Asiaa kehodysforiasta

Olen tässä viime aikoina löytänyt YouTubesta kokonaan uuden puolen, videobloggaajat eli vloggaajat. Moni nuori ihminen (alle 30 v.) pitää kirjoitetun blogin sijasta videoblogia, jossa kertoo asioista puhuen. Vlogeja on aiheesta kuin aiheesta ja niitä löytyy lukuisilla eri kielillä. Kuten kirjoitetuista blogeista on vlogeistakin valtaosa hömppää, mutta seassa on todellisia helmiä, joiden asiasisältö on yhtä tasokas kuin hyvien kirjoitettujenkin blogien.

Youtubessa surffatessani törmäsin myös transaiheeseen ja katsoin myös mm. oheisen vlogin, missä yhdysvaltalainen transtyttö kertoo, miksi vihaa olla transsukupuolinen. Hän nostaa esiin mm. jatkuvan epävarmuuden, jatkuvan todistelun, tuomitsemisen, kehodysforian ja tietoisuuden siitä, että on erilainen kuin muut. Hän mainitsee, että transsukupuoliselle ihan tavanomaisetkin arkielämän asiat voivat olla vaikeita ja ahdistavia. Hän mainitsee esimerkkinä pukeutumisen. Naisesta mieheksi -tapauksena hänellä on vaikeuksia liian tiukkojen vaatteiden kanssa (esimerkiksi kynämekot ja legginsit), sillä hänellä on ylimääräistä materiaalia jalkovälissä ja hän joutuu menemään äärimmäisyyksiin tämän materiaalin peittämisen kanssa. Vehkeiden piilottamista kutsutaan englanniksi sanalla tucking ja vloggari sanoo teippaavansa vehkeet jesarilla ja hänen mukaansa se on hyvin kivuliasta. Hän selittää itkien, miten järkyttävää on herätä joka aamu, katsoa peiliin ja nähdä siellä jotakin, mitä hänen mielestään ei siellä pitäisi olla.

Noniin. Olen tässä blogissani rajusti kritisoinut transsukupuolisuutta ja LGBT-liikettä ja minua on tästä hyvästä syytetty vaikka millaiseksi trans- ja homovihaajaksi, suvaitsemattomaksi ja sen sellaiseksi. Jengiltä on kuitenkin mennyt jännästi ohi, että MINÄ OLEN TRANSSUKUPUOLINEN. Minä kärsin kehodysforiasta, minut on erikoislääkäri diagnosoinut transsukupuoliseksi ja olen käynyt läpi sukupuolenvaihdosprosessin.

Minä tiedän, miltä tuntuu olla transsukupuolinen. Minä tiedän, miltä tuosta vloggaajasta tuntuu. Minä tiedän, mistä hän puhuu. Hänen videonsa kosketti sisimmässäni jotakin kivuliasta ja päätinkin siksi tulla nyt hieman puhumaan kehodysforiasta ja siitä, mitä se on.

Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin kirjoituksessa Mitä transsukupuolisuus on ja miltä se tuntuu. Kirjoitin kyseisessä kirjoituksessa mm. seuraavaa:

Transsukupuolisuus tuntuu siltä, kuin ylläsi olisi naamiaisasu, jota et kykene koskaan riisumaan. Tiedät itse, kuka olet ja millainen olet, mutta kukaan muu ei tätä näe eikä usko, vaikka yrittäisit selittää. Tuntemus siitä, kuka olet ja millainen olet, voi olla (ja yleensä onkin) hyvin voimakas, mutta sitten katsot peiliin ja näetkin jotain ihan muuta. Silloin aivot sanovat jursk. Tämä aiheuttaa hyvin ahdistavaa ristiriitaista tunnetta ja voi syvetä pahaksi ahdistuneisuudeksi tai masennukseksi. Et tiedä enää kuka tai mikä olet. Olet kokonaan kadottanut itsesi ja minuutesi. Itse tuijotin itseäni peilistä usein alasti ja yritin ymmärtää näkemääni. Aivot eivät mitenkään suostuneet ymmärtämään, että peilissä oleva henkilö olen minä. Ajatus tuntui täysin epätodelliselta. Koin, että peilistä katsoo vieras ihminen. Se oli äärettömän ahdistavaa. Siinä tuntee tulleensa ihan hulluksi tai olevansa jossain aineissa tms. kun kyllä se henkilö siellä peilissä kuitenkin olen minä. Mutta kun ei ole. Jne. Transsukupuolisuutta voisikin kuvata siten, että kyseessä on ilmiö, missä jokin kytkös aivojen ja mielen sekä kehon välillä on rikki.
---
Transsukupuolisuus on sitä, että yrität kirkua maailmalle naamiaisasusi takaa, mutta maailma ei koskaan kuule. Vaikka selittäisit ihmisille, että miten tunnet, niin he eivät loppupeleissä koskaan ymmärrä. Transsukupuolisuus aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta ja hulluksitulemisen tunnetta. Masennus ja jopa itsetuhoisuus ovat transsukupuolisilla erittäin yleisiä. Ahdistuksen sietokyky vaihtelee yksilöstä toiseen. Jotkut se lamaannuttaa ihan täysin ja he eivät kykene normaaliin elämään, kuten käymään töissä tai koulussa, tai tapaamaan ihmisiä. Eräs henkilö raportoi, että ei pysty edes käyttämään julkisia vessoja tai soittamaan puhelimella. Toiset yrittävät sopeutua ja kestää ja kykenevät käymään töissä, mutta kärsivät jollain tasolla ihan jatkuvasti. Joillakuilla kestää kauan tajuta, että mistä heidän tuntemuksensa johtuvat, kun taas jotkut tietävät jo ala-asteiässä.
---
Itsellenikin transsukupuolisuus oli elämän ja kuoleman kysymys, sillä ahdistus ja masennus kehittyivät niin pahoiksi, etten vaan pystynyt jatkamaan elämää entisenlaisena. En vieläkään halua edes ajatella sitä, millainen olin ennen korjaushoitoja. Tuli valvottua monta yötä, kun pelkäsin, että minulle ei myönnettäisi hoitoja, ja kerkesin pyöritellä vaikka mitä skenaarioita päässäni. Olin valmis uhraamaan sukupuolenkorjauksen puolesta ihan kaiken, kaikki rahani, kaikki ihmissuhteet, perheeni... Mikäli hoitojen saaminen olisi edellyttänyt kaikista näistä luopumista (suhteiden katkeaminen perheeseen ja meneminen hoitoon toiselle puolen maailmaa tms.), niin olisin tehnyt niin. Ajattelin, että jos en saa hoitoja, tapan itseni. Olen vieläkin sitä mieltä, että jos en olisi saanut hoitoja, niin olisin tappanut itseni. Voin vaan olla iloinen siitä, että satuin syntymään sellaiseen maailmanaikaan, jolloin sukupuolenkorjaus on teknisesti mahdollista, ja sellaiseen maahan, missä sukupuolenkorjaus on laillista.

Ohessa toinen vloggaus, joss nuori konservatiiviksi itseään kuvaava miespuolinen henkilö kritisoi transsukupuolisuutta. Hän esittää samat argumentit, jotka olen itsekin tässä blogissa esittänyt eli sukupuoltaan ei voi oikeasti vaihtaa, itsensä tunteminen vastakkaisen sukupuolen yksilöksi ei ole normaalia ja transsukupuolisuus on psyykkinen sairaus. Transsukupuoliset ihmiset yleensä suhtautuvat tällaiseen kritiikkiin erittäin voimakkaasti ja he argumentoivat tätä vastaan aina samalla tavalla. Myös ylempänä linkkaamassani vlogissa transtyttö esittää tyypilliset väitteet kritiikkiä vastaan: jalkovälin sisältö ei määritä ihmistä, ihminen saa määritellä itsensä tasan niinkuin itse haluaa, miksi ette voi vaan suvaita ja hyväksyä, kun tämä on jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa ilman teidän vihaanne.

