Millä perusteella minä olen konservatiivi?

//EDIT 21.2.2025: Kieliasua päivitetty.

Olen tässä blogissa ja Youtubessani aiemminkin määritellyt sitä, että miksi olen konservatiivi. Aiemmat määritelmäni ovat pitkälti vastanneet kysymykseen "miksi en samaistu vasemmistolaiseen idealismiin", mutta ne ovat jättäneet etenkin muut konservatiivit raapimaan päätään ja miettimään, että millä perusteella olen konservatiivi käytännössä. Yritän tässä kirjoituksessa lähestyä aihetta siitä näkökulmasta. Yritän kirjoituksella tavoittaa sekä konservatiivit että ei-konservatiivit, joten ajatuksenkulku saattaa vaikuttaa paikoin hyppivältä.

Konservatiivisuuden määrittely ei ole yksinkertaista, koska se ei ole kiveenhakattu, muuttumaton käsite, vaan varsin dynaaminen ja kontekstistä ja aikakaudesta riippuvainen. Konservatiivit tappelevat keskenäänkin siitä, että millainen on "aito" konservatiivi. Esimerkiksi konservatiiviskene on pitkälti jakaantunut kristilliskonservatiiveihin ja ei-kristillisiin konservatiiveihin, ja nämä eivät läheskään aina tule toimeen keskenään. Konservatiivit voivat myös päätyä samoihin johtopäätöksiin aivan täysin eri reittiä, eli perustelut näkemyksille voivat vaihdella ja paljon. Minua ei kiinnosta osallistua mihinkään ns. uskonsotiin ja lähteä kilpailemaan siitä, että kuka on "truu". Aina löytyy niitä tyyppejä, joiden mielestä joku toinen ei ole truu. Näen konservatiivisuuden enemmänkin spektrinä tai kenttänä. Tässä kirjoituksessa yritän kattavasti selittää, että miksi juuri minä samaistun konservatiivisuuteen ja mitä kaikkea siihen liittyy. Määrittelyä toki sotkee se, että en ole "vain" konservatiivi, vaan melko talousoikeistolainen ja kansallisaatteinen sellainen. Kohdallani on välillä hankala erotella näitä kolmea toisistaan, sillä ne nivoutuvat yhteen. En ole siitä liian tarkka tässä kirjoituksessa. Muiden kuin minun kohdallani tilanne voi olla eri: on esimerkiksi mahdollista olla kansallisaatteinen olematta konservatiivi ja konservatiivi olematta kansallisaatteinen.

Löysin konservatiivisuuden ajan kanssa ja pitemmän prosessin kautta. En siis koskaan yhtäkkisesti jotenkin "kääntynyt" siihen tai "hurahtanut" siihen. Kun olin lukiolainen ja parikymppinen, niin pidin itseäni liberaalina. Liikuin nimenomaan liberaaleiksi luokiteltavissa piireissä. Mitä enemmän aikaa kului, niin huomasin yhä suuremmassa määrin, että en ole samaa mieltä asioista tuttujeni kanssa, ja aloin lopulta pohtia, että olenkohan liberaali ollenkaan. Päädyin lopulta siihen, että allekirjoitan klassisen liberalismin käsitteen, mutta tähän päädyin ajatusprosessin kautta. Yksi ensimmäisistä havainnoistani oli, että "edistys" on usein vain asioiden laittamista paskaksi "siksi, koska". Tuttuni eivät osanneet selittää, että miksi joku vanha juttu on huono ja uusi parempi. Kun kyseenalaistin heidät, he suuttuivat. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän asia minua häiritsi ja päädyin lopulta pääni sisällä lopputulokseen "edistys on kirosana". Eli alkujaan löysin konservatiivisuuden sen kautta, että mitä en kannata. Tämä liittyy alussa mainitun "vasemmistolaisen idealismin" vastustamiseen. Pitääkseni tämän kirjoituksen lyhyenä en käy analysoimaan aihetta syvemmin. Selitän vain sen, että mikä oli/on oma näkökulmani yhteiskuntaan pähkinänkuoressa.

Olen mielestäni sentyylinen ihminen, että kun olet kanssani tekemisissä, niin huomaat kyllä olevasi tekemisissä nimenomaan konservatiivin kanssa. Näin Internetin välityksellä se ei varmastikaan aina välity.

• Biologisen todellisuuden painottaminen ja käytännöllinen näkökulma

Mainittuun vasemmistolaiseen idealismiin kuuluu ihmiseliön biologian kieltäminen, häivyttäminen tai sen merkityksen vähättely, tai ihan silkka outojen johtopäätösten tekeminen. Ihan aluksi konservatiivisuus oli minulle nimenomaan raakojen tosiasioiden ja kylmien faktojen tunnustamista sekä omien näkökantojen ja toimintatapojen mukauttamista näihin faktoihin. Ei siis toisinpäin eli faktojen mukauttamista omiin näkökantoihin (mitä havaitsin tuttujeni tekevän paljon). Ihmiset ovat tietenkin hyvin eri mieltä siitä, että mitä ylipäätään pidetään "faktana", mutta kohdallani pointti olikin siinä, että tuttavapiirini yleiset näkemykset eivät tukeneet omia havaintojani ja jouduin parikymppisenä järjestelemään maailmankuvaani paljon. Pidin paljon konservatiivisista ajattelijoista, koska he tunnustivat ihmislajin biologisen todellisuuden, myös ne raadollisemmat ja ei-kivat puolet, ja ottivat sen huomioon näkemyksissään.

