tiistai 11. syyskuuta 2018

Kaikki on loppu

Tämä teksti on vuodatus, jonka kirjoitin tätä blogia varten kevään lopulla 2018, mutta jota en koskaan julkaissut. Tekstissä avaudun tuonaikaisista fiiliksistä ja ajatuksista. Tuolloin siis detransitiostani ja muusta elämän draamasta johtuva heikko fiilis oli vielä akuuttia. Nyt on asiat huomattavasti paremmin, mutta ajattelin silti julkaista tämän tekstin niitä ihmisiä varten, ketkä ovat miettineet, että minne katosin ja mitä olen mahtanut puuhailla.

* * * *


KAIKKI ON LOPPU

ENNAKKOVAROITUS: Tämä bloggaus sisältää angstia.

Kaikki on loppu. Minä olen loppu. Olen menettänyt kaiken. Olen menettänyt kaiken, mitä minulla joskus oli ja mitä minulla olisi voinut olla. Kaikki on ohi. Minä olen ohi.

Otin tämän blogin hetkeksi pois linjoilta, sillä elämä kävi liian raskaaksi. En vaan jaksanut enää yhtään mitään ja päätin mennä hetkeksi maailmaa piiloon. Minun oli pakko ottaa etäisyyttä aivan kaikkeen ja vetäytyä koloon nuolemaan haavojani. Suurin yksittäinen asia on tietty detransitioni, mutta tässä on ollut muutakin shittiä. Kaverini ehdotti, että pitäisin suruajan ja päätin tarttua tähän ideaan. Laskeuduin virallisesti suruaikaan huhtikuun puolivälissä ja blogini hiljentyi osana tätä. Menin niinkin pitkälle, että olen tuosta lähtien pukeutunut päivittäin surupukuun, joka on musta varpaista päälakeen ja siihen kuuluu maahan asti ulottuva hame sekä vanhanaikainen suruhuntu. Jopa koruni ovat mustat lukuunottamatta särkynyttä, vertavuotavaa sydäntä esittävää kaulakoruani, joka on luonnollisesti verenpunainen.

Joku saattaisi ehkä sanoa, että nyt lähti keulimaan ja pahasti ja menee jo persformanssin puolelle, mutta paskat minä siitä. Minulla on nyt niin intensiivisiä oloja, että maailmaani ei mahdu juuri muuta. Konservatiivinen pukeutuminen vetoaa minuun monestakin syystä, mutta tässä on kyse myös eräänlaisesta itseilmaisusta. Vuodatan mustuutta ulos sielustani, eli siis puhdistan itseäni mustuudesta, ilmaisemalla sitä ulospäin eli tässä tapauksessa pukeutumalla. Tämä on eräänlainen julkinen statement siitä, että nyt on asiat niin viturallaan, vinksinvonksin ja heikunkeikun, etten vaan enää kestä pitää oloja sisälläni ja olla yksin niiden kanssa ja niiden armoilla. Lisäksi suruhunnussa on jostain syystä jotakin rauhoittavaa, terapeuttistakin. Koen jotenkin olevani turvassa sen takana, ikäänkuin piilossa maailmalta. Olen maailman ja ihmiskunnan varjoissa ja suruhuntu jotenkin peittelee minut sinne kuin jonkun hauraan ja kauniin posliininuken. Tai ruumiin hautajaisissa. Ehkä olen molempia. Ehkä olen särkynyt posliininukke tai ehkä olen oman elämäni hautajaisissa olematta kuitenkaan kokonaan kuollut. Istun surupuvussani tähänastisen elämäni ja tähänastisen minäni haudalla ja itken sen vuoksi, että jotakin tärkeää ja arvokasta on kuollut ja olen menettänyt sen iäksi.

Minulla oli kimppu kauniita, tuoksuvia ruusuja, joita halusin kasvattaa ja vaalia. Olin syvästi omistautunut niille. Ruusuissa on kuitenkin teräviä piikkejä ja niihin voi satuttaa näppinsä pahasti, jos ei ole varovainen. Ruusuni paljastuivat vain lakastuviksi unelmiksi, joista tippui kauniit silkkiset terälehdet yksi kerrallaan pois. Halusin kuitenkin säilyttää kaiken kauniin sydämessäni, joten kuivasin ruusukimppuni ja ripustin sen kirjahyllyyni muistoksi. Minulla oli joitakin päiviä, kun en päässyt sängystä ylös, ja tuolloin tuijotin ruusukimppuani patjaltani heiveröisin katsein. Tuntui, kuin minut olisi halkaistu rintakehän kohdalta kahtia, sydämeni olisi revitty rinnastani ja lävistetty tikarein. Minut on revitty kappaleiksi ja paiskattu katuojaan.