Haluan tarttua viimeiseen pointtiin ja tarkastella asiaa sen läpi. Eli miksi ette voi vaan suvaita ja hyväksyä, kun tämä on jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa ilman teidän vihaanne. Tässä on oikeastaan koko asia tiivistettynä. Transsukupuolisuus on todella vaikea tila jo pelkästään transsukupuolisen itsensä kannalta, puhumattakaan kaikista siitä seuraavista sosiaalisista vaikeuksista. Transsukupuolisuus ei tunnu kivalta. Tunne siitä, että kehosi on väärä, on äärettömän voimakas ja mikään mahti maailmassa ei saa tätä tunnetta katoamaan. Mikään maailman järkeily ei poista sitä tunnetta. Olen tässä blogissa itse esittänyt jyrkkää kritiikkiä sukupuolineutraaliutta ja transsukupuolisuutta vastaan. Minä tiedän, että olen nainen. Minä tiedän, ettei minusta tule ikinä miestä. Minä tiedän, että on täysin älytöntä luulla olevansa vastakkaisen sukupuolen yksilö. Sukupuoli on biologiaa ja sukupuolineutraalia maailmaa ei tule koskaan. Minä tiedän, että olen psyykkisesti sairas yksilö. Kaiken tämän minä tiedän ja voin sen sanoa ääneen. Mutta se ei kuitenkaan mene minulle jakeluun. En kykene mitenkään sisäistämään sitä.

Tätä on kehodysforia. Tämän vuoksi transsukupuoliset menevät äärimmäisyyksiin ja lähtevät vaarallisiin ja peruuttamattomiin hormonihoitoihin ja leikkauksiin. Minun tunteeni siitä, että olen mies, on niin voimakas, että se jyrää kaiken järjen ja todellisuudentajun yli. Kuten kuvasin yllä, transsukupuolisuus on sitä, että joku yhteys mielen ja kehon välillä on rikki. Jokin piuha on irti. Kuvasin sitä, että kun menin peilin eteen alasti, niin en kyennyt mitenkään ymmärtämään, että peilissä olen minä. Kun katsot peilikuvaasi, niin tuntuu, kuin katsoisit jotakin vierasta ihmistä. Katsot itseäsi samoin kuin katsoisit toista ihmistä eli näet kuvassa olevan ihmisen ulkoapäin. En kykene mitenkään sisäistämään, että peilissä näkemäni ihminen olen minä. Tämä menee erittäin jännäksi seksuaalisuuden alueella. Tutkin aikoinaan tätä aluetta itsessäni laittamalla peilin jalkoväliini. Olen seksuaalisesti attraktoitunut naisiin ja pidin suuresti siitä, mitä peilissä näkyi. Se oli vähän kuin minulla olisi aina ollut pornoa mukanani tai että minulla olisi jatkuva pääsy jonkun naisen jalkoväliin. Kuulostaa ihan hullulta, mutta pointti on tämä: en nähnyt peilissä omaa elintäni, vaan jonkun naisen elimen. Peiliin katsominen tuntui samalta kuin pornosivun aukaiseminen Internetistä. Katselin peilissä avautuvaa näkymää ulkoapäin. Samoin näin koko kehoni. Ahdistus tulee siitä, kun tajuat, että peilissä oletkin sinä. Silloin aivot sanovat jursk ja syvä epätoivo ja hulluksitulemisen tunne alkaa. Transsukupuoliset ihmiset yleensä vihaavat yli kaiken vehkeittensä tuijottelua ja välttävät sitä aivan viimeiseen asti. Heistä monella onkin ylitsepääsemättömän suuria vaikeuksia pariutumisessa ja seksuaalisissa suhteissa. Se johtuu juurikin tästä, mitä juuri kuvailin.

