Miksi en pidä gay pridesta

Jaahas, se olis taas Helsinki Pride.
Gay prideja järkätään ympäri vuoden kaikkialla Suomessa, mutta Helsingin pride on Suomen ”the” gay pride -tapahtuma ja sinne tulvii hirveä kasa jengiä kaikkialta Suomesta ja ulkomailtakin.

Gay pride (tai LGBT pride) tarkoittaa sananmukaisesti ylpeyttä omasta seksuaalisesta suuntautumisesta tai sukupuoli-identiteetistä. Pride -tapahtumien tarkoituksena on juhlistaa seksuaalisuuden monimuotoisuutta sekä ei-heteroiden ihmisoikeuksia.

En ole ikinä tykännyt gay prideista. En edes silloin, kun kuuluin vielä Setaan.

Miksi? Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä ympäri nettiä nyysittyä kuvamateriaalia gay prideilta ympäri maailman. Kaikki kuvat ovat 2010-luvulta.

Madrid, Espanja

Madrid, Espanja

Köln, Saksa

Köln, Saksa

Helsinki, Suomi

Helsinki, Suomi

Lontoo, Iso-Britannia

Lontoo, Iso-Britannia

Pariisi, Ranska

Pariisi, Ranska

Marseille, Ranska

Taipei, Taiwan

Amsterdam, Alankomaat

Belfast, Irlanti

Tel Aviv, Israel

Strasbourg, Ranska

San Salvador, El Salvador

São Paulo, Brasilia

Sitges, Espanja

No niin.
Kuvista käy aika hyvin ilmi, että millaista jengiä prideillä kulkee. Miksi haluaisin osallistua mokomaan pelleparaatiin? Jos pridejen ideana on lisätä ymmärrystä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja osoittaa, että homppelit ja transut on ihan tavallisia ihmisiä, niin onpa aika prkleen huono keino tämä. Friikkisirkus saapuu kaupunkiin.

Helsingin Setan (HeSeta) sivuilla lukee: ”HeSeta pyrkii kitkemään erilaisiin seksuaalisiin suuntautumisiin, sukupuoli-identiteetteihin ja sukupuolen ilmaisuihin kohdistuvia ennakkoluuloja.”
No jos jollakulla ei ollut homoja kohtaan ennakkoluuloja, niin prideilla käynnin jälkeen ainakin on. Kuten kuvista näkyy, kyseessä on pervojen K-18 -vappuparaati.

Asiahan olisi aivan toisin, jos gay pride -tapahtumat olisivat ihan rehellisesti erikoisuudentavoittelijoiden pervokarnevaalit, sillä karnevaalithan muuten ovat ihan jees (tai sitten osallistujat myöntävät priden olevan juuri tätä, mutta eivät näe siinä mitään outoa tai ristiriitaista). Mutta kun ne eivät ole. Tapahtuman takaa löytyy niin paljon muutakin. Pride liittyy kiinteästi ei-heteroiden ja ei-cissukupuolisten ihmisoikeuskysymyksiin.

Mikäli julkisesti pervoilet tai pukeudut karnevaaliasuun, niin saat luvan kestää seuraukset. Olit homo tai hetero. Gay prideilla osa porukasta esimerkiksi pukeutuu avoimesti kaikenlaiseen fetissisälään (moni BDSM-harrastaja osallistuu prideille). Kaikki ymmärtävät, miksi BDSM-bileet järkätään suljettujen ovien takana, mutta kun on homoista kyse, niin porukalta katoaa yhtäkkiä suhteellisuudentaju. Jos et katso tätä menoa kovin hyvällä, niin olet samantien homofoobikko ja rakkaudenvihaaja ja vastustat ihmisoikeuksia jne jne.

Olen miettinyt, että missä kaikki normaalit homot on? Homoushan ei kerro automaattisesti mitään ihmisestä, kuten hänen kiinnostuksenkohteistaan tai maailmankuvastaan. Homous on vain hyvin pieni osa sitä suurta kokonaisuutta, joka on ihminen. Miksei ihminen voi olla ihan normaali, vaikka olisikin homo? Ehkä vastaus on, että homo ei voi olla normaali tai että normaalit homot häpeävät pelleporukkaa niin paljon, etteivät halua olla sen kanssa yhtään missään tekemisissä. Sitä vaan ihmettelen, että miksei normaaleja homoja tule enemmän vastaan. Tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että homous tai transsukupuolisuus määrittää ihmistä hyvin paljon ja nimenomaan perverssiin ja vasemmistolaiseen suuntaan.

Homokulttuuri on aivan ahterista. Pelkkää pervoilua on se.

Älä hiero homoutta toisten naamaan

Anne Rice on yhdysvaltalainen kirjailija, joka on tullut tunnetuksi vampyyrikirjoistaan. Hän oli suosikkikirjailijani ollessani yläasteella ja olen lukenut hänen suomeksi ilmestyneen vampyyritrilogiansa useaan kertaan. Ricella on hyvin persoonallinen ja mystinen kirjoitustyyli ja hänen kirjoissaan on mielenkiintoista eksistentiaalista ja moraalista pohdintaa. Ricen synkät uskonnollissävytteiset pohdinnat upposivat yläasteikäiseen Samettiin kuin kuuma veitsi voihin.

Ricen kirjat ovat myös voimakkaan homoeroottisia, mistä syystä sateenkaariyhteisö otti hänet aikoinaan Yhdysvalloissa keulakuvakseen. Rice itse oli tästä hyvin yllättynyt, sillä hän ei edes tiedostanut kirjoittavansa mitään homoa. Homokirjan kirjoittaminen ei ollut missään kohtaa hänelle tietoinen päätös. Homoilu vaan jotenkin... tapahtui.

Tämä kuvastaa myös omaa suhtautumistani homouteen. En ole ikinä kokenut, että homous olisi mikään Juttu. Olen biseksuaali ja tajusin omat homokiinnostukseni yläasteen ihan alussa, mutta en edes kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Ne eivät ole koskaan olleet minulle mikään Juttu, eivät positiivisessa eivätkä negatiivisessa mielessä, enkä ole koskaan kokenut millään tavalla tarpeelliseksi korostaa tai piilottaa niitä. Myöskään Ricen kirjoja lukiessani en koskaan kiinnittänyt homosteluun mitään huomiota. Tulin siitä tietoiseksi vasta muiden huomautettua siitä. Olin hyvin ihmeissäni, kun kuulin yli 20-vuotiaana, että monelle homolle tai biseksuaalille on ollut järkytys tajuta oma seksuaalinen suuntautumisensa. Monelle muulle ihmiselle oma ei-hetero seksuaalinen suuntautuminen on ollut hyvin vaikea asia ja sen kanssa on ollut vaikea päästä sinuiksi.

Omaa suhtautumistani voisi kuvailla, että ”aurinko nousee, linnut laulaa, ihmiset homoilee...” eli kyseessä on niin normaali ja päivänselvä juttu, että tuntuu suorastaan typerältä tehdä asiasta numero. En ole ikinä kokenut minkäänlaista tarvetta alleviivata omaa biseksuaalisuuttani/lesbouttani tai transsukupuolisuuttani ja tästä syystä en ole ikinä tykännyt Gay Prideista, en edes silloin, kun kuuluin vielä Setaan. Olen ei-hetero. Deal with it. Ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka, sen pituinen se.

Minulla on teoria:
Gay Pridet ovat ensisijaisesti sellaisten ihmisten juttu, keillä on joku ongelma homouden tai transsukupuolisuuden kanssa. Asia on heille joku kipupiste ja asian ylikorostaminen on keino käsitellä asiaa. Tästä samasta asiasta johtuu myös se, että miksi sateenkaariyhteisö reagoi niin hirveän voimakkaasti kaikenlaiseen homo- tai sukupuolikriittiseen juttuun, kuten Aito Avioliitto ry:hyn.

Eräs asia, mikä kuuluu eniten inhoamiini asioihin koko maailmassa, on omien mielipiteiden, uskomusten, käsitysten yms. hierominen toisten naamaan. Homouden ja muunsukupuolisuuden ylikorostaminen menee kirjoissani ”hierominen toisten naamaan” -kategoriaan. Olet homo. Mitä sitten? Sen pituinen se.

