Sukupuolenkorjaus muuttaa ihmisen

Varmaan yleisin sukupuolenkorjaukseen liittyvä propagandapuhe on se, että sukupuolenkorjaus ei muuta ihmistä. Olet yhä se täysin sama ihminen kuin ennenkin. Tämä ei kertakaikkiaan pidä paikkaansa.

Ensinnäkin, sukupuolenkorjaushoidoilla on erittäin dramaattiset vaikutukset. Ei pelkästään henkilön fyysiseen kehoon ja ulkomuotoon, vaan myös henkiseen puoleen. Hormonihoidolla on dramaattisia henkisiä vaikutuksia. Vaikka henkilön perustemperamentti ja kiinnostuksenkohteet yms. eivät muutu, niin hormonit vaikuttavat paljon tai hyvin paljon siihen, että miten asiat kokee ja miten asioihin reagoi. Tämä vaikuttaa siihen, että minkälainen olet persoonana.

Erittäin tärkeä muutos on myös sosiaalinen ulottuvuus. Se on yksinkertaisesti fakta, että mies ei voi käyttäytyä samalla tavalla kuin nainen, sekä päinvastoin, olematta muiden silmissä kertakaikkiaan kummallinen. Eri sukupuolilla on erilaiset toimintatavat sekä ympäristö asettaa eri sukupuolille dramaattisesti erilaiset odotukset ja paineet. Et voi enää sukupuolenkorjauksen jälkeen jatkaa joitakin toimintatapojasi, vaan sinun on opeteltava uudet.

Löysin eräänä päivänä tietokoneeltani monta vuotta vanhoja sukupuolenkorjaustani edeltäviä valokuvia. Olin kertakaikkiaan järkyttynyt. Apua, kuka toi nainen on??? Kuvat oli otettu eräässä roolipelitapahtumassa ja olin pukeutunut mustaan satiinikorsettiin ja runsaaseen mustaan pitsi- ja samettihameeseen, joka viisti maata. Olen kuvissa noin 21 -vuotias ja tuntui siltä, että katson jotakuta aivan vierasta ihmistä. Tuntui täysin absurdilta ajatella, että kuvissa olen minä. En pysty mitenkään ajattelemaan kuvien henkilöä minuna. Minulla ei ole mitään tekemistä tuon naisen kanssa. En tiedä, kuka hän on.

Hormonihoidon myötä minusta ei tullut könsikästä, mutta se on tästä huolimatta selvästi muuttanut sekä kehoni muotoja että kasvonpiirteitäni. Ennen hormoneja minulla oli pyöreät täyteläiset kasvot, kun nyt olen kulmikas. Ero on aivan selvä. Ennen hormoneja ihoni oli uskomattoman pehmeä, sileä ja se näytti hohtavan. Valokuvissa minulla ei ollut mitään meikkiä ripsiväriä lukuunottamatta, mutta iho oli tästä huolimatta kuin meikkimainoksesta. Hormonien myötä tämä hohtavuus ihostani on kokonaan kadonnut. Olen nyt selvästi rotevampi kuin noissa valokuvissa ja tukkanikin on tummentunut monta astetta.

Ja entäs ääneni sitten... Olen vuosia harrastanut seinille laulamista ja tietokoneellani on useita nauhoittamiani laulupätkiä. Näiden joukossa on muutama pätkä ennen hormonien aloittamista. Kun kuuntelin näitä pätkiä ensi kertaa moneen vuoteen, niin aloin lähes itkeä. Pidin aina ääntäni rumana, mutta nyt kykenen katsomaan itseäni ns. ulkopuolelta ja voin sanoa, että ei hemmetissä ollut. Minulla oli naiseksi matala ääni, mutta tämän lisäksi se oli hyvin kirkas. Minusta olisi tullut loistava laulaja harjoittelemalla. Hormonit muuttivat ääneni aivan toisenlaiseksi. Kun ääneni oli jo valmiiksi matala, niin se madaltui hormonien myötä niin alas, että minulla on nyt matalampi ääni kuin monella biologisella miehellä. En kuulosta lainkaan samalta kuin ennen sukupuolenkorjausta. Ääni on kokonaan toisen ihmisen.

Hormonien henkiset vaikutukset ovat niin laajat, että kirjoitan aiheesta kokonaan oman merkinnän myöhemmin. Isoimpia muutoksia olivat mm. se, että lakkasin tuntemasta pelkoa siinä mielessä kuin olin aiemmin tuntenut, minusta tuli täysi putkiaivo, kadotin lähes kokonaan kyvyn itkeä ja kaikesta seksiin liittyvästä tuli hauskaa ja letkeää ajanvietettä.

Varmaan vaikein asia sukupuolenkorjauksessa on kuitenkin opettelu elämään miehen sosiaalisessa roolissa. Vaikka olen aina tuntenut itseni pojaksi, niin kasvoin kuitenkin tyttönä, eli siis ympäristö kohteli minua tyttönä. En ole täten koskaan oppinut elämään poikana ja se on minun pitänyt erikseen opetella. Sitä sanotaan, että mieheksi ei synnytä, vaan mieheksi tullaan. Kaikki miehet oppivat miehisen todellisuuden jo ihan pieninä pentuina, sillä poikien maailma on varsin kova ja miehuus laitetaan koetukselle jo ennen kouluikää. Minun ei tyttönä tarvinnut koskaan kokea tätä. Lisäksi transsukupuolisena minut vapautettiin armeijasta, joten en ole armeijaakaan (”miesten koulua”) kokenut. Ruukinmatruuna on sanonut osuvasti, että naiset aikuistuvat aikaisemmin, mutta miehet aikuistuvat pitemmälle. Tämä tarkoittaa sitä, että miesten täytyy oppia sellaista oma-aloitteisuutta ja vastuullisuutta, mitä naisten ei tarvitse koskaan osata. Ympäristö ei edellytä sitä heiltä. Tämä tarkoittaa sitä, että nainen voi aina nostaa kädet pystyyn ja todeta, että ei hän tiedä, eikä hän osaa eikä hän pysty tai kykene. Nainen voi heittäytyä avuttomaksi ja odottaa, että joku muu hoitaa. Mies ei voi koskaan tehdä näin, ellei halua nössön leimaa ja päätyä ns. alemman tason mieheksi. Olen tarkkaillut paljon miesten ja naisten käytöstä eri työpaikoillani ja ero on aivan selkeä. On aivan erilaista työskennellä miesten kuin naisten kanssa ja se on myös täysin erilaista riippuen siitä, että oletko itse mies vai nainen. Olen kokenut nämä molemmat ja ero on kuin yöllä ja päivällä. En nyt mene tässä asiaan tämän syvemmin, koska aihe on niin laaja, että siitä pitäisi kirjoittaa oma merkintä.

Miehen täytyy osata paljon sellaista, mitä naisen ei tarvitse, ja miehen täytyy olla aina hyvin oma-aloitteinen ja keksiä ratkaisut pulmiin. En esimerkiksi ollut ikinä tehnyt sähköhommia tai vaihtanut autosta renkaita ennen sukupuolenkorjausta. Aina pystyi heittäytymään avuttomaksi ja joku miespuolinen tuttava tuli ritarillisesti tekemään hommat puolestani. Enää en voi olla avuton, vaan minun on osattava nämä asiat itse. Ei minua tule kukaan tuttava pelastamaan, vaan minulle nauretaan, ja lisäksi ympärilläni olevat naiset odottavat, että tulen auttamaan heitä ja osaan kaikenlaista, mitä en oikeasti osaa. Mies ei saa myöskään koskaan valittaa mistään ja hänen täytyy sietää todella paljon vittuilua ja rajuakin läppää ja vieläpä kyetä vastaamaan siihen samalla mitalla. Kaikki tämä on sellaista, mitä minun ei naisena tarvinnut koskaan kohdata. En olisi ikinä edes tiennyt näistä, ellen olisi lukenut Henry Laasasen tekstejä. Vaikka olinkin lukenut sukupuolieroista monta kirjaa jo ennen sukupuolenkorjauksen aloittamista, niin minulle tuli tästä huolimatta täytenä yllätyksenä rajun kohtelun voimakkuus ja minulta meni kauan tottua siihen. Minulle ei esimerkiksi ollut työ- tai koulukaverien toimesta koskaan huudettu läpällä. Naista ei yksinkertaisesti koskaan kohdella niin. En osaa vieläkään suhtautua asioihin samalla letkeällä asenteella kuin biologinen mies suhtautuu. Olen huomattavan neitimäinen verrattuna biologisiin (hetero)miehiin ja minua luullaan joka paikassa aina homoksi. Olen joutunut muokkaamaan käyttäytymistäni todella rankasti. En vaan yksinkertaisesti enää ole se ihminen, joka olin, enkä edes voi olla. Olin silloin nainen. Nyt olen mies. Ei mies voi olla sellainen kuin nainen.

