lauantai 10. helmikuuta 2018

Viimeisen muurin takana on totuus

Nyt ollaan totisesti jännän äärellä.
Blogi on elänyt hiljaiseloa viime ajat, koska olen ollut uimassa ihmisyyden haisevimmassa sontaviemärissä. Olen nyt kuitenkin palannut sieltä ja minulla on vähän tarinaa kerrottavana. Varoitan kuitenkin ennakkoon, että tämä ei ole lainkaan kiva tarina. Kerron tämän silti, koska tästä pitää ehdottomasti puhua ja, noh, siksihän minä täällä olen, että puhun asioista, joista kukaan muu ei halua puhua. Teitä on varoitettu.

Aiemmassa kirjoituksessani kerroin Viivi Luomasta, joka aiheutti viime marraskuussa kohua Ylen Perjantai-ohjelmassa. Kyseessä on itsensä mieheksi kokeva biologinen nainen, joka kävi läpi transtutkimukset ja sai transsukupuolisuusdiagnoosin, mutta päätti olla menemättä transhoitoihin. Minä tutustuin kyseiseen henkilöön IRL. Tällä tuttavuudella oli kannaltani dramaattiset seuraukset. Kyseinen henkilö oli minulle peili ja hänen kauttaan sisäistin monta asiaa, joita olin pyöritellyt jo jonkin aikaa, mutta joiden kanssa en ollut jotenkin päässyt edemmäs. Tämä koko blogihan on alunperinkin lähtöisin skeptisyydestä ja ajan kuluessa kävin koko ajan vain entistä skeptisemmäksi tietojeni karttuessa. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani, epäilyistäni ja fiiliksistäni ja tämän blogin olemassaolon aikana olen muuttanut kantaani transsukupuolisuudesta ja kallistuin voimakkaasti sen kannalle, että sukupuoliristiriitakokemukset selittyvät traumoilla ja muilla päävammoilla ja että koko transsukupuolisuuden olemassaolo voidaan kyseenalaistaa.

Olen potenut outoa, selittämätöntä ristiriitaa jo pitemmän aikaa. Puhutaan useammasta vuodesta. Yllä linkatut kirjoitukset ilmentävät tätä ristiriitaa varsin julmalla tavalla. Olen pystynyt alusta asti myöntämään itselleni ja maailmalle, että olen nainen ja että transhoidot eivät ole tehneet minusta miestä, vaan ainoastaan muokkaillun naisen. Olen kyseenalaistanut oman transsukupuolisuuteni ja kritisoinut voimakkaasti transaktivisteja. Olen sanonut olevani niin kyllästynyt transrummutukseen, että haluan irtisanoutua koko transsukupuolisuudesta. Tästä huolimatta olen kuitenkin itse transsukupuolinen ja en voi lakata kokemasta keho- ja sukupuolidysforiaa. Dysforiani on niin paha, että se aikoinaan ajoi minut lähes itsemurhaan ja kaikesta tästä julmasta itsekritiikistä huolimatta olen aina kokenut, että sukupuolenvaihdos pelasti henkeni. Mutta silti jokin on hiertänyt minua aina. Olen aina sanonut, että en kaikesta itsekritiikistäni huolimatta ole koskaan katunut transhoitoja, enkä halua palata takaisin siihen, mitä joskus olin. Tämä on totuus, sillä tämä on sitä, mitä olen aina oikeasti kokenut. Tiedostin friikkiyteni, mutta siitä huolimatta pidin muutoksista kehossani ja en halunnut luopua niistä. En koskaan kokenut minkäänlaista katumusta tai kaipuuta entiseen. En yhtään minkäänlaista. Mutta silti jokin hiersi yhä vain. Tuo hiertäminen alkoi vaivata minua. Se vaivasi lopulta niin paljon, että en voinut enää jättää sitä huomiotta, vaan se oli pakko kohdata. Aikani mietittyäni ymmärsin, että en ole tosiaan koskaan ollut katuja, enkä ole kaivannut entistä minääni, vaan ongelma on kokemus siitä, että valehtelen. Minä tiesin aina olevani nainen. Minä tiesin aina, että minusta ei voi tulla koskaan miestä. Tiesin, mutta en sisäistänyt, ja tämänkin ristiriidan minä aina ymmärsin. Tietoisuus oikeasta sukupuolestani alkoi vaivata minua, sillä tiesin myös, että esiintyessäni miehenä minä valehtelen. Minä valehtelen itselleni ja minä valehtelen muille. Uskottelen muille olevani jotakin, mitä en ole. Minun nimeni ei ole oikea nimeni. Minulla on väärät paperit. Minun identiteettini on keksitty identiteetti. Tuota ihmistä ei ole olemassa, vaan minun oikea nimeni on se nimi, jonka sain syntymässä vanhemmiltani, ja tuo nimi on tytön nimi. Minä elän valheessa ja yhteiskunta on legitimisoinut tuon valheen. Tietoisuus valehtelustani alkoi painaa minua ja siitä muodostui lopulta vyyhti sisimpääni ja paino hartioilleni. Tästä huolimatta olin yhä transsukupuolinen ja koin aina, että sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu. Tämä kaikki ei ole katumusta, vaan sillä on enemmän tekemistä sen kanssa, että millainen persoona olen. Minä vihaan valehtelua ja kartan sitä tietoisesti. Mutta jotenkin koko elämästäni oli tullut valhe. Elämääni miehenä liittyi muutakin salailua. En esimerkiksi voinut mennä saunaan tai uimahalliin kummallekaan puolelle, koska näytin mieheltä, jolla on naisen jalkoväli. Tätä juttua sain aina salailla myös esimerkiksi työpaikan pukuhuoneessa ja minun piti joka ikinen päivä tunkea alkkareihini täytettä ja joskus kauhuissani tarkistin monta kertaa päivässä, että täyte on varmasti paikoillaan, sillä säikähdin unohtaneeni sen. Ja joskus unohdinkin. Jouduin keskusteluissa kiertämään joitakin kysymyksiä tai kertomaan puolitotuuksia, sillä minä en koskaan ole ollut poikalapsi tai teinipoika ja siten minulta puuttuu monet miesten kasvuun liittyvät tyypilliset kokemukset. Koin, että olen mies ilman menneisyyttä, mutta olen samaan aikaan myös nainen, joka on kuollut. Tämä oli hyvin hämmentävä ajatus.

Olen viime vuodet kehittynyt huimasti ihmisenä ja olen päässyt yli lähes kaikista ongelmistani ja saanut kaikki lukkoni auki. Koin erityisesti Suomeen palattuani viime vuoden lopulla, että elämäni on nyt paremmin kuin koskaan aikaisemmin, koska kaikki lukkoni ovat avautuneet. Olin vuosia ja vuosia aikaisemmin rakentanut ympärilleni muureja tiedostamattani ja havahduin muurien olemassaoloon vasta niiden alettua aiheuttaa ongelmia. Vietin vuosia repien näitä muureja yksi kerrallaan alas. Suomeen palattuani koin, että viimeinenkin muuri on kaadettu ja niitä ei enää ole. Olen puhdas. Sitten elämässäni tapahtui muutoksia, joiden seurauksena järkytykseksekseni huomasin, että vielä yksi muuri on jäljellä ja että minä en näe sen taakse lainkaan. Sisuksissani oli vielä yksi lukko, mutta en jostain syystä saanut siitä mitään otetta ja en käsittänyt, mitä sen takana voisi olla. Ymmärsin vain, että sen takana oli jotakin hyvin pelottavaa. Siellä oli jotakin niin pelottavaa, että mieleni kytkeytyi pois päältä yrittäessäni saada siitä otetta. Asia alkoi vaivata minua enemmän ja enemmän.

Samaan aikaan, kun aktiivisesti hengailin Viivi Luoman kanssa, kuuntelin hänen näkemyksiään ja peilasin itseäni häneen, aloitin vanhan päiväkirjani järjestelmällisen läpilukemisen, sillä halusin tutkia menneisyyttäni. Ajattelin, että sieltä ehkä löytyy vastaus siihen, mikä minua hiertää. Pidin hyvin aktiivisesti päiväkirjaa vuodesta 2007 vuoteen 2015 ja kirjoitin sinne paitsi ajatuksiani ja fiiliksiäni lähes päivittäin, niin myös kokonaisia esseitä erilaisista aihealueista. Kyseiseen päiväkirjaan on kokonaan dokumentoitu transprosessini, sitä edeltävä aika ja sen jälkeinen aika, elämäni synkin ajanjakso sekä myös ideologiset ja maailmankuvalliset heräämiseni. Kaivoin tämän kaiken esiin ja aloitin lukemisen aivan alusta. Olin järkyttynyt siitä, mitä löysin. Päiväkirjasta paljastui asioita, jotka olin aivan kokonaan unohtanut tai joiden merkitystä en joko muistanut tai ollut ymmärtänyt. Päiväkirjan lukeminen sai minut ymmärtämään elämääni aivan uudella tasolla. Kaiken tämän peilaamisen ja vanhojen kirjoitusteni lukemisen kautta asiat kirkastuivat, palaset loksahtivat paikoilleen, sisäistin kunnolla asiat, joita olin pyöritellyt tai yrittänyt pyöritellä jo useamman vuoden. Silmäni aukenivat.

Lopputulos tästä kaikesta oli se, että ymmärsin tehneeni hirvittävän, kammottavan, brutaalin virheen.

Viivi Luoma on lähestulkoon julmuuteen asti rehellinen henkilö. Eli siis samanlainen kuin minä. Hän sanoi minulle monta asiaa, jotka olen sanonut itselleni, mutta joita en ollut koskaan aiemmin kuullut toisen ihmisen suusta ja nimenomaan päin naamaa sanottuina. Toisen ihmisen sanomina ja hänen reaktioillaan höystettyinä nuo asiat, jotka tiesin ja jotka olin itselleni myöntänyt, saivat jotenkin ihan uudenlaisen merkityksen ja kolahtivat paljon kovempaa. Jouduin ensimmäistä kertaa sellaiseen tilanteeseen, jossa minun piti ihan oikeasti, ja Aikuisten Oikeasti, kohdata oma kehoni ja sen rajat. Minun piti kohdata se, että mitä kehoni on ja mitä se ei ole. Katsoin peiliin ja ensimmäistä kertaa näin itseni sellaisena kuin olen. En nähnyt jotakin oman mieleni vääristymää, niinkuin tähän asti, ja mikä tärkeintä, en pystynyt enää pakenemaan harhoihini, vaan näin oikean, todellisen itseni sellaisena kuin se on. Katsoin peiliin ja ymmärsin, että viimeisen muurin takana on totuus. Peilistä katsoi takaisin nainen, sillä nainen minä olen, ja minulla on XX-kromosomit ja naisen vermeet. Minulle valkeni tuhannen auringon voimalla, että miten käsittämättömän harhainen ihminen minä olen ollut. Katsoin peilin naista ja viimeinkin sisäistin, että tuo nainen olen minä. Mutta en ole mikä tahansa nainen, vaan rikottu, silvottu, muokkailtu nainen. Minulta on leikattu ruumiinosia irti. Minulla ei ole rintoja, sillä ne on leikattu irti, ja alavatsassani on arpia, jotka ovat olleet haavoja, joiden kautta muutakin kehooni luonnollisesti kuuluvaa on leikattu irti. Kasvonpiirteeni ovat muuttuneet. Naamassani kasvaa karvaa. Ääneni on täysin tunnistamattomaksi muuttunut. Eikä pillu muutu kyrväksi vain tahtomalla niin. En voi siittää lasta ja olen steriili naisenakin. Minä en ole mies. Minä en ole lähelläkään miestä. Minusta ei koskaan tule miestä. Yritin ja epäonnistuin surkeasti ja tein vain itsestäni täyden pellen. Nykyinen nimeni ei ole oikea nimeni. Identiteettini on keksitty identiteetti ja minulla on väärät paperit. En ole mies, vaan olen silvottu nainen, outo nainen, friikki nainen, ruma ja kammottava nainen, kuvottava ja luotaantyöntävä nainen, jota kaikki katsovat oudoksuen, kammoksuen ja inhoten. Olen elänyt vuosia valheessa ja uskotellut itselleni olevani jotakin, mitä en ole, ja uskonut voivani saada asioita, joita en voi koskaan saada. Katsoin itseäni ja luhistuin täysin. Kysyin itseltäni ja ensimmäistä kertaa kysyin täysin tosissani: "Voi hyvä Luoja, mitä minä olen tehnyt?" Sitten kuulin sanat: "Ihmisessä, joka tekee itselleen jotain tuollaista, on pakko olla jotain outoa. Sinä sait, mitä halusit. Olisit tyytyväinen!" Mieleni kirkui. Minä sain, mitä halusin. Mutta en koskaan ymmärtänyt, mitä halusin. En koskaan oikeasti ymmärtänyt, mitä olin tekemässä, minne olin pyrkimässä. Se tässä onkin kaikkein traagisinta. Olen hyvin harhainen, sairas ihminen. Olen sairas lesbonainen, jolla on vääristynyt käsitys molemmista sukupuolista ja tämän kautta vääristynyt käsitys myös omasta sukupuolestaan. Olen friikki yksilö, jolla on vääristynyt käsitys maailmasta ja ihmisistä. Vanhasta päiväkirjastani paljastui asioita, jotka olin unohtanut, ja joiden perusteella päättelin näin jälkikäteen kärsineeni vuosia post-traumaattisesta stressioireyhtymästä täysin tietämättäni. Kaikkien näiden asioiden kautta pääni on sanonut poks. En koskaan ymmärtänyt sitä. En ennen kuin nyt. Mutta nyt on jo liian myöhäistä. Minä hyppäsin kaninkoloon. Olen mennyt yli siitä rajasta, jonka jälkeen ei ole enää paluuta. En saa koskaan takaisin jotakin sellaista, joka on kerran leikattu irti. Sukupuolenvaihdoshoidot ovat peruuttamattomia. Kun ruumis kerran rikotaan, niin sitä ei enää koskaan saada ehjäksi. Minä olen aivan täysin korjauskelvoton. Mitään ei ole enää tehtävissä.