Gay Pridessa on samaa selittelyn makua kuin monissa feministisissä jutuissa, kuten body positivity tai fat acceptance. Näistä kaikista saa sellaisen kuvan, että huonon itsetunnon omaava itseensä jollain tavalla epätyytyväinen henkilö yrittää epätoivoisesti vakuutella itselleen ja maailmalle (erityisesti itselleen), että on upea ja hieno ja kaunis juuri sellaisena kuin on (eli yleensä läskinä). Jos hän olisi oikeasti sinut itsensä kanssa, niin hän ei kokisi tarvetta yrittää todistaa kenellekään yhtään mitään, eikä hän vetäisi pimppirageja joka kerta, kun joku vähän kritisoi.

Jos asia ei ole sinulle vaikea, niin silloin se ei ole sinulle kipupiste. Jos asia ei ole sinulle kipupiste, niin sinua ei voida satuttaa asian avulla.

Tästä syystä minulle ei tuota vaikeuksia tunnustaa heteronormatiivisuuden asema ihmisen ns. default-tilana sekä heteroavioliiton erityisasema homoavioliittoon nähden. Avioliiton ideana on perustaa perhe ja vain mies ja nainen voivat saada keskenään jälkeläisiä. Deal with it.
P.S: Kahden aikuisen muodostama talous ei ole perhe.

Vassaria ahdistaa

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt erilaisten vihervasurihenkisten porukoiden pipipäisyyttä. Siellä ovat nimittäin kaikennäköiset mielenterveyshäiriöt erittäin vahvasti yliedustettuina. Oikeastaan kaikki tuttuni ovat olleet yläasteelta asti erityylisiä vihervasureita ja piireissäni oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että lähestulkoon kaikilla oli jonkinasteisia mielenterveysongelmia. Kun laskeuduin näistä kuvioista ”normaalien” ihmisten keskelle olin hämmästynyt siitä, miten VÄHÄN ns. normaaleilla on mielenterveysongelmia. Mitään ruusuilla tanssimista ei heidänkään elämänsä tietenkään ole ja yhdellä jos toisellakin on ollut elämässään kaikennäköistä kriisiä, mutta se on kuitenkin eri asia kuin varsinaiset mielenterveysongelmat. Se, että elämä joskus heittää kakkaa päin pläsiä, ei ole mielenterveysongelma. Normaalit ihmiset pysyvät kaikesta huolimatta toimivina yksilöinä ja selviävät ongelmista yleensä korkeintaan parin viikon tai kuukauden saikulla, jos saikulle ylipäätään ollenkaan päätyvät. Vihervasuriporukoissa taas pitkäkestoinen työttömyys tai toistuvat saikut ongelmien vuoksi, työkyvyttömyyseläkkeet mielenterveyssyistä yms. ovat hyvin yleistä.

Paitsi, että olen seurannut kaverieni edesottamuksia, niin olen myös vuosia seurannut useita minulle tuntemattomia ihmisiä netin kautta. Eräs elämäni tärkeimmistä harrastuksista on kuvataide ja eräs suosikkiosa-alueistani on sarjakuvat. Ja noh, kuvataidepiireissä ei vassareita pääse pakoon. Todella monella kuvataiteellisesti suuntautuneella ihmisellä on taide- tai sarjakuvablogi netissä.

Sarjakuvablogit ne vasta aikamoista luettavaa ovatkin. Ne tarjoilevat tirkistysikkunan tekijänsä pään sisään ja pääset niiden kautta mielikuvamatkalle tekijän ajatusmaailmaan.

susiajasoraa.sarjakuvablogit.com

Lähestulkoon kaikki sarjakuvablogit ovat huonoja. Niissä ei juuri koskaan sanota mitään järkevää tai kiinnostavaa, vaan ne ovat pelkkää angstia ja avautumista. Lopetin kokonaan uusien sarjakuvablogien etsimisen sen jälkeen, kun olin vuosia seurannut, miten tyypit ei muusta puhukaan kuin siitä, miten ahdistaa, masentaa, vanhemmat on paskoja, pitäis hakea kouluun, pitäs liikkua, ei oo töitä, ei oo kavereita, sosiaaliset tilanteet ahdistaa, on helvetin tylsää. Tätä vaan jatkuu ja jatkuu ja olen ihmetellyt, että miten noille riittää ollenkaan lukijoita. Huomatkaa, että tekijät eivät ole teinejä, vaan tätä horinaa kuulee myös lähes kolmikymppisiltä. Kuinka saamaton ja tylsämielinen voi ihminen olla? Itse seuraan nykyään yhden käden sormilla laskettavaa määrää sarjisblogeja kahdesta syystä: 1) olen seurannut tyyppiä vuosia, ehkä tavannutkin hänet, joten aina välillä huomaan miettiväni, että mitähän se puuhailee, 2) tyyppi on niin seko, että blogilla on viihdearvoa.

Mutta toisaalta. Kun henkilö omaksuu sortorakenneajattelun, niin eipä ihme, että ahdistaa. Sen jälkeen kaikki maailman asiat (myös ne kaikkein pienimmät ja arkisimmat) muuttuvat jonkintyyliseksi sorroksi.

Tässä kohtaa sopiikin kysyä ”muna vai kana” -tyylinen kysymys: Aiheuttavatko mielenterveysongelmat vasemmistolaisuutta vai vasemmistolaisuus mielenterveysongelmia?

Olen sellaistakin miettinyt, että mahtaakohan monien vassareiden hyvin rajulla taustalla olla jotakin tekemistä heidän nykyisen maailmankuvansa kanssa? Vassareissa on hyvin paljon sellaisia ihmisiä, joilla on hyvin rikkinäinen, väkivaltainenkin, perhetausta ja heistä useita on kiusattu koulussa hyvinkin rajusti. Yhdessä kohtaa tuttavapiirissäni oli lähes yksinomaan koulukiusaamistaustan omaavia ihmisiä. Myös tästä asiasta voi lukea vassareiden blogeista (heistä monet avautuvat tästä hyvin seikkaperäisesti). Heistä myös hyvin suuri prosentti on seksuaaliselta suuntautumiselta muita kuin heteroita. Onko siis vassarius ikäänkuin tällaisen rikkinäisen, turvattoman ja identiteettisotkuisen elämän looginen päätepiste? Vassareissa on paljon kaikenmaailman alakulttuurien edustajia (anime, cosplay, gootti, furry yms.) ja heille on tyypillistä esimerkiksi pukeutua hyvin silmäänpistävällä tavalla (shokkiväriset hiukset, vahvat meikit, lävistykset, tatuoinnit, oudot asut). Onko tällainen erikoisuuden tavoittelu vain looginen seuraus siitä, kun se, mitä olet ja edustat, on koko elämäsi ajan ollut ympäristön mielestä jotakin pahaa ja iljettävää ja sinä huono ihminen (koulukiusaaminen, vanhempien harjoittama kaltoinkohtelu)?

Vassari usein perustelee tätä kaikkea sillä, että hän haluaa vain olla oma itsensä, ihan sama mitä muut sanoo tai ajattelee. Tämän kaiken valossa alan epäillä, että kaiken hänen kokemansa kiusaamisen vuoksi vassarilta on kadonnut kokonaan perspektiivi sen suhteen, että missä kohtaa ”olla oma itsensä” lyö kertakaikkiaan yli. Tottakai sellaiset asiat, kuten ”hyvä maku”, ovat vassarille täysin absurdeja käsitteitä ja edustavat vain sitä, että ”yhteiskunta yrittää pakottaa johonkin muottiin”. Monessa vassarissa yhdistyy ei-hetero seksuaalinen suuntautuminen, rikkinäinen kotitausta ja koulukiusaaminen. Jos et tiedä, mitä esimerkiksi sellaiset asiat kuin turvallisuus, vakaus, lämpimät ihmissuhteet ja hyvä itsetunto tarkoittavat, niin lienee helppoa hurahtaa kaikkiin kivalta ja rakastavalta kuulostaviin hömpsötyksiin, kuten suvaitsevaisuus ja monikulturismi, rasismin vastustaminen, kultalusikka suussa syntyneiden pohattojen vastustaminen ja eläinten oikeudet. Rikkinäisen taustansa vuoksi vassarilla ei välttämättä ole edes mitään edellytyksiä tarkastella näitä asioita (suvaitsevaisuus, monikulturismi, vegaanius, homoagenda, genderideologia) kriittisesti. Tämän vuoksi vassarit ovat niin epäloogisia ja he eivät tunnu tajuavan todellisuudesta mitään ja heiltä menee kaikki järkipuhe aivan ohi korvien.

