan kannata hakeutua alakulttuuriporukoihin, sillä siellä tyhmyys tiivistyy ja sieltä saa kaikkia negatiivisia vaikutteita. Itselleni erilaisuus on elämän onnenpyörän rosvosektori, joka on ainoastaan vaikeuttanut asioita, ei koskaan parantanut tai helpottanut niitä. En pysty poistamaan näitä piirteitä itsessäni, sillä en voi muuttua toiseksi ihmiseksi. Voin korkeintaan opetella uuden asenteen ja suhtautumistavan asioihin ja elämään.

Miten itse koet normaaliuden? Miten itse määrittelisit normaalin? Koetko olevasi normaali?

Oletko kävelevä friikkisirkus allekirjoittaneen tapaan? Miten se on vaikuttanut elämääsi?

Tom of Finland on ahterista

Tom of Finland putkahtaa säännöllisin väliajoin mediajulkisuuteen ja puheenaiheeksi jonakin homoyhteisön sankarina ja homojen oikeuksien edistäjänä. Vuonna 2014 julkaistiin Tom of Finland -postimerkit ja myös Tom of Finland -patsaasta on käyty vääntöä. Nyt uutuutena on Tom of Finland -elokuva, joka on myös osa Suomi100 -juhlavuotta.

Touko Laaksonen (1920-1991), taiteilijanimeltään Tom of Finland, oli suomalainen taiteilija, joka nousi kansainväliseen julkisuuteen toisen maailmansodan jälkeen homoeroottisilla piirroksillaan. Laaksonen on tunnettu nahkaan pukeutuvista koppalakkisista viiksekkäistä miehistä, joiden vartalossa on epärealistiset mittasuhteet.

Otsikko kertoo minun mielipiteeni hänestä. En ole ikinä pitänyt hänen tuotannostaan, enkä ole ikinä ymmärtänyt hänen ikonista asemaansa homoyhteisössä. Joo, jätkä osas piirtää. Joo, hän tuli tunnetuksi aikakautena, jolloin homot olivat erittäin tiukasti maan alla ja tuohon aikaan vastaavat piirrokset olivat ennenkuulumatonta. Mutta totuus on, että Tom of Finlandin tuotanto on puhdasta pornoa, erittäin härskiä fetisististä sellaista. Tom of Finlandin kuvaaminen "homoeroottiseksi taiteeksi" on harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on nimenomaan pornografia, eikä esimerkiksi pin up-tyylinen taide. Tom of Finland on runkkumateriaalia samassa mielessä kuin kaikki muukin porno on. Katso itse (VAROITUS! Älä avaa linkkiä töissä).

Tompan vaikutus homojen oikeuksiin on tasan nolla. Hän on korkeintaan luonut homopornoon ns. nahkahomo -genren ja vaikuttanut homopornon popularisoitumiseen (homoyhteisön sisällä). Tomppa on äärimmäisen huono homouden esikuva. Jätkä oli perverssi ja hänen tuotantonsa on härskiä fetissipornoa, ei homojen jokapäiväisen elämän kuvausta.

Haluavatko homot ihan väkisin leimaantua irstaiksi sioiksi valtaväestön silmissä? Ihan väkisinkö on nostettava homoyhteisön esikuviksi Tompan kaltaisia tyyppejä? Tämä ei todellakaan auta valtaväestöä näkemään homoja ihan tavallisina ihmisinä. Jokainen heteropornoa koskaan katsonut tietää, että kyseessä ei todellakaan ole heterouden tai heterosuhteiden realistinen kuvaus. Kyseessä on pimeät fantasiat ja runkkumateriaali. Kukaan hetero ei ikinä nostaisi heterouden ikoneiksi pornoa tai pornon tekijöitä. Järkikin jo sanoo, että miksi ei. Mihin se järki katoaa homouden kohdalla?

Olen jo kritisoinut Gay Pridea aiemmin. Gay Pride nykyisessä muodossa on pelkkä pervoshow, missä näkyy aivan käsittämätöntä hiihtäjää käsittämättömissä vetimissä. Katsomani videot kaikkialta maailmasta osoittavat, että meininki on Gay Prideissa samanlaista koko maailmassa. Joo, siellä on valtaosa kävijöistä normaaleissa kuteissa, kuten minua kritisoineet huomauttivat, mutta seassa on ihan ihme fetissiviritelmiä ja puolialastomia ihmisiä, joiden läsnäoloa kukaan ei kritisoi tai rajoita ja joista kukaan ei irtisanoudu. Prideilla on myös avoimesti myynnissä kaikenlaisia välineitä, joita myydään tavallisesti aikuisten lelukaupoissa. Kaikenlaiset pervoilijat nauttivat Pride-kävijöiden hiljaista hyväksyntää. Miten omien fetissien julkituominen ja puolialasti kulkeminen edistää homojen ihmisoikeuksia? Mitä tekemistä näillä on keskenään? Gay Prideja kutsutaan nimenomaan ihmisoikeustapahtumiksi, kokoperheen sellaisiksi.

Meininkiä Gay Pride -kulkueessa (teksti ei ole minun lisäämäni).

Auta armias, jos kehtaat kritisida Tomppaa tai Gay Pridea. Selittelijöiden armeijat heräävät välittömästi ja leimaavat sinut samantien homofoobikoksi, homojen ihmisoikeuksien vastustajaksi ja siveyspoliisiksi. Sanon uudestaan: Gay Pride on uskomattoman huono tapa tuoda esille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksia. Tom of Finland on uskomattoman huono homoikoni. Kumpikin näistä lähinnä leimaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt irstaiksi friikeiksi.

Minä kuulun itse sekä seksuaali- että sukupuolivähemmistöön. En myöskään ole siveyden sipuli. Minä katson pornoa, vieläpä hemmetin outoa sellaista, ja seuraan netissä useita Tomppaan verrattavia taiteilijoita, jotka piirtävät pornoa. Minulla ei ole mitään pervoilua tai fetissejä vastaan. Mutta mitä tulee LGBT-ihmisten toimintaan, niin hommassa on todella paljon pielessä. Jos haluatte pitää pervokarnevaalin tai pervoshown, niin siitä vaan. Katsokaa pornoa, piirtäkää pornoa, ihan sama, ketään ei kiinnosta. Mutta pervoshown paikka ei ole kokoperheen ihmisoikeustapahtumassa. Pitäkää homoporno erossa homojen ihmisoikeuksista. Toimintanne tekee LGBT-ihmisille pelkkää hallaa. Valtaväestö on ihan oikeasti kurkkuaan myöten täynnä teitä ja pornoilujanne ja moni ei halua olla teidän kanssanne missään tekemisissä. Syynä ei ole mikään hämärä yhteiskunnan homoviha, vaan yksinkertaisesti se, että ensin käyttäydytte kuin idiootit ja sitten itkette, kun joku paheksuu. Oletteko tyytyväisiä? Jos haluaa järjestää pervokarnevaalit kaupungin keskustassa keskellä kirkasta päivää, niin pitää varautua kärsimään seuraukset. Sama pätee Tompan kritiikittömään hehkuttamiseen.

Seksi ja fetissit ovat yksityisasia. Ketään ei kiinnosta, että mitä puuhailet makuuhuoneessasi ja kenen kanssa, kunhan yksikään osapuoli ei ole lapsi, eläin tai mukana vastoin tahtoaan. Mutta ihmiset eivät halua, että tuot makuuhuoneesi sisällön julkiselle paikalle kaikkien nähtäväksi. Se koskee kaikkia ihmisiä ihan seksuaalisesta suuntautumisesta ja sukupuolesta riippumatta. Tämä tuntuu olevan LGBT-yhteisölle mahdoton asia ymmärtää.

Myös Tom of Finland kuuluu sinne makuuhuoneeseen. Ei sen ulkopuolelle.

Hämmentävät biseksuaalit

//EDIT 21.2.2025: Kieliasua muokattu.

Olen ollut vuosien varrella huomaavinani, että ihmisten on todella usein vaikea ymmärtää biseksuaalisuutta. Junteinkin perushetero ymmärtää, mitä homous tai lesbous on, mutta he eivät usein noteeraa biseksuaalisuutta yhtään mitenkään, eivät välttämättä edes tiedä sen olemassaolosta, ja kun heille mainitsee siitä, niin he pyörittelevät silmiään tai toteavat mitä v....a. Myös yhteiskunnallisessa keskustelussa biseksuaaleista ei yleensä puhuta puolella sanallakaan ja myös biseksuaalit itse ovat asioistaan hipihiljaa.

Iso osa kaikista tutuistani viimeisten noin 11 vuoden ajalta ovat olleet biseksuaaleja. Aion nyt tässä kirjotuksessa vähän kertoa biseksuaalien tunnelmia ja valottaa sitä, että millaista biseksuaalisuus on.

Biseksuaalisuus tarkoittaa seksuaalisen ja/tai romanttisen kiinnostuksen kohdistumista molempiin sukupuoliin. Siinä missä hetero on kiinnostunut vain vastakkaisesta sukupuolesta ja homo tai lesbo vain omasta sukupuolestaan, niin biseksuaali on kiinnostunut sekä vastakkaisesta että omasta sukupuolestaan.