Minä olen vain rikkinäinen ja hämmentynyt lesbotyttö. En mitään muuta. En ole koskaan ollut mitään muuta. Enkä voi koskaan tulevaisuudessakaan olla mitään muuta. En voi koskaan olla mitään muuta kuin nainen, vaikka kuinka itseni mieheksi kokisin tai haluaisin olla mies. Muun väittäminen tai uskotteleminen on silkkaa paksua valhetta ja siinä valehtelen ennen kaikkea itselleni, sillä minä kyllä tiedän totuuden, vaikka muut eivät tietäisi. Se, että ylipäätään päädyin tähän pisteeseen asti, johtuu omasta harhaisuudestani ja sairaalloisuudestani. Se, että päädyin tänne asti, johtuu siitä, että olen hyvin sairas. Minulla ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan, mitään muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä se, että kuka ja mikä olen, sillä en voi ikimaailmassa tulla toiseksi ihmiseksi. Traagista tässä on se, että minun piti käydä lihamyllyn läpi sen ymmärtääkseni. Mutta samanaikaisesti the truth will set you free. Kun minä ensimmäisen kerran kaiken tämän vuosien transuilun (ja kaiken siihen liittyvän salailun) jälkeen laitoin mekon päälleni ja totesin, että nyt olen nainen, niin tunsin silkkaa helpotusta. Nyt olen viimein lakannut valehtelemasta maailmalle ja ennen kaikkea itselleni. Se tuntui ainoastaan hyvältä. Olen tässä kahlannut läpi detransitioituneiden (=vaihtaminen takaisin alkuperäiseen sukupuoleen) naisten blogeja oppiakseni keinoja tulla toimeen uudessa tilanteessani ja heistä eräs sanoi osuvasti: sukupuolenvaihdoshoitojen perimmäinen tarkoitus ja päätepiste on aina detransitio. Sillä silloin hoidoista on ollut henkilölle jotakin todellista hyötyä, sillä hän on oppinut hyväksymään kehonsa ja sukupuolensa ja siten päässyt ongelmastaan (sukupuoliristiriidasta) yli. Minullekin sukupuolenvaihdos oli ennen kaikkea irtiotto naiseudesta. Pääsin sukupuolenvaihdoshoitojen aiheuttamien muutosten myötä tarkastelemaan naiseutta hieman ulkopuolelta käsin ja kykenin siten katselemaan asioita uudesta vinkkelistä. Tämän vuoksi olen tässäkin blogissa aiemmin puhunut siitä, että koin hyötyneeni sukupuolenvaihdoksesta aivan ehdottomasti. Olin alkujani hirveä räjähdysherkkä draamapesäke ja angstipallo. Sukupuolenvaihdos ratkaisi kaikki nuo ongelmat, rauhoituin ja pääsin elämässä eteenpäin. Löysin aiemmin mainitusta vanhasta päiväkirjastani vuodelta 2010 tekstin, jossa pohdin sukupuolijuttuja ja kirjoitin siinä, että haluan vain olla oma itseni. Nyt olen löytänyt sen oman itseni ja naisena oleminen on osa tuota itseä. Se henkilö, joka minä olen, on nainen. Miljoonan taalan kysymys kuitenkin on, että olisiko näitä ongelmia ollut mahdollista hoitaa ja ratkaista jollain muulla tavoin kuin hormoneilla ja leikkauksilla, esimerkiksi terapialla. Muihinkin vaikeisiin mielenterveyshäiriöihin on olemassa toimiva terapiamuoto (kuten anoreksiaan). Miksei siis sukupuoli-identiteettivammaankin? On paljon toistettu klisee, että kukaan ei hoida anoreksiaa rasvaimuilla. Minun kohdallani on tosin jo myöhäistä. Minua ei koskaan edes yritetty hoitaa terapialla, joten emme saa koskaan tietää, että olisiko se auttanut. Minä olen jo mennyt yli sen rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta.

Omat epäilyni ja skeptisten ajatusten pyörittelyt eivät ole uusi juttu, kuten jo tässäkin blogissa aiemmin julkaissut tekstit osoittavat. Olin yli vuoden putkeen ulkomailla syksystä 2016 loppuvuoteen 2017. Otin viimeisen hormonipiikkini ennen lähtöä. Olen tässä kohtaa (10.2.2018) ollut ilman hormonihoitoa lähes puolitoista vuotta. Huomasin jo alkuvuodesta 2017, että hormonien vaikutuksen hälvettyä oloni alkoi muuttua ja muutokset kävivät koko ajan vahvemmiksi. Isoin muutos oli itkuherkkyyden palautuminen. Minähän olen alkujani suorastaan itkupilli, sillä taidehomona minussa on voimakasta herkkyyttä. Näen merkityksiä ja kauneutta sielläkin, missä niitä ei ole, ja reagoin niihin voimakkaasti. Mutta hormonihoidon aloittamisen myötä kadotin kokonaan kyvyn itkeä. En pystynyt itkemään, vaikka olisin halunnut ja vaikka olo olisi ollut aivan hirveä. Minusta tuli jotenkin emotionaalisesti turta ja itkuherkkyyden alkaessa palailla hormonitauon vuoksi huomasin kadottaneeni jonkun yhteyden tunteisiini ja sisimpääni. Tuo yhteys alkoi palailla itkuherkkyyden myötä. Olin järkyttynyt huomatessani, että olin unohtanut, miltä monet tunteet tuntuvat. Kadotin yhteyden sisimpääni ja minuuteeni, koska menetin kyvyn tuntea ja käsitellä tunteita. Ymmärsin tuolloin, että minulla oli alun alkaenkin jo ennen transhoitoja emotionaalisia lukkoja, joita en ollut pystynyt käsittelemään. Hormonihoito pahensi tätä ongelmaa katkaisemalla yhteyden tunteisiini. Aloin jo keväällä ja alkukesästä 2017 miettiä hormonihoidon lopettamista kokonaan, kun ymmärsin, mitä se oli minulle tehnyt. Näiden emotionaalisten muutosten lisäksi minulle alkoi ilmestyä enemmän ja enemmän fyysisiä oireita, joista näkyvimpänä hiusrajan yhtäkkinen nopea vetäytyminen. Luin hormonivalmisteen pakkausselostetta ja tunnistin haittavaikutuslistasta useita oireita, joita en ollut aiemmin osannut yhdistää hormoneihin, mutta joiden tajusin ilmaantuneen vasta hormonihoidon aloittamisen jälkeen. Olin jo aiemmin perseillyt leikkausten kanssa ja hormonien jatkaminen alkoi hirvittää. Aloin miettiä, että mitä helvettiä oikein teen itselleni. Mitä helvettiä olen jo tehnyt itselleni? Sen minä olin jo vaikeimman kautta oppinut, että leikkaus ei ole huviretki, mutta nyt sain tuntea nahoissani, että hormonit eivät todellakaan ole karkkia. Kun tulin tietoiseksi emotionaalisista lukoistani ja kun jouduin vastatusten tuon aiemmin mainitun viimeisen muurin kanssa, niin minun oli aivan pakko myöntää itselleni, että minulla on todella, todella suuri ongelma. En voinut enää ignoorata sitä tai edes yrittää selitellä sitä olemattomiin. Sitä oli pakko lähteä tutkimaan. Aikani räpiköityäni sain revittyä viimeisen muurin alas. Lopputulos on tässä. Muurin romahtaminen avasi semmoiset syöverit, ettei tosikaan, ja imeydyin ihmisyyden pimeimpiin ja likaisimpiin viemäreihin useaksi viikoksi. Tässä kohtaa olen jo pureksinut asiaa jonkun aikaa, mutta kovin paljon helpommaksi tämä ei ole käynyt. Voisin vieläkin hyppiä seinille lähes päivittäin. Ja matka on vasta alussa kaikinpuolin. En ole tehnyt mitään satunnaista vaatteidenvaihtoa ja lääkärille avautumista konkreettisempia toimenpiteitä.

Ei ole mahdollista syntyä väärään kehoon. Ihmisen keho on ollut olemassa jo kauan ennen kuin tietoisuus tai identiteetti ovat muotoutuneet. Keho ja mieli eivät ole toinen toisistaan irrallisia tai olemassa erillisinä tai yksittäisinä. Ne ovat aina yhtä. Ajatuskin siitä, että joku voisi olla sisäisesti vastakkaista sukupuolta, on aivan täysin naurettava. Transsukupuolisuus on identiteettihäiriö ja tämä häiriö on korvien välissä, ei kehossa. Sukupuoli on kehon fyysinen ominaisuus samaan tapaan kuin pituus, kengänkoko tai hiusten väri. Sukupuolta ei voi vaihtaa yhtään sen enempää kuin vaikka rotua tai pituutta voi vaihtaa. Ei ole millään tasolla normaalia vihata omaa kehoaan tai tuntea, että oma keho on väärä. Transsukupuolisuus muistuttaa kaikin puolin hyvin läheisesti anoreksiaa. Kyseessä on ikäänkuin samankaltaisen oireilun eri ilmenemismuoto. Transsukupuolisuus on erittäin vakava, täysin vittumainen sairaus. Maailma meni metsään siinä kohtaa, kun T sisällytettiin LGBT:hen (lesbian gay bi trans). LGB ovat seksuaalisia suuntautumisia, transsukupuolisuus on mielenterveyshäiriö. Transsukupuolisuus ei ole mitään sukua homoudelle. Kyse on aivan täysin eri ilmiöistä ja niistä ei voida puhua samassa kontekstissä. Transsukupuolisuuden samaistaminen homouteen on ainoastaan vääristänyt ja sotkenut asioita ja tehnyt niistä vaikeammin ymmärrettäviä. Olen varma, että saan nyt kuulla paljon siitä, että en ole "oikeasti" trans. Mikä on "oikea" trans? Ei ole olemassa oikeita tai vääriä transsukupuolisia, kuten ei ole oikeita tai vääriä anorektikkojakaan. On vain ihmisiä, joita yhdistää sama tietty ongelma, eli tässä tilanteessa sukupuolidysforia ja siihen liittyvä psyykkinen oireilu. "Transsukupuolisuus" on täten psykiatriaan liittyvä lääketieteellinen termi, joka tarkoittaa ihmistä, jolla on hyvin pahasti vääristynyt kehonkuva ja identiteetti sukupuoleen liittyen. Tässä kontekstissä minä olen "oikea" transsukupuolinen, sillä kehonkuvani on syvästi vääristynyt ja kärsin syvästä kehodysforiasta, niin syvästä, että päädyin menemään leikkauksiin ja juridiseen sukupuolenvaihdokseen asti. Kärsin vakavasta dysforiasta yhä, mutta ero entiseen on se, että nyt jokin lukko päässäni on avautunut ja olen lopputuloksena vähemmän harhainen kuin aiemmin. Sen sijaan, että ruokkisin sairauttani tai kieltäisin sen olemassaolon, niin myönnän, että miten paha ongelma minulla on ja yritän parantua siitä. Käyttääkseni jälleen kerran anoreksiaa esimerkkinä: sen sijaan, että anorektikkona käyttäisin aikani pro-ana -sivustoilla ja foorumeilla ihannoimassa sairauttani ja rinkirunkkaamassa muiden yhtä sairaiden ihmisten kanssa, niin myönnän, että minulla on paha mielenterveysongelma, jolle täytyy tehdä jotakin. Helppoa tämä ei ole tosin vieläkään, kaukana siitä. Lähdin eräänä päivänä kauppakeskukseen hameessa ja muissa naisten vaatteissa ja dysforia iski minua naamaan kuin pirun rautainen, piikikäs nyrkki. Olin jo unohtanut, miltä dysforia voi tuntua ja miten hirvittävän paha ja syvä minun dysforiani on. Olen tuosta päivästä lähtien kärsinyt päivittäisestä pakokauhuun asti menevästä ahdistuksesta. Sillä nyt minä viimein ymmärrän olevani nainen, rikottu nainen, mutta mieleni ei vieläkään täysin sisäistä sitä ja siksi tuo ymmärrys aiheuttaa lähinnä kauhistuneita "ei vittu, ei jumalauta" -reaktioita. Minusta tuntuu välillä, että olen tullut aivan hulluksi. En enää tiedä, kuka olen. En enää tiedä, mikä olen. En tiedä, mitä tehdä, miten puhua, miten käyttäytyä. En tiedä, miten olla.

Olen löytänyt itseni kammottavasta limbosta. Täten minusta on tullut varoittava esimerkki. En olisi ikinä voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan ajatella, että päätyisin joskus tähän tilanteeseen. Se hirvittää minua ihan oikeasti. Se hirvittää niin paljon, että en kykene kunnolla edes ajattelemaan koko asiaa. Mieleni sanoo kertakaikkiaan jursk.

Olen tällä hetkellä kaikinpuolin hyvin ikävässä paikassa. Olen aikamoinen raunio ja olen alkanut miettiä, että kuinkahan paljon minulla on ylipäätään elinaikaa jäljellä. Olen ollut jo pitkään vain haamu entisestä minästäni. Tai en edes sitä, vaan entisen minäni haamun varjo. Olisin raunio jo muutenkin muista syistä, mutta nyt olen tämän transperseilyn myötä herännyt aivan uuden kaliiberin painajaiseen vain todetakseni, että kyseessä ei ole painajainen, vaan oikea, todellinen elämä. Minun elämäni. Minun ainoa elämäni, jota en voi paeta ja josta en pääse mihinkään, ja en tiedä jaksanko tai kykenenkö elämään sitä näiden haavojen ja arpien kanssa. Ei ihme, että transsukupuolisten itsemurhaluvut ovat niin korkeita ja ne ovat by the way aivan yhtä korkeita myös sukupuolenvaihdoshoitojen jälkeen. Tässä tilassa se jorpakko alkaa näyttää ihan oikeasti kutsuvalta ja armolliseltakin. Me transut olemme ihan oikeasti kaikinpuolin aivan vitun sairasta sakkia. Siitä ei päästä yli eikä ympäri. Säästäkää siis minut jaxuhaleiltanne ja keskittykää sen sijaan korjaamaan oma päänne. Sillä ihan yhtä sekaisin ja rikottuja kummajaisia te kaikki muutkin sukupuolivammaiset olette.

Minusta tuntuu tällä hetkellä kaikinpuolin siltä, kuin olisin herännyt jostakin unesta. Tai psykoosista. Tai ehkä tämä on Matrix, en tiedä. Koko elämäni tuntuu aivan epätodelliselta, niin mennyt kuin nykyinenkin. Mutta aivan erityisesti mennyt. Minusta tuntuu kuin olisin jotenkin omasta elämästäni irrallinen. Minusta tuntuu, että olen todellinen vasta nyt. Sen on pakko liittyä siihen, että olen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni ihan uudella tavalla läsnä kehossani. Ja koska olen nyt läsnä kehossani, niin ymmärrän ihan uudella tavalla myös sen, että mitä olen keholleni tehnyt.