Nimimerkki ”Wanha Ämmä” summaa asiat hienosti edellisen postaukseni kommenttiosiossa:

”Mitä naisten ja miesten suhteisiin tulee, niin tähän vaikuttaa kaksi harhaa. Ensinnäkin se, että vain pieni osuus miehistä, ehkä noin 1%, on milloinkaan kohonnut mihinkään merkittäviin tai vaikutusvaltaisiin asemiin yhteiskunnassa. Tätä maailmaa eivät hallitse miehet, vaan miespuoliset yksilöt. Toinen harha on, että suurimmalle osalle miehistä elämä on ollut äärimmäisen kovaa ja väkivaltaista, ja he ovat kuolleet nuorina. Sodissa, väkivallan uhreina, työtapaturmissa, sairauksissa ja kovan elämän loppuunkuluttamina.

Tietenkin minullekin oli aikoinaan julistettu feminististä propagandaa ja sitä, miten tämä maailma on miesten maailma ja että miten naiset ovat toisen luokan kansalaisia ja hölpötipölpöti... tiedättehän te tuon paasaamisen. Mutta kun itse tein oman metamorfoosini kaksikymmentäjotain-vuotiaana, olin yllättynyt siitä, miten kastini kohosi kuin raketti. Ensimmäistä kertaa elämässäni minun ei tarvinnut pelätä pahoinpitelyä ja turpasaunaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulle oltiin kohteliaita ja hövelejä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani haluttu ja pidetty. Ensimmäistä kertaa minua kunnioitettiin oman itseni vuoksi, eikä suoritusteni vuoksi. Enkä minä ollut edes kauhean kaunis! Ehkä osa siitä on sitä, että pääsin vihdoin tasapainoon itseni kanssa, mutta tosiasiallisesti naiset dominoivat tätä maailmaa. Mies on ehkä perheen pää, mutta nainen on se kaula, joka sitä kääntää.

Tytöille on vaikeaa kuvitella, miten väkivaltainen ja brutaali on se maailma, jossa pojat elävät. Lapsena ollessani tappelut ja turpasaunat olivat aivan jokapäiväisiä. Kouluun mennessäni opin nopeasti pelon maantieteen, ts. ne reitit ja ne polut, mitä piti kulkea, ellei halunnut tulla hakatuksi ja pahoinpidellyksi. Aina jossain oli joku isompi poika tai jengi, joka odotti väijytyksessä pahoinpidelläkseen jonkun nuoremman lapsen. Jos miehinen etuoikeus on joutua väkivallan kohteeksi ja tapetuksi pelkästään sukupuolensa takia, olisin ollut milloin tahansa luopumaan tästä etuoikeudesta. Ainoa hyvä puoli miehenä olemisessa oli mielestäni se, ettei voinut tulla vahingossa raskaaksi eikä ole kuukautiskiertoa. Mitään muita miehisiä etuoikeuksia en kykene kuvittelemaan.

Kyynisesti jälkikäteen voisi todeta, että sukupuolenvaihdos miehestä naiseksi olisi kannattanut tehdä aivan pelkästään sosiaalisen aseman ja sosiaalisen statuksen vuoksi. Mutta se nyt vain ei käy: jos ihminen ei ole TS alunalkuaan, niin tuolla käytännössä luodaan uusi TS kaikkine dysforioineen.”

Moni nainen on aivan täysin tietämätön siitä, että millaista on olla mies ja millainen miesten maailma oikeasti on. En tiennyt siitä mitään minäkään ennen kuin luin Henry Laasasen juttuja ja tutustuin miesasiaan. Olen aika varma, että tämä mieheyden brutaali todellisuus tulee monelle transsukupuolisellekin yllätyksenä ja he eivät koskaan täysin ymmärrä sitä. Tarkoitan tässä nyt siis naisesta mieheksi itseään korjaavia. Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, että olen hämmästynyt, että millaisia harhaisia sekopääfeministejä transsukupuolisissa on paljon. Tämä johtuu siitä, että nämä henkilöt ovat biologisia naisia eli he ovat kasvaneet tyttöinä ja naisina. Vain naiselle on sosiaalisesti luvallista valittaa kaikesta niinkuin feministi tekee. Kuinka monta transnaista (miehestä naiseksi) olet nähnyt avautumassa? Minä en yhtäkään. Nuo queer-feministit ovat vain rasittavia akkoja rasittavien akkojen joukossa, vaikka kuinka muka kokevat itsensä miehiksi. Heiltä on feminismin sumentamassa maailmankuvassaan mennyt täysin ohi se, että eri sukupuolilla on täysin erilainen sosiaalinen todellisuus. Nämä henkilöt eivät ole koskaan kasvaneet tytöstä mieheksi. Eivät edes tytöstä naiseksi. Minusta on uskomattoman ärsyttävää, että joku, joka muka kokee itsensä mieheksi, käyttäytyy noin.

Sukupuolenkorjaus todellakin muuttaa ihmisen. Sinusta tulee täysin eri yksilö. Ei riitä, että muutut fyysisesti, vaan sinun täytyy myös opetella elämään kokonaan uudessa sosiaalisessa todellisuudessa. Feminismi on tässä(kin) mielessä erittäin vahingollista (eikä vain transsukupuolisten takia, vaan kaikkien ihmisten takia). On anteeksiantamatonta, että niin tärkeä asia kuin sukupuolten erilainen sosiaalinen ulottuvuus on progandalla saatu hävitetyksi ihmisten mielistä. Nämä asiat pitää tunnustaa, jotta niitä voidaan ymmärtää ja jotta niile voitaisiin myös tehdä jotain.

Transsukupuolisuus ja kehonkuva

Heitin Facebookissa pilluvitsin. Eräs naispuolinen kaverini otti tämän kovasti itseensä. Ihmettelin hänen reaktiotaan, mihin hän totesi: ”En näe pillujuttuja hauskoina, koska itsellänikin on sellainen. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku nauraisi transvermeille?”

Rupesin sitten miettimään, että niin.
En oikeastaan osaa kuvitella, että miten joku onnistuisi minua oikeasti loukkaamaan tässä asiassa. Voiko joku sanoa enää mitään yhtään pahempaa kuin mitä olen jo itse sanonut tai mikä edes erityisesti hätkähdyttäisi minua suuntaan tai toiseen?

Miten koen kehoni? Millaiset ovat fyysiset ulottuvuuteni ja miten niihin suhtaudun?

En allekirjoita sukupuolen monimuotoisuus -ideologiaa. Se on vain ideologia ja varsin hölmö sellainen, koska se ei pohjaudu todellisuuteen. Ihmisen kokemus sukupuolestaan voi olla vähän mitä vaan, mutta se ei missään tilanteessa muuta hänen biologista sukupuoltaan. Sukupuolen monimuotoisuutta puoltavat ihmiset käytännössä sekoittavat biologisen sukupuolen sekä sukupuolen kokemuksen ja tässä he menevät metsään. Olen käsitellyt aihetta aiemmissa teksteissäni. Myöskään transsukupuolisen sukupuolenkorjaushoidot eivät muuta hänen sukupuoltaan toiseksi. Ei ole fyysisesti mahdollista muuttua vastakkaisen sukupuolen yksilöksi, vaan transsukupuolinen tulee aina ja ikuisesti olemaan sitä sukupuolta, johon hän on syntynyt. Ainoastaan hänen ilmiasuaan eli fyysistä olemustaan voidaan jossain määrin keinotekoisesti muutella, jolloin hän voi tulla sosiaalisesti hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen yksilönä. Tulla sosiaalisesti hyväksytyksi on kuitenkin eri asia kuin henkilön biologinen ulottuvuus. Biologiaa ei voida koskaan muuttaa. Minä synnyin naiseksi ja tulen aina ja ikuisesti olemaan biologisesti nainen. Olen nainen, joka on keinotekoisesti muokannut kehoaan miehekkääseen suuntaan. Tämä ei kuitenkaan koskaan, milloinkaan tee minusta oikeaa miestä. Ei koskaan. Ei, vaikka sitä kuinka koko sydämestäni toivoisin ja haluaisin.