Biseksuaalisuus on parhaimmillaan rikkautta, valinnanvaraa ja sopeutumiskykyä. Pahimmillaan se on eräänlainen seksuaalinen limbo. Et ole hetero, mutta etpä ole homokaan. Et oikein kuulu perusheteroiden joukkoon, mutta etpä kuulu homoyhteisöönkään. Jotkut homot ja lesbot eivät voi sietää biseksuaaleja, sillä pitävät heitä petollisina ja oikukkaina. Eräs lesbonainen kertoi minulle kerran, ettei halua enää koskaan seurustella bi-naisten kanssa, sillä he jättävät hänet joka ikinen kerta miehen takia. Bi-nainen oli särkenyt hänen sydämensä useammin kuin kerran ja hänen vaatimuksensa oli, että hänen tulevien kumppaniensa täytyy olla täys-lesboja. Tässä kaksi videota eräältä yhdysvaltalaiselta homomieheltä. Näissä hän puhuu biseksuaaleista ja siitä, että miksi bisset ovat usein rasittavia. Olen kuullut useita kertoja, että jotkut biseksuaalit käyttävät homobaareja ja homobileitä vain kokeilunhalusta eli homosuhteet ovat heille vain kokeilua, eivät vakavaa pariutumista. Tämä loukkaa homoja ja lesboja. "Bi-curious" -termiä eli bi-utelias käytetään sellaisista ihmisistä, jotka ovat käytännössä heteroita, mutta ovat kiinnostuneet omasta sukupuolestaan ajatuksen tasolla ja heitä kiinnostaa ainakin kokeilla oman sukupuolensa edustajaa. Aiemmin mainittu lesbonainen pohdiskeli, että tarkoittaako biseksuaalisuus sitä, että voi harrastaa seksiä oman sukupuolen edustajan kanssa, mutta ei halua seurustella. Vastauksena voin todeta, että riippuu biseksuaalista. Heidän preferenssinsä voivat vaihdella todella paljon.

Biseksuaalisuus voi olla vaikeaa, etenkin nuorille ihmisille. Nuorille biseksuaaleille on hyvin tyypillistä identiteettipallohukkaisuus, sillä heidän on hyvin vaikeaa ottaa selkoa siitä, että ovatko he homoja vai heteroita ja mistä he oikeastaan tykkäävät tai eivät tykkää. Kannattaisiko olla miehen vai naisen kanssa, kannattaisiko hakeutua hetero- vai homoporukoihin jne. Jos tähän vielä sotkeentuu sukupuoli-identiteettiongelmat, niin lopputuloksena voi olla pitkään jatkuva hämmennys, joka voi johtaa mielenterveysongelmiin. Vastaavasti hämmennys omasta seksuaalisuudesta voi ennestään pahentaa jo olemassaolevia mielenterveysongelmia. Tämä ei ole väite, että kaikki biseksuaalit ovat pallohukkaisia tai mielenterveysongelmaisia. Eivät ole. Tämä ilmiö on kuitenkin toistunut piireissäni aivan jatkuvasti.

Useimmat biseksuaalit eivät ole kiinnostuneet sukupuolista tasaveroisesti, vaan he ovat kiinnostuneet miehistä ja naisista eri tavalla. Biseksuaaleille erilaiset "preferenssit" ovat tyypillisiä eli he preferoivat jompaakumpaa sukupuolta ja tietynlaisia suhteita, vaikka eivät kiellä kiinnostustaan myös toisenlaisiin suhteisiin. Esimerkiksi eräs bi-nainen kertoi minulle, että hän preferoi miehiä ja miehen kanssa hän on alistuva, mutta naisen kanssa hän on dominoiva. Eli hänen suhteensa miehen kanssa on erilainen kuin hänen suhteensa naisen kanssa. Juuri selonteko omista preferensseistään ja omasta roolista voi olla biseksuaaleille hyvin vaikeaa. Nuorille biseksuaaleille onkin tyypillistä "heterokaudet" ja "homokaudet" eli välillä heistä tuntuu, että vain vastakkainen sukupuoli kiinnostaa ja välillä vain oma sukupuoli kiinnostaa. Homokaudellaan he saattavat liikkua lähinnä homopiireissä. Naisilla esiintyy ns. lesbofeministikautta, jolloin julistaudutaan lesboiksi, digataan feminismiä ja vihataan miehiä. Myös pettymykset jompaan kumpaan sukupuoleen voi aiheuttaa kauden vaihtumisen. Iän myötä biseksuaalit sitten usein asettuvat johonkin. Olen esimerkiksi nähnyt, miten homo- tai lesbopiireissä pyörivä henkilö yhtäkkiä löytää vastakkaisen sukupuolen yksilön, johon rakastuu ja päätyy naimisiin asti. Pian heillä onkin jo lapsi. Olen aika varma, että välillä mediassa olleet heteroituneet homot ovat juurikin näitä hämmentyneitä biseksuaaleja, jotka ovat harrastaneet lähinnä homo-/lesbosuhteita joko pettymysten tai ujouden takia, mutta yhtäkkiä löytäneetkin vastakkaisen sukupuolen yksilön, jonka kanssa klikkaa. Homma tosin toimii myös toiseen suuntaan. Tunnen erään miehen, jolla oli nuoruudessaan lähes yksinomaan suhteita naisten kanssa, kunnes hän vakiintui suhteeseen toisen miehen kanssa. Uskoisin, että biseksuaaleista ei käydä kauheasti keskustelua juuri siksi, että he niin usein sulautuvat ja samaistuvat joko homo- tai heteroporukoihin, mutta mitään erillistä bi-yhteisöä on oikein ole olemassa.

Oletko itse biseksuaali? Millaisia kokemuksia, preferenssejä, havaintoja ym. sinulla on?

Kiitokset kaikille kommentoijille

Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat blogissani kommentoineet. Mielestäni tämän koko blogin paras osuus on kommentit, sillä monet kommentoijat ovat rutkasti syventäneet itse päätekstiä tullessaan kertomaan omia tarinoitaan ja kokemuksiaan, omia huomioitaan ja löytämäänsä tutkimustietoa. Suosittelenkin kaikkia lukijoita lukemaan myös kommentit.

Ja kuten aina ennenkin, tervetulleita ovat myös ne, jotka ovat kanssani eri mieltä. Olen elämässä huomannut sen, että jos liiaksi pohtii asioita oman päänsä sisällä tai samanhenkisten kanssa, niin helposti ajatukset alkavat kiertää kehää ja saattaa menettää kyvyn nähdä metsä puilta. Ulkopuoliset tuovat uusia tuulahduksia sekä myös reality checkejä. En myöskään usko, että osaan aina olla ymmärrettävä tai johdonmukainen. Ihan hyvä vaan, jos joku tulee osoittamaan puutteitani. Kehittää minua itseänikin ja kykyäni tuoda ajatukseni esille muiden ymmärrettävään muotoon.

Ja kuten aina, tämä blogi on sensuroinnista ja loukkaantumisesta vapaa alue. Täällä ei hiljennetä ketään siitä syystä, että puhuu epämiellyttäviä asioita. Sinun vaan täytyy kyetä perustelemaan kantasi asiallisesti. Vain törkyturvat lentävät pellolle. Törkyturpaisuutta on esimerkiksi kova kiroilu, henkilökohtaisuuksiin menevä haukkuminen, toisen kuoleman toivominen yms.

Tervetuloa kommentoimaan jatkossakin.

Transsukupuolisuus ja konservatiivisuus eivät sulje toinen toistaan pois

Minulle on sanottu useita kertoja, että ammun itseäni jalkaan olemalla yhtä aikaa konservatiivi ja transsukupuolinen. Minä vain vahingoitan itseäni vastustamalla transaktivisteja. Ihmisten mielissä transsukupuolisuus ja konservatiivisuus ovat toisensa poissulkevia asioita.

Tällainen ajattelu näyttäisi olevan todella yleistä, mutta minusta se on mustavalkoinen. Ensinnäkin arvokonservatiivisuus ei ole sama asia kuin kristilliskonservatiivisuus tai patavanhoillisuus. Patavanhoillisuus ja perinteisiä arvoja vastustava sukupuolikäsitteen murskaamiseen tähtäävä queer-hömpsöttely ovat janan vastakkaiset ääripäät. Näiden väliin jää valtava harmaa alue. Minä uskon, että on löydettävissä kultainen keskitie ja kirjoitukseni tähtäävät juuri tähän.

Olen käsitellyt omaa konservatiivisuuttani esimerkiksi kirjoituksessa Miksi olen konservatiivi ja hieman valottanut tässä kirjoituksessa sitä prosessia, jonka kautta muovauduin nykyisenlaiseksi. En siis ole aina ollut konservatiivi, vaan minulla on perinteitä ja heteronormatiivisuutta vastustava tausta. Minulle konservatiivisuus on ennen kaikkea biologisen todellisuuden tunnustamista. Kokemukseni ja havaintoni osoittavat, että ihmisellä on samanlainen lajityypillinen biologia kuin kaikilla muillakin eliölajeilla ja me olemme tuon biologian vankeja, vaikka emme usein ole siitä tietoisia. Kulttuuri ja siihen liittyvät ilmiöt, kuten sukupuoliroolit, eivät ole syntyneet sattumalta, vaan niillä on pohja biologiassa. Me emme voi paeta biologiaa tai tehdä sitä olemattomaksi. Esimerkiksi käsitykseni siitä, että sukupuolia on kaksi ja sukupuoltaan ei voi oikeasti vaihtaa, on konservatiiviseksi luettava käsitys. Miten on siis mahdollista, että olen tästä huolimatta transsukupuolinen? Koska minulla on silmät päässä. Ei ole olemassa muita sukupuolia kuin mies ja nainen. Sen voi osoittaa todeksi vain katsomalla ympärilleen. Transsukupuolisuus on psyykkinen sairaus, jossa henkilö kokee voimakkaasti olevansa toista sukupuolta kuin mitä fyysisesti edustaa. Minulla on tämä sairaus. Mutta kokemus ei tee sitä biologista, fyysistä sukupuolta olemattomaksi. Minä olen nainen ja minulla ei ole pienintäkään vaikeutta myöntää sitä sinulle. Siitä ei päästä yli eikä ympäri, että minä olen nainen. Vastaavasti taas konservatiivisuuteni ei estä minua ymmärtämästä tai hyväksymästä, että poikkeusyksilöitä ja anomalioita esiintyy. Sillä juuri se minä olen, poikkeusyksilö. Se, että minä olen poikkeusyksilö, ei tarkoita sitä, että minusta koko muun yhteiskunnan pitäisi sopeutua minuun ja sukupuoliseen poikkeavuuteeni. Ei koko yhteiskuntaa ole mitenkään mielekästä sukupuolineutraalistaa siksi, että jotkut harvat yksilöt ovat poikkeavia. Lisäksi haluan tähdentää, että jonkun tosiasian tunnustaminen ei ole itsessään kannanotto yhtään mihinkään. "Sukupuolia on vain kaksi" ei ole kannanotto transsukupuolisuutta vastaan eikä se itsessään kiellä esimerkiksi intersukupuolisuuden tai vaikeaselkoisen sukupuoli-identiteetin olemassaoloa. "Sukupuolia on vain kaksi" on vain toteamus, joka perustuu todellisuudesta tehtyyn havaintoon.