Minkälaisista asioista on kyse? Pitääkseni tämän lyhyenä listaan tähän lyhyesti vain ne asiat, jotka olivat minulle olennaisimpia:

• ihminen on patriarkaalinen eliölaji
• ihminen on tribaalinen laumaeläin
• uskonnollisuus on syväkoodattu ihmiseen
• biologiset sukupuolierot ovat tosiasia ja erot ovat suuria
• biologisilla sukupuolieroilla on syvempi merkitys, joka on arvokas
• perinteiset sukupuoliroolit rakentuvat biologisille eroille
• biologiset perhesuhteet ja tietämys omista biologisista juurista ovat ihmiseliölle mittaamattoman arvokkaita asioita
• valtaosa ihmisyksilöistä on aina ollut ehdottoman heteroseksuaalisia ja tulee aina jatkossakin olemaan
• erirotuisilla ihmisillä on syvempiä eroja kuin pelkkä ihonväri
• ihmislajilla on taipumus vääristää kaikki, koska ihminen on pohjimmiltaan itsekäs, laiska ja nautinnonhaluinen
• aina on olemassa yksilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti pahantahtoisia, eivätkä haluakaan olla yhteistyössä muiden kanssa
• aina on olemassa yksilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti joko tyhmiä, harhaisia tai jollain tavoin vioittuneita, eivätkä ymmärrä asioita niinkuin muut ne ymmärtävät
• ihmiseliö tarvitsee selkeitä rajoja ja elämänrytmiä
• biologiaa ei voi paeta
• maailma ei ole täydellinen, se ei ole koskaan ollut täydellinen, eikä se tule koskaan olemaan täydellinen

Mielestäni mikään maailmankuva, joka ei ota huomioon tätä biologista todellisuutta tai ikäviä faktoja, ei ole käytännöllinen. Jotta päätyisimme mahdollisimman järkeviin, toimiviin ja tehokkaisiin ratkaisuihin pitkällä tähtäimellä on meidän ymmärrettävä elämän lainalaisuudet. Maailma makaa niinkuin se makaa, halusimme tai emme. Loppujen lopuksi me joko hyväksymme sen tai itkemme ja hyväksymme.

Väännettäköön tässä kohtaa rautalangasta tosin, että minä pääasiassa vastustan ns. luonnollisuusargumenttia, eli mutkien vetämistä suoriksi yhteiskunnallisissa kysymyksissä biologisten tosiasioiden pohjalta. Esimerkki: ihminen on patriarkaalinen eliölaji → naisilla kuuluu olla vähemmän oikeuksia ja heidän ei kuulu päästä johtopaikoille. Toinen esimerkki: homous on poikkeustila → homouden ei tule olla sallittua. Olen klassinen liberaali, en änkyräkonservatiivi. Biologisten tosiasioiden ottaminen huomioon ei ole sama asia kuin hyppääminen johonkin historialliseen yhteiskuntamalliin. Pelkkä jonkun faktan tunnustaminen ei johda siihen, että faktan tunnustavat ihmiset olisivat samaa mieltä siitä, että miten faktan pohjalta kuuluu toimia.

Huomatkaa, että listatut asiat ovat generalisointeja. Ihmiset ovat lisäksi aina myös yksilöitä (fakta) ja aina on olemassa, ja on historiassakin ollut, myös poikkeusyksilöitä (fakta), jotka eivät käyttäydy niinkuin ihmislajin keskiarvo (fakta). Tämän vuoksi minulle on aina ollut täysin itsestäänselvää poikkeusyksilöiden olemassaolo ja osa käytännöllisyyttäni on ottaa nämä yksilöt huomioon. Vaikka ihmislajista voidaan vetää generalisointeja, niin niitä joutuu aina vähän soveltamaan eri yksilöiden kohdalla. Ihmiset ovat erilaisia ja se on täysin normaalia. On täysin epärealistista odottaa, että edes valtaosa ihmisistä olisi sovitettavissa johonkin ahtaaseen ulkoapäin määriteltyyn muottiin, ainakaan ilman mitään ongelmia. Osa sovittuu hyvin, osa sovittuu kipuillen, osa sovittuu huonosti ja osa ei sovitu lainkaan eikä mitenkään päin. Tästä ei tarvitse tehdä yhteiskunnassa ylitsepääsemätöntä ongelmaa.

Huomatkaa kuitenkin erityisesti se, että poikkeusyksilöiden olemassaolo ei pyyhi pois sitä, että valtaosa ihmisistä ei ole poikkeusyksilöitä ja että generalisointeja voidaan vetää poikkeusyksilöistä huolimatta. Poikkeusyksilöt eivät voi määritellä enemmistöä. Mutta vastaavasti tämä ei tee poikkeusyksilöitä olemattomiksi tai merkityksettömiksi. Kaikille löytyy kyllä yhteiskunnassa jokin rakentava paikka ja tehtävä, ja rooleja ja lokeroita on monenlaisia. Liikkumavaraa on kyllä, ja niin on ollut aikaisemminkin historiassa. Olen huomannut, että ihmisillä on heidän maailmankuvastaan riippumatta usein historiasta kohtuuttoman yksiulotteinen kuva. Tämä pätee myös wanhoja hywiä aicoja ihannoiviin konservatiiveihin. He nimittäin jahtaavat kiiltokuvahistoriaa, jota ei ole koskaan ollutkaan olemassa.

