Keisarin uudet vaatteet

Yle Areenassa on katsottavissa viime perjantaina ilmestynyt Transperjantai, jossa keskusteltiin transsukupuolisuudesta. Illan vieraina olivat Viivi Luoma (biologinen nainen, joka sai transpoliklinikalta transsukupuolisuusdiagnoosin, mutta ei koskaan lähtenyt varsinaiseen sukupuolenvaihdosprosessiin) sekä Amanda Majasaari (sukupuolensa naiseksi vaihtanut biologinen mies). Ohjelmassa esitettiin kiintoisia pointteja sekä otettiin kantaa translapsi-ilmiöön. Suosittelen katsomaan ohjelman. Ohjelma sai minut ymmärtämään pari pointtia ja kirjoitan nyt siitä.

Ihan ensiksi, ohjelmassa haastateltavana ollut Viivi Luoma on kiinnostavin näkemäni henkilö hetkeen. Hänen esittämänsä ajatukset muistuttavat kovasti omiani, tosin sillä erotuksella, että minä hyppäsin kaninkoloon, mutta Viivi ei. Viivi kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja sieltä tuli aivan tyypillistä transsukupuolisten settiä. Eli biologisena tyttönä Viivi ei lapsuudessaan koskaan kokenut tyttöyttä tai naiseutta omakseen, hän tykkäsi lukea Tarzaneita, meni kouluun pojaksi pukeutuneena ja murrosikä kehonmuutoksineen oli hänelle hyvin vaikeaa aikaa. Hän oli kilpapainija ja treenasi niin paljon, että kuukautiset jäivät pois, mistä hän oli riemuissaan. Kova treenaus myös piti hänen kehonsa kulmikkaana. Hän oli yksinäinen, sillä hänellä ei ollut tyttöjen kanssa mitään yhteistä, mutta pojat eivät ottaneet häntä mukaan. Hän päätyi transpoliklinikalle sukupuolidysforian vuoksi ja hänet diagnosoitiin siellä transsukupuoliseksi. Lääketieteellistä sukupuolenvaihdosprosessia mieheksi Viivi ei kuitenkaan koskaan aloittanut. Ohjelmassa hän on niin miehen näköinen, että luulin häntä mieheksi. Naiseksi hänet paljasti vain hänen äänensä. Myös hänen puhetapansa on hyvin epänaisellinen. Minulla on miespuolinen tuttava, joka näyttää Viiviltä ja puhuukin ihan samalla tyylillä. Hämmentävää.

Kiinnostavaa tässä on se, että Viivi ei ikinä aloittanut transprosessia. Minusta on hämmästyttävää, että miten samanlaisia kaikkien sukupuolidysforiaa jossain muodossa kokeneiden ihmisten lapsuus- ja nuoruuskokemukset ovat. Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin ihmisistä, jotka pitivät itseään transsukupuolisina, mutta eivät aloittaneet transprosessia sekä ihmisistä, jotka aloittivat transprosessin, mutta keskeyttivät tai peruuttivat sen. Sitten on vielä se porukka, joka käy sukupuolenvaihdoksen läpi eli ns. varsinaiset transsukupuoliset. Kaikilla näillä kolmella ryhmällä on aivan samanlaiset kokemukset. He kaikki päätyvät pitämään itseään transsukupuolisina samoista syistä. Eroa on vain siinä, että miten he käsittelevät noita kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia. Aiemmassa kirjoituksessani esittelin kolme biologista naista, jotka pitivät itseään transsukupuolisina, mutta eivät aloittaneet transprosessia. Tässä vielä heidän tarinansa uudestaan. Nämä ovat lyhyitä tiivistelmiä pitemmistä jutuista, jotka ovat ilmestyneet 4th Wave Now -blogissa englanniksi. Klikkaa linkeistä itsesi täysipituiseen kirjoitukseen.