Mutta se, että minä olen nainen, ei ole koko totuus. Olen biologisesti nainen, mutta olen sosiaalisesti mies. Sukupuolenvaihdoshoidot ovat tehneet minusta niin miehen näköisen, että ympäristö pitää minua miehenä ja kohtelee minua miehenä. En esimerkiksi voi mennä naisten pukukoppiin, sillä näytän mieheltä. Minun on myös turha vedota siihen, että minun täytyy päästä naisten pukukoppiin, koska olen "oikeasti nainen". Ei se auta, sillä näytän mieheltä. Kun yritän selittää ihmisille sukupuolijuttujani, niin he pitävät minua joka ikinen kerta naiseksi haluavana biologisena miehenä. Kun selitän, että ei kun se on juuri päinvastoin, niin he hämmentyvät kertakaikkiaan. Olen vääntänyt sukupuolen sosiaalisesta ulottuvuudesta rautalangasta täällä.

Sukupuolella on useita ulottuvuuksia: biologinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja filosofinen. Nykykeskustelussa on se erittäin paha vika, että nämä sukupuolen eri ulottuvuudet menevät ihmisiltä pahasti sekaisin, he eivät ymmärrä niitä, eivätkä he ymmärrä, että mihin yksi loppuu ja mistä toinen alkaa. Täten koko sukupuolikeskustelu on epämääräistä ja poukkoilevaa.

Konservatiivisuuteen kallellaan olevat ihmiset usein takertuvat biologiaan, eivätkä he lainkaan ymmärrä muita sukupuolen ulottuvuuksia tai että mikä merkitys niillä on. He esimerkiksi saattavat jankuttaa, että "sinä olet nainen, etkä muuksi muutu" ja keskustelu ei tästä etene. Juu niin olen, mutta se ei ole koko totuus, kuten yllä osoitin. Queer-porukka taas takertuu filosofiaan ja vetää koko sukupuolen käsitteen sellaisiin sfääreihin, ettei missään ole enää järkeä, ja vääntelee ja kääntelee sen niin solmuun, ettei kukaan enää ymmärrä mistään mitään. Käytän heihin seuraavaa paskatestiä: Jos sukupuoli on vain sosiaalinen kontruktio ja ihmisen keksintö, niin mistä vauvat tulevat? Eli sukupuoli ei ole vain sosiaalinen konstruktio, vaan se on biologiaa. Vaikka sukupuolella on muitakin ulottuvuuksia kuin biologia, niin sukupuolen perustavanlaatuista biologista luonnetta ei voida kieltää.

Itse vierastan liiallista filosofointia. Keskityn trans- ja sukupuoliaiheessa käytännönläheisiin asioihin, kuten siihen, että mitä konkreettisia havaintoja voimme tehdä, mikä on oleellista, mikä toimii ja ei toimi jne. Sukupuolen olemus ja sukupuoli-identiteetti ovat sellaisia aiheita, joista voidaan filosofoida hamaan maailmanloppuun saakka. Mutta ei teorioiden pyörittely auta ketään. Fakta on se, että maailmassa on ihmisiä, jotka kokevat sukupuoliristiriitaa ja kehodysforiaa, joka pahimmassa tapauksessa lamaannuttaa heidät ja ajaa heidät itsetuhoisiksi. Miten he yleensä kuvailevat tätä tilaa? Miten he yleensä selviävät tämän tilan kanssa? Mitä voimme tehdä heidän auttamisekseen? Mitä voimme saada selville kehodysforiasta tarkastelemalla näitä ihmisiä? Mitä voimme saada selville tämän tilan synnystä ja hoidosta? Ja niin edelleen. Olen jättänyt korkealentoiset filosofoinnit ja teoretisoinnit suosiolla muille ja keskittynyt kaikenlaiseen välittömään tietoon.

Sellainen henkilö, joka sanoo, että konservatiivisuus ja transsukupuolisuus ovat toisensa poissulkevia asioita, ei taida ymmärtää, mitä konservatiivisuus nykymuodossa on tai mitä se voi olla. Konservatiivisuus ei ole kiveenkirjoitettu juttu kuten ei ole vapaamielisyyskään. Nämä vaihtelevat historian saatossa ja maasta toiseen. Konservatiivisuus nykyään ei ole sama asia kuin mitä se oli 100 tai 50 vuotta sitten. Samoin sadan tai 50 vuoden takainen vapaamielinen ei ole samanlainen kuin nykyinen vapaamielinen. Pakkaa myös sekoittaa se, että moni ei osaa kuvitella konservatiivia muuksi kuin kristilliskonservatiiviksi. Kristilliskonservatiivi perustelee näkemyksiään uskonnolla. Jokin asia on niinkuin se on, koska Jumala on niin säätänyt jne. ja ihmisellä ei ole lupa tästä poiketa. Tämä on vain yksi konservatiivisuuden muoto ja lähes kaikki tuntemani/tietämäni konservatiivit ovat ateisteja tai ainakin ei-uskonnollisia. Kuten totesin yllä, nykykonservatiivisuus on ennen kaikkea biologisten tosiasioiden olemassaolon tunnustamista.

Minä en ammu itseäni jalkaan tunnustamalla biologisten tosiasioiden olemassaolon.

Lapsen sukupuolidysforia ei välttämättä ole merkki yhtään mistään

Olen viime viikkoina tutustunut pieleenmenneisiin transtapauksiin ja transsukupuolisuuden kritiikkiin. Edellisessä postauksessani käsittelin ihmisiä, jotka vaihtoivat sukupuolensa tai aloittivat vaihdoksen, mutta halusivat vaihtaa myöhemmin takaisin. Toinen kiintoisa ryhmä on ne ihmiset, jotka kokivat lapsena ja/tai nuorena sukupuolidysforiaa, mutta eivät koskaan ryhtyneet sukupuolenvaihdokseen. He saattoivat jopa kasvaa kokonaan sukupuolidysforiasta ulos. Tällaiset ihmiset eivät luonnollisesti näy myöskään missään tilastoissa.

Tällaisia ihmisiä on paljon. Olen itsekin tuntenut useita tapauksia henkilökohtaisesti ja minusta näyttää siltä, että jokaikinen ihminen, joka on ollut sellaisissa piireissä, joissa LGBT-porukkaa on paljon, tuntee tällaisia tapauksia useita myöskin. Tietyissä piireissä on todella paljon porukkaa, jotka ovat jossain kohtaa kyseenalaistaneet sukupuoli-identiteettinsä ja/tai syntymäsukupuolensa roolin ja kokeneet jonkinasteista yhteenkuulumattomuutta biologisen sukupuolensa edustajien kanssa. Usein he myös kokevat jonkintasoista ahdistusta fyysisistä sukupuoliominaisuuksistaan. Naisilla rintojen vihaaminen on yleistä. Nämä ihmiset saattavat kuitenkin kasvaa normaaleiksi heteronaisiksi ja -miehiksi, mennä vastakkaisen sukupuolen yksilön kanssa naimisiin, saada lapsia ja olla onnellinen niin. Tutkimusten mukaan 80% Yhdysvalloissa transtutkimuksissa olleista lapsista ja nuorista lakkaa olemasta dysforisia aikuisina. Ja tässä luvussa on mukana ainoastaan tutkimuksissa olleet. Todellinen luku on varmasti paljon lähempänä sataa prosenttia.

Se, että lapsi tai nuori kokee sukupuolidysforiaa ja halua olla vastakkaisen sukupuolen yksilö, ei välttämätä tarkoita yhtään mitään. Se, että henkilö kokee lapsena hämmennystä sukupuolestaan ei tarkoita, että kyseinen henkilö on transsukupuolinen. Tällä hetkellä maailmalla on iso juttu ns. translapset (transkids), mikä tarkoittaa sukupuolidysforiaa kokevia lapsia ja sukupuolenvaihdoshoitojen antamista lapsille. Erityisesti Yhdysvalloissa on alkanut levitä murrosiän estävien lääkkeiden antaminen lapsille (puberty blockers), jotta he eivät kehittyisi syntymäsukupuolensa yksilöksi. Tällaiset tapaukset aloittavat estolääkityksen esiteini-iässä eli ennen 14 vuoden ikää ja siirtyvät käyttämään hormonivalmisteita 15-16 -vuotiaina. Eli heidän normaali murrosikänsä estetään keinotekoisesti ja jo teini-iässä he siirtyvät käyttämään vastakkaisen sukupuolen hormoneja (tytöt testosteronia ja pojat estrogeeniä). Ensimmäiseen leikkaukseen he saattavat mennä jo 16-17 -vuotiaina. Tapauksia on myös Britanniassa ja homma leviää ympäri läntistä maailmaa tällä hetkellä. Se on tullut myös Suomeen, mihin palaan kohta. Homma leviää juuri Yhdysvalloissa siitä syystä, että siellä terveydenhoitosysteemi on erilainen ja transaktivistit ovat siellä saaneet pitkälti purettua ns. portinvartioinnin (gatekeeping) eli siellä henkilön ei tarvitse sukupuolenvaihdoshoitoja saadakseen osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa ja muualla Euroopassa. Kaiken tämän mahdollistaa erityisesti transaktivistien harjoittama mittava yhteiskunnallinen aivopesu siitä, että transsukupuoliseksi synnytään ja henkilön transidentiteetin kieltäminen on sortoa, suvaitsemattomuutta ja väkivaltaa. Olen lukenut paljon yhdysvaltalaisten vanhempien kertomuksia siitä, miten heidän oli uskomattoman vaikeaa löytää lapselleen terapeutti, joka suhtautuisi transagendaan kriittisesti. Useat terapeutit lähtevät täysin sokeasti tukemaan jopa pienten lasten ja varhaisteinien transidentiteettiä ja ohjaavat sukupuolensa kanssa kipuilevan ihmistaimen suoraan transsukupuolisten tukiryhmiin tai murrosiän estolääkitystä myöntäville lääkäreille. Tässä linkkejä videoihin, joissa on ns. translapsia:
Jenkkiläisiä translapsia
Lisää jenkkiläisiä translapsia
Translasten leiri
Brittiläisiä translapsia

Sain aikaisemman postaukseni kommenteissa linkkivinkin erään suomalaisen äidin blogiin. Kyseisellä äidillä on ns. transsukupuolinen lapsi (sanon "ns", sillä lapselta ei voida luotettavasti diagnosoida transsukupuolisuutta) ja hän bloggaa arkielämästä tällaisen lapsen kanssa. Luin koko blogin läpi alusta loppuun. Lapsi on ekaluokkalainen biologinen poika, joka elää tyttönä. Äiti tukee pojan tyttöilyä täysin sokeasti ja taistelee terveydenhoidon ammattilaisten kanssa pojan transsukupuolisuudesta. Homma on mennyt niin pitkälle, että poika käy koulussa tytöksi pukeutuneena, käyttää tytön nimeä ja jopa koulutodistukset kirjoitetaan tällä nimellä (se ei ole pojan virallinen nimi) ja äiti selittelee pitkin kyliä toisille lapsille ja aikuisillekin, että joillekin tytöille kasvaa vahingossa penis, mutta "se on ihan pikkujuttu, ei haittaa mitään ja sen voi korjata myöhemmin". Poika on vapautettu koulun uimatunneilta ja pojan todellinen sukupuoli salataan kaikilta.

