Minä voisin kirjoittaa sukupuolikokemuksestani kirjan. Ehkä kirjoitankin. Minulla on aiheesta nimittäin ihan hemmetisti sanottavaa. Sukupuolenvaihdoksestani on jo vuosia, mutta mietin silti aihetta oikeastaan joka viikko. Sukupuolivammani on alati läsnä, en pääse siitä koskaan eroon ja se tulee seuraamaan minua kuolemaani saakka. Ennen sukupuolivammani oli vain päässäni, nyt transhoitojen jälkeen se on myös fyysisessä ruumiissani. Vaikka sukupuolenvaihdos auttoi minua tietyissä ongelmissani ja ratkaisi tiettyjä ongelmiani, niin se myös loi koko joukon uusia. Sellaisia, joita en osannut edes kuvitella aikaisemmin.
Sukupuolikokemukseni ja siihen liittyvät ongelmat ovat erittäin laaja aihe. Olen puhunut aiheesta tässä blogissa hyvin vähän, en oikeastaan ollenkaan, sillä kyseessä on erittäin henkilökohtainen setti. Tämän blogin perustaessani halusin tämän olevan tiukka objektiivinen asiablogi, josta olen suodattanut kaiken henkilökohtaisen pois. Koin, että netissä on jo aivan tarpeeksi transsukupuolisten lifestyle -blogeja ja prosessipäiväkirjoja. Mutta viime aikoina olen tajunnut, että näkökulmani sukupuoleeni ja tapani käsitellä asiaa on hyvin erilainen verrattuna moniin muihin transsukupuolisiin. Aloin kokea, että taitaa olla sittenkin tarpeellista luopua tiukasta asialinjasta ja hivuttautua sinne henkilökohtaisen puolelle, sillä varsinkin nykyään, transkeskustelun velloessa ja pauhatessa varsin yksipuolisena, tarvitsemme toisenlaisia näkökulmia. Transaihe jos mikään on erittäin monisyinen ja vaikea aihe, loputon suo suorastaan, kuten olen tässä blogissa yrittänyt osoittaa. Se ei ole selkeä tai mustavalkoinen asia, sen suhteen ei voida vetää mutkia suoriksi, eikä siihen ole helppoja ratkaisuja.
Siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran tulin tietoiseksi sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista (detransitioituneista) ihmisistä ja heidän kirjoituksistaan (olen kirjoittanut heistä täällä ja täällä), olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni lukemattomia kertoja. Olen käynyt lukemattomia kertoja itseni kanssa kriittisen keskustelun, jossa olen tarkastellut omaa elämääni ja omaa sukupuolikokemustani niistä näkökulmista, joita detransitioituneet ihmiset ovat esittäneet (erityisesti traumanäkökulma). Olen lukemattomia kertoja kysynyt itseltäni, että voisiko olla mahdollista, että olen vain hämmentynyt lesbotyttö ja voisiko minun sukupuolidysforiani olla hoidettavissa jonkinsorttisella terapialla? Voisiko olla mahdollista, että minun ongelmani onkin jonkintasoinen dissosiaatiohäiriö ja jokin yhteys mieleni ja ruumiini välillä on katkennut? Voisinko saada tuon yhteyden takaisin? Miksi en voi hyväksyä kehoani? Miksi en voi hyväksyä sukupuoltani? Voisinko oppia hyväksymään sukupuoleni? Miksi koen sukupuoli- ja kehodysforiaa? Mistä se on tullut?
Kysyn nämä kysymykset itseltäni uudestaan ja uudestaan vielä tänäkin päivänä. Pahimpina aikoina käyn keskustelun itseni kanssa joka viikko. Minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen nainen. Minä tiedän, että olen nainen. Mutta minä en ymmärrä olevani nainen. Tuijotan itseäni peilistä, tutkin kehoani ja sanon itselleni yhä uudestaan minä olen nainen, minä olen nainen, minä olen nainen. Katson vääriä elimiäni ja tajuan, etten pääse niistä koskaan eroon. Katson kehoni pehmeitä, pyöreitä piirteitä ja värisen inhosta kehodysforian iskiessä päälle. Ihmettelen, että miksi en voi olla niinkuin toiset miehet, miksi olen jumissa tässä feminiinisessä epämiehekkäässä kehossa? Miksi mikään maailman treeni ei auta tähän? Sitten tajuan, että näytän naiselta, koska minä olen nainen. Katson leikkausarpiani ja tajuan, että kaikki on vain valhetta. Minä en ole mies. En ole koskaan ollut mies. Minä en voi koskaan tulla mieheksi. Kehoni on leikelty naisen keho. Miesidentiteettini on keksitty identiteetti. Henkilöpapereissani oleva miehen nimi ei ole minun nimeni. Se on nimi, jonka itse keksin itselleni. Oikea nimeni on se nimi, jonka syntymässä sain vanhemmiltani. Se nimi on tytön nimi. Henkilötunnuksessani oleva miehelle kuuluva loppuosa ja passin sukupuolimerkintä ovat valhetta. Elän valheessa ja yhteiskunta on legitimoinut tuon valheen. Kaikki on valhetta. Kaikki on väärin. Minä en voi olla mitään muuta kuin nainen.
