Lapsen sukupuolidysforia ei välttämättä ole merkki yhtään mistään

Olen viime viikkoina tutustunut pieleenmenneisiin transtapauksiin ja transsukupuolisuuden kritiikkiin. Edellisessä postauksessani käsittelin ihmisiä, jotka vaihtoivat sukupuolensa tai aloittivat vaihdoksen, mutta halusivat vaihtaa myöhemmin takaisin. Toinen kiintoisa ryhmä on ne ihmiset, jotka kokivat lapsena ja/tai nuorena sukupuolidysforiaa, mutta eivät koskaan ryhtyneet sukupuolenvaihdokseen. He saattoivat jopa kasvaa kokonaan sukupuolidysforiasta ulos. Tällaiset ihmiset eivät luonnollisesti näy myöskään missään tilastoissa.

Tällaisia ihmisiä on paljon. Olen itsekin tuntenut useita tapauksia henkilökohtaisesti ja minusta näyttää siltä, että jokaikinen ihminen, joka on ollut sellaisissa piireissä, joissa LGBT-porukkaa on paljon, tuntee tällaisia tapauksia useita myöskin. Tietyissä piireissä on todella paljon porukkaa, jotka ovat jossain kohtaa kyseenalaistaneet sukupuoli-identiteettinsä ja/tai syntymäsukupuolensa roolin ja kokeneet jonkinasteista yhteenkuulumattomuutta biologisen sukupuolensa edustajien kanssa. Usein he myös kokevat jonkintasoista ahdistusta fyysisistä sukupuoliominaisuuksistaan. Naisilla rintojen vihaaminen on yleistä. Nämä ihmiset saattavat kuitenkin kasvaa normaaleiksi heteronaisiksi ja -miehiksi, mennä vastakkaisen sukupuolen yksilön kanssa naimisiin, saada lapsia ja olla onnellinen niin. Tutkimusten mukaan 80% Yhdysvalloissa transtutkimuksissa olleista lapsista ja nuorista lakkaa olemasta dysforisia aikuisina. Ja tässä luvussa on mukana ainoastaan tutkimuksissa olleet. Todellinen luku on varmasti paljon lähempänä sataa prosenttia.

Se, että lapsi tai nuori kokee sukupuolidysforiaa ja halua olla vastakkaisen sukupuolen yksilö, ei välttämätä tarkoita yhtään mitään. Se, että henkilö kokee lapsena hämmennystä sukupuolestaan ei tarkoita, että kyseinen henkilö on transsukupuolinen. Tällä hetkellä maailmalla on iso juttu ns. translapset (transkids), mikä tarkoittaa sukupuolidysforiaa kokevia lapsia ja sukupuolenvaihdoshoitojen antamista lapsille. Erityisesti Yhdysvalloissa on alkanut levitä murrosiän estävien lääkkeiden antaminen lapsille (puberty blockers), jotta he eivät kehittyisi syntymäsukupuolensa yksilöksi. Tällaiset tapaukset aloittavat estolääkityksen esiteini-iässä eli ennen 14 vuoden ikää ja siirtyvät käyttämään hormonivalmisteita 15-16 -vuotiaina. Eli heidän normaali murrosikänsä estetään keinotekoisesti ja jo teini-iässä he siirtyvät käyttämään vastakkaisen sukupuolen hormoneja (tytöt testosteronia ja pojat estrogeeniä). Ensimmäiseen leikkaukseen he saattavat mennä jo 16-17 -vuotiaina. Tapauksia on myös Britanniassa ja homma leviää ympäri läntistä maailmaa tällä hetkellä. Se on tullut myös Suomeen, mihin palaan kohta. Homma leviää juuri Yhdysvalloissa siitä syystä, että siellä terveydenhoitosysteemi on erilainen ja transaktivistit ovat siellä saaneet pitkälti purettua ns. portinvartioinnin (gatekeeping) eli siellä henkilön ei tarvitse sukupuolenvaihdoshoitoja saadakseen osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa ja muualla Euroopassa. Kaiken tämän mahdollistaa erityisesti transaktivistien harjoittama mittava yhteiskunnallinen aivopesu siitä, että transsukupuoliseksi synnytään ja henkilön transidentiteetin kieltäminen on sortoa, suvaitsemattomuutta ja väkivaltaa. Olen lukenut paljon yhdysvaltalaisten vanhempien kertomuksia siitä, miten heidän oli uskomattoman vaikeaa löytää lapselleen terapeutti, joka suhtautuisi transagendaan kriittisesti. Useat terapeutit lähtevät täysin sokeasti tukemaan jopa pienten lasten ja varhaisteinien transidentiteettiä ja ohjaavat sukupuolensa kanssa kipuilevan ihmistaimen suoraan transsukupuolisten tukiryhmiin tai murrosiän estolääkitystä myöntäville lääkäreille. Tässä linkkejä videoihin, joissa on ns. translapsia:
Jenkkiläisiä translapsia
Lisää jenkkiläisiä translapsia
Translasten leiri
Brittiläisiä translapsia

Sain aikaisemman postaukseni kommenteissa linkkivinkin erään suomalaisen äidin blogiin. Kyseisellä äidillä on ns. transsukupuolinen lapsi (sanon "ns", sillä lapselta ei voida luotettavasti diagnosoida transsukupuolisuutta) ja hän bloggaa arkielämästä tällaisen lapsen kanssa. Luin koko blogin läpi alusta loppuun. Lapsi on ekaluokkalainen biologinen poika, joka elää tyttönä. Äiti tukee pojan tyttöilyä täysin sokeasti ja taistelee terveydenhoidon ammattilaisten kanssa pojan transsukupuolisuudesta. Homma on mennyt niin pitkälle, että poika käy koulussa tytöksi pukeutuneena, käyttää tytön nimeä ja jopa koulutodistukset kirjoitetaan tällä nimellä (se ei ole pojan virallinen nimi) ja äiti selittelee pitkin kyliä toisille lapsille ja aikuisillekin, että joillekin tytöille kasvaa vahingossa penis, mutta "se on ihan pikkujuttu, ei haittaa mitään ja sen voi korjata myöhemmin". Poika on vapautettu koulun uimatunneilta ja pojan todellinen sukupuoli salataan kaikilta.

Tässä on oppikirjaesimerkki transaktivistien aivopesusta ja että mihin se voi reaalimaailmassa johtaa. Tässä ei ole järjen, todellisuudentajun ja maalaisjärjen hiventäkään ja lisäksi pojan äiti oikeasti leikkii tulella. Lapsen transidentiteetin tukeminen voi olla vaarallista. Maailma on täynnä esimerkkejä ihmisistä, jotka lakkasivat olemasta dysforisia aikuisina ja edellisessä postauksessani käsittelin ihmisiä, jotka halusivat vaihtaa takaisin syntymäsukupuoleensa. Mutta sukupuolenvaihdoshoidot ovat peruuttamattomia. Et saa koskaan takaisin jotakin sellaista, joka on kerran leikattu irti. Myös hormonihoito tekee pysyvää jälkeä. Tässä on video, jolla puhuu sukupuolenvaihdoksen keskeyttänyt biologinen nainen. Vaikka hän keskeytti on hän aivan miehen näköinen. Lapsi tai nuori ei omaa riittävää harkintakykyä ja elämänkokemusta pystyäkseen päättämään sukupuolenvaihdoksesta. Se on päätös, jonka kykenee tekemään ainoastaan aikuinen. On hullua, että tässä maailmassa täytyy olla aikuinen voidakseen ottaa tatuoinnin tai juodakseen alkoholia ja kaikille on päivänselvää, että miksi näin on, mutta jostakin ihmeen syystä sukupuolenvaihdos pitäisi voida tehdä jo lapsena. On normaalia, että ihmiset tekevät pentuina kaikkea hullua ja typerää, mitä katuvat tai häpeävät aikuisina. On normaalia kokea epävarmuutta ja hämmennystä. Se kuuluu nuoruuteen ja kasvuun. Lapsen tai nuoren ei pidä koskaan antaa tehdä peruuttamattomia muutoksia kehoonsa. Sitä paitsi, minkälaista tuhoa tekee lapsen psyykelle se, että hän elää salattua elämää ja joutuu piilottelemaan todellista kehoaan ja minäänsä? Vapauttaminen uimatunneilta on kuin tunne, että omassa itsessä on jotain peruuttamattomasti vialla ja väärin. Miten lapsi voi koskaan tietää, ettei kykene olemaan syntymäsukupuolensa yksilö, jos ei koskaan saa edes mahdollisuutta olla kyseisen sukupuolen yksilö? Miten hän voi tietää, ettei kykene elämään kehossaan, jos ei saa mahdollisuutta kokeilla ja tutkia, mihin kaikkeen hänen kehonsa pystyy ja miltä se kaikki tuntuu? Miten kenenkään aikuisen mielestä voi olla hyvä idea laittaa lapsi kouluun väärällä nimellä ja salata hänen todellinen sukupuolensa kaikilta? Miten kenenkään aikuisen mielestä voi olla hyvä idea sanoa pojalleen, että sinäkin voit mennä miehen kanssa naimisiin ja tulla äidiksi niinkuin kaikki tytöt, ja pisteeksi iin päälle selitellä pojalle itselleen ja toisille lapsille, että joillekin tytöille kasvaa vahingossa penis ja joillekin pojille vagina? Tällainen jos mikään on omiaan aiheuttamaan lapsille eeppistä hämmennystä. Suomalainen äiti kirjoittaa blogissaan, miten hänen tyttärensä (toinen, biologinen tyttö) oli yksi päivä myrtsillä tuulella ja kun äiti kysyi, mikä hätänä, niin tyttö vastasi, että hänkin haluaisi olla tyttö. Tyttö oli verrannut itseään veljeensä, jonka tyttöyttä äiti vakuuttelee kaikille. Kaikki lapset ovat vaarassa, myös terveet. Juuri tässä kyseisessä tapauksessa on myös erittäin merkittävää se, että tyttöilevä poika ei ole äitinsä biologinen lapsi. Kyseessä on huostaanotettu lapsi, joka on sijoitettu tähän perheeseen. Emme tiedä, miksi poika on huostaanotettu ja millaisista oloista, mutta tässä kohtaa pitäisi kaikilla hälytyskellot soida. Erityisesti sen varjolla, mitä sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet traumoista. Lue siitä lisää edellisestä postauksestani.

Kun tälle äidille vinkattiin blogistani ja kritiikistäni, niin hänen reaktionsa oli se, että minä olen vain kateellinen ja minulla on todella paha olla, enkä tiedä lasten kasvatuksesta mitään.

Noniin. Minun mahdollinen paha oloni tai kateellisuuteni tai kasvatustietämykseni tai sen puute on täysin irrelevanttia. Se, mitä tuo äiti tekee, on järjenvastaista ja hänen selittelynsä pojan tyttöydestä ovat todellisuudenvastaisia. Minä olen blogissani esitellyt tutkimustuloksia ja esimerkkitapauksia. Niiden olemassaolo ei liity minun hyvään tai pahaan olooni mitenkään. Olen myös osoittanut, että leikkaukset eivät ole pikkujuttu, kehonmuokkaus ei ole helppoa ja siihen liittyy todella vakavia riskejä. Eihän kukaan vanhempi voi haluta lapselleen tällaista? Minä olen huolissani siitä, että jotkut aikuiset ovat menettäneet suhteellisuudentajunsa (lue: järkensä) ja kokevat, että on ok riskeerata lapsen mielenterveys ja tulevaisuus jonkun agendan vuoksi. On huolestuttavaa, että jotkut aikuiset eivät näe ongelmaa siinä, että lapsia voidaan uhrata tällä tavalla. On huolestuttavaa, että he täysin sulkevat silmänsä kaikilta todisteilta. On fakta, että lapsen tai nuoren sukupuolidysforia valtaosassa tapauksista katoaa aikuisikään mennessä. On fakta, että on olemassa ihmisiä, jotka kävivät läpi sukupuolenvaihdoksen ja halusivat vaihtaa takaisin. On fakta, että on olemassa ihmisiä, jotka katuivat sukupuolenvaihdostaan. On fakta, että on olemassa sellaisia mielenterveyshäiriöitä ja tiloja, jotka aiheuttavat sukupuolidysforiaa ja voidaan sekoittaa transsukupuolisuuteen. On fakta, että lapset ja nuoret eivät kykene tekemään harkittuja päätöksiä niinkuin aikuinen.