Transsukupuolisuus on sairaus. Sitä ei koskaan pidä ajatella minään muuna kuin sairautena. Ei ole millään mittapuulla normaalia kokea olevansa vastakkaisen sukupuolen yksilö ja olevansa väärässä kehossa.

Kun käsittelemme transasioita on ehdottoman tärkeää ihan ensiksi tunnustaa kaksi ehdotonta faktaa:

1. Ihmisen kokemus sukupuolestaan ei ole sama asia kuin hänen biologinen sukupuolensa.
2. Transsukupuolisuus on sairaus ja sitä tulee lähestyä ja käsitellä sairauden näkökulmasta.

Vasta, kun nämä asiat hyväksytään, saadaan aikaiseksi järkevää keskustelua. Muussa tapauksessa päädytään olemaan jonkinväriset lasit silmillä. Transsukupuolisille ihmisille itselleen nämä kaksi asiaa ovat usein hirvittävän vaikeita myöntää tai tunnustaa. Trust me, olen ollut siellä. En voi vieläkään puhua tästä tuntematta jonkin tasoista tuskaa sisimmässäni. Mutta minkäs teet. Kyse on siitä, että sinun on hyväksyttävä, että et voi koskaan saada asiaa, mitä tahdot eniten koko maailmassa ja sinun on vain tyydyttävä siihen, mitä sinulla on. Tämän hyväksyminen on vaikeaa ja on helpompaa kapinoida sitä vastaan. Itse kykenin tähän vasta sukupuolenkorjaushoitojen aloittamisen jälkeen muututtuani selvästi ei-naiseksi ja saatuani sitä kautta etäisyyttä naiseuteen. Vasta sen jälkeen kykenin tarkastelemaan omaa sukupuoltani ja sukupuolta käsitteenä ikäänkuin ulkopuolelta. Tätä ennen olin jatkuvasti henkisesti rikki ja sain itkuraivarit joka kerta, kun joku viittasi minuun naisena tai että en olisi mies. Menin useammin kuin kerran itkemään nurkkaan, kun jossain sosiaalisessa tilanteessa joku sanoi minua naiseksi. Enää en tee niin, mutta en voi vieläkään olla tuntematta pistoa, kun joku puhuu minusta naisena. Vaikka tiedän oikein hyvin, miten asiat ovat ja voin itsekin sanoa ääneen ”olen nainen”, niin kehodysforia on niin vahva, että on kuin isku naamaan kuulla se joltakulta toiselta. Sanokoot vaikka transuksi tai miksi tahansa muuksi, kunhan eivät naiseksi. En ole mies, eikä minusta koskaan tule, mutta haluan silti aina olla vähintään ei-nainen. Olen mieluummin vaikka olio tai olento tai mörkö kuin nainen.

Transsukupuolisuus on tragedia. En näe siihen mitään muuta suhtautumistapaa, kuin että ”paska juttu, mutta minkäs teet”. Se menee vähän samaan kategoriaan kuin sellainen, että on vaikka sokea tai pyörätuolissa tai omaa jonkun muun vamman, joka tekee normaalista elämästä vaikeaa tai mahdotonta. Mikään mahti maailmassa ei saa vammaasi katoamaan. Mikään mahti maailmassa ei tule koskaan parantamaan sinua ja tekemään sinusta normaalia ja tervettä. Paska juttu, mutta minkäs teet. Sillä erotuksella tosin, että transsukupuolinen on fyysisesti normaali. Vika on hänen korviensa välissä. Vasta sukupuolenkorjaushoidot tuhoavat hänen kehonsa ja tekevät hänestä omalla tavallaan vammaisen. Surullista tässä on se, että kyse on tavallaan valinnasta. Kukaan ei pakota ketään näihin hoitoihin. Niihin mennään vapaaehtoisesti. Hoitojen jälkeen et kuitenkaan tule enää koskaan olemaan normaali fyysisesti, vaikka ennen olit. Erityisen surullista on se, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Transsukupuolisuus itsessään ei ole valinta, vaikka hoitoihin meneminen on. Itse olisin satavarmasti tehnyt itsemurhan, jos hoitoihin ei olisi päässyt. Tuntuu kauhean rumalta sanoa näin, mutta on tosiasia, että olen fyysisesti epänormaali, vammainen, tuhottu. Ennen tätä olin normaali, kaunis nainen. Hoitojen seurauksena minusta ei tullut normaalia, komeaa miestä, vaan runnottu nainen.

Lisää transsukupuolisuuden kokemisesta voi lukea kirjoituksestani ”mitä transsukupuolisuus on ja miltä se tuntuu”.

Sukupuolenkorjaushoidoilla ei saa toimivaa vastakkaisen sukupuolen kroppaa. Erityisesti jalkovälialue jää epämääräiseksi ja pitkälle sukupuolenkorjaushoidoissa edenneet ovat aina lisääntymiskyvyttömiä. Itse en enää pysty mitenkään saamaan lasta, sillä asiaan tarvittavat ruumiinosat on leikattu irti ja uusia on täysin mahdotonta rakentaa. Toimivia miehen elimiä ei pysty saamaan, vaan kaikki leikkaukset ovat tavallaan kompromissiratkaisuja. Kaksi päälinjaa ovat:

1. Phalloplastia, missä jostain päin kehoa (yleensä jalasta) irrotetaan materiaalia ja tästä tehdään penis. Hyvänä puolena on se, että lopputulos on nopeasti vilkaistuna aidonnäköinen ja voit mennä vaikka yleiseen saunaan herättämättä huomiota. Huono puoli on se, että tämä elin on vain roikkuva palanen lihaa, jossa ei ole sen ihmeempiä tuntoherkkyyksiä eikä se tietenkään mitenkään erektoidu.
2. Metoidioplastia, missä tuodaan esiin hormonihoidon suurentamaa klitorista, jatketaan virtsaputkea klitoriksen päähän asti ja muotoillaan häpyhuulista kivekset. Hyvänä puolena on se, että tunneherkkyys säilyy ja elin voi vähän erektoitua. Huonona puolena on se, että penis on naurettavan pieni tappi ja leikkauksen lopputulos ja aidonnäköisyys riippuu täysin kirurgin taidoista.

Moni transsukupuolinen (niin miehet kuin naisetkin) eivät mene jalkovälileikkaukseen ollenkaan, sillä kyseiset operaatiot ovat erittäin isoja ja niihin liittyy vakavan komplikaation, vammautumisen tai kuoleman riski. Meillä on siis paljon peniksellisiä naisia ja pillullisia miehiä. Itse olin menossa metoidioplastiaan. Kyseinen operaatio suoritetaan kahdessa tai kolmessa osassa, sillä leikkaus on niin iso, ja sain ensimmäisessä vaiheessa niin pelottavan komplikaation, että päätin jättää homman kesken, enkä usko, että jatkan moneen vuoteen tai sitten en jatka ollenkaan. Eli toisinsanoen, olen itsekin pillumies eli siis miehenä vajaa, sillä minulta puuttuu erittäin oleellinen ruumiinosa. Lisäksi en ole alakerrasta normaalin naisenkaan näköinen, koska hormonihoito ja leikkauksen ensimmäinen vaihe.