Mainittakoon, että myöhemmin huomasin, että konservatiiviskene on aivan täynnä haihattelijoita, joilla on aivan yhtä harhaiset ideologiat kuin vassareilla/"wokeilla". Konservatiivinen idealismi ja vasemmistolainen idealismi ovat vain saman kolikon kaksi eri puolta. Tämä aiheutti sen, että rupesin yhdessä kohtaa ottamaan etäisyyttä konservatiiviskeneen kollektiivina. Minä olen käytännöllinen, konkreettisiin tosiasioihin keskittyvä, ratkaisukeskeinen ihminen ja minua ei kiinnosta utopistiset ideologiset kiiltokuvat, ihan sama miltä poliittiselta kentältä ne ovat kotoisin.

Minua ei myöskään kiinnosta vähääkään patsastella "hyviksenä". Olen enemmänkin "takapiru" (advocatus diaboli), joka istuu muuten hiljaa takarivissä, mutta jonkin epäjohdonmukaisuuden tai virhearvion huomattuaan alkaa nakella teräviä huomioita ja muita piikkejä, joilta muut haluaisivat sulkea silmänsä ja korvansa, ja jatkaa niin kauan kuin on tarpeen.

• En ole feministi enkä vasemmistolainen

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? No sitä, että en usko feministisiin/vasemmistolaisiin yhteiskuntateorioihin, enkä halua tarkastella asioita heidän määrittelemiensä käsitteiden kautta, kuten luokkajaon tai sortamisen näkökulmasta. Minä hylkään nämä käsitteet kokonaan. Asiaa on tarkasteltu esimerkiksi tällä videollani. Mielestäni oikeistolaiset ajattelijat ovat paljon fiksumpaa sakkia, ja olen saanut todella paljon irti heidän kirjoituksistaan. Esimerkiksi Harry Browne on ihan mahtava, erityisesti kirjansa How I Found Freedom in an Unfree World. Suomalaisista seuraan esimerkiksi Henri Heikkistä. Olen aina ihaillut ns. self-made manejä ja ryysyistä rikkauksiin -tarinoita. En näe yhtään mitään kehittävää uhrihierarkioiden pyörittelyssä (jonka näen pitkälti lähinnä naurettavana), vaan kehittävämpää on tiedostaa vapautensa ja riippumattomuutensa. Tämä näkyy koko elämänasenteessani ja siinä, että miten suhtaudun asioihin tai prosessoin niitä.

Lisäksi mainittakoon, että olen pitkään sympatiseerannut nimenomaan miesasialiikettä. Tämänhetkisissä genderkriittisissä feministeissä on paljon fiksua sakkia, ja heitä seurailen, mutta feminismi kokonaisuutena ei ole ikinä vedonnut minuun mitenkään, enkä ole ikinä kokenut feministisiä käsityksiä erityisen puhutteleviksi. Pärjään hyvin ilmankin. Päädyin genderkriittisen feminismin kautta seuraamaan joitakin feministisiä kanavia, mutta koin ne lähinnä ahdistavina ja dysforiaani triggeröivinä. Minun oli tietoisesti poistuttava niiltä. Olen genderkriittisten feministien tai ns. radfemien kanssa samaa mieltä monista genderideologiaan liittyvistä asioista, mutta siihen samanmielisyydet sitten loppuvatkin.

• Pukeutuminen ja estetiikka

Pukeutuminen on tietysti aika pinnallinen keino mitata yhtään mitään, mutta se on silti olennainen osa konservatiivisuuttani. Pukeutumiseni pohjautuu klassiseen estetiikkaan, joka puolestaan on konservatiivinen arvo. Klassinen estetiikka on minulle hyvin tärkeä asia, on nuoresta lähtien ollut, ja haluan tietoisesti vaalia sitä elämässäni usealla eri tavalla. Täten se on siis myös tietoista postmodernismin vastustamista.

Postmodernismiin kuuluu kaiken "vanhanaikaisen" (konservatiivisen?) vastustaminen ja romuttaminen, ja yksi sen vastustamista asioista on klassinen estetiikka. Siihen kuuluu useita eri osa-alueita, esimerkiksi musiikin, kirjallisuuden ja kuvataiteen perinteisten standardien ja arvojen tietoinen uudelleenmäärittely ja romuttaminen. Olen itse ollut koko ikäni piirtäjä ja kävin kuvataidepainotteisen yläasteen ja lukion. Taidekäsitykseni oli jo tuolloin hyvin klassistinen, ja jouduin sen vuoksi jo 13-vuotiaana törmäyskurssille modernia taidetta ihailevien opettajieni kanssa.

