maanantai 22. toukokuuta 2017

Taidehomoilu on henkisesti raastavaa, ja se näkyy

Viime vuoden lokakuussa julkaisemani tekstin kommenteissa käytiin erittäin mielenkiintoista keskustelua taiteilijoista. Tuosta saakka on mieleni tehnyt jatkaa keskustelua ja kertoa hieman omista kokemuksistani.

En ole koko tämän blogin olemassaoloaikana kertonut juuri mitään itsestäni. Blogin alkuperäinen tarkoitus oli olla tiukka asiablogi ja jättää kaikki henkilökohtainen blogista ulos. Minusta on kuitenkin ihan kauhean hauskaa keskustella kommenttiosastolla porukan kanssa, sillä mielestäni kommenttiosasto on ollut alusta saakka blogin paras osio. Tänne tulee möykkäämään todella kiintoisaa porukkaa ja pidän siitä. Oikeassa elämässä minulla ei enää nykyään ole kauheasti kavereita ja pitkäaikaistenkin kaverien kanssa yhteydenpito on lähinnä tasoa ”moi, miten töissä menee”. Minua on jo pitemmän aikaa semisti kiinnostanut hieman laajentaa blogin aihealuetta myös LGBT-juttujen ulkopuolelle.

Olen useamman kerran ohimennen maininnut, että olen ns. taidehomo. Olen harrastanut kuvataidetta niin kauan kuin muistan ja olen ollut piirtäjä ja maalaaja niin kauan kuin opin kersana pitämään kynää kädessä. Tämän lisäksi olen myös muotihomo, seinillelaulaja ja pöytälaatikkorunoilija ja -novellisti. Tiedän yhtä sun toista luomisen tuskasta, herkkyydestä ja inspiraatiotiloista. Ne ovat olleet tiukasti läsnä elämässäni ihan aina. Olen myös persoonana ollut aina originelli, omituinen ja poikkeava. Minä tiedän, miltä tuntuu olla ns. hullu taiteilija.

Tästä kaikesta huolimatta en sitten kuitenkaan ole hullu taiteilija, rakastan normaaliutta, kartan taidepiirejä kuin ruttoa, enkä halua kutsua itseäni taiteilijaksi. Osaan kuitenkin samaistua taiteilijoihin, sillä minä koen samoja tunnetiloja kuin he. Haluan nyt kertoa omista kokemuksistani taiteilijana, taiteilijakavereistani, taiteilijoiden kokemusmaailmasta ja tunnetiloista ja siitä, että mikä lopulta erottaa minut taiteilijoista.

Yllä mainitsemani aiemman tekstini kommenteissa nimimerkki Keepon kertoo Inferno-lehden numerossa 49/2007 olleesta haastattelusta, jossa haastateltiin Albert Witchfinderia (oik. Sami Hynninen), joka on suomalainen muusikko. Tämä jäi minulle hyvin voimakkaasti mieleen. Ohessa Keeponin alkuperäinen viesti:

"Jos esitän rauhallista materiaalia, olen erilaisessa tilassa kuin esittäessäni väkivaltaisempaa tai vihamielisempää materiaalia. Tietty musiikki saattaa ajaa minut tilaan, joka on jo lähellä vaarallista yleisölle ja itselleni."

"Reverendin keikalla saatoin välispiikeissä käskeä kaikkia painumaan vittuun. Joinain tosi pahoina kertoina olen vahingoittanut fyysisesti yleisöä: esimerkiksi eräällä Helsingin Semifinalin-keikalla potkin yleisöä, heitin yhden tyypin lavalta ja lopulta muutaman tutun naisen piti hakea minut pois takahuoneesta keikan jälkeen. Olin jonkinlaisessa paniikin tilassa."

"En tiedä mitään pelottavampaa kuin se hetki juuri ennen tajunnan tilan muutosta yleisön edessä. On myöhäistä paeta, mutta tajuat vielä, mitä on tapahtumassa. En halua kokea sitä enää koskaan. (/) En kuitenkaan halunnut välttämättä loukata ihmisiä, mutta toisaalta niiden kappaleiden puolesta halusinkin loukata. Eläydyin niiden maailmaan täydellisesti, ja biisithän kertovat siitä, että kaikki tuhoutuu."


Samassa haastattelussa Albert kertoo tapelleensa puolitoista tuntia bändinsä rumpalin kanssa, koska jonkin biisin tempovaihdos ei mennyt kohdilleen. Toisen kerran Albert "veti kilarit", kun bändin muut jäsenet vitsailivat miehen tekemien kappaleiden kuulostavan progelta ("Meidän piti sopia, että edes sitä sanaa proge ei saanut käyttää").

Löysin myös oheisen Ylen artikkelin samasta häiskästä.

Minua iskee vasten kasvoja aivan erityisesti seuraavat kohdat:

  • En tiedä mitään pelottavampaa kuin se hetki juuri ennen tajunnan tilan muutosta yleisön edessä. On myöhäistä paeta, mutta tajuat vielä, mitä on tapahtumassa. En halua kokea sitä enää koskaan.
  • Muun muassa Reverend Bizarresta, KLV:stä, Opium Warlordsista, The Puritanista ja Tähtiportista tuttu Sami Hynninen on ollut pimeiden voimien riivaama lapsuudestaan lähtien. Siksi kaikki hänen tekemänsä musiikki on kuin psykoosi muutettuna ääneksi.
  • Mikko sanoi, että en mä kyllä sun kanssa lähde tuonne. Että sä olet mun helvetin hyvä ystävä, mutta mä aistin, että sun sisällä on jotain muutakin. Sun sisällä on joku muu. Niin on luultavasti ollut aina. Se jokin muu aiheuttaa sen, että mulle tulee suunnilleen joka päivä sellaisia ajatuksia, että hyppää alas parvekkeelta, koska sä olet niin paska. Mä tajuan, että se puhuja ei ole minä vaan joku toinen, joka haluaa tappaa mut. Haluan ottaa sen äänen ulos, ja sen takia kaikki musa mitä mä teen on silkkaa kauhua. Yritän ammentaa sitä pimeyttä ulos, mutta sitä tulee vaan lisää.

Witchfinder/Hynninen kertoo tässä ”tajunnan hämärtymisestä” ja siitä, miten hänen ”sisällään on joku muu”. Hän on ollut ”pimeyden voimien riivaama lapsuudesta lähtien” ja että hän on yrittää ammentaa sisällään olevaa pimeyttä ulos, mutta ”sitä tulee vaan lisää”.

Tiedän täsmälleen, mistä hän puhuu. Olen kokenut tuon kaiken saman itse.

Olen tuntenut elämässäni myös muita taiteilijoita ja olen pohtinut, että mikä tekee ihmisestä taiteilijan ja mikä tekee ihmisestä ei-taiteilijan / tavallisen. Mielestäni aivan ensiksi ihmisellä täytyy olla tietty persoonallisuustyyppi voidakseen olla taiteilija. Olen kuullut, että taiteilijat eivät yleensä koskaan edusta Myers-Briggs -indikaattorissa T-tyyppiä ja kokemukseni puoltavat tätä kantaa. Taiteilijat ovat ensisijaisesti tunneihmisiä, joilta puuttuu rationaalinen ajattelu, sillä inspiraatio on ennen kaikkea voimakas tunnetila. Liika rationaalisuus tappaa inspiraation (olen kokenut tämän itse). Hyvin voimakas tunneihmisyys aiheuttaa puutteita elämän yleisessä kontrollissa, organisointikyvyissä, kyvyssä tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia yms. Tästä on seurauksena taiteilijoille kautta historian tyypillinen rappiokäyttäytyminen, kuten päihteiden suurkulutus. Yliherkkä luonne + syvät tunnetilat + kaoottinen/epäjärjestelmällinen persoona = soppa.

Edustan itse Myers-Briggs -persoonallisuustyyppiä ENTJ. Olen usean vuoden aikana tehnyt testin useita kertoja ja saanut viime vuodet joka testistä tulokseksi ENTJ. Olen kuitenkin menneisyydessä saanut myös tuloksen ENFJ. Pidin aikoinaan itseäni ENFJ:nä, kunnes tapasin ihmisen, jonka persoonallisuustyyppi oli ENFJ. Silloin ymmärsin eron heti. Meissä on tietyissä asioissa paljon samaa, mutta toisissa eroa kuin yöllä ja päivällä. Häneen verrattuna minä olen aivan ilmiselvästi T. Ihmettelin, että mistä johtuu, että sain tuloksen ENFJ ja huomasin tuloksia vertaillessani, että olen ENFJ-ENTJ -rajatapaus. Eroavaisuutta F:n ja T:n välillä voi olla vain 2-5% T:n hyväksi. Riippuu testin kysymyksenasettelusta, että tuleeko tulokseksi ENFJ vai ENTJ. Mutta kun lähdetään tarkastelemaan persoonallisuuttani syvemmin, niin on täysin ilmiselvää, että olen ENTJ. En ENFJ.

