torstai 22. lokakuuta 2015

Mikä vakuutti ateistin uskonnon tarpeellisuudesta?

Olen ateisti. Se lukee erikseen tuossa blogini otsikon alapuolella. Suhteeni uskontoon ei kuitenkaan ole lainkaan niin yksiselitteinen kuin mitä tästä voisi päätellä. Olen halunnut alleviivata ateismiani vain siitä syystä, että suvakkien kanssa törmää jatkuvasti sellaiseen asenteeseen, että vain uskovainen on konservatiivi. Haluan tahallani korostaa, että olen konservatiivi ja wanhanaikainen edistyksen jarru, vaikka EN ole uskovainen.

Olin nuorempana uskonnollisten ihmisten ympäröimä, sillä suvussani on hartaita helluntailaisia. Olen käynyt useissa uskovaisten tapahtumissa, leireillä ja raamattupiireissä. Olin ala-asteella ja yläasteen alussa itsekin uskovainen, kunnes aloin kyseenalaistamaan kristinuskoa ja intohimoisesti pohtia kysymystä ”mikä uskonto on oikeasti oikeassa?” Olin mielettömän kiinnostunut kaikista maailman uskonnoista, niin nykyisistä kuin sammuneistakin, ja tutustuin myös spiritismiin ja uuspakanuuteen ym. juttuihin. Olin pitkään agnostikko ja vakuuttunut siitä, että jotakin on, mutta ihmiskunnassa kukaan ei välttämättä tiedä, että mitä. Minulla oli hulluja omia teorioita.

Jossain vaiheessa lukiota kuitenkin totesin, että äh. Kyllästyin uskonnollisten kysymysten pohtimiseen aivan kokonaan ja päädyin lopputulokseen, että mitään ihmistä suurempaa ei ole. Maailma on sataprosenttisesti materialistinen ja kaikki elävät olennot ovat pelkkiä biologisia koneita. Uskonnollisten ihmisten irrationaalisuus alkoi ärsyttää minua ja tulin siihen tulokseen, että uskonto sumentaa ihmisten järjen sekä rationaalisen ajattelun ja estää kaiken kehityksen eli uskonto on pelkästään huono asia. Minusta tuli ateisti. Alleviivasin tosin sitä, että olen nimenomaan uskonnoton, enkä pelkästään ateisti, sillä ateismi viittaa vain jumaluskon puutteeseen. Ihminen voi uskoa myös mm. henkiin tai sieluihin ja olla sitä kautta uskonnollinen, vaikka ei mihinkään jumalolentoon uskoisikaan. Itse korostin maailman materialistista luonnetta ja siten kielsin kaikkien ei-materialististen asioiden olemassaolon, kuten sielujen. Tykkäsin ilmaisusta biologinen kone ja tällaisina halusin ihmiset ja eläimet nähdä. Minulle oli tyypillistä korostaa järkeä ja rationaalisuutta ja vähätellä tunteiden merkitystä. En ole herkkä tai tunteellinen ihminen ja koin kaikenlaisen tunteellisuuden turhauttavana. Vähättelin myös omia tunteitani ja pyrin jatkuvasti tukahduttamaan niitä tai selittelemään itselleni, miten turhia ja typeriä ne olivat.

Meni monta vuotta enkä uhrannut uskonnolle juuri ajatustakaan. Sitten eräänä päivänä yllättäen tajusin, että olen ollut monta vuotta kummallisen ahdistunut ja pallohukkainen.