Muistan esimerkiksi jo yläasteelta äärettömän turhauttavat keskustelut aiheesta "miten määritellään musiikki". Opettaja soitatti kaikkea käsittämätöntä mölinää, kuten sahojen kirskuntaa, ja kysyi "millä perusteella tämä ei ole musiikkia". Itse kuuntelin Vivaldia ja Palestrinaa, ja pidin heitä esikuvina, ja sain noista keskusteluista pelkkää päänsärkyä. Tässä ei ollut törmäyskurssilla pelkkä musiikkimaku, vaan laajempi arvomaailma koskien sitä, että mitä musiikki edes on ja mitä voidaan pitää musiikkina. Sama meininki näkyi tietenkin myös kuvaamataidon tunneilla. Minulle jäi ikuisesti mieleen, kun opettaja kertoi käyneensä "taide"näyttelyssä, jossa tekijä oli käyttänyt maalina pelkkiä ruumiineritteitä. Haju oli kuulemma melkoinen. Minulla on ollut tapana sanoa yläasteelta lähtien, että "mikäli venäläiset hyökkäävät Suomeen, niin saavat luvan ihan ekaksi pommittaa paskaksi Kiasman".

Minä pukeudun pääasiassa vain kahdella tavalla: täyspitkään hameeseen tai klassiseen miestenpukuun (hame arkipukuna ja miestenpuku erikoispukuna). Miksi? Koska ne ovat esteettisiä. Mielestäni kuka tahansa nainen näyttää miljoonasti paremmalta täyspitkässä helmassa ja kuka tahansa mies näyttää miljoonasti paremmalta puvussa ja kravatissa. Koska se vaan on niin. En pukeudu farkkuihin enkä lyhyeen hameeseen, koska en halua. Otan paljon mallia mustavalkoisista elokuvista, vanhoista valokuvista ja maalauksista. Pyrin myös sisustamaan samalla periaatteella millä pukeudun. Miksi käytän joskus miestenpukua, jos olen konservatiivi nainen? Koska minulla on elinikäinen viehtymys herrainmuotiin, ja mielestäni pukeutumisella leikittely ei ole mitenkään kiellettyä, eikä sen kuulukaan olla. Mikäli ns. ristiinpukeutuu, niin soveltakoon siinäkin suosiolla klassisen pukeutumisen sääntöjä.

Postmoderni muoti pyrkii tietoisesti ja tarkoituksella repimään perinteisiä näkemyksiä alas ja sotkemaan elementtejä. Mielestäni se on aivan täysin turhaa. Esimerkiksi on nykyään muotia pistää puvun kanssa tennarit. Hyi, yäk. Klassinen pukeutuminen on todella esteettistä, tyylikästä ja toimivaa. Klassisen pukeutumisen sääntöjä seuraamalla aikaansaadaan yksiselitteisesti kaikkein esteettisin mahdollinen kokonaisuus. Ei sitä tarvitse muuttaa tai vaihtaa. Postmodernismin henki on "kapinoidaan pelkästä kapinoimisen ilosta" ja se näkyy muodissakin. Minä sanon: "jos se ei ole rikki, älä yritä korjata sitä".

Tämä on yksi suosikkimeemejäni ikinä.

• Vastuun ja aikuisuuden painottaminen

Ihmisillä ei ole vain vapauksia ja oikeuksia, on myös vastuuta ja velvollisuuksia. Nämä vaihtelevat ikäkaudesta ja elämäntilanteesta toiseen, ja se on normaalia. Vastustan aivan ehdottomasti nykyajan Mikä-mikä-maa -kulttuuria, jossa aikuiset ihmiset haluaisivat ikuisesti keskittyä bilettämiseen, kerskakulutukseen ja keskarin näyttämiseen ympäröivän yhteiskunnan arvomaailmalle.

Lapsille ja nuorille sallitaan sellaista, mikä ei ole enää aikuisiällä hyväksyttävää. Jokaisen ihmisyksilön kuuluu kasvaa aikuiseksi, ja kun ylität tietyn ikävaiheen, niin kapinalliset teiniajat ovat ikuisesti mennyttä, eivätkä ne palaa. Jos menetät lapsuus- ja nuoruusvuotesi jostakin syystä, mistä tahansa syystä, niin et saa niitä enää koskaan takaisin. Aikuisuuteen kuuluu monta osa-aluetta, jotka eivät ole ns. kivaa, mutta ne kuuluu omaksua ja niihin kuuluu kasvaa. Yhteiskunnan ensisijainen tehtävä onkin tukea nuoria kasvamaan aikuisiksi ja omaksumaan aikuisen sosiaalinen rooli, ei todellakaan pistää heitä vellomaan miettimässä jotain sortorakenteita tms.

Aikuinen yksilö on vastuussa paitsi itsestään, niin myös muista. Aikuisen tehtävä on pitää huolta muista ja suojella muita. Aikuisen osa on laittaa toiset etusijalle itsensä ja omien mielihalujensa kustannuksella. Kaikkein yksinkertaisimmillaan tämä on äitinä tai isänä olemista, mutta historiassa on ollut vaikka mitä muitakin vastuullisia rooleja. Ei esimerkiksi ole sattumaa, että luostariyhteisössä käytetään termejä sisar/veli ja äiti/isä. Vastaavia perhedynamiikkaa soveltavia ei-biologisia järjestelmiä on ollut kaikkina aikoina kaikissa kulttuureissa. Luostari on yksi, ja ei-eurooppalainen esimerkki on japanilainen geishojen okiya. Lisäksi entisajan opettajat ja opettajattaret olivat usein hyvin tiukkoja kasvattajia. Aikuinen yksilö ei ole välittömästi vastuussa vain omista kakaroistaan, vaan myös esim. omista ikääntyvistä vanhemmistaan, ja yhteisön asioista ja yhteisöön kuuluvista ihmisistä laajemmassa merkityksessä. Tämän näkemyksen korostaminen näkyy koko elämänasenteessani ja monet näkemykseni ovat sen värittämiä.

