Vieraskynä: Queer - Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat), osa 1

Näin sopivasti pride-viikolla alkaa täällä blogissa nykyisen pride-liikkeen ymmärtämisen kannalta hyvin keskeistä asiaa käsittelevä bloggaussarja. Kyseessä on queerteorian / queerfeminismin opinkappaleita analysoiva esseekokoelma, jossa vieraskynäkirjoittaja Vergiliuksen arkku, keski-ikäinen homomies, valottaa meille esimerkkien avulla, että minkätyyppisistä asioista queerteoriassa on kyse ja miksi. Mikäli olet seurannut aiempia tekstejäni tai Youtube-kanavaani, niin tiedät, että itse kohdistan pride-liikkeeseen kritiikkiä nimenomaan siitä syystä, että queerfeministit ovat kokonaan vallanneet koko liikkeen ja muuttaneet sen ajamaan omaa ideologiaansa (esim. tässä ja tässä). Mutta mitä tämä queerfeminismi oikein on? Vergiliuksen arkku kertoo meille. Suosittelen myös tutustumaan hänen muunsukupuolisuutta analysoivaan kirjoitussarjaansa, joka paraikaa ilmestyy osissa Laventeliveikkosen blogissa.

************

Queer - Uuden ajan seksuaalimoraali (ja sen evankelistat)

Osa 1: ”Kukaan ei halua vain yhtä makua”

Kirjoittanut: Vergiliuksen arkku

”Konservatiivit ovat raivostuneita Rachel Bloomin seksilaulusta”, pauhasi yhdysvaltalainen suoratoisto-opaspalvelu Decider huhtikuussa 2017. Kyseessä oli jälleen yksi episodi – nyt jo lähes unohdettu – polarisoituneen länsimaisen kulttuurimme päättymättömässä kulttuurisodassa, joka oli kerännyt vain muutama kuukausi aiemmin aivan uusia kierroksia Donald Trumpin tullessa valituksi Yhdysvaltojen seuraavaksi presidentiksi.

Silloinen kohu koski entisen suositun lastenohjelman juontajan – harmittoman nörtähtävän ”Bill Nye the Science Guyn” – uutta Netflix-sarjaa Bill Nye pelastaa maailman. Tiedettä viihteellisesti (ja kuten edeltäjänsä, lapsenuskoisen innokkaasti) käsittelevä sarja oli tuotantokaudella 2 omistanut kokonaisen jakson modernin tiedostavalle seksi- ja sukupuolivalistukselle otsikolla ”Seksuaalisuuden kirjo”. Tulos oli nykyilmapiirin huomioon ottaen ennalta-arvattava.

Kyseinen jakso (tai se sarjan, johon se kuuluu) ei itsessään ole millään tavalla kestävästi kulttuurisesti merkittävä, pikemminkin päinvastoin. Sen tähdetkin, muinainen lastenohjelmien ikoni Bill Nye ja Crazy Ex-Girlfriend -sarjasta tuttu näyttelijä Rachel Bloom lienevät Suomessa lähinnä Ö-tason julkkiksia. Mutta juuri ylikansallisen suuryhtiön suurella rahalla tuottamana tusinatuotteena Seksuaalisuuden kirjo on mitä oivin analyysin kohde, kun haluamme tutkia kyseisenä aikakautena tuputettua seksuaalikulttuuria: mitkä rivien väliset viestit, painotukset ja tavat hahmottaa seksuaalisuutta katsottiin keväällä 2017 tarpeeksi ideologisesti turvallisiksi ja ongelmattomiksi, jotta ne uskallettaisiin sisällyttää suuren yleisön ”seksuaalivalistusviihteen” antimiin?

Jakson oudon, kenties peräti kajahtaneen annin taustalla vaikutti kansainvälisen LGBT-liikkeen uusi tilanne. 2010-luvun puolivälin tienoilla liikkeen edellinen suuri tavoite, tasa-arvoinen avioliittolaki oli viety läpi - tai sitä oltiin viemässä läpi - yhdessä länsimaassa toisensa perään. Tarvittiin uusia, uhkeita ja näyttäviä tavoitteita, jotta LGBT-veteraanijärjestöt ja niiden aktiivit säilyttäisivät paikkansa julkisuuden valokeilassa (ja jotta molempien nauttimat rahavirrat jatkaisivat estotonta pulppuamistaan). Vastaukseksi löytyi, juuri pohjaoletuksiltaan mullistuneen gender-ajattelun lisäksi (jota käsittelen lähemmin tässä toisessa juttusarjassani) suurkaupunkien yliopistokampuksilla ja hipsterikeskittymissä hiljalleen muhinut poliittinen queer-teoria ja siitä versonut eriskummallinen alakulttuuri.