Maailmankuvani oli ateistille tyypillinen eli ihmiselämällä ei ole mitään sen kummempaa arvoa tai tarkoitusta, vaan kuolemamme jälkeen yksinkertaisesti lakkaamme olemasta. Olin yläasteelta saakka nauranut ihmisille, jotka sanoivat, että heitä ahdistaa ajatus ikuisesta mustuudesta. Vastasin heille sanoen, että kuoleman jälkeinen maailma ei ole mustaa, vaan se on ei-mitään. Olla kuollut on sama asia kuin olla ei-syntynyt. Miljardeja vuosia ennen syntymääsi kului ilman, että tajusit mitään. Samalla tavalla miljardeja vuosia tulee kulumaan kuolemasi jälkeen ilman, että tajuat mitään. En kokenut tällaista mitenkään ahdistavana tai lohduttomana. Se nyt vaan on niin ja tosiasiat voivat tunnetusti olla ikäviä, mutta ne nyt vaan on hyväksyttävä. Pidin itseäni psyykkisesti poikkeuksellisen vahvana, kun ajatus elämän turhuudesta ei häirinnyt minua. Ajatus oli jopa kiehtova. Myös arvomaailmani oli paatuneelle ateistille tyypillinen eli täysin kivikova. Kielsin kokonaan absoluuttisen ihmisarvon ja siten myös oman arvoni ja elämäni arvon. Olen pitänyt päiväkirjaa vuodesta 2007 ja luin pohdintojani vuosilta 2009 ja 2010, kun muistelin silloin pohtineeni näitä juttuja. Olin tuolloin listannut joitakin ajatuksiani ja sieltä paistoi hyvin kylmä arvomaailma. Kannatin mm. kuolemantuomiota ja lasten ja eläinten oikeuksien huomattavaa heikentämistä sekä sosiaaliturvan heikentämistä. Kannatin hyvin ankaria rangaistuksia ja voimakasta kuria ja hyväksyin myös itseeni kohdistuvat ankarat rangaistukset. Olin luonnollisesti arvorelativisti, vaikka en tuolloin kyseistä termiä tuntenutkaan, ja koin itseni kauhean fiksuksi, kun olin osannut päästää irti ahdasmielisyydestä ja päässyt kohoamaan moraalisesti ylemmälle tasolle. Koin yleväksi sen, että ajattelussani ei ollut mitään ns. kahlitsevia piirteitä, kuten dogmeja tai ideologiaa.

Tajusin yhdessä vaiheessa, että olen ollut pitkään ahdistunut ja masentunutkin, enkä osannut mitenkään selittää, että miksi. Sitten yksi päivä tajusin, että en olekaan vahva. Psyykeni ei kestäkään turhuutta ja olemattomuutta. Tajusin olleeni vuosia ahdistunut, koska minulla on eksistentiaalinen kriisi. Tämän tajuaminen oli kuin pommi olisi pudonnut päähäni. Ihmislajin lajityypillinen piirre näyttäisi olevan, että ihminen tarvitsee elämälle tarkoituksen ja ihmisen täytyy kokea itsensä arvokkaaksi. Minä en ollut vuosiin kokenut itseäni, elämääni tai elämää ylipäätään absoluuttisesti arvokkaaksi. Lopulta minä vaan ajauduin siihen, että elämästä tuli tyhjää ja koin itseni arvottomaksi, turhaksi, epämiellyttäväksi ja taakaksi muille ja koko yhteiskunnalle. Olisi kaikkien kannalta, myös itseni kannalta, parempi, että olisin kuollut.

Aloitin rajun itsetutkiskelun, minkä seurauksena tajusin, että 1) en ole oikeasti arvorelativisti, sillä kykenin listaamaan asioita, jotka ovat minusta ehdottoman oikein tai ehdottoman väärin, 2) en ole pohjimmiltani yhtään enempää järki-ihminen kuin kukaan muukaan.

Erityisesti pohdin kohtaa 2. Pidän itseäni sosiaalisesti hyvin kömpelönä ja olen pohtinut paljon sitä, että mistä tämä johtuu. En vaan mitenkään tunnu käsittävän, että miten ihmissuhteet toimivat. Niissä ja niiden muodostumisessa ei tunnu olevan mitään järkeä. Ihmettelin sitä, että miten toiset ihmiset kykenevät löytämään uusia kavereita vieraasta porukasta jopa tunnissa, kun itse en pysty siihen edes kahdessa viikossa. Olen elämässäni ajautunut monta kertaa hyvin huonoon seuraan ja olen miettinyt paljon sitä, että miten olen voinut olla niin tyhmä, etten kyennyt näkemään, että minkälaisen ihmisen kanssa olen tekemisissä. Huomasin yhdessä vaiheessa, että toiset ihmiset tekevät jopa parissa minuutissa johtopäätöksen siitä, että kuka on urpo ja kuka ei ja kenen kanssa eivät halua olla tekemisissä. Miksen minä kyennyt koskaan samaan? Sitten ymmärsin, että se johtuu liiallisesta järjen ja järkevyyden korostamisesta. Kun ihmiset kohtaavat jonkun heille ennestään tuntemattoman tyypin, niin he saavat tästä tyypistä viboja jo muutamassa sekunnissa. Heille tulee ihmisistä joku fiilis. Olin itse aina sysännyt nämä fiilikset sivuun, koska ”niissä ei ole järkeä”. Ne eivät perustu mihinkään. Siksi en kuunnellut niitä ja vaimensin ne. Lopputuloksena tulin lähes täysin sokeaksi ja tutustuin monta kertaa ihmisiin, joilla oli minulle destruktiivinen vaikutus. Tämä selkeni minulle eräänä päivänä ymmärrettyäni, että saan aina ihmisistä jotkut vibat. Ja nämä vibat eivät ole vielä koskaan olleet väärässä! Jos jostakin ihmisestä saa huonot vibat, niin lopulta minulle ainoastaan selviää, että mistä vibat oikeastaan tulevat ja mikä kyseisessä ihmisessä on vialla. Muut ihmiset eivät tyypillisesti jää odottamaan tätä, vaan lakkaavat jo alun alkaen hengailemasta tällaisten tyyppien kanssa ennen kuin tilanteet edes ehtivät kehittyä.