Minussa on erittäin, erittäin syvää taiteellista herkkyyttä, mutta se on valikoivaa. Olen huomannut, että reagoin voimakkaalla herkkyydellä vain aivan tietynlaisiin asioihin. Vain aivan tietynlaiset ärsykkeet triggeröivät minussa inspiraatiotilan tai muun voimakkaan tunnetilan. En ole yleisellä tasolla herkkä ihminen. Olen mm. pohtinut paljon sitä, että miksi minua ei koskaan kiusattu koulussa, vaikka olisin ollut friikkisirkuksena aivan otollinen kohde. Tulin siihen lopputulokseen, että en vain yksinkertaisesti kokenut naljailua kiusaamisena. Kyllä minua ”kiusattiin”, mutta en kokenut sitä kiusaamisena ja siten se ei häirinnyt minua enkä ottanut sitä minään henkilökohtaisena. Olen tuntenut elämässäni lukemattomia koulukiusattuja ihmisiä ja heille kaikille on yhteistä se, että he ovat jollain tasolla herkkiä ihmisiä. He reagoivat hyvin voimakkaasti kaikkeen naljailuun ja kommentointiin eli heitä on ns. todella helppoa kiusata, koska heitä on helppo satuttaa ja järkyttää ja heistä saa helposti reaktioita ulos. Myös Witchfinder koki rajua koulukiusaamista. Olen itse aina ottanut todella rankatkin jutut lähinnä huumorina ja iskenyt takaisin samalla mitalla. Koulukiusatut ihmiset eivät osaa tätä välttämättä lainkaan. Tässä on se ero, että miksi minä en itse ollut koulukiusattu.

Mutta sitten, kun joku asia triggeröi minussa inspiraation, niin se on aivan päräyttävä kokemus. Tajuntani räjähtää ja tunnen, että tulen ihan hulluksi. Kutsun voimakkaita inspiraatiotilojani ”sfääreiksi”. Se tuntuu siltä, kuin joko irtautuisin ruumiistani, tai että päähäni olisi äkkiä avautunut tähtiportti, joka johtaa toiselle puolen universumia. Tai molemmat yhtä aikaa. Se on kuin olisi aineissa selvinpäin. Mieleni lähtee matkalle pois tämänhetkisestä ajasta ja paikasta ja kadotan kosketuksen itseeni, minuuteeni, ruumiiseeni ja ympäröivään tilaan. Se on helvetin outo kokemus. Se tuntuu siltä, kuin minut olisi yhtäkkiä riivattu jonkun ulkopuolisen olennon toimesta. Tuolla olennolla on ääni ja se puhuu minulle. Kuulen ääniä ja näen kuvia ja välähdyksiä erilaisista tilanteista. Olen itse ensisijaisesti visuaalinen taiteilija eli piirtäjä ja maalaaja, joten minun inspiraationi ovat tyypillisesti hyvin visuaalisia. Tämä kaikki saattaa tapahtua äkkiarvaamatta sekunnissa. Se on siis kuin mielen räjähdys. Saattaa kestää hyvin kauan, että mieleni palaa tripiltään takaisin ruumiiseeni. Sen jälkeen olen aina hyvin uupunut. Sfäärien kokeminen on psyykkisesti ja fyysisesti uuvuttavaa.

”Sfäärit” on ennen kaikkea hyvin voimakas tunnetila. Olen esimerkiksi sfääreissä ollessani tanssinut yksin koko yön ympäri asuntoa, kirjoittanut kuumeisesti monta tuntia putkeen, obsessoitunut jonkun kuvan piirtämisestä niin, etten osaa tai halua ajatella mitään muuta, unohtanut syödä yms. En sfääreissä ollessani kykene sosialisoimaan normaalisti tai nukkumaan. Sfääreissä oleminen on nimenomaan kuumeista ja pakkomielteistä, höystettynä mielettömällä tunneryöpyllä. Se ei siis ole sama asia kuin uppoutuminen johonkin kiinnostavaan pitkäksi aikaa. Sfäärit ovat maniaa. Jos sfäärit iskevät illalla, niin tough shit, sillä en voi muuta kuin odottaa, että ne menevät ohi, jotta pääsen nukkumaan. Tämä saattaa kestää pikkutunneille asti, vaikka olisin ollut hereillä aamuvarhaisesta saakka. Toisin sanoen, sfäärit ovat kuluttavaa paskaa. Ne saavat minut tekemään asioita, joita ihmiset eivät yleensä tee, ja tästä saattaa olla tietyissä tilanteissa hyötyä (saan hemmetin paljon enemmän aikaan kuin moni muu), mutta siitä täytyy maksaa hinta.

En tiedä, mistä sfäärit johtuvat. En tiedä, miksi koen niitä. En tiedä, mistä ne ovat tulleet. Ehkä se on joku aivojen sähköhäiriö.

Muiden ihmisten kuvailut omista inspiraatiotiloistaan kuulostavat samalta kuin minun sfäärini. Albert Witchfinderin kuvaus ”tajunnantilan muutoksesta yleisön edessä” kuulostaa minun tyypilliseltä sfäärikohtaukseltani. Witchfinder sanoo myös, että hän ei tiedä mitään pelottavampaa kuin tämä tajunnantilan muutos. Juuri sitä sfäärikohtaus on, nimittäin pelottavaa. Tuntuu, kuin muuttuisin kokonaan toiseksi ihmiseksi tai joutuisin riivatuksi. Olen varma, että historiassa esiintyneet mystikot ja muut ylihartaat ihmiset (esim. Hildegard Bingeniläinen, Jeanne d'Arc) ovat kokeneet sfäärikohtauksia. Hildegard Bingeniläisen kuvaukset ”näyistään” ovat klassista sfäärikamaa.

Uskon, että erilaisia inspiraatiotiloja/sfäärejä on olemassa lukemattomia erilaisia, sillä eri ihmiset inspiroituvat erilaisista asioista ja eri tavalla. Samaistun itse juuri Albert Witchfinderiin (sekä myös Tuomas Holopaiseen), koska he inspiroituvat nimenomaan synkistä asioista. Witchfinder kuvaakin itseään ”pimeyden voimien riivaamaksi” ja hänen musiikkinsa on ”psykoosi muutettuna ääneksi” ja hän ”yrittää ammentaa pimeyttä ulos”. Olen itse inspiroitunut aina nimenomaan synkistä asioista, kuten hautausmaista, viikatemiehestä, kuolemasta, vampyyreista, pääkalloista, mustasta magiasta yms. Metallimusiikki ja goottiromantiikka ovat siksi aina vedonneet minuun hyvin voimakkaasti. Metallimusiikki ottaa yleensä inspiraatiota fantasiasta, kauhusta, tarustoista, uskonnosta ja historiasta ja monien bändien sanoitukset ovat hyvin unenomaisia, utuisia, runollisia ja symbolisia. Tämä iskee minua sydämeen kuin tikari. Teininä esimerkiksi luin Anne Ricea ja töllötin Hellsingiä pikkarit märkinä. Taustalla pauhasi Nightwish, Within Temptation, Children of Bodom, Eternal Tears of Sorrow tai joku muu vastaava.

Teininä, ja osittain vielä nuorena aikuisenakin, olin aivan uppoutunut synkkiin unimaailmoihini. Olin nuorempana sfääreissä 24/7 enkä osannut tehdä eroa sfäärien ja normaalitajunnantilan välillä. Minulla ei ollut mitään muita harrastuksia kuin fantasiakirjallisuuden lukeminen ja kirjoittaminen, synkkien runojen rustaaminen, synkkien kuvien piirtäminen ja kaikenlaisten rajatiedoksi luokiteltavien juttujen opiskeleminen. En ymmärtänyt, että se, että mitä minä koen, on jotakin epänormaalia, ja olinkin kaiken kokemani suhteen täysin avoin. En peitellyt sitä yhtään ja puhuin ajatuksistani, ideoistani, kirjoittamistani runoista/tarinoista ja piirtämistäni kuvista avoimesti kaikille. Luokallani kaikki tiesivät ajatuksistani, sillä kävin kuvataidepainotteista koulua eli piirsimme koko ajan. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta vanhempani olivat minusta huolissaan ja luokkatoverini pelkäsivät minua. Kouluterveydenhoitaja passitti minut psykologille, enkä ymmärtänyt ollenkaan, että miksi. Kun vuosia ja vuosia myöhemmin yli 20-vuotiaana tein rankkaa itsetutkiskelua ja selasin tuonaikaisia kirjoituksiani ja piirroksiani (olen säästänyt lähes kaiken), niin olin kertakaikkiaan järkyttynyt. Olen ollut nuorempana aivan kertakaikkiaan sekaisin. Sen muistan, että sfäärien kokeminen oli välillä hyvin raskasta ja saatoin yläasteella itkeä kaikki illat ihan ilman mitään varsinaista syytä. Voimakkaat tunnetilat kuohuivat aivan yli ja purin kaiken piirroksiini ja tarinoideni henkilöhahmoihin. Ammensin pimeyttä ulos ja työni olivat kuin psykoosi muutettuna kuviksi.

Monet taiteilijat, kuten Albert Witchfinder ja Tuomas Holopainen, vaikuttavat siltä kuin he olisivat sfääreissä 24/7 samalla tavalla kuin minä olin nuorempana. He eivät jostain syystä ole koskaan kokeneet sellaista reality checkiä kuin minä koin yrittäessäni sopeutua ensimmäisiin työpaikkoihini. Lue kamppailustani normaaliuden kanssa lisää täältä. Joko heidän sfäärinsä ovat paljon voimakkaampia kuin minun, he eivät ymmärrä olevansa epänormaaleja tai he eivät välitä siitä tai he eivät kykene tarkastelemaan omia sfäärejään objektiivisesti. Tai kaikki tämä yhtä aikaa. He tuntuvat jämähtäneen ikuisesti sille tasolle, millä itse olin yläasteella. Erityisesti Witchfinder on kuin pikkupoika keski-ikäisen miehen ruumiissa.