Tässä olisi jo ihan tarpeeksi kestettävää, mutta sen lisäksi olen itse loppu. Aiheutin eräänä päivänä hämmennystä eräässä minulle ennestään tuntemattomassa porukassa, jossa kukaan ei ennestään tuntenut minua, ja jäin tämän seurauksena pohtimaan, että miltähän mahdan nykyään näyttää muiden ihmisten silmissä. Kuvasin itsestäni videoita ja niitä katsoessani ymmärsin olevani aivan ruokottoman ruma. Olen epämääräinen, vanheneva, ruma lesbo, jolta puuttuu joitakin ruumiinosia ja jonka toisat osat ovat vääriä. Olen tarpeeksi groteski jo pelkästään runnellun kehoni puolesta, mutta ääneni vetää asian kokonaan uudelle levelille. Ääneni on nimittäin matalampi kuin monella biologisella miehellä. Vältän puhumista tai puhun falsetissa tai kuiskaamalla. Joudun jokaiselle kohtaamalleni uudelle ihmiselle erikseen selittämään, että kumpaa sukupuolta olen. Olen tuhonnut itseni. Minä en ole enää mitään. Tämä asia on niin järkyttävä, että mieleni ei ole pystynyt sisäistämään sitä kerralla. Olen sisäistänyt asiaa pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, asteittain. Mitä paremmin sisäistän, sitä raskaammaksi tämä käy ja sitä enemmän minua hirvittää. Välillä tahdon vain piilottaa itseni hunnullani ja itkeä sen takana. Välillä taas elämäni on niin pähkähullua ja tragikoomista, että sille voi vain nauraa. Eräänä päivänä tapasin erään vanhan (miespuolisen) tuttavan, johon en ollut ollut missään yhteyksissä vuosikausiin. Olin nähnyt hänet viimeksi ennen sukupuolenvaihdostani ja hän ei tiennyt yhtään mitään transsekoiluistani. Ensimmäinen asia, minkä hän minulle sanoi ennen kuin edes tervehti minua, oli "mitä hemmettiä äänellesi on tapahtunut". Joten minähän sitten otin ja kerroin kaiken. Hän suhtautui rauhallisesti, mutta sitten seuraavana päivänä laittoi Facebookissa viestiä ja sanoi, että hänen täytyy tunnustaa eräs juttu. Hän sanoi, että oli harkinnut kosivansa minua, mutta oli ollut niin läpeensä järkyttynyt siitä, miltä näytän ja kuulostan nykyään, että kaikki hänen mielikuvansa minusta olivat tyystin särkyneet. Minä nauroin, ja nauroin lähes tunnin putkeen. Mutta en nauranut siksi, että minulla olisi ollut hauskaa, vaan siksi, että koko tilanne oli niin traaginen. Elämäni on täysi farssi ja tämä oli sille sopiva kulminaatio. Kippis sille ja perseet olalle. Jumalauta. Ei niin, että tietenkään olisin edes suostunut hänen kosintaansa, sillä minähän olen lesbo. Tämähän toki pelkästään vain syventää tilanteen traagista komiikkaa. Jäin kuitenkin miettimään asiaa, sillä hän olisi ollut elämäni ensimmäinen ja ainoa henkilö, joka olisi koskaan kosinut minua. Ja minä pelotin hänet pois.

Toivon vain, että löytäisin vielä jonain päivänä elämänkumppanin, joka oikeasti rakastaisi minua sellaisena kuin olen eli outona naisena. En tiedä, onko se mahdollista, sillä olen ihan oikeasti groteski. En vaan kestä yksin, mikä on tietty aivan perseestä sekin. Tässä on video, jolla puhuu nainen, joka on samassa kanootissa kuin minä. Tässä toinen. Muutokset ovat pysyviä. Tämä on minun maanpäällinen helvettini ja en tule koskaan pääsemään sieltä ulos.