Yksi suosikkiblogeistani netissä on yhdysvaltalaisen äidin ylläpitämä blogi 4th Wave Now. Äidillä on sukupuolidysforiaa kokeva lapsi ja blogin tarkoitus on koota yhteen vanhempia, jotka ovat samassa tilanteessa, jakaa tietoa ja kokemuksia ja järjestäytyä vastustamaan lapsille suunnattua transagendaa. Blogissa on todella paljon linkkejä tutkimuksiin, artikkeleihin ja muihin blogeihin. Blogissa on myös paljon vieraskynäpostauksia (guest post), joissa joku muu kuin blogin ylläpitäjä kertoo kokemuksistaan sukupuolidysforian kanssa. Tsekkaa tägi "guest post". Vieraskynien seassa on useita postauksia ihmisiltä, jotka itse kokivat lapsena sukupuolidysforiaa, mutta kasvoivat siitä yli. Kaikille näille tapauksille on yhteistä se, että henkilöille tapahtui lapsena ja/tai nuorena jotakin sukupuolisesti hämmentävää. Jonkin tapahtuman vuoksi heille syntyi mielikuva ja tunne siitä, että he ovat erilaisia kuin muut sukupuolensa edustajat ja heidän olisi pitänyt syntyä vastakkaisen sukupuolen yksilöksi. Merkittävää on myös se, että useimmat blogissa kirjoittavat sukupuolidysforiaa lapsena kokeneet naiset ovat lesboja. Kaikki löytämäni sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet naiset ovat lesboja. Tämä ei voi olla sattumaa. Palaan seksuaaliseen suuntautumiseen myöhemmin tässä tekstissä. Tässä pari esimerkkiä blogin tarinoista:

Charlie Rae oli tyttö, joka rakasti pelata jalkapalloa ja harrasti tae kwon do:ta, eikä ymmärtänyt muita tyttöjä ollenkaan. Hän halusi leikkiä vain poikien kanssa. Hän halusi olla poika, mutta hänen äitinsä oli todella jalat maassa, eikä hyväksynyt ollenkaan tällaista puhetta. Hänen äitinsä oli ns. vahva nainen, eikä ottanut sukupuolidysforiaa lainkaan vakavasti. Hän oli sitä mieltä, että tyttö voi tehdä tasan mitä haluaa, eikä se tee hänestä poikaa. Hän ei suostunut kutsumaan Charlieta poikatytöksi. Äiti sanoi: "Mitä helvettiä oikein puhut? Ei, sinä olet tyttö". Teini-iässä Charlie löysi uuden kaveripiirin, missä oli hänenkaltaisiaan poikamaisia tyttöjä. Hän tunsi viimein yhteenkuuluvuutta toisiin tyttöihin ja tuli siihen tulokseen, että hänen äitinsä oli aina ollut oikeassa. Charlien viesti sukupuolisesti poikkeavien lasten vanhemmille on: älkää ottako sitä niin kauhean vakavasti.

Juniper oli tyttö, jolla oli hyvin herkkä kaksoisveli, kun Juniper itse oli voimakasluonteinen. Lapsina he katsoivat itseään peilistä ja veli sanoi: "Minun olisi pitänyt olla tyttö ja sinun poika, koska minä olen meistä kauniimpi". Koulussa veljeä kiusattiin ja veli juoksi Juniperin luo turvaan. Lopulta toisetkin pojat tulivat Juniperin luo turvaan, jos heitä kiusattiin. Juniperin veli piti Juniperiä veljenä eikä siskona. Juniper koki, että Jumala oli tehnyt virheen ja hän rukoili, että heräisi aamulla poikana. Hän koki murrosiässä kehonsa muutokset todella ahdistavina ja hänestä tuli itsetuhoinen. Hänen veljensä oli teininä ristiinpukeutuja (crossdresser) eli käytti mekkoja ja meikkiä. 18-vuotiaana Juniper ymmärsi olevansa lesbo ja se oli hänelle todella vaikea asia. Hän tapasi transsukupuolisia ja vakuuttui siitä, että hän oli itsekin transsukupuolinen. Myöhemmin hän ymmärsi, että hän ei ole mies, vaan hän on vahva maskuliininen nainen ja se on täysin ok. Hän on helpottunut, ettei koskaan ryhtynyt mihinkään sukupuolenvaihdoshoitoihin ja on huolestunut nykymeiningistä, missä sukupuolisesti poikkeavia lapsia pidetään heti transsukupuolisina ja heitä rohkaistaan sukupuolenvaihdokseen. Hänen veljensä lakkasi ristiinpukeutumasta myöhäisteini-iässä. Juniperin mielestä hänen ja hänen veljensä pitäminen transsukupuolisina lapsina olisi ollut tuhoisaa, sillä hänestä heidän molempien ongelmat olivat traumaperäisiä.

Dot oli lapsena poikamaisella tavalla aggressiivinen tyttö. Hän leikki poikien kanssa tappeluleikkejä, metsästi ötököitä, vihasi mekkoja ja repi barbie-nukeilta päät irti. Hän samaistui voimakkaasti miehiin sekä elokuvien ja TV-sarjojen miespuolisiin hahmoihin. Hän ei tullut tyttöjen kanssa toimeen ja vihasi tyttöjä. 10-vuotiaana hän koki, että hänen kehonsa on väärä. Hän häpesi kehoaan ja sulkeutui omiin fantasiamaailmoihinsa, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta ja omaa kehoaan. Eräs sukulaismies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen ja Dot alkoi unelmoida mieheksi muuttumisesta, omasta peniksestä ja fyysisestä voimasta. Teininä hän koki voimakasta tarvetta olla yksi pojista ja tulla hyväksytyksi yhtenä pojista. Hänen oli vaikeaa suhtautua tyttöihin. 18-vuotiaana hän tuli tietoiseksi seksismistä ja että pojat näkivät hänet yhtenä tytöistä ja siten seksiobjektina. 20-vuotiaana hän löysi feministiset yhteiskuntateoriat ja nämä ohjasivat hänet tarkastelemaan omaa naiseuttaan ja naiseutta ylipäätään erilaisista näkökulmista. Vuosien tutkiskelun jälkeen hän lopulta hyväksyi naiseutensa.

4th Wave Now -blogin kommenteissa on myös todella paljon keskustelua. Joissakin postauksissa on satoja kommentteja. Ihmiset kertovat avoimesti omista sukupuoli-identiteettikokemuksistaan lapsina. Jonkintasoinen dysforia ja hämmennys on yllättävän yleistä. On todella paljon ihmisiä, jotka kokivat epävarmuutta ja hämmennystä sukupuolestaan lapsena, mutta kasvoivat siitä yli teini-iän jälkeen. Myös minä olen henkilökohtaisesti törmännyt tällaisiin ihmisiin. Moni aikuinen ihminen on sanonut, että on helpottunut, että oli itse lapsi ennen nykyaikaa. Heidän omana aikanaan ei kukaan puhunut trans- tai muunsukupuolisuudesta ja moni on sanonut kokevansa, että ennen sukupuolisesti poikkeavilla oli helpompaa, koska ilmapiiri oli yksinkertainen. Ei ollut sitä vaihtoehtoa, että voisin olla joku numeraaliegosukupuolinen panromanttinen audiodemiseksuaali, joten asioita oli helpompi pyöritellä pienessä päässään, kun ei ollut niin paljon hämmentäviä käsitteitä. Nykyilmapiiri monisukupuolisuuksineen on todella hämmentävä ja ahdistava. Moni on sanonut olevansa todella peloissaan sukupuoli-identiteettiongelmien kanssa kamppailevien lasten ja nuorten puolesta.

Moni on sanonut, että 80- ja 90-luku olivat monessa suhteessa upeaa aikaa ja silloin oli parempi meininki kuin nykyään. Tuolloin oli paljon liikehdintää tiukkojen sukupuoliroolien romuttamiseksi, mutta kukaan ei puhunut transsukupuolisuudesta. Silloin olivat vahvasti pinnalla esimerkiksi sellaiset artistit kuin David Bowie ja Marilyn Manson, jotka avoimesti leikittelivät sukupuolirooleilla ja ihmiset usein miettivät, että kumpaa sukupuolta he edustavat. Mutta kenellekään ei tullut edes mieleen ehdottaa, että he olisivat jotakin muuta sukupuolta kuin mitä biologisesti edustavat. Olen itsekin sanonut, että todellista sukupuolten tasa-arvoa on viestittää, että saat olla minkälainen poika tai tyttö tahansa. Saat tehdä mitä tahansa ja se on ok. Ei ole olemassa asioita, jotka ovat vain pojille tai vain tytöille. On täysin ok ja hyväksyttävää olla erilainen. Mutta siinä kohtaa, kun aletaan pitämään ihmistä muun sukupuolen kuin hänen biologisen sukupuolensa edustajana, niin mennään metsään.

Homot ja lesbot ovat olleet läpi historian tunnettuja erilaisuudestaan ja he ovat kautta aikain rikkoneet sukupuolirajoja. Homomiehet ovat tunnetusti feminiinisiä ja lesbonaiset maskuliinisia. Olen tuntenut paljon homoja ja heille on aivan tyypillistä, että olivat lapsena kiinnostuneet tyttöjen jutuista, kuten koruista ja mekoista ja kissanpennuista, tulivat hyvin toimeen tyttöjen kanssa ja leikkivät mielellään tyttöjen kanssa tyttöjen leikkejä. Minulla oli yläasteella samanikäinen miespuolinen kirjekaveri, joka kirjoitteli minulle viikoittain pitkiä kirjeitä, joissa vuodatti ahdistustaan sukupuolirooleista. Häntä kiusattiin koulussa, kaikki hänen ystävänsä olivat tyttöjä ja häntä ahdisti kovasti, kun toiset jaottelivat asioita tyttöjen ja poikien juttuihin. Hän pukeutui isosiskojensa vaatteisiin ja koruihin ja koristeli kirjoittamiaan kirjeitä tarroilla ja hileillä. Lukiossa hän tajusi olevansa homo. Hänen tarinansa on tyypillinen. Monet homot myös jossain kohtaa nuoruuttaan kokevat sukupuoliristiriitaa ja saattavat kyseenalaistaa sukupuoli-identiteettinsä. Brittiläinen homoseksuaali näyttelijä Rupert Everett kertoo omasta lapsuudestaan ja varoittaa nykyisestä translapsitrendistä seuraavasti: "Halusin tosissani olla tyttö. Kiitos Jumalalle siitä, että maailma ei silloin ollut sellainen kuin nykyään, sillä olisin nyt hormoneilla ja olisin nainen. Viidentoista ikävuoden jälkeen en enää koskaan halunnut olla nainen."

Tutkimusten mukaan sukupuolenvaihdoksen varhaisteininä aloittaneista pojista 94 % koki kiinnostusta oman sukupuolen edustajia kohtaan ja tytöillä luku oli peräti 100 %. Sattumaako? Kiinnostavaa.

Eräs brittiläinen homomies kirjoittaa artikkelissaan, että nykyaikainen transagenda on uusi homofobian muoto. Lasten sukupuolenvaihdos on vain homojen eheytysterapian uusi muoto. Ei ole ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän väitteen. Jos lapsi on tyttömäinen poika tai poikamainen tyttö, niin ihmisten ensimmäinen ajatus on, että lapsi on transsukupuolinen. Olen kuullut, että hyvin konservatiivisille ihmisille lapsen sukupuolenvaihdos on helpompi asia kuin lapsen homoseksuaalisuus. Joillekin ihmisille on helpompaa ajatella, että heidän pojastaan tuli heteronainen kuin että poika olisi homomies, tai että tytöstä tuli heteromies lesbonaisen sijaan. Sen sijaan, että yhteiskunnassa avoimesti hyväksyisimme homomiehet ja lesbonaiset ja ihmiset, jotka ovat erilaisia kuin muut, niin teemmekin sen johtopäätöksen, että henkilö ei ole mies tai nainen lainkaan, vaan hän on joku muu. Tästä erittäin hyvä esimerkki on eräs äiti, joka kommentoi aiemmin mainitun suomalaisen translapsen äidin blogissa. Tämä äiti kirjoittaa viestissään: "Minulla on viisivuotias poika joka rakastaa kaikkea kimaltavaa, pinkkiä, prinsessa juttuja ja mekkoja. Kotona saakin leikkiä niillä paljon. Ehkä vaikutusta on sillä kun idoli on kaksi vuotta vanhempi serkkutyttö jonka kanssa tottunut leikkimään. Poika ihannoi kaikkea kaunista: kukkia ja perhosia. Elehtii usein "tyttömäisesti" mutta myös "poikamaisesti". Pitää myös turtleseista ja hämähäkkimiehestäkin. Tosin kauniit prinsessat vievät voiton :) Haluaa roolileikeissä aina olla tyttö. Pippeliään ei kyllä mitenkään mielestäni häpeile. Räpeltää sitä hyvinkin usein ja naureskelee kun se välillä nousee. Tutkii kuten tuon ikäinen tekeekin. Ei ole kertaakaan sitä halunnut pois tai sanonut olevansa tyttö. Jokus kyllä että olisi mieluummin tyttö. En tiedä jotnekin kun tietää että transihmisiä on niin kovasti mietityttää oman lapsen tilanne. Onko vain kehitysvaihe ja kyseessä herkempi poika. Vai hämmentynyt pieni ihminen väärässä kehossa. Mielestäni ehkä enemmän kyse herkästä pojasta. Mutta siis tuleeko sinulle tuosta mieleen mitään? Miten kannattaa äitinä toimia? Olisiko jotain tiettyjä kysymyksiä jolla voisin saada selkoa tilanteeseen?"