Kuinka minä lopulta heräsin sfääreistä todelliseen maailmaan? Kaikki alkoi siitä, kun ymmärsin lukion jälkeen, että muut ihmiset eivät koe sfäärejä. Kuulostaa varmaan ihan naurettavalta, mutta minulle se oli valtava maailmankuvallisia perustuksia järisyttelevä oivallus. Ymmärsin ensimmäistä kertaa elämässäni tuhannen auringon voimalla, että miten epänormaali minä olen ja miten minulta puuttuu kaikki kyvyt selviytyä maailmassa tavallisten ihmisten keskellä normaalissa elämässä. Vuodet lukion jälkeen olivatkin minulle hyvin, hyvin vaikeita ja olin tuolloin vakavasti masentunut ja kännissä kuin käki valtaosan valveillaoloajastani. Lopulta kaikki muuttui, kun tein tietoisen päätöksen, että haluan tulla normaaliksi ihmiseksi. Siitä alkoi erittäin vaikea itsetutkistelu- ja itsekehittämisprojektini, joka vei monta vuotta ja joka ei ole vieläkään valmis. Kerroin siitä enemmän aiemmassa kirjoituksessani.

Sfäärit vaivasivat minua tietysti koko ajan, mutta nyt olin niistä kivuliaan tietoinen ja koin ne paljon ahdistavampina kuin olin aikaisemmin kokenut. Sfäärien herraksi pääsin muistaakseni vasta vuosina 2012-2013, kun ymmärsin erään viinanhuuruisen itsetutkisteluillan päätteeksi, että sfäärit ovat olemassa vain minun pääni sisällä. Tämäkin varmasti kuulostaa ihan hullulta, mutta se oli minulle valtava ahaa-elämys. Sfäärit ovat haitanneet aina ihmissuhteitani, erityisesti parisuhteita, koska ikäänkuin halusin aina olla jonkun toisen kanssa sfääreissä yhdessä. Minulla oli näin jälkeenpäin katsottuna omituisia ja epärealistisia sfäärinhuuruisia fantasioita, joissa ikäänkuin olisin tunnemaailmoissani yhdessä jonkun toisen kanssa ja kokisimme molemmat samoja visioita ja tunnetiloja. Olin aina katkera, kun se ei koskaan onnistunut ja muut ihmiset eivät ymmärtäneet minua. Minuun iskikin tänä kohtalokkaana iltana kuin kirkkaalta taivaalta oivallus siitä, että sfäärit ovat olemassa vain minun pääni sisällä. Ne eivät ole olemassa pääni ulkopuolella. Täten en voi koskaan, milloinkaan viedä sfääreihin toista ihmistä. Sfäärit ovat ainoastaan minun omaa henkilökohtaista kokemusmaailmaani. Toisilla ihmisillä on heidän oma kokemusmaailmansa, josta taas minä en voi koskaan tulla osalliseksi. Ei ole mitenkään mahdollista, että kahden ihmisen tietoisuus voisi jotenkin yhdistyä.

Tuona iltana tulin sfääreistä tietoiseksi aivan uudenlaisella tavalla ja aloin tutkiskella niitä objektiivisesti uudesta näkökulmasta. Ymmärsin lopulta, että mikä triggeröi minussa sfäärit ja opin hallitsemaan niitä. Sfääreissä ei ole vieläkään mitään on/off -nappulaa eli jos jokin triggeröi minussa sfäärit, niin en voi estää sfäärejä tapahtumasta enkä voi painaa niitä pois päältä vain haluamalla niin. Mutta ne eivät enää saa minusta valtaa. En enää joudu niiden riepoteltavaksi. Ne eivät enää ime minua mustaan aukkoon. Osaan ajatella niistä ”tämä on taas tätä”, osaan kuvailla niitä toisille ihmisille ja pyytää heitä suhtautumaan olemukseni muutokseen rauhallisesti. Tiedän, mikä laukaisee minussa sfäärit ja osaan tarvittaessa välttää laukaisevia tekijöitä. Tiedän, että sfäärit ovat vain eräänlainen kohtaus, joka menee ohi. Osaan pikkuhiljaa hivuttautua niistä pois.

Nämä witchfinderit ja holopaiset eivät osaa. He ovat täysin sfäärien riepoteltavissa ja imeytyvät niiden mukana mustaan aukkoon. Sfäärit ovat heille todellisuutta, eivät vain heidän mielensä luomaa sisältöä. Sfäärit hallitsevat heitä. He eivät hallitse sfäärejä. Tämä näkyy heidän koko ajatusmaailmassaan ja maailmankuvassaan. Heillä ei ole jalat maassa, niinkuin tavallisilla tolkun ihmisillä on. Heillä on pää pilvissä. Heistä monet ovat myös sosiaalisia hylkiöitä ja heillä on puutteelliset ihmissuhde- ja elämänhallintataidot sekä mielenterveysongelmia, usein hyvin vakavia sellaisia. He katselevat maailmaa oudosta vinkkelistä ja tämä näkyy mm. hurahtamisella kaikkeen erikoiseen, kuten vihersosialismiin, anarkismiin, veganismiin, polyamoriaan, monikulttuuriin, okkultismiin, ei-binääriseen sukupuoleen ja intersektionaaliseen feminismiin. Olen tuntenut taideihmisiä oikeassa elämässä ja hengaillut heidän kanssaan ja he olivat kyllä suoraansanoen sekopäisintä ja kaoottisinta sakkia, jota minulla on ollut koskaan epäonni tuntea.

Tämän vuoksi kartan taidepiirejä ja taideihmisiä kuin ruttoa. Juuri sfäärien hallitseminen erottaa minut taiteilijoista, vaikka koen sfäärejä niinkuin hekin kokevat ja oikeastaan olen taiteilija. Osaan olla normaali, toimiva, aikuinen ihminen sfääreistä huolimatta. En halua olla missään tekemisissä varhaisteinin henkiselle tasolle jämähtäneiden satumaailmassa elävien ihmisten kanssa. Juuri kykyni rationaaliseen ajatteluun ja asioiden (myös minun itseni) objektiiviseen tarkkailuun sekä kykyni ratkaista ongelmat ja sopeutua maailmaan erottaa minut näistä taiteilijoista. Vaikka olen oikeastaan yhtä hullu kuin hekin ovat.

26 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa. Ei tuo taida niin tavatonta olla, että nuoruuteen kuuluu sfääreissä eläminen. Monilla tosin noita ei tule koskaan ja hyvin harvoilla ne ovat luokkaa, joka aiheuttaa huolta kanssaihmisissä. Osa taiteellisesta lahjakkuudesta on havainnointikykyä ja nopeaa tekniikan oppimista, ja vaikka loppupeleissä luovuus nousee tärkeäksi, lasten ja nuorten kohdalla katsotaan kuitenkin ensinmainittuja, kun joku arvioidaan lahjakkaaksi. Havaintokyvyn ja osittain teknisen lahjakkuuden takia sain paljon kannustusta taideaineissa. Viimeistään taidepainotteisessa koulussa (kerho perusteilla, hehe) tai jo sinne menoa suunnitellessa aloin huomata, että minulta puuttui jotain ratkaisevaa eli voimakas visio, joka taiteilijoilla on. Näin ollen rupesin hakemaan sfäärejä TARKOITUKSELLA. Löytyiväthän ne sitten, jostain minne sivistyneen ihmisen ei pitäisi mennä. Takkiraudan uusin kirjoitus persoonasta ja antisosiaalisista piirteistä herätti ajatuksia juurikin tuota taidekoulutaustaa vasten. En missään nimessä ole psykopaatti, mutta F-tyyppien kansoittamissa paikoissa tuntuu, että onnistun aiheuttamaan ongelmia pelkällä omana itsenä olemisella. Ne sfäärit tosiaan ovat aika psykopaattisia, vaikka arkiminä ei.

    Olen alkanut kyseenalaistaa sentimentaalista fantasiamaailmoissa elämistä taiteen pohjana ylipäätään. Taidetta voi tehdä siltä pohjalta, mutta ei se ole mikään taiteilijuuden välttämätön edellytys. Klassikon aseman saaneensa taiteessa on lopulta paljon järkeä ja todellisuutta mukana. Toki visiotakin, mutta ei sen tarvitse olla ylipursuilevaa eikä pelkkää psykoosia.

    VastaaPoista
  2. Minä välttelin kuvataidetta menestyksellä 25 vuotta. Peruskoulun jälkeen en koskenutkaan mihinkään, mikä liittyi kuvien tekemiseen. En tietoisesti. Jokin sisällä vain vain ohjasi ,suojeli ja odotti, että kasvan kyllin vahvaksi. Sitten neljäkymmentä täytettyäni, vahingossa ja asiaa mitenkään miettimättä ryhdyin leikkimään remonttimaalien jämillä, joita minulla oli muutamissa väreissä maalattuani kotini riemunkirjavaksi. PLÄTS!!! Putosin siihen vitun taideviemäriin ja lusin siellä monta vuotta. Kuumeisesti, pakkomielteisesti ja maanisesti maalasin muutaman vuoden. Hutiloiden,huiskien ja roiskien, vain saadakseni kuvan valmiiksi ja pois käsistä. Pellavat ostin 10 ja 20m rullina, öljyvärejä parhaimmillaan satoja tuubeja kaikissa väreissä ja kokoluokissa. Pinta-alaltaan jotakuinkin jääkiekkokaukalon kokoinen "taidepurkaus". Kun tulin töistä, niin aloin välittömästi maalaamaan. Maalasin yömyöhään,sitten töihin ja sitten maalaamaan ja töihin jne. Viitisen vuotta. Jos olisin kolmekymppisenä tai nuorempana joutunut siihen kurimukseen, niin olisin taatusti menettänyt järkeni. Sitten se vain loppui, kuten oli alkanutkin. Tuosta vain bling.
    Viime kesänä sain viimein loputkin maalitahrat jne pestyä ja maalattua pois. Minulla on taas kaunis ja hyvin organisoitu koti. Kaikki suurinpiirtein tip top.