Eipä aikaakaan, kun tuo omalaatuinen, täysivaltaista seksuaali- ja sukupuoliradikalismia peräänkuuluttava alakulttuuri erinäisine sisäisine uskomuksineen ja kehotuksineen alkoi jättää erehtymättömät jälkensä kaikkein valtavirtaisimpiinkin kulttuurituotteisiin, kuten kohua herättäneeseen Netflix-sarjan jaksoon. Ero 90-luvun ja 2000-luvun alun maltillisempaan, suvaitsevaisuuteen ja liberaaliin tasa-arvoon kannustavaan henkeen oli ilmeinen.

Suurimman huomion jakson antimista sai Deciderinkin kauhistelema, näyttelijä Bloomin kappale My Sex Junk, jonka videotallenne oli yhdessä vaiheessa kerännyt Youtubessa yli 41 000 alapeukkua suhteessa piskuiseen alle 700:aan yläpeukkuun. Yleisön kauhun ja epäuskon tunnot kiteytti jäljellä olevan Youtube-tallenteen suosituin kommentti: ”Leave it to Bill Nye to send atheists to church.”

Laulun epänormatiivisesti normatiivinen, jäsentymätön sekamelska eri seksiakteja, preferenssejä ja apuvälineitä oli taattua queer-eetosta. Musiikkiesityksensä aikana sukkahousuasuinen Bloom mm. pohti, täytyykö hänen valita ”vain kovan ja märän välillä”, ilmoitti että hänen vaginallaan ”on oma äänensä”, että se on maukkaampi kuin ”bagel savulohen kera” ja esitti retorisen kysymyksen, ”kuka nauttii Fleshlight-masturbointivälineestä kolean kuunvalon alla?”

Opettavaisessa, mutta kaiketi ”rohkeassa ja voimaantuneessa” esityksessä oli samalla tavalla voimakasta myötähäpeää herättävää energiaa kuin amerikkalaisten konservatiivievankelistojen puhjetessa räppäämään osoittaakseen nuorisolle, kuinka ”hip” ja ”cool” he (ja heidän uskonlahkonsa) ovat. Bloomin seksipositiivisen tanssiesityksen tapauksessa opettavaiseen kukkahattu-gängstäilyyn oli yhdistetty uutena pikanttina lisänä ainoastaan itsetarkoituksellinen rypeminen erinäisissä navanaluisissa mahdollisuuksissa (tai ”seksikeitoissa”, kuten Bloom asian laulussa ilmaisi).

Kaiken kaikkiaan, 2010-luku oli hämmästyttävän hedelmätön, mitä tulee aidosti uusiin ja kestäviin kulttuurisiin muotoihin – musiikkigenreihin, muodin suuntauksiin, jatko-osia poikiviin hittielokuviin jne. – mutta ainakin tästä yhdestä, kukkahattuenergian ja itsetarkoituksellisen pervoilun ennennäkemättömästä yhdistelmästä on meidän kyseistä vuosikymmentä kiittäminen. Alun perin anarkistishenkinen ja maksimaalisen vapauden puolesta liputtava queer-eetos oli (ilmeisesti heti valtaapitävien suosioon astuttuaan) jotenkin onnistunut, vastoin kaikkia odotuksia, saavuttamaan paradoksaalisesti omanlaisensa konformismiin painostavan ja holhoavan imelän, opettavaisen hengen.

Muu jakson anti koostuu gender-ideologian opinkappaleista ja muusta queer-henkisestä kategoriakaaoksesta.

Sen aikana saamme kuulla, että lähes 30% ihmisistä olisi jonkinasteisesti intersukupuolisia (3:00 jälkeen). Toisaalla myötäiltiin postmodernistista käsitystä, jonka mukaisesti homoseksuaalisuus olisi ilmaantunut maailmaan kuin taikasauvan heilautuksella sinä hetkenä, kun termi muotoiltiin Preussissa 1800-luvun loppupuolella (kultturiantropologi 13:00 eteenpäin). Jossain vaiheessa jostain syystä pakkaan sekoitetaan K-popin ällistyttävän rohkeasti meikkaavat pojat. Kirsikaksi kakun päälle saamme sen viime minuuteilla vielä kuulla, että jo jokainen 4-vuotias lapsi ”identifioituisi genderin (=sosiaalisen sukupuolen) kanssa” - kyse ei suinkaan voisi olla vain siitä, että he yksinkertaisesti tietäisivät, mitä sukupuolta he ovat.

”Meidän täytyy kuunnella tiedettä”, taattuun tyyliinsä lapsenomaisen innostunut Bill Nye valistaa meitä. Ja näin Tiede meitä ilmeisesti valistaa.

Eräs muutaman minuutin segmentti jakson lopusta on erityisen mielenkiintoinen siitä näkökulmasta, miten siinä kiteytyy viime vuosikymmenen yhtäkkinen muutos seksuaalikeskustelumme rivien välisissä viesteissä, arvoissa ja painotuksissa. Kyseessä on verrattomia ja lystikkäitä jäätelöpiirroshahmoja hyödyntävä valistuspiirretty, joka päättyy ajallemme hyvin ominaiseen viestiin.