En osaa mitenkään selittää, että mistä vibat tulevat ja miksi. Mutta tiedän, että ne ovat aina oikeassa. Aina. En tiedä, että mistä tiedän. Minä vain tiedän. Sama homma pätee myös toiseen suuntaan eli ihmiset intuitiivisesti osaavat tunnistaa joukosta hengenheimolaisensa ja hakeutuvat näiden seuraan.

Tein tästä johtopäätöksen, että järki ei ole ratkaisu kaikkeen. Ihminen on paljon muutakin kuin järki. Tunteissa on uskomatonta viisautta, mitä järki ei osaa selittää. Tämän vuoksi on osattava kuunnella tunteitaan ja myönnettävä, että järki ei ole yksiselitteisesti ratkaisu kaikkeen.

Uskonto ei ole järkiasia. Uskonto on tunneasia. Uskonto vaikuttaa nimenomaan ihmisen tunteisiin, ei järkeen, ja ihmisellä on jännä sisäsyntyinen piirre kokea uskonnollisuutta ja tarve hakeutua sen luo. Törmäsin kerran tekstiin, missä tehtiin ero uskonnollisuuden ja hengellisyyden välille. Siinä missä uskonto pyrkii selittämään maailmaa ja sen ilmiöitä, on hengellisyys ensisijaisesti mielentila, jossa koetaan eräänlaista harmoniaa. Uskonto pitää sisällään myös hengellisyyttä, mutta hengellisyys voi olla olemassa ilman uskontoa. Ymmärsin välittömästi, että olen itse hyvin, hyvin hengellinen ihminen. Koen hyvin voimakkaita tunnetiloja tiettyjen asioiden keskellä, mutta en koe olevani mitenkään uskonnollinen. En sitten kuitenkaan osaa kuvata näitä tunnetiloja millään muulla sanalla kuin ”uskonnollinen”. Myös minulla on voimakkaita, irrationaalisia tunteita. Mikä tärkeintä, näiden tunteiden tunteminen tuntuu hyvältä. Pidän niistä, haluan tuntea niitä ja hakeutua niitä aiheuttavien asioiden luo. Näiden tuntemusten tukahduttaminen tai vähätteleminen aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta. Yksi tällainen tuntemuksia aiheuttava asia on kirkkorakennus. Rakastan kirkkoja. Rakastan kirkkomusiikkia. Kirkkoon astuminen tuntuu siltä, kuin astuisi muusta todellisuudesta irralliseen tilaan. Tilaan, missä on läsnä jokin ihmistä suurempi voima, joka ympäröi minut ja ottaa minut vastaan. Tämä ajatus ei ole mitenkään rationaalinen, eikä se pohjaudu mihinkään havaittavaan tosiasiaan. Jännää on kuitenkin se, että pidän ajatuksesta ja tykkään ympäröidä itseni sillä. Ei-uskonnollisen minusta sitten tekee se, että en ole lainkaan kiinnostunut kirkon opista tai auktoriteeteista. En ole kiinnostunut siitä, että onko Jumala olemassa vai ei. Koko juttu on minulle vain tätä henkilökohtaista fiilistä, jota ei kuitenkaan voi kuvata miksikään muuksi kuin uskonnollisuudeksi.