    VastaaPoista
  3. Kuuntelen tässä linkkaamaasi Witchfinderin haastattelua. Vaikuttaa siltä, että mies on rauhoittunut huomattavasti kymmenessä vuodessa. Tallensin joskus 2006-2007 videonauhalle (sic!) erään Metalliliiton lähetyksen, jossa Matti Riekki jututti Witchfinderiä leikkipuistossa (sic!!!), ja siinä Hynninen selitti kaikenlaista paljon sekavammin kuin Ylellä. Kaveri kävi Riekin vieraana myöhemminkin, ja tällöin puheenaiheina olivat mm. näkemykset itsemurhasta. Vahinko, kun hifivideo meni majan majoille muutama vuosi sitten... olisi kiva ollut verestää muistoja.

    Ylen haastattelija vain kuulostaa tuhottoman ärsyttävältä.

    VastaaPoista
  4. Kiitos tekstistäsi. Tuo oli todella valaiseva - täälläpäässä on usein mietitty, mitä taiteilijan päässä liikkuu ja varsinkin herkän taiteilijan. Vaikka ruukinmatruunaa itseään on pidetty musikaalisesti ja verbaalisesti lahjakkaana, todellinen taiteellinen lahjakkuus, neroudesta puhumattakaan, vaatii paljon muuta. On todennäköistä, että tähän asiaan palataan joko Takkirauta-blogissa tai Takkirauta-foorumilla. Eli nyt on tuon kaiken kertomasi jälkeen aika päästää se introvertti intuitio irti, mikäli annat luvan.

    VastaaPoista
  5. Kirjoitit, että "hyvin voimakas tunneihmisyys aiheuttaa puutteita elämän yleisessä kontrollissa, organisointikyvyissä, kyvyssä tehdä pitkän tähtäimen suunnitelmia ym." Kuvauksesi kuulostaa aivan Merja Aletta Ranttilalta https://hymy.fi/uutiset/suomalainen-suosikkitaiteilija-somessa-haato/

    VastaaPoista
  6. Sama homma koulukiusaamisen kanssa, satunnaista sanailua oli, mutta fyysistä väkivaltaa ei koskaan, ja mikään ei tuntunut oikeastaan pahalta. Paitsi pari kertaa kilahdin liian pitkään jatkuneesta kettuilusta; yhden tyypin nostin seinälle ryntteistä, toisen jahtasin kuin verikoira kiinni ja leivoin turpaan.
    Kolmas tökki aamunavauksessa silloista typerää pientä esiteinikeesiäni lippiksellään; nappasin sen jätkän kädestä ja mursin lipan keskeltä kahtia. oli kallis merkkilippis, kukaan ei viimeistään tämän jälkeen uskaltanut koskea tai sanoa mitään ivallista. Väkivalta toimii!

    Sfäärit on tutut ja inspiraation tullessa sävellys/kirjoitushetki alkaa ja kokonainen maailma aukenee eteen. Siellä on kaikki valmiina, hahmot, maisemat, mytologia, nimet, tavat, historia, tulevaisuus. Tarvitsee vain kaapia tarpeellinen kasaan ennen ikkunan sulkeutumista.

    Joskus hävettää etenkin laulujen kanssa, kuinka ilmaiseksi saan kaiken parissa minuutissa, kuinka helppoa on olla helvetin lahjakas, kun muut säveltävät säveltämällä, työnä, tuskalla. Heillä ei ole sfäärejä. Miten tuskallista voikaan olla soittaja tai kirjoittaja ilman sfäärejä.

    VastaaPoista
  7. Ehkä kaikken paras indikaatio siitä, oletko ENTJ vaiko ENFJ on stressireaktiosi. Eli mitä sinulle tapahtuu, kun joudut todella pahaan stressiin. (Juuri tämä stressireaktio antoi ruukinmatruunalle varmuuden siitä, että hän on INTJ).

    ENTJ.llä ja ENFJ:llä on muutoin sama kognitiofunktiopino, mutta ero on siinä, että ENTJ:llä on ajattelu päällimmäisenä kun taas ENFJ:llä on tunteet. Meillä on työpaikalla sekä yksi ENTJ että ENFJ, ja heistä huomaa eron.

    Matt Groening esittää sarjakuvakirjassaan "Elämä on yhtä helvettiä" taiteilijoiden alla erikseen tyypit "runoilija" ja "herkkä runoilija". Näiden ero on siinä, että runoilija osaa suoltaa riimejä ja kielikuvia ja tekstiä, kun taas herkkä runoilija menee sinne sfääreihin. Runoilijan aihepiirit ovat jokapäiväisessä elämässä, kun taas herkän runoilijan ovat kipu, tuska, maailmankaikkeus, synkkyys mystiikka, jne - no, kyllä sinä tiedät. Runoilija ei joudu sfääreihin, herkkä runoilija joutuu.

    ENTJ:n stressifunktio on Fi, mikä tarkoittaa ensin romahdusta sisäänpäin, mitättömyyden tunnetta, itsesyytöksiä ja henkistä luhistumista, ja sen jälkeen kertakaikkista räjähdystä ulospäin jossa kaikki lähelläolevat saavat henkistä shrapnellia naamalleen. Raudanluja ja rationaalinen ylipäällikkö saattaa stressin alla kertakaikkiaan räjähtää ja hänestä voi tulla kuin myrskyn merkki, joka sylkee happoa ympäriinsä ja voi sitä raukkaparkaa, joka joutuu hänen raivonsa kohteeksi.

    ENFJ:n stressifunkio on Ti. Stressin alla ENFJ:stä, joka on yksi empaattisimmista tyypeistä, tulee yleinen riesa. Hänestä voi tulla hyperkriittinen päällepäsmäri, joka löytää vikoja kaikessa ja kaikissa, moittii ihmisiä heidän virheistään ja epäonnistumisistaan; tai sitten hän ottaa kaiken kritiikin itseensä ja sulkeutuu sisäänpäin, alkaen syyttää itseään epäonnistumisista. Hänestä voi tulla pakkomielteenomainen totuudenetsijä, joka saattaa analysoida yhdentekevää tai täysin irrelevanttia aineistoa löytääkseen edes jonkinlaisen perusteen mielipiteilleen. Hän voi myös luhistua täysin sisäänpäin ja joutua sielun sysimustaan yöhön ja paeta alkoholiin tai huumeisiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi mielenkiintoista. Itse olen INTP, mutta rajatapaus. T myös vain parilla prosentilla yli F:n. Onko siis minunkin tyypilläni stressireaktio se, mistä tietää varmasti kumpi on? Vai joku muu asia?

      Ehkä hullua, mutta työskentelen taidealalla. Tosin en kuvataiteen vaan esittävään taiteen yhden osa-alueen saralla. Siellä kyllä tuntee olevansa persoonaltaan aika outolintu muiden joukossa.

      Onko muuten sinun Takkirauta-blogisi edelleen olemassa? Olen yrittänyt pitkään sitä hakea, mutta ilmeisesti sitä ei enää pääse noin vain lukemaan? Onko sitä mahdollista päästä lukemaan jotenkin? Kovasti olen kaivannut kirjoituksiasi.

      Poista
    2. On olemassa, mutta sinne pääsee vain tunnuksella ja salasanalla, ja ikävä kyllä kaikki vapaana olevat slotit on jo varattu. Mutta yleisön pyynnöstä nyt on olemassa Takkirauta-foorumi, jonne on vapaa pääsy. URL sinne on http://takkirauta.boards.net - tervetuloa keskustelemaan!

      Poista
  8. Moi kaikki.
    Haluaisin selventää, että luovuus, herkkyys tai tunneihmisyys ei ole automaagisesti sama asia kuin sfäärit. Ihminen voi olla luova, herkkä tai taiteilija ilman voimakkaita sfäärejä. Sfäärit ovat luovuuden ja herkkyyden kokonaan seuraava aste. Osa luovista ihmisistä on enemmänkin kekseliäitä huuliveikkoja kuin herkkiä taiteilijoita. Mielestäni esimerkiksi Ismo Alanko menee tähän kategoriaan. Uskon, että myös sfääreissä voi olla aste-eroja. Joku kokee voimakkaita sfäärejä, jotka imevät kokonaan mukaansa, kun joku toinen kokee vain mietoja. Esimerkiksi tämänhetkinen kämppäkaverini on ilmiselvästi taiteellisesti lahjakas astetta herkempi ihminen. Hän saa inspiraatiokohtauksia ja hänen kertomansa mukaan hänen elämänsä on ollut varsin korkealentoista ja naissuhteensa lievästi sanoen myrkyisiä. Häneltä selvästi puuttuu itsehillintää ja kykyä miettiä tekojensa seurauksia. Mutta hän ei sekoa niinkuin minä, Witchfinder tai Holopainen. Hän on "vain" tunneihminen. Lisäksi kyseessä on hyvin sosiaalinen ja iloluonteinen kaveri. Hänellä on vankka kosketus todellisuuteen ja loistavat sosiaaliset taidot, vaikka onkin herkkä.