Olen elämän ja ihmiskunnan varjoissa ja tajusin, että maailmassa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole valmiita olemaan siellä varjoissa minun kanssani. Minä olen loppu. Kaikki on ohi. Minä olen ohi. En ole yhtään mitään. En voi tarjota enää yhtään mitään ja vedän väistämättä varjoihin myös kumppanini. Tajusin, että tämä on asia, jota moni ihminen ei ole valmis kestämään. Minä olen tuhonnut itseni ja terveyteni. Minä en esimerkiksi voi enää saada perhettä, vaikka haluaisinkin. Lisääntymiselimistöni on tuhottu eli olen poistunut geenipoolista. En voi osallistua tämän yhteiskunnan uusintamiseen ja rakentamiseen, vaikka haluaisinkin. Täten voin vain seistä varjoissa ja olla kaikesta normaalista elämästä ja elämänkulusta irrallinen ja seurata normaalia elämää sivusta, kykenemättä milloinkaan osallistumaan siihen. Ei niin, että tietenkään edes haluaisin, vaikka pystyisinkin, tai pystyisin, vaikka haluaisin, sillä olen lesbo. Ajauduin sukupuolenvaihdoshoitoihin, koska minulla on hyvin paljon päässä vikaa liittyen sukupuoleeni ja kykenen nytkin olemaan nainen ylipäätään vain siksi, että ymmärsin ja hyväksyin olevani lesbo. En kykene koskaan olemaan nainen miehelle. Suhteet miehiin ovat rikkoneet minut. Olen valuvikainen nainen. Kykenen olemaan nainen ainoastaan toiselle naiselle, puhumattakaan siitä, että mihin minä tunnen vetoa. Jo pelkästään tähän kaikkeen liittyvä sosiaalinen stigma on aivan liikaa monelle. Lesbopari ei voi olla samankaltainen kuin heteropari ja lesbosuhteista puuttuu tyystin heteroavioliittoon kuuluva traditio sekä yhteiskunnan ns. virallinen siunaus ja hyväksyntä. Itse kestän sen, sillä olen kulkenut erään tien loppuun saakka ja todennut, että siellä ei ole mitään. Olen nähnyt sen kaiken omin silmin ja kokenut sen omissa nahoissani. Tätä kautta olen hyväksynyt itsessäni olevat tietyt vajavaisuudet ja olen hyväksynyt, että minun elämäni ei tule koskaan olemaan sellaista kuin kaikilla muilla ja en tule milloinkaan saamaan sellaisia asioita, joita muut voivat saada. Minä tiedän, mikä minä olen, mikä minä en ole, mihin pystyn ja en pysty, ja olen vahva siinä, mikä olen. Otan vaikka koko maailman vihat niskoilleni siitä hyvästä. Se on enää tässä vaiheessa aivan vitun sama. Minä en halua enää mitään muuta kuin olla kutakuinkin onnellinen. Haluan vain olla olematta ahdistunut tai masentunut ja nukkua öisin hyvin. Olen luopunut kaikista suurista unelmista ja suurista suunnitelmista ja opetellut löytämään iloa hyvin pienistä ja mitättömistä asioista. Olen hyväksynyt sen, että minusta ei koskaan tule mitään. Mutta ihmissuhteissa ja erityisesti parisuhteissa on muitakin kuin minä. Muille ei ole ok ne asiat, jotka itselleni ovat ok. Minä olen mennyt sellaisen rajan yli, mistä ei ole paluuta, ja olen zen asian kanssa. Mutta toiset eivät ole. Toiset yhä haluavat niitä asioita, joita minä en voi saada ja joita en siten voi tarjota toisillekaan. Valtaosa ihmisistä eivät ole valmiita seuraamaan minua sen rajan yli varjoihin. Groteskina friikkinä potentiaalisten kumppanieni pooli ei muutenkaan ole mikään laaja, mutta se, että ihmisillä on muitakin tarpeita, joita minä en kykene tyydyttämään (kuten perheen ja tradition kaipuu), rajaa poolia rankasti vielä entisestään. Ehkä olen tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. En pääse koskaan pois varjoista. Voin vain istua siellä ja odottaa kuolemaa. Vaikka minulla on rikkinäinen keho, niin kaikkein suurin halkeama on sielussani.

Olen vollottanut vollottamasta päästyäni, myös julkisilla paikoilla. En enää tässä kohtaa oikeasti välitä, että mitä ihmiset minusta ajattelevat. Ihan vitun sama. Minä en mahda tilanteelleni yhtään mitään. Yhtään mitään ei ole tehtävissä. Olen mikä olen ja jokainen näkee kilsan päästä, että mikä minä olen. En voi peitellä sitä, enkä paeta sitä. Ottakaa tai jättäkää. Tykätkää tai älkää tykätkö. Minä en mahda sille mitään. Menköön maine ja kunnia ja kaikki loputkin. Nyt on oikeasti huono olo. Vollotan, jos vollotuttaa.