Charlie Rae oli tyttö, joka rakasti pelata jalkapalloa ja harrasti tae kwon do:ta, eikä ymmärtänyt muita tyttöjä ollenkaan. Hän halusi leikkiä vain poikien kanssa. Hän halusi olla poika, mutta hänen äitinsä oli todella jalat maassa, eikä hyväksynyt ollenkaan tällaista puhetta. Hänen äitinsä oli ns. vahva nainen, eikä ottanut sukupuolidysforiaa lainkaan vakavasti. Hän oli sitä mieltä, että tyttö voi tehdä tasan mitä haluaa, eikä se tee hänestä poikaa. Hän ei suostunut kutsumaan Charlieta poikatytöksi. Äiti sanoi: "Mitä helvettiä oikein puhut? Ei, sinä olet tyttö". Teini-iässä Charlie löysi uuden kaveripiirin, missä oli hänenkaltaisiaan poikamaisia tyttöjä. Hän tunsi viimein yhteenkuuluvuutta toisiin tyttöihin ja tuli siihen tulokseen, että hänen äitinsä oli aina ollut oikeassa. Charlien viesti sukupuolisesti poikkeavien lasten vanhemmille on: älkää ottako sitä niin kauhean vakavasti.

Juniper oli tyttö, jolla oli hyvin herkkä kaksoisveli, kun Juniper itse oli voimakasluonteinen. Lapsina he katsoivat itseään peilistä ja veli sanoi: "Minun olisi pitänyt olla tyttö ja sinun poika, koska minä olen meistä kauniimpi". Koulussa veljeä kiusattiin ja veli juoksi Juniperin luo turvaan. Lopulta toisetkin pojat tulivat Juniperin luo turvaan, jos heitä kiusattiin. Juniperin veli piti Juniperiä veljenä eikä siskona. Juniper koki, että Jumala oli tehnyt virheen ja hän rukoili, että heräisi aamulla poikana. Hän koki murrosiässä kehonsa muutokset todella ahdistavina ja hänestä tuli itsetuhoinen. Hänen veljensä oli teininä ristiinpukeutuja (crossdresser) eli käytti mekkoja ja meikkiä. 18-vuotiaana Juniper ymmärsi olevansa lesbo ja se oli hänelle todella vaikea asia. Hän tapasi transsukupuolisia ja vakuuttui siitä, että hän oli itsekin transsukupuolinen. Myöhemmin hän ymmärsi, että hän ei ole mies, vaan hän on vahva maskuliininen nainen ja se on täysin ok. Hän on helpottunut, ettei koskaan ryhtynyt mihinkään sukupuolenvaihdoshoitoihin ja on huolestunut nykymeiningistä, missä sukupuolisesti poikkeavia lapsia pidetään heti transsukupuolisina ja heitä rohkaistaan sukupuolenvaihdokseen. Hänen veljensä lakkasi ristiinpukeutumasta myöhäisteini-iässä. Juniperin mielestä hänen ja hänen veljensä pitäminen transsukupuolisina lapsina olisi ollut tuhoisaa, sillä hänestä heidän molempien ongelmat olivat traumaperäisiä.

Dot oli lapsena poikamaisella tavalla aggressiivinen tyttö. Hän leikki poikien kanssa tappeluleikkejä, metsästi ötököitä, vihasi mekkoja ja repi barbie-nukeilta päät irti. Hän samaistui voimakkaasti miehiin sekä elokuvien ja TV-sarjojen miespuolisiin hahmoihin. Hän ei tullut tyttöjen kanssa toimeen ja vihasi tyttöjä. 10-vuotiaana hän koki, että hänen kehonsa on väärä. Hän häpesi kehoaan ja sulkeutui omiin fantasiamaailmoihinsa, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta ja omaa kehoaan. Eräs sukulaismies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen ja Dot alkoi unelmoida mieheksi muuttumisesta, omasta peniksestä ja fyysisestä voimasta. Teininä hän koki voimakasta tarvetta olla yksi pojista ja tulla hyväksytyksi yhtenä pojista. Hänen oli vaikeaa suhtautua tyttöihin. 18-vuotiaana hän tuli tietoiseksi seksismistä ja että pojat näkivät hänet yhtenä tytöistä ja siten seksiobjektina. 20-vuotiaana hän löysi feministiset yhteiskuntateoriat ja nämä ohjasivat hänet tarkastelemaan omaa naiseuttaan ja naiseutta ylipäätään erilaisista näkökulmista. Vuosien tutkiskelun jälkeen hän lopulta hyväksyi naiseutensa.