• Perinteisten instituutioiden kunnioittaminen

Kunnioitan monia perinteisiä instituutioita, kuten valtiota, kirkkoa, armeijaa ja avioliittoa. Saatan kritisoida niitä, jos havaitsen niiden toiminnassa ristiriitaisuuksia tai epäjohdonmukaisuutta, mutta kunnioitan niitä tästä huolimatta, enkä pyri mitenkään erityisemmin kyseenalaistamaan tai horjuttamaan niiden asemaa. Minulla ei ole ikinä ollut mitään vallankumousfantasioita, enkä pidä sellaisista toimijoista, jotka pyrkivät kaatamaan nämä instituutiot.

Esimerkinomaisesti mainittakoon, että suhtautumiseni homoavioliittoon on hyvin neutraali. Mielestäni homoavioliiton vastustajilla on pääsääntöisesti paljon paremmat argumentit kuin homoavioliiton puoltajilla. Minulle on hyvin epäselvää, että miksi monet homot kokevat tarvitsevansa virallisen avioliiton ylipäätään, jos heillä ei ole kuitenkaan aikomustakaan elää avioliiton periaatteiden mukaisesti (HUOM! Tällä kommentilla en viittaa homouteen itseensä, vaan siihen, että miten jotkut homot liitossaan käyttäytyvät, esimerkiksi elämällä ns. avoimessa suhteessa ja tuomalla suhteeseen jatkuvasti uusia ihmisiä). Tämä tosin pätee moniin heteroihinkin nykyään... Minulla on toki omat ehdotukset kompromissiratkaisuiksi, mutta en nyt lähde tässä käymään niitä läpi. Olen sivunnut aihetta aikaisemmin esimerkiksi täällä.

• Traditioiden ja kansanperinteen kunnioittaminen

Ihmiseliö tarvitsee rytmiä ja vakautta elämään, sekä totuttuja tapoja ja yhteisöllisyyttä. Kaipuu näihin tulee aina takaisin jotakin kautta. Meillä on jo olemassa vuosisataiset perinteet, jotka sitovat modernit yksilöt menneisiin sukupolviin sekä oman kansan historiaan. Samat perinteet sitovat ihmiset toisiinsa. Kuka ääliö joskus keksi, että näissä on muka jotain huonoa ja niistä pitäisi luopua?

Haluan vaalia elämässäni Suomen kansan sekä kristillisiä että esikristillisiä perinteitä niin paljon kuin mahdollista monessa eri muodossa. Monet vanhankansan uskomukset ja vuodenkiertoon liittyvät perinteet ovat uniikki yhdistelmä kristillisiä sekä juuri tähän kansaan ja maailmankolkkaan sidottuja pakanallisia perinteitä. Se on kansani historiaa ja minä olen tämän kansan biologinen jälkeläinen. Olen utelias pallontallaaja, matkustellut paljon, tutustunut vieraisiin maihin ja ottanut sieltä vaikutteitakin, mutta en koskaan unohda juuriani enkä yritä irrottaa itseäni Suomen fyysisestä maasta ja kansasta. Juuriaan ei voi valita, ne annetaan syntymässä. Tykkään seurata monia perinteitä ja osallistua niihin. Esimerkiksi yksi kestosuosikkini on suuri pääsiäispaasto, mutta olen kiinnostunut myös kansanperinteestä. Sellaiset yhdistykset kuin Taivaannaula ja Kalevalaisten Naisten Liitto ovat hienoja.

Otan myös paljon inspiraatiota historiasta ja muusta perinteestä. Esimerkiksi pidän hyve-etiikasta ja mielestäni mm. seitsemän kuolemansyntiä ja muut vastaavat ovat oikeasti fiksuja, elämänläheisiä ja käytännöllisiä katsantotapoja. Entisaikojen ihmiset olivat usein paljon maanläheisempiä kuin nykyihmiset, koska heidän elämänsä oli hyvin konkreettista. Nykyihmiset liihottelevat epäterveellisen paljon abstrakteissa ulottuvuuksissa. Mielestäni nykyaika tarvitsee palautuksen abstraktioista konkretiaan.

• Perinteisten sosiaalisten normien/sääntöjen kunnioittaminen

Tämä pitää sisällään esimerkiksi sellaiset asiat kuin käytöstavat, pukukoodit, hierarkiat, seremoniat, formaliteetit, etiketit ja protokollat. Pidän näitä lähtökohtaisesti hyvinä ja positiivisina asioina. Olen ihminen, joka varsin suuresti rakastaa erilaisia formaliteetteja ja käytössääntöjä ja pyrin viimeiseen asti mukautumaan niihin (mahdollisuuksieni mukaan). Viihdyin esimerkiksi erittäin hyvin töissä puolustusvoimilla, sillä tulin pelkästään hyvälle tuulelle erilaisten kurinalaisten muodostelmien katsomisesta ja asioiden kellontarkasta aikataulutuksesta ja sujuvasta toimituksesta. Nuorempana ihailin armeijaa monesta syystä. Rakastan myös esimerkiksi tanssiaisia ja muita juhlallisuuksia, joissa on tiukka pukukoodi ja protokolla (esim. yliopiston tohtoripromootio oli kiva, samoin vanhojentanssit aikoinaan). Näitä saisi olla paljon enemmän ja paljon yleisemmin, ja sama meininki saisi puolestani ulottua arkielämäänkin.

