Keisarin uudet vaatteet

Yle Areenassa on katsottavissa viime perjantaina ilmestynyt Transperjantai, jossa keskusteltiin transsukupuolisuudesta. Illan vieraina olivat Viivi Luoma (biologinen nainen, joka sai transpoliklinikalta transsukupuolisuusdiagnoosin, mutta ei koskaan lähtenyt varsinaiseen sukupuolenvaihdosprosessiin) sekä Amanda Majasaari (sukupuolensa naiseksi vaihtanut biologinen mies). Ohjelmassa esitettiin kiintoisia pointteja sekä otettiin kantaa translapsi-ilmiöön. Suosittelen katsomaan ohjelman. Ohjelma sai minut ymmärtämään pari pointtia ja kirjoitan nyt siitä.

Ihan ensiksi, ohjelmassa haastateltavana ollut Viivi Luoma on kiinnostavin näkemäni henkilö hetkeen. Hänen esittämänsä ajatukset muistuttavat kovasti omiani, tosin sillä erotuksella, että minä hyppäsin kaninkoloon, mutta Viivi ei. Viivi kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja sieltä tuli aivan tyypillistä transsukupuolisten settiä. Eli biologisena tyttönä Viivi ei lapsuudessaan koskaan kokenut tyttöyttä tai naiseutta omakseen, hän tykkäsi lukea Tarzaneita, meni kouluun pojaksi pukeutuneena ja murrosikä kehonmuutoksineen oli hänelle hyvin vaikeaa aikaa. Hän oli kilpapainija ja treenasi niin paljon, että kuukautiset jäivät pois, mistä hän oli riemuissaan. Kova treenaus myös piti hänen kehonsa kulmikkaana. Hän oli yksinäinen, sillä hänellä ei ollut tyttöjen kanssa mitään yhteistä, mutta pojat eivät ottaneet häntä mukaan. Hän päätyi transpoliklinikalle sukupuolidysforian vuoksi ja hänet diagnosoitiin siellä transsukupuoliseksi. Lääketieteellistä sukupuolenvaihdosprosessia mieheksi Viivi ei kuitenkaan koskaan aloittanut. Ohjelmassa hän on niin miehen näköinen, että luulin häntä mieheksi. Naiseksi hänet paljasti vain hänen äänensä. Myös hänen puhetapansa on hyvin epänaisellinen. Minulla on miespuolinen tuttava, joka näyttää Viiviltä ja puhuukin ihan samalla tyylillä. Hämmentävää.

Kiinnostavaa tässä on se, että Viivi ei ikinä aloittanut transprosessia. Minusta on hämmästyttävää, että miten samanlaisia kaikkien sukupuolidysforiaa jossain muodossa kokeneiden ihmisten lapsuus- ja nuoruuskokemukset ovat. Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin ihmisistä, jotka pitivät itseään transsukupuolisina, mutta eivät aloittaneet transprosessia sekä ihmisistä, jotka aloittivat transprosessin, mutta keskeyttivät tai peruuttivat sen. Sitten on vielä se porukka, joka käy sukupuolenvaihdoksen läpi eli ns. varsinaiset transsukupuoliset. Kaikilla näillä kolmella ryhmällä on aivan samanlaiset kokemukset. He kaikki päätyvät pitämään itseään transsukupuolisina samoista syistä. Eroa on vain siinä, että miten he käsittelevät noita kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia. Aiemmassa kirjoituksessani esittelin kolme biologista naista, jotka pitivät itseään transsukupuolisina, mutta eivät aloittaneet transprosessia. Tässä vielä heidän tarinansa uudestaan. Nämä ovat lyhyitä tiivistelmiä pitemmistä jutuista, jotka ovat ilmestyneet 4th Wave Now -blogissa englanniksi. Klikkaa linkeistä itsesi täysipituiseen kirjoitukseen.

Charlie Rae oli tyttö, joka rakasti pelata jalkapalloa ja harrasti tae kwon do:ta, eikä ymmärtänyt muita tyttöjä ollenkaan. Hän halusi leikkiä vain poikien kanssa. Hän halusi olla poika, mutta hänen äitinsä oli todella jalat maassa, eikä hyväksynyt ollenkaan tällaista puhetta. Hänen äitinsä oli ns. vahva nainen, eikä ottanut sukupuolidysforiaa lainkaan vakavasti. Hän oli sitä mieltä, että tyttö voi tehdä tasan mitä haluaa, eikä se tee hänestä poikaa. Hän ei suostunut kutsumaan Charlieta poikatytöksi. Äiti sanoi: "Mitä helvettiä oikein puhut? Ei, sinä olet tyttö". Teini-iässä Charlie löysi uuden kaveripiirin, missä oli hänenkaltaisiaan poikamaisia tyttöjä. Hän tunsi viimein yhteenkuuluvuutta toisiin tyttöihin ja tuli siihen tulokseen, että hänen äitinsä oli aina ollut oikeassa. Charlien viesti sukupuolisesti poikkeavien lasten vanhemmille on: älkää ottako sitä niin kauhean vakavasti.

Juniper oli tyttö, jolla oli hyvin herkkä kaksoisveli, kun Juniper itse oli voimakasluonteinen. Lapsina he katsoivat itseään peilistä ja veli sanoi: "Minun olisi pitänyt olla tyttö ja sinun poika, koska minä olen meistä kauniimpi". Koulussa veljeä kiusattiin ja veli juoksi Juniperin luo turvaan. Lopulta toisetkin pojat tulivat Juniperin luo turvaan, jos heitä kiusattiin. Juniperin veli piti Juniperiä veljenä eikä siskona. Juniper koki, että Jumala oli tehnyt virheen ja hän rukoili, että heräisi aamulla poikana. Hän koki murrosiässä kehonsa muutokset todella ahdistavina ja hänestä tuli itsetuhoinen. Hänen veljensä oli teininä ristiinpukeutuja (crossdresser) eli käytti mekkoja ja meikkiä. 18-vuotiaana Juniper ymmärsi olevansa lesbo ja se oli hänelle todella vaikea asia. Hän tapasi transsukupuolisia ja vakuuttui siitä, että hän oli itsekin transsukupuolinen. Myöhemmin hän ymmärsi, että hän ei ole mies, vaan hän on vahva maskuliininen nainen ja se on täysin ok. Hän on helpottunut, ettei koskaan ryhtynyt mihinkään sukupuolenvaihdoshoitoihin ja on huolestunut nykymeiningistä, missä sukupuolisesti poikkeavia lapsia pidetään heti transsukupuolisina ja heitä rohkaistaan sukupuolenvaihdokseen. Hänen veljensä lakkasi ristiinpukeutumasta myöhäisteini-iässä. Juniperin mielestä hänen ja hänen veljensä pitäminen transsukupuolisina lapsina olisi ollut tuhoisaa, sillä hänestä heidän molempien ongelmat olivat traumaperäisiä.

Dot oli lapsena poikamaisella tavalla aggressiivinen tyttö. Hän leikki poikien kanssa tappeluleikkejä, metsästi ötököitä, vihasi mekkoja ja repi barbie-nukeilta päät irti. Hän samaistui voimakkaasti miehiin sekä elokuvien ja TV-sarjojen miespuolisiin hahmoihin. Hän ei tullut tyttöjen kanssa toimeen ja vihasi tyttöjä. 10-vuotiaana hän koki, että hänen kehonsa on väärä. Hän häpesi kehoaan ja sulkeutui omiin fantasiamaailmoihinsa, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta ja omaa kehoaan. Eräs sukulaismies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen ja Dot alkoi unelmoida mieheksi muuttumisesta, omasta peniksestä ja fyysisestä voimasta. Teininä hän koki voimakasta tarvetta olla yksi pojista ja tulla hyväksytyksi yhtenä pojista. Hänen oli vaikeaa suhtautua tyttöihin. 18-vuotiaana hän tuli tietoiseksi seksismistä ja että pojat näkivät hänet yhtenä tytöistä ja siten seksiobjektina. 20-vuotiaana hän löysi feministiset yhteiskuntateoriat ja nämä ohjasivat hänet tarkastelemaan omaa naiseuttaan ja naiseutta ylipäätään erilaisista näkökulmista. Vuosien tutkiskelun jälkeen hän lopulta hyväksyi naiseutensa.

Nämä kaikki ovat aivan tyypillisiä transsukupuolisten kokemuksia. Transfoorumit ovat vastaavaa täynnä ja olen lukenut samaa settiä lukemattomilta ihmisiltä, jotka menivät sukupuolenvaihdosprosessiin. Jos kokemukset ovat identtisiä, niin miksi joku käy sukupuolenvaihdosprosessin läpi ja joku toinen ei? Minusta tämä on äärettömän tärkeä kysymys etenkin näinä nykyisinä transhypetyksen aikoina. Se, että henkilöllä on sukupuolidysforiaa, kehodysforiaa, kuulumattomuuden tunnetta, vastakkaisen sukupuolen piirteitä tai kiinnostuksenkohteita tai muita transsukupuolisten tyypillisiä kokemuksia, ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Detransitiotapaukset eli ihmiset, jotka halusivat peruuttaa sukupuolenvaihdoksensa osoittavat, että henkilön pitäminen transsukupuolisena liian heppoisin perustein on katastrofaalista. Transsukupuolisuus ei ole yksiselitteinen tai yksinkertainen asia. Se ei ole sellaista niinkuin homous - sinä joko olet homo tai et ole. Sukupuoli-identiteettiongelmat ovat hyvin, hyvin monimutkainen vyyhti, johon voi olla monia syitä ja myös monia ratkaisuja. Kuka siis lopulta on trans ja kuka ei?

Suosittu selitys transsukupuolisuudelle on elimellinen syy eli että transsukupuolisten aivojen rakenteessa on jotakin poikkeavaa, heillä on vastakkaisen sukupuolen aivot yms. Wikipedia kertoo aiheesta hyvin. Ehkä näin onkin joidenkin ihmisten kohdalla, mutta me emme tiedä, että millaiset aivot kenelläkin on. Aivojen rakennetta ei voida tuosta vaan tutkia elävältä ihmiseltä ja transtutkimuksissakaan kenenkään aivoja ei skannata. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta yhtään mitään. Kaikki on silkkaa arvailua. Olen siksi hylännyt tämän aivoteorian ja tullut siihen tulokseen, että meillä on erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset taidot selviytyä ongelmiensa kanssa. Ihmisillä on myös huomattavan erilaiset kyvyt selviytyä arkielämässä kehodysforian kanssa. Osan se lamaannuttaa aivan täysin ja nämä yksilöt eivät kykene käyttämään julkista vessaa, harrastamaan seksiä tai edes puhumaan puhelimessa. He tyypillisesti eristävät itsensä neljän seinän sisään ja ovat kaikinpuolin syrjäytyneitä ja onnettomia. Osa kykenee jatkamaan arkielämää, kuten työssäkäyntiä ja solmimaan parisuhteitakin, mutta kärsivät sisäisesti ja lopulta katkeavat. Olen seurannut sivusta useaa sellaista tapausta, joka harkitsi sukupuolenvaihdosprosessia tai jopa palavasti halusi siihen, mutta vuosien varrella oppikin hyväksymään kehonsa ja lakkasi kokonaan pitämästä itseään transsukupuolisena, vaikka dysforia olisi aiemmin aiheuttanut heille erittäin suuria ongelmia. Sitten on tämä sakki, joka omien sanojensa mukaan olisi tappanut itsensä, jos ei olisi pystynyt aloittamaan transprosessia. He tyypillisesti sanovat, että sukupuolenvaihdos pelasti heidän henkensä ja että se on paras heille koskaan tapahtunut asia. Osan kohdalla helpotus sitten kuitenkin jää vain väliaikaiseksi ja he haluavat vaihtaa takaisin alkuperäiseen sukupuoleen. Pelkkä henkilön kokemus siitä, että hänen sukupuolensa on väärä, ei siis määritä sitä, että mitä asialle tulisi tehdä, vaikka dysforia olisi kuinka syvä. Raja transsukupuolisuuden ja ei-transsukupuolisuuden välillä on veteen piirretty viiva. Missä se raja menee? Se ei ole mikään yksinkertainen kysymys ja sen pitäminen yksinkertaisena tai joko-tai -asiana on vakava virhe. Tai mitä jos sitä rajaa ei olekaan?

Transperjantai-ohjelman osana näytetään lyhyt dokumentti translapsista ja nuorista. Dokumentin loputtua toimittaja kysyy Viiviltä ja Amandalta heidän kokemuksistaan. Viivi sanoo, että maailmasta on tullut satu, mutta se ei ole prinsessasatu. Se on "keisarin uudet vaatteet" ja jonkun pitää sanoa, että tämä touhu ei ole totta. Viivi toteaa myös, että hän on kyllästynyt itseensä ja omiin kokemuksiinsa. Hän sanoo haluavansa keskittyä siihen, että mikä on totuus. Totuus ei ole sitä, mitä ihmisellä on sisällään, vaan totuus on jotain sellaista, mikä annetaan ulkoapäin. Viivin mielestä hänen omat kokemuksensa ovat vähäpätöisiä - maailmassa on jotakin suurempaa kuin hän ja tuo suurempi on se, mikä lopulta todella on tärkeää.