Kun ymmärsin nämä asiat, niin aloin tutkailla tuntemuksiani ja vaalia niitä. Tätä kautta tulin vastaanottavaiseksi sellaisille asioille ja ajatuksille, jotka olisin aiemmin tyrmännyt samantien.

Yksi oivallus oli se, että tiede on täysin hyödytön elämän suurten kysymysten äärellä, kuten ”mikä on elämän tarkoitus” ja ”millainen on hyvä elämä” ja ”mikä on hyvää”. Tiede ei kykene vastaamaan näihin kysymyksiin, eikä se ole edes niistä kiinnostunut. Olisin aiemmin vain tuhahtanut näille kysymyksille, sillä arvorelativistin näkökulmasta jokainen kysymys on turha ja epäoleellinen, sillä mitään vastauksia ei ole eikä voikaan olla. Ihminen määrittelee ja keksii itse itselleen elämänsä tarkoituksen ja sen, mikä on itsestä hyvää. Paitsi, että ei. Ihminen on voimakkaasti uskonnollinen laumaeläin ja havaintoni on, että juuri kenellekään ei riitä oma henkilökohtainen määritelmä elämänsä tarkoituksesta. Sisimmässämme kaipaamme jotakin suurempaa. Suurempaa kuin me itse, jotakin, mikä on itsemme yläpuolella. Kaipaamme kollektiivia. Emme kestä olla irrallisia, atomisoituneita yksilöitä. Tätäkään ajatusta en olisi aiemmin hyväksynyt, sillä olisin pitänyt sitä heikkoutena. Ymmärsin kuitenkin, että tämä on ihmisen lajityypillinen piirre ja minäkään en ole sen yläpuolella. Harva on, vaikka iso osa ei tätä myönnä. Lisäksi ihmisen on äärettömän vaikeaa keksiä itse itselleen tarkoitusta. Mielestäni sen näkee nykymaailmassa selvästi. Kun koko maailma on avoin ja voit olla mitä tahansa, niin siinä jotenkin menee ihan sekaisin, eikä tiedä enää mistään mitään, eikä tiedä, mitä haluaa. Lopputuloksena ahdistuu ja päätyy harhailemaan, esimerkiksi menemään koulusta kouluun, kun ei vaan osaa päättää, että mille alalle haluaa vai haluaako yhtään millekään.

Uskonnolla on historiassa ollut ratkaiseva merkitys elämän suurten kysymysten ratkaisemisessa. Uskonnolla on kysymyksiin vastaukset. Tämän vuoksi uskonto on tärkeä. Uskonto myös määrittelee sen, että mikä on hyvää tai pahaa, oikein tai väärin, ja tämä luo ihmisyhteisölle yhteisen arvopohjan ja säännöt. Uskonto sitoo ihmiset yhteen luoden sen kollektiivin, jota tarvitsemme. Tiede tai ateismi eivät kykene tähän koskaan.

Olen kuvaillut monta kertaa nykyajan ilmapiiriä sekä ikäluokkani moraalisen selkärangan puutosta. Mielestäni osuva kuvaus nuorista on ”häkkiin suljettu eläin”. Nuorilla ei ole koskaan ollut suuntaa, tarkoitusta eikä päämäärää, koska kaikki asiat ovat aina vaan mielipidekysymyksiä ja ehdottomuus asioissa on moraalisesti väärin. Jumalaa ei ole, kuolemanjälkeistä elämää ei ole, elämällä ei ole suurempaa tarkoitusta, vaan kaikki on pelkkää tyhjyyttä. Monilla ei ole edes perhettä samassa merkityksessä kuin esimerkiksi suurilla ikäluokilla, koska yh-äitiys on todella yleistä, kaikki sukulaiset ja sisarukset asuvat muualla, joskus hyvinkin kaukana. Nuoret ihmiset ovat päämäärättömästi ajelehtivia yksinäisiä ja onnettomia haahuilijoita, joiden elämän ainoaksi tarkoitukseksi jää hedonismi. Tästä he eivät kuitenkaan koskaan saa tyydytystä tai tarkoitusta elämälleen, joten he päätyvät tuijottamaan pohjattomaan kuiluun viinapullo kädessä ihmetellen, että miksi aina vaan masentaa ja miksi kaikki on aina vaan paskaa ja perseestä.