Summa summarum: joukkona tarkasteltuna vassarit ovat tosi rikkinäistä, turvatonta, pallohukkaista ja surullista joukkoa.

On turhaa odottaa, että vassarin silmät joskus aukeaisivat. Eivät ne aukea. Niillä ei ole edellytyksiä aueta.

surkea.sarjakuvablogit.com

Kun sukupuolenvaihdos kaduttaa

Thaimaalaiset transnaiset (ladyboyt) ovat aina raikas tuulahdus tällaiselle länsimaalaisiin queerfeministitransuihin kyllästyneelle tyypille. Länsimaalainen poliittinen korrektius ja sukupuolineutraaliusvouhotus eivät yllä Thaimaahan asti, joten thaimaalaisilla transihmisillä on yleensä hyvin konservatiiviset sukupuolikäsitykset sekä he puhuvat asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä, eivät käännellen ja väännellen ja yliloukkaantuen kaikesta.

Sky Livingillä on kiinnostava dokumenttisarja Ladyboys, joka kertoo thaimaalaisten transnaisten elämästä ja sivuaa myös muita ei-länsimaalaisia transnaisia. Katsoin koko sarjan aikoinaan Intenetistä, mutta sivu, jolta sen pystyi katsomaan, ei ole enää olemassa. Linkin takana on vain pieni mainospätkä, mutta Juutuubasta löytyy yksi kokonainen jakso ja Dailymotionista yksi pitkä koostevideo. Tämä on paras koskaan näkemäni transdokumentti, joten harmi, etten pysty linkkaamaan teille koko sarjaa. Jokaisen transasioista kiinnostuneen pitäisi nähdä koko sarja.

Englanninkielistä materiaalia luettaessa törmää usein käsitteeseen ”full sex change”. Se tarkoittaa sukupuolenvaihdosprosessin läpikäymistä loppuun saakka eli jalkovälin täyttä operoimista. Moni transihminen jättää menemättä viimeiseen ja suurimpaan leikkaukseen eli jalkoväliremonttiin, koska se on kaikkein riskialttein leikkaus ja Suomen ulkopuolella myös kallein (Suomessa näitä leikkauksia tehdään vain julkisella). Mainitsemassani dokumenttisarjassa haastatellaan ladyboy Paengia, joka on käynyt läpi kaikki muut leikkaukset paitsi jalkoväliremonttia ja hän selittää, että ei edes halua siihen. Syyksi hän mainitsee sen, että on nähnyt, miten moni transsukupuolinen leikkauksen jälkeen menee ”ting tong” eli jotenkin sekoaa. Jotakin muuttuu heidän päänsä sisällä. Paengin ystävä, itsekin ladyboy, selittää, että leikkauksen jälkeen transsukupuolinen kokee itsensä hyvin hämmentyneeksi ja häneltä on ”mennyt järki” (”they lost their minds”). Tämän vuoksi Paeng epäilee leikkauksen tarpeellisuutta ja turvallisuutta ja on itse päättänyt jättää sen väliin, vaikka kokee, ettei penis ole osa häntä ja menee hyvin pitkälle saadakseen oman peniksensä pois näkyvistä (hän kirjaimellisesti rullaa sen paketiksi ja teippaa sen kiinni. Ohessa video, jossa näkyy, miten se tehdään. VAROITUS! K-18 -matskua!). Paengin poikaystävä Scott sanoo, että moni transsukupuolinen katuu jalkovälileikkausta ja toivoo, ettei olisi koskaan mennyt siihen. Moni yrittää jälkeenpäin itsemurhaa. Scottin mukaan leikkaus on hyvin vaikea ja voi mennä monella tavalla pieleen ja se usein tuhoaa henkilön seksielämän, koska uudesta värkistä ei saa toimivaa vastakkaisen sukupuolen värkkiä. Vanha värkki sentään on luonnollinen ja toimiva, vaikkakin ”väärä”.

Olen itse miettinyt näitä leikkausasioita viimeisen parin vuoden aikana paljon. Viestini kaikille transsukupuolisille on, että jos vaan löydät keinon elää ilman leikkauksia, niin älä mene niihin. Jos vaan kykenet elämään alkuperäisessä kropassasi ilman mitään transhoitoja, niin tee niin. Kaikki sukupuolenvaihdoshoidot ovat erittäin rankkoja ja jos vaan kykenet olemaan ilman niitä, niin hyvä.

Minulle on tehty mastektomia eli rintojen poisto ja sukuelinleikkauksen (metoidioplastia) ensimmäinen osa, mutta ei toista osaa. Ensimmäisessä osassa poistetaan munasarjat ja kohtu ja suljetaan emätin. Toisessa osassa muotoillaan penis ja kivekset. Jätin menemättä toiseen osaan, koska ensimmäinen osa oli kokemuksena suoraansanoen perseestä. Sain komplikaation ja luulin aivan aikuisten oikeasti, että kuolen. Olen siis ollut sukupuolenvaihdokseen liittyvässä leikkauksessa kahdesti ja molemmat kokemukset ovat hirveimpiä kokemuksia koko elämässäni. Olenkin kuvannut sukupuolenvaihdosprosessia siten, että se on matka helvetin läpi. Mutta ei siinä kaikki. Ei riitä, että kuljet helvetin läpi kerran, vaan sinun on kuljettava sen läpi useita kertoja. Jokainen leikkaus on uusi matka helvetin läpi. Olen mennyt helvetin läpi kolmasti. Ensimmäisen kerran tultuani ulos kaapista ja aloitettuani hormonihoidot. Toisen kerran mentyäni rintojen poistoon. Kolmannen kerran mentyäni jalkoväliremontin ensimmäiseen osaan. Neljättä kertaa en enää halua helvettiin mennä. En halua sinne enää ikinä.

Jos vaan voit säästyä siltä ensimmäiseltäkin matkalta helvetin läpi, niin hyvä. Se on pelkästään positiivista. Tämä ei ole mikään huviretki ja takaisinpääsyä ei ole.

Ladyboy Paeng sanoo dokumentissa, että jokainen nuori ladyboy ei osaa ajatella mitään muuta kuin sukupuolenvaihdosleikkausta. Heistä jokainen, myös hän itse, haluaisi käydä koko prosessin loppuun asti. Heidän mielensä usein muuttuu matkan varrella ja Paenginkin mieli muuttui, kun hän näki, mitä leikkaukset tekivät hänen transsukupuolisille ystävilleen. Tämä pätee myös muualla maailmassa, kuten Suomessa. Kun joudut joka päivä elämään sukupuoliristiriitaa ja et pääse sitä mitenkään pakoon, saat pakkomielteen leikkauksista ja hormonihoidoista. Ne tuntuvat taikasauvalta, joka parantaa kaiken. Tiedän tämän myös omasta kokemuksestani. Sitten kuitenkin huomaat, että asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia. Tutustu aiempaan kirjoitukseeni ”Kun sukupuolenkorjaus ei korjaa mitään”.

Olin aiemmin LGBT-aktiivi ja olin sitä mieltä, että sukupuolia ei ole olemassa. Mieleni teki U-käännöksen, kun huomasin, että mitään taikasauvaratkaisuja ei ole olemassa. Tähän vaikutti kaksi oivallusta:
1) Minä olen poikkeusyksilö. Valtaväestö ei koe sukupuolidysforiaa.
2) Biologiaa ei pääse koskaan pakoon.