Tässä taitaa olla tiivistettynä se, että miksi Viivi ei lähtenyt sukupuolenvaihdosprosessiin. Hänen ajattelunsa on analyyttistä ja hän keskittyy koviin ja kylmiin faktoihin. Identiteetti- tai tuntemuskysymykset eivät kiinnosta häntä. Viivi tietää olevansa biologinen nainen, joten hänen kokemuksensa siitä, että hän on jotain muuta, on merkityksetöntä tämän totuuden edessä. Hän sanoo, että koki sukupuolenvaihdoksen vievän hänet vain ojasta allikkoon. Jos hän on nyt masentunut ja yksinäinen kääpiökokoinen nainen, niin onko hänen muka parempi olla masentunut ja yksinäinen kääpiökokoinen eunukki? Tämä ajattelu kertoo paljon siitä, että millainen persoona Viivi on. Hänen ajattelunsa on hyvin samanlaista kuin omani ja hän on päätynyt monen asian suhteen kanssani lähes identtisiin johtopäätöksiin. Mutta sillä erotuksella, että minun piti ensiksi hypätä kaninkoloon ymmärtääkseni tämän kaiken. Viivi kykeni samaan hyppäämättä.

Ohjelman toinen haastateltava Amanda Majasaari on täysin toisenlainen persoona. Amanda toistelee transaktivistien perussettiä. Kätilö "määritteli" hänet pojaksi. Hänen sisällään oli aina nainen ja tuo nainen on se henkilö, joka Amanda todella on. Hänen entinen minänsä on kuollut. Voi olla olemassa "chicks with dicks". Transsukupuolisten pakkosterilointi on ihmisoikeuksien vastaista. Ja niin edelleen. Amanda suorastaan sädehtii ja hän tsemppaa translapsia ja transnuoria. Yleisössä olevilla yläasteikäisille "transnuorille" hän sanoo olevansa ylpeä heistä ja miten ihanaa on se, että näiden nuorten ei tarvitse olla kaapissa niinkuin hän itse joutui olemaan. Kiinnostavaahan tässä on se, että Amanda itse oli täysin kaapissa pitkälle aikuisikään saakka ja vaihtoi sukupuolensa miehestä naiseksi vasta yli nelikymppisenä. Hänessä on sellaista lapsekasta vapautta ja riemua, jota tuntee ihminen, joka on ollut koko ikänsä sidottuna pimeässä ja joka vihdoin on rikkonut kahleensa ja voi levittää siipensä ja lentää valoa kohti ilman mitään esteitä, hengittää vapaasti ja olla vapaa. Amandaa ei kiinnosta, että hän on biologinen mies. Hän kokee olevansa nainen ja tuo kokemus on ainoa, millä on merkitystä.

Amanda kompastuu samaan asiaan kuin moni muukin translapsia tsemppaava aikuinen transsukupuolinen. Hän ei ymmärrä, että hän teki oman ratkaisunsa kypsällä aikuisiällä ja aikuisen ymmärryksellä vuosien ja vuosien pohdinnan jälkeen. Hän oli mennyt naimisiin miehenä ja saanut lapsia miehenä. Hänellä oli vuosia aikaa pohtia elämäänsä, peilata kokemuksiaan ja lopulta tehdä ratkaisunsa. Hän tykkäsi pukeutua naisten vaatteisiin jo lapsena ja piilotti asian kaikilta (hän kertoo, miten kirjaimellisesti meni kaappiin piiloon isäänsä). Hän yritti vuosia "parantua" naisidentiteetistään, tuloksetta, ja piilotti sen ympäristöltään ja läheisiltään koko ikänsä. Hän tsemppaa translapsia, koska ei halua näiden joutuvan kokemaan samaa kuin hän. Hän ei ymmärrä, että lapsen tai nuoren tilannetta ei voida edes verrata hänen omaansa. Lapsella tai nuorella ei ole hänen elämänkokemustaan. Lisäksi toinen ihminen ei ole hän. Se, mikä oli ratkaisu hänelle ei ole välttämättä ratkaisu toiselle ja päinvastoin. Olen ollut huomaavinani, että juuri Amandan kaltaiset ihmiset haluavat kaikkein sinnikkäimmin sulkea korvansa transkokemukseen liittyviltä ongelmilta, kuten detransitiolta, traumaperäiseltä dissosiaatiolta tai transsukupuolisten mielenterveysongelmilta (joihin sukupuolenvaihdoshoidot eivät merkittävästi auta). Hän ei tykkää ikävien totuuksien myöntämisestä. Hän ei ymmärrä, että vaikka hänen kohdallaan sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu, niin monen muun kohdalla se ei ole oikea ratkaisu, oli dysforia miten syvä tahansa, kuten yllä selitin. Monet sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet ovat nimenomaan hyvin nuoria. Aiemmassa kirjoituksessani kerroin myös ihmisistä, jotka vaihtoivat sukupuolensa vanhemmalla iällä, mutta vaihtoivat takaisin alkuperäiseen sukupuoleen sitten kuitenkin.

Kirjoitin aiemmin purkauksen, jossa kerroin fiiliksiäni sukupuolestani. Ajatteluni on samansuuntaista kuin Viivi Luomalla eli minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen biologinen nainen. Minä tiedän olevani nainen ja voin sen myöntää maailmalle ilman mitään ongelma, mutta samaan aikaan tiedostan, että en ymmärrä olevani nainen. Olen miettinyt paljon niitä asioita, joita transprosessista luopuneet ihmiset ja sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet ja ongelmakseni on muodostunut nimenomaan tietoisuus biologisesta sukupuolestani sekä sen muuttumattomuudesta ja vahva tunne siitä, että valehtelen koko maailmalle. Asiasta on tullut suorastaan möykky sisuksiini, sillä minä en pidä valehtelusta ylipäätään ja vältän elämässäni valehtelua tietoisesti. Minulla on samanlainen halu ja taipumus keskittyä totuudellisuuteen niinkuin Viivi Luomalla. Oli tuo totuus miten ruma tai epämukava tahansa. Maailma makaa niinkuin se makaa. Se on mitä se on ja se ei muuksi muutu, vaikka kuinka itkisimme ja parkuisimme ja yrittäisimme sitä muuttaa. Me ihmiset olemme pieniä ja voimattomia ja voimme vain nöyrästi ja alistuen hyväksyä sen, mikä on totuus.

Lisäksi olen vaan niin hemmetin väsynyt kaikkeen transpelleilyyn ja sukupuolisekoiluun, että haluan vain lopettaa. Usein en halua edes ajatella tätä koko asiaa. Olen usein leikitellyt ajatuksella, että vaihtaisin sukupuoleni takaisin naiseksi. Sillä vain siten voin lakata valehtelemasta maailmalle ja olla sitä, mitä todellisuudessa olen (eli nainen). Mutta minun ei tarvitse miettiä asiaa minuuttiakaan, kun ymmärrän, että en voi mennä takaisin ja että miksi en voi mennä takaisin. Sille on syy, miksi sukupuolenvaihdokseen lähdin. Sukupuolenvaihdos aikoinaan ratkaisi kaikki suurimmat ja akuuteimmat ongelmani ja hyödyin sukupuolenvaihdoksesta ihan oikeasti. En tiedä, olisinko tässä ilman sukupuolenvaihdosta. En halua takaisin siihen, mitä joskus olin. Pidän ihan oikeasti transhoitojen aikaansaamista muutoksista kehossani ja en halua luopua niistä. Minä en ole koskaan kaivannut alkuperäistä kehoani. Minä en oikeasti kadu sukupuolenvaihdosta. Mutta minua jostain syystä vaivaa kauheasti ajatus siitä, että valehtelen. Valehtelen maailmalle. Valehtelen yhteiskunnalle. Valehtelen ympärilläni oleville ihmisille. Valehtelen itselleni. Minähän en halua valehdella. Haluaisin, että kaikki ihmiset tietäisivät, että mikä minä olen. Mutta samaan aikaan en halua. Haluan olla vain tavallinen mies ja kadota perusheteroiden sekaan. Tästä kaikesta kokemastani ristiriidasta on muodostunut vyyhti sisimpääni.

Jotkut transsukupuoliset ovat kuvanneet, että sukupuolenvaihdos on ollut heille ikäänkuin perhosen metamorfoosi rumasta toukasta kauniiksi lentäväksi perhoseksi. Voisin kuvitella, että tämä olisi jotain sellaista, mitä Amanda Majasaarikin voisi sanoa. Tämä tämmöinen on kuitenkin ns. ideaalitapaus, jossa asiat ovat menneet putkeen, ainakin suurimmaksi osin. Jokaista tällaista tapausta kohden on kuitenkin iso kasa tapauksia, joissa hommat eivät ole menneet ihan niin putkeen tai jossa hommat ovat menneet suorastaan täysin vituralleen. On julkinen salaisuus, että transsukupuolisilla on hyvin paljon mielenterveysongelmia, jotka jatkuvat myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. Transsukupuolisten itsemurhatilastot myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen ovat moninkertaiset muuhun väestöön verrattuna. Seuraan netin kautta useita transsukupuolisia ympäri maailman ja sieltä voi mitä suurimmassa määrin lukea rivien välistä, että he kokevat kaikennäköistä ristiriitaa vähän samaan tyyliin kuin minäkin, vaikka eivät sitä aina avoimesti myönnäkään.

Sukupuolenvaihdos ei ole mikään metamorfoosi toukasta perhoseksi. Se on kompromissiratkaisu: luovut jostain saadaksesi jotain. Lopputulos on yhä epätäydellinen, mutta vaa’an painot ovat siirtyneet vähän toiseen suuntaan. On yksilön itsensä ratkaisu, että miten hän painonsa punnitsee. Mutta voidakseen punnita mahdollisimman oikein täytyy hänellä olla oikeanlaista tietoa. Nuo metamorfoosijutut ovat suoranaista asiansivuun johtavaa propagandaa, joka ainoastaan vaikeuttaa ja häiritsee punnitusta.

Olen itse kuvannut transsukupuolisuutta elämän rosvosektorina. Transsukupuolisuus on onnettomuus. Se on hyvin vaikea hoitaa ja siitä voi olla mahdotonta päästä eroon. Transhoidot ovat erittäin raskaita myös silloin, kun menevät putkeen. On ainoastaan ihmisen itsensä etu, jos hän voi välttyä sukupuolenvaihdokselta ja oppia hyväksymään kehonsa ja sukupuolensa. Sukupuoli- ja kehodysforian ensisijainen hoitomuoto tulisi olla terapia, jossa ohjataan ihminen näkemään kehonsa toisenlaisessa valossa. Transaktivistit ovat verranneet tällaista terapiaa homojen eheytyshoitoon, mikä on minun näkökulmastani aivan käsittämätön aivopieru. Dysforiattomuushan on tavoiteltava tila. Dysforia on mielenterveyshäiriö samaan tapaan kuin vaikka masennus. Masennuttomuus on myös tavoiteltava tila. Terapia ei ole eheytyshoitoa minkään mielenterveysongelman kohdalla.

Transsukupuolisuus muistuttaa hyvin paljon anoreksiaa ja anoreksiasta on mahdollista parantua terapialla. Eräs suurimmista mielenkiinnonkohteistani koko maailmassa on syömishäiriöt ja nimenomaan anoreksia. Olen lukenut hyvin paljon anorektikoiden foorumeita ja blogeja ja katsonut kaikki dokumentit, jotka vaan olen onnistunut löytämään. Anorektikon kehodysforia, ahdistus ja masennus muistuttavat hyvin paljon transsukupuolisuutta. Anoreksia on hyvin vaikea sairaus ja se voi tuhota ihmisen täysin. Sitä voidaan kuitenkin hoitaa ja siitä voi parantua. Olen miettinyt, että transsukupuolisuuteen voisi ehkä olla mahdollista kehittää toimiva terapiahoito. Transaktivismi muistuttaa minusta pro-ana -liikettä eli anoreksiaa glorifioivaa porukkaa. Pro-ana -porukka pitää anoreksiaa tavoiteltavana tilana, he eivät pidä sitä sairautena ja he eivät halua parantua siitä. Sukupuolisekoilu on luonteeltaan samankaltaista. Olen nähnyt pro-ana -ihmisten haastatteluja ja lukenut heidän sivujaan ja kyseessä on ilmiselvästi hyvin pahasti mielenterveydeltään järkkynyt porukka. Kukaan normaali ihminen ei päädy tuollaiseksi. Pro-ana -porukalla on tyypillisesti kaikennäköisiä mielenterveysongelmia, sosiaalisia ongelmia ja sopeutumisongelmia. Myös tässä suhteessa he muistuttavat sukupuolisekoilijoita. Kyseessä on ikäänkuin samankaltaisen oireilun eri ilmenemismuoto. Minusta tästä asiasta pitäisi ehdottomasti puhua yhteiskunnassa enemmän, mutta transaktivistit ovat kaikkialla läntisessä maailmassa kääntäneet yhteiskunnallisen ja poliittisen ilmapiirin sellaiseksi, että tästä ei voida puhua ollenkaan. Sillä ei voi olla olematta hyvin vakavia seurauksia (kuten translapsi-ilmiö, mutta siitä lisää myöhemmin). Kaikki olisi ollut estettävissä, mikäli transsukupuolisuutta olisi aina kohdeltu sellaisena kuin se on eli sairautena. Yhteiskunta ei ole koskaan pitänyt anoreksiaa minään muuna kuin sairautena. Miettikää, mitä seurauksia sillä voisi olla, jos pro-ana -porukka saisi yhteiskunnasta samanlaisen kuristusotteen kuin mitä transaktivistit ovat saaneet.

Mitä "sukupuoli" tarkoittaa? Sukupuolen ulottuvuuksista

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani synnyttävästä miehestä, Facebook-bänneistä ja ihmisten heikentyneestä kyvystä tunnistaa sukupuolen eri ulottuvuuksia. Mainitsin, että sukupuolella on ihmiselämässä ja yhteiskunnassa useita eri ulottuvuuksia ja että sen, mistä ulottuvuudesta on milloinkin puhe, voi päätellä yleensä jo kontekstistä ja siten sitä ei tarvitse, tai ei pitäisi tarvita, alleviivata joka kerta erikseen. Nykyään tosin jostain syystä (kaiketi kaiken tämän sukupuolisekoilun ja aivopesun seurauksena) ihmisten kyky tunnistaa ulottuvuuksia ja päätellä niitä kontekstistä on erittäin pahasti rajoittunut ja monasti näkee keskusteluita, joissa osapuolet puhuvat kokonaan eri asioista ymmärtämättä sitä itse ja koko keskustelu taantuu eipäs-juupas -tasolle ja molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että toinen on idiootti ja/tai kiusaa tahallaan.