Viivi Luoma on kuvannut transsukupuolisuutta käärmeenä, joka kuiskuttelee korvaan valheita ja kiusauksia. Käärme sanoo, että kun uskallat mennä rajan yli ja hypätä kaninkoloon, eli siis ryhtyä sukupuolenvaihdosprosessiin, niin tulet joksikin paremmaksi ja todemmaksi ja elämäsi muuttuu hienompaan suuntaan. Ymmärrän hyvin, mitä hän tuolla tarkoittaa, sillä olenhan kokenut tuon saman itse ja enemmänkin, sillä minä menin lihamyllyyn, mutta Viivi ei. Oma käärmeeni on nyt kuollut, eikä se kuiski enää mitään. Nyt minulla on vain totuus, joka on ruma ja kauhistuttava, ja pääni ei meinaa kestää sitä.

P.S: Jakakaa tätä tekstiä somessa niin maan perkeleesti.

torstai 8. helmikuuta 2018

Väliaikaistietoutta: Takaisin lähtöpisteessä

Heippa hei. Huppista, tuli kadottua hetkeksi.

Lähdin kiertämään vähän mualimaa syksyllä 2016. Nyt olen takaisin lähtöpisteessä eli Suomessa. Olen ollut täällä jo jonkin aikaa. Tuli kierrettyä maapallon ympäri. Hitsiläinen.

Oli jännä palata takaisin Suomeen. Wanhat tutut asiat tuntuivat uusilta ja oudoiltakin. Katselin kaikkea, myös tuttuja läpikoluttuja kulmia, aivan uudesta näkövinkkelistä ja elin jonkin aikaa pientä kulttuurishokkia. Jo pelkkä suomenkielen puhuminen ja kuuleminen tuntui oudolta, kun olin puhunut ja kuunnellut yli vuoden putkeen pelkkää englantia ja muita satunnaisia vieraita kieliä. Nyt olen taas kutakuinkin sopeutunut takaisin ja aloitin työtkin jo uudestaan. Voin sanoa, että matka teki todella hyvää. Sain täydellisen irtioton kaikesta, haistelin uusia tuulia, katselin outoja paikkoja ja outoja ihmisiä, opin paljon uutta ja opin ennen kaikkea arvostamaan wanhaa. Suosittelen tällaista pitkää matkaa kyllä ihan jokaiselle.

Olen ollut kokonaan poissa linjoilta (mukaanlukien tämä blogi, foorumini, feisbuuk ja kaikki muutkin), sillä minulla on ollut aivan hemmetisti muuta tekemistä ja muuta ajateltavaa. Kotiinpaluuni jälkeen yksityiselämässäni on tapahtunut hyvin suuria muutoksia. Näillä muutoksilla on ollut kannaltani aivan dramaattiset seuraukset. Traagisetkin seuraukset. Siitä tosin lisää myöhemmin.

Toinen syy poissaololleni on se, että olen suunnitellut kirjan kirjoittamista. Kirja kertoo transsukupuolisuudesta minun näkökulmastani. Osa kirjan taustatyötä on ollut vanhan päiväkirjani järjestelmällinen läpikäyminen. Pidin hyvin aktiivisesti päiväkirjaa vuodesta 2007 vuoteen 2015. Kirjoitin sinne välillä joka päivä parikin kertaa ja osa kirjoituksista on hyvin pitkiä artikkeleita, joten luettavaa riittää. Sinne on dokumentoitu koko transprosessini ja sen aikaiset ajatukset sekä myös prosessia edeltävä aika ja sen jälkeinen aika. Sinne on dokumentoitu myös aatteellinen heräämiseni kokonaisuudessaan. Päiväkirjan lukeminen on ollut erittäin raskasta. Sieltä on paljastunut hyvin vaikeita asioita, joita en muistanutkaan. Lisäksi monien menneisyyteeni kuuluvien vaikeiden aikojen uudelleeneläminen on ollut hyvin raskasta. Tuli vietettyä jonkin aikaa hyvin synkissä mielenmaisemissa, joista en ole vieläkään kuivilla.

Pahoitteluni lukijoille, joiden viestejä en ole lukenut ja joihin en ole vastannut. Palailen pikkuhiljaa blogosfääriin, mutta siihen menee varmasti hieman aikaa. Toivottavasti ymmärrätte kuitenkin. Kuinka oma keväänne on lähtenyt käyntiin?

perjantai 8. joulukuuta 2017

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Keisarin uudet vaatteet

Yle Areenassa on katsottavissa viime perjantaina ilmestynyt Transperjantai, jossa keskusteltiin transsukupuolisuudesta. Illan vieraina olivat Viivi Luoma (biologinen nainen, joka sai transpoliklinikalta transsukupuolisuusdiagnoosin, mutta ei koskaan lähtenyt varsinaiseen sukupuolenvaihdosprosessiin) sekä Amanda Majasaari (sukupuolensa naiseksi vaihtanut biologinen mies). Ohjelmassa esitettiin kiintoisia pointteja sekä otettiin kantaa translapsi-ilmiöön. Suosittelen katsomaan ohjelman. Ohjelma sai minut ymmärtämään pari pointtia ja kirjoitan nyt siitä.

Ihan ensiksi, ohjelmassa haastateltavana ollut Viivi Luoma on kiinnostavin näkemäni henkilö hetkeen. Hänen esittämänsä ajatukset muistuttavat kovasti omiani, tosin sillä erotuksella, että minä hyppäsin kaninkoloon, mutta Viivi ei. Viivi kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan ja sieltä tuli aivan tyypillistä transsukupuolisten settiä. Eli biologisena tyttönä Viivi ei lapsuudessaan koskaan kokenut tyttöyttä tai naiseutta omakseen, hän tykkäsi lukea Tarzaneita, meni kouluun pojaksi pukeutuneena ja murrosikä kehonmuutoksineen oli hänelle hyvin vaikeaa aikaa. Hän oli kilpapainija ja treenasi niin paljon, että kuukautiset jäivät pois, mistä hän oli riemuissaan. Kova treenaus myös piti hänen kehonsa kulmikkaana. Hän oli yksinäinen, sillä hänellä ei ollut tyttöjen kanssa mitään yhteistä, mutta pojat eivät ottaneet häntä mukaan. Hän päätyi transpoliklinikalle sukupuolidysforian vuoksi ja hänet diagnosoitiin siellä transsukupuoliseksi. Lääketieteellistä sukupuolenvaihdosprosessia mieheksi Viivi ei kuitenkaan koskaan aloittanut. Ohjelmassa hän on niin miehen näköinen, että luulin häntä mieheksi. Naiseksi hänet paljasti vain hänen äänensä. Myös hänen puhetapansa on hyvin epänaisellinen. Minulla on miespuolinen tuttava, joka näyttää Viiviltä ja puhuukin ihan samalla tyylillä. Hämmentävää.

Kiinnostavaa tässä on se, että Viivi ei ikinä aloittanut transprosessia. Minusta on hämmästyttävää, että miten samanlaisia kaikkien sukupuolidysforiaa jossain muodossa kokeneiden ihmisten lapsuus- ja nuoruuskokemukset ovat. Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin ihmisistä, jotka pitivät itseään transsukupuolisina, mutta eivät aloittaneet transprosessia sekä ihmisistä, jotka aloittivat transprosessin, mutta keskeyttivät tai peruuttivat sen. Sitten on vielä se porukka, joka käy sukupuolenvaihdoksen läpi eli ns. varsinaiset transsukupuoliset. Kaikilla näillä kolmella ryhmällä on aivan samanlaiset kokemukset. He kaikki päätyvät pitämään itseään transsukupuolisina samoista syistä. Eroa on vain siinä, että miten he käsittelevät noita kokemuksia, tuntemuksia ja ajatuksia. Aiemmassa kirjoituksessani esittelin kolme biologista naista, jotka pitivät itseään transsukupuolisina, mutta eivät aloittaneet transprosessia. Tässä vielä heidän tarinansa uudestaan. Nämä ovat lyhyitä tiivistelmiä pitemmistä jutuista, jotka ovat ilmestyneet 4th Wave Now -blogissa englanniksi. Klikkaa linkeistä itsesi täysipituiseen kirjoitukseen.

Charlie Rae oli tyttö, joka rakasti pelata jalkapalloa ja harrasti tae kwon do:ta, eikä ymmärtänyt muita tyttöjä ollenkaan. Hän halusi leikkiä vain poikien kanssa. Hän halusi olla poika, mutta hänen äitinsä oli todella jalat maassa, eikä hyväksynyt ollenkaan tällaista puhetta. Hänen äitinsä oli ns. vahva nainen, eikä ottanut sukupuolidysforiaa lainkaan vakavasti. Hän oli sitä mieltä, että tyttö voi tehdä tasan mitä haluaa, eikä se tee hänestä poikaa. Hän ei suostunut kutsumaan Charlieta poikatytöksi. Äiti sanoi: "Mitä helvettiä oikein puhut? Ei, sinä olet tyttö". Teini-iässä Charlie löysi uuden kaveripiirin, missä oli hänenkaltaisiaan poikamaisia tyttöjä. Hän tunsi viimein yhteenkuuluvuutta toisiin tyttöihin ja tuli siihen tulokseen, että hänen äitinsä oli aina ollut oikeassa. Charlien viesti sukupuolisesti poikkeavien lasten vanhemmille on: älkää ottako sitä niin kauhean vakavasti.

Juniper oli tyttö, jolla oli hyvin herkkä kaksoisveli, kun Juniper itse oli voimakasluonteinen. Lapsina he katsoivat itseään peilistä ja veli sanoi: "Minun olisi pitänyt olla tyttö ja sinun poika, koska minä olen meistä kauniimpi". Koulussa veljeä kiusattiin ja veli juoksi Juniperin luo turvaan. Lopulta toisetkin pojat tulivat Juniperin luo turvaan, jos heitä kiusattiin. Juniperin veli piti Juniperiä veljenä eikä siskona. Juniper koki, että Jumala oli tehnyt virheen ja hän rukoili, että heräisi aamulla poikana. Hän koki murrosiässä kehonsa muutokset todella ahdistavina ja hänestä tuli itsetuhoinen. Hänen veljensä oli teininä ristiinpukeutuja (crossdresser) eli käytti mekkoja ja meikkiä. 18-vuotiaana Juniper ymmärsi olevansa lesbo ja se oli hänelle todella vaikea asia. Hän tapasi transsukupuolisia ja vakuuttui siitä, että hän oli itsekin transsukupuolinen. Myöhemmin hän ymmärsi, että hän ei ole mies, vaan hän on vahva maskuliininen nainen ja se on täysin ok. Hän on helpottunut, ettei koskaan ryhtynyt mihinkään sukupuolenvaihdoshoitoihin ja on huolestunut nykymeiningistä, missä sukupuolisesti poikkeavia lapsia pidetään heti transsukupuolisina ja heitä rohkaistaan sukupuolenvaihdokseen. Hänen veljensä lakkasi ristiinpukeutumasta myöhäisteini-iässä. Juniperin mielestä hänen ja hänen veljensä pitäminen transsukupuolisina lapsina olisi ollut tuhoisaa, sillä hänestä heidän molempien ongelmat olivat traumaperäisiä.

Dot oli lapsena poikamaisella tavalla aggressiivinen tyttö. Hän leikki poikien kanssa tappeluleikkejä, metsästi ötököitä, vihasi mekkoja ja repi barbie-nukeilta päät irti. Hän samaistui voimakkaasti miehiin sekä elokuvien ja TV-sarjojen miespuolisiin hahmoihin. Hän ei tullut tyttöjen kanssa toimeen ja vihasi tyttöjä. 10-vuotiaana hän koki, että hänen kehonsa on väärä. Hän häpesi kehoaan ja sulkeutui omiin fantasiamaailmoihinsa, jotta hänen ei tarvitsisi kohdata todellisuutta ja omaa kehoaan. Eräs sukulaismies käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen ja Dot alkoi unelmoida mieheksi muuttumisesta, omasta peniksestä ja fyysisestä voimasta. Teininä hän koki voimakasta tarvetta olla yksi pojista ja tulla hyväksytyksi yhtenä pojista. Hänen oli vaikeaa suhtautua tyttöihin. 18-vuotiaana hän tuli tietoiseksi seksismistä ja että pojat näkivät hänet yhtenä tytöistä ja siten seksiobjektina. 20-vuotiaana hän löysi feministiset yhteiskuntateoriat ja nämä ohjasivat hänet tarkastelemaan omaa naiseuttaan ja naiseutta ylipäätään erilaisista näkökulmista. Vuosien tutkiskelun jälkeen hän lopulta hyväksyi naiseutensa.

Nämä kaikki ovat aivan tyypillisiä transsukupuolisten kokemuksia. Transfoorumit ovat vastaavaa täynnä ja olen lukenut samaa settiä lukemattomilta ihmisiltä, jotka menivät sukupuolenvaihdosprosessiin. Jos kokemukset ovat identtisiä, niin miksi joku käy sukupuolenvaihdosprosessin läpi ja joku toinen ei? Minusta tämä on äärettömän tärkeä kysymys etenkin näinä nykyisinä transhypetyksen aikoina. Se, että henkilöllä on sukupuolidysforiaa, kehodysforiaa, kuulumattomuuden tunnetta, vastakkaisen sukupuolen piirteitä tai kiinnostuksenkohteita tai muita transsukupuolisten tyypillisiä kokemuksia, ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Detransitiotapaukset eli ihmiset, jotka halusivat peruuttaa sukupuolenvaihdoksensa osoittavat, että henkilön pitäminen transsukupuolisena liian heppoisin perustein on katastrofaalista. Transsukupuolisuus ei ole yksiselitteinen tai yksinkertainen asia. Se ei ole sellaista niinkuin homous - sinä joko olet homo tai et ole. Sukupuoli-identiteettiongelmat ovat hyvin, hyvin monimutkainen vyyhti, johon voi olla monia syitä ja myös monia ratkaisuja. Kuka siis lopulta on trans ja kuka ei?