Minusta tämä kuvaus kuulostaa tyypilliseltä homomieheltä. On vaarallista edes ajatella, että kyseessä voisi olla transnainen. Homomiehet ovat kautta historian olleet tunnettuja feminiinisyydestä ja sukupuoliroolien rikkomisesta. Homoskenessä "tyttöily" on todella suosittua ja ns. tyttöhomot/femmehomot ovat iso osa homoskeneä ja heillä on omat vankat faninsa. Todella monella homo- ja bi-miehellä on iso fetissi naisten vaatteisiin ja he saavat kiksejä tytöksi pukeutumisesta tai tytön roolissa olemisesta. Myynnissä on myös sellaista eroottista materiaalia, missä on yksinomaan hyvin feminiinisiä ja/tai tytöiksi pukeutuneita miehiä, jotka käyttäytyvä kuin tytöt. Näyttävälle naiseksi pukeutumiselle on oma sanansa, drag. Jokainen tietää, mikä drag queen on. Tämä kaikki kannattaa pitää mielessä. Homomiehen ja yleensä myös bi-miehen usein tunnistaa jo kehonkielestä ja puhetyylistä. Heissä on jotakin selvästi erilaista kuin heteromiehissä. Tässä on video, jolla eräs homomies kertoo päivästään. Äärimmäinen esimerkki feminiinisestä homomiehestä on amerikkalainen bisnesmies Jeffree Star.

Kannattaa myös pitää mielessä, että tyttöily tai poikailu ei välttämättä ole aina merkki yhtään mistään. Kaikissa tapauksissa ei ole kyse edes lesboudesta tai homoudesta. Minun oma veljeni pukeutui lapsena mekkoon ja halusi olla tyttö. Hänestä kasvoi normaali heteromies. Aiemmin mainitun suomalaisen äidin blogin kommenteissa on viesti naiselta, joka kertoo, että halusi olla lapsena poika ja jopa teki puutarhaletkusta peniksen. Hänestä kasvoi heteronainen. Tällaisia tapahtuu. Ihmiset tekevät pentuna kaikennäköistä. Jotkut ihmiset myöskin tykkäävät rikkoa sukupuolirooleja ihan muutenvaan. Yksi parhaista ystävistäni on heteromies, joka tykkää pukeutua hameisiin, käydä genderbender-tapahtumissa ja eläytyä naisen rooliin roolipelien muodossa. Hän on kritisoinut paljon ahtaita sukupuolirooleja ja on kiinnostunut siitä, että millaista olisi olla nainen. Hän on kuitenkin sanonut, ettei koe minkäänlaista sukupuoli- tai kehodysforiaa ja vaikka häntä kiinnostaisi elää naisena, niin hän haluaisi kuitenkin vaihtaa takaisin mieheksi.

Aiemmin mainitun Charlie Raen neuvo onkin todella hyvä: älkää vanhempina ottako lastenne tekemisiä ja haluamisia niin kamalan vakavasti! Jos 12-vuotias tyttösi haluaa silikonitissit, niin miten reagoit? Miksi tissien tai muiden ruumiinosien leikkaaminen irti olisi yhtään enempää ok? 4th Wave Now-blogissa ihmiset ovat sanoneet, että jos lapsesi on jollain tasolla sukupuolisesti poikkeava ja haluaa tehdä sukupuolelleen epätyypillisiä asioita, niin anna hänen tehdä niin äläkä itse ylireagoi siihen tai tee siitä numeroa. Jos tyttösi haluaa opetella autonkorjausta ja harrastaa karatea, niin anna hänen tehdä niin. Jos poikasi haluaa leikkiä barbeilla ja leipoa kuppikakkuja, niin anna hänen tehdä niin. Anna lapsen tehdä niitä asioita, joista hän on kiinnostunut ja joista hän saa iloa. Näiden asioiden kieltäminen häneltä aiheuttaa surua, koska et anna hänen tehdä jotakin sellaista, mistä hän tykkää. Mutta älä hetkeksikään lähde mukaan siihen, että lapsi olisi toista sukupuolta kuin mitä fyysisesti edustaa. Tee hänelle selväksi, että hänen sukupuolensa on se, jota hän fyysisesti edustaa, mutta on ok, jos hän haluaa tehdä epätyypillisiä asiota. Jos hän haluaa vaihtaa sukupuoltaan, niin tehköön sen päätöksen aikuisena. On todennäköistä, että lapsesta tulee homo tai lesbo, mutta voi myös olla, että hän on ihan vaan hetero. Charlie Raen äiti on minusta loistava esimerkki aikuisesta, jonka asenne oli oikein.

Transsukupuolisuutta ei voida diagnosoida lapselta. Meillä on liian paljon esimerkkejä siitä, että lapsen pitäminen transsukupuolisena on todella hätiköityä. Lasta ei pidä koskaan pitää transsukupuolisena. Lapsen ongelmien selitykseksi ei pidä koskaan tarjota transsukupuolisuutta. Lapsen transidentiteettiä ei pidä lähtökohtaisesti milloinkaan tukea. Sukupuolenvaihdoshoitoja ei pidä milloinkaan antaa alaikäiselle, ellei kyseessä ole äärimmäinen poikkeustapaus. Kirjoitin tällaisista tapauksista aiemmassa tekstissäni. Kyseessä on sellaiset tapaukset, jotka eivät selviä arkielämästä ja heidät on hoidettu heidän henkensä pelastamiseksi.

Minulla on vähän sellainen kutina perseessä, että seuraavan 10 vuoden aikana saamme kuulla hyvin paljon katumistapauksista ja varoittavista esimerkeistä.

Transihmiset, jotka vaihtoivat takaisin syntymäsukupuoleensa (detransition)

Olen tutustunut viimeisten viikkojen aikana pieleenmenneisiin transtapauksiin. Tarkoitan tällä sellaisia ihmisiä, jotka aloittivat tai kävivät läpi sukupuolenvaihdoksen, mutta tulivat siihen tulokseen, että sukupuolenvaihdos oli heidän kohdallaan väärä ratkaisu, joten lakkasivat kutsumasta itseään transsukupuoliseksi tai vastakkaisen sukupuolen yksilöksi ja keskeyttivät hoidot.

Sukupuolenvaihdoksen peruuttaminen eli sukupuolenvaihdoksen keskeyttäminen tai vaihtaminen takaisin syntymäsukupuoleen on englanniksi detransition. En tunne vastaavaa suomenkielen sanaa. Suomessa puhutaan usein katumisesta tai katumistapauksista, mutta katuminen (regret) ei ole aivan sama asia kuin detransition. Detransition tarkoittaa konkreettista toimintaa, kun regret on pelkkä tunne. Lisäksi monet sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset eivät omien sanojensa mukaan varsinaisesti "kadu" sukupuolenvaihdosta. Puhun siis itse sukupuolenvaihdoksen "peruuttajista", en "katujista".

Virallisen totuuden mukaan katumis- ja peruuttajatapaukset ovat hyvin harvinaisia, niin harvinaisia, että heitä ei ole käytännössä olemassa. Löysin kuitenkin netistä tietoa useasta tapauksesta ja monella on myös blogi, missä itse kertoo tunteistaan ja ajatuksistaan (kirjoituksen lopussa kootut linkkivinkit). Mitä enemmän kaivelin, sitä enemmän tapauksia paljastui. Heitä on todella, todella paljon. Tämän vuoksi meidän tulee ehdottomasti lakata puhumasta, että peruuttajat ovat harvinaisia. Kyseessä on todellinen ilmiö ja peruuttajat ovat oikeita, eläviä ja hengittäviä ihmisiä, jotka joutuvat elämään seurausten kanssa lopun ikäänsä. Täytyy pitää mielessä, että sukupuolenvaihdos on peruuttamaton toimenpide. Kuten eräs amerikkalainen 20-vuotias nainen tiivistää: "Maksoin tyypille, joka tekee tätä joka päivä rahasta, että hän nukuttaisi minut ja leikkaisi irti tervettä kudosta. Tein sen, koska uskoin sen parantavan tunne-elämän ongelmat, joista syytin naisruumistani. Se ei toiminut. Olen vieläkin aivan hiton sekaisin, mutta nyt minulta myös puuttuu ruumiinosia."

Rapakontakana Amerikassa peruuttajat ovat järjestäytyneet ja heillä on omia yhdistyksiä, jotka mm. järjestävät keskustelupiirejä. Moni peruuttajista pitää blogia valistaakseen suurta yleisöä siitä, että sukupuolenvaihdokseen liittyy ihan oikeita riskejä ja epäkohtia ja että transaktivistit silottelevat totuutta erittäin ronskisti. Eräs tunnetuimmista peruuttaja-aktivisteista on Maria Catt, joka vaatii, että suuri yleisö tunnustaa peruuttajien olemassaolon. Hän kirjoittaa: "Vau, peruuttanut nainen on olemassa! Olen todellakin olemassa! En ole ainoastaan olemassa, vaan tunnen paljon muitakin peruuttaneita naisia, jotka ovat myös superinnostuneet olemassaolosta."

Nyt peruuttaneiden ihmisten teksteihin syvällisesti tutustuttuani yhteenvetoni on tämä:

Peruuttajat ovat sitä mieltä, että transsukupuolisuus ei ole lainkaan selvä asia. Transsukupuolisuus ei ole samanlainen asia kuin homoseksuaalisuus ; sinä joko olet homo tai et ole. Transsukupuolisuus on paljon vaikeampi, monimutkaisempi ja monisyisempi ilmiö kuin homoseksuaalisuus. Transsukupuolisuuden diagnosoiminen on hyvin vaikeaa. Transsukupuolisuuteen liittyy olennaisena sukupuolidysforia ja kehodyforia eli kokemus siitä, että oma keho on väärä ja että kuuluu oikeasti vastakkaiseen sukupuoleen. Mutta mistä tämä dysforia tulee onkin sitten hyvin monimutkainen juttu. On esitetty, että transsukupuolisuus johtuu aivojen rakenteesta. Transsukupuolisella on vastakkaisen sukupuolen aivot. Täten transsukupuoliseksi synnytään ja tilaan ei voi itse vaikuttaa. Aivojen rakennetta ei voida kuitenkaan luotettavasti mitata. Emme voi tarkistaa kenenkään ihmisen aivojen rakennetta jollakin skannerilla ja todeta, että jep, transtapaus on. Näin ollen transsukupuolisuuden diagnosoiminen perustuu yksinomaan potilaan omaan kertomukseen. Monet peruuttajat eivät usko lainkaan tähän aivoteoriaan ja tyrmäävät sen ihan täysin. Ei ole mitenkään mahdollista "syntyä väärään kehoon". Erityisesti Walt Heyer, amerikkalainen anti-transaktivisti, joka vaihtoi sukupuolensa miehestä naiseksi ja takaisin mieheksi, on keräillyt blogiinsa uusinta tutkimustietoa. Löydökset eivät tue aivoteoriaa.