Sukupuolella on ihmiselämässä ja ihmisyhteiskunnassa useita eri tasoja tai ulottuvuuksia. Nuo ulottuuudet ovat:

1. biologinen
2. sosiaalinen
3. kulttuurinen
4. yhteiskunnallinen
5. sisäinen eli sukupuoli-identiteetti

Tasot menevät jossain määrin päällekkäin, mutta pääsääntöisesti jako on tämä. Käyn tässä tekstissä kaikki tasot läpi ja selitän, mitä ne tarkoittavat ja mitä ne pitävät sisällään.

Sukupuolen 1. ulottuvuus: biologinen

Sukupuolen biologinen ulottuvuus on kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tämä:

Sukupuoli on ennen kaikkea yksilön lisääntymisbiologinen ominaisuus. Ei enempää eikä vähempää. Olet joko siittävä tai synnyttävä osapuoli. Munasoluja tai siittiöitä tuottava yksilö. XX- tai XY-kromosomi. Jokaikinen ihminen maailmassa on aina jompikumpi ja tätä ominaisuuttaan ihminen ei voi valita eikä vaihtaa. Yksilön lisääntymisbiologia on osa fyysistä todellisuutta samaan tapaan kuin pituus tai paino ja sitä ei voi itsemääritellä toiseksi kuin mitä se on. Biologisessa todellisuudessa sukupuolia on vain kaksi: mies ja nainen, uros ja naaras. Biologinen todellisuus on joko-tai.

Myös sukupuoliroolit ja sukupuolten kognitiiviset erot ja käyttäytymiserot pohjautuvat biologiaan, mutta on olemassa myös hyvin feminiinisiä miehiä ja hyvin maskuliinisia naisia ja se ei tee heistä yhtään vähempää biologisia uroksia tai naaraita, joten siksi rajaan biologisen ulottuvuuden tiukasti lisääntymisbiologiaan ja jätän psykologian alueelle menevät jutut tästä tarkoituksella kokonaan ulos.

Nykyään paljon tapetilla oleva intersukupuolisuus, vanhalta nimitykseltään hermafrodiittisuus, on biologisen sukupuolen kehityshäiriö eli eräänlainen kehitysvamma. Olen kirjoittanut intersukupuolisuuden aiheuttamasta sekaannuksesta aiemmin täällä. Intersukupuolisuutta on olemassa useaa eri lajia. Englanninkielinen Wikipedia listaa intersukupuolisuuden lajeja. Osalla intersukupuolisista on jossain määrin epämuodostuneet sukuelimet, kuten epänormaalin pieni penis tai epänormaalin suuri klitoris, mutta kromosomit ovat joko XX tai XY ja henkilö on normaalisti lisääntymiskykyinen joko miehenä tai naisena. Joillakin intersukupuolisilla on kromosomihäiriö, kuten ylimääräisiä X- tai Y-kromosomeja tai osa kromosomeista ei toimi. Esimerkiksi eräs muoto on yksilö, jolla on XY-kromosomit, mutta Y-kromosomi ei toimi, joten yksilö on kehittynyt naisen näköiseksi. Osalla on epämuodostuneet sukuelimet, esimerkiksi hänellä on naisen ulkoiset elimet, mutta vagina on syvyydeltään hyvin lyhyt, kohtu ja munasarjat puuttuvat ja niiden tilalla on kehon sisällä olevat kivekset. Tällaiset yksilöt ovat kokonaan lisääntymiskyvyttömiä eli he eivät ole biologisesti uroksia eivätkä naaraita. Huomaa, että todellinen hermafrodiittisuus eli yksilön kyky lisääntyä sekä uroksena että naaraana (eli yksilö omaa molemmat toimivat värkit) on ihmisellä tuntematonta. Huomaa myös, että intersukupuolisuus ei ole kolmas sukupuoli eikä se ole sukupuoli-identiteetti, vaan se on kehityshäiriö eli siis poikkeama samaan tapaan kuin Downin syndrooma tai sokeus. Se ei ole myöskään todiste sen puolesta, että sukupuolia olisi enemmän kuin kaksi. Voit tutustua suomalaiseen intersukupuolisten itsensä ylläpitämään nettisivuun täällä. Tässä erään intersukupuolisen Youtube-kanava (englanniksi).

Sukupuolen 2. ulottuvuus: sosiaalinen

Sosiaalinen sukupuoli tarkoittaa sitä, että miten henkilö tulee ympäristössään kohdatuksi. Miehen ja naisen sosiaalinen rooli on erilainen ja ihmiset kohtelevat miehiä ja naisia eri tavalla, vaikka kuinka olisivat ideologisella tasolla sitä mieltä, että sosiaalista sukupuolta ei ole olemassa ja pyrkisivät omassa elämässään ja ympäristössään minimoimaan sukupuolen merkityksen. Olen itse sivunnut aihetta esimerkiksi täällä ja Henry Laasasen Facebook on täynnä esimerkkejä aiheesta. Toinen transsukupuolinen bloggaaja Yön supi on kirjoittanut aiheesta hyvin omassa blogissaan.

Ihmisillä on tietty mielikuva ja käsitys miehestä ja naisesta ja miltä mies ja nainen näyttävät, miten he puhuvat, miten he liikkuvat, mistä he pitävät ja eivät pidä ja miten he käyttäytyvät tai miten heidän tulisi käyttäytyä. Miehiltä ja naisilta odotetaan tietynlaista, toinen toisistaan poikkeavaa käytöstä ja heille sallitaan erilaisia asioita. Näissä mielikuvissa ja odotuksissa voi olla yksilötasolla, ryhmätasolla, kulttuuritasolla yms. paljonkin eroa ja liikkumavaraa, mutta raja menee aina jossain. Kun näet miehen tai naisen, joka näyttää tai käyttäytyy hyvin odotetusta poikkeavasti, niin mielesi sanoo jursk ja pidät näkemääsi omituisena. Nämä odotukset ovat usein alitajuisia eli et ole niistä välttämättä itse tietoinen lainkaan. Miehet ovat pääsääntöisesti asiasta paljon tietoisempia kuin naiset ja esimerkiksi sukupuolten sosiaalista ulottuvutta analysoivia blogeja kirjoittavatkin nimenomaan miehet. Naisten näkee usein kieltävän koko sosiaalisen sukupuolen olemassaolon, vähättelevän sen merkitystä yms. eivätkä he ole tietoisia siitä, että missä määrin heidän oma naiseutensa vaikuttaa heidän kokemuksiinsa ja tulkintoihinsa asioista ja maailmasta. Naisen sosiaalinen rooli on laajempi ja liikkuvampi kuin miehen eli naisen on sosiaalisesti sallitumpaa tehdä tai sanoa kaikennäköistä, mikä on miehelle vähemmän sallittua (=mies saa nopeammin negatiivista palautetta ja häneen aletaan suhtautua negatiivisesti). Uskon tämän olevan iso syy siihen, että niin moni nainen ei osaa lainkaan kuvitella, miltä tuntuu olla mies, joten hän kuvittelee miesten elämän olevan samanlaista kuin hänen omansa. Hauskinta on nähdä itseään maskuliinisena tai miehekkäänä pitäviä naisia, jotka sitten kuitenkin käyttäytyvät stereotyyppisellä naisellisella tavalla. En lähde tässä tarkemmin analysoimaan, että mitä tarkoittaa "stereotyyppinen nainen tai mies" tms. sillä aihe on erittäin laaja. Henry Laasanen on analysoinut aiheen puhki omissa blogeissaan ja jatkaa nykyään päivittäin Facebookissa, joten jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa kahlata hänen kirjoituksensa läpi.

Minä olen biologinen nainen, mutta olen vaihtanut sukupuoleni mieheksi. Eli toisinsanoen olen vaihtanut sosiaalisen sukupuoleni mieheksi. Biologista sukupuolta ei voi vaihtaa. Sukupuolenvaihdoshoidot ovat aikaansaaneet muutoksia kehossani, mutta ne ovat pelkästään kosmeettisia. Nämä kosmeettiset muutokset ovat kuitenkin aikaansaaneet sen, että ympäristö tulkitsee minua miehenä. Näytän siis ympäristölle ja siinä oleville ihmisille mieheltä, joten he kohtelevat minua niinkuin olisin mies ja odottavat minulta asioita, joita miehiltä odotetaan. He kohtelevat minua miehenä vaikka tietäisivät minun olevan biologinen nainen. Sosiaalisen sukupuolen muuttuminen aiheutti elämääni dramaattisia muutoksia. Olen sivunnut aihetta täällä.

Yksilön ilmiasu ja käytös vaikuttaa siihen, että miten ympäristö häneen suhtautuu. Esimerkiksi jotkut homomiehet ovat varsinkin nuorina tulleet hyväksytyksi tyttöporukoihin ikäänkuin yhtenä tytöistä. Sosiaalista sukupuolta on mahdollista vaihtaa tai muuttaa. Sukupuolen sosiaalisessa merkityksessä ei siis ole olemassa tiukasti rajattuna vain miehiä ja naisia, vaan myös lukemattomia välimuotoja. Sukupuoliroolit ovat osa sosiaalista sukupuolta ja vaikka sukupuoliroolit voivat olla hyvin tiukat, niin sukupuolirooleilla voi myös leikitellä. Niitä voi vaihtaa tai sotkea.

Sukupuolen 3. ulottuvuus: kulttuurinen

Kulttuurinen sukupuoli menee päällekkäin sosiaalisen kanssa, mutta sillä erotuksella, että kulttuuriseen sukupuoleen liittyy sellaisia asioita, jotka ovat aika- ja paikkasidonnaisia. Eli kulttuurisen sukupuolen piirteet voivat vaihdella aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Kulttuuriseen sukupuoleen liittyy erityisesti pukeutumiseen ja koristautumiseen liittyvät visuaaliset piirteet.

Kulttuurinen sukupuoli ja siihen liittyvät osa-alueet eivät ole kiveenkirjoitettuja tai muuttumattomia. Esimerkiksi pukeutuminen tai harrastukset voivat vaihdella hyvin paljon. Parisataa vuotta sitten Euroopassa miehet käyttivät meikkiä, pitkähiuksisia kiharrettuja peruukkeja, korsetteja, sukkahousuja ja korkokenkiä. Nykyään nuo ovat yksinomaan naisten juttuja. Vielä maailmansotien aikaan hevosharrastus oli miehekästä hommaa, nykyään se on tyttöjen juttu. Historiassa punainen on ollut miesten väri ja sininen tyttöjen. Nykyään on päinvastoin. Joissain kulttuureissa myös miehet käyttävät hametta tai mekkoa. Nuorten miesten klassiseen sivistykseen kuului aikoinaan runonlausunta ja tanssi. Nykyään nuo ovat akkojen hapatuksia. Joissain kulttuureissa miehet ovat pukeutuneet näyttäviin ja värikkäisiin sulkakoristeisiin ja päähineisiin. Meidän aikanamme ja meidän kulttuurissamme ne yhdistetään yksinomaan naisiin. Ja niin edelleen.

Miesten asuja eri kulttuureissa eri aikakausina (klikkaa isommaksi).

On kuitenkin ilmiselvää, että sosiaalisen tai kulttuurisen sukupuolen hämärtäminen, sotkeminen tai muuttaminen ei muuta henkilön biologista sukupuolta. Jos poika laittaa päälleen mekon ja leikkii nukeilla, niin hän ei muutu tytöksi. Biologinen sukupuoli ja sosiaalinen sukupuoli ovat kaksi eri asiaa ja ne käsittävät eri asioita. Pystyt erottamaan henkilön puheesta, että kumpaa hän tarkoittaa, kun hän puhuu "sukupuolesta".

Sukupuolen 4. ulottuvuus: yhteiskunnallinen

Sukupuolen yhteiskunnallinen ulottuvuus menee päällekkäin sosiaalisen ja kulttuurisen kanssa ja on varmaan määrittelijästä riippuvaa, että mitä hän luokittelee mihinkin kategoriaan. Itse erotan yhteiskunnallisen sukupuolen sosiaalisesta siinä, että yhteiskunnallisella tasolla asiaan liittyy virallista lainsäädäntöä. Sosiaalinen taso on kokonaan epävirallista.

Sukupuolen yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen liittyy esimerkiksi sukupuolten yhteiskunnallinen asema ja oikeudet. Esimerkiksi naisten asema, juridinen sukupuoli ja homoavioliitto menevät tähän kategoriaan. Historiassa miesten ja naisten juridiset oikeudet ovat eronneet hyvin paljon. Esimerkiksi vielä 1900-luvun alussa Euroopassa naiset eivät saaneet äänestää. Perheessä isällä oli erityisoikeuksia äitiin verrattuna (lapset ja myös lasten äiti olivat miehen omaisuutta ja miehellä oli huomattavaa sanavaltaa heidän ylitseen). Avioerotilanteessa miehellä oli aikoinaan naiseen verrattuna erityisasema (naisen oli paljon vaikeampaa saada ero miehestä kuin päinvastoin). Homoavioliitto eli samaa sukupuolta olevien parien laillinen avioliitto on nykyäänkin avoin kysymys. Historiassa on ollut ja joissain valtioissa nykyäänkin vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutuminen tai vastakkaisen sukupuolen yksilönä esiintyminen on laitonta ja rangaistava teko.