Ihminen on otus, joka tarvitsee rajat, säännöt, suunnan, tarkoituksen, päämäärän, yhteisön sekä kokemuksen siitä, että kuuluu johonkin ja on tärkeä. Ihmisen psyyke ei yksinkertaisesti kestä näiden puuttumista. Lisäksi uskonnollisuus on syväkoodattu ihmiseen ja valtaosa ihmisistä ei kestä tyhjyyttä. Olen vakuuttunut siitä, että monet nykyajan ongelmat johtuvat uskonnon puutteesta sekä liiallisesta rationaalisuuden ja relativismin korostamisesta. Korostamme aivan liikaa vapautta, mutta unohdamme vastuun ja kurin. Olen huomannut, että jos ihmisellä ei ole selkeää käsitystä siitä, että mikä on elämässä hyvää ja mikä vahingollista ja kun mitään näihin kohdistuvaa ulkoistakaan painetta ei ole, niin jotenkin kaikki vaan hajoaa. Esimerkiksi tunnen paljon porukkaa, joilla ei ole minkäänlaista vuorokausirytmiä ja eivät saa hoidettua mitään elämän perusasioita, kuten siivousta tai ruoanlaittoa, vaikka heillä olisi kaikki maailman aika käytettävissä. Esimerkiksi minulla oli kämppis, joka ei siivonnut huonettaan puoleen vuoteen ja joka kerta, kun hän avasi oven, niin huoneesta tuli järkyttävä mädän löyhkä. Siellä hän sitten istui tietokoneella mädän keskellä kaikki päivät. En edes halua tietää, että mitä hänen nurkissaan lojui, mutta varmaan jotain karseaa, sillä tultuaan kyläilemään hänen vanhempansa huusivat hänelle asiasta yli tunnin ja hänen isänsä (todella epäsiisti lippispäinen lihava äijä) piti hänelle pitkät saarnat masennuksesta, vitutuksesta ja moraalista. Kämppikseltä jäi myös kaikki kaljatölkit, muovipussit ja pussinsulkijat pöydille lojumaan, vaikka roskis oli metrin päässä. Tällainen käytös ei ole edes mitenkään harvinaista.

Pidin aikaisemmin itseäni vapaana, koska ajattelussani ei ollut kahlitsevia piirteitä, kuten dogmeja tai ideologiaa. Vertasin itseäni tuntemiini uskovaisiin, jotka eivät näyttäneet kykenevän itsenäiseen ajatteluun, vaan he tonkivat kaikkeen valmiit vastaukset jostakin ja he nielivät nämä vastaukset täysin kritiikittömästi. En kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että ateismi on jo itsessään ideologia ja pitää sisällään dogmaattisia piirteitä. Tämä koski juurikin omaa ajatteluani, mitä kuvailin yllä. Näin kun jälkeenpäin tarkastelee, niin ajatteluni ei missään nimessä ollut vapaata, vaan tukahduksiin asti kahlittua. Olin monille asioille täysin sokea ja monet asiat tyrmäsin suorilta käsiltä edes pohtimatta niitä yhtään tarkemmin. Koen olevani vapaa vasta nyt, kun olen riisunut ateismin kahleet itseltäni.

Hämmentävästi olen kuitenkin yhä ateisti. Ateismilla voidaan käsittää kaksi eri asiaa. Näistä ensimmäinen tarkoittaa vain yksinkertaisesti jumaluskon puutetta. Ateismia ei ole kuitenkaan mielekästä tarkastella vain tästä näkökulmasta käsin, sillä ateismiin ilmiönä liittyy niin paljon muutakin ja siten ateismi on olemassa myös kokonaisvaltaisena maailmankuvana. Olen ateisti sanan ensimmäisessä merkityksessä, mutta en toisessa. Lisäksi tunnustaudun hengelliseksi, mutta en uskonnolliseksi.