Nämä kaikki ovat aivan tyypillisiä transsukupuolisten kokemuksia. Transfoorumit ovat vastaavaa täynnä ja olen lukenut samaa settiä lukemattomilta ihmisiltä, jotka menivät sukupuolenvaihdosprosessiin. Jos kokemukset ovat identtisiä, niin miksi joku käy sukupuolenvaihdosprosessin läpi ja joku toinen ei? Minusta tämä on äärettömän tärkeä kysymys etenkin näinä nykyisinä transhypetyksen aikoina. Se, että henkilöllä on sukupuolidysforiaa, kehodysforiaa, kuulumattomuuden tunnetta, vastakkaisen sukupuolen piirteitä tai kiinnostuksenkohteita tai muita transsukupuolisten tyypillisiä kokemuksia, ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Detransitiotapaukset eli ihmiset, jotka halusivat peruuttaa sukupuolenvaihdoksensa osoittavat, että henkilön pitäminen transsukupuolisena liian heppoisin perustein on katastrofaalista. Transsukupuolisuus ei ole yksiselitteinen tai yksinkertainen asia. Se ei ole sellaista niinkuin homous - sinä joko olet homo tai et ole. Sukupuoli-identiteettiongelmat ovat hyvin, hyvin monimutkainen vyyhti, johon voi olla monia syitä ja myös monia ratkaisuja. Kuka siis lopulta on trans ja kuka ei?

Suosittu selitys transsukupuolisuudelle on elimellinen syy eli että transsukupuolisten aivojen rakenteessa on jotakin poikkeavaa, heillä on vastakkaisen sukupuolen aivot yms. Wikipedia kertoo aiheesta hyvin. Ehkä näin onkin joidenkin ihmisten kohdalla, mutta me emme tiedä, että millaiset aivot kenelläkin on. Aivojen rakennetta ei voida tuosta vaan tutkia elävältä ihmiseltä ja transtutkimuksissakaan kenenkään aivoja ei skannata. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta yhtään mitään. Kaikki on silkkaa arvailua. Olen siksi hylännyt tämän aivoteorian ja tullut siihen tulokseen, että meillä on erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset taidot selviytyä ongelmiensa kanssa. Ihmisillä on myös huomattavan erilaiset kyvyt selviytyä arkielämässä kehodysforian kanssa. Osan se lamaannuttaa aivan täysin ja nämä yksilöt eivät kykene käyttämään julkista vessaa, harrastamaan seksiä tai edes puhumaan puhelimessa. He tyypillisesti eristävät itsensä neljän seinän sisään ja ovat kaikinpuolin syrjäytyneitä ja onnettomia. Osa kykenee jatkamaan arkielämää, kuten työssäkäyntiä ja solmimaan parisuhteitakin, mutta kärsivät sisäisesti ja lopulta katkeavat. Olen seurannut sivusta useaa sellaista tapausta, joka harkitsi sukupuolenvaihdosprosessia tai jopa palavasti halusi siihen, mutta vuosien varrella oppikin hyväksymään kehonsa ja lakkasi kokonaan pitämästä itseään transsukupuolisena, vaikka dysforia olisi aiemmin aiheuttanut heille erittäin suuria ongelmia. Sitten on tämä sakki, joka omien sanojensa mukaan olisi tappanut itsensä, jos ei olisi pystynyt aloittamaan transprosessia. He tyypillisesti sanovat, että sukupuolenvaihdos pelasti heidän henkensä ja että se on paras heille koskaan tapahtunut asia. Osan kohdalla helpotus sitten kuitenkin jää vain väliaikaiseksi ja he haluavat vaihtaa takaisin alkuperäiseen sukupuoleen. Pelkkä henkilön kokemus siitä, että hänen sukupuolensa on väärä, ei siis määritä sitä, että mitä asialle tulisi tehdä, vaikka dysforia olisi kuinka syvä. Raja transsukupuolisuuden ja ei-transsukupuolisuuden välillä on veteen piirretty viiva. Missä se raja menee? Se ei ole mikään yksinkertainen kysymys ja sen pitäminen yksinkertaisena tai joko-tai -asiana on vakava virhe. Tai mitä jos sitä rajaa ei olekaan?