Tässä on oppikirjaesimerkki transaktivistien aivopesusta ja että mihin se voi reaalimaailmassa johtaa. Tässä ei ole järjen, todellisuudentajun ja maalaisjärjen hiventäkään ja lisäksi pojan äiti oikeasti leikkii tulella. Lapsen transidentiteetin tukeminen voi olla vaarallista. Maailma on täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka lakkasivat olemasta dysforisia aikuisina ja edellisessä postauksessani käsittelin ihmisiä, jotka halusivat vaihtaa takaisin syntymäsukupuoleensa. Mutta sukupuolenvaihdoshoidot ovat peruuttamattomia. Et saa koskaan takaisin jotakin sellaista, joka on kerran leikattu irti. Myös hormonihoito tekee pysyvää jälkeä. Tässä on video, jolla puhuu sukupuolenvaihdoksen keskeyttänyt biologinen nainen. Vaikka hän keskeytti on hän aivan miehen näköinen. Lapsi tai nuori ei omaa riittävää harkintakykyä ja elämänkokemusta pystyäkseen päättämään sukupuolenvaihdoksesta. Se on päätös, jonka kykenee tekemään ainoastaan aikuinen. On hullua, että tässä maailmassa täytyy olla aikuinen voidakseen ottaa tatuoinnin tai juodakseen alkoholia ja kaikille on päivänselvää, että miksi näin on, mutta jostakin ihmeen syystä sukupuolenvaihdos pitäisi voida tehdä jo lapsena. On normaalia, että ihmiset tekevät pentuina kaikkea hullua ja typerää, mitä katuvat tai häpeävät aikuisina. On normaalia kokea epävarmuutta ja hämmennystä. Se kuuluu nuoruuteen ja kasvuun. Lapsen tai nuoren ei pidä koskaan antaa tehdä peruuttamattomia muutoksia kehoonsa. Sitä paitsi, minkälaista tuhoa tekee lapsen psyykelle se, että hän elää salattua elämää ja joutuu piilottelemaan todellista kehoaan ja minäänsä? Vapauttaminen uimatunneilta on kuin tunne, että omassa itsessä on jotain peruuttamattomasti vialla ja väärin. Miten lapsi voi koskaan tietää, ettei kykene olemaan syntymäsukupuolensa yksilö, jos ei koskaan saa edes mahdollisuutta olla kyseisen sukupuolen yksilö? Miten hän voi tietää, ettei kykene elämään kehossaan, jos ei saa mahdollisuutta kokeilla ja tutkia, mihin kaikkeen hänen kehonsa pystyy ja miltä se kaikki tuntuu? Miten kenenkään aikuisen mielestä voi olla hyvä idea laittaa lapsi kouluun väärällä nimellä ja salata hänen todellinen sukupuolensa kaikilta? Miten kenenkään aikuisen mielestä voi olla hyvä idea sanoa pojalleen, että sinäkin voit mennä miehen kanssa naimisiin ja tulla äidiksi niinkuin kaikki tytöt, ja pisteeksi iin päälle selitellä pojalle itselleen ja toisille lapsille, että joillekin tytöille kasvaa vahingossa penis ja joillekin pojille vagina? Tällainen jos mikään on omiaan aiheuttamaan lapsille eeppistä hämmennystä. Suomalainen äiti kirjoittaa blogissaan, miten hänen tyttärensä (toinen, biologinen tyttö) oli yksi päivä myrtsillä tuulella ja kun äiti kysyi, mikä hätänä, niin tyttö vastasi, että hänkin haluaisi olla tyttö. Tyttö oli verrannut itseään veljeensä, jonka tyttöyttä äiti vakuuttelee kaikille. Kaikki lapset ovat vaarassa, myös terveet. Juuri tässä kyseisessä tapauksessa on myös erittäin merkittävää se, että tyttöilevä poika ei ole äitinsä biologinen lapsi. Kyseessä on huostaanotettu lapsi, joka on sijoitettu tähän perheeseen. Emme tiedä, miksi poika on huostaanotettu ja millaisista oloista, mutta tässä kohtaa pitäisi kaikilla hälytyskellot soida. Erityisesti sen varjolla, mitä sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet traumoista. Lue siitä lisää edellisestä postauksestani.

Kun tälle äidille vinkattiin blogistani ja kritiikistäni, niin hänen reaktionsa oli se, että minä olen vain kateellinen ja minulla on todella paha olla, enkä tiedä lasten kasvatuksesta mitään.

Noniin. Minun mahdollinen paha oloni tai kateellisuuteni tai kasvatustietämykseni tai sen puute on täysin irrelevanttia. Se, mitä tuo äiti tekee, on järjenvastaista ja hänen selittelynsä pojan tyttöydestä ovat todellisuudenvastaisia. Minä olen blogissani esitellyt tutkimustuloksia ja esimerkkitapauksia. Niiden olemassaolo ei liity minun hyvään tai pahaan olooni mitenkään. Olen myös osoittanut, että leikkaukset eivät ole pikkujuttu, kehonmuokkaus ei ole helppoa ja siihen liittyy todella vakavia riskejä. Eihän kukaan vanhempi voi haluta lapselleen tällaista? Minä olen huolissani siitä, että jotkut aikuiset ovat menettäneet suhteellisuudentajunsa (lue: järkensä) ja kokevat, että on ok riskeerata lapsen mielenterveys ja tulevaisuus jonkun agendan vuoksi. On huolestuttavaa, että jotkut aikuiset eivät näe ongelmaa siinä, että lapsia voidaan uhrata tällä tavalla. On huolestuttavaa, että he täysin sulkevat silmänsä kaikilta todisteilta. On fakta, että lapsen tai nuoren sukupuolidysforia valtaosassa tapauksista katoaa aikuisikään mennessä. On fakta, että on olemassa ihmisiä, jotka kävivät läpi sukupuolenvaihdoksen ja halusivat vaihtaa takaisin. On fakta, että on olemassa ihmisiä, jotka katuivat sukupuolenvaihdostaan. On fakta, että on olemassa sellaisia mielenterveyshäiriöitä ja tiloja, jotka aiheuttavat sukupuolidysforiaa ja voidaan sekoittaa transsukupuolisuuteen. On fakta, että lapset ja nuoret eivät kykene tekemään harkittuja päätöksiä niinkuin aikuinen.

Yksi suosikkiblogeistani netissä on yhdysvaltalaisen äidin ylläpitämä blogi 4th Wave Now. Äidillä on sukupuolidysforiaa kokeva lapsi ja blogin tarkoitus on koota yhteen vanhempia, jotka ovat samassa tilanteessa, jakaa tietoa ja kokemuksia ja järjestäytyä vastustamaan lapsille suunnattua transagendaa. Blogissa on todella paljon linkkejä tutkimuksiin, artikkeleihin ja muihin blogeihin. Blogissa on myös paljon vieraskynäpostauksia (guest post), joissa joku muu kuin blogin ylläpitäjä kertoo kokemuksistaan sukupuolidysforian kanssa. Tsekkaa tägi "guest post". Vieraskynien seassa on useita postauksia ihmisiltä, jotka itse kokivat lapsena sukupuolidysforiaa, mutta kasvoivat siitä yli. Kaikille näille tapauksille on yhteistä se, että henkilöille tapahtui lapsena ja/tai nuorena jotakin sukupuolisesti hämmentävää. Jonkin tapahtuman vuoksi heille syntyi mielikuva ja tunne siitä, että he ovat erilaisia kuin muut sukupuolensa edustajat ja heidän olisi pitänyt syntyä vastakkaisen sukupuolen yksilöksi. Merkittävää on myös se, että useimmat blogissa kirjoittavat sukupuolidysforiaa lapsena kokeneet naiset ovat lesboja. Kaikki löytämäni sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet naiset ovat lesboja. Tämä ei voi olla sattumaa. Palaan seksuaaliseen suuntautumiseen myöhemmin tässä tekstissä. Tässä pari esimerkkiä blogin tarinoista:

Charlie Rae oli tyttö, joka rakasti pelata jalkapalloa ja harrasti tae kwon do:ta, eikä ymmärtänyt muita tyttöjä ollenkaan. Hän halusi leikkiä vain poikien kanssa. Hän halusi olla poika, mutta hänen äitinsä oli todella jalat maassa, eikä hyväksynyt ollenkaan tällaista puhetta. Hänen äitinsä oli ns. vahva nainen, eikä ottanut sukupuolidysforiaa lainkaan vakavasti. Hän oli sitä mieltä, että tyttö voi tehdä tasan mitä haluaa, eikä se tee hänestä poikaa. Hän ei suostunut kutsumaan Charlieta poikatytöksi. Äiti sanoi: "Mitä helvettiä oikein puhut? Ei, sinä olet tyttö". Teini-iässä Charlie löysi uuden kaveripiirin, missä oli hänenkaltaisiaan poikamaisia tyttöjä. Hän tunsi viimein yhteenkuuluvuutta toisiin tyttöihin ja tuli siihen tulokseen, että hänen äitinsä oli aina ollut oikeassa. Charlien viesti sukupuolisesti poikkeavien lasten vanhemmille on: älkää ottako sitä niin kauhean vakavasti.