Uskon, että monet katumistapaukset koskevat kohtaa 2. Uskon, että Paengin ystävät menivät ”ting tong”, koska he ymmärsivät, että mikään mahti maailmassa ei tee heistä oikeita naisia. Se on musertava, maailmankuvallisia perustuksia järisyttävä oivallus. Sinä et tule ikimaailmassa, koskaan, milloinkaan saamaan sitä asiaa, mitä kaikkein eniten haluat ja minkä vuoksi olet valmis kulkemaan helvetin läpi. Uskoit ennen oikeasti, että sen saisit ja että kirurgi voisi sen sinulle antaa. Mutta huomaat sen kaiken olevan vain harhaa. Ladyboy on mies. Hän tulee aina olemaan mies. Hänestä ei tule koskaan naista. Naiseksi tuleminen on täysin mahdotonta. Ja nyt kaikkien hoitojen jälkeen et enää koskaan voi olla normaali, vaikka haluaisit.

Samaa pätee myös toisinpäin eli naisesta ei tule koskaan miestä. Kun itse ymmärsin, että on täysin mahdotonta, että minusta tulisi oikea mies, niin kyseenalaistin koko sukupuolenvaihdosprosessin ja sen mielekkyyden. Transsukupuolisuus ei ole luonnollista eikä normaalia. Ei ole normaalia tuntea olevansa väärässä kehossa ja oikeasti vastakkaisen sukupuolen yksilö. Transsukupuolisuus on psyykkinen sairaus. Minä olen psyykkisesti sairas.

Walt Heyer on yhdysvaltalainen aktivisti, jonka mukaan sukupuolenvaihdoshoidot ovat täysin kyseenalaisia. Kirjoitin hänestä pitkät pätkät aiemmassa kirjoituksessani, joten tsekkaa sieltä hänen tarinansa ja taustatiedot. Heyer on biologinen mies, joka kärsi sukupuoliristiriidasta koko ikänsä ja vaihtoi sukupuolensa naiseksi. Hänen ongelmansa eivät kuitenkaan ratkenneet ja kahdeksan vuoden jälkeen hän vaihtoi sukupuolensa takaisin mieheksi. Heyer diagnosoitiin virheellisesti transsukupuoliseksi ja häntä hoitanut psykiatri sai hänet uskomaan, että hän on transsukupuolinen ja siten oikeasti nainen. Myöhemmin Heyerillä diagnosoitiin dissosiaatiohäiriö ja hän meni psykoterapiaan sen hoitamiseksi. Nettisaitillaan Heyer jakaa tutkimustietoa sukupuolenvaihdosleikkausta katuneista ihmisistä. Tutkimusten mukaan jopa 20% transsukupuolisista katuu leikkausta. Heyerin mukaan leikkaukset eivät ole ratkaisu transsukupuolisten ongelmiin, sillä heillä on muuhun väestöön verrattuna moninkertainen psyykkisten ongelmien esiintyvyys sekä itsemurhariski myös hoitojen jälkeen. Heyerin mukaan sukupuolenvaihdoshoidot ovat pelkästään kosmeettisia, eivätkä ne hoida tai paranna henkilön oikeaa ongelmaa.

Mielestäni kaiken itse näkemäni, kokemani ja oppimani perusteella Heyerin puheissa on erittäin paljon perää. Eräs toinen nettisaitti, sukupuoliristiriitaa kokevien lasten vanhempien blogi, valaisee asiaa lisää. Blogissa julkaistaan myös kirjoituksia sellaisilta ihmisiltä, jotka lapsena kokivat sukupuoliristiriitaa, mutta kasvoivat sen yli. Kirjoituksissa on hälyttävän paljon samaa ja niiden perusteella voi vetää seuraavan johtopäätöksen: sukupuoliristiriitaa kokeville ihmisille on lapsena tapahtunut jotain sukupuolisesti hämmentävää. Lapsuuden kokemukset ovat siis rikkoneet heistä jotain ja/tai he tajusivat myöhemmin olevansa homoja/lesboja. Minusta on merkittävää, että miten helppoa lapsen sukupuoli-identiteetti on rikkoa ja että useimmat tuntemani homomiehet olivat lapsena huomattavan feminiinisiä, he olivat lähinnä kiinnostuneita tyttöjen jutuista ja lähes kaikki tai kaikki heidän ystävänsä olivat tyttöjä.

Pari kriittistä kysymystä:
Kadunko omaa sukupuolenvaihdostani? En. En voi olla mies, mutta minusta on kuitenkin helpompaa olla ei-nainen.
Olisinko jättänyt menemättä sukupuolenvaihdosprosessiin, jos olisin tiennyt kaiken sen, mitä tiedän nyt? En tiedä. Kaikki oivallukseni vaativat sen, että pääsin ensiksi naiseudesta eroon ja sain siten otettua naiseuteen etäisyyttä.

Minä en vastusta sukupuolenvaihdoksia. Se, mitä minä tässä perustavanlaatuisesti kritisoin, on se, että miten yhteiskunnassa lähtökohtaisesti sukupuoleen suhtaudutaan. Sukupuolineutraaliuden vallatessa alaa ollaan menossa koko ajan vaan enemmän ja enemmän metsään. Otammeko lähtökohdaksi kiistattomat biologiset lainalaisuudet sekä tieteellisen tutkimustiedon vai tiettyjen piirien ideologiset haihattelut ja höpsöttelyt? Mitä tulee transsukupuolisten hoitoon, niin se on asia, jonka kohdalla voi mennä kaikki mahdollinen pieleen. Meidän tulee tuntea transasian pimeä puoli sekä kansainväliset ennakkotapaukset. Sukupuolenvaihdoshoitojen pitäisi olla aivan viimeinen ratkaisu, joka otetaan käyttöön vasta sitten, kun kaikki muu on jo kokeiltu. Nykyään on valtaamassa alaa enemmän ja enemmän sellainen käsitys, että kaikki transhoidot pitäisi vapauttaa ja sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen identiteettiä pitäisi tukea mahdollisimman varhaisesta vaiheesta asti. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että 80% kaikista sukupuoliristiriitaa kokevista lapsista kasvaa siitä ulos ja kasvaa normaaliksi mieheksi tai naiseksi. Lapsen kohdalla ei pitäisi milloinkaan tarjota transsukupuolisuutta selitykseksi hänen ongelmilleen! Mikäli sukupuoliristiriita on paha tai se vain jatkuu ja jatkuu pitäisi ensiksi sulkea pois kaikki muut vaihtoehdot ennen kuin ruvetaan puhumaan transsukupuolisuudesta. On todennäköisempää, että lapsi on homo tai lesbo, kuin että hän olisi transsukupuolinen.

Ei itsemääräämisoikeudelle ja jyrkkä ei sukupuolenvaihdoshoitojen vapauttamiselle. Nykyistä transsukupuolisten hoitokäytäntöä tulisi entisestään tiukentaa ja tarkentaa ja hoito tulisi suunnitella siten, että siinä ohjataan potilasta hyväksymään kehonsa. En kuitenkaan kannata sukupuolenvaihdoshoitojen kieltämistä, sillä osa sukupuoliristiriitaa kokevista ihmisistä selvästi hyötyy hoidoista (esim. minä itse). Tutkimusvaiheessa pitäisi kuitenkin keskustella vakavasti transhoitojen pimeästä puolesta ja siitä, että minkälaiset asiat saattavat aiheuttaa ihmisessä sukupuoliristiriitaa ja ohjata potilas luotaamaan omaa elämäänsä tässä valossa. Kun itse olin hoidossa, niin koko hoitojakson aikana minulle ei kerrottu pimeästä puolesta yhtään mitään ja mitään tunnettuja kansainvälisiä ennakkotapauksia ei otettu lainkaan puheeksi. Koko hoitojakson aikana ei puhuttu siitä, että millaisia vääriä diagnooseja on lähihistoriassa annettu ja mihin ne ovat johtaneet. Minua ei myöskään mitenkään ohjattu näkemään kehoani toisessa valossa, vaan hoitohenkilökunta lähinnä nyökkäili hyväksyvästi jutuilleni ja sain joitakin artikkeleja, jotka tukivat käsitystä siitä, että sukupuolenvaihdoshoidot ovat nimenomaan positiivinen asia ja että ne menevät äärimmäisen harvoin pieleen. Kaikki nykyiset tietoni olen kerännyt itsenäisesti vasta sukupuolenvaihdoshoitojeni jälkeen ja niihinkin törmäsin täysin sattumalta.