Suosittu selitys transsukupuolisuudelle on elimellinen syy eli että transsukupuolisten aivojen rakenteessa on jotakin poikkeavaa, heillä on vastakkaisen sukupuolen aivot yms. Wikipedia kertoo aiheesta hyvin. Ehkä näin onkin joidenkin ihmisten kohdalla, mutta me emme tiedä, että millaiset aivot kenelläkin on. Aivojen rakennetta ei voida tuosta vaan tutkia elävältä ihmiseltä ja transtutkimuksissakaan kenenkään aivoja ei skannata. Minäkään en tiedä omien aivojeni rakenteesta yhtään mitään. Kaikki on silkkaa arvailua. Olen siksi hylännyt tämän aivoteorian ja tullut siihen tulokseen, että meillä on erilaisia ihmisiä, joilla on erilaiset taidot selviytyä ongelmiensa kanssa. Ihmisillä on myös huomattavan erilaiset kyvyt selviytyä arkielämässä kehodysforian kanssa. Osan se lamaannuttaa aivan täysin ja nämä yksilöt eivät kykene käyttämään julkista vessaa, harrastamaan seksiä tai edes puhumaan puhelimessa. He tyypillisesti eristävät itsensä neljän seinän sisään ja ovat kaikinpuolin syrjäytyneitä ja onnettomia. Osa kykenee jatkamaan arkielämää, kuten työssäkäyntiä ja solmimaan parisuhteitakin, mutta kärsivät sisäisesti ja lopulta katkeavat. Olen seurannut sivusta useaa sellaista tapausta, joka harkitsi sukupuolenvaihdosprosessia tai jopa palavasti halusi siihen, mutta vuosien varrella oppikin hyväksymään kehonsa ja lakkasi kokonaan pitämästä itseään transsukupuolisena, vaikka dysforia olisi aiemmin aiheuttanut heille erittäin suuria ongelmia. Sitten on tämä sakki, joka omien sanojensa mukaan olisi tappanut itsensä, jos ei olisi pystynyt aloittamaan transprosessia. He tyypillisesti sanovat, että sukupuolenvaihdos pelasti heidän henkensä ja että se on paras heille koskaan tapahtunut asia. Osan kohdalla helpotus sitten kuitenkin jää vain väliaikaiseksi ja he haluavat vaihtaa takaisin alkuperäiseen sukupuoleen. Pelkkä henkilön kokemus siitä, että hänen sukupuolensa on väärä, ei siis määritä sitä, että mitä asialle tulisi tehdä, vaikka dysforia olisi kuinka syvä. Raja transsukupuolisuuden ja ei-transsukupuolisuuden välillä on veteen piirretty viiva. Missä se raja menee? Se ei ole mikään yksinkertainen kysymys ja sen pitäminen yksinkertaisena tai joko-tai -asiana on vakava virhe. Tai mitä jos sitä rajaa ei olekaan?

Transperjantai-ohjelman osana näytetään lyhyt dokumentti translapsista ja nuorista. Dokumentin loputtua toimittaja kysyy Viiviltä ja Amandalta heidän kokemuksistaan. Viivi sanoo, että maailmasta on tullut satu, mutta se ei ole prinsessasatu. Se on "keisarin uudet vaatteet" ja jonkun pitää sanoa, että tämä touhu ei ole totta. Viivi toteaa myös, että hän on kyllästynyt itseensä ja omiin kokemuksiinsa. Hän sanoo haluavansa keskittyä siihen, että mikä on totuus. Totuus ei ole sitä, mitä ihmisellä on sisällään, vaan totuus on jotain sellaista, mikä annetaan ulkoapäin. Viivin mielestä hänen omat kokemuksensa ovat vähäpätöisiä - maailmassa on jotakin suurempaa kuin hän ja tuo suurempi on se, mikä lopulta todella on tärkeää.

Tässä taitaa olla tiivistettynä se, että miksi Viivi ei lähtenyt sukupuolenvaihdosprosessiin. Hänen ajattelunsa on analyyttistä ja hän keskittyy koviin ja kylmiin faktoihin. Identiteetti- tai tuntemuskysymykset eivät kiinnosta häntä. Viivi tietää olevansa biologinen nainen, joten hänen kokemuksensa siitä, että hän on jotain muuta, on merkityksetöntä tämän totuuden edessä. Hän sanoo, että koki sukupuolenvaihdoksen vievän hänet vain ojasta allikkoon. Jos hän on nyt masentunut ja yksinäinen kääpiökokoinen nainen, niin onko hänen muka parempi olla masentunut ja yksinäinen kääpiökokoinen eunukki? Tämä ajattelu kertoo paljon siitä, että millainen persoona Viivi on. Hänen ajattelunsa on hyvin samanlaista kuin omani ja hän on päätynyt monen asian suhteen kanssani lähes identtisiin johtopäätöksiin. Mutta sillä erotuksella, että minun piti ensiksi hypätä kaninkoloon ymmärtääkseni tämän kaiken. Viivi kykeni samaan hyppäämättä.

Ohjelman toinen haastateltava Amanda Majasaari on täysin toisenlainen persoona. Amanda toistelee transaktivistien perussettiä. Kätilö "määritteli" hänet pojaksi. Hänen sisällään oli aina nainen ja tuo nainen on se henkilö, joka Amanda todella on. Hänen entinen minänsä on kuollut. Voi olla olemassa "chicks with dicks". Transsukupuolisten pakkosterilointi on ihmisoikeuksien vastaista. Ja niin edelleen. Amanda suorastaan sädehtii ja hän tsemppaa translapsia ja transnuoria. Yleisössä olevilla yläasteikäisille "transnuorille" hän sanoo olevansa ylpeä heistä ja miten ihanaa on se, että näiden nuorten ei tarvitse olla kaapissa niinkuin hän itse joutui olemaan. Kiinnostavaahan tässä on se, että Amanda itse oli täysin kaapissa pitkälle aikuisikään saakka ja vaihtoi sukupuolensa miehestä naiseksi vasta yli nelikymppisenä. Hänessä on sellaista lapsekasta vapautta ja riemua, jota tuntee ihminen, joka on ollut koko ikänsä sidottuna pimeässä ja joka vihdoin on rikkonut kahleensa ja voi levittää siipensä ja lentää valoa kohti ilman mitään esteitä, hengittää vapaasti ja olla vapaa. Amandaa ei kiinnosta, että hän on biologinen mies. Hän kokee olevansa nainen ja tuo kokemus on ainoa, millä on merkitystä.

Amanda kompastuu samaan asiaan kuin moni muukin translapsia tsemppaava aikuinen transsukupuolinen. Hän ei ymmärrä, että hän teki oman ratkaisunsa kypsällä aikuisiällä ja aikuisen ymmärryksellä vuosien ja vuosien pohdinnan jälkeen. Hän oli mennyt naimisiin miehenä ja saanut lapsia miehenä. Hänellä oli vuosia aikaa pohtia elämäänsä, peilata kokemuksiaan ja lopulta tehdä ratkaisunsa. Hän tykkäsi pukeutua naisten vaatteisiin jo lapsena ja piilotti asian kaikilta (hän kertoo, miten kirjaimellisesti meni kaappiin piiloon isäänsä). Hän yritti vuosia "parantua" naisidentiteetistään, tuloksetta, ja piilotti sen ympäristöltään ja läheisiltään koko ikänsä. Hän tsemppaa translapsia, koska ei halua näiden joutuvan kokemaan samaa kuin hän. Hän ei ymmärrä, että lapsen tai nuoren tilannetta ei voida edes verrata hänen omaansa. Lapsella tai nuorella ei ole hänen elämänkokemustaan. Lisäksi toinen ihminen ei ole hän. Se, mikä oli ratkaisu hänelle ei ole välttämättä ratkaisu toiselle ja päinvastoin. Olen ollut huomaavinani, että juuri Amandan kaltaiset ihmiset haluavat kaikkein sinnikkäimmin sulkea korvansa transkokemukseen liittyviltä ongelmilta, kuten detransitiolta, traumaperäiseltä dissosiaatiolta tai transsukupuolisten mielenterveysongelmilta (joihin sukupuolenvaihdoshoidot eivät merkittävästi auta). Hän ei tykkää ikävien totuuksien myöntämisestä. Hän ei ymmärrä, että vaikka hänen kohdallaan sukupuolenvaihdos oli oikea ratkaisu, niin monen muun kohdalla se ei ole oikea ratkaisu, oli dysforia miten syvä tahansa, kuten yllä selitin. Monet sukupuolenvaihdoksensa peruuttaneet ovat nimenomaan hyvin nuoria. Aiemmassa kirjoituksessani kerroin myös ihmisistä, jotka vaihtoivat sukupuolensa vanhemmalla iällä, mutta vaihtoivat takaisin alkuperäiseen sukupuoleen sitten kuitenkin.

Kirjoitin aiemmin purkauksen, jossa kerroin fiiliksiäni sukupuolestani. Ajatteluni on samansuuntaista kuin Viivi Luomalla eli minua vaivaa tietoisuus siitä, että olen biologinen nainen. Minä tiedän olevani nainen ja voin sen myöntää maailmalle ilman mitään ongelma, mutta samaan aikaan tiedostan, että en ymmärrä olevani nainen. Olen miettinyt paljon niitä asioita, joita transprosessista luopuneet ihmiset ja sukupuolenvaihdoksen peruuttaneet ihmiset ovat sanoneet ja ongelmakseni on muodostunut nimenomaan tietoisuus biologisesta sukupuolestani sekä sen muuttumattomuudesta ja vahva tunne siitä, että valehtelen koko maailmalle. Asiasta on tullut suorastaan möykky sisuksiini, sillä minä en pidä valehtelusta ylipäätään ja vältän elämässäni valehtelua tietoisesti. Minulla on samanlainen halu ja taipumus keskittyä totuudellisuuteen niinkuin Viivi Luomalla. Oli tuo totuus miten ruma tai epämukava tahansa. Maailma makaa niinkuin se makaa. Se on mitä se on ja se ei muuksi muutu, vaikka kuinka itkisimme ja parkuisimme ja yrittäisimme sitä muuttaa. Me ihmiset olemme pieniä ja voimattomia ja voimme vain nöyrästi ja alistuen hyväksyä sen, mikä on totuus.

Lisäksi olen vaan niin hemmetin väsynyt kaikkeen transpelleilyyn ja sukupuolisekoiluun, että haluan vain lopettaa. Usein en halua edes ajatella tätä koko asiaa. Olen usein leikitellyt ajatuksella, että vaihtaisin sukupuoleni takaisin naiseksi. Sillä vain siten voin lakata valehtelemasta maailmalle ja olla sitä, mitä todellisuudessa olen (eli nainen). Mutta minun ei tarvitse miettiä asiaa minuuttiakaan, kun ymmärrän, että en voi mennä takaisin ja että miksi en voi mennä takaisin. Sille on syy, miksi sukupuolenvaihdokseen lähdin. Sukupuolenvaihdos aikoinaan ratkaisi kaikki suurimmat ja akuuteimmat ongelmani ja hyödyin sukupuolenvaihdoksesta ihan oikeasti. En tiedä, olisinko tässä ilman sukupuolenvaihdosta. En halua takaisin siihen, mitä joskus olin. Pidän ihan oikeasti transhoitojen aikaansaamista muutoksista kehossani ja en halua luopua niistä. Minä en ole koskaan kaivannut alkuperäistä kehoani. Minä en oikeasti kadu sukupuolenvaihdosta. Mutta minua jostain syystä vaivaa kauheasti ajatus siitä, että valehtelen. Valehtelen maailmalle. Valehtelen yhteiskunnalle. Valehtelen ympärilläni oleville ihmisille. Valehtelen itselleni. Minähän en halua valehdella. Haluaisin, että kaikki ihmiset tietäisivät, että mikä minä olen. Mutta samaan aikaan en halua. Haluan olla vain tavallinen mies ja kadota perusheteroiden sekaan. Tästä kaikesta kokemastani ristiriidasta on muodostunut vyyhti sisimpääni.

Jotkut transsukupuoliset ovat kuvanneet, että sukupuolenvaihdos on ollut heille ikäänkuin perhosen metamorfoosi rumasta toukasta kauniiksi lentäväksi perhoseksi. Voisin kuvitella, että tämä olisi jotain sellaista, mitä Amanda Majasaarikin voisi sanoa. Tämä tämmöinen on kuitenkin ns. ideaalitapaus, jossa asiat ovat menneet putkeen, ainakin suurimmaksi osin. Jokaista tällaista tapausta kohden on kuitenkin iso kasa tapauksia, joissa hommat eivät ole menneet ihan niin putkeen tai jossa hommat ovat menneet suorastaan täysin vituralleen. On julkinen salaisuus, että transsukupuolisilla on hyvin paljon mielenterveysongelmia, jotka jatkuvat myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen. Transsukupuolisten itsemurhatilastot myös sukupuolenvaihdoksen jälkeen ovat moninkertaiset muuhun väestöön verrattuna. Seuraan netin kautta useita transsukupuolisia ympäri maailman ja sieltä voi mitä suurimmassa määrin lukea rivien välistä, että he kokevat kaikennäköistä ristiriitaa vähän samaan tyyliin kuin minäkin, vaikka eivät sitä aina avoimesti myönnäkään.

Sukupuolenvaihdos ei ole mikään metamorfoosi toukasta perhoseksi. Se on kompromissiratkaisu: luovut jostain saadaksesi jotain. Lopputulos on yhä epätäydellinen, mutta vaa’an painot ovat siirtyneet vähän toiseen suuntaan. On yksilön itsensä ratkaisu, että miten hän painonsa punnitsee. Mutta voidakseen punnita mahdollisimman oikein täytyy hänellä olla oikeanlaista tietoa. Nuo metamorfoosijutut ovat suoranaista asiansivuun johtavaa propagandaa, joka ainoastaan vaikeuttaa ja häiritsee punnitusta.

Olen itse kuvannut transsukupuolisuutta elämän rosvosektorina. Transsukupuolisuus on onnettomuus. Se on hyvin vaikea hoitaa ja siitä voi olla mahdotonta päästä eroon. Transhoidot ovat erittäin raskaita myös silloin, kun menevät putkeen. On ainoastaan ihmisen itsensä etu, jos hän voi välttyä sukupuolenvaihdokselta ja oppia hyväksymään kehonsa ja sukupuolensa. Sukupuoli- ja kehodysforian ensisijainen hoitomuoto tulisi olla terapia, jossa ohjataan ihminen näkemään kehonsa toisenlaisessa valossa. Transaktivistit ovat verranneet tällaista terapiaa homojen eheytyshoitoon, mikä on minun näkökulmastani aivan käsittämätön aivopieru. Dysforiattomuushan on tavoiteltava tila. Dysforia on mielenterveyshäiriö samaan tapaan kuin vaikka masennus. Masennuttomuus on myös tavoiteltava tila. Terapia ei ole eheytyshoitoa minkään mielenterveysongelman kohdalla.