Juniper oli tyttö, jolla oli hyvin herkkä kaksoisveli, kun Juniper itse oli voimakasluonteinen. Lapsina he katsoivat itseään peilistä ja veli sanoi: "Minun olisi pitänyt olla tyttö ja sinun poika, koska minä olen meistä kauniimpi". Koulussa veljeä kiusattiin ja veli juoksi Juniperin luo turvaan. Lopulta toisetkin pojat tulivat Juniperin luo turvaan, jos heitä kiusattiin. Juniperin veli piti Juniperiä veljenä eikä siskona. Juniper koki, että Jumala oli tehnyt virheen ja hän rukoili, että heräisi aamulla poikana. Hän koki murrosiässä kehonsa muutokset todella ahdistavina ja hänestä tuli itsetuhoinen. Hänen veljensä oli teininä ristiinpukeutuja (crossdresser) eli käytti mekkoja ja meikkiä. 18-vuotiaana Juniper ymmärsi olevansa lesbo ja se oli hänelle todella vaikea asia. Hän tapasi transsukupuolisia ja vakuuttui siitä, että hän oli itsekin transsukupuolinen. Myöhemmin hän ymmärsi, että hän ei ole mies, vaan hän on vahva maskuliininen nainen ja se on täysin ok. Hän on helpottunut, ettei koskaan ryhtynyt mihinkään sukupuolenvaihdoshoitoihin ja on huolestunut nykymeiningistä, missä sukupuolisesti poikkeavia lapsia pidetään heti transsukupuolisina ja heitä rohkaistaan sukupuolenvaihdokseen. Hänen veljensä lakkasi ristiinpukeutumasta myöhäisteini-iässä. Juniperin mielestä hänen ja hänen veljensä pitäminen transsukupuolisina lapsina olisi ollut tuhoisaa, sillä hänestä heidän molempien ongelmat olivat traumaperäisiä.

Dot oli lapsena poikamaisella tavalla aggressiivinen tyttö. Hän leikki poikien kanssa tappeluleikkejä, metsästi ötököitä, vihasi mekkoja ja repi barbie-nukeilta päät irti. Hän samaistui voimakkaasti miehiin sekä elokuvien ja TV-sarjojen miespuolisiin hahmoihin. Hän ei tullut tyttöjen kanssa toimeen ja vihasi tyttöjä. 10-vuotiaana hän koki, että hänen kehonsa on väärä. Hän häpesi kehoaan ja sulkeutui omiin fantasiamaailmoihinsa, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta ja omaa kehoaan. Eräs sukulaismies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen ja Dot alkoi unelmoida mieheksi muuttumisesta, omasta peniksestä ja fyysisestä voimasta. Teininä hän koki voimakasta tarvetta olla yksi pojista ja tulla hyväksytyksi yhtenä pojista. Hänen oli vaikeaa suhtautua tyttöihin. 18-vuotiaana hän tuli tietoiseksi seksismistä ja että pojat näkivät hänet yhtenä tytöistä ja siten seksiobjektina. 20-vuotiaana hän löysi feministiset yhteiskuntateoriat ja nämä ohjasivat hänet tarkastelemaan omaa naiseuttaan ja naiseutta ylipäätään erilaisista näkökulmista. Vuosien tutkiskelun jälkeen hän lopulta hyväksyi naiseutensa.

4th Wave Now -blogin kommenteissa on myös todella paljon keskustelua. Joissakin postauksissa on satoja kommentteja. Ihmiset kertovat avoimesti omista sukupuoli-identiteettikokemuksistaan lapsina. Jonkintasoinen dysforia ja hämmennys on yllättävän yleistä. On todella paljon ihmisiä, jotka kokivat epävarmuutta ja hämmennystä sukupuolestaan lapsena, mutta kasvoivat siitä yli teini-iän jälkeen. Myös minä olen henkilökohtaisesti törmännyt tällaisiin ihmisiin. Moni aikuinen ihminen on sanonut, että on helpottunut, että oli itse lapsi ennen nykyaikaa. Heidän omana aikanaan ei kukaan puhunut trans- tai muunsukupuolisuudesta ja moni on sanonut kokevansa, että ennen sukupuolisesti poikkeavilla oli helpompaa, koska ilmapiiri oli yksinkertainen. Ei ollut sitä vaihtoehtoa, että voisin olla joku numeraaliegosukupuolinen panromanttinen audiodemiseksuaali, joten asioita oli helpompi pyöritellä pienessä päässään, kun ei ollut niin paljon hämmentäviä käsitteitä. Nykyilmapiiri monisukupuolisuuksineen on todella hämmentävä ja ahdistava. Moni on sanonut olevansa todella peloissaan sukupuoli-identiteettiongelmien kanssa kamppailevien lasten ja nuorten puolesta.

Moni on sanonut, että 80- ja 90-luku olivat monessa suhteessa upeaa aikaa ja silloin oli parempi meininki kuin nykyään. Tuolloin oli paljon liikehdintää tiukkojen sukupuoliroolien romuttamiseksi, mutta kukaan ei puhunut transsukupuolisuudesta. Silloin olivat vahvasti pinnalla esimerkiksi sellaiset artistit kuin David Bowie ja Marilyn Manson, jotka avoimesti leikittelivät sukupuolirooleilla ja ihmiset usein miettivät, että kumpaa sukupuolta he edustavat. Mutta kenellekään ei tullut edes mieleen ehdottaa, että he olisivat jotakin muuta sukupuolta kuin mitä biologisesti edustavat. Olen itsekin sanonut, että todellista sukupuolten tasa-arvoa on viestittää, että saat olla minkälainen poika tai tyttö tahansa. Saat tehdä mitä tahansa ja se on ok. Ei ole olemassa asioita, jotka ovat vain pojille tai vain tytöille. On täysin ok ja hyväksyttävää olla erilainen. Mutta siinä kohtaa, kun aletaan pitämään ihmistä muun sukupuolen kuin hänen biologisen sukupuolensa edustajana, niin mennään metsään.

Homot ja lesbot ovat olleet läpi historian tunnettuja erilaisuudestaan ja he ovat kautta aikain rikkoneet sukupuolirajoja. Homomiehet ovat tunnetusti feminiinisiä ja lesbonaiset maskuliinisia. Olen tuntenut paljon homoja ja heille on aivan tyypillistä, että olivat lapsena kiinnostuneet tyttöjen jutuista, kuten koruista ja mekoista ja kissanpennuista, tulivat hyvin toimeen tyttöjen kanssa ja leikkivät mielellään tyttöjen kanssa tyttöjen leikkejä. Minulla oli yläasteella samanikäinen miespuolinen kirjekaveri, joka kirjoitteli minulle viikoittain pitkiä kirjeitä, joissa vuodatti ahdistustaan sukupuolirooleista. Häntä kiusattiin koulussa, kaikki hänen ystävänsä olivat tyttöjä ja häntä ahdisti kovasti, kun toiset jaottelivat asioita tyttöjen ja poikien juttuihin. Hän pukeutui isosiskojensa vaatteisiin ja koruihin ja koristeli kirjoittamiaan kirjeitä tarroilla ja hileillä. Lukiossa hän tajusi olevansa homo. Hänen tarinansa on tyypillinen. Monet homot myös jossain kohtaa nuoruuttaan kokevat sukupuoliristiriitaa ja saattavat kyseenalaistaa sukupuoli-identiteettinsä. Brittiläinen homoseksuaali näyttelijä Rupert Everett kertoo omasta lapsuudestaan ja varoittaa nykyisestä translapsitrendistä seuraavasti: "Halusin tosissani olla tyttö. Kiitos Jumalalle siitä, että maailma ei silloin ollut sellainen kuin nykyään, sillä olisin nyt hormoneilla ja olisin nainen. Viidentoista ikävuoden jälkeen en enää koskaan halunnut olla nainen."

Tutkimusten mukaan sukupuolenvaihdoksen varhaisteininä aloittaneista pojista 94 % koki kiinnostusta oman sukupuolen edustajia kohtaan ja tytöillä luku oli peräti 100 %. Sattumaako? Kiinnostavaa.

Eräs brittiläinen homomies kirjoittaa artikkelissaan, että nykyaikainen transagenda on uusi homofobian muoto. Lasten sukupuolenvaihdos on vain homojen eheytysterapian uusi muoto. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän väitteen. Jos lapsi on tyttömäinen poika tai poikamainen tyttö, niin ihmisten ensimmäinen ajatus on, että lapsi on transsukupuolinen. Olen kuullut, että hyvin konservatiivisille ihmisille lapsen sukupuolenvaihdos on helpompi asia kuin lapsen homoseksuaalisuus. Joillekin ihmisille on helpompaa ajatella, että heidän pojastaan tuli heteronainen kuin että poika olisi homomies, tai että tytöstä tuli heteromies lesbonaisen sijaan. Sen sijaan, että yhteiskunnassa avoimesti hyväksyisimme homomiehet ja lesbonaiset ja ihmiset, jotka ovat erilaisia kuin muut, niin teemmekin sen johtopäätöksen, että henkilö ei ole mies tai nainen lainkaan, vaan hän on joku muu. Tästä erittäin hyvä esimerkki on eräs äiti, joka kommentoi aiemmin mainitun suomalaisen translapsen äidin blogissa. Tämä äiti kirjoittaa viestissään: "Minulla on viisivuotias poika joka rakastaa kaikkea kimaltavaa, pinkkiä, prinsessa juttuja ja mekkoja. Kotona saakin leikkiä niillä paljon. Ehkä vaikutusta on sillä kun idoli on kaksi vuotta vanhempi serkkutyttö jonka kanssa tottunut leikkimään. Poika ihannoi kaikkea kaunista: kukkia ja perhosia. Elehtii usein "tyttömäisesti" mutta myös "poikamaisesti". Pitää myös turtleseista ja hämähäkkimiehestäkin. Tosin kauniit prinsessat vievät voiton :) Haluaa roolileikeissä aina olla tyttö. Pippeliään ei kyllä mitenkään mielestäni häpeile. Räpeltää sitä hyvinkin usein ja naureskelee kun se välillä nousee. Tutkii kuten tuon ikäinen tekeekin. Ei ole kertaakaan sitä halunnut pois tai sanonut olevansa tyttö. Jokus kyllä että olisi mieluummin tyttö. En tiedä jotnekin kun tietää että transihmisiä on niin kovasti mietityttää oman lapsen tilanne. Onko vain kehitysvaihe ja kyseessä herkempi poika. Vai hämmentynyt pieni ihminen väärässä kehossa. Mielestäni ehkä enemmän kyse herkästä pojasta. Mutta siis tuleeko sinulle tuosta mieleen mitään? Miten kannattaa äitinä toimia? Olisiko jotain tiettyjä kysymyksiä jolla voisin saada selkoa tilanteeseen?"