Kysyn itseltäni yhä uudestaan, että miksi minä en voi olla tuo nainen, joka minä olen? Miksi valehtelen kaikille? Miksi valehtelen itselleni? Pimeimpinä hetkinä katson itseäni ja totean ”herranjumala, mitä minä olen tehnyt?” Pimeimpinä hetkinä hajoan pieniksi palasiksi ja mieleni kirkuu minulle: ”Sinä et ole mies, sinä olet lesbotyttö! Sinä olet lesbotyttö!” Silloin mietin detransitioituneita ihmisiä ja totean, että haluan lopettaa. Haluan lopettaa valehtelun. Haluan kertoa kaikille, että olen valehdellut heille. Haluan luopua miesidentiteetistäni ja miesnimestäni. Katson vanhoja valokuvia itsestäni ja näen kuvissa upean, kauniin, tyylikkään naisen. Haluan olla tuo nainen. Hän on kaunis ja kokonainen. Hän on ehjä. Ei rikottu ja silvottu valehtelija. Mietin, että voisiko minun olla mahdollista peruuttaa sukupuolenvaihdokseni. Pystyisinkö tekemään niin?
Olen käynyt nämä ajatukset läpi lukemattomia kertoja muutaman vuoden aikana. Joka ikinen kerta, yhä uudestaan ja uudestaan, päädyn samaan lopputulokseen: Minä en voi mennä takaisin. Minä en voi olla nainen. Sille on syynsä, miksi alunperin sukupuolenvaihdokseen ryhdyin. Minä vaan olen viime vuosina unohtanut nuo syyt, sillä olen viime vuodet elänyt miehenä. Kun keskityn tarkastelemaan ja muistelemaan menneisyyttäni, niin muistan jälleen nuo syyt. Silloin ymmärrän, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu ja paluuta ei ole.
Olen kuvannut aiemminkin, että transsukupuolisuus on elämäni rosvosektori. Se on päävamma, psyykkinen sairaus, josta en koskaan pääse eroon. Ennen sukupuolenvaihdostani olin ahdistusvyyhti, draamapesäke ja angstipallo. En usko, että olisin koskaan eheytynyt ilman sukupuolenvaihdosta, sillä kannaltani oli aivan ratkaisevaa, että pääsin olemaan ei-nainen. Ilman sukupuolenvaihdosta en olisi koskaan päässyt noiden ongelmien yläpuolelle ja en olisi nyt tässä kirjoittamassa tätä blogia konservatiivisesta näkökulmasta ja analysoimassa näitä asioita. En tiedä, missä olisin ilman sukupuolenvaihdosta. Ehkä pöpilässä tai linnassa. Todennäköisesti haudassa. Mutta tästä mielenrauhasta ja parantumisesta piti maksaa kauhea hinta.
Sillä sukupuolenvaihdos oli eräänlainen vaihtokauppa: luovuin jostakin saadakseni jotain. Se on eräänlainen elämäni onnettomuus. Siinä missä joku syntyy sokeana, vakavasti sairaana tai joutuu pyörätuoliin, niin minä olen transsukupuolinen. Nallekarkit ei mene tasan. Se on luonnonlaki ja normaalia elämää. Sen kanssa on vain elettävä. On pelattava niillä korteilla, jotka saa. Eräällä kaverillani oli tapana sanoa: Paskan määrä elämässä on vakio. Elämä ei ole koskaan helppoa kenellekään ja kaikki saavat elämänsä aikana tietyn kasan paskaa niskaan. Mutta siinä on suuria eroja, että missä muodossa ja missä vaiheessa elämää tuo paska sataa. Minulla on vaikeuksia sukupuoleni kanssa, mutta jollakulla toisella jonkun muun asian kanssa. Vaikka toinen ihminen ei kärsi rampauttavasta kehodysforiasta, niin hänet voi yhtä pahasti rampauttaa joku muu asia. Siksi en ole katkera yhteiskuntaa kohtaan tai kateellinen toisille ihmisille. Toisilla on omat demoninsa painittavana, omat taistelunsa voitettavana.
Nykyistä ajatteluani värittääkin tietynlainen alistunut hyväksyntä. Tämä on tätä, tämä on minun elämäni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Näillä eväillä mennään nyt eteenpäin ja otan ilon irti niistä sirpaleista, jotka minulla on. Katkeruus tai viha ei auta mitään. Ne eivät paranna mitään. Olen alistuneesti hyväksynyt sen, että olen nainen. Se on yksinkertaisesti totuus, jota en voi paeta koskaan. Siksi minulla ei ole pienintäkään vaikeutta myöntää maailmalle, että olen nainen. Olen korkeintaan sosiaalisesti mies ja siinä onnistun aika hyvin. Olenkin nyky-yhteiskunnalle kiitollinen siitä, että minun sallitaan olla sosiaalisesti mies. Tuo ei ole tässä maailmassa lainkaan itsestäänselvä asia.
”Transfobia” ei hätkäytä minua yhtään, sillä tiedänhän itsekin, että millainen friikki olen. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että joku kuvittelee olevansa vastakkaista sukupuolta, nappailee lääkevalmisteita, jotka muokkaavat rajusti kehoa ja pisteenä ii:n päälle menee kirurgien leikeltäväksi. Onhan se nyt aivan helvetin outoa, että miehellä on pillu. Ketä voi syyttää siitä, että pitää tuollaista outona, karmivanakin? Mutta se ei tee kenestäkään ihmisenä, henkilönä, huonompaa kuin toisista. Minä tiedän, että en ole huonompi kuin muut ja friikkiydestäni tai karmivuudestani huolimatta voin olla fiksu, osaava, hyvä, kunnioitettava ihminen ja siihen elämässäni pyrin. Sillä nuo asiat eivät katso sukupuolta tai sen puutetta, sairautta tai friikkiyttä.