    Minusta on jotenkin hauskaa, että millaisia pehmoja nämä herkät taiteilijat loppupeleissä ovat. Witchfinder pulisee tuossa pehmoeläinten pelastamisesta, eläinoikeuksista ja kivojen asioiden tekemisestä. Hän ei myöskään halunnut loukata äitiään tai tuottaa hänelle murhetta. Myös Holopainen on jossain haastatteluissa puhunut huonosta itsetunnostaan, Jeesuksen lähimmäisenrakkausopetuksista ja sanonut niiden olevan loistava elämän ohjenuora. Timo Tolkki on monelta osin kuin teinityttö. Metalliskeneä pidetään usein jonain kovisten kerhona, mutta sieltä löytyy kaikkein herkimmät ja pehmoimmat runotytöt ja -pojat.

    a:
    Joo, totta töriset. Teiniangstihan on ihan käsite ja se menee onneksi suurimmalla osalla ohi. Lahjakkuuttakin on tietty eriasteista, kuten luovuutta ja sfäärejäkin on.

    Pantalone:
    Olet tainnut olla onnekas. Itseni kurimuksesta lopulta pelasti elämänkokemus. Olin nähnyt maailmaa myös oman kuplani ulkopuolelta ja tiesin, että siellä on elämää, joka on toisenlaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen auttoi.

    Keepon:
    Huhhuh, rauhoittunut? Witchfinder on tuossa mielestäni jo ihan tarpeeksi sekaisin. Kiinnostaa kyllä, että millainen hän on sitten ollut aikaisemmin.

    Ironmistress:
    Jatka ihmeessä aiheesta omassa blogissasi tai foorumillasi. Olisi kiintoisaa kuulla.

    Minun stressireaktioni ei ole noista kuvailemistasi oikein kumpikaan. Ensireaktioni on kuvailemasi luhistuminen sisäänpäin ja mitättömyyden tunne. Mutta seuraavaksi rauhoitun täydellisesti ja minusta tulee täydellisen itsevarma ja tahdonvoimani kasvaa moninkertaiseksi. Olen ollut töissä usein ihan hulluissa tilanteissa, joissa kaikki vaan hajoaa käsiin, asiakkaat ovat aggressiivisia tai jopa väkivaltaisia, työkaverit menettävät hermonsa tai luhistuvat itkemään yms. Olen huomannut, että minun todellinen voimani tulee esiin juuri näissä tilanteissa. Tulen sitä rauhallisemmaksi ja itsevarmemmaksi mitä enemmän muut sekoavat. Minä olen jokaikinen kerta se, joka lopulta ottaa tilanteen hallintaan, rauhoittelee muita ja alkaa johtaa, vaikka en ole viralliselta asemaltani päällikkö. En räjähdä tai hajoa koskaan. Jotkut työkaverit haluavat olla juuri minun kanssani työvuorossa, koska saan myös muut rauhoittumaan vaikeassa tilanteessa.

    Muistan lukeneeni aikoinaan blogistasi runoilijoista ja herkistä runoilijoista. Minusta se oli hyvin sanottu. Myös listasit useita taiteilijoita ja jaottelit heidät joko runoilijoiksi tai herkiksi runoilijoiksi.

    VastaaPoista
  9. Feyris Nyannyan:
    Minulla ei mennyt kiusaaminen edes noin pitkälle. Se tosin saattoi johtua siitä, että olin tyttö. Minulle on myös ominaista suuttuessani tuo ylläkuvailemani rauhoittuminen eli en räjähdä, vaan tulen hyvin, hyvin itsevarmaksi ja se näkyy koko olemuksestani. Ikäänkuin kasvatan voiman auran ja kasvan kokoa moninkertaiseksi. Olen huomannut, että käyttäytymällä niin saan muista kaikki pulinat pois välittömästi pelkällä puheella ja mitään voimakeinoja ei tarvita.

    Joo, luovuudessa sfääreistä on hyötyä. Minun ei tarvitse kuin piirtää silmieni edessä avautuva näkymä. Oletko nähnyt Mozartista kertovan elokuvan Amadeus (1984)? Siinä on ihan loistavia kuvauksia Mozartin inspiraatiotiloista. Hän kuulee musiikin päänsä sisällä ja hän vain kirjoittaa nuotit ylös. Elokuvassa myös käsitellään vähemmän lahjakkaan Salierin luomisen tuskaa.

    VastaaPoista
  10. Mutta sitten, kun joku asia triggeröi minussa inspiraation, niin se on aivan päräyttävä kokemus. Tajuntani räjähtää ja tunnen, että tulen ihan hulluksi. Kutsun voimakkaita inspiraatiotilojani ”sfääreiksi”. Se tuntuu siltä, kuin joko irtautuisin ruumiistani, tai että päähäni olisi äkkiä avautunut tähtiportti, joka johtaa toiselle puolen universumia. Tai molemmat yhtä aikaa. Se on kuin olisi aineissa selvinpäin. Mieleni lähtee matkalle pois tämänhetkisestä ajasta ja paikasta ja kadotan kosketuksen itseeni, minuuteeni, ruumiiseeni ja ympäröivään tilaan.

    ...

    ”Sfäärit” on ennen kaikkea hyvin voimakas tunnetila. Olen esimerkiksi sfääreissä ollessani tanssinut yksin koko yön ympäri asuntoa, kirjoittanut kuumeisesti monta tuntia putkeen, obsessoitunut jonkun kuvan piirtämisestä niin, etten osaa tai halua ajatella mitään muuta, unohtanut syödä yms. En sfääreissä ollessani kykene sosialisoimaan normaalisti tai nukkumaan.

    Kyllä kuulostaa niin tutulta, mutta kuitenkin joillakin eroilla. Kaikki tuo maanisuus, tajunnan räjähtäminen, tunne jonnekin kauas siirtymisestä...mutta tunnen tuon kaiken yksilöllisyyteni kautta. Olen täysin tietoinen itsestäni ja ympäristöstäni. Omaa sfääriäni voisi kuvata tilaksi, jossa maailma saa äärettömästi syvyysulottuvuuksia: jos katson randomia kuusenlatvaa taikka lattialle heijastuvaa auringonsädettä, avautuu niistä kuin näkymä uuteen todellisuuteen. Mikään yksityiskohta ei ole triviaali tai pinnallinen vaan kätkee rajattomasti merkityksiä. Hauska, että kutsun itse tuota tilaa kuplaksi (sfääri kuulostaa kieltämättä paremmalta). Kun olen sen sisällä, kaikki säsääntuleva informaatio suodattuu sen lävitse ja kytkeytyy osaksi jotain tarinaa. Sillä omat inspiraatiotilani tuottavat ennen kaikkea jonkinlaisen kertomuksen, vaikka se jäisikin epämääräiseksi impressioksi.

    Koet nämä inspiraatiotilat ilmeisesti jopa vahingollisiksi, mikä kuulostaa mälsältä. Kokemuksemme tuntuu olevan kovin erilainen, vaikka ilmiö on mitä ilmeisimmin sama. Sinulla sfääreissä olo kuluttaa energiaa, minulle se taas tuo sitä. Olen elossa siksi, että pääsisin siihen tilaan. Pyrin ruokkimaan sitä musiikilla, kirjoilla, elokuvilla ja kuvataiteella. Jopa pelit voivat toimia triggerinä. Sinulle sfäärit ovat tuottaneet jopa ahdistusta, mutta minulle vain niiden puute. Aina kun mahdollista, pyrin pääsemään siihen painottomaan (=stressittömään) tilaan, jossa saan luotua kuplan ympärilleni. Ja kun sen saan ympärilleni, maailma sykkii jälleen. Kun palaan kuplastani, olen kuin uudestisyntynyt.

    Negatiivisuuteesi vaikuttanee kaksi asiaa: olit immersoitunut fantasioihisi liiankin kanssa. Tämä ilmeisesti todella vahingoitti kykyäsi tulla toimeen normaalielämän kanssa. Omaa tilannettani taas olen kuvannut, että olen aina seisonut yksi jalka unimaailmassa ja toinen todellisuudessa. Vaikka fantasiat ja mielikuvitus olivat ja ovat aina olleet tärkein asia minulle, en koskaan aivan kadonnut niihin.

    Toinen vaikuttava asia lienee fantasioidesi synkkä sisältö. Puhut pimeyden ammentamisesta ulos. Tuntuiko prosessi itsessään ahdistavalta tai tuntuiko että fantasiat tekivät sinulle vahinkoa? Voiko olla, että se oli aina vain synkkää? Itse nimittäin jaan inspiraation valoisaan ja pimeään. Ensin mainittu tila kumpuaa ilon ja merkityksellisyyden tunteista, ja niillä on elämää vahvistava vaikutus. Pimeä inspiraatio kumpuaa kauhusta tai vihasta, siihen liittyy vahvemmin se mitä kutsut riivattuna olemiseksi. Sillä voi aika ajoin olla psyykettä vahingoittava vaikutus. Se on ikään kuin luvan antamista päänsisäisille demoneille, "tehkää mitä haluatte". Suosin ehdottomasti valoisaa inspiraatiota, mutta parhaimmat visiot kieltämätttä syntyvät sen ja pimeän osan leikkauskohdassa...

    VastaaPoista
  11. Mitä muuten Holopaisen Tumppiin tulee, hän lienee samaa tyyppiä kuin minä, eli INFP. Hän on siis samanlainen herkästi loukkaantuva hippityttö, vaikka me molemmat miehiä olemmekin. Minut on lapsellisen helppoa saada pois raiteiltani tai kiusata. Jälkimmäistä en joutunut koskaan paljoa kokemaan, mutta kun koin, olin puolustuskyvytön. Ei mikään ihme, että Tumppi on siirtänyt biiseihin myös vitutuksensa. Kun kuuntelee jotain Slaying the dreameria, voi kuulla illuusionsa menettäneen haaveilijan katkeran huudon vainoojilleen.