Minusta tämä kuvaus kuulostaa tyypilliseltä homomieheltä. On vaarallista edes ajatella, että kyseessä voisi olla transnainen. Homomiehet ovat kautta historian olleet tunnettuja feminiinisyydestä ja sukupuoliroolien rikkomisesta. Homoskenessä "tyttöily" on todella suosittua ja ns. tyttöhomot/femmehomot ovat iso osa homoskeneä ja heillä on omat vankat faninsa. Todella monella homo- ja bi-miehellä on iso fetissi naisten vaatteisiin ja he saavat kiksejä tytöksi pukeutumisesta tai tytön roolissa olemisesta. Myynnissä on myös sellaista eroottista materiaalia, missä on yksinomaan hyvin feminiinisiä ja/tai tytöiksi pukeutuneita miehiä, jotka käyttäytyvä kuin tytöt. Näyttävälle naiseksi pukeutumiselle on oma sanansa, drag. Jokainen tietää, mikä drag queen on. Tämä kaikki kannattaa pitää mielessä. Homomiehen ja yleensä myös bi-miehen usein tunnistaa jo kehonkielestä ja puhetyylistä. Heissä on jotakin selvästi erilaista kuin heteromiehissä. Tässä on video, jolla eräs homomies kertoo päivästään. Äärimmäinen esimerkki feminiinisestä homomiehestä on amerikkalainen bisnesmies Jeffree Star.

Kannattaa myös pitää mielessä, että tyttöily tai poikailu ei välttämättä ole aina merkki yhtään mistään. Kaikissa tapauksissa ei ole kyse edes lesboudesta tai homoudesta. Minun oma veljeni pukeutui lapsena mekkoon ja halusi olla tyttö. Hänestä kasvoi normaali heteromies. Aiemmin mainitun suomalaisen äidin blogin kommenteissa on viesti naiselta, joka kertoo, että halusi olla lapsena poika ja jopa teki puutarhaletkusta peniksen. Hänestä kasvoi heteronainen. Tällaisia tapahtuu. Ihmiset tekevät pentuna kaikennäköistä. Jotkut ihmiset myöskin tykkäävät rikkoa sukupuolirooleja ihan muutenvaan. Yksi parhaista ystävistäni on heteromies, joka tykkää pukeutua hameisiin, käydä genderbender-tapahtumissa ja eläytyä naisen rooliin roolipelien muodossa. Hän on kritisoinut paljon ahtaita sukupuolirooleja ja on kiinnostunut siitä, että millaista olisi olla nainen. Hän on kuitenkin sanonut, ettei koe minkäänlaista sukupuoli- tai kehodysforiaa ja vaikka häntä kiinnostaisi elää naisena, niin hän haluaisi kuitenkin vaihtaa takaisin mieheksi.

Aiemmin mainitun Charlie Raen neuvo onkin todella hyvä: älkää vanhempina ottako lastenne tekemisiä ja haluamisia niin kamalan vakavasti! Jos 12-vuotias tyttösi haluaa silikonitissit, niin miten reagoit? Miksi tissien tai muiden ruumiinosien leikkaaminen irti olisi yhtään enempää ok? 4th Wave Now-blogissa ihmiset ovat sanoneet, että jos lapsesi on jollain tasolla sukupuolisesti poikkeava ja haluaa tehdä sukupuolelleen epätyypillisiä asioita, niin anna hänen tehdä niin äläkä itse ylireagoi siihen tai tee siitä numeroa. Jos tyttösi haluaa opetella autonkorjausta ja harrastaa karatea, niin anna hänen tehdä niin. Jos poikasi haluaa leikkiä barbeilla ja leipoa kuppikakkuja, niin anna hänen tehdä niin. Anna lapsen tehdä niitä asioita, joista hän on kiinnostunut ja joista hän saa iloa. Näiden asioiden kieltäminen häneltä aiheuttaa surua, koska et anna hänen tehdä jotakin sellaista, mistä hän tykkää. Mutta älä hetkeksikään lähde mukaan siihen, että lapsi olisi toista sukupuolta kuin mitä fyysisesti edustaa. Tee hänelle selväksi, että hänen sukupuolensa on se, jota hän fyysisesti edustaa, mutta on ok, jos hän haluaa tehdä epätyypillisiä asiota. Jos hän haluaa vaihtaa sukupuoltaan, niin tehköön sen päätöksen aikuisena. On todennäköistä, että lapsesta tulee homo tai lesbo, mutta voi myös olla, että hän on ihan vaan hetero. Charlie Raen äiti on minusta loistava esimerkki aikuisesta, jonka asenne oli oikein.

Transsukupuolisuutta ei voida diagnosoida lapselta. Meillä on liian paljon esimerkkejä siitä, että lapsen pitäminen transsukupuolisena on todella hätiköityä. Lasta ei pidä koskaan pitää transsukupuolisena. Lapsen ongelmien selitykseksi ei pidä koskaan tarjota transsukupuolisuutta. Lapsen transidentiteettiä ei pidä lähtökohtaisesti milloinkaan tukea. Sukupuolenvaihdoshoitoja ei pidä milloinkaan antaa alaikäiselle, ellei kyseessä ole äärimmäinen poikkeustapaus. Kirjoitin tällaisista tapauksista aiemmassa tekstissäni. Kyseessä on sellaiset tapaukset, jotka eivät selviä arkielämästä ja heidät on hoidettu heidän henkensä pelastamiseksi.

Minulla on vähän sellainen kutina perseessä, että seuraavan 10 vuoden aikana saamme kuulla hyvin paljon katumistapauksista ja varoittavista esimerkeistä.

Transihmiset, jotka vaihtoivat takaisin syntymäsukupuoleensa (detransition)

Olen tutustunut viimeisten viikkojen aikana pieleenmenneisiin transtapauksiin. Tarkoitan tällä sellaisia ihmisiä, jotka aloittivat tai kävivät läpi sukupuolenvaihdoksen, mutta tulivat siihen tulokseen, että sukupuolenvaihdos oli heidän kohdallaan väärä ratkaisu, joten lakkasivat kutsumasta itseään transsukupuoliseksi tai vastakkaisen sukupuolen yksilöksi ja keskeyttivät hoidot.

Sukupuolenvaihdoksen peruuttaminen eli sukupuolenvaihdoksen keskeyttäminen tai vaihtaminen takaisin syntymäsukupuoleen on englanniksi detransition. En tunne vastaavaa suomenkielen sanaa. Suomessa puhutaan usein katumisesta tai katumistapauksista, mutta katuminen (regret) ei ole aivan sama asia kuin detransition. Detransition tarkoittaa konkreettista toimintaa, kun regret on pelkkä tunne. Lisäksi monet sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset eivät omien sanojensa mukaan varsinaisesti "kadu" sukupuolenvaihdosta. Puhun siis itse sukupuolenvaihdoksen "peruuttajista", en "katujista".

Virallisen totuuden mukaan katumis- ja peruuttajatapaukset ovat hyvin harvinaisia, niin harvinaisia, että heitä ei ole käytännössä olemassa. Löysin kuitenkin netistä tietoa useasta tapauksesta ja monella on myös blogi, missä itse kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan (kirjoituksen lopussa kootut linkkivinkit). Mitä enemmän kaivelin, sitä enemmän tapauksia paljastui. Heitä on todella, todella paljon. Tämän vuoksi meidän tulee ehdottomasti lakata puhumasta, että peruuttajat ovat harvinaisia. Kyseessä on todellinen ilmiö ja peruuttajat ovat oikeita, eläviä ja hengittäviä ihmisiä, jotka joutuvat elämään seurausten kanssa lopun ikäänsä. Täytyy pitää mielessä, että sukupuolenvaihdos on peruuttamaton toimenpide. Kuten eräs amerikkalainen 20-vuotias nainen tiivistää: "Maksoin tyypille, joka tekee tätä joka päivä rahasta, että hän nukuttaisi minut ja leikkaisi irti tervettä kudosta. Tein sen, koska uskoin sen parantavan tunne-elämän ongelmat, joista syytin naisruumistani. Se ei toiminut. Olen vieläkin aivan hiton sekaisin, mutta nyt minulta myös puuttuu ruumiinosia."

Rapakontakana Amerikassa peruuttajat ovat järjestäytyneet ja heillä on omia yhdistyksiä, jotka mm. järjestävät keskustelupiirejä. Moni peruuttajista pitää blogia valistaakseen suurta yleisöä siitä, että sukupuolenvaihdokseen liittyy ihan oikeita riskejä ja epäkohtia ja että transaktivistit silottelevat totuutta erittäin ronskisti. Eräs tunnetuimmista peruuttaja-aktivisteista on Maria Catt, joka vaatii, että suuri yleisö tunnustaa peruuttajien olemassaolon. Hän kirjoittaa: "Vau, peruuttanut nainen on olemassa! Olen todellakin olemassa! En ole ainoastaan olemassa, vaan tunnen paljon muitakin peruuttaneita naisia, jotka ovat myös superinnostuneet olemassaolosta."