Peruuttajat yleisesti ovat sitä mieltä, että sukupuolidysforia on traumaperäistä ja liittyy erityisesti dissosiaatiohäiriöön. Heidän mielestään kehodysforia eli tunne siitä, että on väärässä kehossa, on dissosiaation muoto. Peruuttajien blogeissa on paljon pohdintaa tästä aiheesta ja he usein kuvaavat, että heillä on lapsena tai nuorena tapahtunut jotakin sukupuolisesti hämmentävää tai ahdistavaa. Dissosiaation muodostumiseksi ei tarvitse tapahtua mitään erityisen dramaattista. Jonkintasoista ahdistusta tai ristiriitaa aiheuttava konflikti riittää. Esimerkiksi kokemus siitä, että on erilainen poika tai tyttö, riittää. Erään blogin kommenteissa pohdittiin, että se, että henkilön mielessä syntyy kaksi lokeroa, riittää dissosiaation muodostumiseen. Ensimmäinen lokero on "tyttö" ja toinen "poika" ja henkilö alkaa jaotella asioita ja ilmiöitä, kuten harrastuksia, leluja, värejä tai luonteenpiirteitä, näihin lokeroihin ja sitten punnitsee, että mihin lokeroon hänen omat ominaisuutensa pääsääntöisesti menevät. Se, että omat ominaisuudet menevät pääsääntöisesti vastakkaisen sukupuolen lokeroon, synnyttää dysforian.

Jotkut peruuttajat ovat sitä mieltä, että transsukupuolisuus ei ole todellinen ilmiö. Heidän mielestään transsukupuolisuutta ei ole varsinaisesti olemassa, vaan siihen liittyvä sukupuolidysforia on aina oire jostakin mielenterveyshäiriöstä. Sukupuolensa miehestä naiseksi vaihtanut australialainen Alan Finch sanoo: "Transsukupuolisuus on psykiatrien keksintö. Sukupuoltaan ei voi vaihtaa. Leikkaukset eivät muuta genetiikkaa. Se on vain sukuelinten silpomista. Vaginani on vain kivespussieni nahkaa. Se on kuin kengurun pussi. Pelottavaa on se, että kiihottuessa tuntuu yhä siltä kuin minulla olisi penis. Se on kuin haamuraaja. Tämä on kaamea onnettomuus. En ole koskaan ollut nainen, olen vain Alan. Käytän sellaista analogiaa, että leikkausten antaminen henkilölle, joka haluaa epätoivoisesti vaihtaa sukupuolta, on kuin rasvaimun tarjoaminen anorektikolle."

Suomalaisella Trauma ja dissosiaatio -foorumilla on keskustelu Sukupuolidysforia dissosiaatiohäiriöissä. Keskustelussa on aika uskomatonta kamaa, enkä osaa sanoa, että minkätasoinen foorumi tuo kokonaisuudessaan on ja ovatko nuo ihmiset oikeasti tosissaan. Mutta mikäli nuo ovat todellisia ihmisiä, niin meillä on näyttöä siitä, että ihmisen mieli voi todellakin reagoida mitä erikoisemmilla tavoilla ja henkilö itse voi tulla tästä tietoiseksi.

Todella monet peruuttaneet naiset ovat lesboja. Heille on tyypillistä kuvata, että heidän poikamaisuutensa aiheutti lapsuudessa konflikteja ja teini-iässä kiinnostuminen tytöistä pahensi asiaa. Yritykset seurustella miesten kanssa olivat kauheita kokemuksia. He ovat kertoneet, että dissosiaatio eli kehodysforia oli näiden ristiriitojen aiheuttaman stressin hallintakeino. Dissosiaatiota esiintyy nimenomaan erilaisten traumojen yhteydessä. Irrottautuminen kehosta on mielen tapa hallita kovaa stressiä. Kehodysforia syntyy siis siitä, kun omaan sukupuoleen liittyy ahdistavia kokemuksia. Henkilö kokee, että voidakseen olla sitä, mitä sisimmässään on, täytyy hänen tulla vastakkaisen sukupuolen yksilöksi.

Miehillä vastaavaa vahvaa korrelaatiota homoseksuaalisuuden kanssa ei näyttäisi olevan. Miehet usein kuvaavat, että olivat kiinnostuneet naisten vaatteista (transvestisismi, autogynefilia) ja/tai olivat luonteeltaan feminiinisen pehmeitä ja herkkiä. Tästä huolimatta he ovat useimmin heteroita. Amerikkalainen bloggaaja Third Way Trans, joka vaihtoi sukupuolensa miehestä naiseksi 19-vuotiaana ja takaisin mieheksi 39-vuotiaana, kertoo, että oli lapsena älykäs, mutta fyysisesti heikko ja häntä kiusattiin rajusti tästä hyvästä. Hän kehitti jo pienenä lapsena fantasian, että olisi tyttö, sillä uskoi, että tyttönä hän saisi olla rauhassa älykäs ilman kiusaamista. Fantasia oli hänen mukaansa rauhoittava. Teini-iässä tyttöfantasia voimistui ja muuttui eroottiseksi. Aikuisena hän tajusi, että hänellä oli vinksahtanut käsitys miehenä olemisesta. Hän koki, että miehet ovat pahoja ja miehenä oleminen on pelottavaa ja turvatonta ja ryhtyi tietoisesti muuttamaan tätä käsitystä.

Peruuttaneiden naisten blogeja on huomattavasti enemmän kuin peruuttaneiden miesten. Lähes kaikki löytämäni peruuttaneet naiset ovat lesboja. He ovat myös feministejä, erityisesti sukupuolenvaihdoskokemuksensa jälkeen ja nimenomaan feministejä sanan alkuperäisessä merkityksessä. Peruuttajista lukiessa ei voi välttyä feminismiltä, sillä feminismi kietoutuu heidän ajatteluunsa hyvin voimakkaasti. Moderni intersektionaalinen feminismi keskittyy sukupuolen monimuotoisuuteen ja rasismiin ollen täten hyvin kaukana alkuperäisestä feminismistä eli naisasialiikkeestä. Peruuttaneet naiset blogeissaan yleensä voimakkaasti kritisoivat modernia feminismiä (joka on sama asia kuin transaktivismi) ja yrittävät tuoda esiin niitä teemoja, joita vanhanajan feministit ajoivat. Peruuttajanaiset ovat kuvanneet transaktivismia uudeksi naisten sorron muodoksi, sillä transaktivistit/modernit feministit nostavat sorron ytimeen transnaiset eli biologiset miehet ja pelkistävät naiseuden pelkäksi tunteeksi ja kokemukseksi unohtaen naiseuden todellisen ytimen eli biologian ja he ovat unohtaneet, mitä naisten sorto on ja mistä se kumpuaa. Voit tutkailla aiemmasta postauksestani esimerkkejä transaktivistien yrityksistä häivyttää naisen biologia.

Miten suhtauduin peruuttajien blogeihin ja heidän esittämiinsä väitteisiin? Minusta heidän puheissaan on erittäin paljon perää. Jokainen vähänkään transsukupuolisiin tutustunut ihminen on varmasti huomannut, että transsukupuolisten joukossa on iso kasa aivan kilahtaneita yksilöitä. Osa heistä on kertonut avoimesti kaikennäköisistä mielenterveysongelmistaan. Hyvä esimerkki on suomalainen sarjakuvataiteilija Wolf Kankare, jonka blogi on lähinnä kuvausta hänen mielenterveysongelmistaan ja hän on myös avoimesti myöntänyt, että hänellä on hyvin vaikea isäsuhde, joka on aiheuttanut hänelle fetissin vanhoihin miehiin.

Olen pohtinut aiemminkin transsukupuolisten mielenterveyttä ja kyseenalaistan ajatuksen, että transihmisten ongelmat johtuisivat syrjinnästä ja yhteiskunnan transfobiasta. Vuosia transihmisiä hoitanut yhdysvaltalainen psykiatri Paul McHugh on sanonut, että transihmisillä on tyypillisesti kaikenlaisia psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia sekä moninkertainen itsemurhariski muuhun väestöön verrattuna. Nämä ongelmat mukaanlukien itsemurhariski jatkuvat myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. Johtuvatko ihmisen ongelman transsukupuolisuudesta vai transsukupuolisuus ihmisen ongelmista? Paul McHugh asettuu jälkimmäiselle kannalle ja esimerkit sukupuolenvaihdoksen peruuttajista puoltavat jälkimmäistä myöskin.

Siitä lähtien, kun kuulin näistä asioista ensimmäisen kerran, olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni useaan otteeseen. Mitä tulee peruuttajien juttuihin dissosiaatiosta, niin kaikki sopii kuin nenä päähän. Minulla on ollut vastaavia hämmentäviä sukupuolikokemuksia niin kauan kuin muistan. Ne ovat alkaneet jo silloin, kun olin ihan pieni. Mutta minua ei ole koskaan tutkittu, eikä minulla ole diagnosoitu mitään traumaperäistä häiriötä tai muutakaan mielenterveyshäiriötä. Transklinikalla mitään tällaisia ei otettu kertaakaan puheeksi. Olen kuullut kaikesta transsukupuolisuuden kritiikistä vasta oman sukupuolenvaihdokseni jälkeen ja törmäsin koko asiaan täysin sattumalta. Kaikki nykyiset tietoni olen kerännyt oma-aloitteisesti. Toisetkin ovat kritisoineet Suomen transklinikoita osaamisen puutteesta. Aiemman kirjoitukseni kommenteissa on viesti henkilöltä, jolla on DID eli dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Yksi hänen persoonistaan on nuori nainen (henkilö on biologinen mies) ja hän aikoinaan hakeutui transklinikalle sukupuolidysforian vuoksi. Hänen mukaansa Suomen transklinikalla ei ole mitään traumaosaamista. Hän sanoo, että tietää sellaisia tapauksia, joissa DID:istä kärsivä henkilö on mennyt sukupuolenvaihdokseen.

Eli mitä tästä kaikesta opimme? Sukupuolidysforia voi ihan Aikuisten Oikeasti johtua traumoista ja dissosiaatiosta tai jostain muusta. Asia ei ole lainkaan yksinkertainen. Esimerkkejä on oikeasti olemassa ja nämä ihmiset ovat oikeita, eläviä ja hengittäviä ihmisiä, jotka joutuvat elämään peruuttamattomien sukupuolenvaihdoshoitojen kanssa lopun ikäänsä. Henkilö ei ole ollut tietoinen oman mielensä selviytymismekanismeista tai vääristyneestä todellisuuskuvasta (mikä on ihan yleisesti tiedossa oleva fakta mitä tulee psyykkisiin häiriöihin yleisesti).

Tämänhetkinen transpropaganda aivosukupuolineen on destruktiivinen. Järkkynyt yksilö nappaa ajatuksen aivojen sukupuolesta jostakin transaktivistien tekstistä ja keksii, että tässähän se ongelma onkin. Minä olen transsukupuolinen ja minulla on vastakkaisen sukupuolen aivot! Olen syntynyt tällaiseksi! Vaihdan sukupuoleni ja ongelmani ratkeavat! Näin kävi mm. amerikkalaiselle urheilutoimittaja Mike Pennerille. Penner kärsi sukupuoli-identiteettiongelmista koko ikänsä, kunnes keski-ikäisenä tuli siihen lopputulokseen, että on transsukupuolinen nainen. Penner kirjoitti artikkelin päätöksestään vaihtaa sukupuolensa naiseksi. Artikkeli on tyypillinen transihmisen kuvaus ongelmistaan sekä siitä paistaa tyypillinen helpotuksen tunne, kun ongelmille on viimein nimi ja ratkaisu (transsukupuolisuus ja sukupuolenvaihdoshoidot). Penner myös kirjoittaa tyypillisen rimpsun siitä, että hänen aivonsa ovat naisen aivot ja että transihmiset syntyvät tällaisiksi. Penner lähti toimittajan työstään lomalle ja palasi takaisin töihin naisena nimeltä Christine Daniels. Mutta vain vähän yli vuotta myöhemmin Penner vaihtoi sukupuolensa takaisin mieheksi. Ja kaksi vuotta ensimmäisen sukupuolenvaihdoksen jälkeen Penner teki itsemurhan. Penner piti naisena blogia ja jatkoi toimittajan työtään, mutta kaikki Christine Danielsin nimellä kirjoitetut artikkelit poistettiin Pennerin vaihdettua sukupuolensa takaisin mieheksi. Penner on hyvä esimerkki ihmisestä, jonka ongelmat eivät kadonneet yhtään minnekään sukupuolenvaihdoksen myötä, vaikka hän itse aluksi uskoi niin käyvän. Hän olisi tarvinnut muunlaista apua.

Sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet, että he olisivat saattaneet pelastua sukupuolenvaihdoshoidoilta, mikäli näistä asioista olisi keskusteltu laajemmin. Eli he eivät välttämättä olisi koskaan halunneet vaihtaa sukupuoltaan, mikäli he olisivat tienneet, että peruuttajatapauksia on olemassa ja että sukupuolidysforia voi liittyä traumoihin. He eivät välttämättä olisi koskaan uskoneet olevansa transsukupuolisia, mikäli he olisivat saaneet jonkin tason traumaterapiaa. Juuri tästä syystä he haluavat kertoa ajatuksistaan ja kokemuksistaan maailmalle. Jotta toisilla ihmisillä olisi sitä tietoa, mitä heillä itsellään ei ollut. Peruuttajat ovat sitä mieltä, että he eivät itse tehneet päätöksiään ja valintojaan täydessä ymmärryksessä. He ymmärsivät asioiden todellisen tilan vasta, kun oli jo myöhäistä, ja he huomasivat, että ongelmat eivät ratkenneetkaan.

Kaikkia nyt tietysti kiinnostaa, että onko kaikki yllä kertomani argumentti sen puolesta, että sukupuolenvaihdoksia ei pitäisi lainkaan tehdä. Ei ole. Maailmassa on myös ihmisiä, ketkä ovat hyötyneet sukupuolenvaihdoksesta ja kokevat sen olleen paras heille koskaan tapahtunut asia. Olen itse miettinyt todella paljon sitä, että olisiko minun oma sukupuolidysforiani ollut mahdollista ratkaista jollakin muulla tavalla kuin sukupuolenvaihdoksella, esimerkiksi traumaterapialla. Vastaus on, että en todellakaan tiedä ja nyt on jo liian myöhäistä. En saa koskaan tietää. Olen tosin epäillyt, että olisinko koskaan voinut eheytyä tämänkään vertaa ilman sukupuolenvaihdoshoitoja. Olin alkujani todella paha ahdistusvyyhti ja angstipallo. Ongelmani ratkesivat sillä, kun sukupuolenvaihdoksen myötä pääsin irtautumaan naiseudesta. Lopulta pystyin tarkastelemaan naiseutta ja koko sukupuolikysymystä ikäänkuin ulkoapäin. Tämän jälkeen kykenin tarkastelemaan kaikkia ongelmiani ja myös koko maailmaa aivan uudesta näkökulmasta. En tiedä, olisinko koskaan kyennyt tähän ilman kokemusta miehenä elämisestä. Itseni kannalta oli aivan ratkaisevaa, että pääsin olemaan ei-nainen. Tiedostan, että en ole mies, mutta miehen sosiaalinen rooli tuntuu oikealta. Kaiken tämän vuoksi koen, että hyödyin sukupuolenvaihdoksesta todella paljon ja siksi en kadu mitään, vaikka teksteistäni saattaa saada hyvin katkeran kuvan.

Tähän on vielä todettava, että en enää usko siihen, että joku on "oikea" transsukupuolinen ja joku toinen ei. Kuten olen sanonut, teoria aivojen poikkeavasta rakenteesta on vain teoria. Me emme voi mitata transsukupuolisuutta ihmisen aivoista mitenkään. Me emme koskaan varmuudella tiedä, että minkälaiset aivot kenelläkin on ja niin kauan, kun aivojen sukupuolta ei voida varmuudella mitata keneltä tahansa, ei voida puhua "oikeista" transsukupuolisista ja "feikeistä" transsukupuolisista. Sillä me emme oikeasti tiedä. Meillä on vain eriasteista dysforian tunnetta ja erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset taidot selviytyä dysforiansa kanssa. Olen kirjoittanut tästä aiemmin ja olen kertonut, että sukupuolidysforia puhkeaa eri ihmisillä eri ikävaiheessa ja sen voimakkuus vaihtelee. Ihmisillä on myös hyvin erilainen dysforian sietokyky. Joillakin dysforia on hyvin voimakas jo pikkulapsena, kuten aiemmassa kirjoituksessani mainituilla Jazz Jenningsillä ja Jackie Greenillä. Itse kuuluin siihen kategoriaan, joka koki voimakasta sukupuoliristiriitaa pikkulapsesta lähtien, mutta yritti useaan otteeseen sopeutua aikuisikään saakka, jolloin mielenterveys lopulta petti. Tiedän tosin myös useita ihmisiä, joiden dysforia oli syvä, mutta he iän myötä löysivät keinon hyväksyä syntymäsukupuolensa. Minä en itse koskaan saanut kuulla peruuttajatapauksista ja dissosiaatiosta. En voi mitenkään tietää, miten olisin siihen suhtautunut ja olisiko tieto auttanut minua. Kuten todettua, näistä aioista ei keskustella edes transklinikalla, jonka pitäisi olla se tutkiva ja hoitava taho.

Mutta mikäli tällainen tieto auttaa jotakuta toista ja voi pelastaa jonkun sukupuolenvaihdokselta, niin hyvä. Siksi tästä pitää puhua. Sukupuolenvaihdokselle on olemassa vaihtoehto ja ihmisten täytyy saada tietää siitä.

Luvatut linkkivinkit:

Naiset:

Maria Catt
B0rn Wr0ng
Crash Chaos Cats
Destroy Your Binder (erityisesti hänen videonsa Youtubessa)
Cari
This Soft Space
Hot Flanks
Redress Alert

Miehet:

Third Way Trans
Walt Heyer
Joel Nowak
Gregory
Mike Penner
Ria Cooper


Kannattaa myös tsekata Youtube hakusanoilla "detransition" ja "sex change regret".

Keskustelu "Epäneutraalin sukupuolikirjan" ympärillä

Suomen perusta julkaisee huomenna kirjan "Epäneutraali sukupuolikirja", jossa on mukana myös minun kirjoittamani artikkeli.

Henry Laasanen on keräillyt blogiinsa screenshotteja kommenteista, joita kirja on herättänyt sosiaalisessa mediassa. Kukaan ei yllättynyt, että tietty porukka on leimannut kirjan "paskaksi" jo ennen julkaisua eli lukematta koko kirjaa. Media taas on keskittynyt mässäilemään Timo Hännikäisen (yksi kirjan kirjoittajista) viimevuotisilla känniperseilyillä.

Ankeaa. Ettekö parempaa keksineet?

Meanwhile, sateenkaariväki on repinyt perseensä Lidlin mainoksen takia. Yhtä ankeaa. En jaksa edes kommentoida. Ei mitään uutta Suomen auringon alla.

Olen Thaimaassa sellaisessa paikassa, ettei ehdi netissä päivystämään, joten toivoisin lukijoilta apua: kootaan tähän linkkivinkkejä Epäneutraalin sukupuolikirjan herättämästä keskustelusta. Näitkö jotain jännää? Kerro siitä täällä muille. Kerro myös omat ajatuksesi.

Leikkausoperaatio ei ole huviretki

//EDIT 1.3.2025: Kieliasua muokattu.

Eräs bloggari kirjoitti tekstin, jossa hän kritisoi lapsille suunnattua transagendaa ja transsukupuolisuuden normalisoimista. Facebookissa bloggaus herätti keskustelua ja bloggaria syytettiin mm. empatian puutteesta ja leikkausten kohtuuttoman inhorealistisesta kuvaamisesta. Transsukupuolisia lapsia kiusataan muutenkin hirveästi ja he joutuvat kantamaan solvausten taakkaa, joten miksi et vaan voi ymmärtää ja tukea heitä???

Itse transsukupuolisena sanon nyt teille kaikille, että leikkaus ei ole huviretki. Ei ole empatian puutetta vastustaa lapsille ja nuorille suunnattuja sukupuolenvaihdosleikkauksia tai sukupuolenvaihdosta ylipäätään ensisijaisena transsukupuolisuuden hoitona. Päinvastoin, leikkausten normalisoimisen vastustaminen nimenomaan osoittaa empatiakykyä ja huolta potilaasta.

Lapsille ja nuorille on tyypillistä ja normaalia osoittaa jonkinlaista identiteettipallohukkaisuutta ja epävarmuutta itsestään ja siitä, kuka on. On myös täysin normaalia, että ihminen kasvaa nuoruuden hullutuksistaan ulos. Eräs kommentoija esitti, että on väärin kyseenalaistaa lapsen transidentiteetti, sillä hän itse kyllä tietää parhaiten. Ei todellakaan tiedä! Ihmiset tekevät nuorena kaikenlaista typerää ja vanhempina toivovat, että olisivat olleet fiksumpia. Itseäni hävettää edes ajatella niitä juttuja, mihin olin hurahtanut teininä.

Tutkimusten mukaan valtaosa niistä ihmisistä, jotka kokevat lapsena tai nuorena sukupuolidysforiaa, kasvaa siitä ulos. Vain 2,5 – 27% (tutkimuksesta ja sukupuolesta riippuen) Yhdysvalloissa jonkin sortin transtutkimuksissa olleista nuorista koki sukupuolidysforiaa aikuisena! Ketään alaikäistä ei tulisi päästää sukupuolenvaihdokseen! Täten siis alaikäisen transidentiteetin tukeminen on vaarallista ja sillä voidaan jopa saada ihminen entistä pahemmin solmuun! Transsukupuolisuus ei ole yhtä yksioikoinen asia kuin homoseksuaalisuus. Sinä olet homo tai et ole ja sen pituinen se. Lisäksi homous ei vaadi mitään hoitoja. Mutta transsukupuolisuus ei ole yhtä yksinkertaista. Ihmisen psyyke on monimutkainen juttu ja moni psyykkinen häiriö voi oireilla sukupuolidysforialla ja ihminen voi jopa olla vakuuttunut, että hän on transsukupuolinen. Kun on alettu kaivella syvemmältä, niin löytyykin jotain muuta. Olen kertonut jo aiemmin Walt Heyeristä, mutta vastaavia tapauksia on maailma täynnä. On myöskin epäselvää, että missä kohtaa pelkkä fetissi muuttuu varsinaiseksi transsukupuolisuudeksi. Ihmisen väitteisiin omasta transsukupuolisuudestaan tulisi siis aina suhtautua varauksella ellei kyseistä ihmistä ole perustavanlaatuisesti tutkittu asiaan erikoistuneen psykiatrin toimesta.

Olen itse läpikäynyt kaksi leikkausta. Ensimmäinen oli mastektomia eli rintojen poisto. Jälkimmäinen oli sukuelinleikkauksen ensimmäinen osa (leikkaus naisesta mieheksi on iso operaatio ja Suomessa se tehdään kahdessa tai kolmessa osassa). Molemmat leikkaukset ovat tapahtuneet 2010-luvulla. Aion nyt tässä kirjoituksessa kuvailla leikkauskokemuksiani yksityiskohtaisesti osoittaakseni, että alussa mainittu bloggari ei lainkaan liiottele kuvatessaan leikkauksia brutaaleiksi. Mikään leikkaus ei koskaan ole läpihuutojuttu. Tarkoitan tällä siis ihan kaikkia mahdollisia leikkauksia, en pelkästään sukupuolenvaihdosleikkauksia. Leikkauksessa leikellään elävää ihmislihaa ja toivotaan, että keho parantuu haluttuun muotoon. Minkään leikkauksen onnistumisesta ei koskaan ole 100% takeita, vaikka jotkut leikkaukset onnistuvat todennäköisemmin kuin toiset. Leikkauksissa on aina komplikaation riski, jopa kuoleman riski. Leikkauksiin on ehdottomasti suhtauduttava tarvittavalla vakavuudella ja ihmisen tulisi aina viimeiseen asti välttää sellaisia leikkauksia, jotka eivät ole ehdottoman tarpeellisia. Osa leikkauksista (esim. sydänleikkaus) joudutaan tekemään potilaan hengen pelastamiseksi, mutta sukupuolenvaihdosleikkaukset eivät kuulu tähän kategoriaan. Sukupuolidysforiasta kärsivä ihminen ei ole välittömässä hengenvaarassa ja hän ei ”tarvitse” mitään leikkauksia. Transaktivistit aina mässäilevät transsukupuolisten itsemurhalla, mutta itsemurhavaarassa oleva ihminen tarvitsee muuta apua. Hänen kehonsa on terve. Ongelma on hänen mielessään.

Omat leikkaukseni ovat koko elämäni hirveimpiä kokemuksia. Olen kuvannut sukupuolenvaihdosprosessia matkana helvetin läpi. Sukupuolenvaihdosleikkaukset ovat kaikkien leikkausten mittapuulla erittäin isoja ja radikaaleja ja koko sukupuolenvaihdoksen läpikäymiseen ei riitä yksi leikkaus, vaan niitä tarvitaan useita. Ei siis riitä, että kuljet helvetin läpi kerran. Sinne on palattava useita kertoja ja joka kerta sieltä on selvittävä takaisin. Sille on syynsä, että miksi transtutkimuksista ei päästetä läpi yksilöitä, jotka lääkärin mielestä eivät kestäisi sukupuolenvaihdosprosessia. Lisäksi lopputulos vaihtelee yksilöstä toiseen ja kaikki on riippuvaista kirurgin taidoista ja paljon tuuristakin. Jos näet netissä kuvia jonkun maailman huippukirurgin kättentöistä, niin olet hullu, jos kuvittelet, että saisit vastaavaa tulosta jossain satunnaisessa sairaalassa. Sinun on mentävä juuri kyseisen kirurgin leikeltäväksi.

