Perheettömät perheet ja infantilismi

Päädyin jokin aika sitten kaverini kautta erääseen Internetin sinkkuryhmään, jolla on myös erittäin aktiivinen chätti. Olen seuraillut tätä chättiä päivittäin. Olen aika huolissani siitä, että mitä olen nähnyt.

Ryhmä on täynnä alle 30-vuotiaita yh-mammoja ja -pappoja. Moni heistä on vasta kahdenkympin alkupäässä. Osalla on lapsia usean eri kumppanin kanssa. Monella on jonkun tason mielenterveysongelma- tai päihdetaustaa. Mikäli olen rivien välistä lukenut oikein, niin lähes kaikilla lapsi on ollut vahinko.

En tiedä, miten yleistä tällainen todellisuudessa on, mutta tämänsuuntaista olen nähnyt useassa eri paikassa. Tällaiseen törmää hyvin usein itse asiassa. Ja vaikka henkilö ei olisikaan päihdetaustainen hyvin nuorena vahinkolapsen saanut, niin eronnut hän ainakin todella usein on. Kun katselen itseni ikäisiä tai vähän nuorempia, niin eronneet vanhemmat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Omat vanhempani eivät ole eronneet ja olen usein tuntenut itseni hyvin poikkeavaksi. Rikkinäinen perhetausta on HYVIN yleistä nykyään.

Itse asiassa, rikkinäisestä perheestä (eli oikeastaan ei-perheestä) on tullut uusi normaali. Ei voida enää edes puhua perheestä, vaan on ainoastaan irrallisia ihmisiä, joilla on lapsia sen ja sen kanssa, mutta jotka eivät ole lapsensa äidin tai isän kanssa suhteessa tai aina edes missään väleissä. Eivätkä he varsinkaan asu samassa osoitteessa.

Olen miettinyt, että miltähän mahtaa tuntua olla tällaisen perheettömän perheen lapsi. Tällaisella ei voi olla olematta jotakin syvää vaikutusta ihmisen psyykeen. Tunnen itse henkilökohtaisesti erään hyvin nuoren yh-mamman, jonka lapsen isä ei ole koskaan ollut kuvioissa mukana mitenkään ja kyseisen yh-mamman poikaystävät myös vaihtuvat todella tiuhaan ja hän muuttaa jopa muutaman kuukauden välein uuteen paikkaan uuden miehen kanssa asumaan. Tämän lisäksi hänellä on useita seksikumppaneita. Yhdessä vaiheessa lakkasin kokonaan kaveeraamasta tämän ihmisen kanssa, koska minua alkoi niin hirveästi ahdistaa hänen lapsensa puolesta. Viimeinen tikki minulle oli eräs ilta, kun tämä kyseinen yh-mamma sai hankittua kannabista ja kutsui useita kavereitaan sitä polttamaan. Minä olin yksi heistä. Hän laittoi pienen parivuotiaan lapsensa nukkumaan yksin pimeään huoneeseen ja laittoi oven kiinni. Sitten me "aikuiset" aloimme viettää iltaa. Parin tunnin kuluessa kaikki paitsi minä makoilivat kannabishuuruissa eri puolilla olohuoneen lattiaa. Minä mietin pääni sisällä: "Mitä helvettiä me oikein olemme tekemässä? Mitähän tuo lapsi mahtaa vanhempana ajatella siitä, kun hänet laitettiin yksin nukkumaan ja äiti poltti kukkaa kaveriensa kanssa koko yön?" Eikä muuten ollut ainoa ilta. Kyseinen yh-mamma on myös kova bilehile ja hänen lapsensa on jatkuvasti hoidossa milloin kenenkin luona (tutun tai ei-niin-tutun), jotta hän voi juosta ympäri Suomea ja Eurooppaa bilettämässä.

Vastaavaa näkee joka viikko myös mainitsemassani sinkkuryhmässä. Tämä on todella yleistä. Olen ihan oikeasti aika huolissani siitä, että millaisia aikuisia näistä lapsista kasvaa ja millainen tämä maailma on parinkymmenen vuoden päästä, kun suuret ikäluokat ovat kuolleet, minun vanhempieni ikäluokka on kuolemassa ja itse olen keski-ikäinen. Millaisia ovat näiden perheettömien perheiden lasten lapset? Eiväthän he tiedä perheestä mitään! He eivät tiedä mitään siitä, mitä eheästä perheestä seuraa, kuten tietoisuus omista juuristaan ja alkuperästään, yhteenkuuluvuudesta.