Sitä paitsi nykyään ymmärrän, että valtaosa ongelmistani johtuu siitä, että olen henkilönä omituinen. Olisin friikki, vaikka en olisi sukupuolenvaihdokseen koskaan lähtenytkään. Niin tai näin, aina väärinpäin. Paitsi, että minulla on outoja harrastuksia ja outoja kiinnostuksenkohteita ja maailman paskin huumorintaju, niin ennen sukupuolenvaihdostani sain jatkuvasti kuulla olevani pelottava tai ahdistava. Minussa on sellaista dominoivaa aggressiivisuutta ja kylmää rationaalisuutta, joka on naisille hyvin epätyypillistä. Sainkin aikoinaan lisää pontta ryhtyä sukupuolenvaihdokseen, kun eräs kaverini sanoi, että jos olisit mies, niin et olisi lainkaan omituinen, koska nuo piirteet ovat miehillä tavallisia. Olin kyllästynyt olemaan friikki ja uskoin, että tulemalla mieheksi voisin olla viimeinkin normaali. Niin ei tapahtunut. Nyt saan kuulla olevani hinttimäinen. Minulla on piirteitä, jotka ovat naisille epätyypillisiä, mutta minulla on myös piirteitä, jotka ovat miehille epätyypillisiä. Ennen ihmiset tulkitsivat minua naisena, nyt he tulkitsevat minua miehenä. Ongelmat eivät loppuneet, vaan ne muuttivat muotoaan. Yritänkin nykyään keskittyä olemaan vain minä. En voi olla muuta kuin minä, olin mitä sukupuolta tahansa. Paskat siitä, että millaisia leimoja muut lyövät otsaani. Olivat ne sitten ”hintti”, ”hipsteri”, ”natsi”, ”homofoobikko” tai jotain muuta. Tehkää mitä teette, ajatelkaa mitä ajattelette. Tuo hintittely tosin ärsyttää minua enemmän kuin viitsin ääneen sanoa. Hintti on sellainen, joka tykkää ottaa patukkaa poskeen ja anukseen. Minä en tee kumpaakaan ja on häiritsevää ajatella, että ihmiset luulevat minun pitävän moisesta. Minua kiinnostaa pillu.
Mutta tässä alistuneessa hyväksynnässä oudointa on se, että olen yhä transsukupuolinen. En voi lakata olemasta transsukupuolinen. Tiedän, että olen nainen, mutta en ymmärrä olevani nainen. Koen, että olen mies ja haluan olla mies. Haluan olla parempi mies, niin hyvä mies, kuin vaan voin olla. En voi olla nainen. En voi mennä takaisin. Tiedän, että kehoni on vain leikelty naisen keho, mutta pidän ihan oikeasti niistä muutoksista, joita transhoidot ovat saaneet aikaan. Olin kaunis nainen ja olen surullinen siitä, että en voinut olla tuo nainen, mutta minulle on silti helpompaa olla sitä, mitä nyt olen. En halua luopua niistä muutoksista, joita transhoidot ovat aiheuttaneet kehossani.
Olikohan tämä nyt liian henkilökohtainen teksti. Noh, postaan silti. Katsotaan, mitä kehtaa kirjoitella jatkossa.
lauantai 5. elokuuta 2017
perjantai 4. elokuuta 2017
Sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset, osa 2
Kirjoitin aiemmin kirjoituksen sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneista ihmisistä ja esittelin tuossa kirjoituksessa syitä, jotka heidän omien sanojensa mukaan johtivat siihen, että päätyivät (virheellisesti) pitämään itseään transsukupuolisena ja halusivat vaihtaa takaisin alkuperäiseen sukupuoleen. Lisää tietoa myös tässä kirjoituksessa. Mutta mitä enemmän seuraan transsukupuolisuuteen liittyvää keskustelua, niin sitä enemmän tulee vastaan peruutus- ja katumistapauksia ja niihin liittyvää tietoa. Siksi haluan nyt palata tähän aiheeseen.
Englanniksi sukupuolen vaihtaminen takaisin on detransition. En tunne vastaavaa suomen kielen sanaa. Suomessa yleensä puhutaan katujista, mutta detransitioituneet ihmiset yleensä sanovat, että eivät varsinaisesti kadu sukupuolenvaihdostaan. He vain totesivat, että sukupuolenvaihdos ei ollut heidän kohdallaan oikea ratkaisu. Detransitioitumisesta löytyy englanniksi todella paljon tietoa, sillä Amerikassa on selvästi nousussa eräänlainen anti-transaktivismi ja siellä astuu julkisuuteen koko ajan lisää detransitioituneita ihmisiä, jotka kirjoittavat artikkeleita erinäisiin transaktivismia vastustaviin blogeihin tai julkaisuihin. Omia tutkimuksianihan toki kapeuttaa kovasti se, että en osaa mitään muuta vierasta kieltä kuin englantia. Jos joku lukijoista haluaa kirjoittaa tähän blogiin vieraskynäkirjoituksen kertoen jonkun muun kielipiirin asioista, niin kirjoituksia voi lähettää osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com.