Transsukupuolisuus muistuttaa hyvin paljon anoreksiaa ja anoreksiasta on mahdollista parantua terapialla. Eräs suurimmista mielenkiinnonkohteistani koko maailmassa on syömishäiriöt ja nimenomaan anoreksia. Olen lukenut hyvin paljon anorektikoiden foorumeita ja blogeja ja katsonut kaikki dokumentit, jotka vaan olen onnistunut löytämään. Anorektikon kehodysforia, ahdistus ja masennus muistuttavat hyvin paljon transsukupuolisuutta. Anoreksia on hyvin vaikea sairaus ja se voi tuhota ihmisen täysin. Sitä voidaan kuitenkin hoitaa ja siitä voi parantua. Olen miettinyt, että transsukupuolisuuteen voisi ehkä olla mahdollista kehittää toimiva terapiahoito. Transaktivismi muistuttaa minusta pro-ana -liikettä eli anoreksiaa glorifioivaa porukkaa. Pro-ana -porukka pitää anoreksiaa tavoiteltavana tilana, he eivät pidä sitä sairautena ja he eivät halua parantua siitä. Sukupuolisekoilu on luonteeltaan samankaltaista. Olen nähnyt pro-ana -ihmisten haastatteluja ja lukenut heidän sivujaan ja kyseessä on ilmiselvästi hyvin pahasti mielenterveydeltään järkkynyt porukka. Kukaan normaali ihminen ei päädy tuollaiseksi. Pro-ana -porukalla on tyypillisesti kaikennäköisiä mielenterveysongelmia, sosiaalisia ongelmia ja sopeutumisongelmia. Myös tässä suhteessa he muistuttavat sukupuolisekoilijoita. Kyseessä on ikäänkuin samankaltaisen oireilun eri ilmenemismuoto. Minusta tästä asiasta pitäisi ehdottomasti puhua yhteiskunnassa enemmän, mutta transaktivistit ovat kaikkialla läntisessä maailmassa kääntäneet yhteiskunnallisen ja poliittisen ilmapiirin sellaiseksi, että tästä ei voida puhua ollenkaan. Sillä ei voi olla olematta hyvin vakavia seurauksia (kuten translapsi-ilmiö, mutta siitä lisää myöhemmin). Kaikki olisi ollut estettävissä, mikäli transsukupuolisuutta olisi aina kohdeltu sellaisena kuin se on eli sairautena. Yhteiskunta ei ole koskaan pitänyt anoreksiaa minään muuna kuin sairautena. Miettikää, mitä seurauksia sillä voisi olla, jos pro-ana -porukka saisi yhteiskunnasta samanlaisen kuristusotteen kuin mitä transaktivistit ovat saaneet.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Sametin kansallinen herääminen

Haluan kehittää tätä blogia vähän uudenlaiseen suuntaan. Sukupuolisekoilu on nykyään niin häikäisevän absurdia, että koen sen suorastaan ahdistavana. Minun ei tee mieli edes kommentoida suurinta osaa näkemästäni kuonasta ja aivopieruista (paitsi jotain siihen tyyliin kuin "vittu mitä paskaa, lopettakaa nyt jo" mitä en viitsi tulla tänne blogiin asti sanomaan) ja olen mieluummin ajattelematta koko asiaa. Sukupuolisekoilu on jo ylittänyt parodiahorisontin niin kirkkaasti, ettei se ole enää edes hauskaa. Jopa tällainen erittäin oudolla huumorintajulla varustettu jamppa ei voi kuin ahdistuneesti huokaista, kun näkee aikuisten ihmisten suoltavan vakavalla naamalla sellaista scheissea, mitä näkee nykyään joka päivä. Kohdistan mieluummin energiani johonkin kehittävään, rentouttavaan tai voimauttavaan.

Yksi noista rentouttavista ja voimauttavista asioista on kansallismielisyys. Sitä haluan esiintuoda jatkossa enemmän ja eri keinoin.

Sanoin kansallismielisyys. Ei siis maahanmuuttokriittisyys. Minä en koe itse itseäni maahanmuuttokriitikoksi ja minusta tuntuu oudolta, kun joku minua sellaiseksi sanoo. Minä olen kansallismielinen arvokonservatiivi ja maahanmuuttokriittisyys on mielestäni ainoastaan kansallismielisyyden looginen jatke. Eihän kukaan kotimaataan rakastava ja sen historiaa ja kulttuuria vaaliva ihminen katsele mielellään sitä meininkiä, mitä nykyään harrastetaan, eli suomalaisten ja suomalaisuuden dissaamista ja meidän perinteistämme luopumista, kun ne voisivat vaikka vain vahingossa loukata jotakuta muukalaista. Puhumattakaan tätä maata ja kansaa kohdanneista muista onnettomuuksista, kuten työttömyydestä, eksyneisyydestä, pallohukkaisuudesta ja itseinhosta.

Minä olen aina identifioitunut voimakkaasti tähän maahan ja sen kansaan ja tämän maan ja kansan kulttuuriin ja historiaan. Tarkoitan siis maata itseään, sitä maata, jonka päällä me seisomme ja josta kasvavat metsämme ja jonka päälle rakennamme kotimme. Sitä maata ja geologista aluetta, jolla kansamme ja esi-isämme ovat asuneet jääkauden jälkeisistä ajoista saakka. Politiikasta en ole koko elämässäni välittänyt kökköäkään, enkä ole siitä mitään ymmärtänyt, ennen kuin viimeiset 5 vuotta. Kansallismielisyys ei siis perustavanlaatuisessa luonteessaan liity politiikkaan mitenkään. Vaikka se voikin olla politiikassa osana esimerkiksi kantavana voimana tai perusarvona.

Olen vastavuoroisesti aina kokenut itseni hyvin kansainväliseksi ihmiseksi, suorastaan kosmopoliitiksi. Olen varhaisteinistä saakka viihtynyt kansainvälisessä ympäristössä ja ollut hyvin kiinnostunut vieraista kulttuureista ja kaukomaista. Elämässäni, kuten asenteissani ja tavoissani, on paljon vaikutteita ulkomailta. Olen kiertänyt maata, nähnyt paljon paikkoja, tavannut paljon ihmisiä. Tätä kirjoittaessa olen ollut poissa Suomesta yli vuoden putkeen. Syön mieluummin riisiä kuin perunaa. Juon punaviiniä ja sakea, mutta vihaan olutta. Rakastan espressoa ja soijalattea ja minusta Juhla-Mokka on kököintä kahvia ikinä. Tykkään small talk-kulttuurista ja irvistelen suomalaiselle tuppisuisuudelle ja puupökkelöisyydelle. Käytän värikkäitä vaatteita. Seurustelin nuorempana kaakkoisaasialaisen kanssa 4 vuotta. Olen jossain määrin jopa ituhippihenkinenkin ja innostun helposti kaikesta uudesta ja jännästä. "Tuttu ja turvallinen" ei kuulu minun sanavarastooni tai käsitekokoelmaani. Harrastan joogaa ja olen pääosin kasvissyöjä. Ja niin päin pois.

Mutta juuriani en unohda koskaan. Juureni ovat minulle erittäin rakkaat. Juureni tekevät minusta sen, kuka olen. Älä koskaan unohda juuriasi ja sitä, kuka olet. Jo lukion aikoihin, oltuani mukana kansainvälisissä porukoissa jo jonkun aikaa, tein pitkän listan asioista, joihin identifioidun ja joihin tunnen erittäin voimakasta yhteenkuuluvuutta. Lista on pysynyt muuttumattomana tähän päivään saakka. Lista alkoi perustavanlaatuisista asioista edeten vähemmän perustavanlaatuisiin. Perustavanlaatuiset asiat ovat seuraavat:

Minä olen:

  • valkoihoinen
  • eurooppalainen
  • pohjoismaalainen
  • suomalainen
  • suomenkielinen
  • kaupungista/alueelta X kotoisin
  • kristitty
  • protestantti


Mitä enemmän maata kierrän ja mitä enemmän näen ja koen, sitä vahvemmin identifioidun juuriini, kansaani ja kulttuuriini. Ja myöskin uskontooni. Minä olen syntyjäni evankelisluterilainen kristitty niinkuin valtaosa Suomesta. En ole uskovainen, vaan jännästi olen ateisti, mutta uskonnolla on kiistaton vaikutus kulttuurin arvomaailmaan ja yksilön maailmankuvaan, vaikka hän kuinka yrittäisi tämän kiistää. Käy kurkkaamassa jossain ei-kristillisessä kulttuurissa, niin ymmärrät. Identifioidun voimakkaasti eurooppalaisuuteen ja kristinuskolla on iso vaikutus siihen, että millainen Eurooppa on. Kristinusko on Euroopan uskonto ja Euroopan maailmankuva ja arvomaailma on kristillinen. Kristinuskolla on minulle ennen kaikkea voimakas symboliarvo. Siksi kannan kaulassani suurta ristinmuotoista korua, vaikka olen henkilökohtaiselta vakaumukseltani ateisti.

Mitä enemmän näen ja mitä enemmän koen, sitä voimakkaampaa yhteenkuuluvutta tunnen listaamiini perusarvoihin. Mitä enemmän näen ja koen sitä enemmän opin arvostamaan Suomea ja suomalaisuutta. Sitä vahvemmin ymmärrän, että kuka ja mikä minä olen. Minun juureni määrittävät minua enemmän kuin mikään muu asia koko maailmassa. Minun juureni määrittävät minua enemmän kuin kaikki jännät näkemiseni ja kokemiseni ja oppimiseni. Mitä enemmän näen ja koen sitä vähemmän näkeminen ja kokeminen minua kiinnostaa ja sitä enemmän haluan vain palata juurilleni ja jättää ne kaikki jännät ja uudet ja eksoottiset jutut sinne, minne ne kuuluvat eli Suomen rajojen ulkopuolelle.

Mitä enemmän näen ja mitä enemmän koen, sitä vähemmän haluan Suomeen vieraita vaikutteita ja sitä enemmän haluan vaalia suomalaista kulttuuria. Jos haluat kansainvälisyyttä tai eksotiikkaa tai etnistä värinää, niin mene maailmalle. Sitä eksotiikkaa ja värinää ei tarvitse roudata Suomeen.

Suomi on itsessään omanlaisensa. Suomi on maailman isossa kansojen ja kulttuurien tilkkutäkissä itsessään eksoottinen. Suomi on uniikki ja omalaatuinen. Suomi on itsessään säilyttämisen ja puolustamisen arvoinen. Minä haluan vaalia Suomen ja sen kansan omalaatuista kulttuuria ja historiaa ja pitää Suomen suomalaisena.

Suomalaisilla on suuremmassa mittakaavassa niin heikko kansallinen ylpeys, että se on käytännössä olematon. Otamme mieluummin vaikutteita ulkomailta ja omaksumme vieraita vaikutteita kuin vaalimme tai elvytämme jotain omaa. Suomalaisuus on jotakin junttia. Vieraat vaikutteet ovat coolia ja hip ja kyldyrelliä ja niin päin pois. Suomalaiset ovat jokseenkin brändänneet ainoastaan Lapin. Jopa Helsingissä kaikki matkamuistot ovat Lappi-aiheisia. Missä on esimerkiksi Kalevala ja siitä tutut tarinat ja hahmot? Huolestuin tästä kaikesta jo yli 10 vuotta sitten ja päätin jo silloin tehdä asialle jotain omalta osaltani. Asia jäi, koska elämä tapahtui ja silleen. Mutta en koskaan unohtanut ideoitani tai luopunut niistä.

Suomessa on todella paljon historiaa, perinteitä ja kansantarinoita yms. joista voi ammentaa ideoita ja kulttuuria. Luonnosta ja sen erityispiirteistä puhumattakaan. Suomalaiset eivät tunne oman kansansa historiaa kunnolla edes itse ja pitävät Suomea pääasiassa paskana paikkana. Vertaa tätä esimerkiksi japanilaisiin, jotka vaalivat omaa kulttuuriaan ja sen erityispiirteitä, hengellisyyttä ja estetiikkaa kaikessa, mitä tekevät, ja ovat erittäin tehokkaasti brändänneet sen maailmalle. Tästä syystä niin moni ulkomaalainenkin on korviaan myöten rakastunut Japaniin. Toinen hyvä esimerkki on Havaiji, missä aloha-tunnelma on käsinkosketeltavaa, ja mistä syystä niin moni on korviaan myöten rakastunut Havaijiin. Suomessa on vastaavaa materiaalia, josta me suomalaiset voisimme rakentaa jotain omaa. Mutta me emme jostain syystä ole koskaan tehneet niin. Olen yli 10 vuotta ihmetellyt, että miksi. Olen vuosia ideoinut tapoja tuoda suomalaisuutta esiin samoin kuin japanilaiset tuovat japanilaisuutta esiin.

Olen taidehomo. En ole mikään erityisen lahjakas tai ansioitunut, mutta taidehomo silti. Tarkemmin sanottuna olen visuaalinen taidehomo eli tuotan visuaalista materiaalia, kuten kuvia. Olen suhteellisen tunteeton mutteripää, mutta minulla on voimakasta taiteellista herkkyyttä ja siitä kumpuavaa spirituaalisuutta. Olen päättänyt aloittaa oman kansallismielisen projektini, jonka tavoitteena on tehdä suomalaisuudesta jotakin näkyvää ja käsinkosketeltavaa samaan tyyliin kuin japanilaisuus on näkyvää ja käsinkosketeltavaa. Haluan tehdä suomalaisuudesta jotakin, jota voi tuntea ja hengittää, haistaa ja maistaa. Samaan tyyliin kuin japanilaisuus on jotakin, jota voi tuntea ja hengittää, haistaa ja maistaa. Tulen käyttämään tätä blogia projektin alustana.

Suomen luonto on minun kirkkoni. Sieltä ammennan kaiken energiani ja siellä parannan kaikki haavani. Siellä eheytän sieluni. Nämä tuntemukseni ovat suorastaan uskonnollisia ja mieleni saattaa herkistyä niin, että tunnen luonnon puhuvan minulle. Ikäänkuin luonto olisi itsessään elävä olento tai jokin suuri sielu, ja siellä on läsnä myös lukemattomia pienempiä sieluja kuten eläinten sielut tai purojen, järvien ja puiden sielut. Tähän yhdistyvät myös kansan ja kulttuurin erityispiirteet, kuten kansanperinne ja tarinat, ruoka yms. Ne kaikki puhuvat minulle ja saatan unohtaa oman minuuteni ja tulla osaksi tuota suurta luonnon ja suomalaisuuden sielua. Suomalaisten valtaosa ymmärtää, mistä puhun, vaikka he eivät käyttäisikään juuri näitä sanoja. Esimerkiksi kesämökki tai kesäyö on ilmentymä tästä fiilistelystä. Yritäpä selittää tätä jollekulle ulkomaalaiselle. Hän ei ymmärrä lainkaan. Mitä kauempaa hän on kotoisin, sitä huonommin hän ymmärtää. Suomalaisuudella on oma sielunsa ja ilmenemismuotonsa, niinkuin japanilaisuudella. Erona on se, että japanilaiset ovat osanneet tehdä tuon sielunsa näkyväksi. Suomalaiset eivät ole osanneet ja koen, että eivät oikein halunneetkaan.