Ruukinmatruuna on tarkastellut kirjoituksessaan erilaisia ateisteja. Kirjoitus on mielenkiintoinen läpileikkaus ja myös omat havaintoni tukevat sen väitteitä. Kirjoituksessa jaotellaan ateistit vasemmistolaisiin, nihilisteihin ja oikeistolaisiin ja määritellään näiden eroavaisuudet. Tunnen itse lähinnä vasemmistolaisia ja nihilistisiä ateisteja, mutta itse olin oikeistolainen ateisti: täysin tunnekylmä ja täysin amoraalinen. Ja kas kummaa, olin nuorempana myöskin satanisti. Oli miten oli, ateistinen tie ei johda hyvään yhteiskuntaan eikä hyvään elämään. Ikäisilläni ateismi on sääntö eikä poikkeus. Uskonto (erityisesti kristinusko) sekä kaikenlainen moraalifilosofia ovat erittäin epämuodikkaita ja niihin suhtaudutaan yleensä joko naurulla tai puhtaalla vihalla tai näiden sekoituksella. Uskonto kuuluu sinne Wanhojen Pahojen Aikojen romukoppaan yhdessä sukupuoliroolien ja muiden vastaavien juttujen kanssa. Uudessa Uljaassa Maailmassa ei voi olla uskontoa. Olen maininnut usein ikäisteni eksyneisyyden ja olen aika varma, että uskonnon puute on yksi pääsyistä tähän masennuksen ja pahoinvoinnin aikakauteen. Kun uskonto poistetaan, niin päädymme arvorelativismiin ja sitä kautta pallohukkaisuuteen. Päädymme haahuilemaan pimeyteen ja edessämme on silkkaa tyhjyyttä.

5 kommenttia:

  1. Tervehdys!

    Tuli mieleen pari juttua tieteen ja uskonnon vastakkainasettelusta: jos haluaa karkeasti yksinkertaistaa, niin voi sanoa, että tieteen tehtävä on vastata kysymykseen "miten" ja uskonnon "miksi". Tieteen tehtävän voin allekirjoittaa, mutta uskonto... Noh, jos kysyt fundamentalisti-uskovaiselta "miksi", niin hän vastaa että "siksi koska". Uskonnon "tehtävä" on kuitenkin epämääräisempi, se ei ole kokoelma ylhäältä annettuja totuuksia. Itse näkisin, että uskonnon avulla ihmiset voivat tuntea vähemmän hämmennystä ja epätoivoa sen "miksi?"-kysymyksen äärellä. Ja nimenomaan yhteisöllisesti. Uskonto ihmisen yksityisasiana on typerä latteus. Olin itsekin nuorempana tiukka ja tiedostava ateisti, joka syytti uskontoa suurinpiirtein kaikesta pahasta mitä maailmassa tapahtuu. Jossain vaiheessa suomukset putosivat kuitenkin silmiltä ja aloin nähdä uskossa/uskonnossa myös paljon hyvää.

    Kiitokset hienosta blogista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset!
      Hyviä ajatuksia sinulla myöskin.

      Poista
  2. Olen itsekin tullut vähitellen jokseenkin samoille linjoille. En kuitenkaan edelleenkään fanita kovinkaan paljon mitään nykyisistä uskonnoista.

    Uskonnot käyttävät hyväkseen henkisen kokemuksen (eli tietyntyyppisen mielentilan) saavuttamista kannustaakseen ihmisiä pysymään hyväksihavaituissa traditioissa.

    Tässä on kaksi oleellista pointtia:

    - Henkinen kokemus ei ole välttämättä uskonnollinen kokemus, eli sen saavuttamiseksi ei tarvita ollenkaan uskontoa. Sam Harris on kirjoittanut tästä aika hyvin kirjassaan Waking Up: A Guide to Spirituality Without Religion (tosin jäi kyllä vähän pintaraapaisuksi aiheeseen). Kannattaa myös lukaista saman kirjoittajan Free Will, joka tosin voi aiheuttaa tai pahentaa eksistentiaalikriisiä.

    - Uskontojen tarjoamat traditiot eivät sovi enää nykypäivään kovinkaan hyvin. Esimerkiksi kristinusko lienee soveltunut mainiosti massojen hallitsemiseen maatalousyhteiskunnassa, mutta nykyisessä globaalissa kapitalismissa siitä ei ole enää kovinkaan paljon apua. Se ei ole kyennyt mukautumaan yhteiskunnallisiin muutoksiin niin, että se olisi säilyttänyt hyvinvointia tuottavat ominaisuutensa.

    Ehkäpä tilalle kaivattaisiin jotain sekulaaria uskonnon korviketta, joka pistäisi ihmiset käyttäytymään sivistyneesti ja muutenkin pitämään huolta sekä itsestään että toisistaan.