Syy, miksi näitä detransitiotapauksia löytyy juuri Amerikasta, on se, että Amerikassa terveydenhoito on toisanlaista kuin Suomessa ja Euroopassa. Amerikassa transaktivismi on paljon pitemmällä kuin Suomessa ja Amerikassa transaktivistit ovat jo saaneet purettua ns. portinvartioinnin eli siellä henkilön ei tarvitse osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa, vaan voit saada transhoitoja ainoastaan pyytämällä niitä ja maksamalla tarvittavat rahat. Lisäksi Amerikassa hoitoa annetaan alaikäisille ja siellä jopa yläasteikäinen voi aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonien käytön ja leikkaukseen voi päästä 16-17 -vuotiaana. Lapsille on saatavilla ns. blokkerihoitoa eli lapsi voi saada lääkettä, joka estää hänen normaalin murrosikänsä. Suomessa henkilön täytyy olla 18-vuotias voidakseen saada mitään transhoitoja ja lisäksi pakollisissa transtutkimuksissa seulotaan joukosta sellaiset tapaukset, joiden ei syystä tai toisesta pitäisi sukupuolenvaihdoshoitoihin ryhtyä. Blokkerihoitoa ei Suomessa käsittääkseni ole ollenkaan (eikä toivottavasti tulekaan).
Väitän, että Amerikan katumis- ja detransitiotapaukset ovat suoraa seurausta transtutkimusten puuttumisesta sekä hoitojen "vapauttamisesta" kaikkien saataville. Olen erittäin huolissani kehityksestä Suomessa. Siksi haluan tuoda näitä ulkomaiden ennakkotapauksia suomalaisten tietoisuuteen. Minä haluan, että vastaavaa ei tulisi Suomeen. Yleensä kuulee sanottavan, että sukupuolenvaihdoksissa katumistapaukset ovat erittäin harvinaisia. Se on suoraa seurausta tiukoista transtutkimuksista eli ns. portinvartioinnista.
Tässä kirjoituksessa haluan kertoa Carista. Cari on amerikkalainen 22-vuotias lesbonainen, joka aloitti sukupuolenvaihdoksen mieheksi 16-vuotiaana, aloitti testosteronilääkityksen 17-vuotiaana ja myöhemmin poistatutti rintansa leikkauksessa. 21-vuotiaana hän halusi vaihtaa takaisin naiseksi. Tämä kirjoitus perustuu Carin kirjoittamiin artikkeleihin, joita hän on kirjoittanut transkriittisten terveydenhoitoammattilaisten sivustolle:
Kiitokset portinvartijoille: haastattelu teini-ikäisen transkeskuksen entisen asiakkaan kanssa (In praise of gatekeepers: An interview with a former teen client of TransActive Gender Center)
"Minulle ei annettu muita vaihtoehtoja kuin sukupuolenvaihdos": Vielä yksi avoin kirje terapeuteille detransitioituvalta naiselta ("I was not given options other than transition": Another open letter to therapists from a detransitioning woman)
"Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" ("Four words Sheryl never said")
Tässä myös Carin oma blogi guideonragingstars.
Cari on kirjoituksissaan kritisoinut transsukupuolisia hoitavia tahoja ja tuonut esiin epäkohtia. Hänen kritiikkinsä koskee nimenomaan Amerikan systeemiä, eikä siten sovi sellaisenaan Suomeen, mutta kehitys Suomessa ja Euroopassa on viime aikoina ottanut askelia kohti Amerikkaa. Pidän siksi Carin kaltaisia tapauksia varoittavina esimerkkeinä siitä, että mitä voi Suomessakin tapahtua, jos jatkamme transaktivistien myötäilemistä (Amerikastahan transaktivistit ja intersektionaaliset feministit muutenkin kaiken kopioivat). Minun kantanihan on se, että Suomen transkäytäntöjä ei missään nimessä pidä muuttaa. Nykysysteemi toimii ja transtutkimukset ovat olemassa potilaan itsensä suojaksi.
Cari oli asiakkaana paikassa nimeltä TransActive Gender Center, Oregonin Portlandissa Yhdysvalloissa. Hän oli aloittaessaan 16-vuotias. Hän kärsi masennuksesta ja oli vuotta aikaisemmin joutunut sairaalaan itsemurha-ajatusten ja itsetuhoisen toiminnan vuoksi. Transkeskuksessa hän aloitti käynnit terapeutilla sukupuolidysforian vuoksi. Käynnit tähtäsivät alusta lähtien lääketieteellisen sukupuolenvaihdoksen aloittamiseen ja Carin mukaan terapiakäynneillä pyrittiin ainoastaan vahvistamaan hänen transtuntemuksiaan, ei suinkaan miettimään, että mistä ne voisivat johtua ja mihin ne voisivat liittyä. Terapeutti ei koskaan esittänyt ajatusta, että Cari ei välttämättä olisi transsukupuolinen. Sekä itse terapiakäynneillä että transpiireissä, joissa Cari oli osallisena, hän aina koki, että hänelle esitettiin vain kolme vaihtoehtoa: vaihda sukupuolta nyt, vaihda sukupuolta myöhemmin tai elä elämäsi onnettomana/tee itsemurha. Mielenterveysongelmista kärsivälle teinille ajatus näyttäytyi houkuttelevana: "tässä on ratkaisu kaikkeen tuntemaasi henkiseen tuskaan".