Nykyajalle on tyypillistä kaikkien tällaisten tarkoituksellinen hajottaminen, mistä en pidä lainkaan. Olen esimerkiksi seurannut sitä, miten presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla näkee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän pukukoodia rikkovia asuja. Pukukoodin rikkominen näyttäisi olevan linnanjuhlissa enemmänkin joku trendi. Se ei ole lainkaan tyylikästä, ja henkilö paljastaa sillä huonon makunsa. Tosi väsynyttä myöskin btw. Ovella saisi olla joku tyylipoliisi, joka evää sisäänpääsyn vierailta, jotka eivät ole asianmukaisesti pukeutuneet.

Tiedän, että netin kautta minusta saa jopa anarkistisen kuvan, mutta en ole sellainen jokapäiväisessä elämässä. Olen vahvaluonteinen itsenäinen yksilö, joka ei salli kenenkään kävellä ylitseen, mutta en ole anarkisti missään muodossa. Olen se takarivin hiljainen takapiru - olen vahva ja äänekäs sitten kun minun tarvitsee olla, muutoin juoksen muodostelmassa niinkuin kaikki muutkin ja tottelen johtajaa. En tavallisesti uhmaa yhtäkään auktoriteettia, ellen koe, että minulla on siihen pätevä syy. Täällä blogissa auon päätäni täysin estottomasti ja etenkin blogin varhaisimmat kirjoitukset ovat saaneet alkunsa pelkästä tarpeestani avautua anonyymisti. Olen blogissa useasti myös provonnut harkitusti ja täysin tahallani. Jokapäiväisessä elämässä kuitenkin valitsen taisteluni hyvin tarkkaan ja arvostan käytöstapoja. Olen saanut palautetta, että ihmiset ovat suorastaan yllättyneet siitä, että miten mukautuvaksi ja kohteliaaksi tosielämässä osoittauduin.

• Konservatiiviset parisuhdearvot

Mielestäni parisuhteessa on kyse liitosta, sopimuksesta, ja ajattelutavassani kaikki liitot/sopimukset ovat lähtökohtaisesti sitovia. Liittoon kuuluu tietenkin olennaisesti uskollisuus ja yhteistyö. Parisuhde on kahden ihmisen elinikäinen yhteistyöprojekti, yhteinen kasvumatka, ja parisuhteen tarkoitus on rakentaa luja ja vakaa yhteinen elämä. Eli lähtökohtaisesti parisuhteen solmiminen tehdään siltä pohjalta, että se kestää läpi elämän, sen puolesta tehdään uhrauksia, otetaan toinen aina huomioon ja tuetaan häntä. Molemmat ovat itsensä lisäksi vastuussa myös toisesta. Kun olet sidottu toiseen et ole enää vapaa. Deal with it. Parisuhteen tarkoitus ei ole pitää hetkellisesti hauskaa ilman vastuuta, eikä varsinkaan harrastaa jotain ristiinpaneskelua.

Todellisuus tietenkin on, että kaikki ihmiset eivät sovi yhteen useastakin syystä, ja yhteistyö ei läheskään aina toimi. Aina on myös niitä, joita sitoutuminen ei ihan oikeasti kiinnosta. Se on valitettava reaalitodellisuus, ja sellaista se on aina ollut. Mutta lähtökohta ja pohja, jolta minä toimin, on ylläkuvattu.

SLEY julkaisi 2019 tämän kristilliskonservatiivisen parisuhdeoppaan, jota Seta puolestaan kritisoi jakamalla sille rottapalkinnon. Minä selasin tuon oppaan läpi ja huomasin olevani lähes kaikesta sen kanssa samaa mieltä. Ainoana erona heteroihin on se, että homoseksuaalina minun kohdallani näitä täysin samoja arvoja sovelletaan samaa sukupuolta olevaan kumppaniin.

Liittojen ja sopimusten syvä kunnioittaminen ulottuu myös muuhun ihmistenväliseen yhteistyöhön, kuten bisnessopimuksiin.

• Konservatiiviset perhearvot

Mielestäni se, että mikä perhe lähtökohtaisesti on, ei ole moniulotteinen asia, eikä siitä myöskään kuulu tehdä vaikeaa. Ydinperhe on yhden miespuolison yksilön ja yhden naispuolison yksilön ja heidän biologisten jälkeläistensä muodostama yksikkö, nk. yhteiskunnan perusyksikkö. Ympäröivä suku koostuu miehen ja naisen biologisista sukulaisista. Monet yhteiskunnan perinteiset perusrakenteet ovat lähtökohtaisesti olemassa nimenomaan lasten ja heidän kasvunsa suojelemiseksi. Esimerkiksi avioliittoinstituutio on tällainen. Vakaan ydinperheen merkitys yhteiskunnassa on aivan kiistaton. Rikkinäiset ja epävakaat perheet tuottavat rikkinäisiä ja epävakaita lapsia. Vakaan ydinperheen kautta lapsi myös automaattisesti saa sekä miehen että naisen mallin, ja hän saa elää omien verisukulaistensa ympäröimänä. Ydinperheessä on lähtökohtaisesti kyse lapsen oikeuksista, ei aikuisen.