"Transsissa" on erään transnaisen blogi ja hän kuvailee omaa juurettomuuttaan kirjoituksessa "Transsukupuolisen hoidot - mitä ne EI korjaa" (kursivoinnit omat minun):

"Mitä ne hoidot ei siis korjaa? Sun psyykettä. Sitä että oot ollu jotenki kummallisesti rikki jo neljänvanhasta saakka, jolloin ekan kerran osasit sanoa että tahdot kuolla. Sitä että koet itses täysin arvottomaks ja kelvottomaks. Että sun elämä on aivan vitun tyhjää, vaikka sulla olis kuinka paljon ystäviä, rahaa, kuuluisuutta, lapsia, rakkaita... aina on vaan tyhjää. Sitä että sellaset käsitteet kuin ”koti” ja ”perhe” on niin saastuneita ja rikkinäisiä ettet voi tuntea olevas missään kotona, eikä mikään tunnu perheeltä. On vaan paljon rakkaita ja läheisiä ystäviä mistä kaikki koet isoveljiks / -siskoiks... koska haluut että ne pitää susta huolen, kattoo sun perään ja ottaa vastuun, kun sä et osaa etkä halua – et kykene. Ehkä mun aivoissa on konkreettisesti jotain vikaa? Ehkä mä jään ikuisesti 15- - 16-vuotiaan tasolle.. oon kehityshäiriöinen...
---
Arvoton lihakone. Panonukke. Pirunhuora. Tuomittu sieluttomaan rietasteluun ja tyhjiöön."

Tässä tiivistyvät monet omat uumoiluni siitä, että miltä tuntuu olla perheettömän perheen lapsi (en väitä tai tiedä kirjoittajan olevan sellainen, tartun vain hänen kuvailuunsa). Miten voit tietää, mitä perhe tarkoittaa, kun sinulla ei ole koskaan ollut sellaista? Miten voit tietää, mitä parisuhde tai uskollisuus tarkoittaa, kun sinulla ei ole sellaisen mallia ollut koskaan? Miten voit tietää, mitä yhteenkuuluvuus tai yhteistyö tarkoittaa, kun ympärilläsi on pelkkiä atomisoituneita, irrallisia yksilöitä, jotka vain etsivät omaa mielihyvää ja viihdettä? Jokainen näistä perheettömistä lapsista, joita pompotellaan vanhemmalta toiselle ja vahtijalta toiselle, on tulevaisuuden aikuinen. Moni puhuu, ettei halua lapsia, koska ne ovat tiellä ja haittaavat oman elämän kulkua ja vapautta. Olen kuullut niinkin hulluja juttuja, että eronneen vanhemman löydettyä uuden suhteen on edellisestä suhteesta syntyneistä lapsista haluttu eroon, jotta uuden puolison kanssa voi ns. aloittaa alusta. En tiedä, miten lapsista käytännössä hankkiudutaan eroon. Jos tämä on yleinen suhtautuminen lapsiin (lapset ovat ei-toivottuja, ne ovat tiellä, niistä on haittaa yms.), niin miltä tuntuu kasvaa lapsena tällaisessa ympäristössä?

Miten tällaisista yksilöistä koostuva yhteiskunta voi pysyä pystyssä? Miten tällaisen taustan omaava ihminen voi elää edes itsensä kanssa ja ottaa vastuun itsestään tai tekemisistään, lapsistaan tai tulevaisuudestaan puhumattakaan?

Mielestäni tässä on valtava tikittävä aikapommi ja pelkään länsimaiden tulevaisuuden puolesta tosissani.