Tällai pillumiehenä minun on oltava hyvin varovainen sen kanssa, että missä näyttäydyn puolipukeissa tai alasti. En voi lähteä kotoa ulos ilman, että minulla on täytettä housuissani (minulla on tekopenis sekä sitä varten tehdyt erikoisvalmisteiset alkkarit) ja minun on oltava varovainen sen kanssa, että missä asennossa olen alkkarisillani, sillä en näytä jalkovälistä täysin luonnolliselta. En voi mennä yleiseen saunaan tai suihkuun eli kaikki kylpylät ja uimahallit ovat aluetta, minne en voi ikinä mennä. En voi mennä näissä paikoissa kummallekaan puolelle. Julkiset vessat ovat lähinnä painajainen, koska tällai letkuttomana en voi käyttää pisuaaria ja kopissa pöntöllä en kuulosta siltä, miltä pitäisi... Ihan liian usein vessoissa on kopit, joiden seinät ovat paperia ja seinien ja ovien alaosat niin avonaisia, että niiden alta mahtuisi ryömimään. Sieltä kuuluu äänet niin hyvin, että sama kuin seiniä ei olisi ollenkaan. Vessat ovat niin ahdistavia, että käytän härskisti invavessaa aina, kun voin. Myös kaikki pariutumiskuviot ovat hyvin haasteellisia, enkä ole toistaiseksi keksinyt mitään järkevää ratkaisua, mikä tuntuisi itsestäni hyvältä tai oikealta. En haluaisi sellaiseen tilanteeseen, että tapaan jonkun kivan tyypin ja päädyn hänen kanssaan intiimiin tilanteeseen ja kiskaisen housut alas ja, niin... Etukäteenkään ei oikein voi kertoa aiheuttamatta hämmennystä ja vaivaannusta. En voi edetä spontaanisti ja luonnollisesti, sillä koko ajan tavallaan joudun peittelemään. Lisäksi itse puuhat vaativat suunnittelua ja keskustelua, koska minulla on vajavaiset fyysiset ulottuvuudet. Se on aika äh. Yksi (ja ehkä paras) ratkaisu olisi vaan lähteä kokeilemaan. Jos tulee takkiin, niin sittenhän tulee.

Olisi absurdia sanoa, että minulla on miehen keho. Ei minulla ole. Homma ei edes rajaannu pelkästään jalkovälialueelle. Sukupuolenkorjauksen yleiseen lopputulokseen vaikuttaa alkuperäinen lähtökohta eli se, että miten naisellinen tai miehekäs olit jo valmiiksi. Kulmikkaasta naisesta tulee yleensä suht miehekäs mies ja androgyynistä tyttöpojasta naisellinen nainen, mutta miehekkäästä miehestä ei saa kaunista naista eikä naisellisesta naisesta könsikästä. Itse olin pahin mahdollinen eli naisellinen kaunis nainen päärynävartalolla ja täyteläisillä pyöreillä kasvoilla. Olen ollut kolme vuotta hormoneilla ja olen yhä hintelä ja pehmeähkö ja minulla on miehelle luonnottoman leveä lantio ja isot pyöreät pakarat. Minulla on niin kapea rinnanympärys ja niin pienet kädet ja jalat, että en yleensä löydä vaatekaupoista mitään, sillä pienimmät kengät ovat kolme kokoa liian isot ja kaikki takit ja paidat telttoja. Naisellisuus ei tunnu lähtevän minusta edes hakkaamalla. Luultavasti pääsisin tästä vasta ryhtymällä kunnolla bodariksi ja tiputtamalla rasvaprosentit niin alas kuin mahdollista. Moni muu sen sijaan on menettänyt kaiken naisellisen pyöreyden pelkillä hormoneilla ja muuttunut täysin kulmikkaaksi.

Mielestäni tähän tilanteeseen ei ole muuta järkevää asennetta kuin ”paska juttu, mutta minkäs teet”. Tällainen minä olen, deal with it. Ei tästä ole mitään poispääsyä. On vain elettävä tällaisena ja porskutettava eteenpäin. Olen outo ja epätavallinen ja epäluonnollinen ja se on vain silkka kylmä fakta. Jos joku siitä minulle huomauttaa, niin totean vaan hymyillen, että ”niin olenkin, normipäivä”. Ei tähän auta kuin suhtautua huumorilla. En koe mitään tarvetta tai syytä olla kauhean vakavana.

Mitä tulee kehoni mahdolliseen ällöttävyyteen, niin noh, en siinä eroa mitenkään kenestäkään muusta. Seksuaalinen suuntautuminen on sitä, että koet vetoa tietynlaisia fyysisiä ulottuvuuksia kohtaan. Kaikki tietävät heteromiesten inhon pienintäkin homoilua kohtaan. Eikä heteronaisetkaan toisten naisten jalkovälejä millään ilolla ja innolla tiiraile. Homma toimii myös ei-heteroilla. Olen nähnyt lukemattomia kertoja homomiehen sanovan naisen värkkiä rumaksi ja inhottavaksi ja ällöttäväksi. Homomies haluaa koskea naiseen yhtä vähän kuin heteromies toiseen mieheen. Olen nähnyt myös miten lesbo järkyttyy nähdessään peniksen ja yökkää kuin olisi nähnyt jonkun järkyttävän näyn. Usein pelkkä oikea sukupuoli ei riitä, vaan kiinnostukseen vaaditaan muutakin. Minulla oli kaverina homomies, joka fanitti karhuhomoja eli hän tykkäsi lihavista karvaisista miehistä. Hänellä oli säätöä erään miehen kanssa, mutta kyseinen mies oli hintelä ja täysin karvaton eli twinkki. Hän kertoi minulle, ettei kykene mitenkään kiihottumaan tästä hoikasta miehestä ja katkaisi välit. Ei siis riittänyt, että hänellä oli mies, vaan miehen piti olla myös tietyn tyylinen.

Jos siis ottaisin kovasti itseeni sen, että joku ei koe minun fyysisiä ulottuvuuksiani haluttavina, niin olisin aika hölmö. Sellaista se elämä on. Tällaista ”syrjintää” saavat kokea ihan kaikki. Kuinka moni homomies on särkenyt sydämensä ihastuessaan heteromieheen? Kuinka moni heteronainen on särkenyt sydämensä ihastuessaan homomieheen? Kuinka moni mies on särkenyt sydämensä ihastuessaan naiseen, jonka mielestä hän on liian hintelä tai liian lyhyt tai hänen peniksensä on liian pieni? Kuinka moni nainen on särkenyt sydämensä ihastuessaan mieheen, jonka mielestä hän on liian lihava tai liian maskuliininen? Välillä pelkkä tukan väri riittää siihen, että joku ei sinua halua. Ei kannata takertua omaan transsukupuolisuuteen.

Jos nyt olisin kovin herkkä fyysisistä ulottuvuuksistani, niin se vetäisi minut henkisesti kumaraan ja vaikuttaisi sekä minäkuvaani että kaikkiin ihmissuhteisiini ja niiden sujuvuuteen. Mitä tulee henkilön haluttavuuteen ja kiinnostavuuteen, niin siihen yleensä vaikuttaa todella paljon kaikki muukin kuin pelkkä fyysisyys eli se, että millainen olet henkilönä ja miten esimerkiksi suhtaudut vastaantuleviin asioihin. Korkea itsetunto, huumorintaju, avoimuus ja helppo lähestyttävyys usein riittävät counteroimaan joitakin fyysisiä puutteita tai jopa ne kaikki, sillä nämä persoonallisuuden piirteet saavat ihmiset kokemaan sinut miellyttävänä. Kun ihmiset kokevat sinut miellyttävänä, niin he usein alkavat kiinnostua sinusta myös muussa mielessä. Kenenkään ei kannata takertua siihen, että on transsukupuolinen, rampa, lihava tai ruma kuin petolinnun perse, sillä jos nämä asiat vaivaavat sinua, niin se näkyy sinusta ulospäin yleensä hyvin selkeästi ja nimenomaan negatiivisessa mielessä. Ja vastaavasti vaikka olisit Mister Universum, niin se ei sinua auta, jos istut hiljaa nurkassa, et puhu kenellekään ja tuijotat lattiaa ja et vastaa, jos joku puhuu sinulle, tai haastat koko ajan riitaa kaikkien kanssa. Millainen ikinä oletkaan, niin pyri hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet ja ole avoin. Silloin muutkin hyväksyvät sinut.

Joo mulla on pillu. Mitä siitä? Ei se ole niin vakavaa, etteikö siitä voisi läppää heittää. Pilluhan on itse asiassa aika hauska juttu.