Noniin, tämä on nyt tosi pitkä teksti ja sisältää hyvin henkilökohtaista settiä, mutta näitä yksityiskohtaisia leikkauskertomuksia ei ole netissä yhtään liikaa, joten siksi pidän nyt teille tämän pienen avautumistuokion.

Suomessa on lailla määrätty, että sukupuolenvaihdosleikkauksia tehdään ainoastaan Töölön sairaalassa. Osan leikkauksista, esimerkiksi kohdun poiston (joka ei ole varsinaisesti sukupuolenvaihdosleikkaus, vaan vain yksi osa sitä), voi teettää myös muussa sairaalassa. Yksityisellä voit ainoastaan leikatuttaa rintasi. Minä menin itse yksityiselle nähtyäni suljetuilla suomalaisilla transfoorumeilla valokuvia leikkausten lopputuloksista. Suomessa on yksi yksityinen plastiikkakirurgi, joka on erikoistunut poistamaan rinnat ”naisesta mieheksi” -transtapauksilta. Leikkaus maksoi hunajaa, mansikoita ja mannaryynejä, mutta raavin rahat kasaan. Ennen leikkausta piti olla syömättä 12 tuntia ja raahauduin yksityiselle klinikalle aikaisin eräänä aamuna. Minun piti pukea päälleni hassu valkoinen kaavuntapainen vaate, jonka alla ei ollut alusvaatteita. Hoitajat asettelivat minut leikkaussaliin jännien lautasmaisten lamppujen alle. Makasin siinä selälläni ja hoitaja sanoi, että nyt hän pistää nukutuspiikin ja tulen pian nukahtamaan. Valot sammuivat alle minuutissa.

Heräsin seuraavan kerran illalla sängystä pienestä huoneesta. Huoneessa oli kaksi hoitajaa ja kaksi sänkyä. Minä olin toisella sängyllä ja toisella oli joku minulle tuntematon nuori ihminen, joka kuorsasi todella kovaa. Se oli hemmetin outo kokemus. Nukutuksesta herääminen ei tapahdu kuin unesta herääminen, vaan olet pitkään nukutuksen jälkeen unenpöpperössä ja sinun on vaikea saada silmät pysymään auki, etkä täysin ymmärrä, mitä ympärilläsi tapahtuu. Nukahtelin ja havahduin monta kertaa, kunnes heräsin kunnolla jossain kohtaa myöhäisiltaa. Olin tiukasti paketoitu rinnusten kohdalta ja minuun oli kiinnitetty useita letkuja. Oli tippaletku ja joku sellainen, joka nipistää sormesta ja mittaa sydämensykettä ja jotain muita letkuja, joiden tarkoitusta en tiennyt. Pelkäsin liikkua ja olin aivan täysin liikkumatta 12 tuntia. Makasin selälläni pimeässä huoneessa ja kuuntelin laitteiden piipitystä. Toivoin, että voisin nukahtaa ja herätä silloin, kun pääsen lähtemään kotiin. En kuitenkaan siinä kohtaa enää pystynyt nukkumaan. Olin vahvoissa kipulääkkeissä, jotka tekevät olon vähän sairaaksi ja kummaksi ja joka paikkaan särki. En tuntenut viiltävää haavakipua, vaan sellaista mustelmakipua. Eli tuntui kuin olisin ollut jonkun nyrkkeilysäkkinä ja hakattu oikein perusteellisesti. Hoitaja kävi vähän väliä katsomassa ja tyrkytti lisää kipulääkkeitä ja kyseli, että haluanko vessaan. En ottanut kipulääkkeitä, enkä uskaltanut yrittää nousta ylös. Menin vessaan hoitajan avustuksella vasta seuraavana aamuna. Käveleminen oli vaikeaa, sillä jokaisella askeleella keho hieman tärähtää ja tämä tärähtäminen sattui. En taipunut juuri ollenkaan, joten pöntöllä istuessa oli vaikeuksia kurottaa vessapaperiin ja sitten kurottaa kädellä hanuriin asti.

Minut päästettiin kotiin leikkauksesta seuraavana päivänä noin keskipäivän aikaan ja minua tultiin hakemaan autolla. Automatka oli helvettiä, sillä auto hyppeli jonkin verran katukivetyksissä, vaikka kuski yritti ajaa todella hiljaa. Kotona minulla oli erittäin suuria vaikeuksia kävellä edes lähikauppaan 200 metrin päähän. Jouduin vetämään kipuun vahvoja kolmiolääkkeitä ja ne tekivät olon tokkuraiseksi ja ärtyneeksi. En halunnut syödä mitään, sillä olo oli sen verran huono. Nukkuminen oli hankalaa, sillä jouduin nukkumaan pelkästään selälläni parisen viikkoa. Tämä teki selän kipeäksi ja jäykäksi. Tällaiselle skolioositapaukselle se oli iso juttu. En enää muista, kuinka kauan olin sairaslomalla, mutta olisiko ollut kolme viikkoa. Paraneminen kesti kuitenkin paljon kauemmin. Jouduin pitämään usean viikon yötä päivää korsettimaista liiviä, jonka tarkoitus oli painaa rinnukset kasaan ja ehkäistä arpien levähtäminen. Rinnukset oli pitkään niin turvoksissa ja täysin mustelmilla, että näytti siltä, kuin mitään rintavarustusmateriaalia ei olisi poistettu. Iho oli kummallisesti irti muusta kehosta. Tuntui, kuin rinnassa ihoni alla olisi ollut pelkkää ilmaa ja kuului kuvottava ritinä, kun painelin ihoa. Leikkaus meni kuitenkin hyvin ja parani ilman sen kummempia kommelluksia. Jälki oli hyvää verrattuna monen muun ihmisen leikkauslopputulokseen, vaikka nännini ovat vielä tänäkin päivänä vähän kuopalla ja siksi vältän paidattomana olemista jopa kesäkuumalla uimarannalla. Kirurgi todella osasi hommansa ja siitä kannatti maksaa. Tiedän kumminkin, että minulla homma meni poikkeuksellisen putkeen. Osalta ihmisistä joudutaan poistamaan ihoa, sillä tissien sisuksen hävitessä iho jää sisällöttömänä roikkumaan. Tästä voi jäädä hyvin isot ja näkyvät arvet. Osalla kirurgi ei ole osannut muotoilla rintoja ollenkaan miehen rinnuksen näköiseksi, vaan nännit ovat oudossa kohdassa tai koko rinnan yli on jopa voinut kulkea iso arpi.

Seuraava leikkaus ei sitten mennytkään yhtä putkeen minullakaan.
Kyseessä oli sukuelinkirurgian ensimmäinen osa, missä poistetaan kohtu ja munasarjat, poistetaan emättimen sisuskalvo ja ommellaan emätin umpeen. Jouduin tähän leikkaukseen menemään julkiselle, sillä Suomessa leikkauksia ei saa tehdä yksityisellä. Ulkomailla on sellaisia yksityisiä sairaaloita, jotka ovat kokonaan erikoistuneet sukupuolenvaihdosleikkauksiin. Kuten ensimmäisessä leikkauksessa jouduin nytkin olemaan syömättä 12 tuntia ja menemään sairaalaan hyvin aikaisin aamulla. Mutta toisin kuin ensimmäinen paikka, joka oli pieni ja tehokas, oli tämä toinen sairaala valtava monikerroksinen pytinki. Jouduin odottelemaan leikkauksen alkua parisen tuntia ja alku sujui samalla tavalla kuin ensimmäisessä eli puin sen hassun kaavun ja menin leikkaussaliin pöydälle. Mutta nyt jalkani aseteltiin levälleen pöydällä oleviin telineisiin ja sidottiin kiinni vöillä. Siinä kohtaa alkoi hirvittää ja hirvitys jatkui pari kuukautta putkeen. Minua pistettiin nukutuspiikillä ja valot sammuivat alle minuutissa.

Heräsin jossain kohtaa siihen, etten saanut henkeä. Olin valoisassa huoneessa ja näin epämääräisesti, miten ihmisiä kulki ympärillä. Olin täysissä nukutuspössyissä ja tajusin vain vaivoin, mitä tapahtui. Muistan vain kivun ja sen, etten saanut henkeä. Nukahdin pian uudestaan, kunnes heräsin taas siihen, etten saa henkeä. Kurkku ja nenäontelo tuntui rutikuivalta. En pystynyt liikkumaan ja aloin tuntea pientä pakokauhua. Jostakin syystä en saanut suutani auki ja kysyttyä ympärillä käveleviltä ihmiseltä, että mitä tapahtuu ja voisinko saada vettä. Tätä nukahtelua ja havahtelua kesti jonkin aikaa, kunnes minut siirrettiin osastolle. En muista tästä oikeastaan mitään, enkä tiedä, mikä se ensimmäinen paikka oli. Olisiko ollut heräämö tai joku vastaava. Joka tapauksessa, päädyin potilashuoneeseen sairaalan suurelle osastolle, missä oli kahdella käytävällä paljon potilashuoneita, joissa oli 1-4 potilasta kussakin. Minä olin jostain syystä yksinäisessä huoneessa. Oli iltapäivä sänkyä vastapäisellä seinällä olevan kellon mukaan. Olin letkuissa. Kädessä oli letku ja jalkoväliin kulki letkuja. Joka paikkaan särki niin paljon, etten pystynyt liikkumaan ollenkaan. En vaihtamaan asentoa edes sentin, kääntämään kylkeä, liikuttamaan jalkoja, nousemaan istuma-asentoon, en mitään. Jostain syystä hartioihin ja niskaan sattui niin paljon, että melkein vaikeroin ääneen. Hoitaja sanoi sen olevan ilmakuplia, sillä leikkauksessa keho pumpataan täyteen ilmaa ja menee hetki, että kaikki ilma poistuu. En ymmärtänyt, että mitä hittoa se tarkoittaa, enkä ymmärrä vieläkään. Hoitaja vaihtoi sängyn asentoa (se oli sellainen sähköinen sänky, jota voi säätää) ja kipu hartioissa katosi parissa tunnissa.

Pari ekaa päivää leikkauksen jälkeen oli kamalaa. En pystynyt liikkumaan lainkaan eli en pystynyt tekemään yhtään mitään. Toivoin, että voisin vaan nukahtaa ja herätä parin päivän kuluttua, mutta eihän siitä mitään tullut. En ole sohvaperuna, joka viihtyy telkan ääressä tai sängyn pohjalla kaikki päivät, vaan olen levoton duracell-pupu ja skolioositapaus. Aloin hermostua ja ahdistua heti sen jälkeen, kun pahin nukutuspössy haihtui ja aloin tulla pieneen pakokauhuun. Olin selälläni letkuissa sairaalasängyssä ja tuijotin vastapäisellä seinällä olevaa kelloa. Viisarit liikkuivat kuin hidastetussa ajassa. Välillä torkahdin hetkeksi ja kun heräsin, oli aikaa kulunut 3 minuuttia. Se oli turhauttavaa. Elämä oli pelkkää kivun ja epämukavuuden sietoa ilman mahdollisuutta tehdä itse asioille tai tilanteelle mitään. En voinut muuta kuin kärsiä.