Carin mielestä terapeutti teki suuren virheen siinä, että tämä ei koskaan ottanut puheeksi sitä, että mikä Carin menneisyydessä olisi saattanut mahdollisesti aiheuttaa tuntemuksen väärässä kehossa olemisesta. Carilta kysyttiin kerran "voisitko kuvitella olevasi tyytyväinen butch-lesbona" (maskuliinisena lesbona), mutta kysymys tuntui Carista tuolloin merkityksettömältä, sillä hän ei edes ymmärtänyt olevansa lesbo ennen kuin aloitti itse sukupuolenvaihdosprosessin. Kesken terapiajakson Cari alkoi yhtäkkiä saada flashbackeja hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista, joita hän ei ollut aikaisemmin muistanut. Hän kertoi niistä terapeutilleen, joka omisti niille kaksi tapaamiskäyntiä ja sen jälkeen jatkoi itse transprosessia. Cari tajusi myöhemmin, että hänen traumakokemuksensa sivuutettiin täysin ja niiden merkitystä hänen kokemalleen dysforialle ei otettu lainkaan huomioon. Detransitioituneet ihmiset ovat painottaneet nimenomaan traumojen vaikutusta sukupuolidysforian syntymiseen. On tehtävä ero sukupuolidysforian ja transsukupuolisuuden välille - nämä nimittäin eivät ole toistensa synonyymejä eivätkä sama asia. Sukupuolidysforia on heidän mukaansa usein suoraa seurausta traumaattisiin kokemuksiin liittyvästä dissosiaatiosta. Carin mielestä kaikkien sukupuolidysforiasta kärsivien ihmisten kanssa tekemisissä olevien tahojen pitäisi ohjata potilaat pohtimaan tilannettaan traumanäkökulmasta käsin sekä pyrkiä ohjaamaan heidät erilaisin keinoin hyväksymään kehonsa sen sijaan, että alkavat tyrkyttää kehonmuokkausta ratkaisuna kaikkeen. Monet tarvitsisivat ennen kaikkea traumaterapiaa, eivät sukupuolenvaihdoshoitoja. Traumoista kärsivillä ihmisillä voi olla kehonkuvaongelmia, dissosiaatiota ja todellisuudentajun hämärtymistä.
Cari sanoo, että kun hän näin jälkeenpäin miettii, että millaista hoitoa hän olisi toivonut saaneensa hakeuduttuaan transkeskuksen vastaanotolle, niin kaikkein isoin yksittäinen asia on se, että hänelle ei koskaan esitetty mitään muita vaihtoehtoja kuin vaihtaa sukupuolta. Transpiireissä elää vahvana ajatus siitä, että sukupuolenvaihdos on sukupuolidysforian ainoa hoitokeino ja itsemurha on suoraa seurausta siitä, että henkilö ei ole vaihtanut sukupuolta. Cari uskoi tämän kaiken täysin. Kun hän tuli kaapista transsukupuolisena hän masentui syvästi, sillä hän koki, että voidakseen olla onnellinen täytyy hänen käydä läpi sukupuolenvaihdosprosessi. Hän obsessoitui sukupuolenvaihdosprosessista, siitä tuli hänen elämänsä keskipiste ja käytti siihen hirveästi energiaa. Hän koki, että hänen on pakko käyttää siihen paljon energiaa, sillä se on ainoa keino helpottaa dysforiaa ja siten Carille ainoa keino alkaa elää elämäänsä. Vasta luettuaan detransitioituneiden naisten kirjoituksia hän ymmärsi, että asia ei todellakaan ole näin mustavalkoinen ja että muita keinoja on olemassa. Cari oli tavallaan eräänlaisen aivopesun uhri.
Cari mainitsee, että hänelle ns. poikatyttönä ja lesbona oli iso asia se, että yhteiskunnassa ei ole juurikaan hänenlaisilleen roolimalleja. Sukupuolelleen epätyypillisiä naisia on yhteiskunnassa ja mediassa esillä hyvin vähän. Cari kertoo, ettei hän osannut kuvitella erilaisia tapoja olla nainen. Hän osasi kuvitella vain stereotyyppisen tavan olla nainen ja kun hän ei sopinut tähän stereotypiaan teki hänen mielensä sen johtopäätöksen, että hän ei ole nainen. Detransitioituneet naiset, Cari mukaanlukien, tuppaavat olemaan feministejä sanan vanhemmassa merkityksessä (ns. toisen aallon feministejä). He kritisoivat yleensä voimakkaasti sukupuolirooleja.
Mutta kaikkein koskettavin Carin tuotoksista on neljän julisteen sarja, joissa hän kritisoi terapeuttiaan Sheryl Rindeliä, joka kolmen kuukauden tapaamisten jälkeen määräsi Carille testosteronihormonit. Julistesarjan nimi on "Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" (Four words Sheryl never said). Sheryl ei koskaan ottanut Carin traumahistoriaa mitenkään huomioon, eikä ottanut esille muita tapoja hoitaa dysforiaa. Postaan tähän Carin alkuperäiset julisteet sekä suomennokset niissä olevista teksteistä.
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "TÄMÄ SAATTAISI JOHTUA TRAUMOISTA"
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "NAISET TUNTEVAT NÄIN MYÖS"
Naisten yritykset "mennä läpi" miehinä on usein ollut epätoivoinen vastaisku esteisiin työelämässä tai yhteiskunnassa.
Erään tutkimuksen mukaan 53% amerikkalaisista 13-vuotiaista tytöistä on "tyytymätön vartaloonsa". Tämä kasvaa 78%:iin tyttöjen täyttäessä 17 vuotta.