Mikä vakuutti ateistin uskonnon tarpeellisuudesta?

Olen ateisti. Se lukee erikseen tuossa blogini otsikon alapuolella. Suhteeni uskontoon ei kuitenkaan ole lainkaan niin yksiselitteinen kuin mitä tästä voisi päätellä. Olen halunnut alleviivata ateismiani vain siitä syystä, että suvakkien kanssa törmää jatkuvasti sellaiseen asenteeseen, että vain uskovainen on konservatiivi. Haluan tahallani korostaa, että olen konservatiivi ja wanhanaikainen "edistyksen" jarru, vaikka EN ole uskovainen.

Olin nuorempana uskonnollisten ihmisten ympäröimä, sillä suvussani on hartaita helluntailaisia. Olen käynyt useissa uskovaisten tapahtumissa, leireillä ja raamattupiireissä. Olin ala-asteella ja yläasteen alussa itsekin uskovainen, kunnes aloin kyseenalaistamaan kristinuskoa ja intohimoisesti pohtia kysymystä ”mikä uskonto on oikeasti oikeassa?” Olin mielettömän kiinnostunut kaikista maailman uskonnoista, niin nykyisistä kuin sammuneistakin, ja tutustuin myös spiritismiin ja uuspakanuuteen ym. juttuihin. Olin pitkään agnostikko ja vakuuttunut siitä, että jotakin on, mutta ihmiskunnassa kukaan ei välttämättä tiedä, että mitä. Minulla oli hulluja omia teorioita.

Jossain vaiheessa lukiota kuitenkin totesin, että äh. Kyllästyin uskonnollisten kysymysten pohtimiseen aivan kokonaan ja päädyin lopputulokseen, että mitään ihmistä suurempaa ei ole. Maailma on sataprosenttisesti materialistinen ja kaikki elävät olennot ovat pelkkiä biologisia koneita. Uskonnollisten ihmisten irrationaalisuus alkoi ärsyttää minua ja tulin siihen tulokseen, että uskonto sumentaa ihmisten järjen sekä rationaalisen ajattelun ja estää kaiken kehityksen eli uskonto on pelkästään huono asia. Minusta tuli ateisti. Alleviivasin tosin sitä, että olen nimenomaan uskonnoton, enkä pelkästään ateisti, sillä ateismi viittaa vain jumaluskon puutteeseen. Ihminen voi uskoa myös mm. henkiin tai sieluihin ja olla sitä kautta uskonnollinen, vaikka ei mihinkään jumalolentoon uskoisikaan. Itse korostin maailman materialistista luonnetta ja siten kielsin kaikkien ei-materialististen asioiden olemassaolon, kuten sielujen. Tykkäsin ilmaisusta biologinen kone ja tällaisina halusin ihmiset ja eläimet nähdä. Minulle oli tyypillistä korostaa järkeä ja rationaalisuutta ja vähätellä tunteiden merkitystä. En ole herkkä tai tunteellinen ihminen ja koin kaikenlaisen tunteellisuuden turhauttavana. Vähättelin myös omia tunteitani ja pyrin jatkuvasti tukahduttamaan niitä tai selittelemään itselleni, miten turhia ja typeriä ne olivat.

Meni monta vuotta enkä uhrannut uskonnolle juuri ajatustakaan. Sitten eräänä päivänä yllättäen tajusin, että olen ollut monta vuotta kummallisen ahdistunut ja pallohukkainen.

Maailmankuvani oli ateistille tyypillinen eli ihmiselämällä ei ole mitään sen kummempaa arvoa tai tarkoitusta, vaan kuolemamme jälkeen yksinkertaisesti lakkaamme olemasta. Olin yläasteelta saakka nauranut ihmisille, jotka sanoivat, että heitä ahdistaa ajatus ikuisesta mustuudesta. Vastasin heille sanoen, että kuoleman jälkeinen maailma ei ole mustaa, vaan se on ei-mitään. Olla kuollut on sama asia kuin olla ei-syntynyt. Miljardeja vuosia ennen syntymääsi kului ilman, että tajusit mitään. Samalla tavalla miljardeja vuosia tulee kulumaan kuolemasi jälkeen ilman, että tajuat mitään. En kokenut tällaista mitenkään ahdistavana tai lohduttomana. Se nyt vaan on niin ja tosiasiat voivat tunnetusti olla ikäviä, mutta ne nyt vaan on hyväksyttävä. Pidin itseäni psyykkisesti poikkeuksellisen vahvana, kun ajatus elämän turhuudesta ei häirinnyt minua. Ajatus oli jopa kiehtova. Myös arvomaailmani oli paatuneelle ateistille tyypillinen eli täysin kivikova. Kielsin kokonaan absoluuttisen ihmisarvon ja siten myös oman arvoni ja elämäni arvon. Olen pitänyt päiväkirjaa vuodesta 2007 ja luin pohdintojani vuosilta 2009 ja 2010, kun muistelin silloin pohtineeni näitä juttuja. Olin tuolloin listannut joitakin ajatuksiani ja sieltä paistoi hyvin kylmä arvomaailma. Kannatin mm. kuolemantuomiota ja lasten ja eläinten oikeuksien huomattavaa heikentämistä sekä sosiaaliturvan heikentämistä. Kannatin hyvin ankaria rangaistuksia ja voimakasta kuria ja hyväksyin myös itseeni kohdistuvat ankarat rangaistukset. Olin luonnollisesti arvorelativisti, vaikka en tuolloin kyseistä termiä tuntenutkaan, ja koin itseni kauhean fiksuksi, kun olin osannut päästää irti ahdasmielisyydestä ja päässyt kohoamaan moraalisesti ylemmälle tasolle. Koin yleväksi sen, että ajattelussani ei ollut mitään ns. kahlitsevia piirteitä, kuten dogmeja tai ideologiaa.

Tajusin yhdessä vaiheessa, että olen ollut pitkään ahdistunut ja masentunutkin, enkä osannut mitenkään selittää, että miksi. Sitten yksi päivä tajusin, että en olekaan vahva. Psyykeni ei kestäkään turhuutta ja olemattomuutta. Tajusin olleeni vuosia ahdistunut, koska minulla on eksistentiaalinen kriisi. Tämän tajuaminen oli kuin pommi olisi pudonnut päähäni. Ihmislajin lajityypillinen piirre näyttäisi olevan, että ihminen tarvitsee elämälle tarkoituksen ja ihmisen täytyy kokea itsensä arvokkaaksi. Minä en ollut vuosiin kokenut itseäni, elämääni tai elämää ylipäätään absoluuttisesti arvokkaaksi. Lopulta minä vaan ajauduin siihen, että elämästä tuli tyhjää ja koin itseni arvottomaksi, turhaksi, epämiellyttäväksi ja taakaksi muille ja koko yhteiskunnalle. Olisi kaikkien kannalta, myös itseni kannalta, parempi, että olisin kuollut.

Aloitin rajun itsetutkiskelun, minkä seurauksena tajusin, että 1) en ole oikeasti arvorelativisti, sillä kykenin listaamaan asioita, jotka ovat minusta ehdottoman oikein tai ehdottoman väärin, 2) en ole pohjimmiltani yhtään enempää järki-ihminen kuin kukaan muukaan.