En hyväksy, enkä ole koskaan ymmärtänyt, tiettyjen tahojen hinkua romuttaa ydinperhe. TämäKIN menee kategoriaan "pistetään paskaksi vain paskaksipistämisen ilosta", mikä on itselleni aivan täysin käsittämätön katsantotapa. Aiheesta olisi paljonkin sanottavaa, mutta pysyn tässä vain pääpointeissa.

Lapsella ei voi olla "kaksi isää" tai "kaksi äitiä", tai useampi kuin kaksi vanhempaa. Sellainen on biologisesti yksinkertaisesti mahdotonta, ja tällaisen terminologian käyttäminen on todellisuudenvastaista. Minä pääsääntöisesti vastustan nykyistä homojen perheaktivismia, jota pidän yksinkertaisesti outona. Kaksi urosta tai kaksi naarasta ei vaan voi saada jälkeläistä. Se on täysin itsestäänselvä tosiasia, joka ei jätä mitään keskusteltavaa. Jos vaikka lesbopari saa lapsen, niin kyseinen lapsi on lesboista toisen ja jonkun miehen jälkeläinen. Hän ei ole lesbojen yhteinen jälkeläinen, ja toinen naisista on aina kolmas pyörä. Naisen ei ole mahdollista saada lasta ilman miestä.

Olen itse lesbona miettinyt tätä skenaariota omalle kohdalleni. En itse ikimaailmassa haluaisi tilanteeseen, jossa minun naiseni saa lapsen jonkun miehen (eli kolmannen osapuolen) kanssa. Syntyvä lapsi on minun naiseni ja jonkun miehen lapsi. He ovat perhe, ja minä itse olen kolmas pyörä. En halua ikinä joutua moiseen tilanteeseen, jo ajatuskin on kauhea. En mitenkään päin kykene ymmärtämään, että miten joku lesbopari voi tällaisessa tilanteessa kokea saavansa yhteisen lapsen. Sen täytyy kertoa aivan uskomattoman eeppisestä harhaisuudesta, ja olenkin seurannut netin eri palstoilla lesbojen (ja homojen) lapsikeskustelua monttu auki. Lapsella on aina isä, ja on ehdottoman väärin sekä kyseistä isää että itse lasta kohtaan selitellä isä olemattomiin ja häivyttää hänet lapsen elämästä. Tilanne on väärin myös lesboäidin naispuolista puolisoa kohtaan, jolle selitellään, että hän on toinen lapsen vanhemmista, kun todellisuudessa hän ei ole lapselle mitään sukua. Homomiesten kohdunvuokrauksesta en tässä edes aloita. Mutta lyhyesti: lapsi ei ole kauppatavara, äitiys (tai isyys) ei ole kauppatavara, lasta ei voi ostaa. Lapsi ei ole aikuisen ihmisoikeus. Lapsi on lahja, ja vanhemmistaan erillinen ihmisyksilö, jolla on omat oikeudet. Minusta on aivan täysin kuvottavaa, että miten jotkut homoseksuaalit puhuvat lapsesta tai lapsen hankkimisesta. Tässä ei ole kyse homojen oikeuksista, vaan lapsen oikeuksista.

Se, että samaa sukupuolta oleva pari ei voi koskaan saada yhteistä lasta eli olla perhe samassa merkityksessä kuin heteropari, on näitä ikäviä elämän tosiasioita, joille ei mahda mitään ja jotka on vaan hyväksyttävä. Se on samaa kategoriaa kuin se, että sukupuolta ei voi oikeasti vaihtaa. Elämä on rajallista. Se nyt vaan on niin, että heteroilla tulee aina olemaan jotain sellaista, mitä homoilla ei voi koskaan olla. Tästä(kin) syystä homosuhde ei voi koskaan olla yhteiskunnassa samassa asemassa kuin heterosuhde. Homosuhde ja heterosuhde ovat yksinkertaisesti eri asia ja siksi niitä ei voi täysin suoraan verrata toisiinsa. Juuri siksihän jotkut homoja ovatkin! He eivät halua heterosuhdetta, eivätkä koe vetoa siihen. Jos väitämme, että homo- ja heterosuhde ovat sama asia, niin mitä väliä kumpi on kumpaa? Koko homous lakkaa silloin olemasta.