Nyt peruuttaneiden ihmisten teksteihin syvällisesti tutustuttuani yhteenvetoni on tämä:

Peruuttajat ovat sitä mieltä, että transsukupuolisuus ei ole lainkaan selvä asia. Transsukupuolisuus ei ole samanlainen asia kuin homoseksuaalisuus ; sinä joko olet homo tai et ole. Transsukupuolisuus on paljon vaikeampi, monimutkaisempi ja monisyisempi ilmiö kuin homoseksuaalisuus. Transsukupuolisuuden diagnosoiminen on hyvin vaikeaa. Transsukupuolisuuteen liittyy olennaisena sukupuolidysforia ja kehodyforia eli kokemus siitä, että oma keho on väärä ja että kuuluu oikeasti vastakkaiseen sukupuoleen. Mutta mistä tämä dysforia tulee onkin sitten hyvin monimutkainen juttu. On esitetty, että transsukupuolisuus johtuu aivojen rakenteesta. Transsukupuolisella on vastakkaisen sukupuolen aivot. Täten transsukupuoliseksi synnytään ja tilaan ei voi itse vaikuttaa. Aivojen rakennetta ei voida kuitenkaan luotettavasti mitata. Emme voi tarkistaa kenenkään ihmisen aivojen rakennetta jollakin skannerilla ja todeta, että jep, transtapaus on. Näin ollen transsukupuolisuuden diagnosoiminen perustuu yksinomaan potilaan omaan kertomukseen. Monet peruuttajat eivät usko lainkaan tähän aivoteoriaan ja tyrmäävät sen ihan täysin. Ei ole mitenkään mahdollista "syntyä väärään kehoon". Erityisesti Walt Heyer, amerikkalainen anti-transaktivisti, joka vaihtoi sukupuolensa miehestä naiseksi ja takaisin mieheksi, on keräillyt blogiinsa uusinta tutkimustietoa. Löydökset eivät tue aivoteoriaa.

Peruuttajat yleisesti ovat sitä mieltä, että sukupuolidysforia on traumaperäistä ja liittyy erityisesti dissosiaatiohäiriöön. Heidän mielestään kehodysforia eli tunne siitä, että on väärässä kehossa, on dissosiaation muoto. Peruuttajien blogeissa on paljon pohdintaa tästä aiheesta ja he usein kuvaavat, että heillä on lapsena tai nuorena tapahtunut jotakin sukupuolisesti hämmentävää tai ahdistavaa. Dissosiaation muodostumiseksi ei tarvitse tapahtua mitään erityisen dramaattista. Jonkintasoista ahdistusta tai ristiriitaa aiheuttava konflikti riittää. Esimerkiksi kokemus siitä, että on erilainen poika tai tyttö, riittää. Erään blogin kommenteissa pohdittiin, että se, että henkilön mielessä syntyy kaksi lokeroa, riittää dissosiaation muodostumiseen. Ensimmäinen lokero on "tyttö" ja toinen "poika" ja henkilö alkaa jaotella asioita ja ilmiöitä, kuten harrastuksia, leluja, värejä tai luonteenpiirteitä, näihin lokeroihin ja sitten punnitsee, että mihin lokeroon hänen omat ominaisuutensa pääsääntöisesti menevät. Se, että omat ominaisuudet menevät pääsääntöisesti vastakkaisen sukupuolen lokeroon, synnyttää dysforian.

Jotkut peruuttajat ovat sitä mieltä, että transsukupuolisuus ei ole todellinen ilmiö. Heidän mielestään transsukupuolisuutta ei ole varsinaisesti olemassa, vaan siihen liittyvä sukupuolidysforia on aina oire jostakin mielenterveyshäiriöstä. Sukupuolensa miehestä naiseksi vaihtanut australialainen Alan Finch sanoo: "Transsukupuolisuus on psykiatrien keksintö. Sukupuoltaan ei voi vaihtaa. Leikkaukset eivät muuta genetiikkaa. Se on vain sukuelinten silpomista. Vaginani on vain kivespussieni nahkaa. Se on kuin kengurun pussi. Pelottavaa on se, että kiihottuessa tuntuu yhä siltä kuin minulla olisi penis. Se on kuin haamuraaja. Tämä on kaamea onnettomuus. En ole koskaan ollut nainen, olen vain Alan. Käytän sellaista analogiaa, että leikkausten antaminen henkilölle, joka haluaa epätoivoisesti vaihtaa sukupuolta, on kuin rasvaimun tarjoaminen anorektikolle."

Suomalaisella Trauma ja dissosiaatio -foorumilla on keskustelu Sukupuolidysforia dissosiaatiohäiriöissä. Keskustelussa on aika uskomatonta kamaa, enkä osaa sanoa, että minkätasoinen foorumi tuo kokonaisuudessaan on ja ovatko nuo ihmiset oikeasti tosissaan. Mutta mikäli nuo ovat todellisia ihmisiä, niin meillä on näyttöä siitä, että ihmisen mieli voi todellakin reagoida mitä erikoisemmilla tavoilla ja henkilö itse voi tulla tästä tietoiseksi.

Todella monet peruuttaneet naiset ovat lesboja. Heille on tyypillistä kuvata, että heidän poikamaisuutensa aiheutti lapsuudessa konflikteja ja teini-iässä kiinnostuminen tytöistä pahensi asiaa. Yritykset seurustella miesten kanssa olivat kauheita kokemuksia. He ovat kertoneet, että dissosiaatio eli kehodysforia oli näiden ristiriitojen aiheuttaman stressin hallintakeino. Dissosiaatiota esiintyy nimenomaan erilaisten traumojen yhteydessä. Irrottautuminen kehosta on mielen tapa hallita kovaa stressiä. Kehodysforia syntyy siis siitä, kun omaan sukupuoleen liittyy ahdistavia kokemuksia. Henkilö kokee, että voidakseen olla sitä, mitä sisimmässään on, täytyy hänen tulla vastakkaisen sukupuolen yksilöksi.

Miehillä vastaavaa vahvaa korrelaatiota homoseksuaalisuuden kanssa ei näyttäisi olevan. Miehet usein kuvaavat, että olivat kiinnostuneet naisten vaatteista (transvestisismi, autogynefilia) ja/tai olivat luonteeltaan feminiinisen pehmeitä ja herkkiä. Tästä huolimatta he ovat useimmin heteroita. Amerikkalainen bloggaaja Third Way Trans, joka vaihtoi sukupuolensa miehestä naiseksi 19-vuotiaana ja takaisin mieheksi 39-vuotiaana, kertoo, että oli lapsena älykäs, mutta fyysisesti heikko ja häntä kiusattiin rajusti tästä hyvästä. Hän kehitti jo pienenä lapsena fantasian, että olisi tyttö, sillä uskoi, että tyttönä hän saisi olla rauhassa älykäs ilman kiusaamista. Fantasia oli hänen mukaansa rauhoittava. Teini-iässä tyttöfantasia voimistui ja muuttui eroottiseksi. Aikuisena hän tajusi, että hänellä oli vinksahtanut käsitys miehenä olemisesta. Hän koki, että miehet ovat pahoja ja miehenä oleminen on pelottavaa ja turvatonta ja ryhtyi tietoisesti muuttamaan tätä käsitystä.

Peruuttaneiden naisten blogeja on huomattavasti enemmän kuin peruuttaneiden miesten. Lähes kaikki löytämäni peruuttaneet naiset ovat lesboja. He ovat myös feministejä, erityisesti sukupuolenvaihdoskokemuksensa jälkeen ja nimenomaan feministejä sanan alkuperäisessä merkityksessä. Peruuttajista lukiessa ei voi välttyä feminismiltä, sillä feminismi kietoutuu heidän ajatteluunsa hyvin voimakkaasti. Moderni intersektionaalinen feminismi keskittyy sukupuolen monimuotoisuuteen ja rasismiin ollen täten hyvin kaukana alkuperäisestä feminismistä eli naisasialiikkeestä. Peruuttaneet naiset blogeissaan yleensä voimakkaasti kritisoivat modernia feminismiä (joka on sama asia kuin transaktivismi) ja yrittävät tuoda esiin niitä teemoja, joita vanhanajan feministit ajoivat. Peruuttajanaiset ovat kuvanneet transaktivismia uudeksi naisten sorron muodoksi, sillä transaktivistit/modernit feministit nostavat sorron ytimeen transnaiset eli biologiset miehet ja pelkistävät naiseuden pelkäksi tunteeksi ja kokemukseksi unohtaen naiseuden todellisen ytimen eli biologian ja he ovat unohtaneet, mitä naisten sorto on ja mistä se kumpuaa. Voit tutkailla aiemmasta postauksestani esimerkkejä transaktivistien yrityksistä häivyttää naisen biologia.

Miten suhtauduin peruuttajien blogeihin ja heidän esittämiinsä väitteisiin? Minusta heidän puheissaan on erittäin paljon perää. Jokainen vähänkään transsukupuolisiin tutustunut ihminen on varmasti huomannut, että transsukupuolisten joukossa on iso kasa aivan kilahtaneita yksilöitä. Osa heistä on kertonut avoimesti kaikennäköisistä mielenterveysongelmistaan. Hyvä esimerkki on suomalainen sarjakuvataiteilija Wolf Kankare, jonka blogi on lähinnä kuvausta hänen mielenterveysongelmistaan ja hän on myös avoimesti myöntänyt, että hänellä on hyvin vaikea isäsuhde, joka on aiheuttanut hänelle fetissin vanhoihin miehiin.

Olen pohtinut aiemminkin transsukupuolisten mielenterveyttä ja kyseenalaistan ajatuksen, että transihmisten ongelmat johtuisivat syrjinnästä ja yhteiskunnan transfobiasta. Vuosia transihmisiä hoitanut yhdysvaltalainen psykiatri Paul McHugh on sanonut, että transihmisillä on tyypillisesti kaikenlaisia psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia sekä moninkertainen itsemurhariski muuhun väestöön verrattuna. Nämä ongelmat mukaanlukien itsemurhariski jatkuvat myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. Johtuvatko ihmisen ongelman transsukupuolisuudesta vai transsukupuolisuus ihmisen ongelmista? Paul McHugh asettuu jälkimmäiselle kannalle ja esimerkit sukupuolenvaihdoksen peruuttajista puoltavat jälkimmäistä myöskin.