Transperjantai-ohjelman osana näytetään lyhyt dokumentti translapsista ja nuorista. Dokumentin loputtua toimittaja kysyy Viiviltä ja Amandalta heidän kokemuksistaan. Viivi sanoo, että maailmasta on tullut satu, mutta se ei ole prinsessasatu. Se on "keisarin uudet vaatteet" ja jonkun pitää sanoa, että tämä touhu ei ole totta. Viivi toteaa myös, että hän on kyllästynyt itseensä ja omiin kokemuksiinsa. Hän sanoo haluavansa keskittyä siihen, että mikä on totuus. Totuus ei ole sitä, mitä ihmisellä on sisällään, vaan totuus on jotain sellaista, mikä annetaan ulkoapäin. Viivin mielestä hänen omat kokemuksensa ovat vähäpätöisiä - maailmassa on jotakin suurempaa kuin hän ja tuo suurempi on se, mikä lopulta todella on tärkeää.

Tässä taitaa olla tiivistettynä se, että miksi Viivi ei lähtenyt sukupuolenvaihdosprosessiin. Hänen ajattelunsa on analyyttistä ja hän keskittyy koviin ja kylmiin faktoihin. Identiteetti- tai tuntemuskysymykset eivät kiinnosta häntä. Viivi tietää olevansa biologinen nainen, joten hänen kokemuksensa siitä, että hän on jotain muuta, on merkityksetöntä tämän totuuden edessä. Hän sanoo, että koki sukupuolenvaihdoksen vievän hänet vain ojasta allikkoon. Jos hän on nyt masentunut ja yksinäinen kääpiökokoinen nainen, niin onko hänen muka parempi olla masentunut ja yksinäinen kääpiökokoinen eunukki? Tämä ajattelu kertoo paljon siitä, että millainen persoona Viivi on. Hänen ajattelunsa on hyvin samanlaista kuin omani ja hän on päätynyt monen asian suhteen kanssani lähes identtisiin johtopäätöksiin. Mutta sillä erotuksella, että minun piti ensiksi hypätä kaninkoloon ymmärtääkseni tämän kaiken. Viivi kykeni samaan hyppäämättä.

Ohjelman toinen haastateltava Amanda Majasaari on täysin toisenlainen persoona. Amanda toistelee transaktivistien perussettiä. Kätilö "määritteli" hänet pojaksi. Hänen sisällään oli aina nainen ja tuo nainen on se henkilö, joka Amanda todella on. Hänen entinen minänsä on kuollut. Voi olla olemassa "chicks with dicks". Transsukupuolisten pakkosterilointi on ihmisoikeuksien vastaista. Ja niin edelleen. Amanda suorastaan sädehtii ja hän tsemppaa translapsia ja transnuoria. Yleisössä olevilla yläasteikäisille "transnuorille" hän sanoo olevansa ylpeä heistä ja miten ihanaa on se, että näiden nuorten ei tarvitse olla kaapissa niinkuin hän itse joutui olemaan. Kiinnostavaahan tässä on se, että Amanda itse oli täysin kaapissa pitkälle aikuisikään saakka ja vaihtoi sukupuolensa miehestä naiseksi vasta yli nelikymppisenä. Hänessä on sellaista lapsekasta vapautta ja riemua, jota tuntee ihminen, joka on ollut koko ikänsä sidottuna pimeässä ja joka vihdoin on rikkonut kahleensa ja voi levittää siipensä ja lentää valoa kohti ilman mitään esteitä, hengittää vapaasti ja olla vapaa. Amandaa ei kiinnosta, että hän on biologinen mies. Hän kokee olevansa nainen ja tuo kokemus on ainoa, millä on merkitystä.