Erityisesti pohdin kohtaa 2. Pidän itseäni sosiaalisesti hyvin kömpelönä ja olen pohtinut paljon sitä, että mistä tämä johtuu. En vaan mitenkään tunnu käsittävän, että miten ihmissuhteet toimivat. Niissä ja niiden muodostumisessa ei tunnu olevan mitään järkeä. Ihmettelin sitä, että miten toiset ihmiset kykenevät löytämään uusia kavereita vieraasta porukasta jopa tunnissa, kun itse en pysty siihen edes kahdessa viikossa. Olen elämässäni ajautunut monta kertaa hyvin huonoon seuraan ja olen miettinyt paljon sitä, että miten olen voinut olla niin tyhmä, etten kyennyt näkemään, että minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Huomasin yhdessä vaiheessa, että toiset ihmiset tekevät jopa parissa minuutissa johtopäätöksen siitä, että kuka on urpo ja kuka ei ja kenen kanssa eivät halua olla tekemisissä. Miksen minä kyennyt koskaan samaan? Sitten ymmärsin, että se johtuu liiallisesta järjen ja järkevyyden korostamisesta. Kun ihmiset kohtaavat jonkun heille ennestään tuntemattoman tyypin, niin he saavat tästä tyypistä viboja jo muutamassa sekunnissa. Heille tulee ihmisistä joku fiilis. Olin itse aina sysännyt nämä fiilikset sivuun, koska ”niissä ei ole järkeä”. Ne eivät perustu mihinkään. Siksi en kuunnellut niitä ja vaimensin ne. Lopputuloksena tulin lähes täysin sokeaksi ja tutustuin monta kertaa ihmisiin, joilla oli minulle destruktiivinen vaikutus. Tämä selkeni minulle eräänä päivänä ymmärrettyäni, että saan aina ihmisistä jotkut vibat. Ja nämä vibat eivät ole vielä koskaan olleet väärässä! Jos jostakin ihmisestä saa huonot vibat, niin lopulta minulle ainoastaan selviää, että mistä vibat oikeastaan tulevat ja mikä kyseisessä ihmisessä on vialla. Muut ihmiset eivät tyypillisesti jää odottamaan tätä, vaan lakkaavat jo alun alkaen hengailemasta tällaisten tyyppien kanssa ennen kuin tilanteet edes ehtivät kehittyä.

En osaa mitenkään selittää, että mistä vibat tulevat ja miksi. Mutta tiedän, että ne ovat aina oikeassa. Aina. En tiedä, että mistä tiedän. Minä vain tiedän. Sama homma pätee myös toiseen suuntaan eli ihmiset intuitiivisesti osaavat tunnistaa joukosta hengenheimolaisensa ja hakeutuvat näiden seuraan.

Tein tästä johtopäätöksen, että järki ei ole ratkaisu kaikkeen. Ihminen on paljon muutakin kuin järki. Tunteissa on uskomatonta viisautta, mitä järki ei osaa selittää. Tämän vuoksi on osattava kuunnella tunteitaan ja myönnettävä, että järki ei ole yksiselitteisesti ratkaisu kaikkeen.

Uskonto ei ole järkiasia. Uskonto on tunneasia. Uskonto vaikuttaa nimenomaan ihmisen tunteisiin, ei järkeen, ja ihmisellä on jännä sisäsyntyinen piirre kokea uskonnollisuutta ja tarve hakeutua sen luo. Törmäsin kerran tekstiin, missä tehtiin ero uskonnollisuuden ja hengellisyyden välille. Siinä missä uskonto pyrkii selittämään maailmaa ja sen ilmiöitä, on hengellisyys ensisijaisesti mielentila, jossa koetaan eräänlaista harmoniaa. Uskonto pitää sisällään myös hengellisyyttä, mutta hengellisyys voi olla olemassa ilman uskontoa. Ymmärsin välittömästi, että olen itse hyvin, hyvin hengellinen ihminen. Koen hyvin voimakkaita tunnetiloja tiettyjen asioiden keskellä, mutta en koe olevani mitenkään uskonnollinen. En sitten kuitenkaan osaa kuvata näitä tunnetiloja millään muulla sanalla kuin ”uskonnollinen”. Myös minulla on voimakkaita, irrationaalisia tunteita. Mikä tärkeintä, näiden tunteiden tunteminen tuntuu hyvältä. Pidän niistä, haluan tuntea niitä ja hakeutua niitä aiheuttavien asioiden luo. Näiden tuntemusten tukahduttaminen tai vähätteleminen aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta. Yksi tällainen tuntemuksia aiheuttava asia on kirkkorakennus. Rakastan kirkkoja. Rakastan kirkkomusiikkia. Kirkkoon astuminen tuntuu siltä, kuin astuisi muusta todellisuudesta irralliseen tilaan. Tilaan, missä on läsnä jokin ihmistä suurempi voima, joka ympäröi minut ja ottaa minut vastaan. Tämä ajatus ei ole mitenkään rationaalinen, eikä se pohjaudu mihinkään havaittavaan tosiasiaan. Jännää on kuitenkin se, että pidän ajatuksesta ja tykkään ympäröidä itseni sillä. Ei-uskonnollisen minusta sitten tekee se, että en ole lainkaan kiinnostunut kirkon opista tai auktoriteeteista. En ole kiinnostunut siitä, että onko Jumala olemassa vai ei. Koko juttu on minulle vain tätä henkilökohtaista fiilistä, jota ei kuitenkaan voi kuvata miksikään muuksi kuin uskonnollisuudeksi.

Kun ymmärsin nämä asiat, niin aloin tutkailla tuntemuksiani ja vaalia niitä. Tätä kautta tulin vastaanottavaiseksi sellaisille asioille ja ajatuksille, jotka olisin aiemmin tyrmännyt samantien.

Yksi oivallus oli se, että tiede on täysin hyödytön elämän suurten kysymysten äärellä, kuten ”mikä on elämän tarkoitus” ja ”millainen on hyvä elämä” ja ”mikä on hyvää”. Tiede ei kykene vastaamaan näihin kysymyksiin, eikä se ole edes niistä kiinnostunut. Olisin aiemmin vain tuhahtanut näille kysymyksille, sillä arvorelativistin näkökulmasta jokainen kysymys on turha ja epäoleellinen, sillä mitään vastauksia ei ole eikä voikaan olla. Ihminen määrittelee ja keksii itse itselleen elämänsä tarkoituksen ja sen, mikä on itsestä hyvää. Paitsi, että ei. Ihminen on voimakkaasti uskonnollinen laumaeläin ja havaintoni on, että juuri kenellekään ei riitä oma henkilökohtainen määritelmä elämänsä tarkoituksesta. Sisimmässämme kaipaamme jotakin suurempaa. Suurempaa kuin me itse, jotakin, mikä on itsemme yläpuolella. Kaipaamme kollektiivia. Emme kestä olla irrallisia, atomisoituneita yksilöitä. Tätäkään ajatusta en olisi aiemmin hyväksynyt, sillä olisin pitänyt sitä heikkoutena. Ymmärsin kuitenkin, että tämä on ihmisen lajityypillinen piirre ja minäkään en ole sen yläpuolella. Harva on, vaikka iso osa ei tätä myönnä. Lisäksi ihmisen on äärettömän vaikeaa keksiä itse itselleen tarkoitusta. Mielestäni sen näkee nykymaailmassa selvästi. Kun koko maailma on avoin ja voit olla mitä tahansa, niin siinä jotenkin menee ihan sekaisin, eikä tiedä enää mistään mitään, eikä tiedä, mitä haluaa. Lopputuloksena ahdistuu ja päätyy harhailemaan, esimerkiksi menemään koulusta kouluun, kun ei vaan osaa päättää, että mille alalle haluaa vai haluaako yhtään millekään.

Uskonnolla on historiassa ollut ratkaiseva merkitys elämän suurten kysymysten ratkaisemisessa. Uskonnolla on kysymyksiin vastaukset. Tämän vuoksi uskonto on tärkeä. Uskonto myös määrittelee sen, että mikä on hyvää tai pahaa, oikein tai väärin, ja tämä luo ihmisyhteisölle yhteisen arvopohjan ja säännöt. Uskonto sitoo ihmiset yhteen luoden sen kollektiivin, jota tarvitsemme. Tiede tai ateismi eivät kykene tähän koskaan.

Olen kuvaillut monta kertaa nykyajan ilmapiiriä sekä ikäluokkani moraalisen selkärangan puutosta. Mielestäni osuva kuvaus nuorista on ”häkkiin suljettu eläin”. Nuorilla ei ole koskaan ollut suuntaa, tarkoitusta eikä päämäärää, koska kaikki asiat ovat aina vaan mielipidekysymyksiä ja ehdottomuus asioissa on moraalisesti väärin. Jumalaa ei ole, kuolemanjälkeistä elämää ei ole, elämällä ei ole suurempaa tarkoitusta, vaan kaikki on pelkkää tyhjyyttä. Monilla ei ole edes perhettä samassa merkityksessä kuin esimerkiksi suurilla ikäluokilla, koska yh-äitiys on todella yleistä, kaikki sukulaiset ja sisarukset asuvat muualla, joskus hyvinkin kaukana. Nuoret ihmiset ovat päämäärättömästi ajelehtivia yksinäisiä ja onnettomia haahuilijoita, joiden elämän ainoaksi tarkoitukseksi jää hedonismi. Tästä he eivät kuitenkaan koskaan saa tyydytystä tai tarkoitusta elämälleen, joten he päätyvät tuijottamaan pohjattomaan kuiluun viinapullo kädessä ihmetellen, että miksi aina vaan masentaa ja miksi kaikki on aina vaan paskaa ja perseestä.