Maailmaa kiertäessäni olen ymmärtänyt, miten voimakkaasti kaipaan tuota suomalaisuuden sielua. En ole kuukausiin halunnut mitään niin paljon kuin kuunnella sen ääntä kaikki päivät. Kun tulen takaisin, niin en halua pitkään aikaan tehdä mitään muuta kuin kuunnella tuota ääntä. Haluan tässä blogissa kirjoittaa tuosta äänestä ja saattaa sen visuaaliseen muotoon erilaisilla keinoilla.

Minua on pitkään harmittanut, että Suomessa taidehomot ovat erittäin tiiviisti vihervasurien, multikultien, feministien ja sukupuolisekoilijoiden puolella. Tästä on seurauksena se, että noiden ryhmien viestiä kyllä voi nähdä useassa eri muodossa, kuten sarjakuvina, videoina tai erilaisina visuaalisina, kirjallisina tai musikaalisina projekteina. Lisäksi viesti hivuttautuu myös muissa muodoissa, kuten joogan, kasvissyönnin tai luonnonsuojelun kautta. Harmillisesti noille ryhmille arvokonservatismi tai kansallismielisyys on myrkkyä. Erilaisten taidehomojen vahvuus on siinä, että he kykenevät suodattamaan viestin miellyttävään ja/tai helpoksipureksittavaan muotoon. He kykenevät suodattamaan viestin fiilikseksi esimerkiksi luomalla tunnelmaa. Suomen konservatiivisesta ja kansallismielisestä "skenestä" puuttuu kokonaan viestin suodatus taidehomojen kautta, vaan se on lähes kokonaan asiablogivetoista. Tilanne on lähes yhtä huono myös ulkomailla. Skenessä on nähtävissä myös voimakasta ylenkatsetta taidetta ja taidehomoja kohtaan. Taidehomojen puute on minusta suuri heikkous. Aion omalta osaltan korjata asian. Ehkä muita lahjakkaampia tekijöitä liittyy joukkoon. Sillä kuten totesin yllä, kansallismielisyys ei itsessään ole politiikkaa eikä se ole itsessään poliittinen agenda. Toistan: Minä en ole maahanmuuttokriitikko, vaan kansallismielinen. Maahanmuuttovastaisesta nyt puhumattakaan. Minä olen aina ollut kansainvälisesti suuntautunut ituhipihtävä dandy ja tulen olemaan jatkossakin. Maahanmuuttokriittisyys ei ole sama asia kuin maahanmuuttovastaisuus. Kansainvälisyys ei myöskään ole sama asia kuin monikulttuuri. Maahan- ja maastamuutto on normaali asia. Sitä on aina tapahtunut ihmiskunnan historiassa ja tulee aina tapahtumaan tulevaisuudessakin. Minua kiinnostaa suomalaisten kansallinen itsetunto, suomalaisen kulttuurin vaaliminen ja säilyttäminen sekä suomalaisten edun laittaminen muukalaisten edun edelle.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Mitä "sukupuoli" tarkoittaa? Sukupuolen ulottuvuuksista

Kirjoitin edellisessä kirjoituksessani synnyttävästä miehestä, Facebook-bänneistä ja ihmisten heikentyneestä kyvystä tunnistaa sukupuolen eri ulottuvuuksia. Mainitsin, että sukupuolella on ihmiselämässä ja yhteiskunnassa useita eri ulottuvuuksia ja että sen, mistä ulottuvuudesta on milloinkin puhe, voi päätellä yleensä jo kontekstistä ja siten sitä ei tarvitse, tai ei pitäisi tarvita, alleviivata joka kerta erikseen. Nykyään tosin jostain syystä (kaiketi kaiken tämän sukupuolisekoilun ja aivopesun seurauksena) ihmisten kyky tunnistaa ulottuvuuksia ja päätellä niitä kontekstistä on erittäin pahasti rajoittunut ja monasti näkee keskusteluita, joissa osapuolet puhuvat kokonaan eri asioista ymmärtämättä sitä itse ja koko keskustelu taantuu eipäs-juupas -tasolle ja molemmat osapuolet ovat sitä mieltä, että toinen on idiootti ja/tai kiusaa tahallaan.

Sukupuolella on ihmiselämässä ja ihmisyhteiskunnassa useita eri tasoja tai ulottuvuuksia. Nuo ulottuuudet ovat:
  1. biologinen
  2. sosiaalinen
  3. kulttuurinen
  4. yhteiskunnallinen
  5. sisäinen eli sukupuoli-identiteetti
Tasot menevät jossain määrin päällekkäin, mutta pääsääntöisesti jako on tämä. Käyn tässä tekstissä kaikki tasot läpi ja selitän, mitä ne tarkoittavat ja mitä ne pitävät sisällään.

Sukupuolen 1. ulottuvuus: biologinen

Sukupuolen biologinen ulottuvuus on kaikessa lyhykäisyydessään ja yksinkertaisuudessaan tämä:


Sukupuoli on ennen kaikkea yksilön lisääntymisbiologinen ominaisuus. Ei enempää eikä vähempää. Olet joko siittävä tai synnyttävä osapuoli. Munasoluja tai siittiöitä tuottava yksilö. XX- tai XY-kromosomi. Jokaikinen ihminen maailmassa on aina jompikumpi ja tätä ominaisuuttaan ihminen ei voi valita eikä vaihtaa. Yksilön lisääntymisbiologia on osa fyysistä todellisuutta samaan tapaan kuin pituus tai paino ja sitä ei voi itsemääritellä toiseksi kuin mitä se on. Biologisessa todellisuudessa sukupuolia on vain kaksi: mies ja nainen, uros ja naaras. Biologinen todellisuus on joko-tai.

Myös sukupuoliroolit ja sukupuolten kognitiiviset erot ja käyttäytymiserot pohjautuvat biologiaan, mutta on olemassa myös hyvin feminiinisiä miehiä ja hyvin maskuliinisia naisia ja se ei tee heistä yhtään vähempää biologisia uroksia tai naaraita, joten siksi rajaan biologisen ulottuvuuden tiukasti lisääntymisbiologiaan ja jätän psykologian alueelle menevät jutut tästä tarkoituksella kokonaan ulos.

Nykyään paljon tapetilla oleva intersukupuolisuus, vanhalta nimitykseltään hermafrodiittisuus, on biologisen sukupuolen kehityshäiriö eli eräänlainen kehitysvamma. Olen kirjoittanut intersukupuolisuuden aiheuttamasta sekaannuksesta aiemmin täällä. Intersukupuolisuutta on olemassa useaa eri lajia. Englanninkielinen Wikipedia listaa intersukupuolisuuden lajeja. Osalla intersukupuolisista on jossain määrin epämuodostuneet sukuelimet, kuten epänormaalin pieni penis tai epänormaalin suuri klitoris, mutta kromosomit ovat joko XX tai XY ja henkilö on normaalisti lisääntymiskykyinen joko miehenä tai naisena. Joillakin intersukupuolisilla on kromosomihäiriö, kuten ylimääräisiä X- tai Y-kromosomeja tai osa kromosomeista ei toimi. Esimerkiksi eräs muoto on yksilö, jolla on XY-kromosomit, mutta Y-kromosomi ei toimi, joten yksilö on kehittynyt naisen näköiseksi. Osalla on epämuodostuneet sukuelimet, esimerkiksi hänellä on naisen ulkoiset elimet, mutta vagina on syvyydeltään hyvin lyhyt, kohtu ja munasarjat puuttuvat ja niiden tilalla on kehon sisällä olevat kivekset. Tällaiset yksilöt ovat kokonaan lisääntymiskyvyttömiä eli he eivät ole biologisesti uroksia eivätkä naaraita. Huomaa, että todellinen hermafrodiittisuus eli yksilön kyky lisääntyä sekä uroksena että naaraana (eli yksilö omaa molemmat toimivat värkit) on ihmisellä tuntematonta. Huomaa myös, että intersukupuolisuus ei ole kolmas sukupuoli eikä se ole sukupuoli-identiteetti, vaan se on kehityshäiriö eli siis poikkeama samaan tapaan kuin Downin syndrooma tai sokeus. Se ei ole myöskään todiste sen puolesta, että sukupuolia olisi enemmän kuin kaksi. Voit tutustua suomalaiseen intersukupuolisten itsensä ylläpitämään nettisivuun täällä. Tässä erään intersukupuolisen Youtube-kanava (englanniksi).

Sukupuolen 2. ulottuvuus: sosiaalinen

Sosiaalinen sukupuoli tarkoittaa sitä, että miten henkilö tulee ympäristössään kohdatuksi. Miehen ja naisen sosiaalinen rooli on erilainen ja ihmiset kohtelevat miehiä ja naisia eri tavalla, vaikka kuinka olisivat ideologisella tasolla sitä mieltä, että sosiaalista sukupuolta ei ole olemassa ja pyrkisivät omassa elämässään ja ympäristössään minimoimaan sukupuolen merkityksen. Olen itse sivunnut aihetta esimerkiksi täällä ja Henry Laasasen Facebook on täynnä esimerkkejä aiheesta. Toinen transsukupuolinen bloggaaja Yön supi on kirjoittanut aiheesta hyvin omassa blogissaan.

Ihmisillä on tietty mielikuva ja käsitys miehestä ja naisesta ja miltä mies ja nainen näyttävät, miten he puhuvat, miten he liikkuvat, mistä he pitävät ja eivät pidä ja miten he käyttäytyvät tai miten heidän tulisi käyttäytyä. Miehiltä ja naisilta odotetaan tietynlaista, toinen toisistaan poikkeavaa käytöstä ja heille sallitaan erilaisia asioita. Näissä mielikuvissa ja odotuksissa voi olla yksilötasolla, ryhmätasolla, kulttuuritasolla yms. paljonkin eroa ja liikkumavaraa, mutta raja menee aina jossain. Kun näet miehen tai naisen, joka näyttää tai käyttäytyy hyvin odotetusta poikkeavasti, niin mielesi sanoo jursk ja pidät näkemääsi omituisena. Nämä odotukset ovat usein alitajuisia eli et ole niistä välttämättä itse tietoinen lainkaan. Miehet ovat pääsääntöisesti asiasta paljon tietoisempia kuin naiset ja esimerkiksi sukupuolten sosiaalista ulottuvutta analysoivia blogeja kirjoittavatkin nimenomaan miehet. Naisten näkee usein kieltävän koko sosiaalisen sukupuolen olemassaolon, vähättelevän sen merkitystä yms. eivätkä he ole tietoisia siitä, että missä määrin heidän oma naiseutensa vaikuttaa heidän kokemuksiinsa ja tulkintoihinsa asioista ja maailmasta. Naisen sosiaalinen rooli on laajempi ja liikkuvampi kuin miehen eli naisen on sosiaalisesti sallitumpaa tehdä tai sanoa kaikennäköistä, mikä on miehelle vähemmän sallittua (=mies saa nopeammin negatiivista palautetta ja häneen aletaan suhtautua negatiivisesti). Uskon tämän olevan iso syy siihen, että niin moni nainen ei osaa lainkaan kuvitella, miltä tuntuu olla mies, joten hän kuvittelee miesten elämän olevan samanlaista kuin hänen omansa. Hauskinta on nähdä itseään maskuliinisena tai miehekkäänä pitäviä naisia, jotka sitten kuitenkin käyttäytyvät stereotyyppisellä naisellisella tavalla. En lähde tässä tarkemmin analysoimaan, että mitä tarkoittaa "stereotyyppinen nainen tai mies" tms. sillä aihe on erittäin laaja. Henry Laasanen on analysoinut aiheen puhki omissa blogeissaan ja jatkaa nykyään päivittäin Facebookissa, joten jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa kahlata hänen kirjoituksensa läpi.

Minä olen biologinen nainen, mutta olen vaihtanut sukupuoleni mieheksi. Eli toisinsanoen olen vaihtanut sosiaalisen sukupuoleni mieheksi. Biologista sukupuolta ei voi vaihtaa. Sukupuolenvaihdoshoidot ovat aikaansaaneet muutoksia kehossani, mutta ne ovat pelkästään kosmeettisia. Nämä kosmeettiset muutokset ovat kuitenkin aikaansaaneet sen, että ympäristö tulkitsee minua miehenä. Näytän siis ympäristölle ja siinä oleville ihmisille mieheltä, joten he kohtelevat minua niinkuin olisin mies ja odottavat minulta asioita, joita miehiltä odotetaan. He kohtelevat minua miehenä vaikka tietäisivät minun olevan biologinen nainen. Sosiaalisen sukupuolen muuttuminen aiheutti elämääni dramaattisia muutoksia. Olen sivunnut aihetta täällä.

Yksilön ilmiasu ja käytös vaikuttaa siihen, että miten ympäristö häneen suhtautuu. Esimerkiksi jotkut homomiehet ovat varsinkin nuorina tulleet hyväksytyksi tyttöporukoihin ikäänkuin yhtenä tytöistä. Sosiaalista sukupuolta on mahdollista vaihtaa tai muuttaa. Sukupuolen sosiaalisessa merkityksessä ei siis ole olemassa tiukasti rajattuna vain miehiä ja naisia, vaan myös lukemattomia välimuotoja. Sukupuoliroolit ovat osa sosiaalista sukupuolta ja vaikka sukupuoliroolit voivat olla hyvin tiukat, niin sukupuolirooleilla voi myös leikitellä. Niitä voi vaihtaa tai sotkea.

Sukupuolen 3. ulottuvuus: kulttuurinen

Kulttuurinen sukupuoli menee päällekkäin sosiaalisen kanssa, mutta sillä erotuksella, että kulttuuriseen sukupuoleen liittyy sellaisia asioita, jotka ovat aika- ja paikkasidonnaisia. Eli kulttuurisen sukupuolen piirteet voivat vaihdella aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Kulttuuriseen sukupuoleen liittyy erityisesti pukeutumiseen ja koristautumiseen liittyvät visuaaliset piirteet.