Sukupuolen monimuotoisuudesta puhuttaessa pitäisikin puhua monimuotoisuudesta sukupuolen sisällä. Eli ei ole vain yhtä tapaa olla mies tai nainen. On kaikenlaisia miehiä ja naisia ja se ei tee heistä yhtään vähempää miehiä tai naisia. Sukupuolen monimuotoisuus -hömppä ei ole laajentanut käsitystämme mieheydestä ja naiseudesta, vaan se on nimenomaan kaventanut sitä. Jos et ole sellainen ja tällainen, niin et taida olla mies tai nainen lainkaan, vaan olet joku muu.

Yhteiskunnallisen keskustelun polarisoituminen

Minähän en tiedä yhtään mitään siitä, että minkälaista oli ennen, mutta olen huomannut, että nykyään moni yhteiskunnallinen keskustelu on hyvin polarisoitunutta. Olet kanssamme samaa mieltä tai olet meitä vastaan. Esimerkiksi avioliiton tai sukupuolen merkityksestä on hyvin hankala edes aloittaa rakentavaa keskustelua, koska jo erilaiset alkuasetelmat tulkitaan sellaiseksi, että toisen kanta tai ajama asia tulisi kieltää.

Todellisuudessa alkuasetelma sekä lopputulos/ratkaisuehdotus ovat kaksi eri asiaa. Moni asia ei ole kyllä/ei -kysymys, vaan asiaan liittyy hyvin paljon muutakin ja kahden ääripään (kyllä-ei) väliin jää hirveä kasa harmaata aluetta. Vaikka henkilöt olisivat samaa mieltä alkuasetelmasta, eivät he välttämättä ole samaa mieltä lopputuloksesta. Ja mielestäni lopputulos on se, mikä ratkaisee, ja henkilö ja hänen mielipiteensä tulee tuomita lopputuloksen perusteella, ei alkuasetelman.

Alkuasetelma on esimerkiksi havainto todellisuudesta tai henkilön tulkinta todellisuudesta. Esimerkiksi se, että sukupuolia on kaksi tai että sukupuolia ei ole olemassa. Lopputulos on johtopäätös tai ratkaisu asiaan. Esimerkki: Sukupuolia on kaksi (alkuasetelma/havainto). Onko transsukupuolisuus todellinen ilmiö? Kyllä/ei (lopputulos/johtopäätös). Pitäisikö sukupuolenvaihdoshoidot kieltää? Kyllä/ei (ratkaisu/lopputulos/johtopäätös).

Todella paljon näkee sitä, että henkilö luulee tietävänsä toisen johtopäätökset pelkän alkuasetelman perusteella ja yleensä vielä ylitulkitsee ne. Tämän vuoksi esimerkiksi homoavioliitto-, sukupuoli- ja maahanmuuttokeskusteluita on usein tuskaisaa seurata. Esimerkki: Minun mielestäni sukupuolia on kaksi (alkuasetelma). Täten olen ultrakonservatiivinen fundamentalistikristitty ja minusta transut ovat friikkejä ja homostelu pitäisi kieltää (alkuasetelman perusteella tehty virheellinen johtopäätös, joka ei perustu mihinkään, mitä olen sanonut).

Avioliitto-, sukupuoli- ja maahanmuuttokeskustelua vaivaa se, että ihmisten mielissä jo tietyt alkuasetelmat ovat automatic pahaa ja väärin. Ilman, että on edes kuultu henkilön perusteluita tai johtopäätöksiä. Tämä on erittäin huono ilmiö ja aikaansaa HYVIN mustavalkoisen maailmankuvan, missä on vain kyllä/ei -kantoja, mutta ei lainkaan harmaata. Todellisuus ei ole koskaan niin yksinkertaista ja käsitellessämme hankalia aiheita tulee meidän ymmärtää kaikki harmaan sävyt.

Minusta on mielettömän hauskaa, että minulle sanotaan, etten ole oikeasti transsukupuolinen, tai että trollaan. Miten transsukupuolisella voi olla konservatiiviset sukupuolikäsitykset? Siksi, että minulla on silmät päässä! Ei enempää eikä vähempää. Kritiikkini onkin koko ajan ensisijaisesti kohdistunut ihmisten muodostamiin alkuasetelmiin. Jos lähdemme siitä, että sukupuoli on vain harhaa, sukupuolia ei ole oikeasti olemassa ja kuka tahansa voi määritellä sukupuolensa milloin tahansa, ovat tämän alkuasetelman pohjalta tehdyt johtopäätökset myöskin sen mukaisia. Eli yhtä harhaisia kuin itse alkuasetelma. Hommasta ei tee yhtään helpompaa se, että kyseisen alkuasetelman puolesta puhuvat ihmiset eivät kykene vastaanottamaan yhtään mitään kritiikkiä ja porukka on kaivautunut pitkälti kyllä/ei -poteroihin ja keskustelu ei etene mihinkään.

Vaikka minä olen transsukupuolinen ja biseksuaali (käytännössä lesbo), niin se ei poista maailmasta sukupuolen ja heteronormatiivisuuden merkitystä. Minusta sellainen ajatusmaailma, että olisi muka loogista, että kaikki ei-cissukupuoliset kannattaisivat genderideologiaa ja ei-heterot homoagendaa, on kertakaikkiaan outo. Se, että sukupuolia on kaksi ja että heteronormatiivisuus on ihmisen normaalitila, ovat vasta tosiasioiden toteamisia eli alkuasetelmia. Ne eivät ole itsessään kannanottoja mihinkään eli ne eivät ole johtopäätöksiä. Minä en ole toistaiseksi ottanut juurikaan kantaa johtopäätöksiin. Aion tulevassa esittää enemmän johtopäätöksiä.

Vakuutan, että olen kaikkien transsukupuolisten puolella ja minä ajan heidän etuaan. Mutta minä en hyväksy tosiasioiden kieltämistä. Se ei hyödytä ketään, ei transsukupuolisiakaan, kuten olen aiemmin perustellut. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä ja pyritään ymmärtämään asioista kaikki puolet, myös ne ei-kivat. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Pidetään se mielessä aina.

Sukupuolenvaihdos ei ole korjaus

Olen aiemmin todennut, että käytän termiä "sukupuolenkorjaus" termin "sukupuolenvaihdos" sijaan tottumissyistä. Vaikka tiedän kyllä, että termi "sukupuolenkorjaus" on vain tätä samaa käsitteiden hämärtämistä ja sanoilla kikkailua.

Olen päättänyt ottaa sellaisen kannan, etten enää käytä termiä "sukupuolenkorjaus". Henkilö ei mene sukupuolenkorjaukseen korjatakseen sukupuoltaan. Hän menee sukupuolenvaihdokseen vaihtaakseen sukupuolta.

Olen kyllästynyt sanakikkailuun ja asioiden uudelleenmäärittelyyn. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä.

Seikkailuni politiikan ihmemaassa (oikeisto onkin vasemmisto ja semmosta)

Suurimmaksi osaksi elämääni politiikka on ollut minulle ihan täyttä hepreaa. Vuosien varrella useista yrityksistä huolimatta en saanut siitä mitään tolkkua. Asiat ovat alkaneet lopullisesti järjestyä mielessäni vasta viimeisen vuoden sisään ja kaikki poliittiset kantani ovat muodostuneet sen kautta, että mitä *en* kannata. Ei sen kautta, että mitä kannatan. Tajusin jokin aika sitten, että tämä pitkälti johtuu käsitteiden täydellisestä hämärtymisestä. Vaati vuosien aktiivisen lukemisen, että viimein ymmärsin, että mitä oikeasti tarkoittaa vasemmisto, oikeisto ja liberaali/liberalismi. Erityisen vaikeaa minulle oli ymmärtää käsitteitä oikeisto ja liberalismi ja nämä ymmärsin lopullisesti vasta viimeisen puolen vuoden sisään.