    Mitä sitten tulee siihen, pitäisikö hänen päästä pois haavemaailmastaan, niin enpä tiedä. Sehän sitten riippunee yksilöstä. Sinulle ja Witchfinderille sfääreihin joutuminen tuntuu olevan kuilun reunalla tanssimista, jossa ei voi tietää varmasti miten käy. Holopainen ja minä olemme taas niitä, jotka liikumme erivärisessä unimaastossa. Nightiwishin synkkyys on mielestäni pikemmin nostalgiaa tai melankoliaa kuin sitä goottilaista hulluutta, jota esimerkiksi Edgar Allan Poe tai Lovecraft edustavat (tai Witchfinder). Onko ero siis temperamentissa vai missä, kun koemme oletettavasti saman asian niin eri tavoin. Sinulle sfäärit ovat taakka ja illuusio, minulle taas se primaarinen todellisuus. Pääni on pilvissä, koska sen kuuluu olla. Uskon vakavasti, että viime kädessä kaikkein kauneimmat visiot kumpuavat jostain tuonpuoleisesta ja näin ollen korkeammasta.*

    *Kyllä joo, olen hörhö. Henkisesti solahtaisin SJW-laumoihin vaivatta.

    VastaaPoista
  12. Oletko muuten lukenut tätä tekstiäni:

    http://unilaakso.blogspot.com/2015/02/maladaptive-daydreaming-overia-haaveilua.html

    Jos et, niin kannattaa. Mielenkiintoista olisi kuulla, tunnistatko itsestäsi mitään samaa. MDD-fantasiat ovat omalla kohdallani juuri niitä, jotka voivat olla vahingollisia; eli vievät liikaa aikaa ja lopulta kuluttavat energiaa. Inspiraatio ja sfäärit ovat yksi osa fantasiointia ja se paras osa. On veteen piirretty viiva, missä omalla kohdallani menee raja MDD:n ja inspiraation kanssa. Mutta liika on aina liikaa.

    VastaaPoista
  13. Omaa sfääriäni voisi kuvata tilaksi, jossa maailma saa äärettömästi syvyysulottuvuuksia: jos katson randomia kuusenlatvaa taikka lattialle heijastuvaa auringonsädettä, avautuu niistä kuin näkymä uuteen todellisuuteen. Mikään yksityiskohta ei ole triviaali tai pinnallinen vaan kätkee rajattomasti merkityksiä.

    Myös tämä on minulle tuttua. Kuvailit juuri sitä, mitä minä kutsun "taiteelliseksi herkkyydeksi". Se on eri asia kuin sfäärit. Sfäärit on se tajunnan räjähdys, joka seuraa inspiraatiosta ja on siten inspiraation seuraava aste.

    Sinun kuvailemasi inspiraatiotila on juurikin voimauttava ja rentouttava. Itse pyrin sitä kohti tietoisesti. Se on meditaatiota ja esimerkiksi lievittää stressiä. Minua inspiroivat erityisesti kaikenlaiset luonnossa olevat asiat, esimerkiksi tähtitaivas, tietyt kasvit, tietyt eläimet, tietyt luonnonilmiöt yms. ja menen usein fiilistelemään niitä ja hakemaan niistä voimaa. Tämä inspiraatiotila ei ole synkkä. Ymmärrän monella tasolla myös hippityttöjen ajatusmaailmaa. Koen esimerkiksi joihinkin eläinlajeihin erittäin, erittäin syvää yhteyttä, joka on saattanut joskus mennä niin syväksi, että koen muuttuvani kyseiseksi eläimeksi. Mutta se ei ole sfääritila. Se on joku muu, sillä se on meditatiivinen, ei tuollainen Witchfinderin kuvaama tajunnantilan muutos. Olen pohtinut vuosien varrella, että jos olisin uskonnollinen ihminen, niin olisin todennäköisesti hurahtanut joihinkin toteemieläin- tai theriantropia-juttuihin. Kokeilin kasvissyöntiä (vegaaniutta) ja pidin siitä niin paljon, että otin sen elämäntavaksi. Pidän myös söpöistä ja värikkäistä asioista, esimerkiksi rakastan kukkia ihan oikeasti ja olen monessa suhteessa hurahtanut japanilaistyyppisiin kawaii-eläimiin. Sille on syynsä, miksi tämän blogin nimi on musta orkidea.

    Sfäärit sen sijaan ovat minulle ahdistava tila, sillä kuten sanoit, sfäärini tulevat nimenomaan synkistä asioista. Lisäksi olen ekstrovertti ja haluan jakaa sfäärit toisten kanssa ja ahdistun siitä, kun ihmiset eivät tätä ymmärrä ja kokevat minut pelottavaksi, eivätkä halua lähelleni, kun olen sfääreissä. Seuraan netin kautta useita hippityttöjä ja olen ollut tunnistavinani heissä sfäärejä, mutta he inspiroituvat eri asioista kuin minä, useimmiten rakkaudesta ja rakkauteen liittyvistä asioista, kuten sydämistä, ystävyydestä, kukkasista, auringonpaisteesta, meren aalloista yms. Minua sen sijaan inspiroi kauhuromantiikka ja minussa on myös aggressiivisuutta, väkivaltaisuutta ja sadismia. Siksi animesarja Hellsing sai minulla sukat pyörimään jaloissa ja miksi olen aina fanittanut vampyyreita. Olen usein purkanut sfäärien aiheuttamia tunteita piirtämällä ja tuolloin ainoat mielessäni olevat värit ovat musta, valkoinen ja punainen ja punainen tarkoittaa nimenomaan verta. Piirrän hahmoja, jotka itkevät verta tai oksentavat verta tai joita purraan tai raadellaan. Piirrän mörköjä, pääkalloja, hirviöitä, demoneita, viikatemiehiä, kiiluvia silmiä, kynsiä ja torahampaita.

    Olen ikäänkuin hippityttö ja kärsivä synkkä taiteilija yhtä aikaa. Ymmärrän molempia, mutta en sitten kuitenkaan ole kumpikaan loppupeleissä, sillä olen kuitenkin T-tyyppiä ja palikkamaisuuteen asti rationaalinen ajattelussani.

    VastaaPoista
  14. Negatiivisuuteesi vaikuttanee kaksi asiaa: olit immersoitunut fantasioihisi liiankin kanssa. Tämä ilmeisesti todella vahingoitti kykyäsi tulla toimeen normaalielämän kanssa.

    Joo, sfäärit ahmaisevat kokonaan sisäänsä. Siinä muuttuu toiseksi ihmiseksi.

    Toinen vaikuttava asia lienee fantasioidesi synkkä sisältö. Puhut pimeyden ammentamisesta ulos. Tuntuiko prosessi itsessään ahdistavalta tai tuntuiko että fantasiat tekivät sinulle vahinkoa? Voiko olla, että se oli aina vain synkkää? Itse nimittäin jaan inspiraation valoisaan ja pimeään.

    Itse asiassa jako valoisaan ja pimeään on aika kuvaava. Valoisa on tuota meditaatiota ja pimeä on tuo tajunnan räjähtäminen. Sfäärit eli tajunnan räjähtäminen voi olla itsessään vahingollinen tila, sillä kuten sanottua, minussa on myös sadistia ja aggressiivisuutta. Minulla on hyvin sairaita sadistisia fantasioita (syy, miksi hakeuduin BDSM-piireihin, hain sieltä nimittäin uhria) ja pelkään aina sitä, että menettäisin kokonaan itsehillintäni ja alkaisin estottomasti toteuttamaan niitä. Niin ei koskaan kuitenkaan ole käynyt, mutta pelko on alati läsnä. Uhriakaan en koskaan löytänyt, sillä pelotin pois hulluimmatkin masokistit. Uppoudun ihan liikaa ja ongelmani on kontrollin puute. Lopulta luovuin koko BDSM-hommasta (vaikka olenkin sille yhä avoin, en vaan etsi enää aktiivisesti. Se kontrolli on löydettävä ekaksi).

    Myös pimeyden ammentaminen pois on prosessina ahdistava, sillä se on maniaa ja henkisesti kuluttavaa.

    Nightiwishin synkkyys on mielestäni pikemmin nostalgiaa tai melankoliaa kuin sitä goottilaista hulluutta, jota esimerkiksi Edgar Allan Poe tai Lovecraft edustavat (tai Witchfinder).

    Totta. Nightwish on aika kaunista. Witchfinderin musiikkia taas voisi kuvata "oksennukseksi" (kuuntelin sitä kuultuani tyypistä Keeponilta ja oli suoraansanoen skeidaa. Se on vitutuksen ja ahdistuksen oksentamista ja nimenomaan hyvin raakaa). Minusta Tumppi uppoutuu sfääreihin ihan ilmiselvästi, mutta häneltä puuttuu aggressiivisuus. Witchfinder ja minä olemme nimenomaan aggressiivisia. Tumppi ei ole. Lovecraft- ja Poe-tyyppinen goottilainen hulluus on loistava termi kuvaamaan sitä, mitä Witchfinder ja minä olemme. Tumppi ei ole sitä. Kuten sanottua, sfääritiloja on olemassa erilaisia. Minusta Witchfinderilta puuttuu kokonaan Tumpille tyypillinen kauneus. Olen itse näiden kahden yhdistelmä. Minulla on hulluutta ja aggressiivisuutta, mutta myös hyvin vankka kauneuden taju ja haluan tehdä kaikesta kaunista.