Juridinen sukupuoli menee yhteiskunnallisen sukupuolen kategoriaan. Eli mitä sukupuolta henkilö on virallisesti lain edessä. Minä olen biologinen nainen, mutta olen vaihtaut juridisen sukupuoleni mieheksi. Täten olen lain edessä mies ja minua koskee esimerkiksi asevelvollisuus. Voin mennä naisen kanssa naimisiin ja se luetaan heteroavioliitoksi. Juridisen sukupuolen vaihtaminen on eräänlainen yhteiskunnallinen poikkeuslupa sellaisille ihmisille, jotka eivät enää näytä biologisen sukupuolensa yksilöiltä. Vielä nykyäänkin on valtioita, jotka eivät tunnusta juridisen sukupuolen vaihtamista. Esimerkiksi Thaimaa. Thaimaa kieltäytyy itsepäisesti kohtelemasta lääketieteellisen sukupuolenvahdoksen läpikäyneitä ihmisiä minään muuna kuin biologisen sukupuolensa yksilönä, vaikka nämä kuinka olisivat ilmiasultaan vastakkaisen sukupuolen kaltaisia. Thaimaassa juridista sukupuolta ei voi vaihtaa. Esimerkiksi thaimaalainen transnainen (=biologinen mies) Nok Yollada tuomittiin rikoksesta vankilaan ja hänet tuomittiin miesten vankilaan, vaikka häntä ei erota biologisesta naisesta. Nok sanoi pelänneensä vankilassa raiskausta, mutta Thaimaan tuomioistuin ei ottaisi hänen rikosilmoitustaan käsittelyyn, koska itsepäisesti pitävät hänen vaginaansa leikkausarpena. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä.

Sukupuolen 5. ulottuvuus: sukupuoli-identiteetti

Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa sitä, että miten henkilö oman sukupuolensa kokee. Se on siis irrallinen asia siitä, että mitä sukupuolta henkilö on. Minä olen biologinen nainen, mutta koen olevani mies. Minä tiedän olevani nainen, mutta en ymmärrä olevani nainen. Sukupuoli on biologiaa ja yksilön lisääntymisbiologinen ominaisuus, mutta sukupuoli-identiteetti on psykologiaa.

Kun henkilö sanoo, että sukupuolia on olemassa lukemattomia erilaisia tai että sukupuolia on 30 tai että sukupuolia on 1396837920 kappaletta tai niin monta kuin maailmassa on ihmisiä, niin hän tarkoittaa, että sukupuoli-identiteettejä tai tapoja kokea oma sukupuolensa on olemassa x kappaletta. Niinkuin onkin. Sukupuolensa voi kokea monella eri tapaa ja sukupuoltaan voi ilmentää monella eri tavalla. Jos henkilö on biologisesti mies tai nainen, niin se ei tarkoita, että hänen täytyisi olla aina sataprosenttisesti feminiininen tai maskuliininen sosiaalisessa tai kulttuurisessa merkityksessä. On myös olemassa hyvin feminiinisiä miehiä ja hyvin maskuliinisia naisia. Henkilö ei myöskään välttämättä koe varsinaisesti olevansa mitään sukupuolta. Hän vain on jotain sukupuolta.

Trassukupuolisuus on sukupuoli-identiteettiin liittyvä psykologinen ilmiö. Minä olen biologinen nainen, mutta koen olevani mies eli minulla on miesidentiteetti. Transsukupuolisuus on ilmiö, jossa henkilö kokee olevansa vastakkaista sukupuolta kuin mitä hän on biologisesti. Transsukupuolinen kokee sukupuoliristiriitaa. Sukupuoli-identiteetti voi myös olla häilyvä, epämääräinen tai muuttuileva. Nykyään niin trendikäs muunsukupuolisuus menee tähän kategoriaan. Huomaa, että intersukupuolisella ihmisellä voi myös olla vahva mies- tai naisidentiteetti, vaikka biologisesti hän ei välttämättä ole mitään sukupuolta.

Cis-sukupuolinen tarkoittaa henkilöä, joka ei koe sukupuoliristiriitaa. Eli toisinsanoen cis-sukupuolinen on ns. normaali ihminen. Lukijat ovat kuvanneet sitä siten, että se ei ole kokemusta sukupuolesta, vaan sitä, että yksinkertaisesti on jotakin sukupuolta.

Henkilön kokemus hänen sukupuolestaan ei muuta hänen biologista sukupuoltaan tai tee sitä olemattomaksi. Henkilön kokemus sukupuolestaan ei myöskään automaattisesti muuta hänen sosiaalista sukupuoltaan eli sitä, miten muut ihmiset hänet näkevät ja kokevat ja miten he häntä kohtelevat. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hänen kokemuksensa olisi totta. Ainakin hänelle itselleen.

Pulinaa ja pölinää

Kun seuraan sukupuoleen liittyvää keskustelua, niin minulle tulee väkisin mieleen, että moni ns. suvaitsevainen tulkitsee muiden puheita tahallaan väärin. Minulta menee täysin ohi, että mikä tässä sukupuoliasiassa on niin hirveän vaikeaa ymmärtää. Kuten olen sanonut monta kertaa, puheenaiheena olevan sukupuolen ulottuvuuden voi päätellä kontekstistä lähes aina, viimeistään kysymällä pari tarkentavaa kysymystä.

On nimittäin aivan täysin päivänselvää, että kun Pera Perushetero puhuu "sukupuolesta", niin hän tarkoittaa 100% ajasta biologista sukupuolta. Kun Pera Perushetero jankkaa sinulle, että sukupuolia on vain kaksi, niin hän tarkoittaa 100% ajasta biologista sukupuolta. Hänelle ei tule edes mieleen miettiä transsukupuolisia tai muunsukupuolisia. Miksi tahallasi haluat uskoa, että sanomalla "sukupuolia on vain kaksi" Pera Perushetero kieltää transsukupuolisten olemassaolon ja että hänellä on jotain transsukupuolisten oikeuksia vastaan?

"Sukupuolia on vain kaksi" on tietysti päivänselvä fakta ja tämän sanoessaan Pera Perushetero on tietysti oikeassa. Faktan toteaminen ei itsessään ole kannanotto yhtään mihinkään, kuten transsukupuolisuuden olemassaoloon. "Voiko henkilö kokea olevansa toista sukupuolta" on jatkokysymys Pera Perusheterolle. Miksi voi? Miksi ei voi? Mitäs noille tyypeille pitäis yhteiskunnassa tehdä? Se, mikä Pera Perusheteroa vituttaa, on se, että niin iso kasa jengiä kieltäytyy tunnustamasta päivänselviä faktoja ja itsepäisesti inttää sukupuolia olevan 4924659 kappaletta ja intersukupuoliset sitä ja tätä. Iso kasa Pera Perusheteroita ei voisi vähempää välittää muiden identiteeteistä. Mikä siis tarkoittaa sitä, että hänen puolestaan saat vapaasti kokea itsesi vaikka pinkiksi yksisarviseksi tai Napoleoniksi. Ei vaikuta hänen elämäänsä eikä kutita hänen pyllyään. Mutta faktat ovat faktoja, piste.

Vai oletko ihan vakavissasi sitä mieltä, että biologisia sukupuolia on enemmän kuin kaksi? Kerro kommenteissa meille muillekin, että mitä ne ylimääräiset sukupuolet ovat ja missä voimme niitä nähdä.

Minä en ymmärrä

Minä en enää ymmärrä mistään mitään. En voi kuin toljottaa monttu auki. Siksi minulla ei ole moneen asiaan mitään sanottavaa enää nykyään, koska en voi kommentoida jotain sellaista, jota en ymmärrä ja josta en tiedä yhtään mitään.

Perustin aikoinaan tämän blogin näyttääkseni maailmalle, että transsukupuolisen tai LGBT-ihmisen ei tarvitse olla setalainen feministinen arvoliberaali ja kaikestaloukkaantuja. Halusin lisätä transsukupuolisuuden ymmärrystä yhteiskunnassa avaamalla keskusteluyhteyden LGBT-ihmisten ja perusheteroiden välille. Tämä blogi on ollut alusta asti suunnattu ensisijaisesti nimenomaan perusheteroille. Kirjoitin aikoinaan, että minä olen yksi LGBT-ihmisistä ja minä olen heidän puolellaan. Aivan erityisesti olen transsukupuolisten puolella. Koin edustavani LGBT-ihmisiä ja transsukupuolisia ja halusin antaa heille vähän toisenlaisenkin äänen.

En ole enää samaa mieltä. Minusta tuntuu, etten enää halua olla transsukupuolisuuden tai transsukupuolisten kanssa missään tekemisissä.

Minulla on vankka käsitys siitä, että mitä transsukupuolisuus on. Olenhan käynyt läpi sukupuolenvaihdoksen naisesta mieheksi ja halusin tässä blogissa kertoa syitä siihen ja selittää, että miksi joku noin päätyy tekemään. Mutta olen huomannut, että viime vuosina koko transsukupuolisuuden käsite on muuttanut muotoaan. Se, mitä nykyään käsitetään transsukupuolisuudeksi ei vastaa lainkaan minun käsitystäni transsukupuolisuudesta. Täten minä puhun oikeastaan kokonaan toisesta asiasta kuin nuo muut. Eli toisin sanoen minä en enää edusta transsukupuolisia. Minun ääneni ei ole transsukupuolisten ääni.

Minä en ole lainkaan samaa porukkaa kuin nuo kaikki muut. Minä edustan vain itseäni. Minun ääneni on vain minun itseni ääni.

En edes haluaisi enää kutsua itseäni transsukupuoliseksi. Minusta tuntuu, että minun kokemus- ja ajatusmaailmani on niin täysin erilainen kuin noilla kaikilla muilla, että en vaan yksinkertaisesti ole samalta planeetalta. Jos tuo, mitä he ovat, on transsukupuolisuutta, niin silloin minä en ole yksi heistä.

Mikä minä sitten olen? En tiedä. En tiedä, miksi minun pitäisi itseäni kutsua. Ehkä olen vain minä. Ehkä en yritäkään antaa asialleni mitään nimitystä. Ehkä minun ei tarvitsekaan lokeroida itseäni mihinkään. Tiedän vain, että olen vaihtanut sukupuoleni naisesta mieheksi. Tiedän, mitä tunnen. Tiedän, mitä ajattelen. Mutta millä sanoilla tai termeillä minun tulisi kuvata näitä ajatuksia, tunteita ja tekoja? En halua lyödä omaan otsaani sellaista leimaa, joka ei kuvaa minua, kokemusmaailmaani tai ajatusmaailmaani yhtään mitenkään.

Olen ollut viimeisen vuoden ajan todella hämmentynyt. Olen sen verran hämmentynyt, etten oikein osaa edes kunnolla purkaa tätä. En tiedä, mistä aloittaa. Olen aina kokenut itseni hyvin liberaaliksi ja vapaamieliseksi, mutta olen huomannut, että minunkin kupissani on pohja. En olisi nuorempana pystynyt edes kuvittelemaan, että pohjani voisi tulla vastaan. Mutta enpä osannut kuvitella sitäkään, että maailmasta tulisi näin hullu paikka ja vieläpä näin nopeasti. Sillä minun pohjani tuli vastaan jo ajat sitten. Olen pohtinut asiaa hyvin paljon ja miettinyt, että miksi näin on. Miksi tunnen niinkuin tunnen ja miksi ajattelen niinkuin ajattelen? Olen huomannut, miten kuukausi kuukaudelta tulen koko ajan vaan väsyneemmäksi ja konservatiivisemmaksi.

Ja sitä mukaa, kun konservatiivistun, haluan koko ajan olla vähemmän ja vähemmän tekemisissä koko transsukupuolisuuden kanssa. En halua ajatella sitä. En halua puhua siitä. En halua ajatella itseänikään transsukupuolisena, vaan haluan vain kadota perusheteroiden sekaan ja olla yksi heistä. En halua kertoa transsukupuolisuudestani kenellekään, enkä halua keskustella siitä.

Mutta samaan aikaan se vain pahentaa hämmennystäni. Sillä en voi kadota perusheteroiden sekaan. En voi olla yksi heistä. Olen transsukupuolinen eli yksi niistä friikeistä ja hämmentyneistä (häiriintyneistä?) ihmisistä. Miten minä koskaan voin olla edes konservatiivi, kun olen mitä olen? Minun on vaikeaa selittää asiaa edes itselleni.

Tiedän vain sen, että en hyväksy tätä meininkiä, mitä näen ympärilläni. Kutsun "sukupuolisekoiluksi" sitä, että yritetään sotkea koko sukupuolen käsite ja selitellään kivenkovaan, että miehet voivat synnyttää ja sen sellaista. Eli nykyään ollaan sitä mieltä, että sukupuoli voi olla mitä tahansa, mitä ihminen päättää sen olevan. Eli käsitteillä "mies" tai "nainen" ei ole toisinsanoen mitään sisältöä. Ne voivat olla mitä tahansa ja tarkoittaa mitä tahansa. Ne ovat vain tyhjiä sanoja, huulien heilumista tuulessa. No, ei se noin ole. Tuollainen maailmankuva on todellisuuden vastainen. Käsitteillä "mies" ja "nainen" on todellakin sisältö ja tuo sisältö ei ole riippuvainen yksilön itsensä päättämästä määritelmästä. En hyväksy sukupuolisekoilua. Nykyään, kun puhutaan transsukupuolisuudesta, niin sillä tarkoitetaan nimenomaan sukupuolisekoilua. En siis ole transsukupuolinen termin tämänhetkisessä merkityksessä. Olin transsukupuolinen termin aikaisemmassa merkityksessä. Mikä olen nykyään? En tiedä. Enkä jaksa miettiä.