Piirretyn alkupuoli myötäilee vielä nuoruuteni 90-luvun ja 2000-luvun alun seksuaalikeskustelun suvaitsevaisuuteen kannustavaa, maltillisen liberaalia henkeä (vaikkakin niin tökerösti, että se sai uusateismiin aikoinaan hurahtaneen allekirjoittaneenkin jälleen sävähtämään myötähäpeästä): piirretty alkaa kuvan keskipistettä hallitsevan vaniljajäätelön harjoittamasta ”jäätelöeheytysterapiasta”, jonka aikana toksisen itsevarma miespuolinen vaniljajäätelö saarnaa värikkäämmille ja moninaisemmille jäätelöille oman makunsa ylivertaisuutta. Saamme kuulla, että vanilja on ”luonnollisin” maku, joka sattuu olemaan myös ”yläkerran suuren jäätelön” mieleen. Muiden jäätelöiden olisi hyvä teeskennellä vaniljaa, vanilja jatkaa, kunnes he ”eivät enää haluaisi olla mitään muuta”.

Vielä tässä vaiheessa värikkäämpien jäätelöiden vasta-argumentit kertaavat kömpelösti, vaikkakin periaatteessa harmittomasti, menneiden vuosien keskustelun tunnettuja vasta-argumentteja: Vaniljan tieteellisesti määritelty ylivertaisuus ja luonnollisuus kyseenalaistetaan. Pistaasijäätelö ei voi päättää ryhtyä vaniljaksi sen enempää kuin alun perinkään pystyi päättää ryhtyvänsä pistaasiksi, jne.

Kymmenen vuotta sitten valistuspiirretty olisi kenties jo lähennellyt loppuaan. Ehkä vanilja ei olisi täysin vakuuttunut, mutta toisten jäätelöiden argumentit – niin tunteelliset kuin loogisetkin - olisivat kenties juuri ja juuri tarpeeksi vahvoja vakuuttaakseen hänet, ellei muusta, niin ainakin oman jäätelömakunsa tuputtamisen liiallisuudesta. Kenties jokin sovitteleva ”vähemmistöjäätelöille” suunnattu hyväntahdon elekin olisi mahdollinen, kuten meidän parin kymmenen vuoden takainen parisuhdelakimme.

”Eläköön kukin jäätelö makunsa mukaan. Jos pistaasi elää pistaasina, kenties se ei ole vaniljalta pois…” jne.

Me elimme kuitenkin jo uhkean 2010-luvun loppupuolta, johon kuuluivat uudet kujeet: Kun rohkea ja voimaantunut minttusuklaa, joka on ”kahta mahtavaa asiaa samaan aikaan”, astuu kehiin, voimasuhteet kääntyvät. Saamme nähdä, että vanilja on yhtäkkiä auttamattoman out. ”Kukaan ei halua vain yhtä jäätelömakua”, edistyksellinen minttusuklaa toteaa ja iskostaa vaniljaan epävarmuuden. ”Etkö ole ikinä halunnut olla osa Trio-jäätelöä?”

Kärvisteltyään silmänräpäyksen muiden jäätelöiden seksuaalisen painostuksen alaisena (ja aneltuaan turhaan apua yläkerran suurelta jäätelöltä) vanilja tulee kuin tuleekin lopulta nuolaisseeksi vieressään seisovaa kinuskia. Ja niin, maistettuaan kerran tuota kiellettyä jäätelöhedelmää hänen kääntymyksensä on salamannopea ja kokonaisvaltainen: seuraa sarja kuvaotoksia, jossa yhtäkkisen kiiman haltuun ottama valkoinen jäätelöpallo maistaa milloin kutakin moninaisista tovereistaan.

Tarinan päätteeksi koko porukka heittäytyy yhteen isoon jäätelökulhoon peuhaamaan. Kyseisen dionyysisen riehan jälkeistä, yhteen muussattua jäätelölitkua voimme vain kuvitella.

Homomiehenä, joka tietää jotain pitkästä ja kivikkoisesta tiestämme kohti nykyistä, haurasta suvaitsevaisuuden aikakauttamme, valistustarina seksuaalisesta joukkopainostamisesta ja hurmiohenkisestä kääntymyksestä - vaikkakin heteron sijaan jonkinlaiseksi yleispervoksi - ei hirveästi naurata. Ne kehykset, joiden läpi me yhteiskunnallisella tasolla tarkastelemme (esimerkiksi) seksuaalisuutta muuttuvat oikukkaasti – ensin hitaasti, sitten kenties rymisten – eikä niillä siten tulisi varomattomasti leikitellä.