Amanda kompastuu samaan asiaan kuin moni muukin translapsia tsemppaava aikuinen transsukupuolinen. Hän ei ymmärrä, että hän teki oman ratkaisunsa kypsällä aikuisiällä ja aikuisen ymmärryksellä vuosien ja vuosien pohdinnan jälkeen. Hän oli mennyt naimisiin miehenä ja saanut lapsia miehenä. Hänellä oli vuosia aikaa pohtia elämäänsä, peilata kokemuksiaan ja lopulta tehdä ratkaisunsa. Hän tykkäsi pukeutua naisten vaatteisiin jo lapsena ja piilotti asian kaikilta (hän kertoo, miten kirjaimellisesti meni kaappiin piiloon isäänsä). Hän yritti vuosia "parantua" naisidentiteetistään, tuloksetta, ja piilotti sen ympäristöltään ja läheisiltään koko ikänsä. Hän tsemppaa translapsia, koska ei halua näiden joutuvan kokemaan samaa kuin hän. Hän ei ymmärrä, että lapsen tai nuoren tilannetta ei voida edes verrata hänen omaansa. Lapsella tai nuorella ei ole hänen elämänkokemustaan. Lisäksi toinen ihminen ei ole hän. Se, mikä oli ratkaisu hänelle ei ole välttämättä ratkaisu toiselle ja päinvastoin. Olen ollut huomaavinani, että juuri Amandan kaltaiset ihmiset haluavat kaikkein sinnikkäimmin sulkea korvansa transkokemukseen liittyviltä ongelmilta, kuten detransitiolta, traumaperäiseltä dissosiaatiolta tai transsukupuolisten mielenterveysongelmilta (joihin sukupuolenvaihdoshoidot eivät merkittävästi auta). Hän ei tykkää ikävien totuuksien myöntämisestä. Hän ei ymmärrä, että vaikka hänen kohdallaan sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu, niin monen muun kohdalla se ei ole oikea ratkaisu, oli dysforia miten syvä tahansa, kuten yllä selitin. Monet sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet ovat nimenomaan hyvin nuoria. Aiemmassa kirjoituksessani kerroin myös ihmisistä, jotka vaihtoivat sukupuolensa vanhemmalla iällä, mutta vaihtoivat takaisin alkuperäiseen sukupuoleen sitten kuitenkin.

Kirjoitin aiemmin purkauksen, jossa kerroin fiiliksiäni sukupuolestani. Ajatteluni on samansuuntaista kuin Viivi Luomalla eli minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen biologinen nainen. Minä tiedän olevani nainen ja voin sen myöntää maailmalle ilman mitään ongelma, mutta samaan aikaan tiedostan, että en ymmärrä olevani nainen. Olen miettinyt paljon niitä asioita, joita transprosessista luopuneet ihmiset ja sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet ja ongelmakseni on muodostunut nimenomaan tietoisuus biologisesta sukupuolestani sekä sen muuttumattomuudesta ja vahva tunne siitä, että valehtelen koko maailmalle. Asiasta on tullut suorastaan möykky sisuksiini, sillä minä en pidä valehtelusta ylipäätään ja vältän elämässäni valehtelua tietoisesti. Minulla on samanlainen halu ja taipumus keskittyä totuudellisuuteen niinkuin Viivi Luomalla. Oli tuo totuus miten ruma tai epämukava tahansa. Maailma makaa niinkuin se makaa. Se on mitä se on ja se ei muuksi muutu, vaikka kuinka itkisimme ja parkuisimme ja yrittäisimme sitä muuttaa. Me ihmiset olemme pieniä ja voimattomia ja voimme vain nöyrästi ja alistuen hyväksyä sen, mikä on totuus.