Vloggarin sanoma on tämä: kehodysforia on jo valmiiksi niin hirveän vaikeaa, että siihen ei enää tarvitse tai kaipaa lisästressiä eli ulkoapäin tulevaa arvostelua ja kyseenalaistamista. Pelkästään kehodysforian kanssa kamppaileminen on niin kuluttavaa, että transsukupuolisilla ei enää riitä paukut kohtaamaan todellisuutta eli sitä, että se peilikuvan ihminen todellakin olen minä ja mitään muuta ei ole eikä tule. Henkinen jaksaminen ei vaan enää riitä. Sukupuolineutraaliin kuplaan käpertyminen on defenssireaktio, kun voimat yksinkertaisesti loppuvat. On paljon helpompaa uskotella itselleen ja maailmalle, että minä todellakin voin määritellä itse itseni ja maailma on väärässä kuin kohdata todellisuus.

Transsukupuolisuus on asia, jolle on todella helppoa nauraa, sillä se näyttäytyy ilmiötä tuntemattomalle ihmiselle kertakaikkiaan absurdina. Siihen on helppo tarttua ja siitä on helppo heittää läppää. Ymmärrän tämänkin näkökannan. Tarkoitukseni onkin alleviivata sitä, että miten vakavasta ilmiöstä oikeasti on kyse. Kyseessä on henkilön psyykkistä ja fyysistä terveyttä vakavasti uhkaava tila, joka vaatii lääketieteellistä väliintuloa. Kehodysforia, niin naurettavaa kuin se onkin, on transsukupuoliselle itselleen erittäin todellinen. Transsukupuolisuutta on tilana verrattu anoreksiaan eli ulkoapäin tarkkailtuna henkilön kuvitelmat itsestään ovat täysin absurdeja ja vailla todellisuuspohjaa, mutta jotka johtavat erittäin vakaviin seurauksiin, jopa kuolemaan.

En yritä vaatia ketään ymmärtämään transsukupuolisuutta. Kritisoin ehdottomasti niitä yhteiskunnallisia toimia, joita transaktivistit ovat vaatineet. Kritisoin harhaisia todellisuuskäsityksiä sekä joitakin johtopäätöksiä, joita sukupuolen monimuotoisuuteen uskovat ihmiset ovat tehneet. Mutta minä pyydän, että yhteiskunta kokonaisuutena tunnustaa sen, miten vakava ilmiö transsukupuolisuus on ja että tila on ihmiselle itselleen todellinen ja vaatii asianmukaisia toimia. Tämän enempää en vaadi tai tarvitse.

Transsukupuoliset eivät ole mitään sankareita tai suuria vapaustaistelijoita tai jotain vastaavia. He ovat esimerkkejä traagisista ihmiskohtaloista. Kukaan ei valitse olla transsukupuolinen, vaan se on sisäsyntyinen tila, jolle ei mahda mitään ja joka vaatii lääketieteellistä väliintuloa. Jos olet transsukupuolinen, niin et voi koskaan olla normaali tai tavallinen. Jos et lähde sukupuolenvaihdokseen, niin et siltikään tule koskaan olemaan niinkuin muut miehet tai naiset. Outolintu olet silti. Tilanne ei kauheasti muutu, mikäli lähdet sukupuolenvaihdokseen. Sukupuoltaan ei voi oikeasti vaihtaa, joten sukupuolenvaihdoksenkin jälkeen olet se sama mies tai nainen, joksi synnyit. Muutos on vain kosmeettista. Sukupuolenvaihdos helpottaa kehodysforiaa, mutta ei tee sinusta oikeaa vastakkaisen sukupuolen yksilöä. Transsukupuolisuus on tila, johon on vain huonoja ratkaisuja. Tilan kanssa on vain opeteltava elämään, joko leikkauksilla tai ilman. Poispääsyä ei ole.