    VastaaPoista
  3. Uskonnollisuus on kai aika tiiviisti yhteydessä geeneihin. Itse olen aina ollut uskonnollinen (tai hengellinen), vaikkei se käy järkeen. En vaan pysty karistamaan ja jättämään huomiotta uskonnollisia kokemuksiani.

    Itse ehkä koen kuuluvani suurempaan kokonaisuuteen jo ihan luonnostaan, ilman mitään uskontoa. Kun katsoo esimerkiksi verisuonistoa, joka on evoluution myötä rakentunut, ja sitten katsoo ihmisten rakentamia teitä niin voi huomata yllättävää samankaltaisuutta. Samanlaisia luonnollisten ja "keinotekoisten" rakenteiden yhtäläisyyksiä on lukemattomasti. Ehkä me ihmiset emme voi ihan ymmärtää, miksi jatkamme luomistyötä samaan tapaan kuin "Luoja", mutta selkeästi olemme vain yksi osa tässä koneistossa.

    Kiitos intuitiopohdinnastasi. Olen itse painiskellut tämän asian kanssa viime aikoina, koska korostan mielelläni logiikkaa ja järkiperäisyyttä ja inhoan hörhömäistä intuition korostamista. Kuitenkaan logiikka ei auta kaikissa tilanteissa, koska sitä käyttääkseen pitäisi tietää kaikki tilanteeseen vaikuttavat asiat. Usein intuitio antaa parhaan vastauksen, eikä "sydämen äänen kuunteleminen" tarkoitakaan samaa kuin täysi sitoutumattomuus ja vaarallisuuteen asti menevä spontaanius.

    VastaaPoista
  4. Usko saa aikaan asioita, joita ihminen ei ehkä tekisi muuten. Kristillisessä uskossa opetetaan paljon lähimmäisen rakastamista (sehän ei ole itsestään selvyys ihmiselle). Niinpä minäkin, uskoni velvoittamana, lainasin uskovalle kaverilleni kolmatta tonnia rahaa. Hän – luottokelpoisuutensa menettänyt - on maksanut takaisin jo yli puolet. Uskon lopunkin tulevan, koska tähän asti hänen lupaamansa maksuaikataulu on pitänyt päivälleen.

    En olisi kuitenkaan lainannut (=uskaltanut lainata), jos olisin se entinen minä. Se minä, joka olin, turvasi siihen, mitä omisti, siis rahaan jne. Nykyinen minä turvaan Herraan Jeesuksen Kristukseen.

    Jos se meno (tappelut, jopa tapot, toisten huumaaminen tyrmäystipoilla ja muu paha meno) mikä kapakoissa huonoimmillaan on, olisi todellisuutta aktiivien kristittyjen keskuudessa, olisi siitä kova huuto mediassa ja somessa. Ihan hirveä älämölö. Mutta mitään kapakkaelämän kritiikkiä ei maassa ole yksittäisiä puheita lukuun ottamatta.

    Jos vaikkapa jalkapallohuligaanien tapa hakata toisen joukkueen kannattajia olisi tapa myös uskovien joukossa, huuto mediassa olisi hirveä. Nyt kukaan ei kommentoi urheilufanatismia. Se ei kiinnosta.

    Maassa on kahdet eri asteikot punnita pahuutta.

    VastaaPoista

Kommenteissa on sallittua repiä asioita kappaleiksi, esittää kärkkäitä mielipiteitä, kysellä ns. tyhmiä tai hyvinkin henkilökohtaisia juttuja. Kommenteissa saa myös suuttua ja minusta saa olla sitä mieltä, että olen täysi kusipää. Kommenttiosastolla on kuitenkin kiellettyä heittäytyä alakoululaiseksi tai raivopäiseksi apinaksi. Tämä on asiablogi eli pidetään keskustelu asiallisena. Mikäli olet sitä mieltä, että olen täysi kusipää, niin sinulla tulee kommentissasi olla jotain muutakin sanottavaa. Huutelu ei hyödytä mitään muuta kuin huutelijan huutelun halua. Kommenteissa on lisäksi syytä välttää kiroilua ja muuta alatyylistä kielenkäyttöä ja turhaa provokaatiota. Siitä, että mikä on loppupeleissä asiallista ja mikä ei, päätän minä. Trollaajat ja perseilijät saavat matkalipun banaanisaarille.