Lisäksi olen vaan niin hemmetin väsynyt kaikkeen transpelleilyyn ja sukupuolisekoiluun, että haluan vain lopettaa. Usein en halua edes ajatella tätä koko asiaa. Olen usein leikitellyt ajatuksella, että vaihtaisin sukupuoleni takaisin naiseksi. Sillä vain siten voin lakata valehtelemasta maailmalle ja olla sitä, mitä todellisuudessa olen (eli nainen). Mutta minun ei tarvitse miettiä asiaa minuuttiakaan, kun ymmärrän, että en voi mennä takaisin ja että miksi en voi mennä takaisin. Sille on syy, miksi sukupuolenvaihdokseen lähdin. Sukupuolenvaihdos aikoinaan ratkaisi kaikki suurimmat ja akuuteimmat ongelmani ja hyödyin sukupuolenvaihdoksesta ihan oikeasti. En tiedä, olisinko tässä ilman sukupuolenvaihdosta. En halua takaisin siihen, mitä joskus olin. Pidän ihan oikeasti transhoitojen aikaansaamista muutoksista kehossani ja en halua luopua niistä. Minä en ole koskaan kaivannut alkuperäistä kehoani. Minä en oikeasti kadu sukupuolenvaihdosta. Mutta minua jostain syystä vaivaa kauheasti ajatus siitä, että valehtelen. Valehtelen maailmalle. Valehtelen yhteiskunnalle. Valehtelen ympärilläni oleville ihmisille. Valehtelen itselleni. Minähän en halua valehdella. Haluaisin, että kaikki ihmiset tietäisivät, että mikä minä olen. Mutta samaan aikaan en halua. Haluan olla vain tavallinen mies ja kadota perusheteroiden sekaan. Tästä kaikesta kokemastani ristiriidasta on muodostunut vyyhti sisimpääni.

Jotkut transsukupuoliset ovat kuvanneet, että sukupuolenvaihdos on ollut heille ikäänkuin perhosen metamorfoosi rumasta toukasta kauniiksi lentäväksi perhoseksi. Voisin kuvitella, että tämä olisi jotain sellaista, mitä Amanda Majasaarikin voisi sanoa. Tämä tämmöinen on kuitenkin ns. ideaalitapaus, jossa asiat ovat menneet putkeen, ainakin suurimmaksi osin. Jokaista tällaista tapausta kohden on kuitenkin iso kasa tapauksia, joissa hommat eivät ole menneet ihan niin putkeen tai jossa hommat ovat menneet suorastaan täysin vituralleen. On julkinen salaisuus, että transsukupuolisilla on hyvin paljon mielenterveysongelmia, jotka jatkuvat myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. Transsukupuolisten itsemurhatilastot myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen ovat moninkertaiset muuhun väestöön verrattuna. Seuraan netin kautta useita transsukupuolisia ympäri maailman ja sieltä voi mitä suurimmassa määrin lukea rivien välistä, että he kokevat kaikennäköistä ristiriitaa vähän samaan tyyliin kuin minäkin, vaikka eivät sitä aina avoimesti myönnäkään.

Sukupuolenvaihdos ei ole mikään metamorfoosi toukasta perhoseksi. Se on kompromissiratkaisu: luovut jostain saadaksesi jotain. Lopputulos on yhä epätäydellinen, mutta vaa’an painot ovat siirtyneet vähän toiseen suuntaan. On yksilön itsensä ratkaisu, että miten hän painonsa punnitsee. Mutta voidakseen punnita mahdollisimman oikein täytyy hänellä olla oikeanlaista tietoa. Nuo metamorfoosijutut ovat suoranaista asiansivuun johtavaa propagandaa, joka ainoastaan vaikeuttaa ja häiritsee punnitusta.