Ollakseni täysin rehellinen, niin sukupuolisekoilu herättää minussa lähinnä inhoa. Edellisen kirjoitukseni kommenteissa anonyymi kirjoittaja puhuu amerikkalaisesta "synnyttäneestä miehestä" Evan Hempelistä. Anonyymi kirjoittaa:

"Koska raskaaksi tuleminen edellyttää hormonihoidon keskeyttämistä ja sitä, ettei henkilölle ole tehty genitaalikirurgiaa, raskaaksi tulemisen transmiehen tapauksessa pitäisi tulkita merkiksi siitä, että ko. henkilö on keskeyttänyt hoidot ainakin toistaiseksi ja päättänyt, ettei hän haluakaan enää olla mies vaan nainen. Siksi olisi parempi, jos henkilön juridinen sukupuolimerkintä muutettaisiin takaisin naiseksi, vaikka ylimääräistä byrokraattista rumbaa siitä joka tapauksessa aiheutuu. Raskaana olemisessa ja siittämisessä on kyse miehuuden ja naiseuden fysiologisesti määräävimmästä ominaisuudesta ; siksi niitä ei voida irrottaa toisistaan edes juridiikan tasolla. Raskaana oleminen ja synnyttäminen ovat sen verran raskaita kokemuksia norminaisellekin, että transmiehen kyky sellaiseen toimintaan kielii vain siitä, että kyseessä täytyy olla täysin kehodysforiattoman, korkeintaan non-binäärisen yksilön, joka ei siis ole edes transmies sanan varsinaisessa merkityksessä. Kykyä olla raskaana ja synnyttää pitäisi käyttää erotusdiagnoosina pääteltäessä, että onko henkilö transsukupuolinen vai ei.

Jos kokee olevansa mies vaikka on raskaana, se on merkki siitä, ettei henkilö selkeästi ole sisäistänyt sitä millaista on olla mies ja hänen todellisuuskäsitystään voisi nimittää kauniisti sanottuna horjuvaksi. Yhteenvetona: taas uutisotsikoihin on onnistunut pääsemään joku non-binäärinen lumihiutale, joka on sekaisin kuin seinäkello ja pihalla kuin lumiukko ja jolla on vieläpä otsaa esittää itsensä jonkinlaisena vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän uhrina. Kaikki lapset vaan huostaan tämmöisiltä.

Eräs näistä raskaana olevista "miehistä", Evan Hempel nimeltään, on kitissyt julkisesti siitä, että hänen ollessaan viimeisillään raskaana vieraat ihmiset eivät tulleet pussailemaan ja taputtelemaan hänen vauvamahaansa, vaan huutelivat kadulla hänelle kaljamahasta. Hormonihoidon aiheuttaman parrankasvun takia ihmiset luulivat häntä mieheksi. Kirjoitit, että jos henkilö on muokannut ulkonäköään siten, että ihmiset luulevat häntä mieheksi hän myös jollain tasolla (ainakin sosiaalisesti) on mies; mutta jos tähän miesoletukseen sisältyy myös oletus siitä, ettei henkilö voi olla raskaana, onko henkilön raskaana oleminen silloin myös osin sosiaalisesti konstruoitunutta eli hän ei "sosiaalisella tasolla" ole raskaana, koska toiset luulevat hänen isoa masuaan kaljamahaksi?

Hyvin monet ihan tavalliset ihmiset sekä netissä että IRL:ssä ovat sanoneet, että heidän näkemänsä kuva Evan Hempelistä imettämässä lastaan isoilla roikkutisseillään (linkki) on yksi oksettavimmista joita he koskaan ovat nähneet ja se on lisännyt heidän inhoaan transihmisiä kohtaan yleisemminkin."

Niinpä niin.
Valitettavasti transpiireissä on aina ollut tätä porukkaa, joka haluaa tahallisesti sotkea koko sukupuolen käsitteen sekä kaikki sukupuolen rajat. Olen nähnyt kommentoijan linkkaaman kuvan aikaisemminkin ja olen nähnyt paljon muitakin vastaavia. Minun aikanani tuollaisesta käytettiin termiä genderfuck. Fuck gender oli näillä tyypeillä tapana sanoa ja foorumeilla oli kuvia tyypeistä, jotka näyttivät lähinnä Conchita Wurstilta. En ole ikinä ymmärtänyt, miten tämä liittyy transsukupuolisiin, sillä emmehän me todellakaan halua näyttää miltään parrakkaalta naiselta tai tissilliseltä mieheltä. Minun päähäni ei mahdu, miten Conchita Wurst muka edistää transsukupuolisten oikeuksia. Transsukupuoliset itsekin pitivät Conchitaa ällöttävänä, perusheteroista nyt puhumattakaan. Conchita Wurst ei liity mitenkään transsukupuolisiin, vaan hän on tuota genderfuckia. Aikoinaan tämä porukka oli transpiireissä vähemmistö, mutta nykyään kaikki keskustelu pyörii heidän ympärillään.

Nykyään genderfuck on yhtä kuin transsukupuolisuus. Se tulee selväksi vain seuraamalla jonkin aikaa transkeskustelua sivusta. Ja tässä kohtaa loppuu minulta ymmärrys täysin. Minä en ymmärrä lainkaan noita ihmisiä. En ymmärrä lainkaan, että mitä ihmettä heidän päässään oikein liikkuu. En ymmärrä lainkaan heidän tarkoitusperiään, heidän ajatusmaailmaansa tai heidän kokemusmaailmaansa. En voi tehdä muuta kuin tollottaa monttu auki. En osaa edes sanoa mitään, sillä kaikki, mitä he sanovat tai tekevät, on aivan täysin älytöntä ja menee minulta ohi.

Sukupuolisekoilu ei suinkaan paranna transsukupuolisten asemaa yhteiskunnassa tai saa ihmisiä suhtautumaan transsukupuolisiin suopeammin. Päinvastoin, se saa ihmiset näkemään transsukupuoliset täysinä kajahtaneina pipipäinä. Transsukupuolisuus on jo valmiiksi outo juttu, jota on vaikeaa selittää ihmisille, mutta sukupuolisekoilu vaikeuttaa asioita entisestään. Olen ollut huolissani siitä, että sukupuolisekoilu vie transsukupuolisuudelta kaiken pohjan - eli siis, että ihmiset eivät ota transsukupuolisuutta enää lainkaan vakavasti, vaan pitävät sitä latvalahojen turhana ja ärsyttävänä sekoiluna. Olen itse halunnut aina osoittaa, että transsukupuolisuus on oikea, vakava ilmiö, johon täytyy suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella. Kyseessä on samankaltainen häiriö kuin anoreksia. Mutta nämä sukupuolisekoilijat tekevät kaikki aikaansaannokseni tyhjiksi.

Minä olen jo hävinnyt tämän sodan. Translakiuudistustekstini kommenteissa anonyymi lukija tiivistää kaikki pelkoni täydellisesti:

"Aikaisemmin suhtauduin kaikkiin transsukupuolisiin joko neutraalisti tai positiivisesti, mikäli suhtauduin ollenkaan. Viimeaikaisen yhteiskunnassa framille nousseen transälämölön seuraaminen, johon tämän blogin lukeminen on osaltaan vaikuttanut, on kuitenkin aukaissut silmiä ja muuttanut kantani näistä asioista pysyvästi. On alkanut vaikuttaa siltä, että ns. tyyppitranssukupuolinen olisi hyvin pitkälti jonkun Juudas Kanniston kaltainen. Useimmat transsukupuoliset olisivat loputtomine melttareineen ja draamailuineen pronomineista ja vessoista lähinnä naurettavia tapauksia, mutta fanaattisuudessaan ja aggressiivisuudessaan he ovat aidosti pelottavia ja siksi pyrin välttämään heitä kuin ruttoa (mikäli kyseessä eivät siis ole Blaire Whiten kaltaiset poikkeusyksilöt). Lisäksi heillä on LGBT-aatteen voittokulun myötä kosolti yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, joka vain kasvaa vuosi vuodelta sitä mukaa kuin esim. lasten blokkerihoitoja normalisoidaan ja sukupuolenvaihdoshoitoihin pääsevien määrää tietoisesti kasvatetaan. Mitään tämän lahkon opetuksia ei saa kritisoida ja "sukupuolen moninaisuutta" ajetaan aivottomasti muiden muassa koulutukseen, viranomaistahoihin ja ammattiliittoihin. Koko ideologian perusajatus rakentuu newspeakille ja äärimmäisen poliittisesti korrektin kielenkäytön sävyttämille ideoille, joilla ei ole mitään vastinetta konkreettisessa, fyysisessä todellisuudessa, kuten "setä on täti, koska sukupuoli on mielentila" ja se on soo soo ja hyi häpeä, jos et ajattele näin.

Ylilyöntejä on tullut tässä asiassa viime aikoina niin paljon, ettei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kauan tämä pelleily vielä tulee jatkumaan ja missä vaiheessa enemmistö, joka edustaa lähes 100 %:a ihmisistä, tulee laittamaan sille stopin. Siinä vaiheessa, kun hommasta on viimeinenkin alkuviehätys karissut ja televisiossa itsekeksityistä pronomineistaan vollottavat uniikit lumihiutaleet sekä mies- ja naisoletetuista puhuminen alkavat vaihteeksi tuntua taas ankeilta? Siinä vaiheessa, kun sukupuolisegregoidut pukukopit ja naisurheilu päätetään vaihteeksi keksiä uudestaan, kun naiset eivät fysiikkansa vuoksi pärjänneetkään itsensä naiseksi kokeville biologisille miehille ja Caster Semenyan kaltaisille intersukupuolisille? Siinä vaiheessa, kun ilman "portinvartiointia" sukupuolenkorjausleikkauksiin hetken massahuumassa menneet ihmiset alkavat joukolla katua leikkauksiaan, tekevät itsemurhan tai detransitioituvat ja menevät tiedotusvälineisiin puhumaan sukupuolenvaihdoksia vastaan, jolloin yleinen ilmapiiri kääntyy siihen suuntaan, että kaikki sukupuolenvaihdosleikkaukset kielletään. Vai onko niin, että koko idea transsukupuolisten hoitamisesta sukupuolenvaihdoksin on kussut jo alusta alkaen ja nämä nykyiset transsukupuolisten yritykset koko yhteiskunnan muuttamiseksi heidän tarpeitaan varten ovat suoraa seurausta heidän ahdistuksestaan ja pahasta olostaan, johon sukupuolenvaihdos ei tuonutkaan toivotunlaista muutosta, vaikka he ovat edelleen sen kannalla ja haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olisiko jo silloin vuonna 1950, kun Christine Jorgensen ensimmäisenä sukupuolenvaihdosleikkauksesta henkiin jääneenä ihmisenä leikattiin miehestä naiseksi jonkun ennalta viisaan pitänyt nähdä, että näin ei olisi pitänyt toimia, koska nämä hoidot tulisivat yleistymään ja normalisoitumaan jokaisella tulevalla vuosikymmenellä ainakin 2010-luvulle saakka ja samalla aiheuttaisivat koko yhteiskunnassa vaikuttavan mies- ja naiskäsitysten muokkautumisen epäterveeseen suuntaan, jonka seuraukset ovat pitkälti vasta nyt nähtävissä?"

Tämä anonyymi kirjoittaja ei ole ainoa, jonka olen nähnyt sanovan tällaista. Olen alusta asti toitottanut sitä, että sukupuolisekoilijoiden ja kaikestaloukkaantujien touhut tulevat kääntämään yhteiskunnan kaikkia transsukupuolisia vastaan, jos emme onnistu pysäyttämään kehitystä. Pelkoni ovat käymässä toteen. Minusta tuntuu, etten voi enää tehdä mitään, mikä voisi kääntää kehityksen suunnan. On vain ajan kysymys, että milloin paska osuu tuulettimeen.

Minä en ole yksi noista sukupuolisekoilijoista. Minä en edusta heitä. Minä en edes halua edustaa transsukupuolisia niin kauan kun transsukupuolisuus on yhtä kuin genderfuck. Minä en enää sano puhuvani transsukupuolisena transsukupuolisten puolesta. Minä edustan vain itseäni ja kaikki sanomiseni ja mielipiteeni ovat vain omiani.

Minusta tuntuu, että haluan vain kadota perusheteroiden sekaan ja odottaa hiljaa sitä aikaa, kun valtaväestöltä menee kuppi nurin ja he laittavat stopin tälle pelleilylle.

Voiko mies synnyttää?

Ei kai tässä voi muuta kuin jälleen pahoitella blogin hiljaiseloa. En voi kovin hyvin, se on yksi syy, mutta lisäksi minusta tuntuu, että minulla ei vaan ihan oikeasti ole moneen asiaan enää yhtään mitään sanottavaa. Tämä maailma on niin helskutin sekaisin, etten jaksa enää pöyristyä, provosoitua tai edes muuten vaan reagoida moniin sellaisiin asioihin, joihin ehkä pitäisi reagoida. Meno on niin hullua, etten voi kuin nauraa, ottaa mukavamman asennon tuolissani, vetää syliini kipollisen popcorneja ja nauttia showsta.

Juuri näin päätin tehdä tälläkin viikolla. Tällä hetkellä netissä ja somessa käy kova vääntö uutisesta, jonka mukaan mies on ensimmäistä kertaa Suomessa raskaana. Joop, kaikki tajusivat, että kyseessä oli sontalehdistön sensaatiohakuinen otsikointi, jonka voi ohittaa olankohautuksella. Kaikki tajusivat, että kyseinen mies on biologinen nainen, joka on vaihtanut juridisen sukupuolensa mieheksi eli kyseessä on samanlainen transu kuin itsekin olen. Ei ole eka tämmöinen ”uutinen” maailmassa. Muistan nähneeni tämmöisen jo joskus vuosia sitten. Tosin silloinen tapaus oli jostain ulkomailta.