Kulttuurinen sukupuoli ja siihen liittyvät osa-alueet eivät ole kiveenkirjoitettuja tai muuttumattomia. Esimerkiksi pukeutuminen tai harrastukset voivat vaihdella hyvin paljon. Parisataa vuotta sitten Euroopassa miehet käyttivät meikkiä, pitkähiuksisia kiharrettuja peruukkeja, korsetteja, sukkahousuja ja korkokenkiä. Nykyään nuo ovat yksinomaan naisten juttuja. Vielä maailmansotien aikaan hevosharrastus oli miehekästä hommaa, nykyään se on tyttöjen juttu. Historiassa punainen on ollut miesten väri ja sininen tyttöjen. Nykyään on päinvastoin. Joissain kulttuureissa myös miehet käyttävät hametta tai mekkoa. Nuorten miesten klassiseen sivistykseen kuului aikoinaan runonlausunta ja tanssi. Nykyään nuo ovat akkojen hapatuksia. Joissain kulttuureissa miehet ovat pukeutuneet näyttäviin ja värikkäisiin sulkakoristeisiin ja päähineisiin. Meidän aikanamme ja meidän kulttuurissamme ne yhdistetään yksinomaan naisiin. Ja niin edelleen.

Miesten asuja eri kulttuureissa eri aikakausina (klikkaa isommaksi).

On kuitenkin ilmiselvää, että sosiaalisen tai kulttuurisen sukupuolen hämärtäminen, sotkeminen tai muuttaminen ei muuta henkilön biologista sukupuolta. Jos poika laittaa päälleen mekon ja leikkii nukeilla, niin hän ei muutu tytöksi. Biologinen sukupuoli ja sosiaalinen sukupuoli ovat kaksi eri asiaa ja ne käsittävät eri asioita. Pystyt erottamaan henkilön puheesta, että kumpaa hän tarkoittaa, kun hän puhuu "sukupuolesta".

Sukupuolen 4. ulottuvuus: yhteiskunnallinen

Sukupuolen yhteiskunnallinen ulottuvuus menee päällekkäin sosiaalisen ja kulttuurisen kanssa ja on varmaan määrittelijästä riippuvaa, että mitä hän luokittelee mihinkin kategoriaan. Itse erotan yhteiskunnallisen sukupuolen sosiaalisesta siinä, että yhteiskunnallisella tasolla asiaan liittyy virallista lainsäädäntöä. Sosiaalinen taso on kokonaan epävirallista.

Sukupuolen yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen liittyy esimerkiksi sukupuolten yhteiskunnallinen asema ja oikeudet. Esimerkiksi naisten asema, juridinen sukupuoli ja homoavioliitto menevät tähän kategoriaan. Historiassa miesten ja naisten juridiset oikeudet ovat eronneet hyvin paljon. Esimerkiksi vielä 1900-luvun alussa Euroopassa naiset eivät saaneet äänestää. Perheessä isällä oli erityisoikeuksia äitiin verrattuna (lapset ja myös lasten äiti olivat miehen omaisuutta ja miehellä oli huomattavaa sanavaltaa heidän ylitseen). Avioerotilanteessa miehellä oli aikoinaan naiseen verrattuna erityisasema (naisen oli paljon vaikeampaa saada ero miehestä kuin päinvastoin). Homoavioliitto eli samaa sukupuolta olevien parien laillinen avioliitto on nykyäänkin avoin kysymys. Historiassa on ollut ja joissain valtioissa nykyäänkin vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin pukeutuminen tai vastakkaisen sukupuolen yksilönä esiintyminen on laitonta ja rangaistava teko.

Juridinen sukupuoli menee yhteiskunnallisen sukupuolen kategoriaan. Eli mitä sukupuolta henkilö on virallisesti lain edessä. Minä olen biologinen nainen, mutta olen vaihtaut juridisen sukupuoleni mieheksi. Täten olen lain edessä mies ja minua koskee esimerkiksi asevelvollisuus. Voin mennä naisen kanssa naimisiin ja se luetaan heteroavioliitoksi. Juridisen sukupuolen vaihtaminen on eräänlainen yhteiskunnallinen poikkeuslupa sellaisille ihmisille, jotka eivät enää näytä biologisen sukupuolensa yksilöiltä. Vielä nykyäänkin on valtioita, jotka eivät tunnusta juridisen sukupuolen vaihtamista. Esimerkiksi Thaimaa. Thaimaa kieltäytyy itsepäisesti kohtelemasta lääketieteellisen sukupuolenvahdoksen läpikäyneitä ihmisiä minään muuna kuin biologisen sukupuolensa yksilönä, vaikka nämä kuinka olisivat ilmiasultaan vastakkaisen sukupuolen kaltaisia. Thaimaassa juridista sukupuolta ei voi vaihtaa. Esimerkiksi thaimaalainen transnainen (=biologinen mies) Nok Yollada tuomittiin rikoksesta vankilaan ja hänet tuomittiin miesten vankilaan, vaikka häntä ei erota biologisesta naisesta. Nok sanoi pelänneensä vankilassa raiskausta, mutta Thaimaan tuomioistuin ei ottaisi hänen rikosilmoitustaan käsittelyyn, koska itsepäisesti pitävät hänen vaginaansa leikkausarpena. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä.

Sukupuolen 5. ulottuvuus: sukupuoli-identiteetti

Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa sitä, että miten henkilö oman sukupuolensa kokee. Se on siis irrallinen asia siitä, että mitä sukupuolta henkilö on. Minä olen biologinen nainen, mutta koen olevani mies. Minä tiedän olevani nainen, mutta en ymmärrä olevani nainen. Sukupuoli on biologiaa ja yksilön lisääntymisbiologinen ominaisuus, mutta sukupuoli-identiteetti on psykologiaa.

Kun henkilö sanoo, että sukupuolia on olemassa lukemattomia erilaisia tai että sukupuolia on 30 tai että sukupuolia on 1396837920 kappaletta tai niin monta kuin maailmassa on ihmisiä, niin hän tarkoittaa, että sukupuoli-identiteettejä tai tapoja kokea oma sukupuolensa on olemassa x kappaletta. Niinkuin onkin. Sukupuolensa voi kokea monella eri tapaa ja sukupuoltaan voi ilmentää monella eri tavalla. Jos henkilö on biologisesti mies tai nainen, niin se ei tarkoita, että hänen täytyisi olla aina sataprosenttisesti feminiininen tai maskuliininen sosiaalisessa tai kulttuurisessa merkityksessä. On myös olemassa hyvin feminiinisiä miehiä ja hyvin maskuliinisia naisia. Henkilö ei myöskään välttämättä koe varsinaisesti olevansa mitään sukupuolta. Hän vain on jotain sukupuolta.

Trassukupuolisuus on sukupuoli-identiteettiin liittyvä psykologinen ilmiö. Minä olen biologinen nainen, mutta koen olevani mies eli minulla on miesidentiteetti. Transsukupuolisuus on ilmiö, jossa henkilö kokee olevansa vastakkaista sukupuolta kuin mitä hän on biologisesti. Transsukupuolinen kokee sukupuoliristiriitaa. Sukupuoli-identiteetti voi myös olla häilyvä, epämääräinen tai muuttuileva. Nykyään niin trendikäs muunsukupuolisuus menee tähän kategoriaan. Huomaa, että intersukupuolisella ihmisellä voi myös olla vahva mies- tai naisidentiteetti, vaikka biologisesti hän ei välttämättä ole mitään sukupuolta.

Cis-sukupuolinen tarkoittaa henkilöä, joka ei koe sukupuoliristiriitaa. Eli toisinsanoen cis-sukupuolinen on ns. normaali ihminen. Lukijat ovat kuvanneet sitä siten, että se ei ole kokemusta sukupuolesta, vaan sitä, että yksinkertaisesti on jotakin sukupuolta.

Henkilön kokemus hänen sukupuolestaan ei muuta hänen biologista sukupuoltaan tai tee sitä olemattomaksi. Henkilön kokemus sukupuolestaan ei myöskään automaattisesti muuta hänen sosiaalista sukupuoltaan eli sitä, miten muut ihmiset hänet näkevät ja kokevat ja miten he häntä kohtelevat. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hänen kokemuksensa olisi totta. Ainakin hänelle itselleen.

Pulinaa ja pölinää

Kun seuraan sukupuoleen liittyvää keskustelua, niin minulle tulee väkisin mieleen, että moni ns. suvaitsevainen tulkitsee muiden puheita tahallaan väärin. Minulta menee täysin ohi, että mikä tässä sukupuoliasiassa on niin hirveän vaikeaa ymmärtää. Kuten olen sanonut monta kertaa, puheenaiheena olevan sukupuolen ulottuvuuden voi päätellä kontekstistä lähes aina, viimeistään kysymällä pari tarkentavaa kysymystä.

On nimittäin aivan täysin päivänselvää, että kun Pera Perushetero puhuu "sukupuolesta", niin hän tarkoittaa 100% ajasta biologista sukupuolta. Kun Pera Perushetero jankkaa sinulle, että sukupuolia on vain kaksi, niin hän tarkoittaa 100% ajasta biologista sukupuolta. Hänelle ei tule edes mieleen miettiä transsukupuolisia tai muunsukupuolisia. Miksi tahallasi haluat uskoa, että sanomalla "sukupuolia on vain kaksi" Pera Perushetero kieltää transsukupuolisten olemassaolon ja että hänellä on jotain transsukupuolisten oikeuksia vastaan?

"Sukupuolia on vain kaksi" on tietysti päivänselvä fakta ja tämän sanoessaan Pera Perushetero on tietysti oikeassa. Faktan toteaminen ei itsessään ole kannanotto yhtään mihinkään, kuten transsukupuolisuuden olemassaoloon. "Voiko henkilö kokea olevansa toista sukupuolta" on jatkokysymys Pera Perusheterolle. Miksi voi? Miksi ei voi? Mitäs noille tyypeille pitäis yhteiskunnassa tehdä? Se, mikä Pera Perusheteroa vituttaa, on se, että niin iso kasa jengiä kieltäytyy tunnustamasta päivänselviä faktoja ja itsepäisesti inttää sukupuolia olevan 4924659 kappaletta ja intersukupuoliset sitä ja tätä. Iso kasa Pera Perusheteroita ei voisi vähempää välittää muiden identiteeteistä. Mikä siis tarkoittaa sitä, että hänen puolestaan saat vapaasti kokea itsesi vaikka pinkiksi yksisarviseksi tai Napoleoniksi. Ei vaikuta hänen elämäänsä eikä kutita hänen pyllyään. Mutta faktat ovat faktoja, piste.

Vai oletko ihan vakavissasi sitä mieltä, että biologisia sukupuolia on enemmän kuin kaksi? Kerro kommenteissa meille muillekin, että mitä ne ylimääräiset sukupuolet ovat ja missä voimme niitä nähdä.

Minä en ymmärrä

Minä en enää ymmärrä mistään mitään. En voi kuin toljottaa monttu auki. Siksi minulla ei ole moneen asiaan mitään sanottavaa enää nykyään, koska en voi kommentoida jotain sellaista, jota en ymmärrä ja josta en tiedä yhtään mitään.

Perustin aikoinaan tämän blogin näyttääkseni maailmalle, että transsukupuolisen tai LGBT-ihmisen ei tarvitse olla setalainen feministinen arvoliberaali ja kaikestaloukkaantuja. Halusin lisätä transsukupuolisuuden ymmärrystä yhteiskunnassa avaamalla keskusteluyhteyden LGBT-ihmisten ja perusheteroiden välille. Tämä blogi on ollut alusta asti suunnattu ensisijaisesti nimenomaan perusheteroille. Kirjoitin aikoinaan, että minä olen yksi LGBT-ihmisistä ja minä olen heidän puolellaan. Aivan erityisesti olen transsukupuolisten puolella. Koin edustavani LGBT-ihmisiä ja transsukupuolisia ja halusin antaa heille vähän toisenlaisenkin äänen.

En ole enää samaa mieltä. Minusta tuntuu, etten enää halua olla transsukupuolisuuden tai transsukupuolisten kanssa missään tekemisissä.

Minulla on vankka käsitys siitä, että mitä transsukupuolisuus on. Olenhan käynyt läpi sukupuolenvaihdoksen naisesta mieheksi ja halusin tässä blogissa kertoa syitä siihen ja selittää, että miksi joku noin päätyy tekemään. Mutta olen huomannut, että viime vuosina koko transsukupuolisuuden käsite on muuttanut muotoaan. Se, mitä nykyään käsitetään transsukupuolisuudeksi ei vastaa lainkaan minun käsitystäni transsukupuolisuudesta. Täten minä puhun oikeastaan kokonaan toisesta asiasta kuin nuo muut. Eli toisin sanoen minä en enää edusta transsukupuolisia. Minun ääneni ei ole transsukupuolisten ääni.

Minä en ole lainkaan samaa porukkaa kuin nuo kaikki muut. Minä edustan vain itseäni. Minun ääneni on vain minun itseni ääni.

En edes haluaisi enää kutsua itseäni transsukupuoliseksi. Minusta tuntuu, että minun kokemus- ja ajatusmaailmani on niin täysin erilainen kuin noilla kaikilla muilla, että en vaan yksinkertaisesti ole samalta planeetalta. Jos tuo, mitä he ovat, on transsukupuolisuutta, niin silloin minä en ole yksi heistä.

Mikä minä sitten olen? En tiedä. En tiedä, miksi minun pitäisi itseäni kutsua. Ehkä olen vain minä. Ehkä en yritäkään antaa asialleni mitään nimitystä. Ehkä minun ei tarvitsekaan lokeroida itseäni mihinkään. Tiedän vain, että olen vaihtanut sukupuoleni naisesta mieheksi. Tiedän, mitä tunnen. Tiedän, mitä ajattelen. Mutta millä sanoilla tai termeillä minun tulisi kuvata näitä ajatuksia, tunteita ja tekoja? En halua lyödä omaan otsaani sellaista leimaa, joka ei kuvaa minua, kokemusmaailmaani tai ajatusmaailmaani yhtään mitenkään.

Olen ollut viimeisen vuoden ajan todella hämmentynyt. Olen sen verran hämmentynyt, etten oikein osaa edes kunnolla purkaa tätä. En tiedä, mistä aloittaa. Olen aina kokenut itseni hyvin liberaaliksi ja vapaamieliseksi, mutta olen huomannut, että minunkin kupissani on pohja. En olisi nuorempana pystynyt edes kuvittelemaan, että pohjani voisi tulla vastaan. Mutta enpä osannut kuvitella sitäkään, että maailmasta tulisi näin hullu paikka ja vieläpä näin nopeasti. Sillä minun pohjani tuli vastaan jo ajat sitten. Olen pohtinut asiaa hyvin paljon ja miettinyt, että miksi näin on. Miksi tunnen niinkuin tunnen ja miksi ajattelen niinkuin ajattelen? Olen huomannut, miten kuukausi kuukaudelta tulen koko ajan vaan väsyneemmäksi ja konservatiivisemmaksi.