Joku arvon lukijoista saattaa tässä kohdin toki väittää vastaan, että koska piirretyn vanilja edustaa ”heteroseksuaalista valtavirtaa”, se ei ole niin tarkkaa, miten hänen hahmoaan tulisi käsitellä. Kuuluuhan aikakautemme (intersektionaaliseen) henkeen ylipäätään menneiden vuosikymmenten johdonmukaisen tasa-arvoisen kohtelun ideaalin sijaan pikemminkin revanssihenkinen, suorastaan nautinnollinen heittäytyminen johdonmukaisiin kaksoisstandardeihin. Ollaanhan sitä sentään ”historian oikealla puolella” jne. Ja sitä paitsi, ehkäpä sen vaniljan kannattaisi ylipäätään vähän relata estojensa kanssa, vai mitä?

Mutta johdonmukaisen tasa-arvon ideaali on lopultakin, pitkällä aikajänteellä vähemmistöjen varmin ja kestävin turva. Enemmistö kun saattaa hyvin nopeasti kyllästyä revanssihenkisiin kaksoisstandardeihin. Ja opettavaisen piirroselokuvan hahmo tekee paljon enemmänkin kuin vain rentoutuu estojensa suhteen. Valistuspiirretyssä esitetyn muutoksen yhtäkkisyys ja kokonaisvaltaisuus kertoo meille paljon Netflixin ja muiden tarjoaman uuden seksuaalimoraalin totalisoivasta ja radikaalista luonteesta. Pelkkä suvaitsevaisuus ei enää riitä, kaikki pitää viedä toiseen ääripäähän.

Julkaisuajankohtanaan yli viisi vuotta sitten jakso oli vielä helppo kuitata vain yhtenä rapakon takaisena erikoisuutena, esimerkkinä tiedostavan vasemmiston uusimmasta (ja takuuvarmana ohimenevästä, eikös vain?) ylilyönnistä. Mutta kuten amerikkalaiset kenties sanoisivat, the joke's on us. Kaikki nämä vuodet queer-seksivalistusjuna on jatkanut eteenpäin puksuttamistaan, niin Jenkeissä kuin meidän omien jalkojemmekin alla, kunnes seksuaalikulttuurimme on erehtymättömästi muuttunut.

Nyt meillä Suomessakin, Seksuaalisuuden kirjon kaoottiseen, kategorioiden rajat liuottavaan henkeen opetushallitus ohjeistaa valistamaan meidän pikku pilttejämme, että ”joillakin pojilla on pimppi”. Juuri tällä viikolla, epäilemättä Helsinki Priden juhlistamiseksi Yle julkaisi nuorille, queereille ihmisille (kuinka nuorille?) suunnatun ”kreisin LGBTQIA+ -pelin”, joka lupaa osanottajilleen mm. ”liukuvoiteella kuorrutettua painiottelua kotibileissä hyvien ystävien kanssa” ja ”ajelua legendaarisella strippiratikalla”. Edellä mainitun, viime vuosina koko kansan juhlaksi korotetun Helsinki Priden ohjelmisto kink-henkisine ihmiskoirineen ansaitsisi tietysti kokonaan oman analyysinsä. Samaan aikaan queer-termiä on alettu käyttää yhä enenevissä määrin pelkkänä synonyyminä koko sateenkaariväelle, vaikka läheskään kaikki (todennäköisesti suurin osa) meistä eivät allekirjoita sen erikoista radikaalia ja anarkistista näkemystä seksuaalisuudesta ja sukupuolesta.

Jäätelöpiirretyn ei-lainkaan-hienovarainen kehotus seksuaaliseen rajattomuuteen ja Bloomin musiikkiesityksen jäsentymätön luettelo seksiakteja, -välineitä ja preferenssejä näyttäytyivät satunnaiskatsojalle kenties pelkältä viihdeteollisuuden huomionkipeältä erikoisuudenhakuisuudelta – mutta meille myytyyn uuden ajan seksuaalimoraaliin haudattujen reunaehtojen, kehotusten ja ennakko-oletusten johdonmukaiset piirteet alkavat hahmottua, kun tiedämme jotain sen teoreettisesta ja maailmankatsomuksellisesta taustasta.

Kun tiedämme jotain niistä, se mikä näytti kerran pelkältä umpimähkäiseltä erikoisuudenhakuisuudelta alkaa yhtäkkiä paljastua osaksi ymmärrettävää, jäsenneltävää ja poliittisesti suuntautunutta kokonaisuutta. Tämän kirjoitussarjan seuraavassa osassa kurkistamme siihen, mitä itse poliittinen queer-teoria pitää sisällään. Sen kahdessa viimeisessä osassa tutkimme sen inspiroimia, suomalaisia kulttuurituotoksia. Millaisia hedelmiä queer kantaa?

Kirjoitussarja jatkuu osassa 2.