Homman ydin olikin siinä, että mitä tapahtui sen jälkeen, kun porukka reagoi kyseiseen uutiseen. Facebookissa alkoi levitä Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Samuli Voutilan ottama kuvakaappaus ilmoituksesta, jonka hän oli saanut Facebookilta. Voutila oli kirjoittanut Facebook-sivuilleen, että miehet ovat miehiä ja naiset naisia ja miehet eivät voi synnyttää. Facebook poisti Voutilan kirjoituksen yhteisönormien vastaisena ja napsautti Voutilalle tästä hyvästä vielä väliaikaista banaania.

No tästähän repesi aikamoinen sensuuri- ja sananvapaushaloo. Kukaan ei myöskään yllättynyt, että kuoroon liittyivät ne iänikuiset ”sukupuolen määrittely ei ole noin yksioikoista, koska intersukupuoliset sitä ja tätä” -mussuttajat, ”mitä se on sulta pois” -selittelijät, ”transut on mielenvikaisia” -rääväsuut, Aito avioliitto ry:n päivystäjät sekä pöyristyjät, jotka näkevät taas trans- ja homofobiaa kaikkialla. Ei mitään uutta auringon alla siis. Se sama wanha sakki taas äänessä, joka on äänessä kaikilla muillakin kerroilla. Joten minä nauroin, otin mukavamman asennon tuolissani, otin popparit esiin ja nautin showsta.

Mutta sitten päädyin lukemaan someryhmää, jossa olisin kaikkein viimeisiksi odottanut näkeväni pöyristystä ja kävin mietteliääksi. Sille on rajansa, että miten hauskaa jengin pihallaolo on. Edellisenkin haloon yhteydessä olin suorastaan järkyttynyt huomatessani, miten tavallisesti niin fiksut ihmiset alkoivat epäillä todellisuutta. Päätinpä sitten kirjoittaa muutaman lauseen siitä, että mitä ajatuksia minulla on tästä aiheesta ja vääntää taas hieman rautalankaa.

Mitä tulee eräiden tahojen nostamaan sensuuriälämölöön, niin se on täysin oikeutettu älämölön aihe. Niin sitä vaan nykymaailmassa biologisten tosiasioiden sanominen rikkoo sosiaalisessa mediassa yhteisönormeja, ihmisten täysin asiallisia kirjoituksia poistellaan ja banaania jaellaan. Samuli Voutila ei ollut ainoa, joka sai sanktioita päivänselvien faktojen puhumisesta. Facebookissa tuli muillekin bännejä samasta aiheesta ja Uusi Suomi poisti Aito avioliitto ry:n puheenjohtajan Susanna Koivulan kirjoituksen aiheesta. En tiedä, mitä Facebookin kommentoijat olivat tarkalleen sanoneet, mutta Voutilan ja Koivulan kirjoituksissa ei ollut yhtään mitään huomauttamisen saati bännäämisen arvoista. Toistan: ei yhtään mitään. En lainkaan ihmettele, että miksi ihmiset laajenevassa määrin kokevat tulevansa uhatuiksi ja sananvapautensa rajoittuneen. Sukupuolen monimuotoisuus -ideologia alkaa olla virallisesti default-maailmankuva, jonka horjuttaminen on kiellettyä. Todellisuudenkin on taivuttava ja heitettävä voltti. Homma on todellakin lähtenyt aivan lapasesta, erityisesti siitä syystä, että käytännöt eivät ole samat kaikille.

Nykyisen sukupuolikeskustelun yksi pääongelmista on se, että sukupuolen käsite on aivan täysin sotkettu ja kukaan ei enää tajua, että mistä puhutaan. Kun puhumme yhteiskunnassa sukupuolesta, niin täytyy aivan ensiksi ymmärtää, että sukupuolella on luonnossa, ihmiselämässä ja ihmisyhteiskunnassa monia ulottuvuuksia: biologinen, kulttuurinen, sosiaalinen ja yhteiskunnallinen. Sen, että mistä sukupuolen ulottuvuudesta on kyse, pystyy päättelemään yleensä kontekstistä ja sitä ei siten tarvitse erikseen alleviivata. Mutta nykyään porukan kyky ymmärtää ja tunnistaa näitä eri ulottuvuuksia on erittäin pahasti rajoittunut ja usein näkee keskusteluita (tai kiivaita väittelyitä), joissa osapuolet puhuvat täysin eri asioista ymmärtämättä sitä itse. Lopputuloksena keskustelu ei etene yhtään mihinkään ja jää junnaamaan eipäs-juupas -tasolle.

Sukupuoli on ensisijaisesti henkilön lisääntymisbiologinen ominaisuus. Se, että voiko henkilö tulla raskaaksi ja synnyttää jälkeläisen vai ei, ei ole kulttuurinen, sosiaalinen tai yhteiskunnallinen kysymys, eikä se ole identiteetti-, itsemäärittely- tai kokemuskysymys. Se on biologinen kysymys. Sinä et voi mitenkään määritellä tai kokea itseäsi raskaanaolevaksi tai vastaavasti raskaanaolemattomaksi. Sinun raskaanaolosi, raskaanaolemattomuutesi tai potentiaalinen raskaaksitulemisesi/raskaaksitulemattomuutesi riippuu fyysisistä ominaisuuksistasi, jotka ovat muuttumattomia ja katoamattomia.

Ihmislajilla vain nainen voi tulla raskaaksi ja synnyttää. Se on maailman yksinkertaisin ja kiistämättömin fakta. Mies ei voi tulla raskaaksi, eikä mies voi synnyttää. Jokainen raskaanaoleva ja synnyttävä yksilö on biologinen nainen, vaikka kokisi itsensä mieheksi ja olisi muuttanut juridisen sukupuolensa mieheksi. Juridinen sukupuoli ja biologinen sukupuoli ovat kaksi täysin eri asiaa, jotka ovat toisistaan riippumattomia. Toinen ei vaikuta toiseen. Tämän pitäisi olla kaikille selvää. Koko tämä keskustelu synnyttävistä miehistä on aivan täysin älytön. Tunnen itseni täydeksi pelleksi, kun minun täytyy edes alleviivata jotakin näin itsestäänselvää.

Noh, tämä keissi ”raskaanaolevasta miehestä”, eli siis miehen henkilötunnuksella varustetusta biologisesta naisesta, aiheutti byrokraattista päänvaivaa, sillä koskaan aikaisemmin miehen henkilötunnuksella varustettu yksilö ei ole ollut raskaana. Onko hän nyt siis juridisesti isä vai äiti ja mitähäh ja kuuluuko hänelle äitiysrahat jne jne jne. Mainitsin kontekstin tärkeydestä yllä ja tässä on esimerkki asiasta. Suomessa ei ole ensimmäistä kertaa mies raskaana. Suomessa on ensimmäistä kertaa juridinen mies raskaana. Kyseinen henkilö on biologisesti lapsen äiti. Hän ei ole biologisesti lapsen isä. Mutta mitä hän on juridisesti? Siinähän pähkäilette. Tämä on taas näitä poikkeustapausten poikkeustapauksia. Ei kutita minun hanuriani, eikä liity transihmisten oikeuksiin (niin Kova Sana nykyään...) mitenkään. Tosin tajutkaa nyt jo, että juridinen ja biologinen ovat kaksi eri asiaa ja niistä ei voi puhua samassa asiayhteydessä. Tämä tapaus, kuten kaikki muutkin poikkeustapausten poikkeustapaukset, voidaan käsitellä yksittäin tapauskohtaisesti. Lain mukaan äitiysrahaa voi saada vain nainen, mutta raskaana oleva juridinen mies on nainen. Hänhän voisi vain marssia johonkin virastoon, selittää asiansa ja viranomaiset voisivat todeta, että ahaa okei, laitetaan sulle äitiysraha tulemaan (?). Tämä ei ole esimerkki transihmisten epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnallisesta asemasta ja on turhaa yrittää vääntää tätä sellaiseksi, niinkuin yritti esimerkiksi Setan pääsihteeri Kerttu Tarjamo A-studiossa.

No voiko juridinen mies synnyttää? Voiko mieheksi itsensä kokeva synnyttää? Voiko transmies synnyttää? Kyllä, kyllä ja kyllä. Henkilö on kuitenkin biologinen nainen ja hänen kokemuksensa sukupuolestaan eivät tätä asiaa muuta. Minulla on miehen nimi, miehen henkilötunnus, näytän ja kuulostan mieheltä, mutta olen biologinen nainen. Minä en voi tulla raskaaksi, koska minulta on leikattu kyseiseen toimitukseen vaadittavat elimet irti. Mutta minulla oli ne kyllä aikaisemmin ja jos olisin niitä käyttänyt, niin olisin pentuni äiti, en isä. Voinko olla isä? En, sillä minulta puuttuu jälkeläisen siittämiseen vaadittavat elimet.

Keskustelu lähti sivuraiteille, sillä porukalta meni juridinen ja biologinen sekaisin. Esimerkkinä tuo A-studion keskustelu. Keskustelun alussa on ärsyttävä pätkä, jossa sukupuolensa naiseksi vaihtanut biologinen mies ja kolmen lapsen isä selittelee siitä, miten yhteiskunnassa transsukupuolisia pidetään ”kelvottomina vanhemmuuteen”, koska ihmisten mielestä henkilö, joka haluaa vaihtaa sukupuolensa, ansaitsee sen, että hän ei voi saada lapsia ja tämä on ”julmaa”. Turhaa säälipisteiden ja sympatioiden kalastelua. Setan pääsihteeri Tarjamo onnistui vetämään keskusteluun mukaan itsemääräämisoikeuden ja pakkosterilisaation ja ”vanhemmuuden kieltämisen” transihmisiltä. Joista yksikään ei liity itse asiaan (raskaana olevaan juridiseen mieheen) yhtään mitenkään. Sitten hän kuitenkin ykskantaan toteaa, että hormonihoito on mahdollista keskeyttää myöhemmin, minkä jälkeen raskaus on mahdollinen (fakta). Eli ketään ei pakkosterilisoitu eikä keneltäkään kielletty vanhemmuutta, kuten ei ole ennenkään tapahtunut. Mikäli käyt sukupuolenvaihdoshoidot loppuun asti, niin sinusta tulee lisääntymiskyvytön niiden seurauksena, piste. Keskustelussa mukana oleva Perussuomalaisten kansanedustaja Leena Meri näyttää lähinnä siltä, että haluaisi naamapalmuttaa pöydästä läpi ja toteaakin asiallisesti, että poikkeustapausten kohdalla viranomaisen tehtävä on soveltaa lakia ja hän toteaa, että itse viranomaisena olisi myöntänyt tälle synnyttävälle miehelle äitiysrahan. Kun Tarjamolta kysytään, että voiko mies synnyttää, niin hän sanoo, että kyllä mies voi synnyttää ja lähtee selittelemään yhteiskunnan sortorakenteista ja vanhemmuuden sukupuolittuneisuudesta (sori, mutta wattafak). Noh, se mitä Tarjamo tässä tarkoittaa ”miehellä” tarkoittaa miesidentiteettiä. Jos lähdemme siitä, että ”mies” on identiteetti, niin kyllä silloin mies voi synnyttää. Näiden setalaisten tyyppien mielestä kun miesidentiteetti on yhtä kuin mies ja ajaudut vain turhaan eipäs-juupas -väittelyyn heidän kanssaan, jos et tajua alleviivata, että tarkoitat ”miehellä” tai ”naisella” biologista miestä tai naista ja että et ole kieltämässä kenenkään identiteettiä.

Voiko uutisen raskaana oleva mies olla perheensä arjessa sosiaalisesti lapsen isä? Miksi mun hanuria kutittaa, että miten ihmiset perhe-elämänsä järkkäävät? No ei kutita. None of my business. Se ei tosin liity tähän raskaanaolemis- ja raskaanaolemattomuusasiaan ollenkaan. Se on kokonaan uusi keskustelunaihe, jota en nyt jaksa aloittaa. Winkwink, konteksti. Nyt oli puhe biologiasta, ei kulttuurista tai yhteiskunnasta. Keskustelu biologisen äidin olemisesta isänä hyppää biologiasta arvokeskustelun puolelle. Jatkakaa te tästä.

P.S: Foorumin puolella eräs kommentoija otti puheeksi tämän nykyään niin kuumana käyvän pakkosterilisaatiokeskustelun ja huomautti, että tässä on hyvä esimerkki siitä, että pakkosterilisaatiota ei ole olemassa. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut tässä blogissa: mikään laki ei pakota ketään menemään steriloivaan leikkaukseen. Juridisen sukupuolen muuttamiseen riittää pelkkä hormonihoito, mutta jos tuon hormonihoidon myöhemmin keskeyttää, niin raskaus on mahdollinen. Kuten uutisen tapauksessa oli käynyt. Transaktivistit valehtelevat päin kaikkien naamaa ja tietävät sen itsekin. Foorumin puolella eräs kommentoija on ansiokkaasti kaivellut asiaa.

Transun fiiliksiä sukupuolesta

Minä voisin kirjoittaa sukupuolikokemuksestani kirjan. Ehkä kirjoitankin. Minulla on aiheesta nimittäin ihan hemmetisti sanottavaa. Sukupuolenvaihdoksestani on jo vuosia, mutta mietin silti aihetta oikeastaan joka viikko. Sukupuolivammani on alati läsnä, en pääse siitä koskaan eroon ja se tulee seuraamaan minua kuolemaani saakka. Ennen sukupuolivammani oli vain päässäni, nyt transhoitojen jälkeen se on myös fyysisessä ruumiissani. Vaikka sukupuolenvaihdos auttoi minua tietyissä ongelmissani ja ratkaisi tiettyjä ongelmiani, niin se myös loi koko joukon uusia. Sellaisia, joita en osannut edes kuvitella aikaisemmin.