Syynä on se, että mediassa käsitteet oikeisto ja liberalismi on hämärretty ihan täysin ja jokapäiväisessä viestinnässä käsitteillä tarkoitetaan jotakin ihan muuta kuin mitä ne oikeasti tarkoittavat. Minä en ole ainoa, kenelle käsitteet ovat epäselviä. Ei tarvitse kauheasti uutisia ja niiden kommenttiosastoja selailla, kun selviää, ettei niitä ymmärrä moni muukaan.

En ole lähtöisin sellaisesta kodista, missä politiikasta olisi aktiivisesti keskusteltu tai missä olisi aktiivisesti osallistuttu jonkin puolueen toimintaan. Ensi kosketukseni politiikkaan oli yläasteella yhteiskuntaopin tunnilla, kun meidän piti ryhmätyönä vierailla suomalaisten puolueiden nettisivuilla, tehdä tiivistelmä heidän ajamistaan asioista ja vertailla puolueita keskenään. Kyseinen ryhmätyö jäi minulle erittäin voimakkaasti mieleen, sillä olin jo ihan alusta asti täysin hämmentynyt. Puolueiden sivuja (pinnallisesti) selailtuani tulin siihen lopputulokseen, että jokaikinen puolue ajaa täysin samoja asioita. Kaikki huutelivat vähäosaisten ja lapsiperheiden puolesta. En ymmärtänyt, että mitä järkeä on edes järjestäytyä puolueiksi, jos kaikki ovat muutenkin samaa mieltä kaikesta. Mitä eroa puolueilla muka edes on? Ainoa poikkeus oli Vihreät, joka ainoana nosti tapetille ympäristöasiat. Siksi vuosia ajattelin olevani Vihreiden semi-kannattaja, sillä luonto on minulle ollut aina tärkeä.

Myöhemmin hämmennyin vain lisää, kun kaikenlaiset punavihreät sateenkaarikaverini kutsuivat itseään liberaaleiksi ja tekivät pesäeron konservatiiveihin. Eli liberaalius ja konservatiivius olisivat jotenkin janan vastakkaiset ääripäät. Olin tässä kohtaa jo huomannut olevani heidän kanssaan siitä ja siitä eri mieltä, joten aloin ajatella, että en taida olla liberaali alkuunkaan. Seuraavaksi ihmettelin sosialismia ja kansallissosialismia. Jos sosialistit ovat vasemmistoa ja kansallissosialistit oikeistoa, niin mitä eroa on sosialismilla ja sosialismilla? Listasin ylös joitakin arvojani ja huomasin, että yksikään puolue ei ole kanssani samoilla linjoilla. Tulin siihen lopputulokseen, että minulle ei ole puoluetta.

Vuonna 2012 törmäsin ensimmäistä kertaa asiablogeihin. Imauduin niiden maailmaan aivan täysin ja joinakin päivinä en tehnyt juuri muuta kuin kahlasin järjestelmällisesti läpi joitakin suosikkiblogejani. Lopun aikaa tuijotin talousdokumentteja Youtubesta. Törmäsin blogeissa myös yleisaiheisiin, kuten filosofian ja politiikan historia, ja jatkoin lukemista kirjastossa lukien näiden aiheiden oppikirjoja sekä muutamien suurien nimien teoksia. Tässä kohtaa minulle tuli aika selväksi, miten vähän ymmärrän mistään mitään ja miten ratkaisevan tärkeää on ymmärtää näistä asioista edes perusteet ennen kuin lähtee mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Kaiken tämän opiskelun lopputuloksena heräsin Matrixista. Tajusin, miten minulle on kersasta asti ainoastaan valehdeltu useiden eri tahojen toimesta useasta eri aihealueesta. Olin hyvin vihainen, enkä sen jälkeen ole voinut voimattomana katsoa sivusta, kuinka hulluus etenee. Liityin erääseen poliittiseen puolueeseen ja olen seurannut aktiivisesti poliittista keskustelua erityisesti lukuisissa Facebookin ryhmissä ja asiablogeissa puolueen sisältä sekä ulkoa.

Kuten kirjoituksen alussa mainitsin, koko poliittinen kantani on muodostunut sitä kautta, että mitä *en* kannata. Ajauduin aika nuorena vihervassari- ja sateenkaariporukoihin ja kannatin heidän juttujaan aikoinaan. Mieleni muuttui, kun opin maailmasta ja ihmiselämästä kasvaessani lisää ja huomasin, että asiat eivät olekaan niinkuin kuvittelemme niiden olevan tai haluaisimme niiden olevan. Minulla ei kuitenkaan ollut monestakaan asiasta kovin vahvoja tai selkeitä mielipiteitä. Vain isot pääpiirteet olivat selkeitä (esim. ateismi ja ei-heterous), mutta siihen se jäikin. Kun yritin tehdä vaalikonekyselyä, niin vastasin yli puoleen kysymyksistä ”en osaa sanoa”. Vasta kasvaessani huomasin tietyt asiat tosiksi tai epätosiksi ja rankan itsetutkiskelun ja filosofian opiskelun jälkeen sain listattua joitakin arvojani. Niiden pohjalta olen sitten kehittynyt. En ole vieläkään mikään politiikan ekspertti ja moneen suureen kysymykseen en voi muuta todeta kuin ottia tuota. Blogosfääri on täynnä minua paljon fiksumpia ja kyvykkäämpiä kirjoittajia. Minulla on vain muutamia hyvin vahvoja mielipiteitä, jotka perustuvat välittömään omaan kokemukseeni, ja huomasin, että juuri niistä asioista puhutaan hyvin vähän tai ei lainkaan. Siksi tämä blogi.

Olen poliittisissa piireissä ihmetellyt sellaisia tyyppejä, jotka ovat vasta teinivuosillaan tai kahdenkympin ihan alkupäässä ja heillä tuntuu olevan hyvin selkeät mielipiteet ja kannanotto jokaiseen asiaan maan päällä. Esimerkiksi Perussuomalaisten Nuorten Tiina Palovuori on tällainen. Kyseinen likka on vasta 21-vuotias ja hän on jo Perussuomalaisten Nuorten varapuheenjohtaja (sitä ennen ollut aluepiirin puheenjohtaja), kirjoitellut painavaa asiaa blogissaan ja edustanut telkkarin keskusteluohjelmissa asti. Itse olen useita vuosia häntä vanhempi ja kantani ovat vasta nyt saavuttaneet sellaisen pisteen, että osaan sanoa jotenkuten, että minkälaiseen suuntaan kallistun ja moneen asiaan en vieläkään suostu ottamaan kantaa (esim. pitäisikö homojen saada mennä naimisiin, vaikka avioliittoasioihin muuten kyllä olen ottanutkin kantaa). Omat kantani ovat pitkällisen oppimisen ja elämänkokemuksen kasaantumisen lopputulos ja minusta on hyvin erikoista, että jollakulla Tiinan ikäisellä voi olla niin selkeät mielipiteet. Koen usein, että olen tavanomaista hitaampi yksilö. Ehkä oikeasti olenkin.

Trendi on ollut koko ajan se, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä konservatiivisemmaksi tulen. Olen huomannut monen asian suhteen, että ihminen on yllättävän biologinen olento eli meillä on oma lajityypillinen käyttäytyminen niinkuin millä tahansa eläinlajilla, vaikka emme suurimman osan aikaa ole tästä edes lainkaan tietoisia. Monet ihmisen kulttuurilliset piirteet pohjautuvat biologiaan eli kulttuuri on ikiaikojen saatossa muovautunut sellaiseksi kuin se on, koska biologiset taipumukset. Kulttuuri ei ole sattumaa ja katsomalla taaksepäin historiaan voimme oppia todella paljon ihmisestä lajina ja siten myös itsestämme. Ihminen ei ole todellakaan tabula rasa ja meitä ei voi ehdollistaa ihan mihin tahansa. Lajityypillinen käyttäytyminen sitten kuitenkin lopulta puskee esiin ja kaikki yrityksemme osoittautuivat täysin turhiksi ja hedelmättömiksi. Joudumme aina lopulta alkupisteeseen, joten paljon järkevämpää olisi vain hyväksyä se, että mitä olemme, ja mennä sen pohjalta, syleillen sitä. Ihminen saattaa aidosti uskoa esimerkiksi ”edistykseen” ja että nyt alkaa ns. uusi aika, jolloin se ja se lakkaa olemasta yms. ja hänen saattaa olla mahdoton hyväksyä omaa biologiaansa. Omaa biologiaa vastaan taisteleminen kuitenkin sitten aiheuttaa hämäriä oireita, jotka tuntuvat mystisiltä ja selittämättömiltä, mutta jotka lopulta selittyvät lajityypillisellä käyttäytymisellä (esim. länsimaalaisten naisten hakeutuminen hyvin patriarkaalisista kulttuureista kotoisin olevien miesten seuraan, masennuksen aalto ja tyhjyyden, tarkoituksettomuuden tunne länsimaissa).