Olen välistä todella väsynyt nykymaailmaan monestakin syystä ja olen usean vuoden ajan puoliksi tosissani miettinyt, että voisi esimerkiksi vetäytyä johonkin luostariin kokonaan pois tästä sirkuksesta. En halua osallistua mihinkään villiin sinkkumeininkiin, olla ikiteini ja ikisinkku ja vetää päätä täyteen milloin milläkin aineella. Saan tästä hyvästä kuulla olevani tylsä, vaikka en ole mikään hiljainen introvertti, vaan juuri päinvastoin. Olen äänekäs ekstrovertti ja rakastan mm. laulaa ja tanssia. Tämä ikiteiniys ja laaja-alainen peterpan-syndrooma on kai sitä yhteiskunnan lapsistumista eli infantilismia. Vastuu on pelottavaa ja tylsää. Jos joskus vähänkin avaan muille sitä, että miksi haluan kieltäytyä elämästä kuin tyytyväinen sika ja minua kiinnostaa esimerkiksi luostarit ja hyve-etiikka, niin saan osakseni hyvin jyrkkää vastustusta ja "kerranhan sitä vain eletään" -argumentointia. Olen kyllästynyt olemaan ylisuuri kakara. Haluan kasvaa aikuiseksi ja kantaa aikuisen vastuun.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä syvemmin alan uskoa siihen, että maailmassa on asioita, jotka ovat suurempia kuin minä tai sinä. Asioita, jotka ovat suurempia kuin kenenkään yksittäisen ihmisen ego, halut tai tarpeet. Nykyinen yhteiskunta ei halua tunnustaa niitä, koska se inhoaa kaikkea, mikä rajoittaa yksilön egoismia ja hedonismia. Mutta ne asiat ovat tärkeitä, sillä vain niiden kautta tyhjyys katoaa. Olen käsitellyt aiemminkin tätä ikäisteni ihmisten "tyhjyyttä" ja sitä, miten kaikki on aina vaan paskaa ja perseestä, vaikka mitä tekisi. Uskon koko ajan enemmän ja enemmän siihen, että tyhjyys täyttyy vasta sitten, kun ihminen lakkaa ajattelemasta pelkästään omaa egoaan, laittaa sen sivuun ja tarttuu johonkin suurempaan. En tiedä, miksi se on niin, mutta se on niin. Ihminen on jostain syystä ohjelmoitu niin ja me emme pääse pakoon omia lajityypillisiä ominaisuuksiamme. Ihminen on otus, joka tarvitsee alkuperän, suunnan, päämäärän ja tarkoituksen, ja näiden kaikkien täytyy tulla ihmisen itsensä ulkopuolelta. Siksi "jokainen päättää itse oman elämänsä tarkoituksen" ja "kerranhan sitä vain eletään" eivät toimi. Hedonismi on surkea yritys täyttää tyhjyyttä.

Ihmistä suurempia asioita ovat esimerkiksi avioliitto, perhe ja kokonaisvaltaiset aatteet, joihin sisältyy käsitys oikeasta, väärästä, päämäärästä ja tarkoituksesta (joista historiassa yleisin ja kestävin lienee uskonto).

Asiaa kehodysforiasta

Olen tässä viime aikoina löytänyt YouTubesta kokonaan uuden puolen, videobloggaajat eli vloggaajat. Moni nuori ihminen (alle 30 v.) pitää kirjoitetun blogin sijasta videoblogia, jossa kertoo asioista puhuen. Vlogeja on aiheesta kuin aiheesta ja niitä löytyy lukuisilla eri kielillä. Kuten kirjoitetuista blogeista on vlogeistakin valtaosa hömppää, mutta seassa on todellisia helmiä, joiden asiasisältö on yhtä tasokas kuin hyvien kirjoitettujenkin blogien.

Youtubessa surffatessani törmäsin myös transaiheeseen ja katsoin myös mm. oheisen vlogin, missä yhdysvaltalainen transtyttö kertoo, miksi vihaa olla transsukupuolinen. Hän nostaa esiin mm. jatkuvan epävarmuuden, jatkuvan todistelun, tuomitsemisen, kehodysforian ja tietoisuuden siitä, että on erilainen kuin muut. Hän mainitsee, että transsukupuoliselle ihan tavanomaisetkin arkielämän asiat voivat olla vaikeita ja ahdistavia. Hän mainitsee esimerkkinä pukeutumisen. Naisesta mieheksi -tapauksena hänellä on vaikeuksia liian tiukkojen vaatteiden kanssa (esimerkiksi kynämekot ja legginsit), sillä hänellä on ylimääräistä materiaalia jalkovälissä ja hän joutuu menemään äärimmäisyyksiin tämän materiaalin peittämisen kanssa. Vehkeiden piilottamista kutsutaan englanniksi sanalla tucking ja vloggari sanoo teippaavansa vehkeet jesarilla ja hänen mukaansa se on hyvin kivuliasta. Hän selittää itkien, miten järkyttävää on herätä joka aamu, katsoa peiliin ja nähdä siellä jotakin, mitä hänen mielestään ei siellä pitäisi olla.