Tämä ei tietenkään suinkaan rajoitu vain ulkonäköön ja ihmissuhteisiin, vaan minulla on kokonainen myriadi kaikenlaisia ikäviä terveysongelmia. Transhoitojen osana minulta leikattiin kohtu ja munasarjat irti eli kehoni ei tuota luonnollisesti enää mitään hormonia. Olen kastraatti ja tästähän seuraa vaihdevuosien kaltaista oireilua, kuten kuumia aaltoja, yöhikoilua, unettomuutta ja kuorsausta. Unettomuutta minulla oli jo valmiiksi, mutta tämä pahentaa sitä entisestään. En välillä saa nukuttua ollenkaan ja jos nukun, niin nukun hemmetin huonosti, koska hikoilen kuin sika, näen levottomia unia, kuorsaan ja heräilen tunnin välein. Joskus herään klo 04-06 välillä ja en saa enää unta. Tästä kaikesta sitten seuraa myriadi omia ongelmia ja asiasta on huomattavaa haittaa esimerkiksi työelämän kannalta. Työkykyni on merkittävästi alentunut ja en tiedä, kuntoudunko enää koskaan normaaliksi. Olenkin asennoitunut siten, että en tod näk enää kykene koskaan kokopäivätyöhön, ja yrittänyt järjestää elämäni sen mukaiseksi. Hormonikorvaushoidon (eli testosteronin) käytön seurauksena minulla on myös muita ikäviä sivuvaikutuksia, kuten se, että minulta tippuu hiukset, joudun ajamaan parran joka päivä ja trimmailemaan sieraimista puskevia ylipitkiä nenäkarvoja (prkl). Jippii.

Minulla on lisäksi alkanut ilmetä jos jonkinlaista stressikäyttäytymistä. Olen paennut mm. shoppailuun (mikä on kokonaan uusi juttu minulle), mutta kaikista suurin paheeni on alkoholi. Minä ja Kuningas Alkoholi ollaan wanhoja kavereita. Olen entinen alkkis ja minulla oli elämässäni ajanjakso, jolloin olin kännissä kuin käki 24/7. Tai no, alkkis on aina alkkis, sillä kyseessä on eräänlainen addiktio ja häiriökäyttäytyminen, jonka voi hoitaa oireettomaksi, mutta joka ei varsinaisesti katoa. Olen ollut jo pitkään kuivilla, mutta olen aika ajoin vuosien varrella huomannut, että kyseinen taipumus nostaa helposti päätään, jos en ole varovainen. Siksi olen ollut aivan äärimmäisen varovainen. Tuli tässä huomattua, että olen ihan oikeasti aivan saakelin viinaanmenevä. Jos yhtään enempää löysään nutturaa, niin minähän hyppään pää edellä Kuningas Alkoholin syliin ja en edes tajua, mitä tuli tehtyä. Niin kävikin, sillä sattuneista syistä en ole yhtään normaalissa mielentilassa. Eräänä aamuna heräsin rähmältäni tuntemattoman tyypin olohuoneen lattialta. Nauroin, sillä minulle ei ole käynyt noin johonkin kymmeneen vuoteen, mutta ymmärsin heti, että nyt ollaan syvällä kaninkolossa ja siellä on aika helkkarin niljaiset seinämät, joten sieltä ei kiivetä ylös ihan noin vain. Järjestin sitten itselleni töitä, että pysyisin poissa pahanteosta. Mitään helppoa töissäolokaan ei tietenkään ollut, sillä aloin saamaan paniikkiin asti meneviä ahdistuskohtauksia, jolloin en muistanut omaa nimeänikään ja sitä rataa (ihan oikeasti ja kirjaimellisesti siis). Tähän vaivaan minulla on tosin onneksi aina mukana kulkevat hermomyrkyt (siis lääkkeet) ja vahva tupakka auttaa myös (en normaalisti tupakoi, joten stydi kama rentouttaa niin paljon, että iskee minulta lähes jalat alta). Olen kuitenkin toistaiseksi pysynyt sen verran kasassa, että olen selvinnyt ilman saikkua. Kriisiapua jouduin kuitenkin hakemaan.