    VastaaPoista
  15. Luin tuon bloggauksesi MDD:stä ja hätkähdin. Tuo on juuri sitä, mitä olen tehnyt aivan koko elämäni. En vaan itse ennen tätä päivää tajunnut, että kyseessä on Joku Juttu. Ei tullut itselleni edes mieleen.

    Tuo "haaveilu" on ollut erottamaton osa elämääni pikkukersasta saakka. En muista, että se olisi joskus varsinaisesti "puhjennut". Se on ollut aina. En ole itse kokenut sitä haaveiluna tai päiväunina. Muistan kutsuneeni sitä "ajatteluksi" jo esikouluiässä. "Ajattelin" aivan erityisesti iltaisin ja muistan jo esikouluiässä odottaneeni innolla nukkumaanmenoaikaa, kun sain sängyssä peiton alla "ajatella" kenenkään häiritsemättä.

    Se ei kenties itselleni muotoutunut miksikään ongelmaksi, koska olen myös piirtäjä ja kirjoittaja eli saatoin kaikki "päiväuneni" johonkin konkreettiseen muotoon, kuten tarinaksi, piirrokseksi tai sarjakuvaksi. Tämä "uneksiminen" on siis töitteni materiaalia tai polttoainetta ja ympärilläni olevat ihmiset näkivät minut "vain" luovana tai taiteilijana, eivät siis haaveilijana. Minulla asiaan ei myöskään ole koskaan liittynyt mitään hassuja oireita, kuten pillien pyörittelyä tai ääniefektejä. Minä istuin paikallani kuin patsas tai makasin sängyllä liikkumatta ja tuijotin kattoon. Muistan istuneeni yläasteella sängyn reunalla tuntikausia liikkumatta. Äitini haukkui minua usein laiskaksi ja oli minulle vihainen, jos makasin sängyllä, koska hän luuli minun nukkuvan päivällä. Mitä en tietenkään tehnyt, vaan "ajattelin".

    Ainoa liike, joka minun haaveiluuni on koskaan liittynyt, on kävely. Olen siis kävellyt joko edestakaisin tai ympyrää kämpässä. Yleensä olen lähtenyt kävelylle ja tein usein, välillä päivittäin, kahden tai kolmen tunnin mittaisia kävelylenkkejä, jolloin en edes noteerannut ympäristöäni, vaan mieleni oli jossain muualla. Jalat vain liikkuivat kuin automaatiossa ja silmät näkivät sen verran, etten törmäillyt mihinkään tai kävellyt autojen alle. Olen aina kokenut, että "ajatukseni" kulkevat paremmin kävellessä, joten myöhemmällä iällä aloin kävellä kirjoitusvälineet repussa mukana, jotta pystyin pysähtyä kirjoittamaan muistiinpanoja tai piirtämään hahmotelmia.

    Kiitos tuosta blogilinkistäsi. Tämä oli kiinnostavaa. En ihan oikeasti ollut tullut koskaan ajatelleeksi tätä mitenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho. Tuo ajattelu ja varsinkin kävellessä ajattelu on ollut minulle aina todella tärkeä tapa viettää aikaa sekä jäsentää maailmaa ja rauhoittua. Olen kuitenkin aina pitänyt sitä jonkinlaisena autistisena piirteenä (joskin koko autismista kiistellään kohdallani vieläkin vuosien selvittelyn jälkeen). Tosin kaikki muukin fyysinen aktiivisuus toimii minulle samalla tavalla, ja elämänlaatuni onkin parantunut merkittävästi sen jälkeen, kun tajusin alkaa purkaa "ylimääräiset ajatukset" urheiluun. Ehkäpä joissakuissa urheilijoissa ja taiteilijoissa on tätä samaa piirrettä..?

      Palaten tuohon LGBT-asiaan, minun on pitänyt jo pitkään kommentoida tänne (lievän) autismin ja transsukupuolisen identiteetin omaksumisen yhteydestä: jos joku väittää olevansa sekä autisti että trans, älä usko sitä. Älä. AS-tyypit pitäisi tutkimuksissa seuloa kaksi kertaa "normaaleja ihmisiä" tarkemmin, sillä monet autismin oireet joko muistuttavat sukupuolidysforian oireita tai ajavat henkilöä etsimään itselleen vahvaa identiteettiä jostakin tarkkaan rajatusta ryhmästä, jollaisena LGBT-yhteisö voi (etenkin nykyolosuhteissa) toimia.

      Poista
    2. Joop, muistaakseni on ihan tutkittu juttu, että autistisia piirteitä omaavat henkilöt usein kokevat itsensä sukupuolettomina tai sukupuolineutraaleina. Nykyisinä aikoina heidän(kin) on liian helppoa hurahtaa transsukupuolisuuteen tai muunsukupuolisuuteen.

      Poista
  16. Kiintoisaa keskustelua. Täälläpäässä ei ole koettu sfäärejä ikinä, mutta kylläkin täpinöitä: voidaan olettaa, että sfäärit ovat taiteelliselle ihmiselle samat kuin täpinät adrenaliiniaddiktille. Tuo on ollut varsin silmiäavaavaa mitä te olette kertoneet asiasta.

    Aiheesta on nyt pohdiskelu sekä Takkirauta-blogissa että foorumin puolella.

    VastaaPoista
  17. Mietin tuossa, miten tiivistää ero valoisan ja pimeän inspiraation väillä. Ensin mainittu tuntuu kuin ovi aukeaisi maailmaan, jonka ilma raikastaa ja jonka kirkkaus vahvistaa elämää. Se on kuin se mainitsemasi tähtiportti, mutta parempaan maailmaan. Se tuntuu juuri minulle annetulta lahjalta, ja se selittänee miksi taiteilijat ovat pitäneet inspiraatiota jumalallisena tilana.

    Pimeä inspiraatio on taas kuin Pandoran lippaan avaus tai demonin livahtaminen takaovesta sisään. Et saa lahjaa vaan petoksen, jossa panoksena on oma sielu. Siinä tilassa on kuin vaarassa menettää itsensä kokonaan. Sitä voi hyödyntää luovuuteen, mutta se tapahtuu riskillä. Koska tila on voimakas ja viettelevä, ovat jotkut uskonnolliset henkilöt pitäneet sen vuoksi kaikkea mielikuvitusta saatanan viekoitteluna. He ovat tavallaan oikeassa, sillä mielikuvituksen avaimilla aukeavat portit moniin maailmoihin, kauniisiin tai pimeisiin.

    Minua sen sijaan inspiroi kauhuromantiikka ja minussa on myös aggressiivisuutta, väkivaltaisuutta ja sadismia.

    Sama homma. Olisi kiva voida selittää, että kyse on vain reaktiosta vääryyksiin. Mutta tosiasiassa minussa on aina ollut perverssiä vihetymystä väkivaltaan ja satuttamiseen. Saatoin usein samaistua jossain elokuvassa juuri pahishahmoon, ja mitä enemmän tuhoa sitä parempi. Pelkäsin tuota puolta itsessäni, kunnes lukioiässä päätin päästää sen irti. Fantasioin kouluammuskeluista ja kaikenlaisesta sairaasta. Tuntui, että rikoin itsessäni jotain sen vuoksi. Uniini alkoi tulla todella väkivaltaisia aineksia, osansa kidutuksesta saivat niin ystävät kuin perhekin; tein unissa mitä tein, koska en voinut hallita itseäni. Kuin olisin kulkenut ennaltamäärätyillä kiskoilla kohti väkivaltaa. Viime vuosina ovat ne unet onneksi vähentyneet, mutta jotain minussa taisi mennä rikki. Annoin liikaa siimaa pimeydelle ja sairaudelle.

    Henkilökohtaisesti en kestä tuota puolta itsessäni. En enää fantasioi niin paljoa väkivallasta, tai en sellaisesta väkivallasta kuin pahimmillani. Yritän sen sijaan käyttää sitä puoltani hallitusti. Kun siis kehittelen kertomuksia mielessäni, hyödynnnän pimeää puolta siten että se liittyy johonkin onnellisen ratkaisun sisältävään konseptiin. Demoneilla ja riivaajilla on paikkansa, mutta ne eivät enää saa määrätä. Tai okei, joskus on päästettävä irti. Joskus kauhun ja vihan täytyy antaa kulkea koko sielun ylitse edes hetkeksi, mikä tuottaa ohimennessään katharsiksen. Mutta se on kuin myrkkyä, jonka annoskoko on syytä pitää pienenä.

    Valoisa inspiraatio: elämäiloa, olemasssaolon hengittämistä sellaisenaan. Kokonaisvaltainen ja laajeneva tunne.

    Pimeä inspiraatio: huume, joka antaa valtavan määrän energia hetkellisesti ja joka pitkällä aikavälillä syö ruumista. Singulaarinen tunne, joka edetessään tuntuu mustaan aukkoon putoamiselta.

    ...

    Devin Towsend on muusikko, jonka tuotannossa on kuulunut tasapuolisesti niin pimeä kuin valoisa puoli ja molemmat äärimmäisinä:

    Strapping Young Lad - Shitstorm.

    Tuota biisiä voisi kuvailla seuraavasti: full insanity

    Devin Townsend - Heart Baby

    Ja sitten lempeämpiin maisemiin.

    Kaveri on sittemmin hajottanut aggressiivisen bändinsä, sillä omien sanojensa mukaan se oli tekemässä hänestä psyykkisesti selvää jälkeä. Hänkin kuvailee prosessiaan tavalla, jossa jokainen biisi koetaan sellaisenaan. Hän ei etäännytä tai vain heitä hatusta riffejä, vaan suodattaa musiikkinsa vallitsevan tunnetilansa sellaisenaan. Hän tekee metallimusiikkia nykyäänkin, mutta ei tuollaista nihilististä myrskyä kuin aiemmin.