Noniin. Olen tässä blogissani rajusti kritisoinut transsukupuolisuutta ja LGBT-liikettä ja minua on tästä hyvästä syytetty vaikka millaiseksi trans- ja homovihaajaksi, suvaitsemattomaksi ja sen sellaiseksi. Jengiltä on kuitenkin mennyt jännästi ohi, että MINÄ OLEN TRANSSUKUPUOLINEN. Minä kärsin kehodysforiasta, minut on erikoislääkäri diagnosoinut transsukupuoliseksi ja olen käynyt läpi sukupuolenvaihdosprosessin.

Minä tiedän, miltä tuntuu olla transsukupuolinen. Minä tiedän, miltä tuosta vloggaajasta tuntuu. Minä tiedän, mistä hän puhuu. Hänen videonsa kosketti sisimmässäni jotakin kivuliasta ja päätinkin siksi tulla nyt hieman puhumaan kehodysforiasta ja siitä, mitä se on.

Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin kirjoituksessa Mitä transsukupuolisuus on ja miltä se tuntuu. Kirjoitin kyseisessä kirjoituksessa mm. seuraavaa:

Transsukupuolisuus tuntuu siltä, kuin ylläsi olisi naamiaisasu, jota et kykene koskaan riisumaan. Tiedät itse, kuka olet ja millainen olet, mutta kukaan muu ei tätä näe eikä usko, vaikka yrittäisit selittää. Tuntemus siitä, kuka olet ja millainen olet, voi olla (ja yleensä onkin) hyvin voimakas, mutta sitten katsot peiliin ja näetkin jotain ihan muuta. Silloin aivot sanovat jursk. Tämä aiheuttaa hyvin ahdistavaa ristiriitaista tunnetta ja voi syvetä pahaksi ahdistuneisuudeksi tai masennukseksi. Et tiedä enää kuka tai mikä olet. Olet kokonaan kadottanut itsesi ja minuutesi. Itse tuijotin itseäni peilistä usein alasti ja yritin ymmärtää näkemääni. Aivot eivät mitenkään suostuneet ymmärtämään, että peilissä oleva henkilö olen minä. Ajatus tuntui täysin epätodelliselta. Koin, että peilistä katsoo vieras ihminen. Se oli äärettömän ahdistavaa. Siinä tuntee tulleensa ihan hulluksi tai olevansa jossain aineissa tms. kun kyllä se henkilö siellä peilissä kuitenkin olen minä. Mutta kun ei ole. Jne. Transsukupuolisuutta voisikin kuvata siten, että kyseessä on ilmiö, missä jokin kytkös aivojen ja mielen sekä kehon välillä on rikki.
---
Transsukupuolisuus on sitä, että yrität kirkua maailmalle naamiaisasusi takaa, mutta maailma ei koskaan kuule. Vaikka selittäisit ihmisille, että miten tunnet, niin he eivät loppupeleissä koskaan ymmärrä. Transsukupuolisuus aiheuttaa jatkuvaa ahdistusta ja hulluksitulemisen tunnetta. Masennus ja jopa itsetuhoisuus ovat transsukupuolisilla erittäin yleisiä. Ahdistuksen sietokyky vaihtelee yksilöstä toiseen. Jotkut se lamaannuttaa ihan täysin ja he eivät kykene normaaliin elämään, kuten käymään töissä tai koulussa, tai tapaamaan ihmisiä. Eräs henkilö raportoi, että ei pysty edes käyttämään julkisia vessoja tai soittamaan puhelimella. Toiset yrittävät sopeutua ja kestää ja kykenevät käymään töissä, mutta kärsivät jollain tasolla ihan jatkuvasti. Joillakuilla kestää kauan tajuta, että mistä heidän tuntemuksensa johtuvat, kun taas jotkut tietävät jo ala-asteiässä.
---
Itsellenikin transsukupuolisuus oli elämän ja kuoleman kysymys, sillä ahdistus ja masennus kehittyivät niin pahoiksi, etten vaan pystynyt jatkamaan elämää entisenlaisena. En vieläkään halua edes ajatella sitä, millainen olin ennen korjaushoitoja. Tuli valvottua monta yötä, kun pelkäsin, että minulle ei myönnettäisi hoitoja, ja kerkesin pyöritellä vaikka mitä skenaarioita päässäni. Olin valmis uhraamaan sukupuolenkorjauksen puolesta ihan kaiken, kaikki rahani, kaikki ihmissuhteet, perheeni... Mikäli hoitojen saaminen olisi edellyttänyt kaikista näistä luopumista (suhteiden katkeaminen perheeseen ja meneminen hoitoon toiselle puolen maailmaa tms.), niin olisin tehnyt niin. Ajattelin, että jos en saa hoitoja, tapan itseni. Olen vieläkin sitä mieltä, että jos en olisi saanut hoitoja, niin olisin tappanut itseni. Voin vaan olla iloinen siitä, että satuin syntymään sellaiseen maailmanaikaan, jolloin sukupuolenkorjaus on teknisesti mahdollista, ja sellaiseen maahan, missä sukupuolenkorjaus on laillista.