Olen yrittänyt asennoitua järkevästi ja antaa kaikkien negatiivisten tuntemusten ja ajatusten vain virrata lävitseni, päästää niistä irti. Olen lisäksi yrittänyt keskittyä sen ajattelemiseen, että mitä minulla voi vielä olla, sen sijaan, että kaikki energiani menisi sen murehtimiseen, että mitä olen menettänyt. Kaverini sanoi fiksusti, ettei minun pidä antaa minulle tapahtuneiden ikävien asioiden ja minua kaltoin kohdelleiden ihmisten tuhota itseäni ja kaikkea sitä hyvää, mitä minussa on, on ollut tai voisi olla. Jotkut ovat ihmetelleet, että miten kykenen ylipäätään kestämään ja olemaan näinkin rauhallinen ja positiivinen. Syy on yksinkertaisesti se, että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää ja yrittää ottaa ilo irti niistä sirpaleista, jotka minulla on vielä jäljellä. Elämässä ainoa suunta on eteenpäin. Pakkohan minun on pelata niillä korteilla, jotka olen sattunut saamaan. Vaikka välillä toki tuntuu, että en vaan kestä. Minä kuolen suruun. Olen jo tullut surusta aivan sairaaksi. Sydänvereni vuotaa pikkuhiljaa kuiviin, kunnes minusta ei ole jäljellä enää mitään. Kaverini sanoi viisaasti, että joskus surulle on annettava tilaa. Annan siis kerrankin itseni olla kunnolla surullinen. Nyt ollaan heikoilla, mutta minun on uskottava ja luotettava siihen, että aika parantaa haavat, ja paistaa se päivä vielä risukasaankin. Uudet harrastukset ja uudet ystävät ovat auttaneet minua jaksamaan eteenpäin.

Ehkä näin kuului tapahtua. Ehkä ihmisen täytyy joskus mennä rikki, että hän voi todella oppia, kasvaa ja kehittyä. Nyt olen niin vahva, että uskallan olla heikko. Ehkä minusta on vielä ihmiskunnalle hyötyä varoittavana esimerkkinä, jos ei muuten. Jos perseilyni voi pelastaa jonkun toisen vastaavalta perseilemiseltä, niin silloin kärsimykseni ei ole mennyt hukkaan. Olen maksanut ihan helvetin kovan hinnan ja toivon oikeasti, ettei kenenkään muun tarvitsisi maksaa sitä omassa elämässään.

Sain syntymäpäivänäni kortin, jossa oli teksti:

“Vanheneminen on taidetta,
jossa ilot ja surut,
nähty ja tehty,
koettu ja eletty
maalaavat esiin koko paletin kirjon
hehkuvia, loistavia, rohkeita värejä.”

14 kommenttia:

  1. No perskeles. Rankkaa on, mutta hienoa että olet taas linjoilla!

    VastaaPoista
  2. Wanha Ämmä19.9.2018 16.00

    Kiitos avautumisestasi.

    En moralisoi asialla. Tyydyn vain toteamaan, että se, mitä olemme viimeisen 60 vuoden aikana kasautuvasti oppineet transsukupuolisuudesta, sen diagnosoimisesta, sen hoidosta ja transtutkimusten sekä erotusdiagnoosin ja arkielämäkokeen tärkeydestä, sai jälleen vahvistuksen. On ikävää, että siinä kävi näin, mutta selviydyit kuitenkin.

    Kun asia oli itselleni akuutti 1990-luvun alussa, tuolloin amerikkalaiset arvelivat, että jokaista aitoa transsukupuolista kohden on yhdeksän epäaitoa, joiden kohdalla kyse on jostain muusta. Ja kokemus oli, että erotusdiagnoosia ja portinvartijoita todella tarvitaan. Niin, että nuo yhdeksän epäaitoa voidaan seuloa pois, heidän oman oikeusturvan takia.

    On ikävää, että jouduit käymään helvetin läpi löytääksesi itsesi. Mutta löysit itsesi. Kaikesta läpikäymästäsi huolimatta ja siitä, että löysit olevasi maskuliininen lesbonainen, sensijaan että olisit ollut transmies, väitän kuitenkin, että se oli pienimmän riesan tie. Sinä olit yksi niistä yhdeksästä. Siinä ei ole mitään pahaa. On parempi olla aito lesbonainen ja epäaito pre-op, kuin olla epäaito post-op -transsukupuolinen.

    Kun asia oli itselleni akuutti, sain kaksi äärimmäisen hyvää ohjetta. Toinen oli Sinun on ensin kasvettava mieheksi jotta voit muuttua naiseksi ja toinen oli Kun menet leikkaukseen, varmistu siitä että todella olet TS. Sillä jos et ole sitä ennen leikkausta, olet taatusti sellainen sen jälkeen.

    Ensimmäinen neuvo tarkoittaa, että ennen kuin voi varmistua todella olevansa TS, on käytävä kaikki muut vaihtoehdot läpi. On todella opittava elämään omassa syntymäsukupuolessaan ja sen roolissa, ja vasta silloin, jos se osoittautuu mahdottomaksi, hakeutua transhoitoihin. Ei milloinkaan sitä ennen eikä vähemmällä syyllä. On todella tunnettava itsensä. Sukupuolenvaihdoksen tulee aina olla se vihoviimeinen vaihtoehto, ei koskaan ensimmäinen. Itselläni on lisäksi tuo intersukupuolisuuden riesa kannettavanani, joka sotki vielä lisää asioita.