En siis päässyt vessaan tai mitään, vaan olin tippaletkuissa ja jalkoväliin meni pari letkua, joista yksi imeskeli verta pois ja yksi meni suoraan virtsarakkoon asti ja kaikki pisuli valui letkusta pussiin heti ilmestyttyään. En muista, kauanko tätä täydellistä liikkumattomuutta kesti, enkä kirjoittanut tuolloin päiväkirjaa. 1-2 päivää nyt ainakin olin lähes täysin liikkumatta ja sen jälkeen pakottauduin liikkumaan sen verran, että vaihdoin aina asentoa, kun alkoi perse puutua. Pärjäsin siihen asti, kun perse taas puutui ja piti kammeta itsensä toiselle kankulle. Ja niin edelleen. Yhdessä kohtaa, olisiko ollut kahden päivän päästä, hoitaja ehdotti, että yrittäisin nousta istumaan. Hän neuvoi, miten pääsisin ylös siten, että sattuisi mahdollisimman vähän. Pääsin istumaan, mutta silmissä pimeni samantien ja jouduin käymään takaisin makuulle. Olin tosi huonossa hapessa muutaman päivän. Olen siis kohtuullisessa fyysisessä kunnossa ja olen aktiivinen ihminen. Mutta tuolloin olin aivan raihnainen ja silmissä pimeni ihan muutaman askeleen jälkeen. Ahdistuin yksinäisessä huoneessani, joten lähdin osaston käytäville vaeltelemaan. Jaksoin kävellä 10-20 metriä, kunnes piti käydä takaisin makuulle. Näin kuluivat päivät osastolla. Kävelin 20 metriä, menin sohvalle, kävelin 20 metriä, menin sohvalle jne. Alaruumiissa tuntui jatkuva vihlova kipu ja jouduin vetelemään vahvoja kipulääkkeitä ja verenohennuslääkettä, joka piti pistää piikillä ihoon. Neulakammoiselle hemmetin ahdistavaa. Selkäkipu oli sairaalan pehmeän sängyn vuoksi sen verran paha, että aloin nukkua lattialla. Pehmeä makuualusta pahentaa kipuja ja kotona olen nukkunut lattialla pelkällä petauspatjalla jo monta vuotta. Sairaalassa nukuin suoraan lattialla ilman mitään makuualustaa.

Virtsaletku otettiin pois parin päivän jälkeen, mutta leikkaus oli paskonut jotain alaruumiin hermoyhteyksiä ja en pystynyt käymään vessassa lainkaan omin avuin. Vaikka rakko olisi ollut kuinka täynnä, niin mitään ei tullut ulos. Se oli hemmetin outo tunne, kivulias myöskin. Hoitajien piti katetroida minut joka kerta. Eikun selälleen sängylle, housut kinttuihin ja jalat levälleen, niin hoitaja asensi letkun. Tämän ongelman vuoksi jouduin jäämään sairaalaan paljon pitemmäksi aikaa kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Hoitajilla oli laite, jonka avulla he pystyivät mittaamaan, että kuinka monta prosenttia ihmisen virtsarakon tilavuudesta on nestettä ja he mittailivat minua alvariinsa. Välillä sain omin avuin tyhjennetyksi vain neljäsosan ja loppu tavara kieltäytyi tulemasta ulos. Taas katetroitiin.

Lopulta hommat alkoi toimia, joten pääsin kotiin. Vajaa viikon olin sairaalassa. Olo oli yleisesti paljon huonompi kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen ja kivut paljon suuremmat. Alaruumiissa tuntui jatkuvaa viiltävää kipua ja välillä polttavaa kuumotusta. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, mutta se oli sellaista ahdistavaa, todella veemäistä kipua. Verta vuosi koko ajan yötä päivää ja jouduin pitämään kuukautissidettä. Öisin piti nukkua pyyhkeen päällä, sillä verta vuosi siteestä ohi. Housuja joutui vaihtamaan koko ajan.

Sitten yhtäkkiä muutaman päivän kotiintulon jälkeen hommat kävi astetta jännemmäksi täysin ennalta-arvaamattomasti. Olin vanhempieni luona perheillallisella ja istuimme koko porukka ruokapöydän ääressä. Yhtäkkiä tunsin hanurissani jotain lämmintä ja nousin ylös. Tuoli oli veressä. Juoksin vessaan, housut kinttuihin. Kuukautissiteeni oli niin veressä, että se suorastaan tihkui verta. Oli siis niin täynnä, ettei pystynyt imemään enää yhtään enempää. Istuin pöntölle ja lirinä vaan kävi. Verta vuosi niin runsaasti. Ensimmäinen ajatus oli, että nyt on joku haava ratkennut ja vuodan kuiviin. Äitini etsi minulle sairaalasta saamieni paperien seasta päivystyksen puhelinnumeron ja soitin päivystysnumeroon pöntöltä veren liristessä. Minun käskettiin soittaa ambulanssi ja tulla heti osastolle. Äitini, joka on itse sairaanhoitaja, käski minun tulla lattialle makuulle, sillä hänen mielestään se olisi verenvuodon kannalta parempi asento. Isäni soitti ambulanssin. Vuosin verta suihkuamalla. Äitini yritti painaa pyyhkeellä, mutta pyyhe kastui sekunneissa läpimäräksi verestä. Ambulanssin tulo kesti todella, todella kauan, vaikka olimme pääkaupunkiseudulla suhteellisen keskeisellä paikalla.

Minuutit kuluivat ja ambulanssia ei kuulunut. Silloin luulin ihan tosissani, että kuolen. Ajattelin, että nyt on se hetki, kun minä kuolen. Näin minä kuolen. Minä kuolen sukupuolenvaihdosleikkauksen komplikaatioon ja se on täysin omaa syytäni. Minun ei ollut pakko mennä tähän leikkaukseen. Kukaan ei pakottanut minua tähän. Minua varoitettiin sairaalassa ennen leikkausta, että leikkauksissa voi olla vakavia komplikaatioita ja ihmisiä on kuollut. Otin riskin ihan omasta vapaasta tahdostani. Nyt maksan siitä. Olin valmis ottamaan riskin ja nyt maksan siitä hengelläni.

Näitä ajatuksia pyörittelin maatessani eteisen lattialla verilammikossa. Aloin huutaa ja äitini oli sitä mieltä, että olen menossa verenhukasta johtuvaan shokkiin. Ambulanssi tuli lopulta ja minut vietiin sairaalaan. Minut vietiin takaisin sille osastolle, jossa olin ollut leikkauksen jälkeen. Lääkäri tarkisti ompeleet alapäästä ja totesi niiden olevan paikallaan. Minulle annettiin jotain verilääkettä (en enää muista mitä, olisiko ollut verenohennuslääkettä) ja päädyin takaisin sairaalasängylle osaston huoneeseen. Keho oli kuin tulessa. Kuumotti ja hiki valui. Mutta verenvuoto lakkasi. Leikkauksen jäljiltä alavatsaan jää tyhjää tilaa ennen kuin sisäelimet järjestyvät pikkuhiljaa uudelleen. Ilmeisesti tuollaiseen tyhjään tilaan oli pakkautunut verta, joka sitten päätti tulla kaikki kerralla ulos. Mikään paikka ei ollut repeytynyt. En vuotanut kuiviin, vaikka menetinkin paljon verta ja olo oli todella heikko. Jouduin takaisin sairaalaan pariksi päiväksi.

Koettelemukset eivät loppuneet tähän. Päästyäni viimein takaisin kotiin sain jonkin sortin tulehduksen. Koko alaruumista särki ja käveleminen ja erityisesti istuminen oli vaikeaa. Eikun takaisin sairaalaan ja gynekologin tuoliin haarat levällään. Paikat tutkittiin ja eritenäytteitä otettiin. Gynen mielestä paikat näyttivät normaalilta eli mitään ei ollut revennyt eikä mitään näkyvää tulehdusta ollut. Näytteet lähetettiin labraan tutkittaviksi ja minulle määrättiin antibiootteja. Näytteistä paljastui tulehdus, joka onneksi hoitui nopeasti antibiooteilla, eikä tullut takaisin.

Kipu ja verenvuoto jatkui pitkään. Päädyin saikulle paljon pitemmäki aikaa kuin oli arvioitu. Eräänä aamuna heräsin siihen, kun koko alaruumis tuntui tulikuumalta ja sykkivältä. Heitin peiton syrjään ja havaitsin makaavani verilammikossa. Kylmä hiki nousi samantien otsalle ja pelkäsin, että nyt on lopullisesti joku paikka revennyt ja joudun taas soittamaan ambulanssin. Housut ja lakanat vaihtoon, minkä jälkeen huomasin, että verta ei tule enää. Ei tarvinnut soittaa ambulanssia ja palata sairaalaan. Tapaus kuitenkin aiheutti minulle verenvuotopelon, josta en ole vieläkään toipunut. Aina, kun alaruumiissa tuntuu oudolta, ensimmäinen ajatus on, että joku paikka on revennyt ja verta alkaa vuotaa lirisemällä. Verenpaineet nousee kattoon ja saan pitkään rauhoitella itseäni, että ei sitä verta vuoda, katso vaikka.

Alapää tuntui kuukausia oudolta, kipeältä ja kuivalta. Emättimen kalvon poistaminen tekee sen, että kiihottuessa nesteet ei enää lähde liikkeelle eli paikat kuivuu. Tämä tuntui oudolta, ihan toisenlaiselta kuin olin kuvitellut ja aloin vakavissani miettiä, että olisin voinut oikeastaan jättää tämän väliin. Mistään ei tullut mitään ilman liukkaria ja orgasmi oli kivulias. Ei lainkaan miellyttävää. Hinta uusista vermeistä, joiden toiminnasta ei ole takeita, alkoi tuntua liian kalliilta. Tätäkö tämä onkin? Kipua, kuumotusta ja verenvuotoa? Päätin, että en enää uskalla jatkaa. En enää halua jatkaa. Päätin pelastaa alkuperäisistä vermeistäni sen, mitä niistä vielä oli jäljellä, vaikka olen yhä sitä mieltä, että antaisin toimivasta peniksestä mitä tahansa. Leikkausten tosiasiallisista vaikutuksista puhutaan liian vähän. Tiesin itsekin liian vähän. Päätin viheltää pelin poikki, soitin sairaalaan ja peruin seuraavan leikkaukseni.

Pari kuukautta myöhemmin limakalvoni yllättäen parantuivat ja liukkarin tarve katosi. Paikat ovat kuitenkin vielä tänäkin päivänä todella arat. Pelkkä ajatus uudesta leikkauksesta on ahdistava. Seuraava leikkaus olisi ollut varsinaisen peniksen rakennusleikkaus eli hyvin suuri ja vaikea operaatio. Ajatus tästä leikkauksesta on pelkästään ahdistava. Näin netissä dokumentin brittiläisistä transnuorista ja yksi seurattavista nuorista oli biologinen nainen, jolle tehtiin phalloplastia eli peniksenrakennusleikkaus. Pätkien katsominen oli kuvottavaa ja tunsin fyysistä kipua ja ahdistusta. Hinta uusista vermeistä on liian kallis.

Haluaisinko peniksen? Haluaisin. Koen hyvin voimakkaasti, että olen nykyisenlaisena vajaa ja minulla on väärät vehkeet. Jos olisi mahdollista saada täysin toimiva penis en epäröisi yhtään vaihtaa nykyistä vehjettäni siihen. Mutta oikea maailma ei ole taikamaailma, missä taikasauvan heilautuksella voidaan kasvatella ihmisille kehonosia tai poistaa niitä. Todellisuudessa joudut menemään veitsella leikattavaksi ja lopputulos ei ole onnistuneenakaan lähelläkään aitoa penistä.

On ihmisen oman edun mukaista, jos hän voi välttyä näiltä leikkauksilta! Tätä ei voi liikaa painottaa! On ihmisen oman edun mukaista, jos hän voi saada päänsä kuntoon ja ”eheytyä” sukupuolidysforiasta. Kuten olen todistanut, valtaosalla sukupuolidysforiaa kokevista ihmisistä on psyykkisiä ongelmia, jotka oireilevat dysforiana ja he voivat parantua dysforiastaan, kun ensin selvitetään, että mikä heidän varsinainen ongelmansa on ja he saavat hoitoa tuohon ongelmaan. Osalla dysforia katoaa ajan myötä. Ei ole mitään empatian puutetta sanoa, että leikkauksiin ei pidä kannustaa! Sukupuolenvaihdoshoidot ovat erittäin dramaattisia, brutaaleja ja peruuttamattomia ja jos käy huono mäihä, niin voit paskoa niillä terveytesi! Yhteiskunnallisen ilmapiirin ei missään nimessä tule olla sellainen, että dysforiaa kokevia kannustetaan sukupuolenvaihdoshoitoihin!

On aivan täysin vastuutonta kannustaa lapsia tai nuoria näihin hoitoihin! Lapsen tai nuoren transidentiteettiä ei pidä tukea kuin äärimmäisessä poikkeustapauksessa. Lähtökohtaisesti lapsen tai nuoren transidentiteettiä ei pitäisi tukea milloinkaan.