Ohessa toinen vloggaus, joss nuori konservatiiviksi itseään kuvaava miespuolinen henkilö kritisoi transsukupuolisuutta. Hän esittää samat argumentit, jotka olen itsekin tässä blogissa esittänyt eli sukupuoltaan ei voi oikeasti vaihtaa, itsensä tunteminen vastakkaisen sukupuolen yksilöksi ei ole normaalia ja transsukupuolisuus on psyykkinen sairaus. Transsukupuoliset ihmiset yleensä suhtautuvat tällaiseen kritiikkiin erittäin voimakkaasti ja he argumentoivat tätä vastaan aina samalla tavalla. Myös ylempänä linkkaamassani vlogissa transtyttö esittää tyypilliset väitteet kritiikkiä vastaan: jalkovälin sisältö ei määritä ihmistä, ihminen saa määritellä itsensä tasan niinkuin itse haluaa, miksi ette voi vaan suvaita ja hyväksyä, kun tämä on jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa ilman teidän vihaanne.

Haluan tarttua viimeiseen pointtiin ja tarkastella asiaa sen läpi. Eli miksi ette voi vaan suvaita ja hyväksyä, kun tämä on jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa ilman teidän vihaanne. Tässä on oikeastaan koko asia tiivistettynä. Transsukupuolisuus on todella vaikea tila jo pelkästään transsukupuolisen itsensä kannalta, puhumattakaan kaikista siitä seuraavista sosiaalisista vaikeuksista. Transsukupuolisuus ei tunnu kivalta. Tunne siitä, että kehosi on väärä, on äärettömän voimakas ja mikään mahti maailmassa ei saa tätä tunnetta katoamaan. Mikään maailman järkeily ei poista sitä tunnetta. Olen tässä blogissa itse esittänyt jyrkkää kritiikkiä sukupuolineutraaliutta ja transsukupuolisuutta vastaan. Minä tiedän, että olen nainen. Minä tiedän, ettei minusta tule ikinä miestä. Minä tiedän, että on täysin älytöntä luulla olevansa vastakkaisen sukupuolen yksilö. Sukupuoli on biologiaa ja sukupuolineutraalia maailmaa ei tule koskaan. Minä tiedän, että olen psyykkisesti sairas yksilö. Kaiken tämän minä tiedän ja voin sen sanoa ääneen. Mutta se ei kuitenkaan mene minulle jakeluun. En kykene mitenkään sisäistämään sitä.

Tätä on kehodysforia. Tämän vuoksi transsukupuoliset menevät äärimmäisyyksiin ja lähtevät vaarallisiin ja peruuttamattomiin hormonihoitoihin ja leikkauksiin. Minun tunteeni siitä, että olen mies, on niin voimakas, että se jyrää kaiken järjen ja todellisuudentajun yli. Kuten kuvasin yllä, transsukupuolisuus on sitä, että joku yhteys mielen ja kehon välillä on rikki. Jokin piuha on irti. Kuvasin sitä, että kun menin peilin eteen alasti, niin en kyennyt mitenkään ymmärtämään, että peilissä olen minä. Kun katsot peilikuvaasi, niin tuntuu, kuin katsoisit jotakin vierasta ihmistä. Katsot itseäsi samoin kuin katsoisit toista ihmistä eli näet kuvassa olevan ihmisen ulkoapäin. En kykene mitenkään sisäistämään, että peilissä näkemäni ihminen olen minä. Tämä menee erittäin jännäksi seksuaalisuuden alueella. Tutkin aikoinaan tätä aluetta itsessäni laittamalla peilin jalkoväliini. Olen seksuaalisesti attraktoitunut naisiin ja pidin suuresti siitä, mitä peilissä näkyi. Se oli vähän kuin minulla olisi aina ollut pornoa mukanani tai että minulla olisi jatkuva pääsy jonkun naisen jalkoväliin. Kuulostaa ihan hullulta, mutta pointti on tämä: en nähnyt peilissä omaa elintäni, vaan jonkun naisen elimen. Peiliin katsominen tuntui samalta kuin pornosivun aukaiseminen Internetistä. Katselin peilissä avautuvaa näkymää ulkoapäin. Samoin näin koko kehoni. Ahdistus tulee siitä, kun tajuat, että peilissä oletkin sinä. Silloin aivot sanovat jursk ja syvä epätoivo ja hulluksitulemisen tunne alkaa. Transsukupuoliset ihmiset yleensä vihaavat yli kaiken vehkeittensä tuijottelua ja välttävät sitä aivan viimeiseen asti. Heistä monella onkin ylitsepääsemättömän suuria vaikeuksia pariutumisessa ja seksuaalisissa suhteissa. Se johtuu juurikin tästä, mitä juuri kuvailin.