    VastaaPoista
  18. Jos kuvailisi sfäärejä myös ruumiintoimintojen kautta.

    Pimeä: oksentaminen, kuonan virtaaminen ulos.

    Valoisa: hengittäminen, maailman virtaaminen sisään.

    Pimeä sfääri on atavistinen ja raju. Valoisa ei ole yhtään vähemmän energinen, mutta se ei ole ruhjova.

    Nämä tilat eivät ole toisensa poissulkevia vaan tapahtuvat samasa yksilössä. Jokaiseen valoisankin inspiraation tilaan liittyy annos arvaamattomuutta ja roihuvan liekin vimmaa. Jokainen pimeä sfäärikin on itsetuhoisuudestaan huolimatta täynnä elämänhalua. Kun ajattelee esimerkiksi Lovecraftin taidetta, joka on läpeensä vihamielistä itse elämää kohtaan, ei se olisi voinut syntyä depressiivisen mielentilan tuotoksena. Paradoksaalisesti tuo keskisormi elämälle on mitä elinvoimaisin ele.

    Ainoa liike, joka minun haaveiluuni on koskaan liittynyt, on kävely. Olen siis kävellyt joko edestakaisin tai ympyrää kämpässä. Yleensä olen lähtenyt kävelylle ja tein usein, välillä päivittäin, kahden tai kolmen tunnin mittaisia kävelylenkkejä, jolloin en edes noteerannut ympäristöäni, vaan mieleni oli jossain muualla.

    Kävely on ollut monen filosofin vakiometodi. Muistaakseni on tutkitustikin osoitettu, että kävellessä on parempi ajatella.

    Haaveiluhan on asia, jota tekevät kaikki. Mutta jotkut tekevät sitä enemmän. Huomioni kiinnittyi, kun sanoit viettäneesi omissa maailmoissasi kaiket ajat. MDD on monelle ollut kuin elämän korviketta, ainakin pahimmillaan. Se on piste, jossa on oikeastikin syytä kääntyä takaisin ja siinä olet onnistunut.

    VastaaPoista
  19. Mietin tuossa, miten tiivistää ero valoisan ja pimeän inspiraation väillä. Ensin mainittu tuntuu kuin ovi aukeaisi maailmaan, jonka ilma raikastaa ja jonka kirkkaus vahvistaa elämää. Se on kuin se mainitsemasi tähtiportti, mutta parempaan maailmaan. Se tuntuu juuri minulle annetulta lahjalta, ja se selittänee miksi taiteilijat ovat pitäneet inspiraatiota jumalallisena tilana.

    Pimeä inspiraatio on taas kuin Pandoran lippaan avaus tai demonin livahtaminen takaovesta sisään. Et saa lahjaa vaan petoksen, jossa panoksena on oma sielu. Siinä tilassa on kuin vaarassa menettää itsensä kokonaan. Sitä voi hyödyntää luovuuteen, mutta se tapahtuu riskillä.


    Hemmetin hyvin tiivistetty.

    Jos kuvailisi sfäärejä myös ruumiintoimintojen kautta.

    Pimeä: oksentaminen, kuonan virtaaminen ulos.

    Valoisa: hengittäminen, maailman virtaaminen sisään.

    Pimeä sfääri on atavistinen ja raju. Valoisa ei ole yhtään vähemmän energinen, mutta se ei ole ruhjova.


    Hemmetin hyvin tiivistetty.

    Nämä tilat eivät ole toisensa poissulkevia vaan tapahtuvat samasa yksilössä. Jokaiseen valoisankin inspiraation tilaan liittyy annos arvaamattomuutta ja roihuvan liekin vimmaa. Jokainen pimeä sfäärikin on itsetuhoisuudestaan huolimatta täynnä elämänhalua.

    Mainitsin tuossa aiemmin ne hippitytöt ja sanoin heidän inspiraationsa/sfääriensä olevan positiivisiin tai söpöihin asioihin suuntautuvaa. Olen kuitenkin myös huomannut, että lähes kaikilla hippitytöillä on pimeä tausta ja heistä huomattavan moni on kärsinyt masennuksesta, itsetuhoisuudesta, syömishäiriöistä yms. Joillakuilla synkkyys on voinut kestää huomattavan kauankin ja edetä myös huumeiden väärinkäyttöön tai kodittomuuteen. Jotenkin näyttäisi siltä, että mikään taiteellinen herkkyys, ei myöskään se valoisa, voi olla olemassa ilman jonkin tason kärsimystä. Kaikella inspiraatiolla näyttäisi olevan sama lähde.

    Olen pohtinut, että missä on se ero, joka tekee jostakusta maailmaa halailevan hippitytön ja jostakusta toisesta kyynisen ja vihaisen maailmallevittuilijan. Olen tullut siihen lopputulokseen, että kyse on eroista henkilön taustassa (esim. perhetaustassa ja kokemuksissa), eroista persoonallisuudessa sekä pitkälti myös tietoisissa valinnoissa.

    Hippitytöt ovat usein synkkyyden keskellä valinneet keskittyä nimenomaan positiivisiin asioihin ja ovat pyrkineet ympäröimään itsensä niillä. He ovat päättäneet, että haluavat rakentaa maailmaa ja muuttaa sitä. Myös minä itse tein tietoisen valinnan, että haluan tulla normaaliksi ihmiseksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi ja pyrin aktiivisesti löytämään keinoja oman terveyteni parantamiseen, asioiden ja ihmisten ja maailman hyväksymiseen yms. Näiden pohdintojen kautta tulin esimerkiksi siihen lopputulokseen, että elämän tarkoitus on toiset ihmiset ja haluan omistaa itseni ja elämäni jollekin muulle kuin omalle egolleni ja saada ympäristössäni aikaan kaikkea hyvää ja rakentavaa.

    Synkille taiteilijoille on tyypillistä vellominen eli he jäävät kiinni vihaan, suruun, ahdistukseen ja katkeruuteen ja vellovat siinä. He ympäröivät itsensä synkkyydellä ja hautautuvat siihen. He ovat maailmalle vihaisia jostakin syystä ja haluavat eristäytyä siitä (kun hippitytöt menevät maailmaan ja haluavat tulla osaksi sitä). Minun taiteilijakaverini edustivat juuri tätä tyyppiä ja olen näkevinäni samaa myös noissa mainitsemissani muusikoissa.

    Hippitytöille on tyypillistä kommuunien muodostaminen ja laaja matkustelu ja kaikenlaisten toisia auttavan materiaalin luominen, kuten iloisten inspiraatiovideoiden tekeminen, kurssien vetäminen ja self help-kirjojen kirjoittaminen. He ovat usein absolutisteja ja noudattavat jotain superterveellistä ruokavaliota. Synkille taiteilijoille on ominaista neljän seinän sisään eristäytyminen, pitkät yksinolojaksot, masennus, päihteiden suurkulutus, terveyden laiminlyönti sekä heidän tuottonsa on tuota "oksennusta".

    VastaaPoista
  20. Devin Townsendillä on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö (bipolar disorder eli maanis-depressiivisyys). Myös Timo Tolkilla on tämä häiriö ja olen tuntenut taideporukkaa, joilla on myös tämä häiriö. Itselläni ei ole diagnosoitu muuta kuin masennus ja transsukupuolisuus, mutta eräs kaverini sanoi, että minulla on selvät maanis-depressiivisyyden oireet.

    VastaaPoista
  21. Ymmärrän monella tasolla myös hippityttöjen ajatusmaailmaa. Koen esimerkiksi joihinkin eläinlajeihin erittäin, erittäin syvää yhteyttä, joka on saattanut joskus mennä niin syväksi, että koen muuttuvani kyseiseksi eläimeksi. Mutta se ei ole sfääritila. Se on joku muu, sillä se on meditatiivinen, ei tuollainen Witchfinderin kuvaama tajunnantilan muutos.

    Itse asiassa nyt täytyy tulla ottamaan sanojaan takaisin mietittyäni vähän lisää. Tuo on sfääritila. Mutta se on toisenlainen kuin se tajunnanräjäyttävä synkkyyspläjäys. Kuten sanottua, sfääritiloja on olemassa useita erilaisia ja eriasteisia. Tuo kuvailemani eläimeksi muuttuminen on ns. valoisan inspiraation aikaansaama lievä sfääritila.

    VastaaPoista
  22. Tämäpäs oli kiinnostava keskustelu. En ollut itse osannut aiemmin tehdä eroa valoisan ja pimeän inspiraation välillä. Se on juuri niinkuin KoO sanoi.

    VastaaPoista

Kommenteissa on sallittua repiä asioita kappaleiksi, esittää kärkkäitä mielipiteitä, kysellä ns. tyhmiä tai hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. Kommenteissa saa myös suuttua ja minusta saa olla sitä mieltä, että olen täysi kusipää. Kommenttiosastolla on kuitenkin kiellettyä heittäytyä alakoululaiseksi tai raivopäiseksi apinaksi. Tämä on asiablogi eli pidetään keskustelu asiallisena. Mikäli olet sitä mieltä, että olen täysi kusipää, niin sinulla tulee kommentissasi olla jotain muutakin sanottavaa. Huutelu ei hyödytä mitään muuta kuin huutelijan huutelun halua. Kommenteissa on lisäksi syytä välttää kiroilua ja muuta alatyylistä kielenkäyttöä ja turhaa provokaatiota. Siitä, että mikä on loppupeleissä asiallista ja mikä ei, päätän minä. Trollaajat ja perseilijät saavat matkalipun banaanisaarille.