Myös sateenkaariliikkeen on lakattava promoamasta leikkauksia ja ”sukupuolenkorjausta” (eli sukupuolenvaihdosta) ylipäätään. Ai sä koet olevasi väärässä kropassa? Ei hätää, menet leikkaukseen ja sen pituinen se. Homma ei todellakaan mene näin. Sateenkaariliikkeen transpuheet ovat aivopesua, jolla saadaan ihmiset kuvittelemaan, että heistä voisi oikeasti tulla vastakkaisen sukupuolen yksilö. Homma ei todellakaan ole näin yksinkertaista, vaan sukupuolenvaihdos on äärimmäisen raskas ja kivinen prosessi ja lopputulos ei ole lähelläkään aitoa ja luonnollista. Sukupuolta ei ole mahdollista vaihtaa. Sinusta ei koskaan voi tulla vastakkaisen sukupuolen yksilöä. Sinä tulet ikuisesti olemaan sitä sukupuolta, johon synnyit, joten on parempi vain vetää syvään henkeä ja hyväksyä se. Se on ihan oikeasti se helpompi tie ja jos vaan suinkaan kykenet hyväksymään kehosi edes kakistellen, niin tee niin ja luovu transhoidoista. Sukupuolenvaihdoksen lopputulos on pelkkää feikkiä. Minä olen muka-mies. Tulen ikuisesti olemaan vain leikelty nainen. Sukupuolenvaihdoksesta on mediassa ja sateenkaariaktivistien kampanjoissa maalailtu kohtuuttoman ruusuinen kuva.

Transaktivistit puhuvat hevonpaskaa

Kävin edellisessä postauksessani läpi feministien/transaktivistien aivopieruja ja sekoiluja heidän omien sanojensa (screencäppien) kautta. TERF is a slur -nettisivulla on mittava kokoelma feministien höpinöitä screencäppien muodossa ja postasin omat suosikkini.

Haluan nyt keskittyä transaktivistien syrjintähöpinöihin. Olet varmasti kuullut sen mantran, että transsukupuoliset ovat yhteiskunnan syrjityimpiä vähemmistöjä ja trans- ja muunsukupuoliset tarvitsevat siten aivan erityistä suojelua ja tukea. Tunteisiin vetoavaa, mutta täyttä hevonpaskaa.

Transsukupuolisten asema on tällä hetkellä Suomessa ja kaikkialla länsimaissa paras koko maailman historiassa. Transsukupuolisuus on yleisesti tunnettu ja tunnustettu, sukupuolenvaihdoshoidot ovat laillisia ja ne kuuluvat julkisen sairaanhoidon piiriin (niissä maissa, missä on olemassa julkinen terveydenhoitojärjestelmä) ja transsukupuolisten syrjintä on lailla kielletty. Voit neuvotella erityisjärjestelyistä koulussa tai työpaikalla, vaikka et olisi edes aloittanut konkreettisia hoitoja vielä (vertaa Thaimaahan, missä juridista sukupuolenvaihdosta ei tunnusteta ja mistään säännöistä ei myönnetä mitään poikkeuksia). Sinua ei kyseenalaisteta, riittää, kun kerrot, että sinulla on tällainen juttu menossa. Mielestäni transsukupuolisten asemaa ei voida enää parantaa aiheuttamatta epätasa-arvoa muille väestöryhmille. Toisinsanoen, transsukupuolisten asemaa voidaan enää parantaa ainoastaan toisten väestöryhmien kustannuksella. Se ei ole tasa-arvoa, se on erioikeuksia ja ylivaltaa.

Transsukupuolisuus on kuitenkin sen verran harvinainen ilmiö, että transsukupuolinen ei voi koskaan täysin välttyä tietyltä ihmetykseltä ja harhakäsityksiltä. Moni ihminen ei ole koskaan tutustunut transsukupuolisuuteen syvemmin tai tavannut kasvokkain ketään transsukupuolista. Joudut aina vastailemaan jonkin verran typeriin kysymyksiin ja sietämään tiettyä vaivaantuneisuutta. Se ei ole syrjintää. Et voi mitenkään olettaa, että kaikki ihmiset tulisivat aina ja kaikkialla sinua vastaan avosylin. Kukaan ihminen ei koskaan kohtaa pelkkää hyväksyntää. Se on vain normaalia elämää. Olet typerä, jos oletat, että juuri sinun kohdallasi asiat olisivat toisin.

Tarkastellaan hieman transaktivistien syrjintäpuheita. Suhtaudun nykyään erittäin skeptisesti kaikkiin transaktivistien puheisiin syrjinnästä. Heidän käsityksensä syrjinnästä nimittäin poikkeavat meidän kaikkien muiden käsityksestä. Olen liian monta kertaa nähnyt transaktivistien syyttävän muita syrjinnästä pelkästään kielellisin perustein eli heidän mielestään pelkät sanat, termit ja sanamuodot ovat syrjintää ja jopa väkivaltaa. Meidän on kyettävä käymään keskustelua ilman, että jokaikisen keskustelijan oletetaan hallitsevan virheettömästi sanasto, joka on transaktivistien mielestä ainoa oikea korrekti. Transaktivisteilla on myös uskomattoman huono sietokyky poikkeavia mielipiteitä kohtaan. Riittää, että olet transaktivistin kanssa eri mieltä jostain ja saat syytteet syrjinnästä, ”cisseksismistä”, ”transfobiasta”, ”transmisogyniasta” ja herraties mistä vielä. Vaikka kykenisit perustelemaan mielipiteesi miten tyhjentävästi tahansa, niin silti se on syrjintää ja fobiaa. Fobia tarkoittaa irrationaalista pelkoa. Perusteltu mielipide ei ole fobiaa. Tiedän useita ihmisiä, jotka ovat tutustuneet transsukupuolisuuteen ja transliikkeen historiaan erittäin syvällisesti ja tietävät enemmän kuin monet transaktivistit itse. Silti he vastustavat transaktivisteja. Tällainen ei ole fobiaa. Meidän on kyettävä yhteiskunnassa keskustelemaan kaikenlaisista aiheista ilman, että alkavat syrjintä- ja fobiasyytteet lentelemään.

Tässä suosikkiscreencäppejäni ”TERF is a slur” -sivustolta:

Naisten asiat ovat transfoobista väkivaltaa.

 ***

Joka kerta, kun sanot transnaista mieheksi, tuet ajattelutapaa, joka murhaa transnaisia.

***

Sinä TAPAT transmiehiä jättämällä heidät ulos feminismistä. (AFAB = assigned female at birth = biologinen nainen)

***

Transihmisen väärinsukupuolittaminen on VÄKIVALTAA.

 ***

Lesbot ovat transfoobisia, koska tykkäävät pilluista.

 ***

Jos olet sitä mieltä, että naisilla on kuukautiset, olet transfoobinen cisseksisti ja transmisogynisti.

***

TERFit suorittavat kansanmurhaa.

***

Transfoobinen sivusto.

***

Transfoobista vihapuhetta.

***

Sinä TAPAT transnaisia uskomuksillasi.

***

Väärinsukupuolittaminen on väkivaltaa ja siihen tulee vastata väkivallalla.

***

Ei saa puhua kuukautisista. Joku transihminen saattaa saada kohtauksen.

***

Hirveää transfobiaa, miten kehtaat???

***

"Sukupuolten tasa-arvo" on transfobiaa.

***

Etsin sinut käsiini henkilökohtaisesti, senkn arvoton paskakasa!

***

TERFit kirjaimellisesti tappavat transnaisia.

***

Transmisogyynisillä lesboilla on patriarkaalinen maailmankuva, joka alentaa naiset seksiobjekteiksi.

Ja jottemme pitäytyisi pelkästään rapakontakaisten ihmisten höpinöissä, niin tässä screencäpit eräästä suljetusta feministiryhmästä Facebookissa (huomaa, että transaktivistit ja nykyfeministit ovat samaa joukkoa ja näitä kahta ei voi erottaa toisistaan). Kuten kuvasta näkyy, feministit eivät kykene keskustelemaan edes keskenään ilman, että joku vetää massiiviset vesimelonit sieraimiin transfobiasta ja ”triggeröityy” (tirsk). Transaktivisti on niin herkkä, että pelkät sanat riittävät satuttamaan, vaikka sanoja olisi aktivistin kanssa pohjimmiltaan samaa mieltä. Syrjintään riittää, että et osaa korrektia sanastoa 100% oikein. Kysyä ei saa. Huomaa, että keskustelussa adminina bännivasaransa kanssa riehuva Juudas Kannisto on transmies (biologinen nainen), joka sai Amnestyn kynttiläpalkinnon ihmisoikeustyöstä ja joutui putkaan viime vuonna riehuttuaan 612-kulkuetta vastaan itsenäisyyspäivänä. Olen kirjoittanut Juudaksesta aiemmin TÄÄLLÄ.

Tämä screencäppi kiersi Facebookissa ja moni sanoi, ettei ymmärrä ollenkaan, että mistä nämä edes puhuvat. Edes minä en ymmärtänyt kaikkea ennen kuin toiset selvensivät termejä minulle. Tyypit ovat apinoineet rapakontakaisen terminologian 100% sellaisenaan (slurri, triggeröinti, tonepolisointi...). Tuloksena on naurettavaa fingelskaa ja orwellilaista newspeakia. Feministit eivät hallitse omaa sanastoaan itsekään. Termit vaan apinoidaan sellaisinaan miettimättä edes, että sopivatko ne Suomeen alkujaankaan. Amerikka on Amerikka. Siellä on oma historiansa ja yhteiskuntansa. Suomi on Suomi.

Facebook-keskustelujen perusteella muodostin tämän suomi-feminismi-suomi -sanaston:
slurri (slur) = loukkaava sana tai ilmaisu
t-slurri = transu
tonepolisointi (tone policing) = se, että huomautat jollekulle hänen äänensävystään tyyliin ”ota rauhallisesti, keskustellaan tästä niinkuin aikuiset ihmiset” (huomaa, että ryhmän säännöissä tonepolisointi on kielletty!)
triggeröityminen (triggering) = se, kun jokin asia aiheuttaa sinulle hyvin voimakkaan tunnereaktion
n-slurri = neekeri

LGBT-liike eli sateenkaariliike sisällyttää transsukupuoliset ja heidän asiansa itseensä (kirjainyhdistelmä on lyhenne sanoista Lesbian Gay Bi Trans eli suomeksi HLBT, Homo Lesbo Bi Trans). Transaktivistit ovat kumminkin nykyään niin sekoa porukkaa, että sateenkaari-ihmisilläkin alkaa mennä heihin hermot. Rapakon takana elääkin ”Drop the T” -liikehdintä eli ”tiputtakaa T pois”. Sen tarkoitus on jättää transsukupuoliset sateenkaariliikkeen ulkopuolelle eli rajata sateenkaariliike ainoastaan homoille, lesboille ja biseksuaaleille. En voisi olla enempää samaa mieltä! Olen ihan alusta asti ihmetellyt, että miksi se T ylipäätään on LGBT:ssä. Homous, lesbous ja biseksuaalius ovat seksuaalisia suuntautumisia. Transsukupuolisuus on sukupuoli-identiteetin häiriö ja seksuaalisesta suuntautumisesta irrallinen ilmiö. Me transsukupuoliset emme ole homojen ja lesbojen kanssa samaa porukkaa! Me olemme oma porukkamme. Meidän olisi alusta asti kuulunut olla LGB:stä irrallinen porukka, sillä meidän asiamme ja ongelmamme ovat aivan toisenlaisia kuin homojen ja lesbojen. En tosin hemmetissä halua hypätä samaan veneeseen nykyisten transaktivistien kanssa, sillä he ovat aivan sekaisin. Me tarvitsemme nykyisessä yhteiskunnassa transsukupuolisille aivan uudenlaisen äänen.

Rapakontakainen homoseksuaali ja alt-right -provokaattori Milo Yiannopoulos on tukenut ”Drop the T” -liikehdintää. Hän on kirjoittanut pitkän, mutta hyvän artikkelin transaktivisteista ja siitä, että mikä on heissä pielessä. Artikkeli on Milon tyyliin provoava eikä sensuroi mitään, mutta olen pohjimmiltani Milon kanssa samaa mieltä. Mahtaa olla ärsyttävää olla homoseksuaali, joka ei allekirjoita transaktivistien löpinöitä, sillä koko LGBT-liike on asettunut tukemaan transaktivisteja.

Itseäni tosin tottakai hatuttaa varmaan Miloakin enemmän. Olen LGBT-kriittinen, transkriittinen ja feminismikriittinen transsukupuolinen. Minulla ei ole sateenkaaripiireihin mitään asiaa. Perusheteroiden keskellä tunnen kuitenkin olevani välillä kuin kala kuivalla maalla. Sitä välillä tuntee olevansa aivan helvetin yksin.