Vloggarin sanoma on tämä: kehodysforia on jo valmiiksi niin hirveän vaikeaa, että siihen ei enää tarvitse tai kaipaa lisästressiä eli ulkoapäin tulevaa arvostelua ja kyseenalaistamista. Pelkästään kehodysforian kanssa kamppaileminen on niin kuluttavaa, että transsukupuolisilla ei enää riitä paukut kohtaamaan todellisuutta eli sitä, että se peilikuvan ihminen todellakin olen minä ja mitään muuta ei ole eikä tule. Henkinen jaksaminen ei vaan enää riitä. Sukupuolineutraaliin kuplaan käpertyminen on defenssireaktio, kun voimat yksinkertaisesti loppuvat. On paljon helpompaa uskotella itselleen ja maailmalle, että minä todellakin voin määritellä itse itseni ja maailma on väärässä kuin kohdata todellisuus.

Transsukupuolisuus on asia, jolle on todella helppoa nauraa, sillä se näyttäytyy ilmiötä tuntemattomalle ihmiselle kertakaikkiaan absurdina. Siihen on helppo tarttua ja siitä on helppo heittää läppää. Ymmärrän tämänkin näkökannan. Tarkoitukseni onkin alleviivata sitä, että miten vakavasta ilmiöstä oikeasti on kyse. Kyseessä on henkilön psyykkistä ja fyysistä terveyttä vakavasti uhkaava tila, joka vaatii lääketieteellistä väliintuloa. Kehodysforia, niin naurettavaa kuin se onkin, on transsukupuoliselle itselleen erittäin todellinen. Transsukupuolisuutta on tilana verrattu anoreksiaan eli ulkoapäin tarkkailtuna henkilön kuvitelmat itsestään ovat täysin absurdeja ja vailla todellisuuspohjaa, mutta jotka johtavat erittäin vakaviin seurauksiin, jopa kuolemaan.

En yritä vaatia ketään ymmärtämään transsukupuolisuutta. Kritisoin ehdottomasti niitä yhteiskunnallisia toimia, joita transaktivistit ovat vaatineet. Kritisoin harhaisia todellisuuskäsityksiä sekä joitakin johtopäätöksiä, joita sukupuolen monimuotoisuuteen uskovat ihmiset ovat tehneet. Mutta minä pyydän, että yhteiskunta kokonaisuutena tunnustaa sen, miten vakava ilmiö transsukupuolisuus on ja että tila on ihmiselle itselleen todellinen ja vaatii asianmukaisia toimia. Tämän enempää en vaadi tai tarvitse.

Transsukupuoliset eivät ole mitään sankareita tai suuria vapaustaistelijoita tai jotain vastaavia. He ovat esimerkkejä traagisista ihmiskohtaloista. Kukaan ei valitse olla transsukupuolinen, vaan se on sisäsyntyinen tila, jolle ei mahda mitään ja joka vaatii lääketieteellistä väliintuloa. Jos olet transsukupuolinen, niin et voi koskaan olla normaali tai tavallinen. Jos et lähde sukupuolenvaihdokseen, niin et siltikään tule koskaan olemaan niinkuin muut miehet tai naiset. Outolintu olet silti. Tilanne ei kauheasti muutu, mikäli lähdet sukupuolenvaihdokseen. Sukupuoltaan ei voi oikeasti vaihtaa, joten sukupuolenvaihdoksenkin jälkeen olet se sama mies tai nainen, joksi synnyit. Muutos on vain kosmeettista. Sukupuolenvaihdos helpottaa kehodysforiaa, mutta ei tee sinusta oikeaa vastakkaisen sukupuolen yksilöä. Transsukupuolisuus on tila, johon on vain huonoja ratkaisuja. Tilan kanssa on vain opeteltava elämään, joko leikkauksilla tai ilman. Poispääsyä ei ole.