Minulla ei ole koskaan ollut oikeistolaisia tuttavia, mutta vasemmisto on minulle tullut tutuksi käytännön kautta. Minulla on tiettyjä mielenkiinnon kohteita ja hakeuduin jo nuorena niitä harrastavien muiden ihmisten sekaan lähinnä Internetin välityksellä. Jostakin syystä nämä piirit ovat kokonaan vassareiden kansoittamia. Vasemmisto Suomessa tällä hetkellä (Vasemmistoliitto, Vihreät ja ilmeisesti ainakin jossain määrin Piraattipuolue) on pitkälti porukka, jonka ajatusmaailmaan nivoutuu sosialismi, homoagenda, genderideologia, feminismi, monikulturismi sekä ympäristöliike. Ja ainiin, kovin huumemyönteistä jengiä siellä on myöskin. Suurin osa tutuistani ovat juurikin näitä asioita tunnustavia ja jos henkilö ei näistä viidestä tunnusta yhtä tai kahta, niin loput ainakin tunnustaa. Maahanmuuttokriittisiäkin ja feminismivastaisiakin vassareita on olemassa, mutta joukkona tarkasteltaessa he edustavat juurikin noita listaamiani asioita.

Henri Heikkinen on kirjoittanut, että koko Suomessa ei ole oikeistoa sanan varsinaisessa merkityksessä ja kaikki poliitikot häntä itseään, Elina Lepomäkeä ja Wille Rydmania lukuunottamatta ovat erivärisiä sosiaalidemokraatteja. Hän esittää asian hyvin selkeästi blogissaan, joten tutkaile sieltä. Kyllä, edes median niin kovasti parjaavat ”äärioikeistolaiset” Perussuomalaiset eivät ole oikeistolaisia. Tämä aiheutti itsessäni ahaa-elämyksen ja ymmärsin, miksi minun on ollut niin hirveän vaikea ymmärtää, mitä oikeisto tarkoittaa. Sitä ”äärioikeistoa”, mistä mediassa puhutaan, ei ole oikeasti olemassa. Natsit eivät ole oikeistolaisia. He ovat vasemmistolaisia. ”Äärioikeisto” on siis tosiasiassa äärivasemmisto. Natsismin toinen nimitys on kansallissosialismi eli natsismi on nimensä mukaisesti sosialismia, jossa paino on kansakunnassa. Vieraile huviksesi uusnatsien nettisivuilla ja lue sieltä, miten he itseään kuvaavat. Natsismi on sosialismia, jossa painotetaan kansakunnan merkitystä sekä joitakin konservatiivisia arvoja (esim. perhe ja sukupuoliroolit). Vastaavasti esimerkiksi Vihreät ja Vasemmistoliitto edustavat sosialismia, jossa painotetaan eläinten ja homojen oikeuksia sekä kansakunnan merkityksettömyyttä (monikulturismi). Sosialismilla ja sosialismilla on siis vain aste- ja painotuseroja.

Asioita hämärtää vielä se, että ns. vihersosialistit (Henri Heikkiseltä pöllitty termi, erotuksena kansallissosialismille) kutsuvat itseään liberaaleiksi. Wikipedian mukaan: ”Liberalismi (lat. liber ’vapaa’) on ideologia tai poliittinen suuntaus, joka pitää keskeisenä arvonaan vapautta jostakin ja vapautta johonkin.” Täytyy erottaa keskenään talousliberalismi ja arvoliberalismi eli täten vihersosialistit olisivat arvoliberaaleja, sillä he painottavat yksilön oikeutta määritellä itse itsensä ja yksilön vapautta kaikenlaisista ”kahlitsevista” normeista, kuten sukupuoliroolit, heteronormatiivisuus tai perinteinen perhemalli. Mutta Wikipedia jatkaa: ”Liberalismi etsii yhteiskuntaa, jota kuvaa yksilöiden ajatuksenvapaus, rajoitteet hallituksen ja uskonnon vallassa, lain voima, vapaa ajatustenvaihto, vapaaseen yrittäjyyteen perustuva markkinatalous sekä läpinäkyvä hallinto. --- Kaikki liberaalit kuitenkin kannattavat vapausoikeuksia kuten yhdistymisvapautta, laajaa sopimusvapautta ja elinkeinovapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta ja liikkumisen vapautta, vapautta orjuudesta, pakkotyöstä ja väkivallasta, uskonnonvapautta ja yksityisomistusoikeuksia eli laajaa henkilökohtaista ja taloudellista vapautta.”
Moni ns. suvaitsevaisten toilailuja seurannut onkin huomannut, että suvakit ovat tosiasiassa äärettömän suvaitsemattomia. ”Suvaitsevaisuus” on ideologia, jossa on selkeät arvot ja ihanteet sekä hyvä/paha -jako. Suvaitsevainen suvaitsee vain niitä, jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Eri mieltä olevat ovat yksinkertaisesti väärässä ja pahoja, eivät pahimmassa tapauksessa edes ihmisiä enää, ja heidät pitää vaientaa ja heille voi tehdä ihan mitä tahansa. Olen nähnyt suvakkien demonisoivan eri mieltä olevat aivan järkyttävällä tavalla. Suvakki ei pelkästään ole kanssasi eri mieltä, vaan hänestä olet paha epäihminen, sinun mielipiteesi tulee lailla ja pakkokeinoilla kieltää ja sinut vaientaa. Tämä ei ole liberalismia, vaan *totalitarismia*. Itseään liberaaliksi kutsuva vihersosialisti ei tiedä, mitä liberalismi on. Hän on totalitaristi. Tästä syystä nykyään törmää käsitteeseen ”klassinen liberalismi”, jolla halutaan tehdä pesäero tähän vääristyneeseen vihervasemmistolaiseen ”liberalismiin”. Amerikassa ns. oikeat liberaalit ovat alkaneet käyttää itsestään nimitystä libertaari eli libertarian.

Itselleni oli hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä liberalismi käytännössä tarkoittaa, sillä en ymmärtänyt, mitä vapaus käytännössä tarkoittaa. Ymmärsin sen luettuani Harry Brownen legendaarisen kirjan How I found freedom in an unfree world. Kirjassaan Browne kuvaa konkreettisia vapaita ja epävapaita tilanteita sekä esittää tapoja ratkaista ne. Useimmat epävapautta aiheuttavat asiat ovat Brownen mukaan päämme sisällä eli todellisuudessa meitä ei kahlitse mikään muu kuin oma haluttomuutemme tai kyvyttömyytemme tehdä asioille mitään. Tämän ymmärtäminen on ratkaisevan tärkeää vapauden käsitteen ymmärtämisen kannalta. Kun ymmärrät tämän, niin kaikki sinua tähän asti sitoneet kahleet putoavat pois ja ymmärrät, mistä liberalismissa on loppujen lopuksi kyse. Vassarit toitottavat siitä, miten yhteiskunta yrittää kahlita tai sortaa joitakin ihmisryhmiä, esimerkiksi homoja ja naisia ja köyhiä. Kuitenkin katsomalla ympärillesi tajuat, että jokainen näistä ihmisryhmistä on vapaa tekemään mitä haluaa. Mikään laki ei sido naista, homoa tai köyhää. Nainen voi tehdä ihan samoja asioita kuin mieskin, jos vaan haluaa ja kykenee. Homo saa homoilla. Köyhä voi opiskella uuden parempipalkkaisen ammatin tai lukea netistä, miten osakesijoitus toimii, tai pähkäillä uuden mullistavan bisnesidean. Ei meillä ole mitään yhteiskunnan kahleita. Katsomalla historiaan ymmärrät tätäkin paremmin ja asiat asettuvat perspektiiviin: vielä vähän yli sata vuotta sitten naisella ei ollut samoja yhteiskunnallisia oikeuksia kuin miehellä eli hän oli koko ikänsä vajaavaltainen vähän samaan tapaan kuin lapsi nykyään ja tarvitsi koko ikänsä ”huoltajan” (joka oli isä, veli tai yleisimmin aviomies). Homous oli aikoinaan laitonta, sitä pidettiin sairautena ja homoilusta saattoi joutua vankilaan. Aikoinaan rikkailla oli eri oikeudet kuin köyhillä, esimerkiksi päästäkseen tiettyihin kouluihin tai tiettyihin korkeisiin virkoihin piti sinun olla aatelinen (ja aateluus on synnynnäistä, sinä joko synnyt aateliseksi tai sitten et. Se ei ole valinta- tai kyvykkyyskysymys).