    Ja tämä on jotain sellaista, mitä en kertakaikkiaan voi käsittää "muunsukupuolisissa". He kertakaikkiaan vain tuntuvat olevan sekaisin. Sensijaan, että he opettelisivat olemaan "erilaisia" miehiä ja naisia, ja kuitenkin sukupuolensa edustajia vaikkakin erilaisissa rooleissa, he hakeutuvat hoitoihin, joista heille on vain tuhoisia seurauksia. Ei diabetestäkään hoideta sytostaateilla, vaan insuliinilla.

    Sillä jos transhoitoja aletaan antamaan ihmisille, jotka eivät ole aitoja transsukupuolisia, lopputulos on tragedia. Olen aina sanonut, että 95% varmuus ei riitä. Pitää olla 100%. Nykypäivän transaktivistit kusevat pahasti omiin muroihinsa.
    Sen voisi sietää, että jos he kusisivat vain omiin muroihinsa, mutta väistämättä he samalla kusevat meidän muroihimme; siis meidän, jotka ovat läpikäyneet hoitorumban vuosia tai vuosikymmeniä sitten, jotka elämme normaalia elämää, käymme töissä, meillä on perhe ja elämämme on vakiutunut. Heidän töppäilyjensä ja sekoilujensa takia me joudumme takautuvasti kärsimään.

    Toinen neuvo tarkoittaa sitä, että leikkaus on peruuttamaton. Ja tässä on se hirveä dilemma: jos aito TS jätetään hoitamatta, tulos on tragedia, mutta jos epäaito hoidetaan, tulos on yhtä lailla tragedia. Siksi tutkimuksia ja portinvartijoita tarvitaan. Siksi tutkittavan psyyke todella pitää repiä auki. Jos he eivät saa tutkittavaa itkemään, he eivät ole tehtäviensä tasalla.

    Olen aina sanonut myös jokaiselle itseään TS:ksi epäilevälle, että pidä niin paljon etäisyyttä transyhteisöön kuin kykenet - älä mene sinne mukaan. Syy on, että siellä on niin paljon kilareita ettei uskokaan, ja nykypäivänä vielä enemmän kuin omana aikanani. Kyllä itsekin koin painostusta. Se oli minulle syy polttaa proppuni koko porukan kanssa. Tein oman muutokseni itseäni varten, en heitä. Vaikka päätös nyt parinkymmenen vuoden jälkeen oli varmasti oikea, se painostus oli jotain anteeksiantamatonta.

    Kiitos vielä sinulle avautumisestasi. Olet arvokas ihminen.

    VastaaPoista
  3. Wanha Ämmä20.9.2018 18.31

    Tällainen tuli vastaan Amppareissa. https://www.suomenuutiset.fi/transsukupuolisuudesta-tuli-sosiaalinen-epidemia-britanniassa-tasa-arvoministeri-penny-mordaunt-maarasi-selvitettavaksi-mista-kyse/

    Britanniassa yhä useampi teini-ikäinen tyttö kokee biologisen sukupuolensa epämukavaksi ja hakee sukupuolenkorjaushoitoon. Maan tasa-arvoministeri Penny Mordaunt on tilannut tutkimuksen selvittämään, miksi sukupuolenkorjaushoitoihin hakeutuvien tyttöjen määrä on noussut 4 500 prosentilla eli lähes 50-kertaistunut alle vuosikymmenessä, Breitbart UK uutisoi.Timesin mukaan hoitoon pyrki 40 tyttöä vuosina 2009-2010 ja 1 806 vuosina 2017-2018.

    Terveysviranomaiset ovat huomanneet sukupuolenkorjaushoitoa haluavien tyttöjen määrän valtavan kasvun, mutta heillä ei ole tietoa, mistä se johtuu, ja mitkä sen pitkäaikaisvaikutukset ovat. The Daily Mail kertoo, että joidenkin psykoterapeuttien mukaan nousu liittyy mielentervesongelmiin, samanlaisiin, jotka ovat itsetuhoisuusepidemioiden taustalla, ja molempiin altistaa sosiaalinen media.

    Tätä minä olen pelännyt. Eli että transsukupuolisuudesta tulee jonkinlainen muoti-ilmiö, ja että keskenkasvuiset teinit sitten, kun hiukan kokevat epävarmuutta itsestään, hankkiutuvat prosessiin. Ja huonostihan siinä sitten tietysti käy.