Koska yhteiskunnassa oli lakeja, jotka estivät naisia ottamasta osaa monenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, päättivät jotkut naiset elää elämänsä miehinä.
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "ON OLEMASSA MUITA KEINOJA"
RAKASTAN TÄTÄ NAISTA
Siitä huolimatta, että eroja on ollut maassa, kulttuurissa, vuosikymmenessä tai seuranta-ajoissa ja tutkimustavoissa, kaikki tutkimukset ovat päätyneet samankaltaisiin lopputuloksiin: Vain hyvin pieni osa translapsista yhä haluaa vaihtaa sukupuolta aikuisina. Sen sijaan he tyypillisesti osoittautuvat tavanomaisiksi homoiksi tai lesboiksi. Tarkat luvut vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, mutta pääsääntöisesti 60-90% translapsista lakkaa aikuisena pitämästä itseään transsukupuolisena.
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "LAKKAA JUOKSEMASTA PAKOON ITSEÄSI"
Käytin sukupuolenvaihdosta eskapismina, oikeutettuna poispääsynä dissosiaatiosta, ikäänkuin osittaisena itsemurhana.
MÄÄRÄYS SUKUPUOLEN VAIHTAMISESTA JA UUDEN SYNTYMÄTODISTUKSEN MYÖNTÄMISESTÄ
Tavat, joilla me piilotamme itsemme - nimemme, menneisyytemme, naisellisen minuutemme - näyttäisi tuovan esiin eräänlaisen vanhan minän rituaalisen tappamisen voidaksemme tehdä tilaa uudelle, keksitylle minälle.
Varastin vauvakirjani vanhempieni kirjahyllystä ja tuhosin sen.
Nyt minusta tuntuu hämmentävältä ajatella, että halusin pakkomielteisesti tuhota todisteet lähes kaikesta tähänastisesta olemassaolostani.
Englanniksi sukupuolen vaihtaminen takaisin on detransition. En tunne vastaavaa suomen kielen sanaa. Suomessa yleensä puhutaan katujista, mutta detransitioituneet ihmiset yleensä sanovat, että eivät varsinaisesti kadu sukupuolenvaihdostaan. He vain totesivat, että sukupuolenvaihdos ei ollut heidän kohdallaan oikea ratkaisu. Detransitioitumisesta löytyy englanniksi todella paljon tietoa, sillä Amerikassa on selvästi nousussa eräänlainen anti-transaktivismi ja siellä astuu julkisuuteen koko ajan lisää detransitioituneita ihmisiä, jotka kirjoittavat artikkeleita erinäisiin transaktivismia vastustaviin blogeihin tai julkaisuihin. Omia tutkimuksianihan toki kapeuttaa kovasti se, että en osaa mitään muuta vierasta kieltä kuin englantia. Jos joku lukijoista haluaa kirjoittaa tähän blogiin vieraskynäkirjoituksen kertoen jonkun muun kielipiirin asioista, niin kirjoituksia voi lähettää osoitteeseen samettiorkidea@gmail.com.
Syy, miksi näitä detransitiotapauksia löytyy juuri Amerikasta, on se, että Amerikassa terveydenhoito on toisanlaista kuin Suomessa ja Euroopassa. Amerikassa transaktivismi on paljon pitemmällä kuin Suomessa ja Amerikassa transaktivistit ovat jo saaneet purettua ns. portinvartioinnin eli siellä henkilön ei tarvitse osallistua mittaviin transtutkimuksiin niinkuin Suomessa, vaan voit saada transhoitoja ainoastaan pyytämällä niitä ja maksamalla tarvittavat rahat. Lisäksi Amerikassa hoitoa annetaan alaikäisille ja siellä jopa yläasteikäinen voi aloittaa vastakkaisen sukupuolen hormonien käytön ja leikkaukseen voi päästä 16-17 -vuotiaana. Lapsille on saatavilla ns. blokkerihoitoa eli lapsi voi saada lääkettä, joka estää hänen normaalin murrosikänsä. Suomessa henkilön täytyy olla 18-vuotias voidakseen saada mitään transhoitoja ja lisäksi pakollisissa transtutkimuksissa seulotaan joukosta sellaiset tapaukset, joiden ei syystä tai toisesta pitäisi sukupuolenvaihdoshoitoihin ryhtyä. Blokkerihoitoa ei Suomessa käsittääkseni ole ollenkaan (eikä toivottavasti tulekaan).
Väitän, että Amerikan katumis- ja detransitiotapaukset ovat suoraa seurausta transtutkimusten puuttumisesta sekä hoitojen "vapauttamisesta" kaikkien saataville. Olen erittäin huolissani kehityksestä Suomessa. Siksi haluan tuoda näitä ulkomaiden ennakkotapauksia suomalaisten tietoisuuteen. Minä haluan, että vastaavaa ei tulisi Suomeen. Yleensä kuulee sanottavan, että sukupuolenvaihdoksissa katumistapaukset ovat erittäin harvinaisia. Se on suoraa seurausta tiukoista transtutkimuksista eli ns. portinvartioinnista.