Mutta tämä ei ole sama asia kuin se, että homo/lesboparilla ei olisi tai saisi olla lapsia ollenkaan. Meillä on homo/lesbopareja, joilla on lapsia, mutta he eivät ole perhe biologisessa merkityksessä ja juuri sen pitäisi olla itsestäänselvää. Meillä on heteroparejakin, joiden lapset eivät ole biologisia (esim. adoption tai uuden avioliiton kautta) ja on myös heteropareja, jotka joutuvat kipuilemaan lapsettomuuden kanssa ja hyväksymään sen tosiasian, että ovat biologisesti lisääntymiskyvyttömiä. Katsokaa erään nuoren heteronaisen koskettava video kipuilustaan lisääntymiskyvyttömyytensä kanssa. Huomatkaa, että myös homo- tai lesboparilla voi olla lapsia aiemmasta suhteesta (joka ei ole ollut homoseksuaalinen). Ovatko nämä homo- tai heteroperheet perheitä? Ovat. Ovatko ne biologisia perheitä? Eivät. Onko se väärin, että on olemassa ei-biologisia perheitä? Ei.

En vastusta homojen adoptio-oikeutta, sillä adoptiossa annetaan uusi mahdollisuus jo olemassaolevalle epäonniselle lapselle. Adoptiossa on ottoperheelle tietyt kriteerit, ja mikäli homo- tai lesbopari ne täyttää, niin mikä on ongelma? Se, mitä minä vastustan, on juurettomien lasten tahallinen luominen ja jommankumman biologisen vanhemman tahallinen häivyttäminen. Lesboparien lapsettomuushoidot ja kohdunvuokraus homoparille ovat juurettoman lapsen tahallista luomista, missä lisäksi kohdellaan lapsen toista biologista vanhempaa jonkinlaisena työkaluna. Ihmettelen aidosti tällaisiin toimenpiteisiin ryhtyvien ihmisten ajatuksenjuoksua.

Mutta maailma ei ole täydellinen, eikä se ole koskaan ollutkaan täydellinen. Ydinperheidylli jää usein pelkäksi idealistiseksi kiiltokuvaksi useasta syystä. Osa lisääntyvistä yksilöistä on aina ollut läpeensä mätiä vanhempia, tai heidän liittonsa on hajonnut erinäisistä syistä. Joskus ihmiset tekevät myös silkkoja katkeria virheitä, joista viattomat saattavat joutua maksamaan. Esimerkiksi entisaikoina aviottomien lasten kohtalo saattoi olla hyvin surullinen. Aina on ollut lapsettomia pareja ja orpolapsia, hylättyjä lapsia, tai lapsia, joiden biologinen perhe on jollain tavalla lapselle vahingollinen. Koko historian ajan on ollut pareja, yksittäisiä naisia tai yksittäisiä miehiä, jotka ovat ottaneet ottolapsen. Joillekin ihmisille on koko historian ajan muodostunut perhe jostakin ei-biologisesta yhteisöstä, kuten aiemmin mainituista luostarista ja okiyasta, tai vaikka silkasta ammattikunnasta/työpaikasta. Esimerkkejä on maailmanhistoria pullollaan. Tämä on reaalitodellisuus. Näitä ei-biologisia entiteettejä on historiassakin kutsuttu muitta mutkitta perheeksi ja läheisiä yksilöitä sisareksi, veljeksi, sedäksi, tädiksi, äidiksi tai isäksi, vaikka he eivät ole biologisia sukulaisia. "Hän on minulle enemmän isä/äiti kuin oikea isäni/äitini koskaan oli" on maailmankirjallisuudesta varsin tuttu lausahdus. Näen kuitenkin, että nämä muut järjestelyt ovat ydinperheeseen nähden toissijaisia. Niihin joudutaan turvautumaan silloin, kun ydinperhe ei ole jostain syystä toiminut niinkuin sen pitäisi. Valitettava tosiasia kuitenkin on, että ydinperheen ongelmat ovat yleisiä, koska ihmiset ovat kaikinpuolin rajallisia ja erehtyväisiä, joten vaihtoehtoiset järjestelyt ovat ehdottoman tarpeellisia. Joissakin tilanteissa vaihtoehtoinen järjestely on parempi ja toimivampi kuin ydinperhe. Mutta se, että ydinperhe välillä epäonnistuu, ei ole syy ruveta hajottamaan ydinperhemallia täysin tahallaan.

Ei tämä ole vaikeaa? Minulla on ongelma sen kanssa, että asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, riistetään lasta, riistetään lapsen toista biologista vanhempaa tai että yritetään kieltää fyysinen todellisuus. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö ihmislajin sosiaalinen todellisuus olisi ilman muuta moninaista. Myös sen kieltäminen on harhaista. Joillakin konservatiiveilla on kohtuuttoman ruusunpunaiset käsitykset heteropareista ja heteroperheistä, ja myös se on turhauttavaa. Me elämme moniulotteisessa reaalitodellisuudessa, emme pullantuoksuisessa ja pörröisessä yksiulotteisessa fantasiamaailmassa. Kuinka moni lapsi olisi historian saatossa kuollut vain siksi, että ydinperheideaali petti ja mitään vaihtoehtoa ei olisi ollut? Aika moni. Tässä kontekstissä "kaksi äitiä" tai "kaksi isää" on täysin ok kielikuva, koska se on, noh, kielikuva, ja kaikille on selvää, että sosiaalinen todellisuus ja biologinen todellisuus ovat kaksi eri asiaa. Tällaisena se ei kuitenkaan nykytilanteessa näyttäydy, vaan kyseessä näyttäisi olevan sama sota fyysistä todellisuutta vastaan kuin nykyisessä sukupuolen häivyttämisessä ylipäätään.