    Transsukupuolisuus voidaan luotettavasti diagnosoida vasta täysi-ikäiseltä, ja noin 80% kaikista lapsuus- ja nuoruusiän sukupuolidysforiosta häviävät itsestään.

    Kaikkein vaarallisinta asiassa on, että lähes kahdella kolmasosalla tytöistä, joiden vanhemmat osallistuivat kyselyyn, oli aiemmin diagnosoitu ainakin yksi psykiatrinen kehityshäiriö ennen sukupuolidysforiaa. Puolet lapsista oli aiemmin käyttäytynyt itsetuhoisesti tai läpikäynyt traumaattisen kokemuksen. Eli että jo valmiiksi psykoottiset tai epävakaat persoonallisuudet hakeutuvat prosessiin.

    Tämä on todella huolestuttavaa ja vaarallista. Jos arvio siitä, että 90% itseään transsukupuolisiksi epäilevistä eivät sitä todellisuudessa ole, tällöin ollaan todella pahasti hakoteillä. Ja juuri tämän takia sitä tutkimusprosessia, hoitostandardeja ja portinvartijoita todella tarvitaan. Etteivät nuoret tekisi peruuttamattomia askelia omaa typeryyttään.

    VastaaPoista
  4. "Hormonikorvaushoidon (eli testosteronin) käytön seurauksena minulla on myös muita ikäviä sivuvaikutuksia, kuten se, että minulta tippuu hiukset, joudun ajamaan parran joka päivä ja trimmailemaan sieraimista puskevia ylipitkiä nenäkarvoja (prkl). Jippii."

    Miten hoidosta voi tulla sivuvaikutuksia jos et ole ottanut hormoneja yli vuoteen?

    VastaaPoista
  5. Anonyymi, hormonien vaikutukset ovat pysyviä.

    VastaaPoista
  6. Olin jo hieman huolissani, kun sinusta ei kuulunut mitään pitkään aikaan. Minulle transukupuolisuus ja homoseksuaalisuus on hieman vieras aihe, koska en juurikaan tunne näihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä henkilökohtaisesti. Blogauksiasi on ollut mielenkiintoista lukea. Toivon henkilökohtaiseen elämääsi kaikkea hyvää tästä eteenpäin!

    VastaaPoista
  7. Aikamoista pohjakosketustekstiä, sellainen Saksikäsi-Edward fiilis tulee kun lukee miten sinulla olikaan mennyt. Mietitytti tuletko takaisin ollenkaan ja hienoa että olet palannut! Sellainen asia mikä tulee mieleen on että "peilistä poispäin katsomisen paikka" olis varmaan terveellisempää. Nimittäin asioiden tarkastelu jostain oman epätäydellisen kehon ulkopuolelta. Ärsyttää että ihmisen kehosta on tullut monelle joku maailmankaikkeuden universumi, mutta se kuihtuu ja rumenee kaikilla. Mieli on se joka viime kädessä ratkaisee ja tekee ihmisestä onnellisen, ainoa asia joka omassa kehossa nyt viiskymppisenä kiinnostaa on se että se pysyis terveenä. Mielestäni sun elämä ei todellakaan ole loppu! Perheen voit saada vaikka kehosi ei jälkeläistä pystykään saamaan, perheitä on niin monenlaisia, paljon on mahdollisuuksia ehkä sellaisia mitä ei edes tule ajatelleeksi kun suru ja masennus on vallannut mielen. Toivottavasti suunta on ylöspäin. Niin ja onnittelut kihloista :)
    T. Perusheteronainen

    VastaaPoista
  8. Tässä podcastissa seksologi Debra Soh käy läpi mahdollista syytä nuorten "transmiesten" räjähdysmäiseen lisääntymiseen. Kannattaa kuunnella!

    https://wrongspeak.libsyn.com/rss

    #3 - Too Young To Transition?

    VastaaPoista
  9. Sakke: Kiitos. Yritän tässä jatkaa kurjoittelua.

    Perusheteronainen: Kiitos, ja hienoa, että olet sinäkin täällä taas kommentoimassa. Oikeassahan sinä olet ja kuten olen sanonutkin, niin olen keskittynyt siihen, että mitä minulla voi vielä olla, sen sijaan, että märehtisin sitä, että mitä olen menettänyt. Mutta menettänyt kyllä olen ja paljon ja en koskaan pääse tästä helvetistä pois.