Ihminen on otus, joka tarvitsee rajat, säännöt, suunnan, tarkoituksen, päämäärän, yhteisön sekä kokemuksen siitä, että kuuluu johonkin ja on tärkeä. Ihmisen psyyke ei yksinkertaisesti kestä näiden puuttumista. Lisäksi uskonnollisuus on syväkoodattu ihmiseen ja valtaosa ihmisistä ei kestä tyhjyyttä. Olen vakuuttunut siitä, että monet nykyajan ongelmat johtuvat uskonnon puutteesta sekä liiallisesta rationaalisuuden ja relativismin korostamisesta. Korostamme aivan liikaa vapautta, mutta unohdamme vastuun ja kurin. Olen huomannut, että jos ihmisellä ei ole selkeää käsitystä siitä, että mikä on elämässä hyvää ja mikä vahingollista ja kun mitään näihin kohdistuvaa ulkoistakaan painetta ei ole, niin jotenkin kaikki vaan hajoaa. Esimerkiksi tunnen paljon porukkaa, joilla ei ole minkäänlaista vuorokausirytmiä ja eivät saa hoidettua mitään elämän perusasioita, kuten siivousta tai ruoanlaittoa, vaikka heillä olisi kaikki maailman aika käytettävissä. Esimerkiksi minulla oli kämppis, joka ei siivonnut huonettaan puoleen vuoteen ja joka kerta, kun hän avasi oven, niin huoneesta tuli järkyttävä mädän löyhkä. Siellä hän sitten istui tietokoneella mädän keskellä kaikki päivät. En edes halua tietää, että mitä hänen nurkissaan lojui, mutta varmaan jotain karseaa, sillä tultuaan kyläilemään hänen vanhempansa huusivat hänelle asiasta yli tunnin ja hänen isänsä (todella epäsiisti lippispäinen lihava äijä) piti hänelle pitkät saarnat masennuksesta, vitutuksesta ja moraalista. Kämppikseltä jäi myös kaikki kaljatölkit, muovipussit ja pussinsulkijat pöydille lojumaan, vaikka roskis oli metrin päässä. Tällainen käytös ei ole edes mitenkään harvinaista.

Pidin aikaisemmin itseäni vapaana, koska ajattelussani ei ollut kahlitsevia piirteitä, kuten dogmeja tai ideologiaa. Vertasin itseäni tuntemiini uskovaisiin, jotka eivät näyttäneet kykenevän itsenäiseen ajatteluun, vaan he tonkivat kaikkeen valmiit vastaukset jostakin ja he nielivät nämä vastaukset täysin kritiikittömästi. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että ateismi on jo itsessään ideologia ja pitää sisällään dogmaattisia piirteitä. Tämä koski juurikin omaa ajatteluani, mitä kuvailin yllä. Näin kun jälkeenpäin tarkastelee, niin ajatteluni ei missään nimessä ollut vapaata, vaan tukahduksiin asti kahlittua. Olin monille asioille täysin sokea ja monet asiat tyrmäsin suorilta käsiltä edes pohtimatta niitä yhtään tarkemmin. Koen olevani vapaa vasta nyt, kun olen riisunut ateismin kahleet itseltäni.

Hämmentävästi olen kuitenkin yhä ateisti. Ateismilla voidaan käsittää kaksi eri asiaa. Näistä ensimmäinen tarkoittaa vain yksinkertaisesti jumalauskon puutetta. Ateismia ei ole kuitenkaan mielekästä tarkastella vain tästä näkökulmasta käsin, sillä ateismiin ilmiönä liittyy niin paljon muutakin ja siten ateismi on olemassa myös kokonaisvaltaisena maailmankuvana. Olen ateisti sanan ensimmäisessä merkityksessä, mutta en toisessa. Lisäksi tunnustaudun hengelliseksi, mutta en uskonnolliseksi.

Ruukinmatruuna on tarkastellut kirjoituksessaan erilaisia ateisteja. Kirjoitus on mielenkiintoinen läpileikkaus ja myös omat havaintoni tukevat sen väitteitä. Kirjoituksessa jaotellaan ateistit vasemmistolaisiin, nihilisteihin ja oikeistolaisiin ja määritellään näiden eroavaisuudet. Tunnen itse lähinnä vasemmistolaisia ja nihilistisiä ateisteja, mutta itse olin oikeistolainen ateisti: täysin tunnekylmä ja täysin amoraalinen. Ja kas kummaa, olin nuorempana myöskin satanisti. Oli miten oli, ateistinen tie ei johda hyvään yhteiskuntaan eikä hyvään elämään. Ikäisilläni ateismi on sääntö eikä poikkeus. Uskonto (erityisesti kristinusko) sekä kaikenlainen moraalifilosofia ovat erittäin epämuodikkaita ja niihin suhtaudutaan yleensä joko naurulla tai puhtaalla vihalla tai näiden sekoituksella. Uskonto kuuluu sinne Wanhojen Pahojen Aikojen romukoppaan yhdessä sukupuoliroolien ja muiden vastaavien juttujen kanssa. Uudessa Uljaassa Maailmassa ei voi olla uskontoa. Olen maininnut usein ikäisteni eksyneisyyden ja olen aika varma, että uskonnon puute on yksi pääsyistä tähän masennuksen ja pahoinvoinnin aikakauteen. Kun uskonto poistetaan, niin päädymme arvorelativismiin ja sitä kautta pallohukkaisuuteen. Päädymme haahuilemaan pimeyteen ja edessämme on silkkaa tyhjyyttä.

Translakiuudistus osa 3

Vaikka olenkin liikkunut epämääräisissä sateenkaariporukoissa aikoinani, niin minulla on kaveri, joka on kulkenut vieläkin sekopäisemmissä piireissä ja nähnyt niin eeppistä shittiä, ettei normaalilla järjellä varustettu ihminen pysy mitenkään perässä. Esimerkiksi queer-feministeihin olen itse tutustunut tosielämässä vain yhden yksittäisen ihmisen kautta. Loput tietoni ovat peräisin Internetistä.

Kaverini lähettelee minulle linkkivinkkejä aina välillä ja tässä viime aikoina olen niitä vilkuillut monttu auki ja ajattelin, että pitääpä antaa näppäimistön sauhuta tästäkin aiheesta, kun tietyt tahot jaksavat edelleen paasata mediassa translakiuudistuksesta.

Olen vääntänyt asiat rautalangasta edellisissä postauksissani (osa 1, osa 2). Mielestäni tämän enempää rautalangasta ei enää voi vääntää. Olen jo sanonut kaiken sanottavan. En kertakaikkiaan ymmärrä, että mikä on homman pointti tässä koko jutussa ja miten ihmeessä jengi jaksaa yhä vaan pauhata ”pakkosterilisaatiosta” mitä ei ole oikeasti olemassakaan (syyt selitetty aiemmissa kirjoituksissa, mutta lyhyesti: sukupuolenkorjaushoidot aikaansaavat sterilisaation joka tapauksessa ja mikään laki ei pakota ketään yhtään mihinkään. Koko homma on vääristelty ja väärinymmärretty), ja että transtutkimukset loukkaavat transihmisten ihmisoikeuksia (asiaa puitu aiemmissa kirjoituksissa, mutta lyhyesti: psykologisilla tutkimuksilla estetään väärinkäytökset ja en ihan oikeasti keksi mitään parempaa tapaa, eikä kukaan ole edes ehdottanut vaihtoehtoa. Lisäksi vaihtamalla sukupuolta muutut vastakkaisen sukupuolen yksilöksi, mistä sitten seuraa vähän kaikkea, deal with it).