Tässä kirjoituksessa haluan kertoa Carista. Cari on amerikkalainen 22-vuotias lesbonainen, joka aloitti sukupuolenvaihdoksen mieheksi 16-vuotiaana, aloitti testosteronilääkityksen 17-vuotiaana ja myöhemmin poistatutti rintansa leikkauksessa. 21-vuotiaana hän halusi vaihtaa takaisin naiseksi. Tämä kirjoitus perustuu Carin kirjoittamiin artikkeleihin, joita hän on kirjoittanut transkriittisten terveydenhoitoammattilaisten sivustolle:
Kiitokset portinvartijoille: haastattelu teini-ikäisen transkeskuksen entisen asiakkaan kanssa (In praise of gatekeepers: An interview with a former teen client of TransActive Gender Center)
"Minulle ei annettu muita vaihtoehtoja kuin sukupuolenvaihdos": Vielä yksi avoin kirje terapeuteille detransitioituvalta naiselta ("I was not given options other than transition": Another open letter to therapists from a detransitioning woman)
"Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" ("Four words Sheryl never said")
Tässä myös Carin oma blogi guideonragingstars.
Cari on kirjoituksissaan kritisoinut transsukupuolisia hoitavia tahoja ja tuonut esiin epäkohtia. Hänen kritiikkinsä koskee nimenomaan Amerikan systeemiä, eikä siten sovi sellaisenaan Suomeen, mutta kehitys Suomessa ja Euroopassa on viime aikoina ottanut askelia kohti Amerikkaa. Pidän siksi Carin kaltaisia tapauksia varoittavina esimerkkeinä siitä, että mitä voi Suomessakin tapahtua, jos jatkamme transaktivistien myötäilemistä (Amerikastahan transaktivistit ja intersektionaaliset feministit muutenkin kaiken kopioivat). Minun kantanihan on se, että Suomen transkäytäntöjä ei missään nimessä pidä muuttaa. Nykysysteemi toimii ja transtutkimukset ovat olemassa potilaan itsensä suojaksi.
Cari oli asiakkaana paikassa nimeltä TransActive Gender Center, Oregonin Portlandissa Yhdysvalloissa. Hän oli aloittaessaan 16-vuotias. Hän kärsi masennuksesta ja oli vuotta aikaisemmin joutunut sairaalaan itsemurha-ajatusten ja itsetuhoisen toiminnan vuoksi. Transkeskuksessa hän aloitti käynnit terapeutilla sukupuolidysforian vuoksi. Käynnit tähtäsivät alusta lähtien lääketieteellisen sukupuolenvaihdoksen aloittamiseen ja Carin mukaan terapiakäynneillä pyrittiin ainoastaan vahvistamaan hänen transtuntemuksiaan, ei suinkaan miettimään, että mistä ne voisivat johtua ja mihin ne voisivat liittyä. Terapeutti ei koskaan esittänyt ajatusta, että Cari ei välttämättä olisi transsukupuolinen. Sekä itse terapiakäynneillä että transpiireissä, joissa Cari oli osallisena, hän aina koki, että hänelle esitettiin vain kolme vaihtoehtoa: vaihda sukupuolta nyt, vaihda sukupuolta myöhemmin tai elä elämäsi onnettomana/tee itsemurha. Mielenterveysongelmista kärsivälle teinille ajatus näyttäytyi houkuttelevana: "tässä on ratkaisu kaikkeen tuntemaasi henkiseen tuskaan".
Carin mielestä terapeutti teki suuren virheen siinä, että tämä ei koskaan ottanut puheeksi sitä, että mikä Carin menneisyydessä olisi saattanut mahdollisesti aiheuttaa tuntemuksen väärässä kehossa olemisesta. Carilta kysyttiin kerran "voisitko kuvitella olevasi tyytyväinen butch-lesbona" (maskuliinisena lesbona), mutta kysymys tuntui Carista tuolloin merkityksettömältä, sillä hän ei edes ymmärtänyt olevansa lesbo ennen kuin aloitti itse sukupuolenvaihdosprosessin. Kesken terapiajakson Cari alkoi yhtäkkiä saada flashbackeja hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista, joita hän ei ollut aikaisemmin muistanut. Hän kertoi niistä terapeutilleen, joka omisti niille kaksi tapaamiskäyntiä ja sen jälkeen jatkoi itse transprosessia. Cari tajusi myöhemmin, että hänen traumakokemuksensa sivuutettiin täysin ja niiden merkitystä hänen kokemalleen dysforialle ei otettu lainkaan huomioon. Detransitioituneet ihmiset ovat painottaneet nimenomaan traumojen vaikutusta sukupuolidysforian syntymiseen. On tehtävä ero sukupuolidysforian ja transsukupuolisuuden välille - nämä nimittäin eivät ole toistensa synonyymejä eivätkä sama asia. Sukupuolidysforia on heidän mukaansa usein suoraa seurausta traumaattisiin kokemuksiin liittyvästä dissosiaatiosta. Carin mielestä kaikkien sukupuolidysforiasta kärsivien ihmisten kanssa tekemisissä olevien tahojen pitäisi ohjata potilaat pohtimaan tilannettaan traumanäkökulmasta käsin sekä pyrkiä ohjaamaan heidät erilaisin keinoin hyväksymään kehonsa sen sijaan, että alkavat tyrkyttää kehonmuokkausta ratkaisuna kaikkeen. Monet tarvitsisivat ennen kaikkea traumaterapiaa, eivät sukupuolenvaihdoshoitoja. Traumoista kärsivillä ihmisillä voi olla kehonkuvaongelmia, dissosiaatiota ja todellisuudentajun hämärtymistä.