Sukupuolikokemukseni ja siihen liittyvät ongelmat ovat erittäin laaja aihe. Olen puhunut aiheesta tässä blogissa hyvin vähän, en oikeastaan ollenkaan, sillä kyseessä on erittäin henkilökohtainen setti. Tämän blogin perustaessani halusin tämän olevan tiukka objektiivinen asiablogi, josta olen suodattanut kaiken henkilökohtaisen pois. Koin, että netissä on jo aivan tarpeeksi transsukupuolisten lifestyle -blogeja ja prosessipäiväkirjoja. Mutta viime aikoina olen tajunnut, että näkökulmani sukupuoleeni ja tapani käsitellä asiaa on hyvin erilainen verrattuna moniin muihin transsukupuolisiin. Aloin kokea, että taitaa olla sittenkin tarpeellista luopua tiukasta asialinjasta ja hivuttautua sinne henkilökohtaisen puolelle, sillä varsinkin nykyään, transkeskustelun velloessa ja pauhatessa varsin yksipuolisena, tarvitsemme toisenlaisia näkökulmia. Transaihe jos mikään on erittäin monisyinen ja vaikea aihe, loputon suo suorastaan, kuten olen tässä blogissa yrittänyt osoittaa. Se ei ole selkeä tai mustavalkoinen asia, sen suhteen ei voida vetää mutkia suoriksi, eikä siihen ole helppoja ratkaisuja.

Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista (detransitioituneista) ihmisistä ja heidän kirjoituksistaan (olen kirjoittanut heistä täällä ja täällä), olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni lukemattomia kertoja. Olen käynyt lukemattomia kertoja itseni kanssa kriittisen keskustelun, jossa olen tarkastellut omaa elämääni ja omaa sukupuolikokemustani niistä näkökulmista, joita detransitioituneet ihmiset ovat esittäneet (erityisesti traumanäkökulma). Olen lukemattomia kertoja kysynyt itseltäni, että voisiko olla mahdollista, että olen vain hämmentynyt lesbotyttö ja voisiko minun sukupuolidysforiani olla hoidettavissa jonkinsorttisella terapialla? Voisiko olla mahdollista, että minun ongelmani onkin jonkintasoinen dissosiaatiohäiriö ja jokin yhteys mieleni ja ruumiini välillä on katkennut? Voisinko saada tuon yhteyden takaisin? Miksi en voi hyväksyä kehoani? Miksi en voi hyväksyä sukupuoltani? Voisinko oppia hyväksymään sukupuoleni? Miksi koen sukupuoli- ja kehodysforiaa? Mistä se on tullut?

Kysyn nämä kysymykset itseltäni uudestaan ja uudestaan vielä tänäkin päivänä. Pahimpina aikoina käyn keskustelun itseni kanssa joka viikko. Minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen nainen. Minä tiedän, että olen nainen. Mutta minä en ymmärrä olevani nainen. Tuijotan itseäni peilistä, tutkin kehoani ja sanon itselleni yhä uudestaan minä olen nainen, minä olen nainen, minä olen nainen. Katson vääriä elimiäni ja tajuan, etten pääse niistä koskaan eroon. Katson kehoni pehmeitä, pyöreitä piirteitä ja värisen inhosta kehodysforian iskiessä päälle. Ihmettelen, että miksi en voi olla niinkuin toiset miehet, miksi olen jumissa tässä feminiinisessä epämiehekkäässä kehossa? Miksi mikään maailman treeni ei auta tähän? Sitten tajuan, että näytän naiselta, koska minä olen nainen. Katson leikkausarpiani ja tajuan, että kaikki on vain valhetta. Minä en ole mies. En ole koskaan ollut mies. Minä en voi koskaan tulla mieheksi. Kehoni on leikelty naisen keho. Miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Henkilöpapereissani oleva miehen nimi ei ole minun nimeni. Se on nimi, jonka itse keksin itselleni. Oikea nimeni on se nimi, jonka syntymässä sain vanhemmiltani. Se nimi on tytön nimi. Henkilötunnuksessani oleva miehelle kuuluva loppuosa ja passin sukupuolimerkintä ovat valhetta. Elän valheessa ja yhteiskunta on legitimoinut tuon valheen. Kaikki on valhetta. Kaikki on väärin. Minä en voi olla mitään muuta kuin nainen.

Kysyn itseltäni yhä uudestaan, että miksi minä en voi olla tuo nainen, joka minä olen? Miksi valehtelen kaikille? Miksi valehtelen itselleni? Pimeimpinä hetkinä katson itseäni ja totean ”herranjumala, mitä minä olen tehnyt?” Pimeimpinä hetkinä hajoan pieniksi palasiksi ja mieleni kirkuu minulle: ”Sinä et ole mies, sinä olet lesbotyttö! Sinä olet lesbotyttö!” Silloin mietin detransitioituneita ihmisiä ja totean, että haluan lopettaa. Haluan lopettaa valehtelun. Haluan kertoa kaikille, että olen valehdellut heille. Haluan luopua miesidentiteetistäni ja miesnimestäni. Katson vanhoja valokuvia itsestäni ja näen kuvissa upean, kauniin, tyylikkään naisen. Haluan olla tuo nainen. Hän on kaunis ja kokonainen. Hän on ehjä. Ei rikottu ja silvottu valehtelija. Mietin, että voisiko minun olla mahdollista peruuttaa sukupuolenvaihdokseni. Pystyisinkö tekemään niin?

Olen käynyt nämä ajatukset läpi lukemattomia kertoja muutaman vuoden aikana. Joka ikinen kerta, yhä uudestaan ja uudestaan, päädyn samaan lopputulokseen: Minä en voi mennä takaisin. Minä en voi olla nainen. Sille on syynsä, miksi alunperin sukupuolenvaihdokseen ryhdyin. Minä vaan olen viime vuosina unohtanut nuo syyt, sillä olen viime vuodet elänyt miehenä. Kun keskityn tarkastelemaan ja muistelemaan menneisyyttäni, niin muistan jälleen nuo syyt. Silloin ymmärrän, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu ja paluuta ei ole.

Olen kuvannut aiemminkin, että transsukupuolisuus on elämäni rosvosektori. Se on päävamma, psyykkinen sairaus, josta en koskaan pääse eroon. Ennen sukupuolenvaihdostani olin ahdistusvyyhti, draamapesäke ja angstipallo. En usko, että olisin koskaan eheytynyt ilman sukupuolenvaihdosta, sillä kannaltani oli aivan ratkaisevaa, että pääsin olemaan ei-nainen. Ilman sukupuolenvaihdosta en olisi koskaan päässyt noiden ongelmien yläpuolelle ja en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogia konservatiivisesta näkökulmasta ja analysoimassa näitä asioita. En tiedä, missä olisin ilman sukupuolenvaihdosta. Ehkä pöpilässä tai linnassa. Todennäköisesti haudassa. Mutta tästä mielenrauhasta ja parantumisesta piti maksaa kauhea hinta.

Sillä sukupuolenvaihdos oli eräänlainen vaihtokauppa: luovuin jostakin saadakseni jotain. Se on eräänlainen elämäni onnettomuus. Siinä missä joku syntyy sokeana, vakavasti sairaana tai joutuu pyörätuoliin, niin minä olen transsukupuolinen. Nallekarkit ei mene tasan. Se on luonnonlaki ja normaalia elämää. Sen kanssa on vain elettävä. On pelattava niillä korteilla, jotka saa. Eräällä kaverillani oli tapana sanoa: Paskan määrä elämässä on vakio. Elämä ei ole koskaan helppoa kenellekään ja kaikki saavat elämänsä aikana tietyn kasan paskaa niskaan. Mutta siinä on suuria eroja, että missä muodossa ja missä vaiheessa elämää tuo paska sataa. Minulla on vaikeuksia sukupuoleni kanssa, mutta jollakulla toisella jonkun muun asian kanssa. Vaikka toinen ihminen ei kärsi rampauttavasta kehodysforiasta, niin hänet voi yhtä pahasti rampauttaa joku muu asia. Siksi en ole katkera yhteiskuntaa kohtaan tai kateellinen toisille ihmisille. Toisilla on omat demoninsa painittavana, omat taistelunsa voitettavana.

Nykyistä ajatteluani värittääkin tietynlainen alistunut hyväksyntä. Tämä on tätä, tämä on minun elämäni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Näillä eväillä mennään nyt eteenpäin ja otan ilon irti niistä sirpaleista, jotka minulla on. Katkeruus tai viha ei auta mitään. Ne eivät paranna mitään. Olen alistuneesti hyväksynyt sen, että olen nainen. Se on yksinkertaisesti totuus, jota en voi paeta koskaan. Siksi minulla ei ole pienintäkään vaikeutta myöntää maailmalle, että olen nainen. Olen korkeintaan sosiaalisesti mies ja siinä onnistun aika hyvin. Olenkin nyky-yhteiskunnalle kiitollinen siitä, että minun sallitaan olla sosiaalisesti mies. Tuo ei ole tässä maailmassa lainkaan itsestäänselvä asia.

”Transfobia” ei hätkäytä minua yhtään, sillä tiedänhän itsekin, että millainen friikki olen. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että joku kuvittelee olevansa vastakkaista sukupuolta, nappailee lääkevalmisteita, jotka muokkaavat rajusti kehoa ja pisteenä ii:n päälle menee kirurgien leikeltäväksi. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että miehellä on pillu. Ketä voi syyttää siitä, että pitää tuollaista outona, karmivanakin? Mutta se ei tee kenestäkään ihmisenä, henkilönä, huonompaa kuin toisista. Minä tiedän, että en ole huonompi kuin muut ja friikkiydestäni tai karmivuudestani huolimatta voin olla fiksu, osaava, hyvä, kunnioitettava ihminen ja siihen elämässäni pyrin. Sillä nuo asiat eivät katso sukupuolta tai sen puutetta, sairautta tai friikkiyttä.

Sitä paitsi nykyään ymmärrän, että valtaosa ongelmistani johtuu siitä, että olen henkilönä omituinen. Olisin friikki, vaikka en olisi sukupuolenvaihdokseen koskaan lähtenytkään. Niin tai näin, aina väärinpäin. Paitsi, että minulla on outoja harrastuksia ja outoja kiinnostuksenkohteita ja maailman paskin huumorintaju, niin ennen sukupuolenvaihdostani sain jatkuvasti kuulla olevani pelottava tai ahdistava. Minussa on sellaista dominoivaa aggressiivisuutta ja kylmää rationaalisuutta, joka on naisille hyvin epätyypillistä. Sainkin aikoinaan lisää pontta ryhtyä sukupuolenvaihdokseen, kun eräs kaverini sanoi, että jos olisit mies, niin et olisi lainkaan omituinen, koska nuo piirteet ovat miehillä tavallisia. Olin kyllästynyt olemaan friikki ja uskoin, että tulemalla mieheksi voisin olla viimeinkin normaali. Niin ei tapahtunut. Nyt saan kuulla olevani hinttimäinen. Minulla on piirteitä, jotka ovat naisille epätyypillisiä, mutta minulla on myös piirteitä, jotka ovat miehille epätyypillisiä. Ennen ihmiset tulkitsivat minua naisena, nyt he tulkitsevat minua miehenä. Ongelmat eivät loppuneet, vaan ne muuttivat muotoaan. Yritänkin nykyään keskittyä olemaan vain minä. En voi olla muuta kuin minä, olin mitä sukupuolta tahansa. Paskat siitä, että millaisia leimoja muut lyövät otsaani. Olivat ne sitten ”hintti”, ”hipsteri”, ”natsi”, ”homofoobikko” tai jotain muuta. Tehkää mitä teette, ajatelkaa mitä ajattelette. Tuo hintittely tosin ärsyttää minua enemmän kuin viitsin ääneen sanoa. Hintti on sellainen, joka tykkää ottaa patukkaa poskeen ja anukseen. Minä en tee kumpaakaan ja on häiritsevää ajatella, että ihmiset luulevat minun pitävän moisesta. Minua kiinnostaa pillu.

Mutta tässä alistuneessa hyväksynnässä oudointa on se, että olen yhä transsukupuolinen. En voi lakata olemasta transsukupuolinen. Tiedän, että olen nainen, mutta en ymmärrä olevani nainen. Koen, että olen mies ja haluan olla mies. Haluan olla parempi mies, niin hyvä mies, kuin vaan voin olla. En voi olla nainen. En voi mennä takaisin. Tiedän, että kehoni on vain leikelty naisen keho, mutta pidän ihan oikeasti niistä muutoksista, joita transhoidot ovat saaneet aikaan. Olin kaunis nainen ja olen surullinen siitä, että en voinut olla tuo nainen, mutta minulle on silti helpompaa olla sitä, mitä nyt olen. En halua luopua niistä muutoksista, joita transhoidot ovat aiheuttaneet kehossani.

Olikohan tämä nyt liian henkilökohtainen teksti. Noh, postaan silti. Katsotaan, mitä kehtaa kirjoitella jatkossa.

Sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset, osa 2

Kirjoitin aiemmin kirjoituksen sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista ihmisistä ja esittelin tuossa kirjoituksessa syitä, jotka heidän omien sanojensa mukaan johtivat siihen, että päätyivät (virheellisesti) pitämään itseään transsukupuolisena ja halusivat vaihtaa takaisin alkuperäiseen sukupuoleen. Lisää tietoa myös tässä kirjoituksessa. Mutta mitä enemmän seuraan transsukupuolisuuteen liittyvää keskustelua, niin sitä enemmän tulee vastaan peruutus- ja katumistapauksia ja niihin liittyvää tietoa. Siksi haluan nyt palata tähän aiheeseen.