Noh. Kaverini oli sitten asioita pohdiskellut ja hänelle oli tullut mieleen, että monien transsukupuolisiksi itseään kutsuvien ihmisten ongelma onkin ehkä jossain muualla. Eli että he eivät ole määritelmän mukaan transsukupuolisia (=kokee olevansa vastakkaisen sukupuolen yksilö ja kokee olevansa väärässä kehossa), vaan että heidän ongelmansa on jossain ihan muualla, ja kun he puhuvat transsukupuolisuudesta, niin he tarkoittavat tällä pohjimmiltaan jotakin ihan muuta kuin mitä transsukupuolisuuden yleensä ymmärretään tarkoittavan. Hän oli löytänyt tämmöisen sarjakuvabloggauksen ja kävi siellä vähän tökkimässä. Oheisessa screencäpissä on hänen kysymyksensä sekä se mitä Wolf Kankare (netissä paljon älämölöä aiheesta pitänyt henkilö) hänelle vastaa:

Tässä screencäppi kommenttiketjusta Wolfin toisesta viestistä, jossa hän hieman avaa kantaansa laajemmin:

Noniin elikkäs.
Screencäpeissä näkyvät kommentit toivat nyt viimein selvyyden tähän asiaan ja taidan nyt ymmärtää, että mistä tässä on kyse. Lisäksi kaverini tuumailut näköjään osuivat oikeaan ja on aika selvää, että todellakin ollaan koko ajan puhuttu ihan eri asioista ja Wolf ei ole transsukupuolinen sanan varsinaisessa merkityksessä.

Wolf sanoo itse, että hänellä ei ole ongelmaa kehonsa kanssa ja että hän ei tahdo muokata sitä. Tästä syystä hän vastustaa sukupuolenkorjausprosessia. Tästä vinkkelistä siis lainmukainen vaatimus lisääntymiskyvyttömyydestä on ”kiristystä” (Wolfin omien sanojen mukaan) ja siis ”pakkoa”. Wolfin omien sanojen mukaan ongelma ei ole hänessä, vaan ympäröivässä todellisuudessa, joka itsepintaisesti haluaa lokeroida hänet johonkin sukupuoleen. Wolfin mukaan kehoilla ei ole sukupuolta, vaan koko sukupuolen käsite on ihmisen keksintö ja sellaiset ilmaisut kuin ”biologinen mies tai nainen” ovat systemaattisesti väärin, sillä hänen mielestään sukupuoli ei ole biologiaa (hän käyttää sanaa ”bioessentialismi” sellaisesta käsityksestä, jonka mukaan sukupuoli on biologinen ominaisuus). Kyselin aiemmissa kirjoituksissani, että onko tosiaan niin, että nykyistä translakia vastustavien ihmisten mielestä henkilön pitäisi pystyä muuttamaan juridinen sukupuolensa milloin tahansa tyyliin soittamalla johonkin virastoon, että haluan henkilökorttiini ja passiini sukupuolimerkinnän x riippumatta siitä, että mitä sukupuolta hän edustaa fyysisesti. Wolfin kommentit osoittavat, että tästä todellakin on kyse. Wolfin omien sanojen mukaan: ”Mä haluan yhteiskunnan, jossa sukupuolella ei ole merkitystä”.

Eli toisinsanoen, tässä on kyse sodasta todellisuutta ja biologiaa vastaan. Ja se on sota, jota ei voida koskaan voittaa, koska ei sitä voida edes aloittaa.

Noniin, nyt tuli sen verran eeppisen harhaista shittiä, että ei tässä voi muuta kuin nostaa kämmenet pystyyn, kääntää selkänsä, kävellä toiseen suuntaan ja todeta ”kylähulluja, nothing to see here, move on”. Herranen aika, eihän mun edes tarvitse sanoa tähän mitään, kun nämä jutut jo parodioivat itse itsensä. Jos Wolf on selitellyt tällaisia myös ollessaan transtutkimuksissa sairaalassa, niin en ihmettele kyllä yhtään, että miksi lääkäri ei ole diagnosoinut häntä transsukupuoliseksi.

Kaikki mediassa näkyvimmin esillä olleet transaktiivit ovat myös queer-feministejä. Tiedän tämän siitä, että he liikkuvat queer-feministien porukoissa. Mielestäni tässä translakiälämölössä on ensisijaisesti kyse feminismistä oheisilmiöineen ja vasta toissijaisesti jostakin muusta. Kun olette näiden tyyppien kanssa tekemisissä, niin pitäkää mielessänne, että olette tekemisissä nimenomaan feministien kanssa. Satuin törmäämään netissä Juudas Kannistoon, joka on näköjään saanut jonkun Amnestyn kynttiläpalkinnon työstään transsukupuolisten oikeuksien puolesta. Nimi kuulostikin tutulta... Sitten hoksasin, että olen törmännyt tähän nimeen juurikin kaverini linkkivinkeissä. Juudas on ollut järkkäämässä mm. queer-feminististä leiriä (tsekatkaa hassunhauska keskustelu sekä leirin ohjelma linkin takaa). Henry Laasasen Facebookissa on myöskin screencäppejä jostakin feministiryhmästä ja kukas se siellä paasaa ellei Juudas Kannisto. Tässäpä vielä nämä screencäpit:

LISÄYS: Screencäpit eivät olekaan alkujaan peräisin Laasasen Facebookista, vaan Miesasian sivustolta ja kyseisellä sivulla on lisää vielä paljon hullumpiakin screencäppejä.

Amnesty perustelee Juudaksen kynttiläpalkintoa seuraavasti: ”Palkitut ovat tehneet merkittävää työtä transihmisten oikeuksien puolustamiseksi. Transihmiset ovat yksi yhteiskuntamme syrjityimmistä vähemmistöistä”. Tästä olen eri mieltä. Ensinnäkään en näe, että missä kohtaa syrjintää tapahtuu ja missä kohtaa se on pahempaa kuin toisilla ryhmillä. Se, että ei kiellä biologiaa ja ole näiden tyyppien vinksahtaneiden todellisuuskäsitysten kanssa samaa mieltä, ei ole syrjintää. Omassa elämässäni olen joutunut syrjityksi pahemmin musiikkimakuni ja pukeutumistyylini vuoksi kuin transsukupuolisuuden vuoksi. Ihmisillä on yllättävän vähän ennakkokäsityksiä transsukupuolisista ihmisistä, vaan he ovat yksinkertaisesti tietämättömiä ja siten liiaksikin uteliaita. Kuten ylläolevista screencäpeistä käy ilmi, nämä tyypit kokevat syrjintänä tai loukkaavana lähestulkoon kaiken mahdollisen ja heidän kanssa on tyystin mahdotonta käydä yhtään mitään keskustelua. Miten ihmeessä näiden tyyppien puheet muka puolustavat transsukupuolisia tai heidän oikeuksiaan? Päinvastoin, Juudas Kanniston kaltaiset tyypit tekevät meille hallaa! Jos ihmisillä ei ole ollut transuista tähän asti ennakkokäsityksiä, niin kohta on. Ja ne eivät ole hyviä. Minä en halua oikeuksieni puolustajaksi ketään harhaista queer-feministiä.

Minua transsukupuolisena huolestuttaa, että lähestulkoon kaikki mediassa olleet transsukupuoliset ovat näitä Juudaksen ja Wolfin kaltaisia kaikestaloukkaantuvia biologiankieltäjiä. Miksi ihmeessä asia on Suomessa näin? Katsoin jokin aika sitten BBC:n dokkarisarjan Ladyboys, jossa seurattiin thaimaalaisia transaktiiveja. Heistä yksikään ei puhunut ”cisseksismistä” tai ”tone polisoinnista” tai ”bioessentialismista”. Heille oli ihan selvää pässinlihaa, että sukupuolia on kaksi, mies ja nainen, ja he vain halusivat elää vastakkaisen sukupuolen yksilönä. End of story.

Älä siis hemmetissä lähde mukaan tähän itsemääräämisoikeusälämölöön. Tulet vain tukeneeksi punavihervassareiden harhaista todellisuuskäsitystä ja viimeisenkin tolkun katoamista yhteiskunnasta.