Cari sanoo, että kun hän näin jälkeenpäin miettii, että millaista hoitoa hän olisi toivonut saaneensa hakeuduttuaan transkeskuksen vastaanotolle, niin kaikkein isoin yksittäinen asia on se, että hänelle ei koskaan esitetty mitään muita vaihtoehtoja kuin vaihtaa sukupuolta. Transpiireissä elää vahvana ajatus siitä, että sukupuolenvaihdos on sukupuolidysforian ainoa hoitokeino ja itsemurha on suoraa seurausta siitä, että henkilö ei ole vaihtanut sukupuolta. Cari uskoi tämän kaiken täysin. Kun hän tuli kaapista transsukupuolisena hän masentui syvästi, sillä hän koki, että voidakseen olla onnellinen täytyy hänen käydä läpi sukupuolenvaihdosprosessi. Hän obsessoitui sukupuolenvaihdosprosessista, siitä tuli hänen elämänsä keskipiste ja käytti siihen hirveästi energiaa. Hän koki, että hänen on pakko käyttää siihen paljon energiaa, sillä se on ainoa keino helpottaa dysforiaa ja siten Carille ainoa keino alkaa elää elämäänsä. Vasta luettuaan detransitioituneiden naisten kirjoituksia hän ymmärsi, että asia ei todellakaan ole näin mustavalkoinen ja että muita keinoja on olemassa. Cari oli tavallaan eräänlaisen aivopesun uhri.
Cari mainitsee, että hänelle ns. poikatyttönä ja lesbona oli iso asia se, että yhteiskunnassa ei ole juurikaan hänenlaisilleen roolimalleja. Sukupuolelleen epätyypillisiä naisia on yhteiskunnassa ja mediassa esillä hyvin vähän. Cari kertoo, ettei hän osannut kuvitella erilaisia tapoja olla nainen. Hän osasi kuvitella vain stereotyyppisen tavan olla nainen ja kun hän ei sopinut tähän stereotypiaan teki hänen mielensä sen johtopäätöksen, että hän ei ole nainen. Detransitioituneet naiset, Cari mukaanlukien, tuppaavat olemaan feministejä sanan vanhemmassa merkityksessä (ns. toisen aallon feministejä). He kritisoivat yleensä voimakkaasti sukupuolirooleja.
Mutta kaikkein koskettavin Carin tuotoksista on neljän julisteen sarja, joissa hän kritisoi terapeuttiaan Sheryl Rindeliä, joka kolmen kuukauden tapaamisten jälkeen määräsi Carille testosteronihormonit. Julistesarjan nimi on "Neljä sanaa, joita Sheryl ei koskaan sanonut" (Four words Sheryl never said). Sheryl ei koskaan ottanut Carin traumahistoriaa mitenkään huomioon, eikä ottanut esille muita tapoja hoitaa dysforiaa. Postaan tähän Carin alkuperäiset julisteet sekä suomennokset niissä olevista teksteistä.
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "TÄMÄ SAATTAISI JOHTUA TRAUMOISTA"
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "NAISET TUNTEVAT NÄIN MYÖS"
Naisten yritykset "mennä läpi" miehinä on usein ollut epätoivoinen vastaisku esteisiin työelämässä tai yhteiskunnassa.
Erään tutkimuksen mukaan 53% amerikkalaisista 13-vuotiaista tytöistä on "tyytymätön vartaloonsa". Tämä kasvaa 78%:iin tyttöjen täyttäessä 17 vuotta.
Koska yhteiskunnassa oli lakeja, jotka estivät naisia ottamasta osaa monenlaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan, päättivät jotkut naiset elää elämänsä miehinä.
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "ON OLEMASSA MUITA KEINOJA"
RAKASTAN TÄTÄ NAISTA
Siitä huolimatta, että eroja on ollut maassa, kulttuurissa, vuosikymmenessä tai seuranta-ajoissa ja tutkimustavoissa, kaikki tutkimukset ovat päätyneet samankaltaisiin lopputuloksiin: Vain hyvin pieni osa translapsista yhä haluaa vaihtaa sukupuolta aikuisina. Sen sijaan he tyypillisesti osoittautuvat tavanomaisiksi homoiksi tai lesboiksi. Tarkat luvut vaihtelevat tutkimuksesta toiseen, mutta pääsääntöisesti 60-90% translapsista lakkaa aikuisena pitämästä itseään transsukupuolisena.
4 SANAA, JOITA SHERYL EI KOSKAAN SANONUT: "LAKKAA JUOKSEMASTA PAKOON ITSEÄSI"
Käytin sukupuolenvaihdosta eskapismina, oikeutettuna poispääsynä dissosiaatiosta, ikäänkuin osittaisena itsemurhana.
MÄÄRÄYS SUKUPUOLEN VAIHTAMISESTA JA UUDEN SYNTYMÄTODISTUKSEN MYÖNTÄMISESTÄ
Tavat, joilla me piilotamme itsemme - nimemme, menneisyytemme, naisellisen minuutemme - näyttäisi tuovan esiin eräänlaisen vanhan minän rituaalisen tappamisen voidaksemme tehdä tilaa uudelle, keksitylle minälle.
Varastin vauvakirjani vanhempieni kirjahyllystä ja tuhosin sen.
Nyt minusta tuntuu hämmentävältä ajatella, että halusin pakkomielteisesti tuhota todisteet lähes kaikesta tähänastisesta olemassaolostani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)