Englanniksi sukupuolen vaihtaminen takaisin on detransition. En tunne vastaavaa suomen kielen sanaa. Suomessa yleensä puhutaan katujista, mutta detransitioituneet ihmiset yleensä sanovat, että eivät varsinaisesti kadu sukupuolenvaihdostaan. He vain totesivat, että sukupuolenvaihdos ei ollut heidän kohdallaan oikea ratkaisu. Detransitioitumisesta löytyy englanniksi todella paljon tietoa, sillä Amerikassa on selvästi nousussa eräänlainen anti-transaktivismi ja siellä astuu julkisuuteen koko ajan lisää detransitioituneita ihmisiä, jotka kirjoittavat artikkeleita erinäisiin transaktivismia vastustaviin blogeihin tai julkaisuihin. Omia tutkimuksianihan toki kapeuttaa kovasti se, että en osaa mitään muuta vierasta kieltä kuin englantia. Jos joku lukijoista haluaa kirjoittaa tähän blogiin vieraskynäkirjoituksen kertoen jonkun muun kielipiirin asioista, niin kirjoituksia voi lähettää osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com.

Syy, miksi näitä detransitiotapauksia löytyy juuri Amerikasta, on se, että Amerikassa terveydenhoito on toisanlaista kuin Suomessa ja Euroopassa. Amerikassa transaktivismi on paljon pitemmällä kuin Suomessa ja Amerikassa transaktivistit ovat jo saaneet purettua ns. portinvartioinnin eli siellä henkilön ei tarvitse osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa, vaan voit saada transhoitoja ainoastaan pyytämällä niitä ja maksamalla tarvittavat rahat. Lisäksi Amerikassa hoitoa annetaan alaikäisille ja siellä jopa yläasteikäinen voi aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonien käytön ja leikkaukseen voi päästä 16-17 -vuotiaana. Lapsille on saatavilla ns. blokkerihoitoa eli lapsi voi saada lääkettä, joka estää hänen normaalin murrosikänsä. Suomessa henkilön täytyy olla 18-vuotias voidakseen saada mitään transhoitoja ja lisäksi pakollisissa transtutkimuksissa seulotaan joukosta sellaiset tapaukset, joiden ei syystä tai toisesta pitäisi sukupuolenvaihdoshoitoihin ryhtyä. Blokkerihoitoa ei Suomessa käsittääkseni ole ollenkaan (eikä toivottavasti tulekaan).

Väitän, että Amerikan katumis- ja detransitiotapaukset ovat suoraa seurausta transtutkimusten puuttumisesta sekä hoitojen "vapauttamisesta" kaikkien saataville. Olen erittäin huolissani kehityksestä Suomessa. Siksi haluan tuoda näitä ulkomaiden ennakkotapauksia suomalaisten tietoisuuteen. Minä haluan, että vastaavaa ei tulisi Suomeen. Yleensä kuulee sanottavan, että sukupuolenvaihdoksissa katumistapaukset ovat erittäin harvinaisia. Se on suoraa seurausta tiukoista transtutkimuksista eli ns. portinvartioinnista.

Tässä kirjoituksessa haluan kertoa Carista. Cari on amerikkalainen 22-vuotias lesbonainen, joka aloitti sukupuolenvaihdoksen mieheksi 16-vuotiaana, aloitti testosteronilääkityksen 17-vuotiaana ja myöhemmin poistatutti rintansa leikkauksessa. 21-vuotiaana hän halusi vaihtaa takaisin naiseksi. Tämä kirjoitus perustuu Carin kirjoittamiin artikkeleihin, joita hän on kirjoittanut transkriittisten terveydenhoitoammattilaisten sivustolle:

Kiitokset portinvartijoille: haastattelu teini-ikäisen transkeskuksen entisen asiakkaan kanssa (In praise of gatekeepers: An interview with a former teen client of TransActive Gender Center)

"Minulle ei annettu muita vaihtoehtoja kuin sukupuolenvaihdos": Vielä yksi avoin kirje terapeuteille detransitioituvalta naiselta ("I was not given options other than transition": Another open letter to therapists from a detransitioning woman)

"Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" ("Four words Sheryl never said")

Tässä myös Carin oma blogi guideonragingstars.
Cari on kirjoituksissaan kritisoinut transsukupuolisia hoitavia tahoja ja tuonut esiin epäkohtia. Hänen kritiikkinsä koskee nimenomaan Amerikan systeemiä, eikä siten sovi sellaisenaan Suomeen, mutta kehitys Suomessa ja Euroopassa on viime aikoina ottanut askelia kohti Amerikkaa. Pidän siksi Carin kaltaisia tapauksia varoittavina esimerkkeinä siitä, että mitä voi Suomessakin tapahtua, jos jatkamme transaktivistien myötäilemistä (Amerikastahan transaktivistit ja intersektionaaliset feministit muutenkin kaiken kopioivat). Minun kantanihan on se, että Suomen transkäytäntöjä ei missään nimessä pidä muuttaa. Nykysysteemi toimii ja transtutkimukset ovat olemassa potilaan itsensä suojaksi.

Cari oli asiakkaana paikassa nimeltä TransActive Gender Center, Oregonin Portlandissa Yhdysvalloissa. Hän oli aloittaessaan 16-vuotias. Hän kärsi masennuksesta ja oli vuotta aikaisemmin joutunut sairaalaan itsemurha-ajatusten ja itsetuhoisen toiminnan vuoksi. Transkeskuksessa hän aloitti käynnit terapeutilla sukupuolidysforian vuoksi. Käynnit tähtäsivät alusta lähtien lääketieteellisen sukupuolenvaihdoksen aloittamiseen ja Carin mukaan terapiakäynneillä pyrittiin ainoastaan vahvistamaan hänen transtuntemuksiaan, ei suinkaan miettimään, että mistä ne voisivat johtua ja mihin ne voisivat liittyä. Terapeutti ei koskaan esittänyt ajatusta, että Cari ei välttämättä olisi transsukupuolinen. Sekä itse terapiakäynneillä että transpiireissä, joissa Cari oli osallisena, hän aina koki, että hänelle esitettiin vain kolme vaihtoehtoa: vaihda sukupuolta nyt, vaihda sukupuolta myöhemmin tai elä elämäsi onnettomana/tee itsemurha. Mielenterveysongelmista kärsivälle teinille ajatus näyttäytyi houkuttelevana: "tässä on ratkaisu kaikkeen tuntemaasi henkiseen tuskaan".

Carin mielestä terapeutti teki suuren virheen siinä, että tämä ei koskaan ottanut puheeksi sitä, että mikä Carin menneisyydessä olisi saattanut mahdollisesti aiheuttaa tuntemuksen väärässä kehossa olemisesta. Carilta kysyttiin kerran "voisitko kuvitella olevasi tyytyväinen butch-lesbona" (maskuliinisena lesbona), mutta kysymys tuntui Carista tuolloin merkityksettömältä, sillä hän ei edes ymmärtänyt olevansa lesbo ennen kuin aloitti itse sukupuolenvaihdosprosessin. Kesken terapiajakson Cari alkoi yhtäkkiä saada flashbackeja hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista, joita hän ei ollut aikaisemmin muistanut. Hän kertoi niistä terapeutilleen, joka omisti niille kaksi tapaamiskäyntiä ja sen jälkeen jatkoi itse transprosessia. Cari tajusi myöhemmin, että hänen traumakokemuksensa sivuutettiin täysin ja niiden merkitystä hänen kokemalleen dysforialle ei otettu lainkaan huomioon. Detransitioituneet ihmiset ovat painottaneet nimenomaan traumojen vaikutusta sukupuolidysforian syntymiseen. On tehtävä ero sukupuolidysforian ja transsukupuolisuuden välille - nämä nimittäin eivät ole toistensa synonyymejä eivätkä sama asia. Sukupuolidysforia on heidän mukaansa usein suoraa seurausta traumaattisiin kokemuksiin liittyvästä dissosiaatiosta. Carin mielestä kaikkien sukupuolidysforiasta kärsivien ihmisten kanssa tekemisissä olevien tahojen pitäisi ohjata potilaat pohtimaan tilannettaan traumanäkökulmasta käsin sekä pyrkiä ohjaamaan heidät erilaisin keinoin hyväksymään kehonsa sen sijaan, että alkavat tyrkyttää kehonmuokkausta ratkaisuna kaikkeen. Monet tarvitsisivat ennen kaikkea traumaterapiaa, eivät sukupuolenvaihdoshoitoja. Traumoista kärsivillä ihmisillä voi olla kehonkuvaongelmia, dissosiaatiota ja todellisuudentajun hämärtymistä.

Cari sanoo, että kun hän näin jälkeenpäin miettii, että millaista hoitoa hän olisi toivonut saaneensa hakeuduttuaan transkeskuksen vastaanotolle, niin kaikkein isoin yksittäinen asia on se, että hänelle ei koskaan esitetty mitään muita vaihtoehtoja kuin vaihtaa sukupuolta. Transpiireissä elää vahvana ajatus siitä, että sukupuolenvaihdos on sukupuolidysforian ainoa hoitokeino ja itsemurha on suoraa seurausta siitä, että henkilö ei ole vaihtanut sukupuolta. Cari uskoi tämän kaiken täysin. Kun hän tuli kaapista transsukupuolisena hän masentui syvästi, sillä hän koki, että voidakseen olla onnellinen täytyy hänen käydä läpi sukupuolenvaihdosprosessi. Hän obsessoitui sukupuolenvaihdosprosessista, siitä tuli hänen elämänsä keskipiste ja käytti siihen hirveästi energiaa. Hän koki, että hänen on pakko käyttää siihen paljon energiaa, sillä se on ainoa keino helpottaa dysforiaa ja siten Carille ainoa keino alkaa elää elämäänsä. Vasta luettuaan detransitioituneiden naisten kirjoituksia hän ymmärsi, että asia ei todellakaan ole näin mustavalkoinen ja että muita keinoja on olemassa. Cari oli tavallaan eräänlaisen aivopesun uhri.

Cari mainitsee, että hänelle ns. poikatyttönä ja lesbona oli iso asia se, että yhteiskunnassa ei ole juurikaan hänenlaisilleen roolimalleja. Sukupuolelleen epätyypillisiä naisia on yhteiskunnassa ja mediassa esillä hyvin vähän. Cari kertoo, ettei hän osannut kuvitella erilaisia tapoja olla nainen. Hän osasi kuvitella vain stereotyyppisen tavan olla nainen ja kun hän ei sopinut tähän stereotypiaan teki hänen mielensä sen johtopäätöksen, että hän ei ole nainen. Detransitioituneet naiset, Cari mukaanlukien, tuppaavat olemaan feministejä sanan vanhemmassa merkityksessä (ns. toisen aallon feministejä). He kritisoivat yleensä voimakkaasti sukupuolirooleja.

Mutta kaikkein koskettavin Carin tuotoksista on neljän julisteen sarja, joissa hän kritisoi terapeuttiaan Sheryl Rindeliä, joka kolmen kuukauden tapaamisten jälkeen määräsi Carille testosteronihormonit. Julistesarjan nimi on "Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" (Four words Sheryl never said). Sheryl ei koskaan ottanut Carin traumahistoriaa mitenkään huomioon, eikä ottanut esille muita tapoja hoitaa dysforiaa. Postaan tähän Carin alkuperäiset julisteet sekä suomennokset niissä olevista teksteistä.

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "TÄMÄ SAATTAISI JOHTUA TRAUMOISTA"

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "NAISET TUNTEVAT NÄIN MYÖS"

Naisten yritykset "mennä läpi" miehinä on usein ollut epätoivoinen vastaisku esteisiin työelämässä tai yhteiskunnassa.

Erään tutkimuksen mukaan 53% amerikkalaisista 13-vuotiaista tytöistä on "tyytymätön vartaloonsa". Tämä kasvaa 78%:iin tyttöjen täyttäessä 17 vuotta.

Koska yhteiskunnassa oli lakeja, jotka estivät naisia ottamasta osaa monenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, päättivät jotkut naiset elää elämänsä miehinä.

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "ON OLEMASSA MUITA KEINOJA"

RAKASTAN TÄTÄ NAISTA

Siitä huolimatta, että eroja on ollut maassa, kulttuurissa, vuosikymmenessä tai seuranta-ajoissa ja tutkimustavoissa, kaikki tutkimukset ovat päätyneet samankaltaisiin lopputuloksiin: Vain hyvin pieni osa translapsista yhä haluaa vaihtaa sukupuolta aikuisina. Sen sijaan he tyypillisesti osoittautuvat tavanomaisiksi homoiksi tai lesboiksi. Tarkat luvut vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, mutta pääsääntöisesti 60-90% translapsista lakkaa aikuisena pitämästä itseään transsukupuolisena.

4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "LAKKAA JUOKSEMASTA PAKOON ITSEÄSI"

Käytin sukupuolenvaihdosta eskapismina, oikeutettuna poispääsynä dissosiaatiosta, ikäänkuin osittaisena itsemurhana.

MÄÄRÄYS SUKUPUOLEN VAIHTAMISESTA JA UUDEN SYNTYMÄTODISTUKSEN MYÖNTÄMISESTÄ

Tavat, joilla me piilotamme itsemme - nimemme, menneisyytemme, naisellisen minuutemme - näyttäisi tuovan esiin eräänlaisen vanhan minän rituaalisen tappamisen voidaksemme tehdä tilaa uudelle, keksitylle minälle.

Varastin vauvakirjani vanhempieni kirjahyllystä ja tuhosin sen.

Nyt minusta tuntuu hämmentävältä ajatella, että halusin pakkomielteisesti tuhota todisteet lähes kaikesta tähänastisesta olemassaolostani.