    VastaaPoista
  10. HuonoHomo:
    Kiitos linkistä. Kuuntelin. Tuossa tuli monta aihetta, jotka olivat itselleni tuttuja jo muualta ja joista minulla on ollut tarkoitus kirjoittaa. Hiljaiseksi veti kyllä...

    VastaaPoista
  11. Olen sinua useamman vuoden seurannut, ja kirjoituksesi ovat avanneet silmiäni todella paljon. Jos en olisi blogiasi lukenut, olisin varmaan itse hypännyt sukupuolenkorjauskaninkoloon ilman mitään harkintaa.

    Olen itsekin pannut merkille teinityttöjen sukupuoliangstailut ja prosessiin hakeutumisen. Nykyäänhän sukupuolenmoninaisuutta tyrkytetään joka tuutista, ja lapsia ja nuoria hämmennetään turhaan. Tästä johtuen transsukupuolisuutta tyrkytetään ihan liikaa lapsille ja nuorille, jotka eivät ole streotyyppisiä sukupuolensa edustajia. Oman teoriani mukaan "transpoikien" räjähtävä määrä johtuu siitä, että tytöt seuraavat enemmän ja ovat enemmän kiinnostuneita sukupuolikeskustelua ja lgbt-asioista kuin pojat.

    VastaaPoista
  12. Anonyymi:
    Hei, ja kiitos. On aina todella mukava kuulla, että joku on saanut jotakin irti kirjoituksistani.

    Olen samoilla linjoilla tuon havaintosi kanssa. Ja naisilla/tytöillä on aina jotenkin monimutkaisempi suhde kehoonsa ja seksuaalisuuteensa kuin pojilla/miehillä. Se on osa naiseutta. Tämä transhype vain turhaan sotkee asioita, kun ilmankin sitä on ihan tarpeeksi vaikeaa.

    VastaaPoista
  13. Olen sanaton. Ihailen ja kunnioitan suuresti rehellisyyttäsi ja rohkeuttasi. Olet uskomattoman vahva, juurikin siten että uskallat olla rehellinen, haavoittuva ja heikko. Tiesi ei ole ollut helppo, eikä varmaan tule olemaankaan. Toivon sinulle hyviä, luotettavia, uskollisia ystäviä, joita sinulla varmaan onkin. Myös vertaistuki olisi varmasti hyvä, vaikka harva on kokenut samaa. Kaikkea hyvää sinulle, toivon sydämestäni että saat olla onnellinen ja löydät paikkasi, tasapainon ja rauhan, jos se on vielä hukassa...

    VastaaPoista

TERVETULOA KOMMENTOIMAAN.
Tämä blogi EI ole ns. safe space eli täällä EI noudateta turvallisen tilan periaatteita. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki asiat ja ideat, myös arat ja tabuaiheet, ovat vapaata riistaa kritiikille. Vääriä mielipiteitä ja tyhmiä kysymyksiä ei ole.

Kahden säännön puitteissa:
1) Älä loukkaa KENENKÄÄN yksityisyyttä.
2) Pitäydy kohteliaassa asiakeskustelussa (ei kommentteja luokkaa "tapa ittes", "hevosen kyrpä" tai "neekerineekerineekeri").

Muista, että kaikki, mitä kirjoitat kommenttiosiossa, on julkista.

Tässä blogissa kritisoidaan ja analysoidaan asioita ja ilmiöitä, sekä keskustellaan niistä. Kuka tahansa on tervetullut esittämään mielipiteensä, näkemyksensä tai huomionsa, vaikka ne olisivat syvässä ristiriidassa kirjoittajan omien näkemysten kanssa, tai muiden kommentoijien kanssa. Kannustan kaikenlaisia ihmisiä tulemaan kertomaan omista havainnoistaan ja kokemuksistaan, sillä nämä aina täydentävät itse blogitekstin sisältöä tai sanomaa. Blogitekstissä havaituista virheistä huomauttaminen on erittäin toivottavaa. Pidä kuitenkin mielessäsi, että tämä on asiablogi, ja sinun oletetaan kykenevän argumentoimaan näkemyksesi sekä kommunikoimaan sivistyneesti.

Disclaimer:
Minä en ole tutkija, vaan yksityishenkilö, joka on nähnyt asioita, kokenut asioita ja lukenut asioita. Tämä ei ole asiantuntijablogi, vaan henkilökohtainen blogi. Muista kriittinen asenne, kun luet blogia, siinä olevia linkkejä tai kommentteja. Blogi on ensisijaisesti suunnattu ns. perusheteroille, eikä ole ns. sateenkaariväen halilaatikko.