Olen arvokonservatiivi ja talousliberaali. Arvokonservatiivius johtuu siitä, mitä juuri yllä selitin, eli kulttuuri ei ole kehittynyt sattumalta ja ihminen on mitä on. Talousliberaalius johtuu siitä, etten voi mitenkään päin hyväksyä sosialismia. En osaa kunnolla sijoittaa itseäni vasemmisto-keskusta-oikeisto -akselille, mutta sen tiedän, että vasemmistolainen en missään nimessä ole.

Miksi?

Vasemmistolle on tyypillistä ns. herraviha eli rikkaana ja menestyvänä oleminen olisi jotenkin lähtökohtaisesti väärin ja kaikki rikkaat ihmisinä pahoja tai vähintään mulkkuja. Tätä kautta myös kaikki varakkaisiin ihmisiin liitetyt asiat ja ilmiöt (esimerkiksi tietyt harrastukset) ovat lähtökohtaisesti pahoja tai epätoivottavia. Tarkoitan tässä ”herralla” ketä tahansa astetta varakkaampaa ihmistä, en siis varsinaisesti mitään superrikkaita tai ”hienoja” ihmisiä, mukahienoista puhumattakaan.

Toinen vassareiden piirre on jatkuva toisten ihmisten tai ihmisryhmien syyttäminen omista ongelmista. Jos jollakulla menee huonosti, niin se on jonkun sortavan ihmisryhmän, kuten kapitalistien, pörssikeinottelijoiden tai patriarkaatin, syy. Tai sitten vaikka huonojen opettajien, koulukiusaajien tai mulkkujen vanhempien syy. Mutta ei tietenkään ikinä ihmisen itsensä ja hänen huonojen tapojensa ja asenteidensa syy. Ja koska vassari on uhri, tulee jonkun ulkopuolisen, yleensä yhteiskunnan, auttaa häntä tai pelastaa hänet. Tämä on sitä kuuluisaa sortorakenne- ja uhriutumisajattelua eli vassari ajattelee yhteiskunnan rakentuneen siten, että joku ihminen tai ihmisryhmä on aina sorretun asemassa ja joku toinen sortajan asemassa. Minulla on ollut ihan uskomattoman veteliä ja aloitekyvyttömiä tuttuja, jotka eivät laita tikkua ristiin elämänsä eteen. Ovat saattaneet olla vuosikausia työttöminä ja päivästä toiseen valittavat, miten kaikki on paskaa ja perseestä, mutta eivät koskaan tosissaan yritäkään hakea töitä tai keksiä jotakin mielekästä tekemistä. Vassari ei puhu puolella sanalla siitä, että ihminen on vapaa ottamaan vastuun omasta elämästään ja tekemään asioiden parantamiseksi jotain. Sen sijaan, että vassari lopettaisi ajattelemasta itseään uhrina, hän voisi todeta ”paska reissu, mutta tulipahan tehtyä” ja suunnata ajattelunsa kohti sitä, että miten paskasta pääsee eroon. Kuten totesin yllä: kun ymmärrät, että olet ihan oikeasti vapaa tekemään mitä haluat eli olet vapaa tekemään jotakin paskasta poispääsemiseksi, eikä mikään laki tai ihminen oikeasti pakota sinua olemaan siellä, missä nyt olet, niin kaikki sortorakenteet lakkaavat olemasta.

Olen itse ollut koko ikäni köyhä ja minulla on taustalla kaikennäköisiä psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia. Olen tehnyt pelkkää matalapalkkaista paskatyötä ja iso osa energiastani on vuosien ajan mennyt siihen, kun olen yrittänyt olla normaali, toimiva ihminen. Minulla on kuitenkin ollut aina palava halu kehittyä ihmisenä ja menestyä elämässä. En pysty mitenkään ymmärtämään herravihaa. Menestyminen ja rikastuminenhan ovat tavoitteita. Menestyneet ihmiset ovat ihailtavia. En ole ikinä voinut vihata herroja, sillä minä haluan OLLA herra. En vaan tiedä, että miten, mutta minä otan siitä selvää. Tai kuolen yrittäessäni. Olen ala-asteelta asti yrittänyt kuumeisesti miettiä toimivaa bisnesideaa ja minulle on kertynyt erilaisia suunnitelmia useiden kansioiden verran.

Vassarin mielestä rikas on paha ja on oikeudenmukaista, että rikkaat verotetaan kuiviin köyhien puolesta. Ei helvetissä. Ei raha sada taivaalta. Ei vauraus ole mitään sellaista, mikä vaan sattuu putoamaan jonkun syliin ja jonkun toisen ei. Vauraus ei usein ole sattumaa, vaan sen eteen täytyy tehdä hyvinkin paljon töitä. En helvetissä hyväksy sellaista yhteiskuntaa, missä minun olisi kiellettyä tavoitella vaurautta ja sitten se vauraus, jonka puolesta olen taistellut vuosikaudet, otetaan minulta pois, koska on epäoikeudenmukaista, että minulla on rahaa ja jollakulla toisella ei. Olen nähnyt paljon sellaisia ihmisiä, joiden huono talous- tai elämäntilanne on pitkälti heidän itsensä aiheuttamaa. Minä en ole yhtään mitään velkaa noille ihmisille. Jos ei töitä tee, ei syömänkään pidä.

Nallekarkit ei mene tasan joo. Se on valitettava tosiasia, että emme elä täydellisessä maailmassa. Aina on ollut ja tulee aina olemaan niitä, jotka syntyvät huonompiin olosuhteisiin kuin toiset. Se ei kuitenkaan ole kenenkään vika. Ei huono-osaisen ihmisen kuten ei hyväosaisenkaan, eikä yhteiskunnan. Sille ei mahda mitään, että ihmiset ovat erilaisia, ja jonkun äiti on psykoottinen narkkari, kun jonkun toisen äiti on kuningatar. Me emme mahda lähtökohdillemme mitään, mutta meillä on kaikki mahdollisuudet pyrkiä huonoista oloista pois. Se ei aina ole mitenkään helppoa, mutta se on mahdollista. Loppu on sinusta kiinni. Rakastan ”ryysyistä rikkauksiin” -tarinoita. Näitä tapauksia on ollut oikeassa elämässä koko maailman sivu. Tykkään lukea niitä ja ottaa niistä mallia ja toivoa omaan elämääni. Vaikka minulla on ollut ongelmia, niin olen tehnyt hirveästi töitä sen eteen, että pääsisin ongelmista eroon. Se vassarien ajatusmaailma, että jotenkin vaan hyväksytään, että itsellä on kaikki aina vaan paskaa, ollaan täysin sokeita mahdollisuuksille ja ratkaisuille ja joko huudetaan sängynpohjalta yhteiskuntaa apuun tai lähdetään marssimaan jotain kuviteltua sortajaa vastaan, on minulle aivan käsittämätön.

Aikuinen ihminen on kykenevä ottamaan vastuun itsestään. Hänen TÄYTYY ottaa vastuu itsestään. Kukaan muu ei sitä voi tehdä, eikä pidäkään. Kasvakaa vastuullisiksi aikuisiksi, lakatkaa ajattelemasta itseänne uhreina ja alkakaa miettiä, että mitä asioille voisi tehdä. Maailma on mahdollisuuksia täynnä.