Ja sitä mukaa, kun konservatiivistun, haluan koko ajan olla vähemmän ja vähemmän tekemisissä koko transsukupuolisuuden kanssa. En halua ajatella sitä. En halua puhua siitä. En halua ajatella itseänikään transsukupuolisena, vaan haluan vain kadota perusheteroiden sekaan ja olla yksi heistä. En halua kertoa transsukupuolisuudestani kenellekään, enkä halua keskustella siitä.

Mutta samaan aikaan se vain pahentaa hämmennystäni. Sillä en voi kadota perusheteroiden sekaan. En voi olla yksi heistä. Olen transsukupuolinen eli yksi niistä friikeistä ja hämmentyneistä (häiriintyneistä?) ihmisistä. Miten minä koskaan voin olla edes konservatiivi, kun olen mitä olen? Minun on vaikeaa selittää asiaa edes itselleni.

Tiedän vain sen, että en hyväksy tätä meininkiä, mitä näen ympärilläni. Kutsun "sukupuolisekoiluksi" sitä, että yritetään sotkea koko sukupuolen käsite ja selitellään kivenkovaan, että miehet voivat synnyttää ja sen sellaista. Eli nykyään ollaan sitä mieltä, että sukupuoli voi olla mitä tahansa, mitä ihminen päättää sen olevan. Eli käsitteillä "mies" tai "nainen" ei ole toisinsanoen mitään sisältöä. Ne voivat olla mitä tahansa ja tarkoittaa mitä tahansa. Ne ovat vain tyhjiä sanoja, huulien heilumista tuulessa. No, ei se noin ole. Tuollainen maailmankuva on todellisuuden vastainen. Käsitteillä "mies" ja "nainen" on todellakin sisältö ja tuo sisältö ei ole riippuvainen yksilön itsensä päättämästä määritelmästä. En hyväksy sukupuolisekoilua. Nykyään, kun puhutaan transsukupuolisuudesta, niin sillä tarkoitetaan nimenomaan sukupuolisekoilua. En siis ole transsukupuolinen termin tämänhetkisessä merkityksessä. Olin transsukupuolinen termin aikaisemmassa merkityksessä. Mikä olen nykyään? En tiedä. Enkä jaksa miettiä.

Ollakseni täysin rehellinen, niin sukupuolisekoilu herättää minussa lähinnä inhoa. Edellisen kirjoitukseni kommenteissa anonyymi kirjoittaja puhuu amerikkalaisesta "synnyttäneestä miehestä" Evan Hempelistä. Anonyymi kirjoittaa:

"Koska raskaaksi tuleminen edellyttää hormonihoidon keskeyttämistä ja sitä, ettei henkilölle ole tehty genitaalikirurgiaa, raskaaksi tulemisen transmiehen tapauksessa pitäisi tulkita merkiksi siitä, että ko. henkilö on keskeyttänyt hoidot ainakin toistaiseksi ja päättänyt, ettei hän haluakaan enää olla mies vaan nainen. Siksi olisi parempi, jos henkilön juridinen sukupuolimerkintä muutettaisiin takaisin naiseksi, vaikka ylimääräistä byrokraattista rumbaa siitä joka tapauksessa aiheutuu. Raskaana olemisessa ja siittämisessä on kyse miehuuden ja naiseuden fysiologisesti määräävimmästä ominaisuudesta ; siksi niitä ei voida irrottaa toisistaan edes juridiikan tasolla. Raskaana oleminen ja synnyttäminen ovat sen verran raskaita kokemuksia norminaisellekin, että transmiehen kyky sellaiseen toimintaan kielii vain siitä, että kyseessä täytyy olla täysin kehodysforiattoman, korkeintaan non-binäärisen yksilön, joka ei siis ole edes transmies sanan varsinaisessa merkityksessä. Kykyä olla raskaana ja synnyttää pitäisi käyttää erotusdiagnoosina pääteltäessä, että onko henkilö transsukupuolinen vai ei.

Jos kokee olevansa mies vaikka on raskaana, se on merkki siitä, ettei henkilö selkeästi ole sisäistänyt sitä millaista on olla mies ja hänen todellisuuskäsitystään voisi nimittää kauniisti sanottuna horjuvaksi. Yhteenvetona: taas uutisotsikoihin on onnistunut pääsemään joku non-binäärinen lumihiutale, joka on sekaisin kuin seinäkello ja pihalla kuin lumiukko ja jolla on vieläpä otsaa esittää itsensä jonkinlaisena vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän uhrina. Kaikki lapset vaan huostaan tämmöisiltä.

Eräs näistä raskaana olevista "miehistä", Evan Hempel nimeltään, on kitissyt julkisesti siitä, että hänen ollessaan viimeisillään raskaana vieraat ihmiset eivät tulleet pussailemaan ja taputtelemaan hänen vauvamahaansa, vaan huutelivat kadulla hänelle kaljamahasta. Hormonihoidon aiheuttaman parrankasvun takia ihmiset luulivat häntä mieheksi. Kirjoitit, että jos henkilö on muokannut ulkonäköään siten, että ihmiset luulevat häntä mieheksi hän myös jollain tasolla (ainakin sosiaalisesti) on mies; mutta jos tähän miesoletukseen sisältyy myös oletus siitä, ettei henkilö voi olla raskaana, onko henkilön raskaana oleminen silloin myös osin sosiaalisesti konstruoitunutta eli hän ei "sosiaalisella tasolla" ole raskaana, koska toiset luulevat hänen isoa masuaan kaljamahaksi?

Hyvin monet ihan tavalliset ihmiset sekä netissä että IRL:ssä ovat sanoneet, että heidän näkemänsä kuva Evan Hempelistä imettämässä lastaan isoilla roikkutisseillään (linkki) on yksi oksettavimmista joita he koskaan ovat nähneet ja se on lisännyt heidän inhoaan transihmisiä kohtaan yleisemminkin."

Niinpä niin.
Valitettavasti transpiireissä on aina ollut tätä porukkaa, joka haluaa tahallisesti sotkea koko sukupuolen käsitteen sekä kaikki sukupuolen rajat. Olen nähnyt kommentoijan linkkaaman kuvan aikaisemminkin ja olen nähnyt paljon muitakin vastaavia. Minun aikanani tuollaisesta käytettiin termiä genderfuck. Fuck gender oli näillä tyypeillä tapana sanoa ja foorumeilla oli kuvia tyypeistä, jotka näyttivät lähinnä Conchita Wurstilta. En ole ikinä ymmärtänyt, miten tämä liittyy transsukupuolisiin, sillä emmehän me todellakaan halua näyttää miltään parrakkaalta naiselta tai tissilliseltä mieheltä. Minun päähäni ei mahdu, miten Conchita Wurst muka edistää transsukupuolisten oikeuksia. Transsukupuoliset itsekin pitivät Conchitaa ällöttävänä, perusheteroista nyt puhumattakaan. Conchita Wurst ei liity mitenkään transsukupuolisiin, vaan hän on tuota genderfuckia. Aikoinaan tämä porukka oli transpiireissä vähemmistö, mutta nykyään kaikki keskustelu pyörii heidän ympärillään.

Nykyään genderfuck on yhtä kuin transsukupuolisuus. Se tulee selväksi vain seuraamalla jonkin aikaa transkeskustelua sivusta. Ja tässä kohtaa loppuu minulta ymmärrys täysin. Minä en ymmärrä lainkaan noita ihmisiä. En ymmärrä lainkaan, että mitä ihmettä heidän päässään oikein liikkuu. En ymmärrä lainkaan heidän tarkoitusperiään, heidän ajatusmaailmaansa tai heidän kokemusmaailmaansa. En voi tehdä muuta kuin tollottaa monttu auki. En osaa edes sanoa mitään, sillä kaikki, mitä he sanovat tai tekevät, on aivan täysin älytöntä ja menee minulta ohi.

Sukupuolisekoilu ei suinkaan paranna transsukupuolisten asemaa yhteiskunnassa tai saa ihmisiä suhtautumaan transsukupuolisiin suopeammin. Päinvastoin, se saa ihmiset näkemään transsukupuoliset täysinä kajahtaneina pipipäinä. Transsukupuolisuus on jo valmiiksi outo juttu, jota on vaikeaa selittää ihmisille, mutta sukupuolisekoilu vaikeuttaa asioita entisestään. Olen ollut huolissani siitä, että sukupuolisekoilu vie transsukupuolisuudelta kaiken pohjan - eli siis, että ihmiset eivät ota transsukupuolisuutta enää lainkaan vakavasti, vaan pitävät sitä latvalahojen turhana ja ärsyttävänä sekoiluna. Olen itse halunnut aina osoittaa, että transsukupuolisuus on oikea, vakava ilmiö, johon täytyy suhtautua asiaankuuluvalla vakavuudella. Kyseessä on samankaltainen häiriö kuin anoreksia. Mutta nämä sukupuolisekoilijat tekevät kaikki aikaansaannokseni tyhjiksi.

Minä olen jo hävinnyt tämän sodan. Translakiuudistustekstini kommenteissa anonyymi lukija tiivistää kaikki pelkoni täydellisesti:

"Aikaisemmin suhtauduin kaikkiin transsukupuolisiin joko neutraalisti tai positiivisesti, mikäli suhtauduin ollenkaan. Viimeaikaisen yhteiskunnassa framille nousseen transälämölön seuraaminen, johon tämän blogin lukeminen on osaltaan vaikuttanut, on kuitenkin aukaissut silmiä ja muuttanut kantani näistä asioista pysyvästi. On alkanut vaikuttaa siltä, että ns. tyyppitranssukupuolinen olisi hyvin pitkälti jonkun Juudas Kanniston kaltainen. Useimmat transsukupuoliset olisivat loputtomine melttareineen ja draamailuineen pronomineista ja vessoista lähinnä naurettavia tapauksia, mutta fanaattisuudessaan ja aggressiivisuudessaan he ovat aidosti pelottavia ja siksi pyrin välttämään heitä kuin ruttoa (mikäli kyseessä eivät siis ole Blaire Whiten kaltaiset poikkeusyksilöt). Lisäksi heillä on LGBT-aatteen voittokulun myötä kosolti yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, joka vain kasvaa vuosi vuodelta sitä mukaa kuin esim. lasten blokkerihoitoja normalisoidaan ja sukupuolenvaihdoshoitoihin pääsevien määrää tietoisesti kasvatetaan. Mitään tämän lahkon opetuksia ei saa kritisoida ja "sukupuolen moninaisuutta" ajetaan aivottomasti muiden muassa koulutukseen, viranomaistahoihin ja ammattiliittoihin. Koko ideologian perusajatus rakentuu newspeakille ja äärimmäisen poliittisesti korrektin kielenkäytön sävyttämille ideoille, joilla ei ole mitään vastinetta konkreettisessa, fyysisessä todellisuudessa, kuten "setä on täti, koska sukupuoli on mielentila" ja se on soo soo ja hyi häpeä, jos et ajattele näin.

Ylilyöntejä on tullut tässä asiassa viime aikoina niin paljon, ettei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka kauan tämä pelleily vielä tulee jatkumaan ja missä vaiheessa enemmistö, joka edustaa lähes 100 %:a ihmisistä, tulee laittamaan sille stopin. Siinä vaiheessa, kun hommasta on viimeinenkin alkuviehätys karissut ja televisiossa itsekeksityistä pronomineistaan vollottavat uniikit lumihiutaleet sekä mies- ja naisoletetuista puhuminen alkavat vaihteeksi tuntua taas ankeilta? Siinä vaiheessa, kun sukupuolisegregoidut pukukopit ja naisurheilu päätetään vaihteeksi keksiä uudestaan, kun naiset eivät fysiikkansa vuoksi pärjänneetkään itsensä naiseksi kokeville biologisille miehille ja Caster Semenyan kaltaisille intersukupuolisille? Siinä vaiheessa, kun ilman "portinvartiointia" sukupuolenkorjausleikkauksiin hetken massahuumassa menneet ihmiset alkavat joukolla katua leikkauksiaan, tekevät itsemurhan tai detransitioituvat ja menevät tiedotusvälineisiin puhumaan sukupuolenvaihdoksia vastaan, jolloin yleinen ilmapiiri kääntyy siihen suuntaan, että kaikki sukupuolenvaihdosleikkaukset kielletään. Vai onko niin, että koko idea transsukupuolisten hoitamisesta sukupuolenvaihdoksin on kussut jo alusta alkaen ja nämä nykyiset transsukupuolisten yritykset koko yhteiskunnan muuttamiseksi heidän tarpeitaan varten ovat suoraa seurausta heidän ahdistuksestaan ja pahasta olostaan, johon sukupuolenvaihdos ei tuonutkaan toivotunlaista muutosta, vaikka he ovat edelleen sen kannalla ja haluavat sitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olisiko jo silloin vuonna 1950, kun Christine Jorgensen ensimmäisenä sukupuolenvaihdosleikkauksesta henkiin jääneenä ihmisenä leikattiin miehestä naiseksi jonkun ennalta viisaan pitänyt nähdä, että näin ei olisi pitänyt toimia, koska nämä hoidot tulisivat yleistymään ja normalisoitumaan jokaisella tulevalla vuosikymmenellä ainakin 2010-luvulle saakka ja samalla aiheuttaisivat koko yhteiskunnassa vaikuttavan mies- ja naiskäsitysten muokkautumisen epäterveeseen suuntaan, jonka seuraukset ovat pitkälti vasta nyt nähtävissä?"

Tämä anonyymi kirjoittaja ei ole ainoa, jonka olen nähnyt sanovan tällaista. Olen alusta asti toitottanut sitä, että sukupuolisekoilijoiden ja kaikestaloukkaantujien touhut tulevat kääntämään yhteiskunnan kaikkia transsukupuolisia vastaan, jos emme onnistu pysäyttämään kehitystä. Pelkoni ovat käymässä toteen. Minusta tuntuu, etten voi enää tehdä mitään, mikä voisi kääntää kehityksen suunnan. On vain ajan kysymys, että milloin paska osuu tuulettimeen.

Minä en ole yksi noista sukupuolisekoilijoista. Minä en edusta heitä. Minä en edes halua edustaa transsukupuolisia niin kauan kun transsukupuolisuus on yhtä kuin genderfuck. Minä en enää sano puhuvani transsukupuolisena transsukupuolisten puolesta. Minä edustan vain itseäni ja kaikki sanomiseni ja mielipiteeni ovat vain omiani.

Minusta tuntuu, että haluan vain kadota perusheteroiden sekaan ja odottaa hiljaa sitä aikaa, kun valtaväestöltä menee kuppi nurin ja he laittavat stopin tälle pelleilylle.