Olen itse kuvannut transsukupuolisuutta elämän rosvosektorina. Transsukupuolisuus on onnettomuus. Se on hyvin vaikea hoitaa ja siitä voi olla mahdotonta päästä eroon. Transhoidot ovat erittäin raskaita myös silloin, kun menevät putkeen. On ainoastaan ihmisen itsensä etu, jos hän voi välttyä sukupuolenvaihdokselta ja oppia hyväksymään kehonsa ja sukupuolensa. Sukupuoli- ja kehodysforian ensisijainen hoitomuoto tulisi olla terapia, jossa ohjataan ihminen näkemään kehonsa toisenlaisessa valossa. Transaktivistit ovat verranneet tällaista terapiaa homojen eheytyshoitoon, mikä on minun näkökulmastani aivan käsittämätön aivopieru. Dysforiattomuushan on tavoiteltava tila. Dysforia on mielenterveyshäiriö samaan tapaan kuin vaikka masennus. Masennuttomuus on myös tavoiteltava tila. Terapia ei ole eheytyshoitoa minkään mielenterveysongelman kohdalla.

Transsukupuolisuus muistuttaa hyvin paljon anoreksiaa ja anoreksiasta on mahdollista parantua terapialla. Eräs suurimmista mielenkiinnonkohteistani koko maailmassa on syömishäiriöt ja nimenomaan anoreksia. Olen lukenut hyvin paljon anorektikoiden foorumeita ja blogeja ja katsonut kaikki dokumentit, jotka vaan olen onnistunut löytämään. Anorektikon kehodysforia, ahdistus ja masennus muistuttavat hyvin paljon transsukupuolisuutta. Anoreksia on hyvin vaikea sairaus ja se voi tuhota ihmisen täysin. Sitä voidaan kuitenkin hoitaa ja siitä voi parantua. Olen miettinyt, että transsukupuolisuuteen voisi ehkä olla mahdollista kehittää toimiva terapiahoito. Transaktivismi muistuttaa minusta pro-ana -liikettä eli anoreksiaa glorifioivaa porukkaa. Pro-ana -porukka pitää anoreksiaa tavoiteltavana tilana, he eivät pidä sitä sairautena ja he eivät halua parantua siitä. Sukupuolisekoilu on luonteeltaan samankaltaista. Olen nähnyt pro-ana -ihmisten haastatteluja ja lukenut heidän sivujaan ja kyseessä on ilmiselvästi hyvin pahasti mielenterveydeltään järkkynyt porukka. Kukaan normaali ihminen ei päädy tuollaiseksi. Pro-ana -porukalla on tyypillisesti kaikennäköisiä mielenterveysongelmia, sosiaalisia ongelmia ja sopeutumisongelmia. Myös tässä suhteessa he muistuttavat sukupuolisekoilijoita. Kyseessä on ikäänkuin samankaltaisen oireilun eri ilmenemismuoto. Minusta tästä asiasta pitäisi ehdottomasti puhua yhteiskunnassa enemmän, mutta transaktivistit ovat kaikkialla läntisessä maailmassa kääntäneet yhteiskunnallisen ja poliittisen ilmapiirin sellaiseksi, että tästä ei voida puhua ollenkaan. Sillä ei voi olla olematta hyvin vakavia seurauksia (kuten translapsi-ilmiö, mutta siitä lisää myöhemmin). Kaikki olisi ollut estettävissä, mikäli transsukupuolisuutta olisi aina kohdeltu sellaisena kuin se on eli sairautena. Yhteiskunta ei ole koskaan pitänyt anoreksiaa minään muuna kuin sairautena. Miettikää, mitä seurauksia sillä voisi olla, jos pro-ana -porukka saisi yhteiskunnasta samanlaisen kuristusotteen kuin mitä transaktivistit ovat saaneet.