Siitä lähtien, kun kuulin näistä asioista ensimmäisen kerran, olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni useaan otteeseen. Mitä tulee peruuttajien juttuihin dissosiaatiosta, niin kaikki sopii kuin nenä päähän. Minulla on ollut vastaavia hämmentäviä sukupuolikokemuksia niin kauan kuin muistan. Ne ovat alkaneet jo silloin, kun olin ihan pieni. Mutta minua ei ole koskaan tutkittu, eikä minulla ole diagnosoitu mitään traumaperäistä häiriötä tai muutakaan mielenterveyshäiriötä. Transklinikalla mitään tällaisia ei otettu kertaakaan puheeksi. Olen kuullut kaikesta transsukupuolisuuden kritiikistä vasta oman sukupuolenvaihdokseni jälkeen ja törmäsin koko asiaan täysin sattumalta. Kaikki nykyiset tietoni olen kerännyt oma-aloitteisesti. Toisetkin ovat kritisoineet Suomen transklinikoita osaamisen puutteesta. Aiemman kirjoitukseni kommenteissa on viesti henkilöltä, jolla on DID eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Yksi hänen persoonistaan on nuori nainen (henkilö on biologinen mies) ja hän aikoinaan hakeutui transklinikalle sukupuolidysforian vuoksi. Hänen mukaansa Suomen transklinikalla ei ole mitään traumaosaamista. Hän sanoo, että tietää sellaisia tapauksia, joissa DID:istä kärsivä henkilö on mennyt sukupuolenvaihdokseen.

Eli mitä tästä kaikesta opimme? Sukupuolidysforia voi ihan Aikuisten Oikeasti johtua traumoista ja dissosiaatiosta tai jostain muusta. Asia ei ole lainkaan yksinkertainen. Esimerkkejä on oikeasti olemassa ja nämä ihmiset ovat oikeita, eläviä ja hengittäviä ihmisiä, jotka joutuvat elämään peruuttamattomien sukupuolenvaihdoshoitojen kanssa lopun ikäänsä. Henkilö ei ole ollut tietoinen oman mielensä selviytymismekanismeista tai vääristyneestä todellisuuskuvasta (mikä on ihan yleisesti tiedossa oleva fakta mitä tulee psyykkisiin häiriöihin yleisesti).

Tämänhetkinen transpropaganda aivosukupuolineen on destruktiivinen. Järkkynyt yksilö nappaa ajatuksen aivojen sukupuolesta jostakin transaktivistien tekstistä ja keksii, että tässähän se ongelma onkin. Minä olen transsukupuolinen ja minulla on vastakkaisen sukupuolen aivot! Olen syntynyt tällaiseksi! Vaihdan sukupuoleni ja ongelmani ratkeavat! Näin kävi mm. amerikkalaiselle urheilutoimittaja Mike Pennerille. Penner kärsi sukupuoli-identiteettiongelmista koko ikänsä, kunnes keski-ikäisenä tuli siihen lopputulokseen, että on transsukupuolinen nainen. Penner kirjoitti artikkelin päätöksestään vaihtaa sukupuolensa naiseksi. Artikkeli on tyypillinen transihmisen kuvaus ongelmistaan sekä siitä paistaa tyypillinen helpotuksen tunne, kun ongelmille on viimein nimi ja ratkaisu (transsukupuolisuus ja sukupuolenvaihdoshoidot). Penner myös kirjoittaa tyypillisen rimpsun siitä, että hänen aivonsa ovat naisen aivot ja että transihmiset syntyvät tällaisiksi. Penner lähti toimittajan työstään lomalle ja palasi takaisin töihin naisena nimeltä Christine Daniels. Mutta vain vähän yli vuotta myöhemmin Penner vaihtoi sukupuolensa takaisin mieheksi. Ja kaksi vuotta ensimmäisen sukupuolenvaihdoksen jälkeen Penner teki itsemurhan. Penner piti naisena blogia ja jatkoi toimittajan työtään, mutta kaikki Christine Danielsin nimellä kirjoitetut artikkelit poistettiin Pennerin vaihdettua sukupuolensa takaisin mieheksi. Penner on hyvä esimerkki ihmisestä, jonka ongelmat eivät kadonneet yhtään minnekään sukupuolenvaihdoksen myötä, vaikka hän itse aluksi uskoi niin käyvän. Hän olisi tarvinnut muunlaista apua.

Sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet, että he olisivat saattaneet pelastua sukupuolenvaihdoshoidoilta, mikäli näistä asioista olisi keskusteltu laajemmin. Eli he eivät välttämättä olisi koskaan halunneet vaihtaa sukupuoltaan, mikäli he olisivat tienneet, että peruuttajatapauksia on olemassa ja että sukupuolidysforia voi liittyä traumoihin. He eivät välttämättä olisi koskaan uskoneet olevansa transsukupuolisia, mikäli he olisivat saaneet jonkin tason traumaterapiaa. Juuri tästä syystä he haluavat kertoa ajatuksistaan ja kokemuksistaan maailmalle. Jotta toisilla ihmisillä olisi sitä tietoa, mitä heillä itsellään ei ollut. Peruuttajat ovat sitä mieltä, että he eivät itse tehneet päätöksiään ja valintojaan täydessä ymmärryksessä. He ymmärsivät asioiden todellisen tilan vasta, kun oli jo myöhäistä, ja he huomasivat, että ongelmat eivät ratkenneetkaan.

Kaikkia nyt tietysti kiinnostaa, että onko kaikki yllä kertomani argumentti sen puolesta, että sukupuolenvaihdoksia ei pitäisi lainkaan tehdä. Ei ole. Maailmassa on myös ihmisiä, ketkä ovat hyötyneet sukupuolenvaihdoksesta ja kokevat sen olleen paras heille koskaan tapahtunut asia. Olen itse miettinyt todella paljon sitä, että olisiko minun oma sukupuolidysforiani ollut mahdollista ratkaista jollakin muulla tavalla kuin sukupuolenvaihdoksella, esimerkiksi traumaterapialla. Vastaus on, että en todellakaan tiedä ja nyt on jo liian myöhäistä. En saa koskaan tietää. Olen tosin epäillyt, että olisinko koskaan voinut eheytyä tämänkään vertaa ilman sukupuolenvaihdoshoitoja. Olin alkujani todella paha ahdistusvyyhti ja angstipallo. Ongelmani ratkesivat sillä, kun sukupuolenvaihdoksen myötä pääsin irtautumaan naiseudesta. Lopulta pystyin tarkastelemaan naiseutta ja koko sukupuolikysymystä ikäänkuin ulkoapäin. Tämän jälkeen kykenin tarkastelemaan kaikkia ongelmiani ja myös koko maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. En tiedä, olisinko koskaan kyennyt tähän ilman kokemusta miehenä elämisestä. Itseni kannalta oli aivan ratkaisevaa, että pääsin olemaan ei-nainen. Tiedostan, että en ole mies, mutta miehen sosiaalinen rooli tuntuu oikealta. Kaiken tämän vuoksi koen, että hyödyin sukupuolenvaihdoksesta todella paljon ja siksi en kadu mitään, vaikka teksteistäni saattaa saada hyvin katkeran kuvan.

Tähän on vielä todettava, että en enää usko siihen, että joku on "oikea" transsukupuolinen ja joku toinen ei. Kuten olen sanonut, teoria aivojen poikkeavasta rakenteesta on vain teoria. Me emme voi mitata transsukupuolisuutta ihmisen aivoista mitenkään. Me emme koskaan varmuudella tiedä, että minkälaiset aivot kenelläkin on ja niin kauan, kun aivojen sukupuolta ei voida varmuudella mitata keneltä tahansa, ei voida puhua "oikeista" transsukupuolisista ja "feikeistä" transsukupuolisista. Sillä me emme oikeasti tiedä. Meillä on vain eriasteista dysforian tunnetta ja erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset taidot selviytyä dysforiansa kanssa. Olen kirjoittanut tästä aiemmin ja olen kertonut, että sukupuolidysforia puhkeaa eri ihmisillä eri ikävaiheessa ja sen voimakkuus vaihtelee. Ihmisillä on myös hyvin erilainen dysforian sietokyky. Joillakin dysforia on hyvin voimakas jo pikkulapsena, kuten aiemmassa kirjoituksessani mainituilla Jazz Jenningsillä ja Jackie Greenillä. Itse kuuluin siihen kategoriaan, joka koki voimakasta sukupuoliristiriitaa pikkulapsesta lähtien, mutta yritti useaan otteeseen sopeutua aikuisikään saakka, jolloin mielenterveys lopulta petti. Tiedän tosin myös useita ihmisiä, joiden dysforia oli syvä, mutta he iän myötä löysivät keinon hyväksyä syntymäsukupuolensa. Minä en itse koskaan saanut kuulla peruuttajatapauksista ja dissosiaatiosta. En voi mitenkään tietää, miten olisin siihen suhtautunut ja olisiko tieto auttanut minua. Kuten todettua, näistä aioista ei keskustella edes transklinikalla, jonka pitäisi olla se tutkiva ja hoitava taho.

Mutta mikäli tällainen tieto auttaa jotakuta toista ja voi pelastaa jonkun sukupuolenvaihdokselta, niin hyvä. Siksi tästä pitää puhua. Sukupuolenvaihdokselle on olemassa vaihtoehto ja ihmisten täytyy saada tietää siitä.

Luvatut linkkivinkit:

Naiset:

Maria Catt
B0rn Wr0ng
Crash Chaos Cats
Destroy Your Binder (erityisesti hänen videonsa Youtubessa)
Cari
This Soft Space
Hot Flanks
Redress Alert

Miehet:

Third Way Trans
Walt Heyer
Joel Nowak
Gregory
Mike Penner
Ria Cooper


Kannattaa myös tsekata Youtube hakusanoilla "detransition" ja "sex change regret".